Selmatt'issa vietettiin siis kiitos-, katumus- ja rukouspäivää. Tummapukuinen, mieltäjärkyttävän vakava kansanjoukko oli täyttänyt kirkon aina viimeiseen paikkaan asti. Kastamiskivellä oli nähtävänä kuusi hohtavan kirkasta tinaista ehtoollistuoppia sekä vanhat hopealla sijaillut ehtoolliskalkit ja niiden edessä tinalautasilla pyhä leipä. Mutta kastamiskiven vieressä, puoleksi maahan uponneena, törrötti kaameana ja outona, uhkaavana enteenä, tuo Tafelvuorelta syöksähtänyt kallionlohkare, joka oli niin suuri, ettei sitä ollut voitu toimittaa pois, ja katossa nähtävä hätäpikaa suoritettu paikkaus osoitti, mistä kohden se oli murtautunut sisään. Talonpoikamainen pappi oli jo päättänyt jykevän saarnansa ja seurakunta noussut seisomaan nauttiaksensa pyhää ehtoollista, ja läpi kirkon kajahti Kasperin soiton säestämänä harras, lohdullinen virsi:
»Sä huomaan heitä taivaanSun elos', murheesi!Ain Luoja isän armaanSua mielin holhoovi!»
Veisuun aikana kiertelivät kalkit kirkonhoitajien kuljettamina kädestä käteen. Se, jonka vuoro kulloinkin tuli, keskeytti veisuunsa ja otti kolmeen kertaan aimo kulauksen. Luulen että minulla juuri oli yksi kalkeista kädessäni, kun kirkonovesta syöksi sisään vaimo, joka odotti lasta ja siksi ei ollut tullut ottamaan osaa jumalanpalvelukseen. Lujalla äänellä hän huusi:
— Te miehet ja naiset, Tafelvuoren takaa kohoaa savua ja tomua ilmaan ja sieltä sinkoilee kiviä ja kallionlohkareita!
Virrenveisuu katkesi. Kasvot kalpeina, mutta kumminkin juhlallisessa järjestyksessä tulivat seurakuntalaiset, papin lausuessa siunauksen, ulos kirkosta, ja vaimot, joista monet huutelivat lapsiaan, nyyhkyttelivät ja vaikeroivat. Mutta kirkkaasti paistoi aurinko kirkkotarhan haudoille ja kentällä kasvavan vanhan vaahteran jo hieman kellahtaville lehdille. Himmentymättömänä ja selväpiirteisenä aina Feuersteinin punertavaa huippua myöten kohosi vuoristo siinä sinitaivasta kohden. Ei mitään vaaraa nähtävänä!
Mutta kas! Tafelvuoren rinnettä alas vyöryi multaa ja kallionlohkareita, pariin kertaan kuului sieltä kuin kiväärinlaukaus, sitten seurasi kumeaa jyminää, ja kun Tafelvuori vaikeni, kohisi kaiku kirkontakaista rinnettä pitkin, ikäänkuin myrsky olisi kiitänyt kautta vuorimetsän.
Kirkkokentällä seisoi joukko miehiä.
— Kirkon taakse metsään! huusi joku, ja jo nähtiin muutamain kiitävän metsän reunaan ulottuvaa jyrkkää nurmikenttää ylös.
Silloin tuli uusi kivivyöry ja räjähdys, mutta vielä ei ollut ainoakaan kivi lentänyt Selachin yli kylään.
Mutta vuorimetsästä lehahtivat varikset vaakkuen ylös ilmaan. Tumma lintuparvi lensi kylää kohden levottomassa lennossa, kuin olisi myrsky ilmoja myllertänyt, kohosi väliin siintävään korkeuteen ja laskeutui sitten taas alas liki kattoja, kiersi kiertämistään laaksonpohjukkaa uskaltamatta laskeutua lepoon. Äkkiä valtasi levottomuus muutkin eläimet. Koirat ulvoivat kuono taivasta kohden, nuo muutamat naudat, jotka oli pidetty kylässä, ammuivat pitkään, vaikeroiden, vuohi, joka jollakin tavoin oli päässyt irti, tunkeutui vavisten meidän miesten keskelle.
— Katsokaa, katsokaa, huusi isäni, — lehmät kiiruhtavat täyttä vauhtia Tafelvuorta alas kylää kohden ja lentävät pelästyksissään kuperkeikkaa toistensa ylitse!
Ja eläinten tuska tarttui kaameana miestenkin mieliin.
— Duglore! Duglore! huusi koulumestari Kasper sydäntäsärkevällä äänellä, kasvot tuskan väänteissä.
— Minä lähden Dugloren luo, huudahdin minä tarmokkaasti.
Mutta isä sanoi minulle tuikeasti:
— Jost, sinä jäät luokseni, — ei, juokse tuonne metsään, Jost.
Hän itse kiiruhti taloomme, varmaankin pelastaakseen joitakin arvoesineitä. Käsiään väännellen hoiperteli koulumestarikin pois. — Duglore! Duglore! kuulin hänen vielä äännähtelevän. Halusin kiiruhtaa Dugloren luokse Bodenin laitumille, mutta samalla minusta tuntui että minun oli odottaminen isää ja että minun piti seurata ihmisiä, jotka pakenivat nurmikenttää ylös metsää kohden, kaikki vielä tummissa kirkkopuvuissaan. Mutta kun minulle esiintyi nuo kolme eri mahdollisuutta, jäin tietämättäni seisomaan ypö yksin kentälle kotitaloni ja vaahteran välille. Huomasin kuinka Tafelvuorelta kuuluva ryske yhä vahveni. Ilma oli vielä aivan kirkas ja näin että vuori vavahteli. Kuin kokoonrymähtämäisillään oleva jättiläisseinä se lähestyi kylää, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin. — Vuori, vuori! kajahti kuin yhdestä suusta pakenevien haikea hätähuuto. Kirkossa löi kello yksitoista, mutta kuulin ainoastaan kuusi lyöntiä. Talomme ovelta huusi isä: — Jost, Jost! — sitten minusta tuntui kuin jokin repäisisi minut palasiksi. Minä kaaduin. Mutta kaatuessani näin vielä kuinka syöksyvän vuoren takaa kohosi ilmaan savu- tai tomupilviä, kuinka hurja ilmanpyörre taittoi mahtavan vaahteran ja kaatoi sen kumoon. Jäin sen suunnattoman latvan alle, oksat löivät minua kuin raipat, ja tukahduttavaa tomua tuprusi päälleni niiden välitse. Puun päälle romahteli jotakin, varmaankin ensiksi talomme katto, ja sitten seurasi ryskettä ja pauketta, kumahduksia ja jyrähdyksiä.
Noin monta eri huomiota — ja kaikki parissa silmänräpäyksessä! Luultavasti kadotin sitten tajuntani. Muⁱstan vain sitten ajatelleeni että ympärilläni oli kovin hiljaista ja että kasvoni kirvelivät lyönneistä, jotka olin saanut puun kaatuessa. Kohottaessani kättäni ylöspäin kohtasin pehmeitä lehtiä. Silloin keskeytti huokailu ja vaikeroiminen hiljaisuuden.
— Isä, isä, huusin minä.
— Jost, poikaparka, onko sinulla tuskia? kysyi hän vaivaloisesti hengittäen.
Äänen soinnista huomasin ettei hän ollut kaukana.
— Ei, vastasin minä, — mutta kuinka on sinun laitasi?
— Puunoksa tai hirsi painaa sydäntäni, en voi liikuttaa muuta kuin jalkojani. Luulen että tuho on saavuttanut koko kylän ihmisineen ja eläimineen. Ja jos sinä pelastuisitkin täältä hengissä, Jost, niin en minä enää voi sinua auttaa. On sittenkin parasta, että menet Hannu Konrad Balmerin tykö. Minun täytyy kuolla. Oi Jumalani, Jumalani!
Isän kangerreleva, vaivaloinen puhe muuttui korisevaksi rukoiluksi. Koetin haparoiden ja ryömien muutamia askeleita latvan alatse päästä hänen lähellensä, ja oksien ja lehvien välitse tavotin toki edes hänen kätensä. Hän tarttui käteeni, mutta ei puhunut enää. Hetken kuluttua huoaisten hän viimeisen kerran päästi käteni. Ympärilläni vallitsi kaamea hiljaisuus. — Isä! isä! huusin minä. Mutta en saanut vastausta. Hän oli kuollut!
Mutta hiljaisuuden keskeytti outo ääni, josta aluksi en lainkaan käsittänyt, mikä sen mahtoi synnyttää. Korlotusta! Kammottavana se läheni lähenemistään. Nyt arvasin, — syöksähtänyt vuori oli ajanut Selachin veden yli äyräitten! Hukkuminen, hukkuminen uhkasi minua! Poistuin kuolleen luota, ja kopeloituani puun oksia, loukaten useita kertoja milloin käsiäni, milloin päätäni, löysin paikan, jossa voin nousta pystyyn. Nyt pyrin ylöspäin, nousin oksalle ja kiipesin sitä pitkin. Mutta pian kohtasin tielläni jotakin, joka ei antanut perään. Se oli katto hirsineen ja päreineen. Vihdoin löysin sopivan suojapaikan puun paksujen oksien muodostamassa soppelossa. Kädet oksain ympärille kiedottuina istuin siinä. Tuon tuostakin pelästytti minua kohoavan veden synnyttämä salaperäinen ääni. Se oli saavuttanut jo kengänkärkeni, ja kuolemanpelko valtasi sydämeni. Yläpuolellani liikahteli maa huokaillen, kuin se olisi antamaisillaan perään rusentavalle painolle, täyttääksensä ahtaan hautakammion, jossa minä vielä elin. Mutta vähitellen lakkasivat nuo äänet kuulumasta; eikä vesi enää noussut. Vallitsi niin syvä hiljaisuus että voin kuulla kelloni naksutuksen taskustani. Hain tulitikkuja, katsoakseni kelloa, mutta en löytänyt. En tiennyt oliko vuoren syöksähtämisestä kulunut paljon vai vähän aikaa, paistoiko ylhäällä maailmassa aurinko, vai valaisiko sitä öinen tähtitaivas.
Tuo mielikuva herätti nuorekkaan elämishaluni kiihkeään voimaan. — Valoa, valoa, valoa! huutelin ummehtuneen, kylmänkostean ilman täyttämässä haudassani, mutta muuta valoa ei silmiini saapunut kuin se, joka levisi punaisista, sinisistä, vihreistä ja keltaisista renkaista, millä mielikuvitukseni täytti pimeyden. Minut valtasi kouristusitku, enkä tiennyt surinko omaa toivottomuttani vaiko isäni kuolemaa vai Duglorea, joka varmaan myöskin oli jossakin kallioiden alla surmattuna, vai kotikyläni kamalaa perikatoa! Jospa vain olisin kuten isäni lyhyen kamppailun jälkeen saanut erota elämästä! Mitähän saisinkaan vielä kärsiä?
Aloin lukea ulkoa rukouksia ja virsiä mitä vain osasin, muistelin kaikkia, jotka olivat olleet minulle rakkaita, ja varsinkin kohdistuivat ajatukseni hellästi ja hartaasti Dugloreen. Ehdittyäni noiden ajatusten loppuun otin lehtiä vaahterasta, joka oli niin tehokkaasti minua suojellut, pusersin ne kokoon ja pureksin niitä, ja niiden karvas maku virkisti minua. Vähitellen hämärtyivät ajatukseni, ja painautuneena oksaa vastaan nukahdin hetkiseksi. Niin luulen ainakin. Noiden tuskallisten hetkien kokemukset ovat nimittäin osaksi haihtuneet muististani ja kuvastuvat vain unennäön tavoin mieleeni niille suotuisina hetkinä.
Herättyäni panin kelloni vasten korvaani. Se ei käynyt enää! Siis oli jo toinen päivä. Vedin sen, että sen naksutus tuon tuostakin voisi minua muistuttaa elämästä, ja kun epämukava asentoni tuotti minulle tuskia, ojensin jalkani alas, tutkien miten veden laita oli. Selach lienee löytänyt toisen väylän, vesi oli poissa. Minua vaivasi nälkä ja polttava jano. Kostutin kieltäni kosteilla lehdillä, ja hain taskuistani leivänmuruja, jolloin sain käteeni veitseni. Tuo löytö ilahdutti minua, tietämättäni tarkoin mistä syystä. Liikutellakseni jäykistyneitä jäseniäni sekä poistaakseni viluntunteen ja synkät, epätoivoiset ajatukset, leikkasin puusta oksia ja silvoin ne pimeässä pieniksi paloiksi. Sitä kesti varmaankin tuntimääriä. Kirkkotakkini napitkin uhrasin tuolle leikkelemisinnolleni, jota minun ehkä on kiittämien järkeni säilymisestä. Vihdoin aloin veitseni terällä kaivella kosteata maata, sillä jotakuinkin niillä paikoin, missä olin, kulki tien alatse kivilaatoilla peitetty viemärioja. Päähäni tuli mieletön ajatus, että voisin pelastua tuota vesijohtoa myöten. Mutta veitsenterä taittui kiveen, joka sattui sen tielle.
Toivotonna kurjuudessani tyrskähdin hillittömään itkuun. Mutta — korvaani tunki ääni, joka tuntui tulevan ylhäältä ja oli kuin halkeavan puun kitinää. Kuulin metalliaseen synnyttämiä heleitä iskuja, jotka seurasivat toisiaan kolmeneljännestahtilajissa, muistuttaen riihenpuintia. Siinä oli varmasti ihmiskäsi mukana! Kiihkeä toivo täytti mieleni, ryömin tuota väliin vaikenevaa, väliin uudistuvaa ääntä kohden, sain haparoivaan käteeni ympyriäisen rautaisen esineen, päästään umpinaisen ja suippenevan putken, jonka aukko oli sivulla.
Vapisevin sormin nakutin veitsentyngällä torvea, ja kas! sain pari heleätä lyöntiä vastaukseksi. Kuin äärettömästä etäisyydestä tunki hautaani ihmisääni:
— Kuka te olette?
— Jost Wildi.
— Kuka?
— Jost Wildi!
— Oletteko te kirkossa?
— En, vaahteran alla.
— Oletteko yksin?
— Isäni on täällä lähellä kuolleena.
— Onkohan kirkossa vielä ihmisiä?
— Ei ainoatakaan!
Ihmisääniä! Oi tuota ihanaa musiikkia!
— Vielä vähän kärsivällisyyttä, kuului taas kuiskaus. — Kaivamme teidät esiin. Pankaa kätenne putken alle. Tiputamme teille paloviinaa. — Vielä kerran!
Keskustelua jatkui vielä hetken aikaa. Sain tietää että kaikkiaan oli pelastunut ainoastaan kaksikymmentäkolme selmattilaista, niiden joukossa Duglore. Muut olivat kuolleet, tai ei heistä tiedetty mitään. Niin oli myöskin Kasperin ja hänen muun perheensä laita.
— Siis kärsivällisyyttä vain, huusi joku, — vedämme putken takaisin.Työnnämme sen vielä muissa paikoin maahan.
He kaivavat minut esiin! Tuo raikui kuin riemulaulu mielessäni, ja hetken pysyin virkeässä jännityksessä. Hartaan kiitollisena ajattelin zweibrückeniläistä seppää, joka puoli vuosisataa sitten, veljensä jouduttua laviinin uhriksi, oli valmistanut tuon putken ja lahjoittanut sen kunnalle. Kenties ei sen avulla ollut vielä koskaan löydetty ketään lumeen vajonnutta, mutta minut, minut se pelastaisi! Ja Duglore eli myös!
Oi, kuinka hitaasti, vitkastellen hetket vierivät! Olo vankilassani alkoi jälleen tuntua kammottavan tukalalta. Vaivuin kuumehoureisiin, näin kultaisen ilmapallon leijailevan taivaalla kynttilämessuaukon yläpuolella — se lensi kohden kallioseinää — Duglore syöksi siitä alas ja vaikeroi verta vuotavana kuilun syvyydessä. — Säpsähtäen huudahdin:
— Olen menettänyt järkeni! Mielikuvitusta se vain on, että tuolta ylhäältä puhelivat kanssani. He eivät kaiva minua täältä ilmoille. Olen unohdettu.
Huikeassa sekasotkussa seurasivat nyt muistot ja päähänpistot toisiaan aivoissani.
Silloin kuulin selvästi kuokaniskuja ja lapion raappinaa ylhäältä. Vaahteran latvaa peittävä katto heitettiin hajalle. Valoa! Pikemmin kuolleena kuin elävänä palasin maailmaan, ja vasta hetken kuluttua huomasin ettei Selmatt'in kylän harmaansinistä hautapaikkaa valaissut aurinko, vaan lempeä kuutamo. Ei huomioni oikein kiintynyt niihinkään, jotka ojensivat minulle kätensä vastaan, ei pelastajieni onnellisiin kasvoihin. Kun isäni esiinkaivettu ruumis kannettiin ohitseni, ei se tehnyt mitään vaikutusta mieleeni. Kysymyksiin en antanut vastausta. Minusta tuntui että olin houkkio, joka ei tiennyt nauraako vai itkeä, ja muutkin ihmiset tuntuivat minusta mielettömiltä enkä käsittänyt heidän puuhiansa.
Niin kerrassaan järkytetty oli mieleni! Luulen että tietämättäni haeksin Duglorea. Tapasin hänet Zweibrückenissä, mutta saavuinko sinne vielä samana yönä vai vasta päivänvalossa kolmantena aamuna vuorensyöksähtämisestä, ja yksinkö vai muiden seurassa, se on haihtunut muististani. Vasta muutaman päivän perästä voin jälleen tuntea surua ja iloa, mutta minusta oli kuin en koskaan enää voisi nauraa, vaan minun täytyisi viettää koko elämäni ainaisessa pelossa ja vavistuksessa.
Duglore seisoi vieressäni tummapukuisena, surun ja kärsimysten kalventamana ja varjomaisena kuin haamu. Hänen hennot sormensa puristivat kättäni, hän kohotti kyynelten himmentämät silmänsä puoleeni ja puhui murheen murtamana vapisevalla äänellä:
— Jost, he ovat kuolleet kaikki tyynni, isä, äiti ja sisarukseni. Nyt minulla ei ole koko maailmassa ketään muuta kuin sinä!
Ensi kerran nyt jälleen voin tajuta jotakin täysin selvästi. Hellästi syleilin nyyhkyttävää tyttöä lausuen hänelle:
— Niin, Glore, pysykäämme uskollisina rakkaudellemme ja tukekaamme toinen toistamme!
Synkkää kertomustani Selmatt'in perikadosta keskeytti iloinen ääni. Sähkölennätinkone alkoi naksuttaa. Hannu Stünzi ilmoitti saapuneensa onnellisesti laaksoon Gottloben kanssa. »Tervehdykseni vuorimajan taikurille», sähkötti hän. »Entä muisku?» kysyin minä. »Niin pitkälle emme tosin vielä ehtineet», sähkötti hän vastaukseksi, »ensin täytyy saada vastustaja taipumaan sovintoon! Mutta laulelimme Gottloben kanssa paluumatkalla kuin kevätlintuset, ja Gottlobe laski hilpeästi leikkiä muutamasta miehestä, joka Zweibrückenissä ostaa ja myyskentelee nautaelukoita. Ja me rakentelimme pilvenkorkuisia tuulentupia. Mutta käsittämätön hyvyytesi tuntuu minusta kuin unennäöltä, josta pelkän herääväni. En ole myöskään vielä selvillä siitä, saanko käyttää hyväkseni ylevän jalomielistä tarjoustasi vai en. Mieleni täyttää vain huumaava ilo Kiitä että maailmassa on olemassa niin jalo ihminen. Kiitän sinua, kallis ystävä, sydän riemua tulvillaan!»
Niin, jos olisi kevät, saisit tuta taikojani, Hannu! Mutta talvi erottaa minut postinkulusta, jonka välitystä tarvitsen, saadakseni käsiini suurempia summia omaisuudestani. Sähköteitse ei asioita käy järjestäminen. Jospa toki heti olisin ryhtynyt toimeen ja antanut sinulle, Hannu, kirjeet mukaan! Mutta tuo tuuma oli itsellenikin niin uusi. Ja sitten vanhuuden epäröimiset ja vitkastelut! En ole enää tuo huimapää, joka toimi heti ensi mielijohteen mukaan. Mutta keväällä, keväällä, Hannu!
* * * * *
Zweibrückenissä tapasin Dugloren erään talonpoikaisperheen turvissa, joka osoitti kovaa kokeneelle tyttöraukalle sääliä ja rakkautta. Kun nuo kunnon ihmiset huomasivat hänen tyyntyvän minun! seurassani, pyysivät he minuakin jäämään heille ja järjestivät minulle yhden asumattomista huoneistansa.
Ensi ajat olin kuin huumaantunut, ja mielenhämmennyksessäni en edes tullut kysyneeksi Duglorelta millä ihmeen tavalla hän oikeastaan oli pelastunut. Sain tietää sen vasta kun piirineuvoston kirjuri kutsutti meidät eloon jääneet Zweibrückenin koulutaloon, merkitäksensä maan historiaa varten pöytäkirjaan pelastumiskertomuksemme.
— Istuin paimenmajamme edustalla veisaten virsikirjasta samoja virsiä kuin rukouspäivänä piti veisattaman Selmatt'in kirkossa. Silloin alkoi kuulua ryskettä ja jymyä Bodenin penkereen taustalta Päin. Kun kauhistuneena läksin hakemaan noita muutamia henkilöitä, jotka karjan takia olivat jääneet pois jumalanpalveluksesta, vavahti maanpinta. Karja ryntäsi tiehensä kylään vievää polkua pitkin, ja minä perästä. Minun jälkeeni tuli vielä muutamia muita. Mutta kun vuoren rinteelle ehdittyämme aloimme nopeasti laskeutua sitä alas, horjahti se allamme. Ensin syöksähti ulompana laaksonpohjukasta oleva osa vuorta kokoon, ja äkkiä kiisi laaksoon päin kova tuulenpuuska, joka puhalsi meidät pois tuolta vierevältä alustalta, kuin olisimme olleet kuivia lehtiä vain. Tuossa kohinassa ja suhinassa, ryskeessä ja jyrinässä menetin tajuntani, mutta jonkun ajan kuluttua huomasin olevani vakavalla pohjalla. Suuni ja nenäni olivat niin täynnä tomua että olin tukehtua. Koetin avata silmiäni, mutta se ei luonnistunut, ilmassa kun vielä lenteli ylen paljon tomua. Mutta kun sitten voin jälleen avata ne, oli jo aivan tyyntä. Kohottauduin pystyyn. Sinisen savun läpi loisti aurinko kuin himmeä läkkilevy. Käsitin että Selmatt oli tuhottu, ja huusin isää ja äitiä. Silloin tuli Melchi Hangsteiner juosten. Hänen Selachin laaksossa olevan asuntonsa luona, josta vain katto oli lentänyt pois ja seinä painunut sisään, vietin muutamain muiden pelastuneiden kanssa ensi hetket. —
Melchi kuului siis myöskin eloon jääneisiin, samaten myös muut hänen omaisensa paitsi isä, tuo selkärikko tukinuittaja, — tämä oli pelästyksensä johdosta kuollut tuhon jälkeisenä päivänä. Melchi oli myöskin toimittanut ensi avun Zweibrückenistä. Miehistö, joka oli ryhtynyt kaivamaan maata siitä kohden missä otaksui tuhotun kirkon olevan, oli maahan työnnetyn putken avulla maanantaina iltapäivällä noin kello kolmen tienoissa päässyt minun jälilleni. Muita elonmerkkejä ei raunioiden alla enää oltu tavattu. Paitsi isäni ruumista oli vielä löydetty muutamia muita murakentän reunalta. Ainoastaan pieni joukko enimmäkseen nuorempia asukkaita oli pelastunut, muutoin oli koko Selmattin asujamisto saanut surmansa Tafelvuoren lohkareiden alla. Meitä eloon jääneitä oli kaksikymmentäkolme.
Ellei ota lukuun sydämensuruamme ja kärsimyksiä, joita ihmiset tuottivat meille tahtoessaan yhä¹ uudelleen kuulla noista sataan kertaan kertomistamme seikoista, niin olomme muodostui kylläkin siedettäväksi. Kaikki osoittivat meille anteliasta osanottoa, läheltä ja kaukaa saapui meille rahaa ja muuta apua. Jalomielisinnä lahjoittajista mainittiin Hannu Konrad Balmer Hampurissa. Mutta tuo nimi ei tehnyt juuri mitään vaikutusta mieleeni. Kuin humun kautta vain tunkivat kuulemani seikat tajuntaani, oli kuin himmentävä verho olisi erottanut minut maailmasta, ja taudista toipuvan tavoin voin vain vähitellen tottua elämään. Mutta pian heräsi kumminkin itsestään mielessäni kysymys: »Mihin meidän nyt on ryhtyminen?»
Kuin täytyisi selmattilaisten orpolasten ja aikuistenkin holhoaminen tuottaa erityistä siunausta, tarjoutuivat useat arvossapidetyt perheet lähiseuduilla ottamaan yhden tai useampia kodittomaksi jääneistä huomaansa. Meistäkin, Dugloresta ja minusta, pyrittiin kilvan pitämään huolta, Dugloresta, miellyttävästä koulumestarin tyttärestä, varsinkin hänen kauniin soittonsa takia, josta ihmiset olivat kuulleet kerrottavan, joskaan eivät olleet itse sitä kuulleet. Ja tuo ihmisystävällinen osanotto herätti meidät väkisinkin tuskallisesta horrostilastamme.
Niiden monien joukossa, jotka halusivat nähdä Duglorea, toi Zweibrückenin vanha, kunnianarvoinen kirkkoherra, joka hellästi meistä huolehti, hänen luoksensa myöskin Z'binden nimiset aviopuolisot, näiden palatessa Selmatt'in laaksosta käynniltä tapaturman kohtaamalla paikalla. He olivat ihmisiä, joista heti ensi silmäyksellä voi nähdä että he olivat hyväsydämistä ja varakasta väkeä.
Rouva Z'binden tarttui äidillisen hellästi Dugloren käteen.
— Haluaisimme kysyä teiltä, rakas, kovia kokenut lapseni, ettekö tahtoisi täyttää sitä haikeata aukkoa, jonka ainoa tyttäremme jätti jälkeensä kuollessansa vuosi sitten, sanoi hän. — Miehestäni ja minusta se olisi suurin onni, mikä voisi tulla osaksemme. Perheeseemme kuuluu paitsi meitä vain kaksi poikaa. Vanhempi, joka on ylioppilas, on kaukana poissa kotoa, nuorempi käy vielä koulua ja asuu kotona. Me asumme Hagenachissa, siis tuolla missä Balgenach laskee vuorilta tasangolle. Meillä on pieni tehdas ja kaunis, puutarhan ympäröimä talo, josta aukeaa näköala Feuersteinille ja sen viereisille vuorille. Siten te jokaisena kirkkaana päivänä ikäänkuin saisitte tervehdyksen vanhasta kodistanne, Duglore, ja pitäisimme kyllä huolta siitä että uusikin kotinne teistä todella tuntuisi kodilta. Joka suhteessa perisitte tytär vainajamme oikeudet. Mitäs sanotte siihen, rakas lapseni?
Hiljaa vavisten kohotti Duglore päänsä ja loi katseen rouva Z'bindenin miellyttäviin, ystävällisiin kasvoihin, mutta sai vain nyyhkytetyksi esiin:
— Kiitän teitä!
Sitten seurasi kyyneltulva, joka esti hänet enempää puhumasta, ja tyynnyttyään jälleen hän vaikeroiden sopersi:
— Ei, en tahtoisi muuttaa Hagenachiin! Kaikkein mieluimmin palaisin jälleen Selmattiin.
— Mutta sehän ei käy päinsä, Duglore, lausui herra Z'binden ystävällisesti hymyillen, — eihän siellä ole enää yhtään ainoata asukasta.
Ja rouva Z'binden, joka lempeästi silitti itkevän tytön päätä, lohdutellen häntä hellin sanoin, jatkoi:
— Harmoonia ei teiltä myöskään tulisi meillä puuttumaan. Tiedämmehän että kaunis, hurskas laulu usein tuottaa surulliselle sydämelle enemmän lohtua kuin ihmispuhe.
Tuo näytti sentään hieman vaikuttavan Dugloreen. Herra Z'binden sanoi nyt:
— Käsitän, Duglore, että tuumamme teistä vielä tuntuu liian uudelta ja oudolta. Miettikää asiaa muutama päivä. Palaamme jälleen Zweibrückeniin ja toivomme silloin saavamme suostumuksenne. On melkein mahdotonta että kukaan voisi teille tarjota miellyttävämmän kodin kuin me.
Aviopari läksi pois, ja Zweibrückenin kirkkoherra koetti lempeästi taivuttaa Duglorea suostumaan tuohon ehdotukseen.
— Minun nähdäkseni, sanoi hän hellän houkutteevalla äänellä, — olisi kiitollisena tartuttava rakkaaseen käteen, jonka Jumala tueksi tarjoaa.
Mutta tyttö vaikeni itsepintaisesti, tykkänään murheensa vallassa.
Vasta kirkkoherrankin mentyä tuli tuohon puoleksi kivettyneeseen olentoon hiukan eloa, ja hänen kyyneltyneiden silmiensä katse vilkastui.
— Jost, sanoi hän väräjävin äänin, — käsitänhän minäkin että vaikka tosin mieluummin lepäisinkin vanhempiemme tykönä haudassa, meidän kumminkin on jatkaminen elämistä ja jollakin tavoin järjestettävä olosuhteemme. Mutta elkäämme erotko toisistamme tässä haikeassa surussamme, Jost! Minulla on muuan tuuma, ja minusta on kuin oma rakas isäni olisi unessa sen mieleeni johdattanut. Kertokaamme kirkkoherralle että olemme kihloissa ja pyytäkäämme että hän piakkoin vihkii meidät, vaikka olemmekin maantapaan katsoen hiukan nuorenlaiset avioliittoa solmimaan. Sitten lähdemme jälleen Selmatt'in laaksoon ja rakennamme lähelle vanhaa kotiamme niillä varoilla, jotka piirineuvosto meille antaa kertyneistä apurahoista, talon taikka vain vaatimattoman majasen kauniille päivänpaisteiselle paikalle, ja elämme rauhaisaa ja hiljaista elämää siellä vanhempiemme hautojen läheisyydessä. Bodenin laiduntahan ei enää ole, mutta kynttilämessun puolella, on vielä muutamia pieniä laidunalueita, jotka kyllä elättävät pari lehmää. Minusta tämän tuuman toteutuminen olisi parasta mitä voisimme toivoa.
Hänen kalpeilla kasvoillaan näkyi vihdoin jälleen kuin vieno ilonhohde, mutta toivoa heräsi hänen surujen synkistämässä mielessänsä. Hellästi hän tavotti käsiäni.
Mutta en voinut auttaa Duglorea.
— Tuo tuumasi tuntuu minusta kyllä ylevän rohkealta, lausuin hänelle, — mutta minulla ei ole niin paljon uskallusta kuin sinulla. Minua yhä vielä pöyristyttää, kun vain katsahdankaan Selmatt'in laaksoon päin. Jos minun täytyisi elää siellä, voimatta konsanaan vapautua noista kammottavista muistoista, niin en ikinä enää näkisi onnellista hetkeä, tulisin synkkämieliseksi, mielipuoleksi! Kerran käyn vielä Selmatt'in laaksossa. Tahdon rukoilla siellä vanhempieni ja sinun omaistesi puolesta, sitten tapahtukoon siellä mitä tahansa, — minä en voi, rakas Duglore, perustaa uutta kotia tuolle kauhujen paikalle!
Hän ei enää yrittänytkään taivuttamaan mieltäni, mutta hänen kärsiviltä kasvoiltaan sammui toivon säde. Mykistyneenä suruunsa hän tuijotti eteensä kuin lapsi, jonka lempilintu makaa kuolleena häkissään. Eikä edes hänen ehdotuksensa, että koettaisimme päästä palvelukseen samaan paikkaan, minua liioin miellyttänyt. Minäkö, Jost Wildi, rengiksi! Ja Duglore palvelustytöksi! Ylpeyteni heräsi jälleen. Ei myöskään ilmestynyt ketään, joka olisi ollut halukas ottamaan meidät molemmat palvelukseensa. Mutta kun eräs tasangolla asuva suurtilallinen, joka oli käynyt Selmatt'in laaksossa, tarjosi minulle edullista paikkaa luonansa ja puhui hevosista ja rattaista, jotka saisin huostaani, heräsi minussa halu suostua hänen ehdotukseensa. Neuvoin Duglorea puolestaan käyttämään hyväkseen Z'bindenin perheen tarjousta, huomauttaen että hän siten myöskin voisi oppia kaikenmoista, josta olisi hyötyä perustaessamme sittemmin oman kodin. Hänen oli vaikea tehdä päätös, olihan kaikki vielä niin epävarmaa eikä kysymys paikastani suurtilallisen tykönä myöskään vielä lopullisesti ratkaistu. Silloin tuli vanha kirkkoherra ilmoittamaan minulle:
— Jost Wildi, piirikunnanesimies haluaa tavata teitä. Hän kehottaa teitä saapumaan huomenna, Gauenburgiin piirikunnanneuvoston taloon. Puoli kahdeksan lähtee Zweibrückenin lähetti kaupunkiin. Silloin voitte matkustaa hänen kanssaan.
Katsahdimme Dugloren kanssa häneen suuresti ihmeissämme.
— Mitähän asiaa hänellä on minulle? sanoin minä.
— Sitä en tiedä, vastasi kirkkoherra. — Tuo kehotus tuli kirjeessä, jossa piirikunnanesimies kirjoittaa Selmatt'issa toimeenpantavasta suuresta surujuhlasta. Tulkaa mukaani pappilaan! Ehkä siellä olisi lahjoitettujen vaatteiden joukossa jokin puku, joka sopisi ja soveltuisi teille paremmin kuin tuo, joka teillä nyt on yllänne.
Kirkkaana syysaamuna ajoimme Balgenachin rantaa pitkin kohden Gauenburgia. Rattailla ajaminen, jota en ollut ennen koettanut, oli minusta hauskaa, pukuni miellytti minua, ja kun tornit alkoivat näkyä kaupungista, jota koko lapsuuteni ajan olin ikävöinyt nähdä, silloin tuntui minusta kuin olisi mielenahdistus, joka oli vaivannut minua tuosta kauheasta päivästä saakka, vähitellen ruvennut väistymään, suoden sijaa uudelleen heräävälle elämänhalulle. Ja tieto että minun nyt oli esiinnyttävä piirikuntamme mahtavimman miehen edessä, saattoi minut juhlalliselle mielelle. Mitähän varten hän oli kutsuttanut minut luoksensa?
Katsellessani vielä ympärilleni virkarakennuksen porrashuoneessa ja eteisessä, joissa riippui vanhoja miestenkuvia ja aseita, lähestyi minua viraston palvelija, jolla oli pieni hopeinen kilpi rintaansa kiinnitettynä.
— Olette varmaankin Jost Wildi Selmatt'ista, sanoi hän, — seuratkaa minua!
Seuraavana hetkenä seisoin jo vanhoilla kuvilla ja akkunamaalauksilla koristetussa huoneessa piirikunnanesimiehen edessä.
— Terve tultua, herra Wildi!
Matalalla mutta soinnukkaalla äänellä lausui tuon kookas, roteva vanha herra, joka minusta muistutti koulumestari Kasperin kuvaamista sotasankareista. Ei ihme että hän oli piirikuntamme johtomies! Luoden minuun tarmokkaan, levollisen katseensa hän silmäili minua kiireestä kantapäähän, hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. — Vuoristomme kasvattamaa lujaa ainesta! hymyili hän herttaisesti.
Maailman tapoihin tottumaton kun olin, olin varsin ihmeissäni nähdessäni miehen, jonka koko olento minussa herätti mitä hartainta kunnioitusta, puhuvan ja esiintyvän noin tuttavallisesti.
— Minulle tuottaa tyydytystä, sanoi hän arvokkaan sydämellisesti, — että saan toivehikkaalle selmattilaiselle nuorukaiselle lausua ilmi syvän surun, jota minun, kuten kaikkein kansalaistemme mielessä on herättänyt noiden kunnon vuoristolaisten turma!
Ja huomaamattani hän sai minut johdetuksi keskusteluun vuoren suistumasta ja aikaisemmista elämänvaiheistani. Tuon tuostakin hän nyökäytti päätään ja lopuksi hän kysyi:
— Lienettehän kuullut puhuttavan muinoisesta selmattilaisesta, herraHannu Konrad Balmerista? Tässä on häneltä kirje, joka koskee teitä!
Hän ojensi minulle kirjeen. Mutta huomatessaan etten oikein saanut selkoa tuosta epäselvästä käsialasta hän otti sen takaisin ja sanoi:
— Luen sen teille! »Rakas ystävä!» kirjoittaa herra Balmer minulle. »Vihdoinkin olen saanut lähempiä tietoja Selmatt'in perikadosta. Sanoista ei ole apua, vaan tarvitaan tositointa! Eloon jääneille tarjoan niin suuren lainan, kuin katsot suotavaksi. Tuota haudasta esiinkaivettua Jost Wildiä kohtaan tunnen myötätuntoa. Koulumestari Imobersteg ylisti viimetalvisissa kirjeissään pilviin saakka hänen luonnonlahjojaan. Kutsuhan hänet koetteeksi luoksesi. Jos hän miellyttää sinua, niin sano hänelle, että ottaisin hänet kernaasti luokseni Hampuriin, tehdäkseni hänen tulevaisuutensa hyväksi mitä vain voin. Jos hän suostuu tulemaan, teen hänestä miehen, joka tuottaa kotiseudullemme kunniaa.» Vakavasti jatkoi piirikunnanesimies:
— Tämä lyhyt keskustelu on tuottanut minulle vakaumuksen että voitte rohjeta käyttää hyväksenne ystäväni jalomielistä tarjousta. Te olette tuota oivallista, lujaa ainesta, josta elämä valmistaa tarmokkaat miehensä, ja olen sitä mieltä ettei suinkaan ole katsottava vahingoksi maallemme, jos sillä on rajojemme ulkopuolella kansalaisia, jotka kykenevät kunnostautumaan. Päinvastoin ovat he erityisenä ylpeydenaiheenamme. Mutta mitäs te itse sanotte herra Balmerin ehdotuksesta?
— Minun täytyy ensin miettiä asiaa, vastasin rehellisesti.
Tuo kuivahko vastaukseni saattoi hänet sydämellisesti nauramaan.
— No hyvä, tehkää niin, mutta toivon saavani muutaman päivän perästä vastauksenne! Nyt minulla tosin ei ole aikaa jatkaa keskusteluamme, mutta tehkää hyvin ja tulkaa meille päivälliselle. Vaimoni iloitsee saadessaan tutustua teihin, sekä siksi että olette kylänne perikadosta pelastunut henkilö, että myös sen takia että te luultavasti tulette lähtemään herra Balmerin luo. Vaimoni ja rouva Balmer ovat nimittäin ystävykset. Te ette ole vielä nähnyt Balmerin lahjoittamia näytekaappeja luonnontieteellisessä museossa? No hyvä, menette nyt niitä katsomaan. Lähetän jonkun ohjaamaan teitä sinne ja sitten päivälliselle minun asuntooni.
Palatessani Zweibrückeniin oli sydämeni tulvillaan iloa tuosta herttaisesta vastaanotosta, piirikunnanesimiehen ja hänen puolisonsa ylevästä hyvyydestä. Edessäni väikkyivät muistot luonnontieteellisestä museosta, jonka nyt vihdoinkin odottamattomasti olin saanut nähdä, Balmerin kirje soi korvissani, ja minun oli sekä omituisen hyvä että paha olla. Lapsuudestani saakka kehittymään pyrkineet elinvoimat virkosivat jälleen toimintaan. Ihanan ylevässä mielentilassa tajusin äkkiä, mikä sanomattoman suuri Jumalan lahja elämä kumminkin on. Miksi en nyt, kun kotini kumminkin oli haudattuna, läksisi ulos maailmaan, joka houkutteli minua niin ystävällisesti ja niin suurenmoisilla lupauksilla! Koko olentoni kaihosi kehittymistä ja edistymistä! Mutta entä Duglore? Sydäntäni vihloeli, tuskalliset ajatukset täyttivät mieleni, rakkaus taisteli kiihkeätä taistelua elämän- ja maailmankaipuuta vastaan.
Ihmeekseni tapasin matkan varrella vähän ennen Zweibrückeniin tuloani tuttavan, Melchi Hangsteinerin.
— Mistä sinä tulet? kysyin minä.
Hänen pisamanaamalleen levisi ovelan tyytyväinen ilme, kun hän vastasi:
— Myöskin Gauenburgista! Talonpoika, joka halusi ottaa sinut palvelukseensa, kuljetti kotiin nuo kuusi nautaa, jotka hän on ostanut Zweibrückenin lähellä olevilta laitumilta, niin autoin häntä saamaan ne Gauenburgiin ja junaan. Hän oli suutuksissaan pitkällisestä tuumimisestasi ja sanoi ettet ymmärrä panna arvoa hänen edulliseen tarjoukseensa ja kysyi, haluaisinko minä tulla hänen palvelukseensa. Minä lupasin mennä.
— Onnea siis, Melchi! vastasin huolettomasti. Mutta sydämessäni olin pahoillani tuosta ratkaisusta. Levottomin mielin tajusin, kuinka se pakotti minut Hannu Konrad Balmerin turviin.
Dugloren on varmaankin myös täytynyt tänään tehdä päätöksensä, kertoi Melchi edelleen, — kaupunkiin mennessäni tuli tuo hagebachilainen tehtailija rouvineen minulle vastaan. He ajoivat laaksoon päin.
Juttelimme vielä kaikenmoisista vähäpätöisistä asioista ja erosimme kylään saapuessamme. Mutta mitä enemmän lähestyin talonpoikaistaloa, jossa asuimme Dugloren kanssa, sitä raskaammaksi kävi mieleni.
Löysin kihlattuni istumassa syysillan nihkeässä lämmössä puiden suojaamalla penkillä talon edustalla. Hän tuijotti kädet ristissä eteensä, ajatuksiinsa vaipuneena. Nähtyään minut hän tuli minua vastaan väsyneesti ja alakuloisesti.
— Jumalan kiitos että tulet, Jost, sanoi hän, — neuvo mitä minun on tehtävä. Herra ja rouva Z'binden tahtovat vielä tänään saada minulta varman vastauksen. Ja mitä uutisia tuot Gauenburgista?
Istuuduin hänen viereensä, mutta en uskaltanut kertoa Hannu KonradBalmerista.
— Jost, elä salaa minulta mitään, se on kauheata! pyysi hän.
Silloin kerroin hänelle nopeasti mielenliikutuksen vallassa mitä olin Gauenburgissa saanut kuulla, mutta en sanallakaan sanonut, mitä itse siitä ajattelin. Hetken hän kuunteli silmät maahan luotuina minua levollisesti, mutta äkkiä hän kietoi kätensä kaulaani.
— Oi Jost, sinä tahtoisit lähteä! tunki kuiskaus esiin hänen povestaan. — Et voi sitä salata. Balmer tahtoo ottaa sinut minulta, ja hän kykenee kiehtomaan mielesi, sen muistan Selmatt'in ajoilta. Mutta minä en anna sinua, en anna!
Kiihkeästi takertui hän käsivarteeni. — Jost, rakas Jost! äännähti hän.
— Rakastanhan sinua enemmän kuin omaa henkeäni, kuiskasin hänelle hellästi, — olet minun Dugloreni ja minä olen sinun Jostisi, olinpa vaikka maailman toisessa ääressä. Ei kukaan voi ottaa minua sinulta, ei Hampurissa eikä muualla!
— Niin, sinun Dugloresi! lausui hän hitaasti.
— Mutta noilla muukalaisilla tytöillä on myöskin silmät, ja he näkevät mitä minäkin. Kuten olet kaunein poika täällä vuoristossa, niin tulet olemaan siellä merenrannallakin. Ja sinun naurusi ja juttelusi ja haaveilemisesi miellyttää tyttöjä siellä, kuten minuakin. He näkevät silmiesi tumman säihkyn, ja heidän täytyy vastoin tahtoaankin lähetä sinua kuten hyttyset valkeata. Ja sitten tulee päivä, jolloin sinä et enää ole minun Jostini, enkä minä enää voi olla sinun Dugloresi. Mutta se sinun tulee tietää, rakas Jost, että mitä he sinulle sanonevatkaan, niin et koskaan löydä ketään, joka rakastaisi sinua hellemmin kuin minä, — Jost — et löydä uskollisempaa sydäntä!
Kiihkeinä pulppusivat puheet hänen huuliltaan. Nyt hän vaikeni. Eteenpäin kumartuneena, käsivarret polvien nojassa hän siinä istui, ja mailleen pienevä aurinko vuodatti valoaan hänen palmikoilleen ja otsalleen, kulmakarvoilleen ja ripseilleen, kiharoiden varjostamille hienoisille kasvoille, leualle, aulalle. Mutta hänen huulensa vavahtelivat tuskasta, ja surupuku saattoi hänet näyttämään niin juhlalliselta, että minut valtasi kuin pyhä kunnioitus häntä kohtaan. Hänen kärsimyksensä nähdessäni olin valmis luopumaan tulevaisuudenunelmistani.
Silloin kohotti hän katseensa minuun. — Elä katso minuun niin synkästi,Jost, sanoi hän.
— No hyvä, Duglore, en lähde Hampuriin! sanoin minä tehden väkivaltaa itselleni, ja ihmettelin itse, kuinka kylmänä, katkerana ja tuikeana tuo lupaus tuli huuliltani!
Duglore vavahti. Kuin haavoitettu otus hän hypähti pystyyn, mutta vaipui penkille takaisin. Seurasi kolea, mieltä ahdistava äänettömyys. Sitten tuli Dugloren värähteleviltä huulilta melkein soinniton kehotus:
— Jost, mene vain Hampuriin! Ehkä kadotan sinut, — mutta sinun kadottaminen ei ole läheskään niin kauheata kuin jos vielä kerran puhuisit minulle tuohon tapaan, joka saattaa sydämeni jähmettymään. Kadottaminen ei ole sen katkerampaa, kuin jos minun täytyisi kestää soimauksesi että olen asettunut onnesi tielle, — kuin jos minun ehkä täytyisi itseäni siitä soimata, — mene vain, Jost!
Viimeinen kehotus kajahti sanomattoman lempeältä ja hellältä, mutta myös rajattoman surulliselta.
»Ei, Duglore, jään luoksesi!» olisin halunnut huudahtaa. Mutta silloin kuului tieltä askeleita. Kalpeana asteli Duglore horjuen rouva Z'bindenia vastaan ja ojensi hänelle molemmat kätensä.
— Tulen luoksenne Hagenachiin ja tahdon olla ahkera, uskollinen kelpo tyttärenne! sanoi hän hiljaa, mutta kuultavasti.
Nöyränä kuin palvelija hän seisoi siinä hämärissä vavisten. Mutta rouva Z'binden, joka aavisti mikä taistelu hänen povessaan riehui, sulki hänet äidillisesti syliinsä ja suuteli hänen otsaansa.
— Duglore, sanoi hän, — nyt olet meidän lapsemme, meidän rakas lapsemme!
Koetin uskotella itselleni että Duglore oli itse ratkaissut meidän molempain kohtalon, mutta mieleni pysyi haikeana ja synkkänä. Emme sinä iltana enää jatkaneet keskusteluamme. Suutelolla vain vavahtavin huulin ilmaisimme että rakastimme toisiamme, joskin tuotimme toisillemme tuskaa.
Koko yön taistelin, voitolle pääsemättä. Maailmankaipuu syöpyi huumaavan myrkyn tavoin yhä syvemmälle sydämeeni, ja minusta tuntui että tallaisin jalkoihini sen, mikä minussa oli parasta, menettäisin paratiisin, jos en noudattaisi Hannu Konrad Balmerin kutsua. Mutta aamulla olin entistä epävarmempi. Sitä enemmän hämmästyin, kun kalpea Duglore herttaisesti toivotti minulle hyvää huomenta ja alkoi puhua lähdöstäni Hampuriin, tosin hieman alakuloisesti, vaan kumminkin tyynesti, kuin päätetystä asiasta ikään.
— Millaiseksi arvelet olosi muodostuvan tuolla kaukaisessa vieraassa kaupungissa, Jost? kysyi hän aamiaista syödessämme. — Milloinkas sinua jälleen saadaan nähdä täällä kotipuolella?
Tiesin kuinka hänen täytyi hillitä tunteitaan noin puhuessaan, ja olin liikutettu siitä että hän teki ratkaisun minulle niin helpoksi.
— Arvelen, sanoin hitaasti, — että tarvitsen noin kolme vuotta oppiaikaa. Nuo vuodet vietän kovassa työssä, että opin oikein paljon. Sitten tulen jälleen kotiin ja Gauenburgissa tai jollakin muulla miellyttävällä paikkakunnalla perustamme, Duglore, oman liikkeen, ja sinä olet sillävälin myöskin Z'bindenin perheessä oppinut kaikenmoista, joka voi sulostuttaa elämäämme. Sittenhän ainakin asumme ihmisten keskuudessa, emmekä yksinäisessä laaksossa, jossa meitä ympäröisivät vain kaameat muistot, ja elämämme kuluisi sisällyksettömänä ja alakuloisesti päivästä toiseen.
Otin kädestä Duglorea, joka kuunteli vaieten, ja lausuin:
— Oikeastaanhan minut on tälle uralle ohjannut sinun oma isäsi.Muistatko hänen kirjettään?
— Muistan, sanoi hän levollisesti. — Ja kun tämä tulee isävainajani kädestä, ja sinunkin isäsi kehotti sinua lähtemään Hampuriin, on minun helpompi siihen tyytyä. Rakkaiden vainajiemme tahdon noudattamisesta täytyy koitua siunausta, ja millaiseksi kohtalomme muodostuneekin, niin voimme kumminkin heihin vedoten puolustaa päätöstämme Jumalan ja ihmisten edessä. Se selveni minulle tänä yönä kiihkeässä rukouksessa — ja samaten moni muukin seikka. Tiedän ettet voi tehdä toisin, Jost! Se on sinulla luonnossa! Se, joka sinut täältä vie avaraan maailmaan, se on juuri se, jota sinussa niin sanomattomasti rakastan, — uljas, miehekäs rohkeutesi! Niin sallin sinun siis Jumalan nimessä lähteä ja rukoilen Jumalalta voimaa kestää eronajan!
Hän katsoi minuun vakavasti ja rauhallisesti. Sydämeni läpi kävi ajatus: »Olen mieletön, kun lähden pois tämän tytön tyköä. Mitään ihanampaa, jalompaa ja parempaa kuin Duglore en löydä koko avarasta maailmasta.» Hänen epäitsekäs rakkautensa täytti mieleni ihailulla. »Ja jos lähdet», varoitti omatuntoni, »niin ei Duglorelle kumminkaan saa julkisesti eikä salaa tapahtua mitään vääryyttä.»
Nyt keskeytin vaitiolon:
— Duglore, kirjoitan sinulle joka viikko kaikesta mitä teen ja ajattelen.
Hänen silmistään loisti ilo ja kiitollisuus.
— Oi rakas Jost, sanoi hän, — niin, kirjoittaa sinun pitää. En ollut lainkaan sitä ajatellut. Minä vastaan aina oikein pitkälti. Silloinhan on kuin puhelisimme keskenämme. Kaikki voi sentään vielä päättyä hyvin!
— Ja mitä noihin muukalaisiin naisiin tulee, kuiskasi hän hiljaa ja hellästi, — niin elä koskaan unohda, ettei kukaan rakastaisi sinua niin kuin minä, ettei ole olemassa uskollisempaa sydäntä!
— Oi Duglore, sopersin minä, — sehän on tulikirjaimilla sydämeeni uurrettu!
Kiihkeällä suutelolla suljin hänen huulensa. Käsi kädessä vaieten katsoimme syyspäivän kirkkauteen ja tunsimme sydämissämme tuon ihmeen, että kaksi ihmislasta rakastaa toisiansa kaikkein sydämellisimmin ja hartaimmin silloin kuin ero on edessä.
* * * * *
Kuinka iloitsenkaan siitä, että nuo rakkaani, Gottlobe ja Hannu, ehtivät käydä luonani! Hienoja valkoisia lumihiudepilviä leijailee lännessä, vuoret verhoutuvat, ilmapuntarin elohopeapatsas laskee nopeasti. Pian koristaa valkoinen säihkyvä kruunu Feuersteiniäni!
Sataa lunta! Hiutaleet, melkein käsikirjoituslehtisteni kokoiset, liukuvat hiljaa ja salaperäisinä öiseltä taivaalta alas. Tämä tyyni lumisade erottaa minut maailmasta ja ihmisistä. Käppyrässä makaa Hiude uunin vieressä, ja Jurri, naakka, on pistänyt päänsä siiven alle. Haikea surumielisyys valtaa sydämeni. Kuinka olenkaan iloissani siitä että näiden tunnustusteni kirjoittaminen saattaa minut unohtamaan kaiken muun! Tämän illan tunnelma on juuri sopiva puhuakseni lähdöstäni kotiseudultani.
* * * * *
Mieli tyynen juhlallisena vaelsin kohden Gauenburgia, missä minun oli annettava piirikunnanesimiehelle tieto päätöksestäni.
— Olisin erehtynyt luontonne suhteen, jos ette olisi suostunut ystäväni tarjoukseen, sanoi hän hyväntahtoisesti hymyillen ja silmäillen minua kiireestä kantapäähän, ikäänkuin hänelle olisi tuottanut huvia katsella minua, suurenmoisissa matkahankkeissa olevaa nuorukaista. — Ja onnea matkalle, herra Wildi! jatkoi kunnianarvoinen vanhus soinnikkaalla, miellyttävällä äänellään. — Olkaa ahkera, olkaa uskollinen kelpo nuorukainen, niin te rakkaan, kunnioitetun kansalaisemme ohjaamana luotte itsellenne Hampurissa onnehikkaan tulevaisuuden. Jos todella aiotte muutaman vuoden kuluttua palata kotiseudullenne, perustaaksenne oman liikkeen, niin voitte luottaa minun ja piirikunnanneuvoston apuun ja suojelukseen. Teillähän on isänne perintöä pieni pääoma, ja varoista, jotka on koottu Selmatt'in perikadosta pelastuneiden hyväksi, on jäljellä korkoa kasvava pääoma. Siitä jaetaan tarpeen mukaan apurahoja, ja tekin voitte niitä saada, ryhtyessänne sittemmin omintakeiseen toimintaan… Ja jos joidenkin olosuhteiden takia jo aikaisemmin tarvitsette jonkun rahamäärän, niin kirjoittakaa siitä minulle, ilmoittaen syyn. Piirikunnanneuvosto on tutkiva pyyntönne suosiollisesti. Antakaa minun muutoinkin tuon tuostakin kuulla, kuinka menestytte, ja muistakaa aina vieraalla maalla eläessänne, että olette pienen, mutta poikasistaan hellästi huolehtivan maan kansalaisia!
Minusta oli kuin kotivuoristoni, koko maani ylenpalttisella hyvyydelläolisi puhunut minulle tuon yleväryhtisen vanhuksen suun kautta.Äkillisen, lämpimän mielenliikutuksen vallassa ojensin hänelle käteni.— Ei, huudahdin, — en konsanaan unohda, mitä olen teille velkaa!Rakkaudella ja uskollisin mielin olen aina muisteleva kotimaatani!
Silloin kunnianarvoisan herran silmissä säihkyi vieläkin lämpöisempi mieltymys, ja hymyillen hän päätti keskustelumme lausuen:
— Nyt te menette vaimoni luo, herra Wildi. Hän haluaa saada ilon pitää huolta matkavarustuksistanne. Minne tullettekin, tulee jokaisen huomata teistä että teillä on oiva kotimaa!
Nopeasti ja kuin itsestään selvisivät kaikki asiani. Piirikunnanesimiehen jäykän ylhäinen rouva haki minua varten käsiinsä parasta mitä Gauenburg voi tarjota. Rikkaan porvaritalon poika ei olisi saanut kauniimpia vaatevarustuksia matkaansa.
Uudistin niihin kuuluvan hienon, tumman puvun suuressa surujuhlassa, joka pidettiin hävitetyn kylän paikalla koko maan puolesta. Tuo kaamea päivä oli viimeinen ennen lähtöäni. Seuraavana päivänä oli minun lähdettävä Hampuriin, Dugloren Hagenachiin ja Melchin talonpojan luo, jonka palvelukseen oli lupautunut. Perikatoon joutuneen kylän kodittomat olivat saaneet turvapaikat ja joutuneet parempiinkin oloihin kuin ennen tuota mieltäjärkyttävää onnettomuutta.
Tuossa oli entinen kotikylämme kuolleineen, soran ja kallionlohkareiden peitossa, vuoriston Sodoma ja Gomorra! Missä Tafelvuori oli sijainnut sateenvarjoja muistuttavine kuusineen ja mäntyineen, onkaloineen ja lohkareineen, ja ruskeat paimenmajat ystävällisesti silmäilleet Bodenin penkereeltä alas laaksoon, siinä törrötti nyt vain kalsea, harmaansininen, sileähkö liuskakiviseinä, jota pitkin valui lokakuunpäivän lumensekainen vihmasade kylää peittävälle muralle. Feuerstein oli peittynyt pilviin.
Sorakentän keskeltä kohosi kumpu, jonka Zweibrückenistä tullut miehistö oli luonut, kaivaessaan vaahteranlatvan alta esiin minut, elävänä haudatun. Tuolle kummulle oli pystytetty mustaan verhottu saarnastuoli, ja siitä alkoi nyt Zweibrückenin vanha kirkkoherra mieltäjärkyttävän surupuheensa:
— Haikea suru on meitä kohdannut. Sata ja yhdeksänkymmentäkaksi kansalaistamme lepää tässä samaan hautaan vaipuneena!
Hän ryhtyi luettelemaan vainajien nimiä, ja jatkumistaan jatkui sarja. Laajassa piirissä ympäröivät häntä vuoristolaiset, ja yhä kiihkeämmiksi kävivät heidän nyyhkytyksensä. Paljain päin seisoi tuo tumma ihmisjoukko tuulessa ja sateessa, osoittaen vainajille viimeistä kunniaa. Sorakenttä vihittiin kirkkotarhaksi, pieni neliö, jossa kaikki esiinkaivetut, niiden joukossa isäni, olivat haudattuina, varustettiin aidalla, ja kummulle pystytettiin suuri, tumma hautaristi, jossa nähtiin tuo lyhyt, sisältörikas kirjoitus: »Tässä lepää Selmatt!»
Vähitellen läksi kansanjoukko jälleen vaeltamaan Zweibrückeniin päin, me vainajien sukulaiset viivyimme vielä hetken, vaipuneina raskaisiin ajatuksiin ja rukoillen vanhempiemme ja muiden puolesta. Hellästi äitiäni muistellessani tuli nyt mieleeni, että hän varmaankin iloitsisi haudassaan, jos matkalla Hampuriin kävisin katsomassa hänen Reinin varrella sijaitsevaa lapsuudenkotiaan.
Nyt tuli Duglore luokseni.
— Jost, sanoi hän, — muuan zweibrückeniläinen on löytänyt virsikirjan, jonka myrsky vei mukanaan vuoren suistuessa. Tuuli ja sade ovat tosin pidelleet sitä jokseenkin pahoin, mutta tahdon kumminkin lahjoittaa sen sinulle. — Pane se joka ilta muistona minulta päänalaisesi alle, se suo sinulle suojaa ja minulle lohtua!
Otin tuon omituisen lemmentodisteen, ja hiljaisesti erosimme hävitetystä kotikylästämme. Minulle tuotti iloa ajatus, että joka askeleella siitä yhä enemmän loittonimme. En olisi voinut järkeäni menettämättä elää tuossa sumuisessa laaksonsopukassa. Mutta Duglore ja Melchi, jotka astelivat rinnallani, valittivat että nyt täytyi jättää vanha kotipaikkamme jänisten ja kettujen asuttavaksi, ja että metsä oli leviävä yli tienoon, missä päivänpaahtamat ruskeat majat, kivet painoina pärekatoillaan, olivat suojanneet vanhempaimme yksinkertaista elantoa.
— Minusta on kauheata ajatella ettei kotikylästäni näy illoin ainoatakaan valopilkkua, sanoi Duglore haikeasti, ja Melchi vastasi:
— Minä varmasti vielä palaan Selmattiin. Jos ei kukaan muu siellä tahtoisikaan asua, niin minä teen sen. Vuori on suistunut ja laaksonpohja varmempi kuin koskaan ennen.
»Teepä niin, Melchi», ajattelin minä, mutta Dugloren silmistä loisti harras kiitollisuus hänen kuullessaan Melchin sanat.
— Jost, oikeastaan meidänkin olisi pitänyt tehdä sama päätös, sanoi hän minulle Zweibrückenissä samana iltana, viimeisenä ennen lähtöäni.
— Auttakoon Jumala minua kestämään eronajan, nyyhkytteli hän. Melkein väkisin täytyi minun irroittautua hänen kiihkeästä syleilystään, ja hengitin helpommin, kun eron synnyttämä tunteiden kuohu oli ohitse.
Sää oli yöllä kirkastunut, auringonpaisteisena saapui vuorten takaa päivä, joka vei minut avaraan maailmaan. Vielä näin Feuersteinin hehkuvan, mutta kuljettuani jonkun aikaa rautatiellä oli se enää kuin utukuva vain tummain metsien ja siintävien kukkuloiden takana, ja kotimaani vuorijäätiköt, jotka kimmelsivät sen yläpuolella, olivat häipymäisillään taivaanrannan hohteeseen. Kun vielä kerran aioin silmäillä esi-isieni vuorta, oli se jo kadonnut näkyvistä.
Valtavat tunteet riehuivat rinnassani. »Olen oivasta maasta ja sen kunniaksi minun on käyttäytyminen uljaan, kunnon miehen tavoin. Duglore on minuun kiintynyt hurskaalla rakkaudella. Hänelle pitää minun olla uskollinen kuolemaani saakka.» Noin puhui povessani pyhä, salaperäinen ääni.
Rohkeutta, nuorukainen! Kyllä käy eläminen muuallakin, yksin Amerikassakin, sanoi minua vastapäätä istuva vanhahko herra hieman ivallisesti. Hän näytti maailmaa laajalti matkustaneelta mieheltä. Häpesin tunteellisuuttani ja noita ääniä, jotka urkujen sävelten tavoin kajahtelivat syvimmällä sydämessäni. Minähän kuuluin nyt maailmalle!
Mutta jokainen keskenkasvuinen kaupunginlapsi on enemmän perehtynyt maailman menoon kuin minä olin. Ensi kertaa kuljin rautatielläkin, ja kysymyksilläni hämmästytin ihmisiä niin, että he nauraen puolestansa kysyivät:
— Mutta mistä te oikeastaan tulette, kun ette sitä tiedä?
— Selmatt'ista!
Vuorensuistunnan jälkeen tuo nimi oli ollut jokaisen huulilla. Vastaukseni herätti osanottoa, ja vaikka häpesinkin tietämättömyyttäni, niin lohduttauduin kumminkin ajatellen ettei sentään ollut niinkään vaikeata selvitä ihmisten seurassa. Mutta ehdittyäni jonkun matkaa maani rajan toiselle puolen, kävi se sentään vaikeaksi. Ihmiset pudistivat päätään vuoristoni murteelle, ikäänkuin olisin puhunut heille vierasta kieltä, enkä minäkään ymmärtänyt heitä. Vaieten matkustin edelleen, ja mieli puoleksi toivehikkaana, puoleksi katuvaisena katselin vaihtelevia, syksyisiä maisemakuvia, kiitäessäni yhä eteenpäin iltaan saakka. Olin yötä suuressa kaupungissa ja jatkoin sitten aamulla matkaani, ensin junalla ja sitten Reiniä pitkin höyrylaivalla, valmistautuen näkemään tuntemattomia sukulaisiani, äitini veljiä ja sisaria. Lokakuun lempeä päivänpaiste kultasi leveän, mahtavan virran, pitkin sen rantoja tuli sieltä täältä esiin yksinäinen kirkko, kukkuloilla kohosivat linnat, viinimäkien keskellä hohtivat maakartanot iloisesti lepattavine lippuineen, viinitarhoissa vallitsi vilkas elämä, sillä viininkorjuu oli alkanut, — mikä hilpeä kuva oli minulle yhtä uutta nähtävää kuin iso, komea höyrylaivakin. Lämpöisin mielin muistelin äitiäni, varsinkin kun laivaan nousi joukko maalaisia, jotka alkoivat puhua rypäleistään, ostoistaan ja myynneistään. Ymmärsin heidän kieltänsä, äitini suusta oli se minulle kajahdellut lapsuuteni päivinä.
Virran varrella kohoavalla rinteellä sijaitsi hänen kotikylänsä. Hänen kertomustensa nojalla tunsin sen heti ensi silmäyksellä. Siinähän oli lehmusten varjostama kirkko kalliolla, suippopäätyinen talo, jonka harjalla haikaralla oli pesänsä, huvimaja, jossa kullanhohtavat rypäleet upeilivat lehtien keskellä.
Nousin maihin ja kiipesin rinnettä ylös, mutta talon ovi oli lukittu.Eräs naapurivaimo, joka portaillaan kuori papuja, huusi minulle:
— Koko Rheinbergerin perhe on talon takana viinitarhassa viininkorjuulla, — ja hän tuli viemään minut sinne.
Mies, jonka helposti tunsin äitini vanhimmaksi veljeksi, otti minut vastaan lakkiaan kohottaen ja luoden minuun uteliaan, ystävällisen silmäyksen. - On kaunis, päivänpaisteinen sää, alkoi hän, luullen minua vieraaksi viininostajaksi.
—- Olen Jost Wildi Selmatt'ista, esittelin itseni.
Hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä.
—- Olisitte siis sisarvainajani Ottilian poika!
Tuon parikymmenhenkisen seurueen huomio kiintyi nyt minuun. Mutta enoni, noin viidenkymmenen vanha, iloluontoisen näköinen talonpoikaismies, esiintyi hieman jurosti, kunnes ehti tulla vakuutetuksi että olin todella tullut vain lyhyelle vierailulle sukulaisten luo, enkä heiltä apua saamaan.
Mutta sitten alkoi kysely. Vanhemmat kyselivät kaikenmoista äidistäni, nuoremmat, jotka eivät olleet häntä tunteneet, halusivat kuulla vuorensuistumasta, josta olivat lukeneet sanomalehdistä. Syödessä ja juodessa heräsivät sukulaistunteet. Varsinkin miellyttivät minua muutamat noista iloisista vaalea- tai ruskeatukkasista tyttösistä.
— Hän muistaa toki vielä vähän äitinsä kieltä, hihittivät he, — vaikkei tosin kehuttavan hyvästi.
Yksi tytöistä — Liesel niminen — kilisytti vallattoman ja veitikkamaisen näköisenä lasiaan minun lasiini.
— Jost, nauroi hän, — ovatko siellä sinun vuoristossasi kaikki pojat niin pulskia kuin sinä?
Kun sitten autoin tuota iloista seuruetta viininkorjuussa, ei hän lainkaan poistunut läheisyydestäni. Mutta toiset tytöt tahtoivat myöskin pitää minulle seuraa. Heistä oli kovin hullunkurista että olin voinut tulla niin suureksi ja vanhaksi näkemättä tätä ennen viinirypälettä, ja riemahdellen he huusivat: — Tuosta saat taas oikein makean, kalahtavan, Jost! — Etten vain loukkaisi ketään rakkaista serkuistani, söin rypäleitä minkä suinkin jaksoin. Mutta Lieselin sinisiin silmiin ja vaaleaan tukkaan, hänen nauruunsa ja nuorteaan uhkeuteensa hurmauduin kerrassaan. Ja hän samaten minuun!
Illalla jatkoimme samaa iloisaa menoa viiniköynnösten muodostamassa lehtimajassa värillisten paperilyhtyjen valossa, käyvää viinimehua nautiten ja pähkinöitä pureskellen ja niillä toisillemme kepposia tehden. Lopuksi kajahti viulun ja käsiharmoonikan ääni, kutsuen pareja karkeloon, ja tyttöjen keksiessä kaikenmoisia kujeita ja naamioimisilveitä kuluivat hetket. Minä en tosin ottanut osaa tanssiin, kun surin isääni, mutta Liesel kuiskaili kumminkin korvaani kaikenmoista viehättävää lorua. — Jost, jää edes pariksi päiväksi, houkutteli hän, — sinun täytyy oppia puhumaan samalla lailla kuin me ja nauramaan ja laulamaan ja — rakastamaan meikäläisten tapaan!
Mutta pyynnöistä huolimatta läksin seuraavana päivänä sukulaisteni luota, temmaten itseni irti noiden veitikkamaisten tyttösten ja rakastuneen Lieselin seurasta. Eräällä junanvaihto-asemalla kirjoitin Duglorelle ensimäisen kirjeeni, mutta en maininnut sanaakaan kohteliaista, iloisista serkuistani ja monista suuteloista, jotka Liesel täyteläisin huulin oli minulle antanut ja minulta ottanut. Häpesin haikeasti Duglorea ajatellessani, ja junan eteenpäin suhistessa mietiskelin mielessäni, kuinka muuttuva ja ihmeellinen kapine ihmissydän sentään on, ja kuinka minä, Jost Wildi, joka en ollut luullut voivani enää konsanaan nauraa, koko edellisen illan olin ottanut osaa turhanpäiväiseen ilonpitoon. Olin hiukan pelästyksissäni oman itseni takia, mutta todella murheissani en voinut olla, — sillä ilta oli sentään ollut niin ihana! Sellainen oli ehkä ollut sekin ilta, jolloin isäni menetti sydämensä. Ajatukseni kohdistuivat vanhempiini, ja sitten muistelin tuon herran sanoja, joka oli luullut minua siirtolaiseksi. Niin kyllä, käyhän eläminen muuallakin kuin meidän vuortemme keskellä!
Mutta minne olivatkaan vuoret joutuneet? Mitä minun oli sanominen tuosta avarasta, vaaleansinisestä taivaankupukasta, jota eivät vuoret olleet tukemassa, ruskeista joista, jotka kuljettivat laivoja, vaan joilla ei lainkaan näkynyt laineita, laajasta hietanummesta, jota peitti harva, kitukasvuinen mäntymetsä? — Mieli haikeana silmäilin ihmeellisiä tuulimyllyjä, jotka hidasliikkeisine jättiläissiipineen aavemaisina kuvastuivat himmenevää taivaanrantaa vasten. Hillitsin kyyneleet, jotka Duglorea ajatellessani kohosivat silmiini, ja kun matkustavaisten touhusta ja keskustelusta huomasin olevamme tulossa Hampuriin, pistin hattuuni kotoisen kuusenlehvän, josta herra Balmerin piti tuntea minut asemalla. Juna päästeli pitkällisiä vihellyksiä harmaaseen sumuun!
Mutta Hampurissa oli alun pitäin moni seikka toisin kuin olin kuvitellut ja odottanut.
Suureksi mielipahakseni ei Hannu Konrad Balmer ollut asemalla minua vastassa. Katsellessani uteliaasti ja sydän ahdistettuna ympärilleni, lähestyi minua hienosti puettu, laihahko herrasmies, joka ylen kohteliaasti paljasti kaljun päänsä. Hänen kumarruksensa tuntui minusta peräti hullunkuriselta, kun en vielä pystynyt oivaltamaan, mistä tuo erinomainen kohteliaisuus aiheutui.
— Johannes Andreesen, yksityiskirjuri, esitteli hän itsensä minulle. — Herra Konrad Balmer käskee lausua herra Wildin tervetulleeksi ja pyytää teitä tulemaan huomenna kello yhdeksän virkahuoneeseen.
»Kuinka vieraasti Balmer minua kohtelee», ajattelin, ja tuo ajatus uudistui ajaessani kirjurin kanssa valaistuja sumuisia katuja pitkin. Herra Andreesen jutteli näet monenmoista, josta ymmärsin sen verran, että olin tuleva asumaan hänen luonansa. Sitten pysähtyivät ajopelit hiljaiselle, korkeiden talojen reunustamalle kadulle. Nousimme portaita ylös. Kirkas valaistus minua häikäisi. Kirjurin asunto, joka sijaitsi kolmannessa kerroksessa, oli minusta kuin ruhtinaan palatsi, en oikein uskaltanut siellä istua, en astua. Isäntäväkeni koetti parhaansa mukaan auttaa minua kotiutumaan, mutta heidän kohtelias, juhlallinen seurustelutapansa hämmensi mieleni. Perehtymättömyyteni hienoihin pöytätapoihin saattoi minut lakkaamatta punastumaan, ja kun lukuisain uutten mielivaikutteiden masentamana saavuin huoneeseeni, uskalsin tuskin paneutua pitkäkseni vuoteelleni. Ja kun kirjurin tykönä jo oli sellaista, millaistahan silloin mahtoikaan olla itse herran asunnossa!
Kiihkeänä valtasi koti-ikävä mieleni ja sai minut ajattelemaan: »Oi, jospa olisin jälleen Zweibrückenissä tai edes sukulaisteni luona tuolla Reinin varrella!» Haikealta tuntui minusta sekin, että herra Hannu Konrad Balmer, joka sentään oli syntyänsä sehnattilainen kuten minäkin ja oli kutsunut minut luoksensa, ei edes ollut tullut asemalle lausumaan minua tervetulleeksi.
Pantuani Dugloren virsikirjan päänalaiseni alle vaivuin sentään sikeään uneen.