Toukokuun keskivaiheilla minusta tuli Sommerfeldin oppilas. Ilma, auringonpaiste, ilo ne tuovat hoivaa sairaalle sydämelle! Hartaalla, riemuisella innostuksella seurasi Big edistystäni uudessa toimessani. Kunnes kuolema sulkee väsyneet silmäni olen muistava hänen loistavat kasvonsa, iloisen ylpeytensä, kun hän seisoi rinnallani kopassa, ohjatessani »Saturnusta» ensi kertaa omin päin ylös ilmoille.
Kun Sommerfeld syksyn tullen tykkänään luopui ilmapurjehduksesta, asettuakseen viettämään rauhaisaa elämää Baierin ylämaille, kalastus ja metsästys huvinaan, silloin ostimme me häneltä »Saturnuksen», sekä osoittaaksemme hänelle kiitollisuuttamme että myös siksi että siihen erityisesti luotimme. Mutta ennenkuin läksimme sillä ulos maailmaan, vietimme hauskan talven Pariisissa. Kaiken ilmapurjehdusta koskevan oppitaidon, mikä suinkin oli saatavissa, hankin itselleni tuossa kaupungissa, jossa sataa vuotta aikaisemmin oli nähty ensimäisen ilmapallon kohoavan lentoon, ja joka siitä pitäen oli ilmapurjehdukseen nähden ollut johtavassa asemassa. Äärettömiä toiveita oli liittynyt tuohon ensimäiseen ilmalaivaan, tuohon siivekkäänä syntyneeseen lapseen, jonka piti ihmiskunnalle avata tie korkeuden maailmoihin. Mutta jo opiskelijana tulin huomaamaan, mikä oikullinen tekele ilmapallo, jota kokonainen vuosisata ei ollut kyennyt taltuttamaan sanottavasti tottelevaisemmaksi, oikein on, kuinka vaillinaisesti tuon ilmojen lelun retkiä käy edeltäpäin arvaaminen. Mutta mitä ilmapurjehdustieteen ja ilmapurjehduksen tekniikan alalla oli opittavaa, sen opin, ja suoritin ranskalaisten mestarien tykönä ilmapurjehdustutkinnon.
Mutta ilmapurjehtimistaito on pikemmin luonnonlahja kuin opittavissa oleva asia. Minulla oli tuo lahja, ja tiesin ja tunsin että retkieni onnistuminen riippui siitä, ja Bigin kiihkeät katseet lisäsivät yhä innostustani.
— Tämä on meidän poikasemme! riemuitsi hän »Saturnusta» silmäillen.
Ensimäisen retkeni varsinaisena ilmapurjehtijana tein Marseillesta käsin, joka kaupunki oli minulle tykkänään, ja Bigillekin jokseenkin outo. Sitten käännyimme kohden Italiaa, jonka kaupungit ja rannikot olivat jättäneet Bigin mieleen melkein koti-ikävän tapaisen tunteen, ja syksyllä päätimme käydä Triestissä, että Big siellä voisi hakea käsiinsä muinoisen palvelijattarensa Gheritan, johon hän oli ollut hyvin kiintynyt, ja koettaa saada hänet kamanneitsyeksensä.
Kun emme olleet pakotetut elämään säkistä suuhun, harjoitimme tointamme tyynellä arvokkaisuudella varoen kaikkea, mikä voisi meille antaa seikkailijain leiman, ja karttaen hankkia houkutuksilla alukseemme matkustajia. Sentähden tapahtui alussa usein, varsinkin kun jossakin kaupungissa nousimme ensimäisen kerran ilmoille, että saimme tehdä retkemme kahden kesken. Mutta mitäpä siitä? Rauhallisesti johdin minä pallon täyttämistä keskellä uteliasta katseli ja joukkoa, jonka läsnäolo minusta aina oli hermostuttavinta toimessani, vaan johon mukauduin saadakseni siten osan melkoisista ilmaannousukuluista kuitatuksi. Big, josta oli vielä kiusallisempaa kuin minusta olla katseltavana, seurasi valmistuksiani jonkun naapuritalon akkunasta, jos se kävi päinsä, ja tuli nousupaikalle vasta viime hetkenä, poskillaan vieno punehdus, mutta ryhti arvokkaan vakavana. Kaikkien huomio kiintyi silloin häneen: — Ken on tuo komea nainen? Lähteneekö hän mukaan? — Mutta ihmisten hämmästelevästä ihailusta välittämättä hypähti hän, kuten lähtiessämme Hampurissa ensimäiselle retkellemme, minun avustamanani miellyttävällä liikkeellä koppaan, ja kun »Saturnus» nyt kärsimättömän ratsun tavoin läksi liikkeelle, hyvästeli hän tyynesti kansanjoukkoa päivän varjoansa veltosti liekuttamalla. »Ken on tuo rohkea nuori nainen, joka nousee ilmapallon gondoliin levollisesti kuin tavalliseen veneeseen!» Koko kaupunki mietti tuota kysymystä, ja minun tyynen tarmoni ohella oli meidän etupäässä kiittäminen Bigin miellyttävää olentoa siitä, että retkiämme seurattiin mielenkiinnolla ja luottamuksella ja me rupesimme saamaan alukseemme matkustajia.
Mutta ihanimmat matkamme olivat kumminkin aina ne, jolloin Bigin kanssa kahden nousimme kesäiseen ilmavirtaan. Hän luotti sokeasti taitooni, oli retkillämme onnellinen kuin lintunen eikä menettänyt rohkeuttaan, jos milloin jouduimmekin odottamattomiin seikkailuihin.
Ensimäinen näistä, pikapurjehdus rajuilmalla, sattui meille noustessamme ilmoille Firenzessä.
Äkkiä noussut tuuli läksi kuljettamaan meitä Apenniinien poikki. Olimme väliin maanpinnan lähellä, väliin pilvissä, joiden läpi salamoita singahteli, väliin pilvien yläpuolella, ja kohiseva myrsky teki maahanlaskemisen mahdottomaksi, sillä joko olisi kiinnihakaantunut ankkuri rikkoutunut tai sen köysi katkennut tai pallokangas repeentynyt palasiksi. Yö saapui. Kuu tuli esiin aavemaisista pilvistä, mutta hetken perästä meitä ympäröi entistä synkempi pimeys. Nojasin pääni kopan reunaan ja koetin näköäni jännittämällä saada selville, minkälaatuinen allamme oleva seutu oikein oli. Big riemuitsi rinnallani luonnon raivoa pelkäämättä: — Jost, myrskylintuni! — Keskiyöllä heitin laahusköyden alas, että se hidastuttaisi »Saturnuksen» kulkua. Vihdoin onnistui maahanlasku. Mutta turhaan kutsuelin torventoitotuksilla vuoripaimenia luoksemme ohjaamaan meidät jonnekin yömajaan. Olimme pakotetut viettämään yön ulkona »Saturnuksemme» vieressä. Vasta aamun hämärtäessä lähestyivät meitä varovasti muutamat paimenet. He olivat kyllä nähneet pallon, se kun pariin erään oli joutunut kuunvaloon, kertoivat he, mutta he olivat luulleet, että se oli ilmestyskirjan peto, joka nyt oli tulossa tuhoamaan sarvillaan maailman. Big, joka ei hetkeksikään ollut menettänyt hyvää tuultaan, vasasi heille raikkaalla naurulla!
Kolme päivää puhui koko Firenze nuoresta meksikkolaisesta ilmapurjehtijaparista ja heidän yöllisestä seikkailuretkestään. Lukuisat herrat ja naiset kävivät meitä tervehtimässä hotellissamme, saadakseen lähempiä tietoja matkastamme tai kuulustellakseen vointiamme. Bigin herttainen luonnollisuus ja henkinen itsenäisyys viehätti heitä, ja monet, jotka tullessaan olivat kohdelleet meitä hieman alentuvasti, olivat lähtiessään päässeet selville siitä, että olivat alkuaan arvioineet meidät hiukan liian vähäpätöisiksi. Meille alkoi saapua kutsuja hienoihin seurapiireihin, vaikk'emme sitä olleet mitenkään tavotelleet, saimme uusia tuttavia ja seuralaisia retkillemme, ja kun vihdoin jätimme Firenzen, silloin ei tahtonut tulla loppua kädenpuristuksista, jälleennäkemistoivotteluista, kukkasista, joita Bigille ojennettiin.
Se toi mieleen rohkeutta! Melkein vaikeuksitta perehdyimme uuteen toimeemme ja kotiuduimme mitä erilaisimmissa ylhäisissä seurapiireissä. Ei kukaan olisi tuntenut Leo Quifort'ia, jonka kieli- ja seurustelutaito näyttivät osoittavan hänen kaiken ikänsä maailmaa matkustelleen, Jost Wildiksi, muinaiseksi selmattilaiseksi, ja tuo nimeni kaksinaisuus, joka vei ihmiset harhaan, tuntui Bigistä vain huvittavalta ja antoi hänelle alinomaa aihetta leikinlaskuun. — Jost — Jost — Jost Wildi! huusi tuo veitikka, niin pian kuin olimme ihmisten seurasta päässeet asuntoomme kahden kesken, ja upottaen tulisen katseensa silmiini hän kysyi hyväillen:
— Jost, vietätkö yhä vieläkin mieluimmin elämäsi minun parissani?
Mieluimmin elin hänen parissansa! Mitä välitin minä noista monista ihanista naisista, italialaisista ja muista, joiden kanssa ilmapurjehdus saattoi meidät tekemisiin, ja heidän viehättäväisyydestään, jonka suhteen lisääntyvä ihmistuntemus teki minut yhä epäilevämmäksi? Big pysyi silmieni suloisimpana nautintona, Big, herttainen toverini, johon olin kiintynyt syvimmillä sydänjuurillani, suloinen, viehkeä vaimoni, joka hellällä kädellään karkotti pilvet otsaltani, tuo kaikesta pikkumaisuudesta vapaa olento, johon minua yhdisti mielten sisin sopusointu, mitä täydellisin keskinäinen ymmärtäminen.
Mutta keskellä maailman iloja ja huolimatta rajattomasta rakkaudestani Bigiin, tuli mieleeni väliin äkkiä Dugloren kuva, kuin olisi hän rauhattomana sieluna arasti entänyt ohitseni. Yksin ilmaretkillänikin tuo tapahtui.
Kerran ihmeellisen ihanana syyskuun iltana riippui »Saturnus» hiljaa kuin amppeli Napolin yläpuolella lienteässä sinessä, joka loi yli maan ja meren, Caprin saaren, rannikkokallioiden, valkoisten huvilain, kaukaisen vuoritaustan ja suitsuvan Vesuviuksen vienon salaperäisen värityksen. Big lepäsi taljalla, jonka olin levittänyt hietasäkkien ylitse. Hetken aikaa olimme vaienneet. Kun loin jälleen katseeni tuohon siron huolettomasti lepäävään olentoon, oli hän nukahtanut. En häirinnyt häntä, vaan iloitsin vain nähdessäni, että »Saturnus» tuntui hänestä yhtä varmalta kuin lapsesta kehtonsa, ja ajatuksiini vaipuen silmäilin ulos yöhön. Silloin näin edessäni surulliset suuret tummat silmät! Sanomaton surumielisyys valtasi minut siinä tähtitaivaan alla seistessäni. Mutta uinailevan huulilta kuului valitus ikäänkuin hän tuskallisesti olisi tuntenut, kuinka ajatukseni olivat kiintyneet ensi lemmittyyni. Kun hän hetken kuluttua avasi silmänsä, sanoin minä:
— Olet nähnyt pahoja unia, lapseni!
Hymyillen vastasi hän vavahtelevin huulin:
— Minä uneksin intiaanilapsista Marfilin kaivoksessa!
Napolissa meillä oli suurin menestys, minkä ensimäinen ilmapurjehduskautemme toi muassaan. Ensimäinen ilmapallomatkustaja, joka meille siellä ilmaantui, oli nuori, kaupungin hienostoon kuuluva napolitar, kiihkeä olento, joka oli hartaasti kiintynyt Bigiin. Laskeutuessamme alas kuljetti alus meidät pinjan latvaan keskellä Camaldolin kenttiä, mutta nuori rouva oli niin ihastuksissaan, että saapui parin päivän perästä puolisonsa ja erään toisen pariskunnan seurassa ottamaan osaa uuteen retkeen. Ilmoitin tuolle pienelle seurueelle, että »Saturnus» luultavasti tulisi kulkemaan Napolinlahden poikki, ja vuokrasin pienen höyryaluksen »Firenzen» seuraamaan matkamme suuntaa. Sadat kaukoputket olivat tähdätyt meitä kohden, kun »Saturnus», jonka matkustajat olivat vallan haltioissaan, läksi kulkemaan peilipintaisen lahden yli, jolla vilisi souto- ja purjealuksia, kohden Storre vuoria. Vähitellen hidastui sen kulku melkein täysin tyynessä ilmassa. Ilta lähestyi, ja oli tarjona vaara että yö yllättäisi meidät, jos pyrkisin lahden toisella puolen valkoisena hohtavaan Sorrentoon. Annoin siis pallon hiljaa laskea lähelle merenpintaa. »Firenze» lähestyi, sen miehistö tarttui ankkuriköyteen ja kiinnitti sen laivaan, joka lähti kuljettamaan ilmassa leijailevaa »Saturnusta» jälleen kohden Napolia, missä tuhannet valopilkut meitä tervehtivät vienon syysillan hämärään verhoutuvain vetten takaa. »Firenzen» ja »Saturnuksen» saapuessa yhdessä satamaan, kohottivat rannalla seisovat kansanjoukot ilmoille loppumattomia ilohuutoja, kiitollisina tuosta näkemästään ihmeestä, merellä tapahtuneesta ilmapallon ankkuroimisesta. He liekuttivat lakkejansa ja huusivat napolilaisen helposti kiihtyvällä innostuksella: — Evviva Leo Quifort! — Noista eläköön-huudoista en tosin liioin välittänyt, mutta »Saturnus» oli nyt lumonnut koko kaupungin, ja toinen onnellinen retki seurasi toistansa.
Lokakuussa läksimme Triestiin, missä Big halusi käydä tervehtimässä vanhempainsa muinoista palvelijatarta, Gheritaa, saadaksensa hänet palvelukseensa. Meni päiviä ennenkuin meidän onnistui päästä hänen jäljillensä. Löysimme hänet vihdoin onnellisena aviovaimona asumassa viehättävällä maatilalla, joka sijaitsi rannikkojyrkänteellä, neljännestunnin matkan etäisyydessä kaupungista. Nyt ei tosin voinut olla puhettakaan että hän jättäisi miehensä ja lapsensa seuratakseen meitä muille maaimoille, mutta oli liikuttavaa nähdä millaista iloa jälleennäkeminen tuotti noille molemmille nuorille naisille, ja minuakin miellytti Gherita, joka nyt iloisan kiitollisella mielellä rupesi miellyttävin piirtein kuvaamaan Bigiä lapsena ja kertomaan pikku juttuja noilta ajoilta. Samaten miellyimme myöskin hänen kotiinsa, jota koristivat tuuheat vehreät pinjat, laakeri- ja öljypensaat, hedelmäpuut ja viiniköynnökset.
— Jos meilläkin olisi lapsia kuten Gheritalla, Jost, lausui vaimoni, ihastuksissaan vanhan tuttavansa onnesta, — niin mekin rakentaisimme tänne itsellemme huvilan! Ei silti, että Triest kaupunkina minua erikoisesti viehättäisi, mutta pidän Gheritasta, ja hänen miehensä ja ruskeakiharaiset poikansa miellyttävät minua ja tienoo on harvinaisen kaunis: ylt'ympäri etelän rehevyyttä, edessä välkkyvä meri, missä valkoiset purjeet hohtavat, ja melkein rajaton näköala, omansa vaivuttamaan haavemietteisiin.
Big kävi joka päivä tervehtimässä Gheritaa. Hän hemmotteli hänen lapsiansa, jotka riemahdellen riensivät hänelle vastaan, ja seurustelu älykkään, ilomielisen italiattaren kanssa täytti hänen mielensä nuoruuden raikkaudella, niin että hän kävi tyynemmäksi ja iloisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä puolestani tein purjehduskauden lopettajaisiksi kolmen triestiläisen herran kanssa pitkän retken kolean Karstvuoriston ja Krainin ja Steiermarkin vehreiden kukkulain ylitse aina Neusiedlerjarven lakeille rantamille saakka. Palatessamme Triestiin juttelimme Bigin kanssa aikeestamme jättää tuon kaupungin, lähteäksemme viettämään talvea Venetsiassa, Firenzessä ja Roomassa.
— Kuinka, herra Quifort, ja te, arvoisa rouva, lausuivat seuralaisemme, — aiotteko lähteä tienooltamme näkemättä Miramarea viehättävine puutarhoineen, tuota linnaa, jonka niin läheiset surulliset muistot yhdistävät kotimaanne Meksikon uudempaan historiaan?
Kiitokseksi »Saturnuksella» tekemästään hauskasta matkasta he panivat toimeen iltapäivä- ja ilta-huviretken Miramaren ja Duinon linnoille, ja osanottajiksi ilmaantui myöskin muita herroja ja naisia.
Eteläisen maiseman hedelmillä koristettu rannikkoalus oli tuskin ehtinyt pujottautua satamaa täyttävien laivojen välitse väljemmille vesille, kun jo nuo molemmat linnat syysauringon kultaamina hohtivat meille vastaan vuorten reunustamasta Adrianmeren pohjukasta. Heleät viulunsävelet, sulava mandoliininsoitto lyhensi matkaamme välkkyvän meren ylitse. Big säihkyi iloa ja hyvää tuulta.
Noustessamme rannalta Miramaren valkoiseen haavemaiseen linnaan, ryhtyi meitä opastamaan herttainen vanhus, erään ilmaretkeemme osaaottaneen herran isä, ja hän kertoi meille synkistä muistoista, jotka liittyivät tuohon laineiden huuhtelemalla kalliopenkereellä sijaitsevaan linnaan. Mieltäkiinnittävän elävästi, kuten se, joka itse on ollut tapahtumain todistajana, ja säestäen esitystään italialaisen kiihkeillä liikkeillä, kuvasi hän meille kuinka Maksimilian Habsburgilainen, tuo ponteva, ritarillinen ruhtinas, ja hänen nuori kaunis vaimonsa Charlotta Belgialainen läksivät viehättävästä linnastaan tavottelemaan kunnianhimonsa päämäärää, Meksikon keisarinkruunua.
— Katsokaa, arvoisa rouva, tässä nousi tuo onnea säteilevä Pan veneeseen, joka vei heidät »Navarraan», valtamerenlaivaan, jonka mastoissa jo liehuivat Meksikon liput käärmettä tappavine kotkineen. Rannikon asukkaat peittivät keisarin ja keisarinnan kukkastulvaan. Kun tykinlaukaukset jymähtivät jäähyväisiksi, ei ollut kyyneletöntä silmää, ja onnentoivotukset kajahtivat kauas yli meren. Te tiedätte, mille kauhealle tolalle asiat sitten kääntyivät. Neljä vuotta oli vain kulunut, kun keisari Maksimilian makasi ammuttuna kukkulalla kapinoivien meksikkolaisten sotilasjoukkojen keskellä ja keisarinna Charlotta mielipuolena suljettiin belgialaiseen luostariin, jossa hän saa viettää kaiken ikänsä. Pahin onnettomuus on sentään oma syyllisyys, ja tuon naisen täytyy tunnustaa itselleen, että hän juuri etupäässä oli yllyttänyt arkkiherttuaamme noihin verisiin Meksikon seikkailuihin.
Huomasin kuinka syvästi Miramaren murhenäytelmän kuvaus vaikutti Bigiin, ja kuinka hänen täytyi koota voimansa salataksensa mielenliikutuksensa puutarhoja pitkin iloisesti liitelevältä seurueelta. Hän oli liiaksi suuren maailman ihminen antautuakseen muitten nähden tunteidensa valtaan, mutta kun kenenkään meitä tarkkaamatta voimme hetken puhella kahden kesken, kuiskasi hän minulle kiihkeästi:
— Tuskin kestin kuulla tuota kertomusta Maksimilianista ja Charlottasta. Se saattaa liian kaameasti tuntemaan kohtalon rajatonta säälimättömyyttä. Voiko enää ollenkaan iloita elämästä? Minusta on kuin joka puun takana väijyisi turma, kuin aurinkoinen päivä verhoutuisi mustaan harsoon, tuntematon voima synkistyttäisi kidutusta uhaten vuoret ja meren, kaiken maailman. Mitä oli tuokin Charlotta rikkonut? Hän olisi tahtonut nähdä miehensä onnen kukkuloilla, kuten jokainen nainen miehen, jota jumaloi! Pitääköhän minun vanhassa Duinon linnassa jälleen kuulla yhtä mieltäjärkyttävä kertomus?
Ei, Duinon mahtavaa, vanhuudesta harmaata linnaa, joka korkealta kallioharjalta kohoten silmäili yli tumman veden, ei tuntehikkaan Bigini tarvinnut pelätä. Tuosta uneen vaipuneesta linnasta ei mikään ylväs pari ole lähtenyt uhkarohkeisiin pyrkimyksiinsä sortumaan. Me nautimme vain hurmaavasta tunnelmakuvasta, minkä maisema tarjosi. Linnan synkkiä torneja, joita ei päivänpaistekaan kykene kirkastamaan, kallioita, joita pitkin teräväokainen agavi kiipeilee, kiertelivät valkoiset vesilinnut ja tummat korpit, kuvastuen karehtivaan merenkalvoon, joka maneettiparvien valaisemana hohti monivärisenä. Rauhaisa nykyhetken elämä ympäröi kaikkialla kaukaisten vuosisatojen jykevää muistomerkkiä.
Mutta Bigin oli lumonnut eräs toinen kuva, lähellä olevat Tybeinin linnan rauniot.
— Toivoisipa todellakin olevansa maalaaja! huudahti hän. — Sinisestä merestä ylenee kolea, pysty suora kallio, jota vain murenemaisillaan oleva riutta kiinnittää mantereeseen. Ylhäällä kalliolla kohoavat kaaret, tornit, portit. Heleä taivaan sini virtailee niiden lävitse. Tuohon kuvaan kuuluisi vielä naisolento, joka käsivarsi muurin varassa nojaisi leukaansa käteensä, silmäillen haaveksivana kauas merelle. Siinä saisi yksin tunnelmankin puolesta valmiin aiheen taululle, jonka nimeksi tulisi »Sadun aarre».
Vanha triesteläinen herra, joka kuunteli hänen puhettansa mielihyvällä, nyökkäsi ja lausui:
— Nuo rauniot ovatkin suoneet sadulle ainesta!
Mutta silloin noutivat veneet meidät jo maihin. Seurue asettui leveälatvaisten tärpättipuiden alle illalliselle, ja runsas tunti kului siinä aterioidessa ja pilanteossa. Kun jonkun matkan etäisyydessä odottava laivamme kimeillä vihellyksillä ilmoitti lähtöhetken lähestyvän, herätti se yleistä mielipahaa. Iltarusko punoitti jo taivaalla, ja laivamme liukuessa paluumatkalla noiden korkealla kalliolla ylenevien raunioiden ohitse, vuodatti se torneille, kaareille ja porteille kuin tulen ja veren hehkua. Big ei saanut silmiänsä käännetyiksi tuosta synkän ihanasta kuvasta.
— Te annoitte, arvoisa rouva, näille raunioille oikean nimen, nimittäessänne niitä »sadun aarteeksi», lausui vanha triestiläinen herra kääntyen puoleemme. — Ei ainoakaan kalastaja uskalla lähestyä näitä kallioita. Väliin kuutamolla kuuluvat laineet kallion juurella kohisevan niin surunvoittoisesti, että jos kalastaja sen kuulee, hän sairastuu ennen kolmen päivän kuluttua eikä enää konsanaan parane entiselleen. Kansa on antanut tuolle salaperäiselle ilmiölle nimenil sospir' del mar'meren huokailu.
— Tybeinin kalliolinnassa piti asuntoa ritari Ulrikki. Äskettäin vihittynä nuoreen vaimoonsa Jugundaan, sai hän käskyn lähteä sotaan turkkilaisia vastaan. Altaanilla istuen purki Jugunda kaihonsa harpun säveliin. Nuori, tummapintainen, kaunis kalastaja kulki veneellään ohitse, laski soutimet lepoon, unohti verkkonsa jääden säveleitä kuuntelemaan, ja hänen tummain silmäinsä katse kiintyi Jugundaan. Silloin valtaa nuoren vaimon rikollinen halu. Ehkäpä Ulrikki herra jo onkin kuollut ja kuopattu. Hän heitti köysiastuimet kalliota alas mereen. Silloin oli nuorukaisen rauha mennyttä. Hän sousi rantaan, kiipesi astuimia ylös ja suuteli Jugundan samettihameen lievettä. Mutta linnaa vartioitsi uskollinen vouti. Mieli haikeana hän varoitti Jugunda rouvaa. Mutta tämä pani asian leikiksi ja sanoi: »Elkää toki luulko, että ruskeapintaisen kalastajan takia pettäisin korkean herrani ja puolisoni!» Mutta hän houkutteli yhä vieläkin nuorukaista ja sanoi: »Miksi suutelet vain ruusunhohteisia sormiani, suutele toki mieluummin punaisia huuliani!»
Big teki liikkeen, kuin olisi halunnut päästä kuulemasta sadun jatkoa, mutta hänen kävi kuten minunkin: taitavan kertojan esitys viehätti meitä, ja kohteliaisuus herttaista vanhaa herraa kohtaan pakotti meidät kuulemaan hänen kertomuksensa loppuun saakka.
— Ritari Ulrikki palasi odottamattomasti vieraalta maalta, jatkoi seuralaisemme. — Voudin tullessa portilla häntä vastaan, oli hänen ensi kysymyksensä: »Kuinka voi armas puolisoni, jota kaiken aikaa olen rakastavaisena ikävöinyt?» Mutta vouti yritti salaperäisenä puhumaan: »Herra — — —» Silloin keskeytti häntä ritari: »Elä vain puhu pahaa vaimostani, joka sodan kärsimysten jälkeen on oleva ilonani!» Rakkaus ja epäluulo taistelivat hänen sydämessään. Mieli kiihkeänä riensi hän Jugundaa tervehtimään. Kun hän tuli vaimonsa huoneeseen, oli tämä tosin yksin, mutta huoneen taustassa kahisi esirippu. Ulrikki herra jähmettyi kauhun vallassa, mutta Jugunda hymyili kalveten: »Oi, rakas herrani, uunista virtaava ilma siellä vain liehuttaa muurikomeron uutimia.» Ritari vastasi synkästi: »Jos niitä vain tuuli liikutti, niin en tahdo niitä kohottaa. Mitä niiden, takana on, sen hautaamme tuonne komeroon, muuraamalla sen umpeen. Jos suostut siihen, niin olet uskollisena puolisonani oleva sydämeni ilo ja onni!» Jugunda vastasi siihen: »Miksi en suostuisi siihen, että tuo vetoinen komero muurataan umpeen?» Julma tyydytyksen hymy huulillaan huusi ritari ulos kartanolle: »Vouti, muurarit tänne!» Muurarit tulivat ja muurasivat yötä päivää, kunnes komero esirippuineen oli jäänyt kiviseinän taakse. Jugunda ihmetteli nuorukaisen uskollisuutta, kun tämä valittamatta kärsi kuoleman hänen tähtensä, ja hän luuli voivansa kantaa tuon salaisuuden.
— Kauheata, kamalaa! ähkyi Big.
— Taru on kohta lopussa, vastasi kertoja.
— Kolmeen päivään ei muurin takaa kuulunut mitään. Mutta sitten tunki sieltä esiin vaikeroiva äännähdys: »armaani!» Aavemaisen hiljaa ja heikkenemistään heikennen kuului tuo vaikeroiminen yhdeksän yötä peräkkäin, sitten seurasi kuulumaton valitushuuto, kuin nuoren sydämen murtuessa, ja sitten ei enää muuta kuin ruumiista eronneen sieluparan huokauksia, vienoja kuin tuulen hengähdys. Jugunda joutui kauhistuksiinsa. Hän pyrki kirveellä musertamaan muurin, mutta kivet eivät väistyneet. Huokaus vielä, — silloin heitti tuo onneton kirveen kohti nukkuvaa puolisoaan, — uusi huokaus — ja hän heitti linnaan palosoihdun, polttaaksensa sen surmattuine isäntineen, — taas huokaus — ja hän syöksyi mereen, ja sinne vyöryi palava linnakin huokauksineen. Vuosisata toisensa jälkeen menee menojaan, mutta yhä kuuluu, kalastajia turmioon saattaen, läpi laineiden tuo huokailu —il sospir' del mar'— kertoellen salaisuudesta, joka ei saanut tulla päivän valoon.
Bigiltä ei kertoja saanut mitään kiitosta. Kuin murtuneena istui hän vaieten. Mutta herttainen vanha herra pelästyi hänen kalpeuttaan ja lausui kuin puolustautuen:
— Arvoisa rouva, elkää antako sadun vaikuttaa liian syvästi mieleenne. Tämä tarinahan vain tahtoo kansan mielikuvituksen keksimässä runollisessa muodossa lausua ilmi sen vanhan totuuden, että salattava teko murjoo ja tuhoaa naisen sielun!
Saamatta esiin sanaakaan vastaukseksi, vapisi Big kuin olisi itse kuullut tuon meren huokailun.
Silloin kajahtivat viulun ja mandoliinin sävelet sulavan tulisina yli värillisillä lyhdyillä koristetun laivan. Muutamat nuoret alkoivat karkeloida, ja äkkiä tuli vapisevaan, puoleksi jähmettyneeseen vaimooni uutta eloa. — Jost, huudahti hän, unohtaen kaiken varovaisuuden, — tanssi minun kanssani!
Muutama tahti vain, ja oli kuin sähkövirrat olisivat tuoneet hehkua tuohon komeaan, notkeaan olentoon, ja hänen silmänsä välkähtelivät säihkeellä. Koetin tyynnyttää häntä, mutta tuo hurja, outo kiihkeys, joka joskus tuikahti esiin hänen sielunsa sisimmistä sopukoista, oli nyt saanut hänet valtoihinsa. — Onko tuo meksikkotar velhotta? kuului kuiskaus, joka ei ollut aiottu minun korvilleni. Olin suuresti mielipahoissani Bigin takia, joka posket hehkuvina kuin kuumeessa, tukka puoleksi hajallaan, tanssi kuin bakkantitar, kuin olisi hän saanut kuohuvaa myrkkyä suoniinsa. Ilomielinen seurue kohotti lasinsa, juodaksensa jälleennäkemistä toivottaen erojaismaljan. Riemahdellen huusi Big: — Elämä ja rakkaus eläkööt! — ja kilisytti lasiansa minun lasiini, mutta niin hillittömällä liikkeellä, että sen jalka katkesi ja se vieri kantta pitkin mereen. Silloin pelästyi hän vallatonta käytöstään ja joutui pahoin hämilleen.
Seuraavana päivänä hän houraili kuumeessa. Lääkäri arveli syyksi kovaa vilustumista. Hänen vavahtelevat huulensa toistivat lauseita edellisen päivän kertomuksista:
»Hänet suljettiin mielipuolena luostariin, jossa hän saa viettää kaiken ikänsä — —Il sospir' del mar'— — Kautta vuosisatojen jatkuu tuo huokailu, saattaen kalastajia turmioon — — —» Kuinkahan oli selitettävissä tuo, että kerrotut tapahtuma, jotka eivät muiden mieleen jättäneet mitään syvää jälkeä, Bigiin vaikuttivat noin valtavasti.
Mutta hän oli noita tarmokkaita olentoja, jotka kykenevät aina uudelleen jännittämään voimansa ja toipumaan. Uskollinen Gherita hoite1i häntä hellästi, omistaen enemmän aikaansa hänelle kuin perheelleen, ja niin päästiin voitolle kuumeesta. Lähestyessäni eräänä aamuna Bigin vuodetta, hänen huulillaan väreili suloinen hymyily.
— Täytyyhän minun jälleen parantua, kuiskasi hän, — sinun tähtesi, rakas Jost! Lupasinhan Helgolannissa, että veisin sinut näkemään kaikkea mitä maailmassa on suurta ja kaunista, käyskentelisin kanssasi taiteen pyhiä tenhomaita!
Bigin sairastumisen takia, joka herätti mielessäni kaikenmoisia synkkiä ajatuksia, ei tuo ensimäinen ilmapurjehduskautemme päättynyt niin sopusointuisasti kuin olin toivonut, mutta sitä seuraava, taidenautinnolle omistettu talvi, jonka vietimme Venetsiassa, Firenzessä ja Roomassa, toi mukanaan sarjan ihania onnenpäiviä, joiden muisto herättää sydämessäni haikeaa ikävöimistä. Enemmän ylevää elämännautintoa kuin moni saa kokea koko matkallaan kehdosta hautaan, tuli silloin osaksemme. Minä puolestani nautin täysin siemauksin! Niin ei tosin ollut Bigin laita. Hänellä oli sydämessään kalvava huoli, joka riisti häneltä kaiken rauhan.
Sää on muuttunut. Föön on valloillaan vuoristossa. Kallioiden lumisiivet ovat katkenneet, laviinit vyöryvät Feuersteiniä alas. Valkoisten vesivirtain kaltaisina ne syöksyvät läpi tummain vuorimetsien, jotka jo ovat vapautuneet lumesta. Alhaalla laaksossa muodostuu vihreälle vivahtavia päiviä, järven jää alkaa käydä keväisen sinertäväksi, ja kaupunki, joka sijaitsee kaukana sen toisessa päässä, näkyy niin selvästi, että voin kaukoputken avulla laskea sen savupiiput.
Mutta nuo pettävät kevään enteet eivät ilahduta minua, olemmehan vasta tammikuun keskivaiheilla. Saa kulua ainakin kahdeksan viikkoa, ehkäpä yhdeksän tai kymmenenkin, ennenkuin kukaan ihminen voi päästä tänne luokseni. Kukaan ihminen! Hannu, minä tarkoitan.
Hangsteinerin 'kuoleman jälkeen on minua kiusannut muuan outo ajatus. Pelkään että hän käyttäen hyväkseen kuolevan salaperäistä valtaa, on järkytetyltä Gottlobelta vaatinut lupauksen että hän luopuu Hannusta. Useinhan kuolemaisillaan olevat henkilöt, vaikka heillä jo on iankaikkisuus edessään, tuntevat turhamaista halua hallita vielä haudan takaa, kuolinhetkellään vaatimiansa lupauksen ja valojen avulla, sitä pientä maailmaa, jossa ovat eläneet.
Jos Hangsteiner olisi tehnyt itsensä sellaiseen tekoon syypääksi, täytyy minun paljastaa Gottlobelle elämäni salaisuus. Hänen täytyy saada vapaasti vallita sydäntänsä!
Eikö jokaisella ihmisellä ole pyhä oikeus saada tietää sukujuurtansa? Näin kysyn itseltäni toisena hetkenä, mutta toisena taas: Miksi nostattaisin tunteiden myrskyn hänen povessaan, ellei hänen elämänsä onni sitä ehdottomasti vaadi? Aavistamatta mitään siitä, kuinka kohtalo on erottanut toisistaan hänen todelliset vanhempansa, on hän tähän saakka elellyt rauhallisena ahtaassa kotilaaksossaan ja ajattelee minua ainoastaan hellänä isällisenä ystävänään. Toisaalta ei hänellä ole suinkaan sellainen lapsellisen yksinkertainen luonto, että tuo uusi käsitemaailma voisi saattaa hänet vaaraan. Siksi on hän perinyt minulta liiaksi voimaa. Sana vain, ja hänen sydämensä puhuisi puhuttavansa!
Oi, jos kerran vain saisin kuulla Gottloben huulilta tuon suloisen nimen: »isä!» Se on viimeinen maallinen toivomukseni.
* * * * *
»Saturnus» oli laskeutunut talvilepoon. Mutta minulle aukeni kauneutta kaihoavan vaimoni rinnalla ihana elämänkenttä. Vuosisatojen taide tarjosi aarteensa nautittavaksemme. Käyskentelin Bigin kanssa läpi Venetsian ja Firenzen palatsien, kirkkojen ja museoiden, ja vastaanottoinen kun olin, kuten ainakin se, johon kaikki vaikuttaa uutuuden viehätyksellä, toivat näkemäni ikuisen kauneuden ilmaukset mieleeni runsaasti uutta sisältöä ja minulle kävivät tutuiksi nimet, joilla on kunniakas sija ihmiskunnan pyhissä kirjoissa. Iloisen luontevasti ja tuhlarin anteliaisuudella soi Big minulle innostavaa virikettä nauttimansa taiteellisen kasvatuksen runsaudesta. Kuuntelin häntä katse kiitollisena häneen kiintyneenä. Mikä ihana olento hän olikaan! —
Joulukuun keskivaiheilla tulimme Roomaan, missä asuimme Piazza del Popolon läheisyydessä, pitäen palvelijattaren avulla omaa taloutta. Tuossa viehkeässä, hienossa kodissamme lueksin monenmoisia tieteellisiä teoksia, joista minulla ilmapurjehdukseen nähden voi olla hyötyä, omistin osan ajastani yhdessä Bigin kanssa kaunokirjallisuudelle, ja joka päivä teimme kävely- tai huviretken. Illat vietimme konserteissa, teatterissa tai kutsuissa. Meidän ei tarvinnut nähdä vaivaa tuttavien hankkimisesta, ihmiset pyrkivät itsestään tutustumaan meihin. Osaksi se kaiketi oli minunkin ansiotani, mutta vielä enemmän se riippui vaimoni kauneudesta ja huomiota herättävästä olennosta, sekä tarumaisuuden leimasta, jonka ilmapurjehtijan toimi elämällemme soi. Lukuisissa pidoissa olimme me juhlavieraat. Niille, jotka uteliaina olivat odottaneet saada nähdä mustalaistapojamme, tuotimme pettymystä noudattaen tarkoin ylhäisen seuraelämän sääntöjä. Emme myöskään sallineet heidän tunkea liian syvälle salaisuuksiimme, ja niille, jotka halusivat kuulla jotka aikaisemmista vaiheistamme ja kotimaastani, kerroimme hymyhuulin jonkun jutun Meksikosta.
Eräässä nuorten taiteilijain näyttelyssä osti Big koristaaksensa kotiamme muutamia pieniä tauluja ja luonnoksia ja herätti ostajana taiteilijain huomiota, hän kun arvostelijain kiitoksesta tai moitteesta välittämättä valitessaan ostettavansa tuosta runsaasta taulujoukosta noudatti ainoastaan omaa varmaa kaunoaistiansa. Nyt saimme kutsuja toiseen ateljeeriin toisensa jälkeen, emmekä viihtyneet missään niin hyvin kuin taiteilijain parissa, noiden ihmeellisten ihmisten, joilla tuskin on pikari viiniä kuivan leipäpalansa kostukkeeksi, vaan jotka iloisina kuin lapset odottavat sen suuren päivän tuloa, jolloin heidän nimensä on kulkeva suusta suuhun ja maine heille hymyilevä. Noissa piireissä liiteli nyt Big, itsellensä ja muille iloksi, päivänpaistetta mieliin tuoden. Taiteilijat pitivät arvossa hänen sattuvia huomautuksiaan ja arvosteluitaan heidän valmistelunalaisista tauluistaan ja kunnioittivat häntä herttaisena suosijattarenaan, joka tilaisuuden sattuessa sopivalla tavalla kiinnitti heihin taiteenystävien huomion. Niin, suostuipa hän myöskin erään nuoren ruotsalaisen pyyntöön, että tämä saisi maalata hänen muotokuvansa kevätnäyttelyyn.
Noihin aikoihin, kun hän iltapäivisin istui mällinä taiteilijan luona, kuljin muutamana kylmänkoleisena päivänä synkän mahtavan Castello Sant' Angelon ohitse yli kaikkea tunnelmaa puuttuvan Tiberjoen. Ikävöiden hieman vuoriston valoisaa, hohtoisaa, valkoista talvea lumisine kuusineen, iloitsin samalla ajatellessani, kuinka illalla istuisimme Bigin kanssa kahden takkavalkean ääressä. Silloin — olinko kuullut oikein? — korvaani sattui kotoinen ääni! Edelläni kulki kaksi nuorta miestä, jotka innokkaasti tuumiskellen mikä asento olisi heidän mallilleen edullisin. Siis myöskin taiteilijoita! Asia, josta he keskustelivat, ei minua huvittanut, mutta heidän puhumansa kieli sai sydämeni jännitettynä pamppailemaan. Nuorempi heistä, jonka liehuvan viitan alta luonnossäilytin pisti esiin, puhui Gauenburgin ympäristön kansanmurretta niin sievistelemättä, ettei minun selmattilaismurteeni olisi tarvinnut arastella vertailua, toisen käyttämä murre kuului hienommalta, vaan tuntui sekin olevan kotoisin samoilta tienoin. Oi kuinka suloiselta kajahtikaan korvissani vuoristoni karkea kieli! Kuin poikanen, jonka vieras soittoniekka on sävelin hurmannut, niin että hän kaikki unohtaen seuraa hänen jälkiään, niin seurasin minäkin melkein tietämättäni noita kahta nuorukaista. He kääntyivät kapealle vanhalle kadulle, minä perästä. He katosivat vaatimattoman näköiseen juomalaan. — Lisää kotimaani kieltä, rukoili sydämeni tunteita tulvillaan, ja kuljettuani pari kertaaCavallo nero'nohitse — se oli juomalan nimi —, menin minäkin sinne.
Se oli noita yksinkertaisesti sisustettuja roomalaisia juomaloita, joiden ainoana ansiona on niissä tarjotun tumman punaviinin hyvyys ja ja huokeus, mutta kotimaastani olevat nuoremmat taiteilijat näkyivät valinneen sen tapaamis- ja juttelupaikakseen. Ensin seitsen-, sitten yhdeksänlukuisena istui seurue heitä pyöreän pöydän ympärillä, edessään pitkäkaulaiset pullot ja niiden keskellä vaskinen ratsastaja, jokin muinaisajan sankari, joka kantoi pientä isänmaamme lippua. Kotoinen sydämellisyys ilmeni noiden nuorten miesten puheessa ja koko käytöksessä. He juttelivat työstään ja opettajistaan, mutta kun kirjeenkantaja tuli sisään ja tarjoilija pani heidän eteensä pöydälle pakan sanomalehtiä, vaikeni keskustelu. Jokainen silmäili oman paikkakuntansa lehteä. Sitten seurasi kysymyksiä: — Tahtooko ken »St. Jakobin Päivälehden?» Kuka tahtoo »Gauenburgin Ilmoituslehden?»
— Minä! olisin halunnut huutaa. Leuka hieman surumielisessä asennossa peukaloon nojattuna, kuuntelin vaieten uudelleen alkavaa keskustelua, joka kohdistui kotimaan päivänuutisiin ja pieniin valtiollisiin tapahtumiin. Nyt sain tietää että tuo nuori mies, joka puhui niin oivallisesti Gauenburgin murretta, oli piirikunnanesimiehemme veljenpoika. Hänen äänensä herätti povessani samanlaista kaihoa kuin alppitorven toitotus, joka houkutteli soturiparan Strassburgin vallitukselta Reiniin. Missä oli nyt kotimaatani kohtaan tuntemani viha? Kaikkein mieluimmin olisin istunut maanmiesteni hauskaan piiriin mielin määrin puhumaan lapsuuteni kieltä. »Jost Wildi, olet Leo Quifort, meksikkolainen!» varoitti järjen ääni. Kun ensimäinen noista huorista miehistä hankkiutui lähtemään pois, annoin minäkin tarjoilijan arvioida, paljonko olin juonut viiniä edessäni olevasta pullosta, ja mieli muistojen järkyttämänä läksin kulkemaan kohden kotia, missä Big jo jonkin aikaa oli odottanut minua illalliselle.
— Minäkin tahtoisin nähdä maanmiehiäsi, laski hän leikkiä, — ja kuulla tuota murretta, joka niin hiveli mieltäni. Sopiikohan säätyläisnaisen mennäCavallo nero'onaterioimaan?
— Kaiketi siellä voinee saada valkoisen liinan pöydälle. — Illallisen otamme roomalaiseen tapaan itse mukaamme ja tilaamme isännältä ainoastaan hänen oivaa viiniänsä.
Bigiä miellytti tuuma. Mutta kun sitten kävimme jjuomalassa, tuntui se hänestä isäntineen ja vieraineen hieman liian yksinkertaiselta, ja hän tuli sinne myöhemmin vain enää pari kertaa ja antoi minun käydä siellä yksin tunteilleni tyydytystä hakemassa. Mainitsematta mitään kansallisuudestani, vietin ystävyyden perusteella joka viikko yhden illan maanmiesteni piirissä, ja seurustelu noiden nuorten, pontevasti eteenpäin pyrkivien, mutta samalla ilomielisten ihmisten kanssa tuotti minulle monet ihanat hetket, jolloin sain kuin salaisessa turvapaikassa täyttää mieleni kotoisilla tunnelmilla. Varmaankaan en olisi voinut vastustaa halua ilmaista syntyperääni, ellei minua siitä olisi pidättänyt tuo tuskallinen ajatus, että minun täytyisi tämän isänmaallisen nuorison edessä haikeasti hävetä uskottomuuttani.
Vähällä piti, etteivät he itsestään päässeet salaisuuteni perille. Gauenburgilainen, jolla oli harvinaisen tarkka havaintokyky, huomautti kerran — Eikö teistäkin herra Quifort'in puheessa soinnahda jotain, joka saattaisi otaksumaan hänenkin olevan kotoisin jostakin sieltä meiltäpäin.
Pari herroista nyökkäsi myöntävästi, mutta minä vastasin nopeasti hämmästyksestäni tointuen.
— Teidän havaintonne on ymmärrettävissä. Olen itsekin monasti huomannut, että kun toimeni takia joudun kuulemaan niin monia eri kieliä, ehdottomasti tulen jäljitelleeksi niiden ihmisten puheensävyä, joiden kanssa olen tekemisissä, varsinkin, jos he minua erityisesti miellyttävät. Havaitsemanne seikka todistaa, kuinka täydellisesti olen kotiutunut teidän piirissänne.
Sanani olivat toisten mieleen, keskustelu jatkui, syntyperäni jäi tulematta ilmi. Senjälkeen pidin tarkemmin vaarin kielestäni ja keksin myöskin tekosyyn, jonka nojalla voin epäluuloa herättämättä lukea muinaisen kotimaani lehtiä. Hartaasti hain niistä tuota ainoata sanaa: »Selmatt»! Mutta turhaan! Tuossa kaukaisessa laaksokylässä ei varmaan tapahtunutkaan mitään kertomisen arvoista, ja jos olisikin tapahtunut, ken olisi lähettänyt uutisen siitä sanomalehtiin?
Jo kultasi kevätaurinko ikuisen kaupungin kupukat, jo pukeutuivat sen ympäristöt vihreään, houkutellen pitemmille huvimatkoille, ja kävelyretkillämme juttelimme Bigin kanssa seuraavan kesän ilmapurjehdusmatkoista. Käytyämme muutamana lämpimänä iltapäivänä katselemassa Villa Borghesen kokoelmia ja puutarhoja, menin illalla taasen kerran Cavallo nero'on ja pelästyin melkein sisään tullessani. Taiteilijain piirissä kajahti kotoinen nimi »Feuerstein» kaikkein huulilta. Aiheen siihen oli antanut muuan sanomalehtikirjoitus: »Ilmahavaintoaseman perustaminen Feuersteinille.» Sopivan hetken tultua luin ahnain silmin tuon kirjoituksen.
»St. Jakobin meteorologisen keskuslaitoksen perustaminen». alkoi se, »on herättänyt maassamme uutta harrastusta ilmakehän ilmiöiden vaarinottamiseen. Samalla on se ajatus voittanut alaa että meteorologisten tutkimusten tieteellisiin ja käytännöllisiin tuloksiin nähden olisi suurta hyötyä keskuslaitoksen lisäksi perustetusta meteorologisesta vuoriobservatoorista. Helposti ymmärrettävissä on, että korkealla vuorenhuipulla sijaitseva havaintoasema tarjoaisi monta etua. Ilmakehän ilmiöt ovat siellä varhemmin havaittavissa ja esiintyvät voimakkaampina kuin laaksossa, jotapaitsi siellä tehdyt havainnot suovat luotettavamman perustuksen yleisten ilmasuhteiden arvostelemiselle, kuin vaarinotot laaksoasemilla, missä paikalliset ilmavirrat vaikeasti arvioitavine vaikutuksineen tuottavat hankaluutta. Nämä syyt johtivat tuumaan, että havaintoasema sijoitettaisiin Feuersteinille, tuolle alppijonostamme erillään olevalle vuorenhuipulle, mutta sen toteuttamista näytti heti kohtaavan este: Mistä löydettäisiin mies, joka omaten aseman hoitamiseen tarvittavan tieteellisen sivistyksen, suostuisi viettämään vuosittain neljä, jopa likimmittäin kuusikin kuukautta kammottavan talvisen yksinäisyyden ympäröimällä kalliohuipulla?
»Tuo rohkea mies on nyt löydetty! Hän on Gabriel Letzberger Gauenburgista. Tuota nykyisin viidenkolmatta vuotiasta miestä kohtasi nuorukaisena se onnettomuus, että tauti pahasti rumensi hänen kasvonsa. Tämä seikka saattoi hänet vetäytymään yksinäisyyteen opiskelemaan omin päin, ja samaa elantotapaa jatkaa hän vieläkin, asuen muista erillään pienessä talossa lähellä kotikaupunkiansa. Kuullessaan puhuttavan uuden observatoorin perustamisesta, hän tarjoutui sen hoitajaksi. Oli yhdentekevää, kirjoitti tuo nuori mies, jolla luonnontieteen alalla kuuluu olevan perusteelliset tiedot, jos hän eläisikin vielä hieman täydellisemmässä yksinäisyydessä kuin ennen, kun hän vain saisi riittävästi kirjoja käytettäväkseen.
»Gabriel Letzbergerin kiitosta ansaitsevan päätöksen johdosta ryhdytään läheisessä tulevaisuudessa observatooria rakentamaan, ja kysymys laaksoaseman paikasta on myöskin jo ratkaistu. Siitä kilpailivat Tuffwald vuoren pohjoispuolella ja Uusi-Selmatt sen eteläpuolella. Gauenburgin piirineuvosto suositteli jättämässään anomuskirjelmässä Selmattia. Tuo hitaasti uudelleen kansoittuva laakso oli koulun tarpeessa, mutta lapsia oli vielä siksi vähän, ettei voitaisi rakentaa koulutaloa ja ottaa opettajaa, ellei tämä samalla saisi sivutointa laaksoaseman hoitajana. Noiden seikkojen perusteella luopui Tuffwald kilpailusta. Kevään saavuttua observatoorirakennus veistetään ja laaditaan kokoon tuolla uutta eloa versovalla vuorensuistuntapaikalla, sitten se pannaan hajalle ja toimitetaan ylös vuorelle, ja lokakuussa on se oleva valmis Gabriel Letzbergerin käytettäväksi. Onnea rakennukselle ja rohkealle miehelle!»
Siihen päättyi kirjoitus.
Elämä kulki siis edelleen kulkuaan entisellä kotipaikallanikin. Salaperäinen Feuerstein, jonka onkaloissa esi-isäni olivat asustelleet, pääsi arvoon ja kunniaan! Milaisissahan oloissa Duglore eleli? —
Pyysin maanmiehiäni minun varaltani säilyttämään syksyyn ne lehdet, jotka sisälsivät jotakin Feuersteinin observatoonsta. Selitykseksi mainitsin, että olin l luultavasti viettävä seuraavankin talven vaimoni kanssa Roomassa, ja että kun meteorologia oli ilmapurjehtijalle niin läheinen ala, niin olin varsin utelias kuulemaan lisää tuon uuden havaintoaseman perustamisesta.
Bigin iloksi nuori ruotsaIainen maalaaja sai kevätnäyttelyssä paljon kiitosta hänen kuvastaan, joka myöhemmin joutui meidän haltuumme, ja ensimäinen talvemme Roomassa jätti jälkeensä mitä miellyttävimmän muiston.
Toisen purjehduskautemme retket kuljettivat meidät Tonavanmaiden suurten kaupunkien kautta ja päättyivät Konstantinopolista käsin tehtyyn matkaan yli Kultaisen Sarven tarumaailman, Bosporin puutarhain ja Marmarameren linnain. Niin onnellista tosin ei ollut, että toimiamme olisi suosinut ainainen päivänpaiste. Ikävät maalliset kokemukset sekaantuivat usein runollisuuteen, jota yläilmat elämällemme soivat. Väliin oli kaasu niin heikkoa, että pallo täyttyi kovin vitkalleen, väliin niin tuiki huonoa, ettei sen avulla käynyt lainkaan kunnolleen ilmaan kohoaminen, kaksi matkustajaa, jotka olivat suorittaneet etukäteen vain osan kulkumaksusta, karkasivat tiehensä melkoista loppuosaa suorittamatta. Mutta vaikeinta oli aina noiden monien ehtojen täyttäminen, joita viranomaiset asettivat, ennenkuin antoivat luvan ilmaannousuun. Silloin oli minulla jälleen täysin syytä olla kiitollinen Bigille, kunnon toverilleni. Hymyily vain, herttainen pyyntö huuliltaan, ja ovet, jotka olivat olleet suljeta, aukenivat, virkamiehille, jotka eivät olleet pystyneet mitään käsittämään, selvisivät asiat äkkiä, mikä oli ollut tuiki mahdotonta, muuttui hänen tenhovoimansa vaikutuksesta mahdolliseksi. Hän väitti minulla olevan erityisen kyvyn vaikuttaa ihmismieliin, mutta itse asiassa oli hänen ansiotaan, että idän kaupungeissa hienoimmankin ylhäisön talot olivat meille avoinna. Olisimme voineet viettää talven Konstantinopolissa varakasten kauppiaiden ja pankkiirien, turkkilaisten hallitusvirkamiesten, pashain ja beiein seurapiireissä, mutta olimme yhtä mieltä siitä, ettei missään voinut viettää niin ihanaa elämää kuin Roomassa, ja kun entinen mukava asuntomme Piazza del Popolon varrella oli jälleen saatavissa, matkustimme Ateenan kautta, missä minun oli tehtävä sopimuksia seuraavan kevään retkiä varten, rakkaaksi käyneeseen talvimajaamme.
Eräänä kylmänä, koleisena iltana, kohta Roomaan tulomme jälkeen valtasi minut halu mennä Cavallo nero'on maanmiehiäni tapaamaan.
— Minun tulee ikävä yksin kotona, laski Big leikkiä, — tulen kanssasi sinne kapakkaan illallista syömään.
Mutta taiteilijain pöytä oli tyhjä.
— Herrat eivät tule tänä iltana, sanoi tarjoilija, joka iloisella ilmeellä oli osoittanut tuntevansa meidät entisestään, — he ovat viettämässä maanmiestensä kanssa suurta isänmaallista juhlaa, jota varten ovat viikkomääriä piirustaneet ja maalanneet kuvia. Mutta herrat ovat antaneet minulle talletettavaksi sanomalehtiä teitä varten. Tässä ne ovat.
Illallista syödessä kerroin Bigille Feuersteinin obserrvatoorista ja nuoresta miehestä, joka tieteen tienraivaajana oli asettunut asumaan tuonne yksinäiselle kalliohuipulle. Ei ollut minulla silloin hämärintäkään aavistusta, että minusta kerran oli tuleva hänen seuraajansa!
Selailimme lehtiä ja minä syvennyin lukemaan kuvausta observatoorin avajaisista, jotka oli vietetty syyskuun viimeisenä sunnuntaina meteorologien ja muiden asianharrastajain läsnäollessa.
»Tuffwaldista ja Selmatt'ista kiipesimme kuun ja tähtein valossa vuorta ylös», kertoi kirjoituksen laatija, »enimmät kuljettaen muassaan kirjalahjaa Gabriel Letzbergerille. Yhdeksän aikaan aamulla oli likimmittäin satalukuinen ihmisjoukko kokoontunut huipulle. Tuo puolittain kallioiden sisään sijoitettu rakennus sai kaikilta kiitosta osakseen. Erinomaisen lujatekoisena seisoo se siinä huipullaan, silmäillen alas laaksoon, varustettuna kestämään tuulta ja tuiskua kautta epämääräisten aikojen. Sen tarkastamiseen kului tunti, sitten kokoonnuttiin sen edustalla olevalle pienelle kentälle, ja taivasalla pidetyllä jumalanpalveluksella vihittiin talo toimeensa. Tuffwaldin nuori, harras kirkkoherra piti saarnan tekstistä: 'Valkeus tulee vuorilta' ja sulki laitoksen Jumalan huomaan.»
Luin edelleen jännitetyllä tarkkaavaisuudella. Silloin pelästytti minua Bigin huulilta kuuluva hiljainen valitusääni. Sanomalehti oli pudonnut hänen vapisevista käsistään, hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja kuolonkalpeat. Raukealla äänellä hän pyysi:
— Pyydä palvelijaa toimittamaan vaunut ja vie minut kotiin. Voin pahoin!
Ken välittäisi noista vanhoista sanomalehdistä? Otin ne siis mukaani, ja kun olin saanut Bigin kotiin ja toimittanut hänelle lääkärin, ja hän vihdoinkin oli vaipunut uneen, rupesin vielä yösydännä lukemaan tuota lehteä, joka oli niin kovin järkyttänyt hänen mieltänsä. Se sisälsi useampia lukuja pitkän kuvauksen syksykäynnistä Feuersteinillä, ja harvennetuilla kirjaimilla oli painettu: 'Käynti Uudessa-Selmatt'issa.' Katseeni kiisi palstoja pitkin. »Kuinka nopeasti aika kuluukaan! alkoi muuan kappale. »Kahdeksan vuotta sitten, tuon kaamean vuorensuistunnan tapahduttua, kiersi Selmatt'in nimi maita, mantereita. Mutta pian joutui tuo laakso, missä niin monet ihmiset olivat surmansa saaneet, jälleen unohduksiin. Nyt kun Selmattiin on sijoitettu Feuersteinin vuoriobservatoorin yhteydessä oleva laaksoasema, tulee se jälleen, tunnetuksi Feuersteinille aikovien matkailijain läpikulkupaikkana. Valitettavasti tuossa pienessä kylässä, johon vähitellen on kohonnut viisi asuinrakennusta, ei ole majataloa. Mutta yksityiset matkailijat saavat ystävällistä suojaa Hangsteinerin perheessä, jonka kunniaksi on luettava, että tuo yksinäinen laaksonpohjukka jälleen on saanut asutuksensa.»
Nyt se tulee! Sydämeni pamppaili haljetaksensa. Ei, ensiksi kuvattiin laveasti iltapäivä-kävelyretkeä vuorenvieremä-alueella, jonka Uuden-Selmatt'in asukasten väsymätön ahkeruus oli muuttanut viheriöitseväksi kedoksi, missä ainoastaan siellä täällä möhkäle muistutti kaameasta tapahtumasta. Mutta sitten seurasi jatko:
»Vietimme hauskan illan Hangsteinerin perheen keskuudessa, ja talon emäntä, Selmatt'in muinoisen opettajan tytär, jonka opimme tuntemaan suurta kunnioitusta ansaitsevaksi ja hurskaaksi naiseksi, kuvaili meille hiljaisella, herttaisella tavallaan tuon pienen kyläkunnan elämää, lausuen ilmi hartaan ilonsa siitä että Selmatt oli saanut koulutalon ja opettajan.
»'Olin jo huolissani tyttäreni takia, joka maaliskuussa täyttää kuusi vuotta', lausui hän, 'ja arvelin että meidän täytyisi lähettää hänet kouluun Zweibrückeniin. Nyt saa hän nauttia opetusta Selmatt'issa. Siksi kuin hän tulee suuremmaksi, saamme varmaankin myös pienen rukoushuoneen. Koulun saanti oli suuri etu meille, ja meillä on syytä olla kiitollisia hallitukselle, joka aina tekee parastansa kehittääksensä Sehnatt'ista pienen itsenäisen kyläkunnan.'»
'Joka maaliskuussa täyttää kuusi vuotta!' Sydämeni oli pakahtua mielenliikutuksesta! Luin kumminkin kuvauksesta vielä yhden kohdan:
»Rouva Hangsteiner suostui pyyntömme johdosta soittamaan pari virttä vierashuonetta koristavalla harmoonilla. Gottlobe, tummasilmäinen, veitikkamainen olento, vanhempi perheen molemmista lapsista, asettui kukoistavana kuin alppiruusu seisomaan äitinsä viereen, kohotti heleän lapsenäänensä, ja virsi 'Ylistystä Luojan raikuu Tähtinensä avaruus' täytti tuon yksinkertaisen asunnon hartaudella. Isä Hangsteinerin karmeilla kasvoilla kuvastui hiljainen onni, rauha täytti kaikkein mielet ja ehdottomasti tulimme kysyneeksi itseltämme: 'Missä on enemmän päivänpaistetta ja onnea, tässäkö hiljaisessa laaksossa vai meluavassa kaupungissa?'»
Ei, jatkosta en enää välittänyt. Istuen kirjoituspöytäni ääressä ja painaen pääni vasten käsivarsiani antauduin tuskani valtaan. Kaikki oli sekaisin mielessäni, en kyennyt käsittämään muuta kuin tuon yhden seikan: Hän on minun lapseni — minun lapseni! Niin kuluivat hetket helpotusta tuottamatta, ja muistot runtelivat tuikeasti sydäntäni. Silloin tunsin lempeän kädenkosketuksen.
— Jost, rakas Jostini! kuiskasi Big, joka oli tullut luokseni paljain jaloin, valkoinen yöpuku yllään.
— Kuinka varomaton sinä olet, toruin minä — Sinähän olet sairas. Mene levolle ja jätä minut yksin.
— En ole sairas, sanoi hän vakavasti ja alakuloisesti, — vaan minuun teki niin tuskallisen vaikutuksen tuo, että sinun muinaisella kihlatullasi on lapsia, ja minä en ole voinut lahjoittaa sinulle ainoatakaan. Mutta Jost, suon tuon onnen paremmin hänelle, kuin kenellekään muulle naiselle maan päällä!
Nuo Bigin sanat vaimensivat katkeraa tuskaani. Mutta minne joutuikaan iloinen talvi, jonka olimme toivoneet saavamme viettää Roomassa? Nuo harvat huvit, joihin otimme osaa, seurustelu taiteilijain kanssa, käynnit ikuisen kaupungin taideaarteita katselemassa, kaikki tyynni oli sisällyksetöntä touhua, ja maanmiehenikin huomasivat minussa tapahtuneen muutoksen. Minua kiusasi kiihkeä halu kirjoittaa Duglorelle, mutta luovuin aina jälleen tuosta ajatuksesta. Rakastin lastani, sitä tuntematta, mutta muistin, etten voinut tehdä mitään sen hyväksi. Tuo häilyvä epäluulo, joka oli Hampurin sairaalassa hidastuttanut paranemistani, kaikki silloiset kysymykset ja kärsimykset palasivat jälleen. Mutta Bigin sanat: »Mies, joka vähänkin käsittää naisen luontoa, ei nöyryytä häntä pakottamalla häntä puolustautumaan asioihin nähden, jotka kuuluvat rakkauden alalle.» Salasin siis häneltä synkät mietiskelyni, varsinkin kun syystä kyllä arvelin hänen olevan lempeän kohtelun tarpeessa ja ankaran tai varomattoman sanan voivan saattaa hänet jälleen tuon surumielisyyden valtaan, joka oli Marfilissa tehnyt tyhjäksi tulevaisuudentuumani.
Dugloresta ja hänen lapsestaan Gottlobesta emme enää puhuneet Bigin kanssa. Hän näki, että minä kärsin, ja hänellekin tuo Selmatt'ista tullut tieto tuotti tuskaa. Oli kuin meidän välillämme olisi ollut näkymätön seinä, jonka takaa rakastavaisina toinen toisemme kättä turhaan tavottelimme. Ei nuhteen sanaa kuulunut Bigin huulilta kalsean, levottoman käytökseni johdosta, mutta hänen katseessaan kuvastuivat kiihkeät kärsimykset, ja hänen hellyydessään oli jotain haikeata. Yhä useammin hän läksi kotoa, haluamatta saada minua mukaansa. Kysyväin silmäysteni johdosta hän sanoi: — Menen köyhiä tervehtimään! — Tuo ei minua hämmästyttänyt, sillä antelias oli Big aina ollut, ja runsain käsin oli hän avustanut köyhiä taiteilijoita sekä muita puutteenalaisia ihmisiä. Mutta nyt alkoi hän jo aamuhämärissä lähteä ulos kaupungille. — En saa unta, ja pidän pimeästä, tuulesta, yksinäisyydestä tuolla kaduilla, selitti hän. Mutta minusta tuntui kuin noissa salaperäisissä puuhissa olisi piillyt jokin vakava vaara.
Kun hän taas kerran hiljaa kuin varas ja puettuna huonoimpaan, vaatimattomimpaan pukuunsa läksi asunnostamme ulos aamukylmään, silloin en enää kestänyt säälin ja levottomuuden tunnetta, joka täytti mieleni. Seurasin hänen jälkiään, kuin lemmenkateen valloissa oleva mies, joka pyrkii pääsemään selville vaimonsa teistä.
Tuo hämärässä nopeasti edelläni kulkeva olento riensi tähän sikaan tyhjänä Via del Corsoa pitkin ja katosi Sant' Ignasion kirkkoon. Aamumessua varten sytytettyjen vahakynttiläin punertavassa valossa polvistui hän, painaen päänsä alas, kalpeana kuin haamu, korinttilaisen pilarin viereen ja oli niin kokonaan hartauteensa vaipunut, ettei edes huomannut minua, vaikka menin aivan lähelle häntä. Tuo näky järkytti syvästi mieltäni. Mutta kun hän vielä messun jälkeen meni rippituoliin, kumartui kohden seinäkomeroa ja pusersi kasvonsa puuristikkoa vastaan, silloin valtasi minut haikea kiukuitseva tuskantunne. Tuona hetkenä olin vakuutettu, että synkkä salaisuus ja kalvavat tunnonvaivat rasittivat vaimoni mieltä.
Odotin häntä kirkon ovella. Minusta oli kuin täytyisi sydämeni seisahtua. Bigistäni, Hampurin päivinä tuntemastani hilpeästä pakanattaresta, oli tullut hurskas, syntejänsä nöyrästi katuva vaimo! Ihana Bigini, jonka vapaamielinen ennakkoluulottomuus oli saattanut minutkin vapautumaan nuoruuteni ahdashenkisestä katsantotavasta ja arvostelemaan olemassaolon korkeimpia kysymyksiä ja arvoituksia vapaammalta näkökohdalta, turvautui nyt salaperäiseen huumaukseen, mitä soivat liekehtivät vahakynttilät, liehuvat suitsutusmaljat, laulavat kuoripojat, rukoilevat papit! Bigini rippituolissa! Se ei ollut Dugloren liikuttavaa, lapsellista hurskautta, se oli kuolettavasti haavoittuneen epätoivoa. Mihinkä kammottavaan rikokseen olikaan vaimoni tehnyt itsensä syypääksi, hän, jonka sydän muutoin oli hyvyyttä täynnänsä?
Tultuaan ovesta ulos hän yritti kiiruhtaa nopeasti ohitseni ja säpsähti pelästyneenä, kun hiljaa toivotin hyvää huomenta.
— Miksi tulit jäljestäni, Jost? huudahti hän tuiki häpeissään, kuten se, joka on saatu kiinni jostain salaisesta teosta.
Yhtä hännilläni minä sopersin:
— Pelkäsin, että voisi tulla aamu, jolloin et enää palaisikaan luokseni. Olin levoton tähtesi.
Hän vaikeni. Vasta kotimatkalla hän huokaisi ilmoille:
— Minä rukoilin lasta!
Nyt oli tullut päivä, jolloin minun oli puhuminen vaimoni kanssa avomielisesti siitä mikä rasitti meidän molempain sydäntä.
— Salaat minulta jotakin, Big, lausuin hänelle kotiin saavuttuamme tyynen vakavasti. — Sinua ahdistaa huoli, jota minä en tunne. Mielesi halajaa haikeasti vapautusta siitä. Mutta ei ole sopusoinnussa menneisyytesi kanssa se, jos uskot murheesi, öittesi kyyneleet papeille, sinulle täysin oudoille ihmisille. Enhän kiellä sinua hakemasta lohtua uskonnosta, jos se voi tuottaa rauhan rintaasi. Mutta Big, oma armas Big-parkani, elä unohda, että nainen löytää parhaimman hoivan sydämellensä turvautumalla häneen, jota rakastaa. Mikä huoli sinua ahdistaneekin, niin on minulla etuoikeus luottamukseesi! Paljasta siis minulle sydämesi! Koetan ymmärtää sinua ja käsittää käsittämättömintäkin — ja antaa anteeksi, jos anteeksiantoa tarvitset!
Big oli poissa suunniltaan vaipunut sohvalle. Peittäen tuskan vääntämät, sääliä herättävät kasvonsa käsillään, hän kuunteli minua vaieten. Tunsin että sanani tunkivat syvälle hänen sydämeensä. Taisteltuani hetken sisällistä taistelua, ryhdyin jälleen puhumaan:
— Tahdon tulla sinulle avuksi lausumalla ensiksi itse erään tunnustuksen. Big, tuo Gottlobe, joka tulee maaliskuussa kuusivuotiaaksi, on minun lapseni!
Turhaan odotin hämmästyksen, kauhistuksen huudahdusta. Väristys vain kävi tuon tuskaansa jäykistyneen olennon lävitse, hänen vapisevien sormiensa lomitse vain tunki vaikeroiva äännähdys:
— Jost, minä tiesin sen!
— Big, mistä sinä sen tiesit? kysyin minä kiihkeästi ja rukoilevasti.
Kauhistuneena hän hypähti pystyyn, vavahtelevin huulin hän yritti puhumaan, mutta ei puhunut. Kuolonkalpeana vaipui hän sohvalle takaisin. Kuului nyyhkytyksiä, jotka olisivat liikuttaneet kivenkovaa sydäntä, ja vihdoin sopersi hän, kädet yhä kasvoilla, vaivalloisesti esiin:
— Jost, rakas Jost, elä hylkää minua! Miksi en olisi voinut aavistaa ja käsittää että se oli sinun lapsesi? Sen kauheampaa on, että meidän avioliittomme on lapseton. Tuo vastakohta voi lopuksi saattaa vapaauskoisenkin epätoivossaan turvautumaan kirkkoon!
Mitä kaikkea puhuikaan nyyhkytteleva Big-parka minulle tuona hetkenä! Mutta rikostansa hän ei voinut tunnustaa, ja minä aloin jälleen uskoa epäilleeni häntä syyttömästi. Säälin kotkatarta, joka salaperäisellä tavalla oli joutunut siipirikoksi. Kiitollisena hän osoitti minulle orjattaren nöyrän arkaa rakkautta, mutta sydämeni ikävöi kiihkeästi ja haikeasti sitä Bigiä, joka Hampurissa oli keväisenä taruolentona, hilpeänä ja huolista vapaana astellut rinnallani.
Ja kevät saapui jälleen, seitsemäs siitä, jolloin hurmauksen ja tuskan vallassa olin lausunut hänelle tunnustukseni: »Kaiken elämäni haluaisin viettää sinun parissasi!»
Joskaan Selmatt'issa, muinaisessa kotikylässäni, ihmiset eivät puhuneet siitä, että louhos kerran oli tuottava kylälle perikadon, antoivat näkymättömät vuorenhenget kumminkin tuon tuostakin merkkejä että olivat työssä ja toimessa. Nuo vuorenhenget, ne eivät nukkuneet öisin, eivät viettäneet lepopäivää! Kuten he kalliossaan, niin toimii ihmispovessa vallanpitäjänä omatunto, ja kun oikea hetki on tullut, tuo se kätketyt salaisuudet päivän valoon.
Tuo hetki tuli Bigillekin — silloin hän puhui!
* * * * *
Kertoessani eilen illalla rakkaan vaimoni Abigailin tuskista, jotka veivät hänet kuolemaan, ryhtyivät tuulet kaameaan tappeluun. Föön, lempeän etelän poikanen, huusi riemahdellen: — Minä pystytän kevään lipun tälle harjalle! — Mutta koillisesta saapuva vastustaja kirkui pilkallisesti: — Vaan minäpä kukistan sinut! — Molemmat he noutivat apujoukkoja itselleen. Ei ole sitä tuulta, joka ei viime yönä olisi riehunut täällä vuorellani. Kuin parvi villipetoja ne kiisivät vuorta pitkin, iskivät toisiinsa, ottelivat tuikeasti, pyrkivät saamaan toinen toisensa hengiltä.
Anemometri, itsetoimiva tuulimittari piirsi mitä kummallisimman koukeroviivan ja merkitsi nopeuden aina 160 kilometriksi tunnissa. Mutta nyt on taistelutantereella jäljellä ainoastaan voitolle päässyt koillistuuli.
Mutta taistelun tuhotyöt jäävät observatoorini ja minun vahingokseni. Se ei ole sittenkään rakennettu niin vahvaksi ja kestäväksi kuin luultiin silloin kun se vihittiin toimeensa pikimmittäin puolitoista vuosikymmentä sitten. Föön on temmeltäessään vikuuttanut sen kattoa. Nähdessäni juuri viehkeää unta Egyptin pyramideistä ja kuningasten haudoista, herätti minut outo ääni. Ensi hetkenä minusta oli kuin olisin kuullut observatoorin vierestä ammuttavan tykillä tuohon taistelun tuoksinaan. Mutta kohta huomasin, että jysähdykset synnytti seinää vastaan lätkähtelevä kattopelti. Nousin vuoteeltani tutkiakseni heti tuota vammaa. Mutta oli mahdotonta astua askeltakaan ulos, föön olisi heittänyt minut alas Tuffwaldiin. Varhain aamulla, tuulten raivon hieman lauhduttua, otin selkoa niiden aikaansaamasta vahingosta. Seinää ja kattoa yhdistänyt kattolevy oli nähtävänä lumikinoksessa parin sadan askeleen päässä asunnostani ja sen ympärillä sinne tänne irrotettuina koko joukko raskaita, paksuja kattopäreitä, jotka se oli temmannut mukaansa. Yksi noista parruista, jotka kulkevat katon poikki ja kannattavat painoksi asetettuja kiviä, on katkennut, ja katossa on aina seinän ylitse ulottuva aukko, josta voi silmäillä ullakon sisälle. Koko päivän olen sitä paikkaillut, ja liiasta rasituksesta pakottaa nyt jalka pahaistani!
Tilani ei, Jumala paratkoon, ole kadehdittava. Lanka poikki, rikkinäinen katto tuulen uhrina! Paljon apua ei paikkauksestani liene. Kunpa toki edes Hannu tietäisi majani kurjasta tilasta!
Koleasti viuhuu koillistuuli. Tässä ovat edessäni lehtiset, joille olen uskonut elämäni tarinan. Ja nyt kerron vielä Abigailin viimeisestä onnen unelmasta, toivosta päästä syyllisyydestä ja tuskasta, taivaan laupeudesta, jolla se pyrki pelastamaan rakkaan vaimoni.
Etelässä teki kevät tuloaan ja toi hoivaa huoliimme. Voimme jälleen ryhtyä harjoittamaan vapaata, ihanaa tointamme. Roomasta kävi tiemme ensiksi Ateenaan. Sinisenä hymyili siellä taivas, mantelikukat punersivat säleistöissä, ja »Saturnus» valmistautui liitelemään yli Akropoliin ihanan tarumaailman. Mutta meillä oli alun pitäin huono onni. Muuan veljespari ja heidän kaksi ystäväänsä, kaikki neljä nuoria tukkukauppiaita, olivat syksyllä ilmoittautuneet osanottajiksi keväällä toimeenpantavaan ilmapalloretkeen, mutta peruuttivat lupauksensa meidän saavuttuamme. Kaupunki oli taloudellisessa ahdinkotilassa, joka äkkiä oli käynyt entistään tukalammaksi, ja he itse olivat liiaksi pinteessä voidaksensa ajatella ilmapurjehdusretkeä. Toivoen saavani viime hetkessä joitakin muita matkustajia, ryhdyin kumminkin toimiin saadakseni pallon täytetyksi. Mutta kaasujohdon ahtauden takia valmistui se vasta illan suussa matkaan. Noustessamme Bigin kanssa matkustajitta ainoastaan kolmeksi neljäsosaksi täytetyllä »Saturnuksella» ilmoille, kultasi jo mailleen; menevä aurinko meren kalvoa.
Keveä tuuli kuljetti meitä vuoristoa kohden, ja täysikuu kohosi taivaanrannalta, vuodattaen valoaan keväiseen hämärään. Tähystelin sopivaa maihinlaskupaikkaa, rautatieaseman tai ainakin suuremman kylän lähellä olevaa kenttää, mutta sellaista ei piakkoin tullut näkyville. Kuutamossa kajasti allamme harvaan asuttu karu kukkulamaisema. Illan viileys saattoi pallon kutistumaan yhä enemmän kokoon. Saadaksemme sen pysymään korkeudessa heitimme pois painolastin, ja päätimme oltuamme noin kaksi tuntia matkalla laskeutua alas pienen laaksokylän luona, kun ei ollut tarjona mitään sopivampaa paikkaa. Vuorenrinteelle yöpyneet lammaspaimenet olivat jo huomanneet meidät, ja heidän hämmästyneet huudahduksensa kuuluivat alhaalla kulkevaan palloomme.
Silloin saapui suhahdus korviimme! Alhaalla kuului kiväärinpauketta!Nuo mielettömät ampuivat »Saturnusta»! Ja heitä oli useampia.Kauhistuneina kurotimme ulos kuutamoon liehuvia valkoisia liinojaja huusimme heille, ettei ilmalaiva tuottaisi heille mitään vaaraa.Turhaa! Napsahdellen tunkivat luodit päämme yläpuolella silkkipalloon.
— Kyyristy alas koppaan! huudahdin Bigille.
— Ei, vastasi hän, outo väike silmissä, — tahdon olla yhtä suuressa vaarassa kuin sinäkin!
Pyrin yläpuolelle luotien kantoväliä. Painolastin olimme jo heittäneet pois, mutta sivalsin ankkurin köyden poikki. Toinen sivallus vielä, ja ankkuria seurasi alas köysivarastomme, kopan reunalla riippuneessa säkissään. Lakkini, viittani, koneet, kaikki kapineet, mitä ilman voin tulla toimeen, lensivät syvyyteen. Velttona kohosi »Saturnus» tuntuvasti korkeammalle, eivätkä luodit sitä enää saavuttaneet. Mutta — se pysähtyi ja alkoi taas vaipua hitaasti alaspäin. Luoti suhahti ohitsemme ja lensi palloon.
— Big, ylös verkon köysiin! Koppakin on uhrattava!
Kurotin käteni ylös tueksi vaimoni jalalle ja katsoin ylös hänen tarttuessaan köysiin, joissa koppaa kannattava rengas riippui. Hämärästä huolimatta havaitsin silloin hänen kasvoillaan oudon uljaan ilmeen. Kauhea aavistus vihlaisi mieltäni. — Jost, elä katkaise köysiä — minä pelastan sinut! huusi hän. Hyppäsin kopan laidalle ja polvistuin sille, puristautuen vasemmalla käsivarrellani kiinni yhteen koppaa kannattavista köysistä ja pitäen oikealla kädelläni toisesta. Bigin povesta kohosi kuin kuolinhuokaus. Yön sinertävässä hämyssä hän siinä solakkana leijaili ilmassa, toinen käsi vain enää verkosta pitäen. Hän irroitti kätensä, putosi — mutta rautakourin tartuin häneen, pidätin hänet, tempaisin syliini ja veneeseen.
Pingotetun pallon olisi tuollainen sysäys puhkaissut. Tyynin mielin ei kenkään olisi silmänräpäyksen aikana saanut niin monta seikkaa harkituksi ja suoritetuksi. Toinen mies ei sijallani olisi voinut sellaisin jättiläisvoimin pidättää putoavaa. Mutta ihmeellisintä kaikesta — emme hetkeksikään joutuneet pois suunniltamme! »Saturnus» jatkoi kulkuaan, vuoroin nousten, vuoroin laskien, Big oli vaipunut polvilleen. Mutta hän hypähti pystyyn. kietoi kätensä kaulaani ja painautui vasten rintaani sopertaen:
— Siis kuolkaamme yhdessä, Jost!
Nyt olivat voimani jo niin lopussa, etten kyennyt irroittautumaan hänen syleilystään. En tiedä kuinka kauan tuota seikkailua kesti, pariko minuuttia vain vai neljännestunnin, meistä oli kuin olisimme viettäneet tuossa tuskassa kokonaisen pitkän yön! Emme enää tehneet mitään vaarasta pelastuaksemme. Sylitysten odotimme luotia, joka oli tuottava meille yhteisen kuolon. Silloin huomasimme laukausten harvenevan. Ampuminen lakkasi tykkänään, ja ennenkuin olin koskenutkaan pallon kaasuläpän hihnaan, olimme maassa.
Ei ainoatakaan ihmistä näkyvissä! Mutta kas tuolla! Vanha, kumaraselkäinen mies lähestyi meitä rukoillen armoa kylänsä puolesta. Paimenet eivät olleet tienneet, että on olemassa niin ihmeellisiä esineitä kuin ilmalaivoja, ja pelko ja taikausko olivat saattaneet heidät alustamme ampumaan. Pian kiiruhti muuan poikanen esiin ja kertoi kerskaillen, että hän yksin oli arvellut, että tuo ilmassa hohtava pallo voisi olla ilmalaiva. Hän oli tiennyt sellaisia käytettävän sodassa vakoilemista varten. Hänen valitustensa johdosta oli lakattu ampumasta. Nyt pyysi hän palkintoa. Arkoina saapuivat myöskin paimenet, jotka olivat palloamme ampuneet, ja nuo lampaannahkoihin puetut, pörröiset, tuimannäköiset olennot olivat vallan kauhistuksissaan varsinkin siitä, että heidän luotinsa olisivat voineet surmata naisen. Auliisti he auttoivat meitä »Saturnusta» tyhjentämään ja laatimaan kuntoon poiskuljettamista varten. Ja he hakivat käsiinsä sieltä täältä kuutamon valaisemasta tienoosta nuo esineet, jotka kovassa hädässämme olimme heittäneet pois kopasta. Aamulla olimme saaneet ne kaikki takaisin, mutta koneista olivat muutamat turmeltuneet.
Nukkumisesta ei tuon kaamean retken jälkeen voinut olla puhettakaan. Mutta vasta muutaman tunnin kuluttua kykenimme täysin tajuamaan, miten kauhistuttavat nuo kestämämme seikkailut olivat olleet. Big nyyhkytti povellani:
— Jost, miksi et antanut minun kuolla tähtesi?
— Mieletön lapsi, nuhtelin minä, luuletko sitten todellakin, että olisin voinut elää tuollainen muisto mielessäni? Minä kiitämässä ylös kuin nuoli — sinä maassa musertuneena! Päästyäni maan pinnalle olisin hakemistani hakenut paikkaa, joka oli imenyt veresi, ja kuolo olisi meidät jälleen siinä yhdistänyt!
Mieli järkytettynä puhelimme edelleen noista koleista muistoistamme. Bigin kouristuksentapainen itkukohtaus lieveni hiljaiseksi valitukseksi, josta erotin vain sanat: — Kuinka kernaasti olisinkaan kuollut sinun tähtesi!
Tarkastaessani seuraavana päivänä ilmapalloamme näin että luodit olivat puhkaisseet silkkiin yhdeksäntoista reikää, ja koppaakin olivat ne hipaisseet. Leikkasin varalla olevasta pallokankaasta ympyriäisiä paikkoja, jotka liimasin ja neuloin reikien kohdalle. Nyt pidettiin myös asiasta virallinen tutkinto. Mitäpä oli tekeminen noille typerille paimenraukoille, jotka uudelleen ja yhä uudelleen lankesivat edessämme polvilleen ja kädet taivasta kohden kohotettuina rukoilivat armoa? Läksimme runneltu ilmapallo mukanamme pois Kreikanmaalta, joka ei ollut tuottanut meille mitään onnea, ja matkamme kävi nyt Välimeren poikki.
Eikö todellakaan mitään onnea? — Oli kyllä! Koko mieleni täytti ajatus, kuinka rajattomasti Big minua rakastikaan, koska oli ollut valmis empimättä uhraamaan henkensä minun vaarassa olevan henkeni pelastamiseksi, ja oltuani kadottamaisillani vaimoni tunsin nyt jälleen kuinka sanomattoman kallis hän minulle oli. Mietteisiin vaipuneena hän seisoi yksin laivan laiteen ääressä. Lähestyin häntä hellänä kuin vastarakastunut. Käsi hänen vyötäreellään ja poski vasten hänen poskeaan silmäilin yhdessä hänen kanssaan meren loistavaa sineä ja juoksiaisten iloisesti leikitsevää parvea. Silloin kohosi heikosti lainehtivasta merestä vihreänä sädehtivä rantama etelän puolella esiin.
— Faaraoiden maa, huomautin Bigiä.
— Mitähän se meille suonee! virkahti hän kuin itsekseen.
Minulle soi Egypti joukon retkiä, jotka olivat ilmapurjehtija-aikani ihanimpia, ja vaimolleni taivaan vakuutuksen, että hänelle olisi ylevämpi tehtävä tarjona, kuin mielettömästi syöstä alas ilmapallosta pelastaaksensa miehensä hengen.
Viestit seikkailustamme Kreikanmaalla olivat ehtineet edellämme meren ylitse, ja Aleksandrian ja Kairon lehdet olivat innoissaan tulostamme. »Ensimäinen ilmapallo, joka Egyptissä nähtiin, ranskalainen sota-alus, joutui Abukirin taistelussa maineettomasti perikatoon», kirjoitettiin niissä, »eikä menestys ole aina seurannut niitäkään ilmalaivoja, Jotka myöhemmin ovat kaupungeissamme onneaan koettaneet. Mutta nyt odotamme luoksemme erinomaista ilmapurjehtijaparia. Jo muutaman aikaa on uljaan ilmapurjehtijakapteenin Leo Quifort'in ja hänen yhtä ihailtavan puolisonsa nimi ollut jokaisen huulilla. Tuo nuori ilmapurjehtijapari on tullut Meksikosta Vanhaan maailmaan kohottaakseen ilmapurjehdusurheilun jälleen arvoon ja loistoon, jota vailla sen muutamain sivistyneitten ilmapurjehtijain kiitettävistä ponnistuksista huolimatta, jonkun aikaa on täytynyt olla. Ilmapurjehduksen suosijat tietävät kertoa ihmeellisiä seikkoja tuon nuoren kapteenin kylmäverisyydestä ja taitavuudesta, eikä heitä edes ihmetytä, että hän, yhdessä viehättävän puolisonsa kanssa, palasi voittohikkaana myöskin taistelustaan noiden taikauskoisten kreikkalaisten paimenten kanssa. Maahanlaskemiseenkin nähden, joka on ilmapurjehduksen vaikein temppu, on Leo Quifort saavuttanut mitä täydellisimmän mestaruuden. Samalla sirolla varmuudella, jolla hän laskeutuu yläilmoista käsin valitsemalleen nurmikentälle, ohjaa hän aluksensa merellä kulkevaan laivaan, vaikkapa pieneen kalastajaveneeseenkin! Ja kuten päivällä, niin yön pimeydessäkin! Tuo seikka on jo antanut aihetta arveluun, olisiko kapteenin silmäin rakenteessa ehkä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, kuri synkimmässä pimeydessäkin voi huomata aluksestaan jokaisen pienimmänkin maanpinnan epätasaisuuden, jokaisen sähkölennätinlangan, joka estää maahanlaskun onnistumasta.»