Tuomionlankeamispäivä! Tuo on sopiva otsake. Tuona päivänä lepäsi kohtalon käsi raskaana päälläni.
Tullessani kotiin kävelyretkeltäni löysin huoneessani tavattoman suuren, virkasinetillä varustetun kirjeen, joka oli kotimaastani. Istuen valmiiksi pakatulla matka-arkullani aukaisin kuoren. Hyvää paperia! Kirjelmä piirikunnanesimieheltä ja piirineuvostolta! Hypähdin pystyyn kuin käärmeen pistämänä. Mitä? Mitä ilkeyksiä onkaan Balmer keksinyt minusta kirjoittaa? Mitä! »Kevytmielistä elämää — — — seikkailuja erään huonon naisen seurassa — - — läheisessä tuttavuudessa väärinpelaajien kanssa — — — kotimaan hyvä maine kärsii siitä — — — piirikunnanesimiehen ja piirineuvoston päätös: Jost Wildin on ennen kolmen päivän kuluttua siitä kuin oikeusjuttu, jossa hänen on esiinnyttävä, on tullut käsitellyksi, saavuttava Gauenburgin raatihuoneelle viranomaisten edessä vastaamaan elämästään, uhalla että hänet muutoin toimitetaan kotimaahan poliisiviranomaisten avulla herra Konrad Balmerin väIityksellä. Ettei matkarahojen puutetta kävisi käyttäminen verukkeena, on herra Konrad Balmeria pyydetty toimittamaan Wildille yleisistä varoista kustannettava kolmannen luokan matkalippu matkaa varten kotimaahan. Wildi tulee asetettavaksi holhouksen alaiseksi, joka siinä tapauksessa, että hän käyttäytyy hyvin, sittemmin lakkautetaan, ei kumminkaan ennen vuoden kuluttua.»
Siihen lisäsi vielä piirikunnanesimies, surkutellen syvää lankeemustani, että minun oli osoitettava että minussa oli jäljellä hitunen hyvääkin, noudattamalla neuvoston huolellisesti harkittua päätöstä.
Ja tuo koski minua, Jost Wildiä! Otin piirikunnanesimiehen kirjeen ja tuon virallisen kirjelmän, repäisin ne ja heitin palaset lattialle, ja nähdessäni nyt siististi pykälöidyllä paperialustalla kotimaani valtiosinetin nousevine aurinkoineen, vuorikuusineen ja muinaisaikuisine tapparakeihäineen, laskin kantani sille, niin että lakka murskaantui.
Mutta sydämeni tuntui rikkirevityltä ja murskaantuneelta kuten paperi kädessäni ja lakka jalkani alla. Myrkkyhaava poltti povessani. Olinko sitten maankulkija, huijari, konna? Enkö ollut Balmerin tykönä tehnyt työtä kuin päiväpalkkalainen ja illoin opiskellut aina myöhään yöhön? Mitä merkitsi tuon rinnalla pari ajattelematonta tekoa? En ollut koskaan lakannut vakaasti pyrkimästä päämäärääni kohden. Ei, tuo mies, jonka näin kuvastimessa, oli tosin kuolonkalpea, mutta hänessä oli elinvoimaa, joka estäisi hänet sortumasta!
Kokosin paperipalat ja panin ne talteen. Niistä muistankin tuon kuolettavan loukkauksen, ne estäisivät koti-ikävän mieleeni pääsemästä! Kaiken sekasorron kesken oli vain yksi seikka minulle selvä: Kotimaahan, joka oli minua loukannut, en palaisi! En ikinä enää! Minut valtasi halu ilmaista, vahvistaa tuo päätökseni jollakin teolla. Tartuin kynään ja kirjoitin Gauenburgiin piirikunnanesimiehelle ja piirineuvostolle:
»Pyydän ettette minua odota! Teillä on syytä iloita siitä etten tule, sillä jos tulisin, niin ensi työkseni syyttäisin teitä vuorilla ja laaksoissa, kautta koko maan ja kaiken kansan edessä ennen kuulumattomasta kunnianryöstöstä, enkä väsyisi vaatimasta teitä tilille, ennenkuin olisin vienyt asiani voittoon. Mutta minä en tule! Balmer puolestaan vastatkoon kuolinhetkellään siitä että kirjeellään teille, herra piirikunnanesimies, turhamaisesta halusta esiintyä ylevänä ja nuhteettomana, on tehnyt henkisen murhayrityksen minua kohtaan. Ylpeyteni estää minua sanallakaan puolustautumasta, mutta väkivaltaa vastaan olen valmis taistelemaan. Jost Wildi.»
Kiiruhdin kirjeineni ulos, vaikka jo oli yö. Olisin halunnut ajaa Balmerin ylös unestaan ja huutaa hänelle: »Konna! Niinkö vähäarvoinen ihmisonni sinusta on?» Kammottavalle tilinteolle olisin hänet vaatinut!
Sitten kääntyivät ajatukseni Bigin puoleen. Hurmaavan ihanana kuvastui hän eteeni. Sana vain — ja tuo ylevä olento olisi minun ja maailma olisi minulle avoinna! Ei, se ei saisi, ei saisi tapahtua. Näin edessäni Dugloren, kasvot kärsivinä, tummat silmät tuskaa täynnänsä! Lemmentunnustukseni ja ruusupensaan alla annetut tuliset suutelot täyttivät mieleni kiihkeällä katumuksella. »Kaiken elämäni haluaisin viettää sinun parissasi!» Tuona huumauksen hetkenä minusta oli tuntunut siltä, mutta nyt oli toisin. Duglorelle tahdoin pysyä uskollisena, muutoin en voisi kunnioittaa itseäni, en ansaitsisi että elämäni vielä kirkastuisi näiden myrskyjen jälkeen. Mutta kuinka olisi meidän mahdollista tavata toisemme, kun olin päättänyt olla palaamatta kotimaahani?
Onko todellakin olemassa aavistuksia, sielujen välitöntä vuorovaikutusta, jolle etäisyydet eivät mitään merkitse? Jonkunmoisen lovinäennän vallassa tunsin tuona yönä että Dugloren ajatukset olivat kiinteästi minuun kohdistuneet, että koko hänen olentonsa oli tavallista lähempänä minua. Mutta kenties johtui tuo tunne vain mieleni kiihtymyksestä, tyytymättömyydestä omaan itseeni, kun Bigin takia olin käynyt uskottomaksi lapsuuteni lemmitylle ja katalasti jättänyt hänet oman onnensa nojaan!
Seuraavana aamuna astelin Holsteiniläisportilla sijaitsevaa oikeushuoneistoa kohden, esiintyäkseni todistajana väärinpeluuta koskevassa jutussa. Täysin siemauksin hengitin tuolla haikealla matkalla raitista ilmaa, se virkisti sekasortoisten ajatusten rasittamaa päätäni. Mutta kun oikeudenpalvelija vei nainut todistajain huoneeseen, rupesin melkein voimaan pahoin. Näin siellä kammottavan vastenmielisen seurueen elähtäneitä miehiä ja ihomaalilla kaunistettuja naisia sekä pari tuttavaa, jotka tervehtivät minua julkean ivallisesti. Monilla kasvoilla kuvastui kuin salaista pilkkaa siitä että minä, raikas nuorukainen, olin joutunut sellaiseen seuraan. Tuon tuostakin kutsuttiin joku todistajista oikeussaliin. Minun vuoroni ei vain tahtonut ikinä tulla!
Äärettömän verkkaan kuluivat hetket meidän siinä istuskellessamme edestakaisin kulkevan poliisin silmälläpidon alaisina. Eikä mietiskelykään voinut tuottaa viihdykettä, sillä jokainen ajatus, joka syntyi tuossa huoneessa ja tuossa seurassa, oli tuomittu tahraantumaan. Ikäänkuin hakien suojaa tuota minua ympäröivää ilmapiiriä vastaan, otin esille Dugloren molemmat kirjeet, jotka tähän saakka olivat jääneet avaamatta, kun mieleni oli ollut niin sekaannuksissa. Niiden sisältämät uutiset saattoivat minut melkein heti unohtamaan ympärilläni olevan seurueen.
»Rakas Jost», kirjoitti tyttöparka, »olen kuolettavassa tuskassa sinun tähtesi. Viime kirjeesi oli äkillisesti lopetettu ja kirjoitit voivasi pahoin. Sen jälkeen en ole kuullut sinusta sanaakaan. Nyt minun täytyy ajatella että olet kovasti sairaana, rakas Jost! Mutta olen ihmeissäni siitä ettet ole antanut jonkun toisen puolestasi kirjoittaa minulle. Olen menehtymäisilläni levottomuuteen, ja tuskalliset unet vaivaavat minua. En löydä mistään lohtua! Minä läksin pois Z'indeniltä. Se tuotti meille kaikille surua, mutta oli kumminkin tarpeen. Sovussa ja rakkaudessa me erosimme, ja herra Z'binden lahjoitti minulle tulevia myynejäni varten sievoisen rahamäärän. Tulin Zweibrückeniin noiden ystävällisten talonpoikaisihmisten tykö, joista minulle kirjoitit. Mutta perheessä on kylliksi työntekijöitä, eivätkä he tarvitse ketään palvelukseensa. Mutta he sanoivat että kyllä voisin jäädä heille, kunnes saisin mieluisen paikan.
»He kyselivät sinustakin kaikenmoista, rakas Jos Jutellessani sinusta heräsi haikeassa mielessäni ajatus että menisin Selmatt'iin, jossa olimme eläneet onnellisina lapsukaisina. Hiljaisuus, joka minua matkalla ympäröi, sekä rukoukset puolestasi rauhoittivat minua. Minusta tuntui kuin Jumala olisi minulle puhunut ja herättänyt mielessäni päätöksen lähteä matkaan hakemaan sinua tuolta vieraasta kaupungista, hoitaakseni sinua, jos olet sairas, Jost-parka, kunnes jälleen tulet terveeksi. Sittenhän voimme myöskin päättää miten asetamme elämämme.»
Kävin levottomaksi. Dugloreko Hampuriin! Tuohan oli aivan mieletöntä!
Kirje jatkui: »Kirjoitinhan sinulle kerran, että Melchi Hangsteiner oli alkanut rakentaa itselleen taloa Selmattiin, ja että piirineuvosto on antanut hänelle raha-avun sitä varten. Tiedäthän että minä jo heti sanoin, että pitäisi jälleen ruveta asuttamaan Selmattia. Minä ajattelin silloin meitä. Mutta nyt on Melchi sen tehnyt. Talo on kokonaan puusta, ja siihen kuuluu lato ja navetta, ja akkunoista on kaunis näköala kynttilämessuaukolle päin. Siellä elelee nyt Melchi ja hoitelee renkipojan avulla karjaansa, neljää nautaa. Olin hänen luonaan päivällisellä. Kun aina olemme olleet hyvät toverit, niin kysyin häneltä mitä hän siitä sanoisi, jos läksisin sinun luoksesi. Mutta hän kielsi kovasti minua lähtemästä ja sanoi että olisi sääli tuhlata niin paljon rahaa ja että voisi myöskin olla vaarallista matkustaa yksin. Lisäksi hän puhui vielä paljon tyhmyyksiä, saadakseen minut luopumaan sinusta. Mutta ei siitä ollut apua, vaan minulle selvisi pian että hän ajatteli vain omaa etuansa. Hän tahtoisi itse saada emännän taloonsa, ja hän haluaisi saada minut! Tuo houkkio! Ikäänkuin hän ei ennestään tietäisi etten välitä muista kuin sinusta. Kello kolme läksin jälleen Selmattt'ista. Pitkän aikaa ahdistivat minua siinä tietäni edelleen astellessani Melchin sanat, että sinä varmaankin voit erittäin hyvin, ja olet minulle kirjoittamatta vain siksi ettet minusta välitä, — mutta lopuksi olin tehnyt päätökseni. Tietysti on sääli uhrata tuo raha, sehän olisi niin hyvä olemassa myynejä hankkiessani. Mutta — mitä iloa minulla on maallisesta tavarasta, kun ei minulla ole mielenrauhaa? Siis, rakas Jost, päätin Selmatt'in ja Zweibrückenin välillä kulkiessani kirjoittaa sinulle tämän vakavan kirjeen. Oi rakas Jost, kirjoita minulle, olitpa sairas tai et! Olisiko sinusta hyvä vai paha, jos tulisin Hampuriin? Ja jos sinulta ei tule kirjettä, niin ajattelen että olet kovasti sairaana. Silloin varmaankin tarvitset hellää kättäni. Ja anna minulle kaikki anteeksi levottomuuteni takia, joka ei suo minulle hetkeksikään rauhaa.»
Kyynelten kostuttamina seurasivat sanat: »Sinua ainiaan rakastava uskollinen Dugloresi.»
Minut valtasi niin voimakas liikutus, että unohdin missä olin ja hypähdin penkiltä ylös. Tuo tuntui epäilyttävältä poliisista, joka vartioitsi julkeasti kuiskuttelevia todistajia. Hän lähestyi minua, antoi merkin sormellaan, otti kirjeen ja luki pari riviä. Mutta huomattuaan niiden sisältävän vain mielenahdistuksissa olevan tyttöparan hätähuudon, hän antoi kirjeen takaisin mitään puhumatta, kuten oli sen ottanutkin. Juuri sinä hetkenä huusi oikeudenpalvelija ovelta:
— Todistaja Wildi!
Vihdoinkin!
Rinta kuohuvain tunteitten vallassa, mutta velvollisuudestani selvillä seurasin häntä oikeussaliin tuomarin eteen. Syytettyjen penkillä istui roteva, jättiläismäinen ravintolanisäntä, hento Legluni, muuan entinen laivankapteeni, jolla oli punainen mukulanenä, sekä pari muuta, joita en tuntenut. Unohtumattomasti jäi tuo surullinen kuva mieleeni. Mutta itse kuulustelusta ei ole erikoisempaa sanottavaa. Minun oli vielä kerran kerrottava miten olin joutunut tuohon seuraan. Sitten seurasi kysymyksiä ristiin rastiin. Tuo hetki oikeussalissa väsytti minua kuin kuorman kantaminen ylös vuorelle. Minua alkoi pyörryttää, mutta samassa lausui tuomari, annettuaan ensin ankaran varoituksen etten enää toiste sekaantuisi sellaiseen seuraan, nuo vapauttavat sanat:
— Todistaja Wildi! Saatte poistua!
Varoitus ei olisi ollut tarpeen. Lähtiessäni tuosta rakennuksesta täytti mieleni ajatus: »Varon itseäni enää toiste oikeuden eteen joutumasta!» Päästyäni raittiiseen ilmaan huoneistosta, johon niin paljon kurjuutta kertyy, nautin silmänräpäyksen ajan ihanasta tunteesta että viikkomääriä pelkäämäni hetki nyt oli ohi. Mutta seuraavana hetkenä kohdistuivat ajatukseni Dugloren toiseen kirjeeseen. Mitähän se sisälsikään? Lieneehän hän toki taivaan tähden luopunut mielettömästä tuumastaan tulla luokseni. Kiiruhdin Elben puolella oleviin tuuheisiin puistikkoihin ja silmäilin ympärilleni hakien paikkaa, jossa olisi suojattuna lukuisain kävelijöiden katseilta. Sellainen oli tarjona lammikon vieressä kasvavan puuryhmän varjossa, mutta juuri kun olin istunut penkille, kuulin takanani veitikkamaisen äänen naureskelevan:
— Hyvää päivää, Jost Wildi! Tietysti herra ei nähnyt minua, vaan minä näin onneksi hänet. No, kuinka kävi? Hyvin? Päähän näyttää vielä olevan paikoillaan olkapäiden välissä!
Big kumartui minua kohden, ja minun vienosti hyväellen hänen poskensa hiveli poskeani. Eilisiltaisesta synkkyydestä ei hänessä enää näkynyt jälkeäkään, vaan hän näytti onnelliselta olennolta, joka vain ajattelee elämän iloa ja autuaallisuutta.
— Syömme yhdessä ja sitten lähdemme tapaamaan Sommerfeldiä, sopiaksemme hänen kanssaan tuosta suurenmoisesta ilmaretkestä, nauroi hän kuten riemahteleva lapsi, joka tahtoisi nähdä leikkitoverinsa yhtä iloisena kuin itse on. — Oletko tuonut minulle kuvan omistuksineen? kysyi hän sitten.
Ei, sen olin unohtanut eilisten ja tämänaamuisten monien huolten takia.
— Tahdotko odottaa hetken, Big, pyysin minä, — kunnes olen lukenut erään kirjeen.
Hän pani nyrpeissään suunsa viehättävälle supukalle ja läksi, jättääksensä minut yksin kirjeineni, lammikon rannalle, missä houkutteli luokseen siellä uiskentelevia vesilintuja. Mutta minä luin, mieli yhä lisääntyvän kauhun vallassa, Dugloren toista kirjettä.
»Ja sinä et vastaa mitään, rakas Jost», kirjoit hän. »Olet siis kovasti sairaana. Sitä vakuuttavat minulle myöskin uneni! Valkealla vuoteella sinä lepäät ja silmäilet ovelle ja ajattelet: Missä viipyykään Duglore! Minä tulen, rakas Jost! Olin ompelijattareni tykönä Gauenburgissa. Oli juuri markkinat, ja Melchi, joka halusi ostaa vielä yhden naudan karjaansa, oli myös siellä. Hän sanoi minulle vielä kerran että matkatuumani olivat hullutusta ja koetti saada minut niistä luopumaan. Mutta nähtyään että päätökseni oli järkähtämätön, hän teki minulle sen palveluksen että tiedusteli asemalla junien kulkua. Siellä sanottiin hänelle että tiistaina matkustaisi eräs siirtolaisperhe Hampuriin, ja jos minä ylihuomenna lähden heidän kanssaan matkaan, niin olen keskiviikkona kello kuusi iltapäivällä Hampurissa. Niin minä teen.»
Keskiviikkona kello kuusi iltapäivällä! Sehän oli tänään, muutaman tunnin jälkeen! Kirjettä jatkui vielä, vaan en kyennyt lukemaan sitä loppuun. Uteliaana ja kärsimättömänä katsahti Big minuun. Silloin hän huudahti:
— Jost, sinähän olet kuolonkalpea!
Kuiskasin hänelle vain pari sanaa vastaukseksi. Hän käsitti kaikki ja vaipui tyrmistyneenä viereeni, kietoi vavisten kätensä ympärilleni ja nojasi murtuneena poveeni kyynelsilmin. Yhä alemmas vaipui ylväs päänsä, kuin hän olisi ollut menehtymäisillaän tuskaansa. Katkerailmeisten huulten välistä kiilsivät valkoiset hampaat. Hän muistutti minusta otusta, joka on saanut kuolinhaavan, joka tahtoisi puolustautua, mutta tuntee voimainsa olevan lopussa. Puristaen epätoivoisesti kätensä yhteen hän kuiskasi:
— Ja minun on lähdettävä tieheni! Tuo unelma on lopussa! Mutta jos olisi olemassa Jumala, niin ei hän voisi erottaa sydämiä sellaisia kuin meidän! Jos hän edes olisi vielä suonut meidän tehdä tuon retken! Aamuhetken valovirrassa toivoin saavani kanssasi kohota noihin korkeuksiin, joissa maan tomu ei enää paneudu sielun siiville, ja tuosta onnesta olisin kiittänyt ja ylistänyt laupiasta Jumalaa, ja olisin koettanut olla hurskas kuten sinun kihlattusi. Mutta hän ei suonut sitä minulle!
Vavahtelevin huulin, kammottavin, hurjin sanoin hän kirosi kovaa kohtaloansa tuikeissa sydämentuskissaan. Valtava kärsimyksen ja intohimon ilme hänen kasvoillaan soi niille kaamean kauneuden. Sydämeni veti minua Bigin puoleen, mutta povessani oli myöskin tunne, joka varoitti: »Pelkää tuota salaperäistä olentoa, pakene hänen luotaan!» Hän takertui soleilla käsillään käsivarteeni, hänen katseensa syöpyivät silmiini ja hän pyysi kiihkeästi:
— Jost, sano, haluaisitko todella viettää elämäsi minun parissani?
Tunsin että Big tekisi väkivaltaa itselleen ellei saisi odottamaansa vastausta. Puristin hänen kättänsä ja sopersin tunnontuskia kärsien:
— Haluaisin, Big, en tahtoisi erota sinusta koskaan!
Hän suuteli minua tulisesti ja haikeasti, kuin imeäkseen sieluni itseensä.
— Entä kuvasi? rukoili hän. — En voi elää ilman sitä!
— Lähetän sen sinulle, Big, lupasin minä rauhoittaakseni hiukan hänen tuskan täyttämää mieltänsä, ja me kärsimme yhdessä.
Silloin lehahti lähelle meitä parvi leikkiviä lapsia. Se teki lopun hehkuvista tunteenpurkauksistamme. Kuljimme kappaleen matkaa yhdessä. Mutta saavuttuamme puuryhmän luo, joka suojeli meitä uteliailta silmäyksiltä, pysähtyi Big.
— Sen täytyy — sen täytyy tapahtua! sopersi hän. — Jää hyvästi, armaani!
Vielä kerran imeytyi hänen katseensa silmiini kuin särpiäkseen sielun ruumiistani. Sanoinkuvaamattomalla hellyydellä hän laski molemmat kätensä poskilleni, veti minut vavisten puoleensa ja pusersi huulensa huuliani vasten. Palava suutelo vielä, sitten nopea, kiihkeä kuiskaus: — Jää hyvästi! — ja hän meni.
Mitä minuun tulee, jaksoin ihme kyllä elää tuon monivaiheisen, kaamean päivän päähän saakka. Vaikka en tiennyt vielä mitään neuvoa selvitäkseni ahdinkotilasta, johon olin joutunut, ja ajatukseni harhailivat edestakaisin Bigin ja Dugloren välillä, toimiskelin kumminkin aivan järkevästi. Kotiin tultuani luin morsiameni kirjeen loppuun. Ovelasti oli Melchi Hangsteiner järjestänyt Dugloren matkan niin, etteivät muut saaneet siitä tietoa. Että Duglore jälleen voisi palata huomiota herättämättä ja juorupuheisiin aihetta antamatta, jos huomaisi erehtyneensä minuun nähden, kertoi Melchi Zweiorüokenissä hänen saaneen St. Jakobissa paikan. Ei, Melchi Hangsteiner, tuumasi eivät toteudu! Olin valmis jokaiseen uhraukseen Dugloren tähden. Yhtä vain rukoilin Jumalalta, — ettei jälleennäkeminen tuottaisi minulle pettymystä! Tunsin kuinka oleskelu suurkaupungissa, seurustelu Bigin kanssa oli saattanut minut arvostelemaan naisia toisen mittakaavan mukaan kuin ennen hiljaisessa kotivuoristossani. Kuinka kävisikään, jos Duglore minusta tuntuisi vähäpätöiseltä? Voisinko silloin vastustaa Big Daren salaperäistä lumousvoimaa? Kylmät ja kuumat väreet puistattivat minua tuota ajatellessani. Mutta rauhoituin pian taas!
Mikä hengen- ja rakkaudenvoima ilmenikään tuossa että hän, maailmaan perehtymätön vuoriston lapsukainen, läksi matkaan minun luokseni! Järkevä ei tuo päätös suinkaan ollut, mutta käsitin kuinka suureksi sen merkitys oli arvioitava, ja uljaan uskollisuuden kirkastamana täytti nyt Dugloren kuva mieleni. Mutta kotimaahan en voinut palata hänen kanssaan asiain nykyisellä kannallaan ollen.
Otin kirjekuoresta matkalipun, jonka Andreesen oli minulle tuonut, panin sen toiseen kuoreen ja kirjoitin päälle: »Herra Hannu Konrad Balmerille. Palautetaan kiittäen.» Olin jo aamulla jäähyväisiksi kätellyt tuota kohteliasta kirjuria, ja nyt lausuin hyvästit hänen iloiselle rouvalleen, joka oli niin taitavasti osannut perehdyttää minut, vuoriston pojan, hienon maailman seurustelutapoihin. Hän vuodatti kyynelparin tähteni. Bigin kanssa tekemilläni huvimatkoilla, joilla aina olin esiintynyt kohteliaana herrasmiehenä, olivat varani vähenemistään vähenneet, mutta niitä oli kumminkin vielä sen verran, että voimme Dugloren kanssa tulla niillä toimeen jonkun päivän, ja sillävälin olin hankkiva itselleni työtä. Yksinkertaisessa, mutta siistissä majatalossa tilasin huoneen hänelle ja toisessa itselleni, ja olin asemalla neljännestuntia ennen hänen junansa tuloa.
Kimakka vihellys — ja juna saapui. Matkustavaiset kiiruhtivat ulos tiheissä ryhmissä, jotka vähitellen hajaantuivat. Tuolla, tuolla seisoi runsailla matkakapineilla kuormitettuna talonpoikaisperhe, josta jo kaukaa voin huomata sen olevan kotoisin synnyinseudultani! Heitä oli isä, äiti, isoisä ja pari lasta, ja jonkun siirtolaisyhtiön asiamies tuli ottamaan heidät turviinsa. Tuossa ryhmässä seisoi, selin minuun, keskikokoa oleva solakka tyttö, harmaa matkapuku yllään ja päässä harmaa huopahattu. Hän piti kädestä pientä poikaa, kuin olisi hänkin kuulunut seurueeseen. Harmaan huopahatun alta laskeutui punertavan ruskea tukkasykerö niskaan. Nyt hän teki soman päänliikkeen — Duglore! Sydämeni pamppaili. Lähestyin häntä. Duglore, joka hellästi lohdutti arkaa poikaa, jota talutti, ei minua huomannut. Näin edessäni viehkeänsuloiset, raikkaan hienot kasvot, tummat, loistavat silmät, joissa kuvastui vaatimaton, puhdas, lämmin mieli. Ehdottomasti tulin ajatelleeksi että tuo tyttö voisi matkustaa yksin halki maailman, ei löytyisi missään sellaista julkeata kieltä, röyhkeätä kättä, joka uskaltaisi loukata hänen puhtauttaan, hienouttaan ja hyvyyttään.
— Terve tultua, Duglore! huudahdin hiljaa. Hän säpsähti riemuisasti. Hän päästi pojan käden, ja nyt seurasi katse ja vapiseva, värähtelevä huudahdus= — Jost! — Nöyrästi ja sydän tulvillaan rakkautta hän painoi päänsä alas ja tarttui molemmin käsin käteeni — Jost, puhui hän vapisevin huulin, — elä ole suutuksissasi siitä että tulin!
Mieli hämmennyksissä lausuimme talonpoikaisperheelle hyvästit, ja olin Dugloren kanssa kahden. Vietimme tuon illan kuin huumeessa, tunteittemme vallassa, sanoja liioin tuhlaamatta. Kädet kaulaani kiedottuina vuodatti Duglore kestämänsä kärsimykset kyyneliin. — Elä ole suutuksissasi, Jost, toisti hän nyyhkyttäen, — siitä että tulin luoksesi. Kun sydän on pakahtumaisillaan, turvautuu viimeiseenkin keinoon!
Silittelin hänen päätään ja poskiaan, kuten lasta rauhoitetaan..— Nyt pitää sinun tyyntyä, Glore, kuiskasin minä, — huomenna puhumme kaikista asioistamme. Kiitän sinua, kun rohkenit lähteä matkaan, kaikki kääntyy vielä parhain päin!
— Mitä suloista minä sinulle sanoisin, Jostini? hymyili hän kyynelsilmin. — Et ole enää sairas, vaan ainoastaan vähän kalpea vielä. Mutta kuinka kaunis, komea, hieno mies sinusta onkaan tullut! Vaan kun katson kasvoihisi, näen että olet kumminkin entinen rakas, rakas Jostini. Silmiesi ilme on niin uskollinen!
Vastasin hellillä hyväilyillä, ja hänen tummain silmäinsä katse kohosi luottavaisena puoleeni. Lähtiessäni hänen luotansa hän oli täysin rauhoittunut, ja vieno onnellisuuden tunne vallitsi nyt rinnassani tuon monivaiheisen päivän ehdittyä ehtooseen. Lapsuuden ja nuoruuden muistot täyttivät mieleni ja saattoivat minut unohtamaan kaikki huolet. Jälleennäkeminen oli tuottanut siunausta. Bigistä vapautuneena olin jälleen koko sydämeni voimalla kiintynyt Dugloreen.
Mitä oli minulle Big? Ihana, outo taruolento, jonka sattumalta olin kohdannut elämäni polulla. Mutta Duglore oli lapsuuteni toveri ja morsio, kotiseutuni suojelusenkeli!
Nyt tuli tuo raskas päivä, jolloin minun täytyi tunnustaa Duglorelle monenmoista, mitä ei ollut helppo saada sanotuksi.
Kun aamulla menin hänen luokseen, hän nyökkäsi minulle jo akkunasta iloisesti ja hellästi. Muutama askel vielä, ja olin hänen luonaan.
— Mutta kuinka somasti sinä osaatkaan pukeutua! huudahdin hämmästyneenä. — Tuo yksinkertainen puku pukee sinua vallan erinomaisesti.
Kehuvat sanani saivat tuon suloisen olennon onnellisena hymyilemään.
— Niin, jotain on selmattitar sentään oppinut Z'bindenin perheessä, sanoi hän leikillisesti.
Nyt hän asetti muhkean, leveälierisen olkihatun tuuheille, ruosteenruskeille suortuvilleen.
— Se maksoi aika paljon, jutteli hän, — mutta tahdoin esiintyä hyvinpuettuna sinun edessäsi.
Toivehikkaan juhlallisena ja tyynen iloisena hän seurasi minua ulos vilkasliikenteisille kaduille. Hiljaisena hän asteli siinä rinnallani liioin tarkkaamatta meitä ympäröivää melua ja touhua. Hänen hatun varjostamilla, raikkaan verevillä kasvoillaan oli iloinen ja luottavainen ilme, mutta hänen piirteissään ei ollut enää samaa vienoutta kuin Selmatt'in aikoina. Zweibrückenissä erotessammehan hän vielä oli ollut puoliksi lapsi. Nyt hän oli surujen kehittämä nuori nainen, ja hänen suuret, loistavat silmänsä kertoelivat kaihoisasta ikävöimisestä rakkauden luvattuun maahan. Hellän nöyrästi ne minua rukoilivat kertoelemaan itsestäni. Jännitettynä hän odotti mitä minulla olisi hänelle sanottavaa. Äkkiä hän kysyi: — Mutta, Jost, eikö sinun olisi pitänyt mennä työhön? — ja kuta kauemmaksi kaupungista ehdimme, sitä vakavammaksi kävi keskustelumme.
— Siksi et siis ole kirjoittanut minulle, Jost, että asiasi ovat huonolla kannalla, hän lausui mieli apeana ja syvään huoaten. — Sen huomaan kyllä, niin varovasti kuin koetatkin puhua. Ja syynä on kiihkeytesi, eikö niin? Levottomuuteni oli Jumalan itsensä herättämä, sillä minun piti tulla luoksesi. Paikatta sinä olet ja leivätön, poikaparka! En tahdo liioin urkkia, mitä on tapahtunut, vaan ainoastaan mitä nyt aiot tehdä. Jost, tuletko kanssani takaisin kotiin?
Hän hengähti syvään, mutta pelästyi, kun ei saanut vastausta.
Kävellessämme edestakaisin eläintarhassa sanoin morsiolleni kaikki sanottavani.
— Kotiin en voi palata, tunnustin hänelle sydän tuskan ahdistamana. — Piirikunnanesimies ja piirineuvosto tietävät Balmerin ja minun välieni rikkoutumisesta. Herrojen mielestä on hän toiminut aivan oikein, ja minä olen syypää kaikkeen. Olen saanut käskyn palata kotiin, ja juuri näyttääkseni etten ole heidän käskettävänsä olen sinne palaamatta. Nöyrryin aivan suotta Balmerin edessä, ja silloin lupasin itselleni etten tee sitä enää toiste. Ei, en aio nöyristellä Gauenburgin herrojen edessä! Ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Sille, joka on menettänyt heidän luottamuksensa, he tekevän kotiseudun helvetiksi. Ken on ollut Gauenburgin raatihuoneella vastaamassa teoistaan, sen hyvä maine on mennyttä. Ei kukaan enää luota häneen, ei kukaan lähesty häntä avomielisesti, äänetön halveksiminen kohtaa häntä kaikkialla. Sellaisissa oloissa en voisi elää, Duglore!
— Jost, lausui Duglore mieli tyrmistyneenä, — miksi et voisi palata kotiin pää pystyssä? Oletko todella tehnyt jotain pahaa?
Huolestunut katse kohtasi minua hänen kyyneltyvistä silmistään. Oi, jos olisin voinut häntä lohduttaa! Kerroin hänelle kirjeestä, jonka vihan vallassa olin kirjoittanut piirikunnanesimiehelle ja piirineuvostolle.
Hänen päänsä vaipui alas kuin taittuneen kukan kupukka ja hän vaikeroi:
— Kuinka surullista, kuinka kauheata! Hallitusta olet vastustanut!Mutta sitähän eivät muutoin tee kuin kaikkein katalimmat ihmiset.Jos>t, rukoilen sinua, sovita tuo jälleen! Ihminen, joka onirroittaunut synnyinseudustaan, ei voi tulla onnelliseksi!
Vienon rukoileva ääni, kalpean tyttöparan haikea pyyntö, kun hän siinä asteli rinnallani vieraalla maalla, tunki syvälle sydämeeni ja tuotti tuskaa. Mutta — tehtyä en saanut tekemättömäksi! Vaan Dugloren turmeltumattomaan mieleen eivät selittelyni pystyneet. Hän kävi tuskastuttavan äänettömäksi, ja päivällisateriasta hän ei maistanut palaakaan. Taistellen sisällistä taisteluaan hän istui silmät kosteina ja kädet ristissä. Minunkin sydämeni kävi yhä raskaammaksi ja minusta tuntui helpotukselta, kun hän kiihkeän liikutuksen vallassa pyysi minua viemään hänet satamaan, että hän saisi sanoa jäähyväiset eilisille matkatovereilleen, tuolle talonpoikaisperheelle.
— Duglore, lausuin arasti, — olen ajatellut että mekin läksisimme Amerikkaan. Meren tuolla puolen perustaisimme itsellemme rauhaisan kodin.
Hän tuijotti minuun huulet verettöminä.
— Ei, Jost, sopersi hän kuin unesta heräten, — sydämeni murtuisi, jos minun täytyisi lähteä Amerikkaan.
Ja väristys kävi hänen lävitsensä.
Nyt olin minäkin neuvoton, ja raskaina painoivat minua elämän huolet. Kuljimme vaieten katuja edelleen ja saavuimme satamaan. Siinä oli lähtöön valmiina suuri siirtolaislaiva, ja tummat savupilvet kohosivat sen piipuista siintävään ilmaan. Toimeliaina hyöriskelivät ihmiset jättiläisaluksen kannella Ja sen ympärillä. Maanmiehemme saapuivat käyden raskain, väsynein askelin.
— Seitsemänkymmentä vuotta olen elellyt vuortemme keskellä' Ja nyt minun täytyy lähteä meren toiselle puolen kuolemaan, napisi ja vaikeroi isoisä Dugloren puoleen kääntyen: — Eikö honka olisi voinut murskata minua alleen ennen lähtöäni! Parempi se olisi ollut! Eikä tämä matka edes olisi ollut tarpeenkaan, jos poikani olisi hoitanut taloansa kunnollisesti.
Ja lapset turvautuivat tuohon yrmeään, valkotukkaiseen vanhukseen kuin linnut, jotka eivät myrskyssä tiedä minne paeta, ja vanhemmat ojentelivat alakuloisina ja hiljaisina tavaroitaan laivamiehille. Vihdoin, vihdoin oli kello Viisi! Nyt peittyivät laituri ja virta ja auringossa hohtavat rakennustenpäädyt savuun, joka yhä mahtavampina pilvinä tuprusi ilmaan, rautaportaat vedettiin maalle, ketjut kalisivat, lähtölaukaukset ammuttiin, ja laiva läksi suhisten liikkeelle. Kädet ristissä taivasta kohden kohotettuina seisoi epätoivoinen vanhus. Vielä viimeiset hyvästit, viimeiset huiskutukset!
Tuo näytelmä oli tehnyt lopun Dugloren voimista.
— Saata minut majatalooni, pyysi hän.
Hervotonna hän nojasi käsivarteeni.
— Nuo kurjat ihmisparat! toisti hän matkan varrella pari kertaa kuin poissa suunniltaan. — Ei: Jost! Amerikkaan menon jätämme mielestämme!
Ehdittyämme turvapaikkaan, tuohon peräti vanhanaikuisesti sisustettuun huoneeseen, joka Duglorella majatalossa oli hallussaan, hän päästi kyyneleensä valloilleen. Nyyhkyttäen kietoi hän äkkiä kätensä kaulaani.
— Oi, Jost, tuo mitä minulle kerroit vihloo tuikeasti sydäntäni. Jost, elä mene pois, jää luokseni, rukoili hän tulisesti.
Ja hän värisi ja vavahteli ja nytkähteli, kuin kuolema olisi ollut käsissä. Kouristaen käsiäni hän kysyi:
— Tai olisiko parempi, rakas Jost, jos palaisin hiljaa jälleen kotiin enkä sanoisi kenellekään missä olen ollut? Mutta enhän voi lähteä luotasi. Tuotan sinulle niin paljon huolia, ja sinulla oli niitä jo ennestäänkin yllin kyllin. Eikö niin, oma Jostini?
Tuo kuului avuttomalta kuin lapsen ääni.
Vavahtelevin sormin hän hyväili poskiani, vaikeroiden purki hän tunteensa ilmoille. Mieli haikeana ja syvästi järkytettynä pusersin Dugloren vasten poveani ja vastasin hänen arkaan hyväilyynsä palavilla suuteloilla. Toivoton tuska ja uuteen eloon elpynyt rakkaus yhdisti nuoret, kovaa kokeneet sydämet, päivän huolet ja kärsimykset hukkuivat lemmenyöhön, joka ei tiennyt harkinnasta ja punnitsemisesta, ei rukouksista ja vastustelusta, vaan jossa sielu autuaallisena suli sieluun. Se ei ollut kevytmielisyyttä, vaan nuoren ihmisparin epätoivoista onnenkaihoamista, kun se voimatta enää keksiä mitään neuvoa maailmassa, tunsi omistavansa vain rakkautensa ja kiihkeän verensä. — Jost, mitä olemmekaan tehneet! Häpeen Jumalan ja ihmisten edessä! kuiskasi Duglore hellyyttä hehkuen. — Mutta jos sinä elät, niin elän kanssasi, jos kuolet, niin kuolen kanssasi, jos menet Amerikkaan, niin seuraan sinua sinnekin. Kun vain saan olla luonasi! Missä sinä olet, siellä on minun kotini, olen uskollinen vaimosi, enkä erkane sinusta ennenkuin viimeisellä hengenvedollani.
Suloisia ja helliä, yleviä ja pyhiä sanoja sopersi toinen toiselleen, kunnes yö jo alkoi väistyä koittavan päivän tieltä.
* * * * *
Alakuloisena laskin toissa yönä kynän kädestäni, Ja eilen en lainkaan kirjoittanut. Nämä muistelmat vain repivät auki vanhat haavat! En tiedä jatkanko niiden kirjoittamista ja mikä tulee näiden lehtisten kohtaloksi, kun ne ovat valmiit.
Jos ne kerran joutuvat sinun käsiisi, rakas Hannu Stünzi, niin rukoilen sinua hartaasti: Elä tuomitse Duglorea, elä heitä häntä ainoallakaan kivellä! Koeta ennakkoluuloista vapaalla mielellä käsittää, kuinka hänen »lankeemuksensa», kuten sanoisivat poroporvarit, johtui noista päivistä ja vuosista, jolloin hän vaelteli sydän murheissaan kuin janoovan Haagarin! Silloin lorisi vesi hiedikossa! Hän joi, ei inhimillisen, vaan jumalallisen oikeuden nojalla. Janoon nääntyvältä ei mikään kaivo ole kielletty, isoova saa käydä käsiksi pyhiin leipiin. Duglore isosi ja janosi onnea!
Mitä itseeni tulee, niin ei tuntoni minua soimaa tuon hetken takia. Kihlatulleni, joka onnettomuuden murjomana epätoivoissaan haki lohtua luonani, olin velkaa oman itseni. Sydämetöntä, raukkamaista olisi ollut kieltää häneltä mitään!
Muutoin on Hannu Stünzillä itsellään, kuten eilen minulle sähkötti, haikeita huolia. Tuo nuori zweibrückeniläinen karjakauppias Böhninger, joka on Gottlobeen ihastunut, on Melchi Hangsteinerin luona pitkällä vierailulla, muka auttaakseen tätä ulkotöissä, hän kun tänä talvena on sairastellut. Itse asiassa lienee tarkoitus vain valmistaa vieraalle tilaisuutta kosiskella Gottlobea hänen istuessaan illoin rukkinsa ääressä kehräämässä.
Pelkään Gottloben saavan kovia kokea. Hangsteiner koettaa varmaankin käyttää pakkoa. Millaista vahingoniloa hänelle tuottaisikaan, kun tietäisi minun saavan toivottomalta, rakastuneelta Hannu Stünziltä kuulla Gottloben ja karjakauppiaan avioliiton olevan ratkaistun asian. Ei, pelokas Hannuni, Gottlobe ei kuulu niihin, jotka vaihtavat elämänsä onnen herneruokaan. Hänelle on luonto suonut taidon tajuta miehen todellisen arvon, ja olen siksi levollinen hänen suhteensa.
Ei, se ei ole totta! En ole niin levollinen kuin minun tulisi olla. Haluaisin jalopeuran tavoin murtautua ulos lumihäkistäni saadakseni toimia! Oi, jospa kevät jo olisi käsissä! Hiljaa, hiljaa, raju sydän! Ryhdyn taas kirjoittamaan, muutoin tulen levottomuudesta raivohulluksi täällä vuorellani.
Hampurin katot hohtivat kesäaamun kirkkaassa auringonpaisteessa. »Nuku, Glore, lepää kärsimyksistäsi ja onnen huumeesta!» Suutelin armastani. Hän hymyili unessa ja kurotti silmät ummessa kätensä minua kohden. Puoleksi heräten hän painoi sormeni huulilleen. Se oli siunauksen toivotus päivää varten! Ovessa katsoin vielä taakseni. Niin, hymyile vain, lapsiparka! Menen hankkimaan itselleni työtä ja meille molemmille leipää, onnea, päivänpaistetta! Jost Wildillä on enemmän tarmoa ja mielenylevyyttä kuin vallanpitäjät siellä kotona luulevat. Hän tietää velvollisuutensa ja uhraa viimeisenkin veripisaransa rakastettunsa puolesta!
Kaupungin kaduilla vallitsi liike ja touhu, aamuhetken kiireellinen, raikas toimeliaisuus. Jokaisella, joka riensi noiden pitkien, korkeiden talorivien keskitse, oli päämääränsä, työnsä, velvollisuutensa, leipänsä. Tuossa suuressa kaupungissa, jossa tarvittiin niin lukemattomat kädet työhön, täytyisi sitä riittää minullekin. Tyytyväisin mielin ajattelin monipuolisia tietoja, joita olin omistanut itselleni Balmerin kauppahuoneen palveluksessa, leikkasin Hampurin lehdistä ne paikantarjoukset, jotka minusta ansaitsivat huomiota, sekä ilmoituksia muutamista tuollaisista toimistoista, jotka korvausta vastaan avustavat kauppa-alalla työskenteleviä nuorukaisia, ja läksin matkaan vakuutettuna että löytäisin toimen, jonka avulla voisin valmistaa Duglorelle ja itselleni pienen onnelan.
Olin liikkeellä aamusta iltaan, kiersin kaupunkia Hohenfeldestä Altonaan saakka, käyden tarjoutumassa palvelukseen noissa lukuisissa kauppahuoneissa, jotka tarvitsivat apulaista, ja minusta tuntui kuin kauppiaat aina aluksi olisivat olleet suosiollisia minua kohtaan. Mutta niin pian kuin heidän kysymystensä johdosta olin tehnyt selkoa entisestä palveluksestani, kääntyivät asiat toiselle tolalle. — Sepä ikävää! Sille, joka on joutunut pois Balmerin kauppahuoneen palveluksesta, ei meilläkään ole paikkaa, kuului aina mielipahalla lausuttu vastaus. — Jos teillä edes olisi todistus sieltä! — Toiset taas sanoivat: — Wildi! Missäs tuo nimi onkaan näinä päivinä ollut mainittuna? — En uskaltanut auttaa heitä jäljille. Ne, jotka itsestään muistivat sanomalehtien kertomuksen väärinpeluuta koskevasta oikeusjutusta, sanoivat nuhtelevasti: — Kuinka uskallattekaan tarjoutua meille palvelukseen? Luuletteko että tänne sopii tulla suoraa päätä oltuaan oikeuden kanssa tekemisissä!
Masentuneena palasin illalla Dugloren tykö. Näytti siltä ettei minun kätteni työtä tarvittu tuossa maailmankaupungissa, ettei siinä riittänyt minulle mitään raha-ansiota. Duglore, joka ei ollut uskaltanut lähteä yksin kaupungille liikuskelemaan, oli ikävöiden odottanut minua. Koko hänen olentonsa henki hiljaista, arkaa onnea, joka tuskin uskaltaa ilmaista olemassaoloansa. Mutta kesäillan sulous vuodatti rohkeutta hänen rintaansa ja hän kävi vähitellen hilpeämmäksi.
— Jost, hymyili hän, — en ymmärrä enää, kuinka eilen, kun tuo talonpoikaisperhe täältä läksi, voin olla niin kauhistuksissani ja epätoivoissani. Tänään olen vain iloinnut siitä että olen luonasi ja ettemme enää koskaan eroa. Sinä ohjaat minua Jumalan avulla oikeata tietä!
Hellänä hyväili minua hänen tummain silmiensä katse, yhdessäolon suloisuus täytti koko hänen mielensä. Epätoivon myrskyä oli seurannut autuaallinen luottavaisuus.
Toiveet heikompina kuin edellisenä päivänä läksin seuraavana aamuna jälleen tuolle karvaalle paikanhakumatkalle. Vaellusretkelläni jouduin monelle paikalle, missä olin Bigin kanssa käyskennellyt. Entä jos hän äkkiä sattuisi tielleni? Ei, Jumalan tähden, se ei saisi tapahtua!
Duglore ja Big! Noita molempia luontoja ei käynyt toisiinsa vertaaminenkaan. Ne olivat vastakohtia kuin päivä ja yö. Duglore oli ylämaiden päivän kaltainen, joka kirkkaana ja rauhaisana se saapuu honkain latvojen takaa iloksi kukkuloiden ja laaksojen vienoille, viattomille kukkasille. Big oli kuin tähtimaailmoiden koristama salaperänen yö, joka käy sitä käsittämättömämmäksi, kuta runsaammin valosoihtujansa sytyttelee. Duglore oli olento, jonka sielun äärimäiseen syvyyteen voi luoda katseen, kuin kristallikirkkaan vuorijärven pohjaan, Big oli meri, jossa syvällä mittaluodilta kätketyissä kuiluissa salaisuudet sädehtivät.
Mielen ja tunnon rauhan, ne löytäisin Dugloren rinnalla!
Nuo mietiskelyt hukkuivat päivän huoliin. Minun oli jälleen vieminen Duglorelle tuo mieltälannistava viesti, ettei minulle ollut tarjona muuta paikkaa, kuin muudan tuota lajia, johon tyytyäksensä täytyy olla tottumuksen tylsistyttämä tai epätoivoon vajonnut.
Kiiruhdin tavaralaiturille ja hain käsiini nuo muutamat tuttavat, jotka siellä olin saanut niihin aikoihin, jolloin tuon tuostakin olin mukana kuljettamassa Balmerin lastialuksia. Tapasin siellä sisäsataman luona Jürg Rungholtin, tuon minulle suopean hampurilaisen, joka oli pienen laivanvarustusliikkeen työntarkastaja. Kun muutamin sanoin esitin tuolle vantteralle, leveänaamaiselle, päivettyneelle merimiehelle tilani ja kuinka suuresti olin työnansion tarpeessa, hän vastasi hyväntahtoisesti ja osaaottavaisesti:
— Olen monasti miettinyt, että millähän kannalla teidän asianne nykyisin ovat, herra Wildi. Ne ovat siis huonolla kannalla. Ja morsian lisäksi täällä! Tuhat tulimaista, teidän täytyy saada työtä mistä hyvänsä!
Tuo vakaumus saattoi hänet niin vilkkaalle tuulelle, kuin hänen levollisella luonnollaan oli mahdollista. Hän kääntyi isännistönsä puoleen ja tuli puolen tunnin jälkeen tarjoamaan minulle apulaislämniittäjän paikkaa eräällä rannikkovesiä kulkevalla lastilaivalla. Melkein häveten hän minulle tarjosi tuota alhaista paikkaa. Mutta — hukkuva tarttuu oljenkorteenkin. Tällä kertaa ei minua haluttanut olla ylväs Jost Wildi, vaan kiitin häntä ystävällisesti hänen vaivannäöstään ja sanoin että olin tuumiva asiaa morsioni kanssa.
— Tulkaa huomenna iltapäivällä morsionne kanssa lankoni luo Ottenseniin tuomaan minulle tietoa päätöksestänne, pyysi Rungholt. — Mutta nyt tuli mieleeni muuan tuuma. — Siellä on puutarhan päässä talonpoikaistalo, joka aiotaan repiä maahan, ja siinä te voisitte morsionne kanssa asua halvasta hinnasta. Lankoni ja sisarenihan pitävät teistä, ja maaelämään tottuneesta morsiostanne varmaankin olisi hauskempaa asua siellä kuin kaupungissa.
Rungholtin lämmin ystävällisyys tuotti lohtua mieleeni, ja kun hieman arasti ryhdyin Dugloren kanssa puhumaan lämmittäjänpaikasta, ilahdutti minua nähdä kuinka järkevästi hän harkitsi tuota työnansioon tarjoutuvaa tilaisuutta.
— Tosinhan minun tulee haikean ikävä, kun olet poissa, kuiskasi hän, — mutta rakkaus auttaa minut kestämään sen.
Sunnuntaiaamuna menimme erääseen Hampurin kirkoista. Jumalanpalvelus rauhoitti Duglorea ja saattoi hänet juhlalliselle mielelle. Varsinkin liikutti häntä huomio että seurakunta siellä lauloi samoja virsiä kuin kotiseudullammekin, ja kaupunki ei nyt enää tuntunut hänestä niin haikean vieraalta. Myöskin olo puutarhurin perheessä, jossa vietimme iltapäivän tutunomaisesti keskustellen olutlasien ääressä Rungholtin ja talonväen kanssa, rohkaisi häntä.
— Vaikka tuskin ymmärrän sanaakaan heidän puheestaan, hymyili hän, — niin huomaan kumminkin heidän sydämellisestä naurustaan, että he ovat hyviä ihmisiä.
Seuraus vierailustamme oli että puutarhan päässä sijaitsevasta talonpoikaismajasta, joka vihreine ympäristöineen edusti entisaikaa uusien punaisten tiilirakennusten keskellä, tuli meidän yksinkertainen, hauska kotimme, Dugloresta puutarhuriperheen apulainen ja minusta lastilaivan lämmittäjä.
Tietysti en voinut pitää tointa, jossa minun oli laivan tulisijan ääressä kestäminen melkein sietämätöntä kuumuutta, muuna kuin väliaikaisena, johon tyydyin siksi kuin parempi olisi saatavissa, vaan olinhan nyt sentään monien arveluttavien harhailujani jälkeen rehellisessä työssä, ansaitsemassa leipää itselleni ja Duglorelle. Mitäpä siis siitä, jos käsiäni monasti pakotti, hiilten lapioimisen takia, jos hehkuvia poskiani pitkin valuva hikivirta minut laihdutti luuksi ja nahkaksi, ja vaatteet väljinä riippuivat ympärilläni! Ja keskeyttiväthän tuota rasittavaa palvelusta ne onnelliset päivät, jolloin laivamme palasi Hampuriin ja sain viettää Dugloren seurassa pari tuntia tai koko illan. Lohduttaen siveli silloin lemmittyni armas kätönen otsaani, ja hänen juttelunsa sai minut unohtamaan kestämäni rasitukset.
— Alan jo vähän ymmärtää näiden ihmisten puhetta, kertoi hän. — He ovat tyytyväisiä työhöni ja kohtelevat minua lempeästi ja ystävällisesti. Tänään olen koko päivän leikannut kukkia. Nyt meilläkin on kukkia huoneissamme. Eikös se ole ihanaa työtä? Mutta, Jost, kuinka olenkaan iloinnut paluustasi!
Hän painautui poveani vasten aran hellästi ja loi silmänsä Maahan häntä suudellessani.
— Entä koti-ikävä, Glore? kysyin hänen tukkaansa hivellen.
— Hiukan, hiukan se vielä vaivaa, tunnusti hän hiljaa, — se nyt ei ole autettavissa. Koetan kaikin voimin sitä vastustaa, Jost, mutta kun taas olit kolme päivää poissa, pääsi se voitolle. Kirjoitin Melchi Hangsteinerille pitkän kirjeen. Sainhan sen toki tehdä, armaani?
Tuo ei minua miellyttänyt. Hiukan ivallisesti sanoin:
— Kyllä se Melchi sentään asustaa jossakin sydämesi sopukassa!
Duglore punehtui ja puolustelihe:
— Muita tunteita minulla ei ole Melchiä kohtaan, kuin harrasta kunnioitusta siksi että hän jälleen on asettunut Selmattiin asumaan ja kiitollisuutta siitä ettei hän jätä kotipaikkaamme, vanhempiemme hautoja, jänisten, gemssien ja kettujen, pöllöjen ja kotkain asuttavaksi. Tuntuu niin lohdulliselta ajatella että Selmatt'in laaksossa jälleen illoin yksikin valopilkku loistaa!
— Hyvä on, Duglore, ja oikeastaanhan minunkin pitäisi olla Melchille kiitollinen, kun hän niin epäitsekkäästi auttoi sinua matkaan, laskin minä leikkiä.
— Niin, vastasi Duglore silmät loistavina, — täytyyhän meillä olla kotitienoolla joku, joka kirjoittaa meille mitä siellä tapahtuu. Eihän ihminen elää ilman yhteyttä sen seudun kanssa, missä lapsuutensa on viettänyt. En ainakaan minä. Ja kotitienoo tuntuu yhä viehkeämmältä, kun sitä vieraalla maalla ajattelee. Kuinka selvästi näenkään edessäni Selmatt'in laakson, joka puun ja pensaan, jok kuvastuu Selachiin tai viheriöi vuoren rinteellä. Työskennellessäni hiljaa puutarhassa on minusta usein, kuin kuulisin kaukaa vuoren alle haudattujen kirkonkellojen soinnin jälleen ilmassa, ja rakkaat vainajamme heräisivät eloon ja käyskentelisivät päivänpaisteisilla kukkarinteillä.
Pelästyin nähdessäni mikä loiste valahti hänen tummiin, suuriin silmiinsä, kuten aina hänen kotiseudusta puhuessaan.
— Mutta ethän kumminkaan tahdo pois luotani, Duglore? sanoin lempeästi.
— Mitä ajatteletkaan, Jost! hymyili hän minua ujosti hyväillen. — Olenhan jo sanonut, että nyt on minun kotini siellä missä sinä olet. Oi Jost, jos me vain pian saisimme niin paljon rahaa kokoon, että voisimme mennä avioliittoon. Se olisi hartain toivomukseni. Häpeen niin kauheasti!
Hän vaikeni ja painoi kasvonsa olkaani.
— Lapsi-kulta! kuiskasin hellän autuaallisena, mutta hän sopersi neitseellisen kainouden pyhän tunteen vallassa:
— Jos ainoakaan ihminen sen tietäisi, menehtyisin häpeään.
— Duglore, sanoin minä, — huomenna lähden viisipäiväiselle matkalle. Ole kärsivällinen lapseni. Kun palaan, Duglore, niin ostamme sormukset toinen toisellemme rakkautemme merkiksi. Sen verran toki ansaitsemme työllämme, että voimme ostaa toisillemme sormukset.
— Niin — niin — niin, — mikä armas Jost sinä sentään olet, riemuitsi hän minua syleillen. — Oi kuinka olen iloitseva sormuksestani ja sitä varova!
Minullekin ajatus, kuinka ihanan illan viettäisimme käydessämme sormusten ostolla, tuotti lohtua seistessäni päivät pitkät hiilitomussa valkean ääressä. Se vain tuon tuostakin saattoi minut levottomaksi, että tuleva vaimoni niin kokonaan eleli kotiseudun muistoissa. Ehkä hän taisteli kiihkeämpää ja tuskallisempaa taistelua kuin minulle tahtoi tunnustaakaan. Ehkäpä hän, kuten äitini, oli niitä naisia, jotka vieraalla maalla aina pysyvät muukalaisina mieleltään. Hellän huolen vallassa mietin vain, millä voisin ilahduttaa vuorilastani, ja melkein joka kerran kun laskimme maihin, käytin tilaisuutta hyväkseni lähettääkseni hänelle tervehdyksen.
Mutta tuskallinen rauhattomuus vaivasi minua Bigin takia. Olin luvannut hänelle valokuvani, mutta minusta tuntui kuin rikkoisin Duglorea vastaan, jos milläkään tavoin vielä Bigiä muistelisin. En voinut täyttää lupaustani.
Palatessani tältä ensimäiseltä matkaltani kiiruhdin mitä iloisimmalla mielellä Ottenseniin, varsinkin kun Rungholt tullessani oli laiturilla minulle kertonut että hänellä oli tiedossa minulle kirjurinpaikka, joka kuukauden perästä olisi saatavissa, kun sen entinen hoitaja läksisi sotapalvelukseen. Menehtynythän olisinkin, jos minun olisi täytynyt pitemmän aikaa olla lämmittäjänä. Ja nyt saisin viettää ihanan, onnellisen illan!
Mutta tullessani asuntoomme Duglore tuli minua vastaan väsynein, horjuvin askelin. Hänen äänensä kuului tuskalliselta, ja tuskin olimme jääneet kahden, niin hänen kyyneleensä tulvahtivat hillittömästi esiin ja hän huudahti:
— Oi Jost, olen menehtymäisilläni suruun!
Tahdotonna salli hän minun hyväillä itseään.
— Mutta mitä on sitten tapahtunut, Duglore, miksi olet noin murheissasi? tutkistelin minä, tarkaten kuinka nääntyneeltä hän näytti.
Kesti pitkän, pitkän aikaa ennenkuin sain hänet puhumaan.
— Olen saanut 'kirjeen Melchiltä, sopersi hän vihdoin.
— Saanko lukea sen? pyysin minä.
Hän veti rutistuneen paperin taskustaan, ja minä luin kirjeen, mieli yhä lisääntyvän raivon ja kiihkeän tuskan vallassa.
»Rakas Duglore», kirjoitti Melchi, »olin odottanut että pian jälleen palaisit kotiin, ja minusta on hyvin ihmeellistä ettet vielä ole tullut. Kirjeesi hämmästyttää minua myöskin. Täällä puhutaan Jostista paljonkin, mutta ei mitään hyvää. Olin toissapäivänä Gauenburgissa raha-asioitten takia. Samalla hankin myöskin talooni kaikenmoista tavaraa, mitä tarvitsen. Silloin kuulin jo Zweibrüokenin majatalossa, että Jost on joutunut vankeuteen väärinpeluusta.»
Nuo katalat parjaajat! huusin minä.
Duglore, joka kädet kasvoilla murtuneena istui pöydän ääressä, vaikeroitsi ja sopersi hiljaa:
— Tuikeammin vihloo sydäntäni se mikä seuraa!
Luin ja kirje alkoi vavista kädessäni.
»Laskuja selvitellessämme puhuivat piirikunnanesimies ja piirineuvoston jäsenet myös Jostista. He sanoivat että tuosta pelijutusta oli Jost sentään selvinnyt jotenkin helposti, vaan että hän muutoinkin oli käyttäytynyt niin huonosti, ettei Hannu Konrad Balmer ole voinut pitää häntä palveluksessaan. Hän on tehnyt ilmapalloretken jonkun naisen seurassa josta piirikunnanesimies sanoi että hän mahtoi olla parasta lajia. Piirikunnanesimiehellä on itsellään lehti, jossa tuosta kerrotaan. Jostilla on siis siellä ollut toinen rakasteltavana, ja siksi olen ihmeissäni kirjeestäsi. Piirineuvosto on vaatinut häntä palaamaan kotiin, mutta kun hänellä on paha omatunto, niin hän ei tullut. Jos hän nyt tulisi, niin hänen kävisi huonosti. Neuvosto ei ole suopea niille, jotka sitä vastustavat. Siitä syystä hän haluaisi lähteä kanssasi Amerikkaan. Ajattelin parhaaksi olla puhumatta siitä että sinä olit lähtenyt hänen luoksensa, sillä sinun maineesi ei saa turmeltua hänen tähtensä. Elä näytä tätä kirjettä hänelle! Olen kirjoittanut sinulle näistä asioista, että niitä järkevästi punnitsisit etkä uskoisi häntä sokeasti. Elä toki syökse itseäsi onnettomuuteen, Duglore!»
— Melchi on lurjus! tiuskaisin minä. — Mitä oikeutta hänellä on turmella onnemme!
— Oi Jost, vaikeroi Duglore haikeasti, — Melchi on varmaankin tarkoittanut vain hyvää. Se, mikä tässä on kauheata, ei ole hänen kirjeensä, vaan se että sinä todella välillä olet ollut rakkaudensuhteissa toiseen tyttöön. Se polttaa sydäntäni kuin tuli. Jost — Jost — Jost — jaksan tuskin enää elää! Minun täytyy tunnustaa sinulle totuus. Tuona iltana, jolloin sain tämän kaamean kirjeen, ikävöin epätoivoissani sinua kiihkeästi. Minusta tuntui että sinun täytyisi tuolta kaukaa minulle huutaa: »Tuo puhe toisesta lemmitystä on valhetta!» Kun tunsin avaimesi taskussani, en voinut enää kestää tuskaani, vaan menin huoneeseesi. Ajattelin että kipu hiukan vaimenisi, jos saisin pusertaa kasvoni vaatteisiisi. Silloin löysin sinulle Selmatt'issa lahjoittamani virsikirjan kannen alta valokuvan, johon oli kirjoitettu: »Abigail Dare Jost Wildillensä». Oi tämä on katkeraa, Jost, katkeraa!
Hänen puheensa tukehtui nyyhkytyksiin, ja synkkä murhe täytti minunkin mieleni. En ollut maininnut hänelle mitään Abigail Daresta, toivoen että tuo surunmalja saisi jäädä lapsiparalta tyhjentämättä.
Kauhistuneena vaikenin vielä. Silloin kuulin puutarhurin vaimon sanovan oven takana:
— Herra Wildi on tuolla sisällä morsiamensa luona, Jürg.
Rungholt kysyi siis minua. Ei, hän ei saisi nähdä Dugloreani surun vallassa. Menin ulos ja pyysin häntä tulemaan minun huoneeseeni.
— Se ei ole tarpeen, sanoi hän, — mutta minulla on teille valitettavasti tuotavana sanoma, joka on epämieluisa teille ja neiti Imoberstegille, se kun riistää teiltä molemmat joutopäivänne. Teidät tarvittaisiin huomenna kello kahdeksalta palvelukseen Hollantiin lähtevälle laivalle. Tulisitte olemaan poissa kymmenen päivää.
Ensi tunteeni oli: »En voi jättää Duglorea!» Mutta Rungholtille oli tärkeätä saada suostumukseni, ja hän lausui:
— Pitäisin myöntymistänne erityisenä ystävällisyytenä itseäni kohtaan. Meidän miehistämme on muudan sairaana, muudan muutoin estetty palveluksessa olemasta, ja olemme pahassa pulassa!
Duglore pelästyi kuten minäkin kuullessaan asiasta, mutta sanoi:
— Lupaa vain lähteä, Jost! Olisi väärin kieltäytyä tekemästäRungholtille tuo palvelus, hänhän on niin hyväntahtoinen kelpo mies.
Lähdimme vielä samana iltana kaupunkiin ostamaan sormukset, mutta odottamaamme onnentunnetta se ei meille tuottanut. Minua kiduttivat kalvavat tunnonvaivat, ja Duglore turvautui lohtua hakien minuun haikealla hellyydellä.
— Oi Jost, sanoi hän, — on käynyt juuri niin kuin silloin Zweibrückenissä sinulle ennustin. Olet kaunis ja miellytät naisia, ja sinulla on tulinen luonto. Olisi varmaankin ollut parempi, jos en olisi koskaan tänne tullut, mutta nyt en voi enää lähteä luotasi. Pidäthän sinä sentään enemmän minusta kuin tuosta toisesta? Minä en voi luopua sinusta. Lähdemmehän me pian Amerikkaan, Jost?
Rinnan astelimme väkijoukossa, jonka lämpöisä kesäilta oli houkutellut ulkoilmaan, ja parasta mitä mielessäni liikkui kuiskailin Duglorelle. Silloin — kuka kulkikaan tuolla joutoiltaa viettävän ihmisparven keskellä? — Big! Katse meihin kiinteästi tähdättynä, hän oli nähtävästi jo hetken pysytellyt läheisyydessämme. Hän oli puettu yksinkertaisemmin kuin koskaan ennen, melkein rahvaannaisen tavoin. Hänen kasvojensa ilme oli kärsivä ja rauhaton. Siniset silmät tuijottivat minuun, ja minusta oli kuin ne kärttäisivät: — Kuvasi — kuvasi! Minut valtasi lamauttava pelko. Vaieten nyökkäsin hänelle kuin tahtomattani, kuin hartaasti rukoillen häntä menemään pois.
Silloin huomasi Duglorekin Bigin. Säpsähtäen hän kuiskasi kauhistuneena:
— Hän se on, Jost! Se on hän! Mitä hän vielä sinulta tahtoo!
Big oli kadonnut! — Olisin voinut kirota häntä tuon kohtaamisen takia. Duglore, joka kuin murtuneena nojasi minuun, lausui soinnittomalla äänellä:
— Hän rakastaa sinua, hän rakastaa sinua mielettömästi. Hän ei saanut silmiään käännetyiksi sinusta. Pelkään häntä kauheasti!
Hän vapisi kuin haavanlehti. Vaivoin sain hänet jälleen kotiin Ottenseniin. Siellä hän istui akkunan ääressä ilta-auringon valossa suruunsa vajonneena, vartalo syvään kumarassa, kädet ristissä syliin vaipuneina, kuten tuona ehtoona, jolloin olimme Zweibrückenissä talonpoikaistalon edustalla puhelleet erosta ja lähdöstäni Hampuriin.
— Hän rakastaa sinua mielettömästi, toisti hän sopertaen, — mutta en voi väistyä hänen tieltään, Jost, en voi sitä tehdä!
Hänen äänensä sointu oli kuin haljenneen kellosen. — Kuinka vaikeata onkaan sanoa se sinulle! Minusta on kuin tulisin äidiksi! En tiedä sitä niin varmasti, se on pikemmin kuin aavistusta vain. Jostini, elä jätä minua!
Painaen päänsä vasten poveani hän kuiskasi sen soinnittomasti. Mutta nuo sanat herättivät meidän molempain mielessä niin valtavan liikutuksen, että unohdimme Big Daren ja nautimme muutaman tunnin puhdasta onnea.
Raskaaksi kävi minun seuraavana aamuna lähteä tuolle kymmenpäiväiselle matkalle. Tunsin että Duglore Melchin parjauskirjeen ja Bigin arveluttavan ilmaantumisen jälkeen lohduksensa olisi tarvinnut minut läheisyydessään. Hän näki kuinka vaikea ero minulle oli, kun hän seuraavana aamuna päivänkoitteessa lämpöisää iltaa seuranneessa virkistävässä vihmasateessa saattoi minua laiturille, jonka vieressä laivani oli. Koetimme lohduttautua sillä että tuo matka oli viimeisiä, jotka meidät erottivat, kirjurintoimi kun vapauttaisi meidät noista katkerista jäähyväishetkistä. Tuntui kuin Duglore ei voisi lainkaan päästää kättäni, ja viivyin hänen luonaan siksi kuin koneenkäyttäjä tuli kutsumaan minut laivanruumaan, ja minun ehdottomasti oli ryhtyminen työhön.
Laskeuduin jo kapeita rautatikapuita alas höyrykattiloiden luo, vaan en voinut olla kohottamatta päätäni aukosta ylös, nähdäkseni kerran vielä Dugloren, lausuakseni hänelle viittauksella pikaisesti hyvästit. Siinä hän seisoi huopahattu päässään ja yllään harmaa matkaviitta, kalpeana, ajatuksiinsa vaipuneena. Viittaus vain — hymyily — katse, joka puhui rakkaudesta, uskollisuudesta, toivosta, Ja minä katosin laivan mustaan onkaloon.
Epäsiisti toimi, joka pakotti minut oleskelemaan kuumuudessa hehkuvan, kyllästymättömän uunin kidan ääressä muutamain roskaväkeen kuuluvain rivopuheisten mustain lurjusten seurassa, tuntui minusta vastenmielisemmältä kuin koskaan ennen, ja kuta loitommalle laiva ehti, sitä kiihkeämmin ikävöin Duglorea. Rotterdamista, missä laiva ensi kerran laski maihin, kirjoitin hänelle hellän kirjeen. Samalla täytin Big Darelle antamani lupauksen, että lähettäisin hänelle valokuvani ja muutaman herttaisen sanan ikuisiksi jäähyväisiksi. Vastenmielisesti kirjoitin nuo rivit, mutta en tahtonut pettää sanaani, ja halusin saada meitä lyhyen aikaa yhdistäneen ystävyyden ja lemmenhuumauksen täten johdetuksi sopusointuisaan päätökseen. Päästin helpotuksen huokauksen, kun olin saanut kuvan kirjeineen postiin jätetyksi.
Voinhan käsittää että Big oli halunnut kerran nähdä tulevan vaimoni, mutta täytyisihän hänenkin taivaan tähden ymmärtää että lemmenunelmamme oli lopussa ja pysytellä poissa läheisyydestämme. Niin kiihkeästi kuin Big olikin minuun mieltynyt, oli hän toki varmaan liian jalo, liian ylevä, häiritäksensä suhdetta minun ja sen välillä, jolla oli sydämeeni vanhemmat, varmemmat oikeudet kuin hänellä. Mutta miksi hän oli äkillisen eromme jälkeen jäänyt Hampuriin? Miksi hän ei vielä ollut lähtenyt Meksikkoon, kuten oli niin varmasti päättänyt tehdä? Oi, jos hän vihdoinkin läksisi! Säälin häntä sydämestäni. Hellin, puhtain ajatuksin olin muisteleva tuota häikäisevää taruolentoa, jonka kohtalo oli tielleni tuonut, ja rukoileva Jumalaa suomaan hänelle ihanan, rikassisältöisen elämän, — mutta jokainen sydämeni sopukka kuului nyt Duglorelle.
Lepohetkeni Rotterdamissa, tuossa vanhassa, silmää miellyttävässä kaupungissa, jolle Rein kuljettaa tervehdyksiä ylämailta, katkeroitti ikävä viesti. Sähköteitse tuli käsky, että aluksemme oli poikettava useihin kaupunkeihin, jotka eivät olleet alkuaan olleet matkasuunnitelmassamme. Tosinhan Duglore oli siitä saava tiedon Rungholtilta, mutta jälleennäkeminen siirtyi siten toiset kymmenen päivää myöhemmäksi. Joka satamasta, mihin poikkesimme, kiiruhdin postikonttoriin kysymään eikö minulle ollut kirjettä Duglorelta. Ei pienintäkään elonmerkkiä! Minut valtasi tuskallinen levottomuus. Minua vaivasi kuumeensekainen meritauti. Kotimatkalla en kyennyt hoitamaan tointani ja aloin kammota ja vihata laivaa ja merta. Minusta tuntui kuin en saisi koskaan enää nähdä Hampuria ja Duglorea. Vihdoinkin laski alus eräänä varhaisena aamuhetkenä Elben vesille. Lakea maa häämötti meille vastaan, hitaasti kului vielä muutama tunti ja me saavuimme Hampuriin.
Laivalta lähtiessäni olin täydessä kuumeessa ja hoipertelin heikkoudesta. Laiturilla tuli ystäväni Rungholt minua vastaan. Hän tarkasti minua sinisillä silmillään, huomaten huonon vointini. Mutta minä kysyin kiihkeästi:
— Kuinka morsiameni voi? Onko hän terve?
Rungholt pudisti jykeää päätänsä omituisen säälivästi ja kysyi hämillään:
— Te ette tiedä sitä vielä?
Tuijotin häneen kauhistuneena.
— Ettekö te ollut riitaantuneet neiti Imoberstegin kanssa tuona iltana, jolloin tulin puhumaan kanssanne tästä matkasta? Sisareni arveli niin olleen, jatkoi hän kiusoittavan levollisesti.
— En, mutta sanokaa mitä on tapahtunut, huusin minä kärsimättömästi. —Onko morsiameni sairas?
Hän asetti kätensä puuskaan ja lausui:
— Hitto tiesi, jotain sentapaista se kaiketi oli! Neiti ei asu enää lankoni ja sisareni luona. Hänet vietiin sairaalaan.
— Mihinkä sairaalaan? kysyin tuikeassa tuskassa.
— Ei hän ole enää siellä, jatkoi Rungholt. — Siitä on — odottakaas — yhdeksän päivää.
— Onko hän kuollut? keskeytin häntä epätoivon vallassa.
Hän pudisti päätänsä.
— Ei! Kun sisareni meni häntä tervehtimään, hän oli jo matkustanut pois Hampurista. Koti-ikävää se oli koko sairaus! Kaikki eivät voi tulla toimeen vieraalla maalla. Muuan mies, jokin sukulainen, kävi kolme päivää sitten hänet noutamassa!
Rungholtin olennossa väreili hänen verrattomasta tyyneydestään huolimatta harrasta, hillittyä osanottoa. En saanut sanaa suustani, raukeana ja tylsistyneenä kuuntelin hänen puhettaan, ja lopuksi en enää käsittänyt mitään. Tunsin vielä kuinka kylmä hiki kohosi otsalleni, kuinka voimani pettivät ja Rungholt tuki minua vahvalla käsivarrellaan.
Tointuessani jälleen olin itse sairashuoneella heikkona potilaana.