Nuo ylenpalttiset kehumiset saivat minut sydämestäni nauramaan, muttaBig yltyi intoihinsa ja virkkoi:
— Mutta siinä on kyllä paljon tottakin. Epäilen, onko koskaan ollut olemassa toista niin varma ilmapurjehtijaa kuin sinä, Jost!
— Ei, vasta nyt seuraa se mikä totta on, vastasin minä, viitaten siihen paikkaan lehdessä, joka koski häntä.
»Samaten kuin kapteeni Quifort», kirjoitettiin siinä, »ansaitsee myöskin hänen rohkea puolisonsa mitä hartainta kiitosta. Matkustajat Italiasta ja Itävallasta, Tonavanmaista ja Turkista kuvaavat kaikki tyynni samalla ihastuksella tuota nuorta ja kaunista, hienosti sivistynyttä ja henkevää naista. Katse vain hänen kasvoihinsa — ja pelokkaimmatkin miehet saavat luottamusta 'Saturnukseen', ja naisista, jotka eivät ennen ole ajatelleetkaan rohjeta nousta ilmalaivaan, tulee ilmaretkeilijöitä. Aina on rouva Abigail Quifort noilla ihanilla retkillä yläilmojen valtakunnassa tarjonnut vieraillensa oivan esimerkin ilomielisyydellään, hilpeällä ja henkevällä seurustelullaan, samaten kuin rohkealla levollisuudellaan, kestävyydellään ja kärsivällisyydellään, j kun on ollut kysymyksessä otteleminen myrskyn kanssa tai maahanlaskeminen asumattomassa tienoossa. Lausumme tuon erinomaisen ilmapurjehtijaparin tervetulleeksi Egyptiin, ja kun he kuulemamme mukaan ovat herättäneet yhtä suurta ihastusta seuraelämässä liikuskellessaan, kuin retkillä ilmojen valtakunnassa, toivomme niidenkin, jotka eivät aio nousta 'Saturnuksen' gondoliin, valmistavan heille sydämellisen vastaanoton.»
Todellakin korvasi oleskelumme Aleksandriassa ja Kairossa meille Kreikanmaalla kärsimämme vastoinkäymiset. »Saturnus» pyöreine paikkoineen herätti molemmissa kaupungeissa suurta mielenkiintoa. Mitä runsaimmat kohteliaisuudenosoitukset tulivat osaksemme, saimme lukuisasti matkaajia ylhäisistä seurapiireistä, ja toinen ihana retki seurasi toistansa. Näen vielä edessäni nuo tuhatlukuiset katselijajoukot, jotka tungeskelivat Kairon Esbekieh-puistossa ilmaannousuamme odotellen, kaupungin, jommoisena se kuvastui ylös alukseemme. Sininen Niili kiertelee hymyilevää Gesirehin saarta, valkoisina hohtavat Mokatam-vuoren linnoitukseen vieväin pengermien katokset, kimmeltävinä kohoovat moskeijain minaretit ylös korkeuteen. Eteemme leviää Choubran hedelmällinen alue, sieltä täältä kohtaa silmäämme mehevän vehreyden keskeltä viljavainio, arpanappulain kokoisina häämöttävät erämaan rajalla pyramidit.
Mutta syynä siihen, että muistot Egyptistä kuvastuvat mieleeni niin päivänpaisteisina, ei ole ulkonainen menestys, joka siellä retkiäni seurasi. Ei! Mutta noina ihanina viikkoina oli kuin Big olisi vapautunut jostakin, joka jo pitkät ajat oli synkistyttänyt hänen mielensä ja riistänyt häneltä rauhan. Yllätin usein vaimoni autuaallisissa haaveissa, ja hänen sinisilmissään säihkyi jälleen tuo hilpeä veitikkamaisuus, joka Hampurin keväisessä ympäristössä käyskennellessäni oli minua ihastuttane. Joko vihdoin, vihdoinkin? Olikohan tuohon onnelliseen käänteeseen syynä Sommerfeldin kirje, jossa hän lausui ilmi ilonsa pelastumisestamme Kreikanmaalla sekä suuresta menestyksestämme Egyptissä tai Marfilista saapunut tieto, että inhottavan lastentyön kaivoksissa nyt korvasivat koneet? Tosin nuo molemmat kirjeet olivat tuottaneet Bigille sydämellistä iloa. Mutta tuon riemastuttavan muutoksen syy oli syvemmällä! Oli kuin laupias Jumala itse olisi tahtonut pelastaa ihanan vaimoni hänen suuresta tuskastaan ja lahjoittaa hänet elämälle takaisin.
Tehtyämme joukon onnistuneita ilmaretkiä, kieltäytyi Big äkkiä lähtemästä mukana matkaan. Se tuntui minusta sitäkin kummallisemmalta, kun tuuli lupaili meille ihanaa retkeä yli pyramidien, ja matkustavaisten joukossa muuan nuori nainen selitti lähtevänsä mukaan ainoastaan jos saisi vaimoni seurakseen yötä varten, jonka aioimme viettää erämaassa beduiiniteltoissa. Tuossa viehkeässä olennossa, joka oli kietonut baskilaisen harson siron päänsä ympärille, ei ollut mitään muuta suurta kuin mustat silmät ja halu lähteä mukaan, ja tyttönen polki harmistuneena jalkaansa, kun Big pätevää; syytä esiintuomatta iloisennäköisenä koetti päästä matkaa tekemästä. Minäkään en käsittänyt vaimoni oikkua. Mutta hän naurahteli vain veitikkamaisesti. Vihdoin hän pyyntöjemme hellyttämänä kumminkin nousi alukseen, jota vieno tuuli alkoi kiidättää Heliopoliin miellyttävän tienoon ylitse. Vehreät kentät jäivät taaksemme, ja matkustajain riemuhuutojen kaikuessa ensi »Saturnus» laskevan auringon loisteessa sfinksin ja pyramidien ylitse, ja allamme häämötti keltainen erämaa hietavuorineen ja -laaksoineen, joita tuuli oli laatiellut mitä oudoimpiin muotoihin. Pyramidit, nuo nelituhatvuotiset muistomerkit vielä näkyvissämme laskimme maahan, ja istuimme sitten lämpöisenä yönä jutellen telttojen edessä, jotka olimme tilanneet beduiineilta. Kaukaa kuului hieman koleana sakaalien ulvonta.
Mutta Big, jolla oli telttatoverinaan tuo nuori neitonen, käytti hyväkseen sopivaa tilaisuutta saadaksensa minut erilleen muusta seurueesta. Kiihkeän hellänä hän painautui vasten poveani, epäröi vielä silmänräpäyksen ja kuiskasi sitten kasvot onnen kirkastamina:
— Jost, minun ei olisi tänään enää pitänyt lähteä mukaan. Tämä oli viimeinen ilmapalloretkeni, toivottavasti aivan viimeinen! Unelma, joka vuodet pitkät on täyttänyt mieleni, toteutuu, rukoukseni on kuultu. Olen saanut riemukkaan vakuutuksen kantavani lasta sydämeni alla. Nyt elän kokonaan sille!
Liikuttavan harras, nöyrä autuaallisuus säteili hänen kasvoillaan, ja erämaan tähtitaivaan alla nautin minä elämäni puhtaimmista tunteista, järkytetyin mielin, unettomana onnesta, sovinnollisena elämää ja maailmaa kohtaan, ja suloisissa haaveissa odotin että aurinko nousisi, valaistakseen riemuretkeämme Kairon kaupunkiin.
Kaikki ajatuksemme ja tulevaisuudentuumamme kohdistuivat nyt lapseemme. Erosimme Egyptistä kuin onnea tuottaneesta tarumaasta, ja Oranissa minä keskeytin ilmaretkeilyni jo varhain syksyllä, voidakseni omistaa kaiken huolenpitoni vaimolleni. Ehdotin Bigille, joka eleli kokonaan onnellisissa unelmissaan, että viettäisimme talven Pariisissa ja odottaisimme siellä lapsen syntymistä. Sillävälin antaisin minä rikkiammutun »Saturnuksen» asemesta rakentaa uuden, kauniimman ilmapallon, joka hänen kunniakseen saisi nimen »Big Quifort».
— Ei Jost, elkäämme miettikö uuden ilmapallon hankkimista, vastasi Big katse hartaan rukoilevana — vaan hakekaamme asuinpaikaksemme rauhaisa sopukka, jossa voimme tarjota lapsellemme palan maata, missä leikkiä, ja kodin. Luopukaamme lapsemme hyväksi kunnianhimoisista ilmapurjehdustuumistamme! Ja synnytyshetkenäni en tahdo olla vierasten ihmisten tykönä Pariisissa, vaan uskollisen, hellän Gheritani luona Triestissä. Varmaankin on siellä vuokrattavana jokin pieni huvila öljymäen rinteellä.
Saimme vuokrata pienen huvilan, ja Gherita oli ihastuksissaan siitä että saisi hoitaa rakasta muinoista vaitijatartaan. Joulun aikoina matkustimme Napolista, missä viimeksi olimme asuneet, itävaltalaisella höyrylaivalla Triestiin, Big ylevän rohkean, toivehikkaan mielialan vallassa. Mutta hänen rohkeutensa ja toivonsa olivat kumminkin vain kuin iltarusko kukoistavan, hedelmöittävän kevätpäivän jälkeen, jota seuraa kukan ja hedelmän tuhoava hallayö.
Mitä auttoi Big-parkaani, että hänen pyyntönsä oli jouluillaksi vapauttanut syvällä laivanruumassa makaavan murhaajan kahleista ja antanut hänelle hetkeksi ihmisarvon takaisin, mitä auttoi häntä että hän hyväntekijänä kierteli Triestin kurjimpia kaupunginosia ja polvistui kirkoissa rukoillen lapsensa puolesta? Kun keväimen ensi nuppujen puhjetessa hänen synnytyshetkensä lähestyi, oli hänen mielensä jälleen lannistunut, synkkäin aavistusten vallassa.
* * * * *
Olen peräti alakuloisella mielellä! Kirjoittaessani elämäni tarinaa, kalvaa myrsky väsymättömästi kattoani, päre toisen jälkeen lentää tiehensä. Paikkaukseni ei kestänyt paljoa. Tänään olen jälleen ollut aamusta varhain myöhään iltaan katolla työssä. Työskennellessäni siellä rasituksesta hikisenä alkoi jäätävä itätuuli minua ahdistella. Kylmetyin aika lailla, ja tunnen etten ole enää muinoinen voimakas Jost Wildi. Sen lisäksi olen tehnyt pelästyttävän huomion. Kun illan suussa aioin panna uunin lämpiämään, huomasin että puuvarastoni on niukanlainen. Se oli syksyllä yhtä suuri kuin muinakin vuosina, mutta olen tänä talvena huomaamattani käyttänyt lämmittämiseen enemmän puita kuin ennen, sillä yhä uusien muistojen houkuttelemana olen usein yksinäisyydessäni jatkanut näiden tunnustusten kirjoittamista puoliyöhön, jopa aamuunkin saakka. Jos nyt tulisi kova pakkanen, joutuisin pahaan pulaan. En voisi säästää halkoja pistosten takia, joita tunnen rinnassani, ja jonkun ajan kuluttua minun täytyisi alkaa lämmittää uunia observatoorin huonekaluilla, mitä ilman vain voisin olla. Ihania kokemuksia odotettavissa! Myrsky tuhoaa katon, vartija polttaa talon kaluston ja seinät ja pystyttää lopuksi vuoren huipulle punaisen hätälipun! Sitä en olisi halukas tekemään! Ja voitaisiinkohan minulle edes toimittaakaan apua? Tietysti uskollinen Hannuni tekisi yliluonnollisia ponnistuksia, mutta on sitten olemassa mahdollisuus, että minun täytyy yksinäisyydessä vähitellen menehtyä puoleksihävitetyssä majasessa. Siksi on mieleni niin tuiki synkkä. Ennen kaikesta järkyttää sitä kumminkin se, että minun nyt on elämäntarinaani liitettävä Big-paran tunnustus.
Hänen syyllisyydestään lankeaa toinen puoli minun osalleni.
* * * * *
Kun autuaallisen vaimoni ja minun oli päättäminen, missä kaupungissa odottaisimme oman lapsemme ensimäistä, suloista hymyilyä, ei meidän olisi pitänyt valita Triestiä. Tosinhan siellä asui uskollinen Gherita, joka iloissaan siitä että jälleen sai palvella muinoista käskijätärtään, melkein unohti pitää huolta omasta kodistaan, miehestään ja lapsistaan, ja vuokraamamme pieni huvila sijaitsi viehkeän linnunpesän kaltaisena tuulelta suojatulla, alati vihreällä rinteellä. Mutta puutarhaamme huuhtelevan sinisen lahden takaa kohtasi katsetta Duinon silmääkiinnittävä, synkkä kalliolinna, ja kun muinoiset tuttavamme tulivat meitä tervehtimään; juttelivat he noille linnoille tekemästämme huvimatkasta sekä iloisesta karkelosta paluumatkalla, ja kuinka Bigin tulisuus silloin oli saattanut hänen kauneutensa ilmenemään täydessä ihanuudessaan. Näin kuinka nuo hilpeässä keskustelussa esiinkutsutut muistot järkyttivät vaimoni mieltä, jonka tyynen toivehikas äidinilo oli niin kokonaan täyttänyt. Tuntikausia hän nyt istui akkunan ääressä, silmäillen ulos merelle, joka hohteestaan ja hymyilystään huolimatta tiesi kertoella Belgian Charlottaan synkästä kohtalosta ja jonka laineissa sospir' del mar' väreilee. Tuota lahdelmaa katsellessaan painoi Big ihanan päänsä alas, ja hänen kasvoiltaan häipyi onnen heijastus kuin sammuva auringonsäde. Lähestyin häntä iloisesti tervehtäen. Hän heräsi syvistä mietteistä ja hänen äänensä haikea hellyys muistutti minua äitivainajastani, kun hän pyysi: »Jost, poikaseni' puhupas nyt taas kerran muutama sana minun kotipuoleni kieltä.»
Noina synkkinä aikoina hän varmaankin, mieli Miramareen ja Duinoon liittyväin muistojen vallassa, kirjoitti tunnustuksensa, kuinka oli rikkonut Duglorea, muinoista morsiantani vastaan. Siinä ovat nämä sanat: »Kuten Belgian Charlotta olisi halunnut nähdä miehensä keisarinistuimella, niin toivoin minäkin näkeväni sinun, puolisoni, jota niin sanomattomasti rakastan, saavuttavan korkeimman elämänonnen. Mutta nyt, kun lastamme odotteessani tuo salainen pahateko polttaa sydäntäni tulillekin tavoin, en tahdo olla Duinon kauhean Jugundan kaltainen. Pelkään että lapseni syntymä vie minut kuolemaan. Silloin tulee sinun tietää rikokseni. Ei edes sekään ajatus, että kiroat minua haudassani, ole minusta niin kammottava, kuin kuoleminen syntiäni tunnustamatta.»
Luin Bigin tunnustuksen, sydän vihlovaa surua täynnänsä, ennen hänen eroamistaan elämästä. Hän itse pyysi synnytystuskiaan kärsiessään minua avaamaan kirjeen, joka sisälsi sen.
Nuo tuskat kestivät koko päivän ja yön. Pitkä kaamea yö oli kulunut puoliväliin, Kärsin yhdessä Bigin kanssa. Kuuma kyynelpari vieri pitkin hänen polttavia poskiaan.
— Jost, en kestä enempää, auta minua — vaikeroi Big. — Elä pelästy pyyntöäni! New Yorkissa näin matka-arkussasi pienen kirjan. Se oli Duglore Imoberstegin virsikirja. Hän oli antanut sen sinulle amuletiksi. Et suostunut siitä luopumaan. Mutta minä pelkään tuota tomuista kirjaa, joka seuraa sinua kaikkialle. Jost, tuon salaperäisen amuletin takia en voi täyttää naisen vaikeinta velvollisuutta. Se lamauttaa voimani. Jost, rakkauteni ja kärsimysteni tähden, — toimita se pois talosta — ja minä synnytän sinulle lapsemme!
Annoin kirjan Gheritalle, että hän veisi sen kotiinsa. Kuinka ihmeellinen olikaan tuo Bigin kiihkeä pyyntö! Kaameana hiipi mieleeni aavistus, että viaton kirjanen, joka hänen voimansa lamautti, oli hänelle muistutuksena salaisesta rikoksesta, josta omatunto häntä soimasi, — ja aloin käsittää kaikki.
Hetkisen ajaksi hän näytti vapautuvan epätoivostaan. Mutta äkkiä hän huusi:
— Miksi olet niin kalpea, miksi katsot minuun niin tyrmistyneenä, Jost?
Vaikeroiden ja vavahtelevin sormin hän raastoi ihanaa tukkaansa, joka kuin vaaleanruskea vaippa valui alas hänen hartioilleen. Mutta kohta hän kavahti istualleen. Sekavain suortuvien takaa tuijottivat hänen sinisilmänsä kauhistuneena eteensä kuin olisivat nähneet aaveen, hänen suloiset kasvonsa vääntyivät, ja kouristuskohtaus sai hänen käsivartensa nytkähtelemään.
— Mitä minun täytyykään kärsiä, Jost! Se, mikä minua kiduttaa, ei ole tuo pieni kirja, kirkaisi hän, — vaan minä tiedän, minkätähden kärsin. Duglore Imoberstegin takia minä en voi lastani synnyttää!
Hän läähätti tuskallisesti. Sitten seurasi kimakka huuto:
— Jost, Jost-parka, olen rikkonut Duglore Imoberstegiä ja äitiyden pyhyyttä vastaan!
Minusta oli kuin maa olisi vavahtaen haljennut allani ja helvetin myrkylliset liekit syöksyneet esiin. Voimatonna vaipui Big takaisin patjalle, valittaen ja nyyhkyttäen ja itkien yhtä katkerasti kuin muinoin Hampurin sairashuoneella kihlautumisemme jälkeen. Mutta tämä itku oli sisällisen vapautumisen itkua! Kun vavisten ja saamatta sanaa esiin vaivuin hänen vuoteensa ääreen, ojensi hän minulle vavahtelevan, kylmän hien peittämän kätensä.
— Jost, olen kirjoittanut sinulle kirjeen, nyyhkytti hän kuuman kyynelvirran huuhdellessa hänen poskiaan. — Tässä on pienen lippaani avain. Lipas on tuolla viereisessä huoneessa. Mene, lue mitä olen kirjoittanut, mutta elä lue sitä minun nähteni! Mene, Jost! Anna anteeksi, jos voit antaa! Mene — — —
Sanat katkesivat hänen hehkuville huulilleen. Mutta sisälliset tuskat pakottivat tuon voimattoman, kidutetun olennon jälleen pystyyn. — Mene; rukoili hän. — Mene lukemaan!
Hoipersin viereiseen huoneeseen ja avasin vavahtelevin sormin norsunluusta veistetyn muinaismeksikkolaisen lippaan. Siinä olivat nuo Bigin rakkaalla käsialalla kirjoitetut lehtiset, mutta kirjainten terävähköt muodot todistivat tuskasta ja mieIenliikutuksesta, joiden vallassa kirjoittaja oli ollut. Maailma oli mustenemaisillaan silmissäni, vaan kooten viimeiset voimani kykenin kumminkin lukemaan vaimoni tunnustuksen.
»Sanomattoman rakas mieheni», kirjoitti Big, »jo Helgolannissa hurmasivat minut sinun tummat silmäsi, ylväs nuoruutesi, voimakas raikkautesi. Sydämeni oli tulvillaan riemua nähdessäni sinut jälleen Sommerfeldin ilmapallon luona. Itkien muistelen tuota viehättävää retkeä sekä sitä seuraavia ihania iltoja, joiden suloa ei häirinnyt mikään muu, kuin pettymys saadessani kuulla että sinulla oli jo kotiseudullasi kihlattu. Tunsin silloin, että minun pitäisi lopettaa seurustelumme, mutta en voinut, — oli kuin salaperäinen voima olisi minua vetänyt puoleesi.
Käsittääkseni rikokseni, muistele noita Hampurissa viettämiämme ikuisesti unohtumattomia päiviä! Muistele tulisen mielettömiä suuteloitamme! Muista, kuinka kolea oli eromme Hampurin oikeushuoneiston edustalla! Hoipersin tyköäsi kuin tajutonna. Tuo ainoa ajatus täytti mieleni: 'Nyt olen ainiaaksi menettänyt Jostini!' Mitä siitä välitin, että kasvatuskoulun johtajat, Jenssen ja Römer, jotka jo monta kertaa olivat varoittaneet minua seurustelemasta kanssasi, karkottivat minut luotansa? Elin hotellissa, uskaltamatta ilmaista kenellekään ainoallakaan sanalla sitä, mikä poltti sydäntäni kuin liekki. Minun olisi pitänyt ja minulla oli aikomus lähteä Meksikkoon, mutta en voinut erota siitä paikasta, jossa elit, ilmasta, jota hengitit. Mielettömästi sinua ikävöiden kuljin aamusta iltaan yksin pitkin kaupungin katuja, toivoen näkeväni edes pukimesi liepeen, jalkasi jäljen kadulla. Kaikki turhaa! Kysyin eräältä poliisilta, kuinka saisin selville asuntosi. Muutaman päivän perästä hän ilmoitti sen minulle, ja minun onnistui saada kaikenmoisia tietoja sinusta ja silloisesta morsiamestasi sukkelapäiseltä poikaselta, joka oli tuon puutarhurin palveluksessa, jonka tykönä te asuitte, ja aamuisin kuljetti rattaillaan kukkia kaupunkiin. Jost, Jostini, jota jumaloin, halpana laivanlämmittäjänä! Tuo ylevämielinen mies, joka oli minulle lausunut: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!' oli vajonnut halvimpaan toimeen, mitä satamakaupunki voi tarjota. Vihdoin, vihdoin näin sinut jälleen. Talutit morsiantasi ja uskalsit tuskin tervehtiä minua hänen tähtensä. Silloin oli kuin olisin menettänyt järkeni! Mielessäni liikkui ajatus, että lopettaisin päiväni ja määräisin sinut perillisekseni, niin että voisit morsiamesi kanssa tulla onnelliseksi. Mutta voimakkaammin vielä vaati sydämeni minulle itselleni elämän- ja rakkaudenonnea! Korvissani kaikuivat ja raikuivat sanasi: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!' Tunsin haikeata sääliä sinua kohtaan, ja sydämeni kuiskaili minulle että ainoastaan velvollisuudentunto liitti sinut tuohon tyttöön, joka oli tullut Hampuriin kiinnittämään sinut ainaiseksi vaatimattomiin oloihin, että olit joutumaisillasi lupauksen uhriksi, jonka olit antanut kokemattomana nuorukaisena kaukaisessa kotivuoristossasi ja jota nyt salaa äärettömästi kaduit. Nyt heräsi minussa mieletön ajatus, että minun täytyisi sinun sitä aavistamattasikaan hankkia sinulle vapautesi jälleen, silloin kiiruhtaisit sen tykö, joka oli valmis auttamaan sinut onnen kukkuloille. Niin toimin mielipuolen, enkä järkevän ihmisen tavoin, ja tein rikoksen viatonta Duglore Imoberstegiä kohtaan.
Oli lauantaipäivä. Tuo puutarhurin apulaispoika oli kertonut minulle, ettei laivasi varmaankaan palaisi Hampuriin ennenkuin kahden viikon perästä. Jenssenin ja Römerin kasvatuskoulusta toimitettiin minulle jäähyväiskirjeesi ja valokuvasi, jotka olit lähettänyt Rotterdamista. Kirjeen, jossa vain kiitit entisestä ystävyydestä, mutta et puhunut mitään jälleennäkemisestä, olisi pitänyt saada minut järkiini. Mutta kuvasi pani kaikki mielessäni sekaisin. Suutelin sitä lukemattomat kerrat ja rakkaita kasvojasi katsellen tein seuraavana yönä kauhean päätöksen. Seuraava päivä oli sunnuntai. Silloin menisi Duglore Imobersteg, joka muutoin aina oli kotosalla, Ottensenin kirkkoon.
Minä menin sinne myöskin, yhdyin rukoilevien joukkoon ja huomasin kuinka kauheasti morsiosi minut nähdessään pelästyi ja ikäänkuin jähmettyi tuskasta. Papin rukouksesta kuulin ainoastaan sanat: 'Elä saata meitä kiusaukseen, vaan pelasta meidät pahasta!' Mitä se minua liikutti? Minähän olin pakana! Kiihkeästi toistin mielessäni sanasi: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!'
Jumalanpalvelus oli lopussa. Pyhäpukuinen kirkkoväki virtaili ulos, ja lähtiessäni kirkosta huomasin kuinka morsiamesi pyrki minua pakenemaan, mutta olin jo hänen vieressään.
— Neiti, pyysin minä, — saisinko puhua muutaman vakavan sanankanssanne.
Hän pysähtyi. Molemmat kiihkeän mielenliikutuksen vallassa odotimmevaieten ihmisjoukon loittonemista.
- Että annatte Jost Wildille hänen vapautensa takaisin, vastasin minä kalveten, mutta päättäväisesti. - Hän rakastaa minua enemmän kuin teitä ja tuntee itsensä onnettomaksi siitä, että on teihin kahlehdittu!
— Ei, Jostini ei tunne itseään onnettomaksi siitä että on minun omani! sopersi hän vavahdellen.
Tässä on kirje Rotterdamista, jatkoin minä. — Te tunnette käsialan.
Katse vain ja hän kirkaisi:
— Katala Jost! — Mutta en voi sittenkään luopua Jostista, neiti, rukoili hän. — Tulen synnyttämään hänelle lapsen!
Silloin pujahti huulilleni tuo saatanallinen vastaus:
— Mutta minä kaiketi ennen kuin te!
Silmät, joiden puoleksi sammunutta katsetta en voi koskaan unohtaa, tuijottivat minuun. Valitushuuto huulillaan hoipersi tuo onneton luotani pois päivänpaisteiselle tielle!»
Kirje, joka sisälsi tuon kaamean tunnustuksen, putosi kädestäni.Masentavaan suruuni sekaantui nyt vihaa, raivoa. Ensi tunteeni oli:Sinä Amerikan metsien villipeto, joka olet raadellut Dugloreani, nyt onsinun saatava surmasi miehesi kädestä.
Astuin askeleen kohti huonetta, jossa Big vaikeroi tuskissaan. Silloin kuulin oven takaa hänen sydäntävihlovan valituksensa: — Lapseni, lapseni, armahda minua! — ja Gheritan rukoukseen korotetun äänen. Ei, nyt ei ollut oikea hetki vaatia rikollista ankaralle tilinteolle. Tulin järkiini. Otin kirjeen lattialta ja luin kauhun vallassa edelleen.
»Kysyt minulta», kirjoitti Big, »kuinka voin tehdä itseni syypääksi noin kauheaan petokseen viatonta Duglore Imoberstegiä kohtaan. Toimin mielenkiihtymyksen vallassa, joka esti minua tuntemasta sääliä uhriani kohtaan ja tajuamasta tekoni kataluutta, kuin unessakävijä, joka epäröimättä lähtee astelemaan katonharjaa pitkin. Olinhan täysin vakuutettu taistelevani vain sinun onnesi puolesta, sinä sydämeni lemmitty!
En ollenkaan ihmetellyt, kun ilkityöni tuotti minulle ulkonaista menestystä ja pääsin valitsemasta pakenisinko Meksikkoon vai surmaisinko itseni syöksymällä veteen. Puutarhuripoikanen ilmoitti minulle Duglore Imoberstegin lähteneen kotipuolelleen ja sinun olevan sairashuoneella lavantaudissa ja ettet ollut enää morsiantasi tavannut. Nyt oli minulla jälleen tilaisuutta lähestyä sinua. Nuo kaksi kirjettä, jotka sait kotipuoleltasi, eivät ilmaisseet mitään, ei mikään enää erottanut meitä, ja istuessani sairasvuoteesi ääressä tunsin sokeudessani kiitollisuutta kohtaloa kohtaan, joka oli sallinut kauhean tekoni tapahtua.
Vitkalleen vain seurasi herääminen noista kiihkeän mielettömistä haaveista, jotka olivat hämmentäneet oikeuskäsitteeni ja saattaneet minut luulottelemaan itselleni, että olin tehnyt jalon ja ylevän teon sinua kohtaan. Sairaalassa alkoi todellisuus hiukan häämöttää mieleeni, huomatessani että olit kiintynyt Duglore Imoberstegiin paljoa voimakkaammin kuin koskaan olin ottanut uskoakseni. Se oli syynä haikeaan tuskaani, kyyneleihini kihlautuessamme! 'Olen hankkinut itselleni mahdollisuuden elää Jostini rinnalla uhrilla, joka on suurempi kuin onni', vaikeroin sydämessäni. Pyrin estämään tuota tunnetta valloilleen pääsemästä. Mutta Hampurin asemalla — muistat kyllä tuon synkän illan — täytyi minun äkkiä jälleen ajatella tyttöä, joka surun murtamana oli paennut kotiseudulleen. Selvästi kuin todellisuudessa näin edessäni nuo silmät, joissa kuvastui tuska, kaamea kuin kuolema, nuo verettömät kasvot! Hellyys, joka vetää toista naista toisen puoleen, kiihkeä sääli onnetonta kohtaan, epätoivo oman itseni tähden täytti sydämeni. Minusta tuntui, että minun oli lähdettävä luotasi, Jost! Mutta tuona hetkenä vain alkoivat ne tuskat, joita rikollisuuteni oli minulle tuottava. Kaikkein kaameimmiksi kävivät ne, kun avioliittomme ei näyttänyt suovan minulle vaimon ihanimpien toiveiden tyydytystä. 'Minäkö lapsen, lausuin itselleni, lapsen! Kuinka voin toivoakaan saavani lapsen! Duglore Imoberstegille lausumallani valheella olen loukannut pyhintä luonnossa, äitiyden salaisuutta. Hedelmättömyyden kirous kohtaa sitä naista, joka rikollisesti on teeskennellyt umpun pyhää versomista!' Minussa herasi, vaikka olin pakanan tavoin kasvatettu, ihmissielun pelättävin ihme, omatunto, ja se täytti mieleni tuolla masentavalla tuskalla, joka esti lempemme tuottamasta hedelmää.»
Bigin tunnustusta jatkui, jatkui yhä.
»Sinä muistat tuon Duglore Imoberstegiltä saamasi pienen kirjan, jonka näin sinulla New Yorkissa. Käsitinhän, ettet tahtonut luopua nuoruudenlempesi viattomasta todisteesta, mutta tuo kirja herätti minussa kauheata pelkoa joka kerran kun sen näin taikka vain muistinkaan. Se oli minusta kuin Duglore Imoberstegin syytös minua kohtaan, silmin nähtävänä. Olihan hetkiä, autuaallisia öitä, jolloin sinun povellasi unhotin kasvavat tuskani, ja kulkuretkillämme läpi maailman vaimenivat ne usein päiviksi, viikoiksi, ja sallivat minun nauttia varastamastani onnesta, mutta äkkiä kohtasi minua jälleen sallimuksen uhkaus. Luin Goethen runoelmia. Silmiäni kohtasivat sanat: 'Syy kaikki kostetaan maan päällä.' Avasin Schillerin teokset. 'Ei elo aarre kallein inehmon', kajahti sieltä minulle vastaan, 'Mutt' rikollisuus kurjuus suurin on!' Runoilijat vakuuttivat minulle vain samaa, mitä tunsin omassa povessani, ja elämä kidutti minua monenmoisilla tavoin. Ajattele kalpeata pikku Maudia. Siis vieraatkin lapset menehtyivät käsissäni. Ajattele tuota vanhaa triestiläistä herraa, joka lausui nuo mieltäjärkyttävät sanat: 'Salattava teko murjoo ja tuhoo naisen sielun!' Ajattele Roomaa! Olin yhä vielä lohduttautunut sillä heikolla toivolla, että Duglore Imoberstegin sanat, että hän synnyttäisi sinulle lapsen, olivat olleet hätäpuolustusta ja yhtä valheellisia kuin minun singahuttamani vakuutus: 'Minä kaiketi ennen kuin te!' Silloin sain käsiini tuon sanomalehden. Mitä merkitsi tuo vähäinen lohdutus, että hän oli kaukaisessa kotilaaksossaan saavuttanut hiukan onnea, sen kauhistuttavan tiedon rinnalla, että olin mielettömällä teollani riistänyt sinulta lapsesi ja lapselta sen isän. Rikosta oli seurannut toinen rikos!»
Niin, sen tunsin nyt minäkin. Noiden kärsimysten, noiden rikosten syynä, jotka Bigin kirje sydäntäsärkevällä tavalla kertoi, olivat minun kiihkeät sanani »Kaiken elämäni tahdon viettää sinun parissasi.» Minä olin ensiksi pettänyt Dugloren hillittömänä uskottomuuden hetkenä, minun petoksestani oli Bigin rikollinen teko johtunut, ja tuo, joka jo vuosia sitten oli riistänyt vaimoltani mielenrauhan, täytti nyt kaameana minunkin mieleni. Masentavan selvästi käsitin nyt oman syyllisyyteni, ja sydämeni vaikeroi: »Dugloreni, Duglore-parkani!» Tuo tunne karkotti hurjan vihan, jota olin tuntenut Bigiä kohtaan, mutta en voinut sittenkään mennä heti hänen luokseen ja lausua: »Kaikesta sydämestäni suon sinulle anteeksi!» Ei, sitä en voinut, — liian voimakkaasti oli tuo kaamea tunnustus järkyttänyt mieltäni, liian tuikeasti tunsin kohtalon raskaan käden kurituksen. Kiihkeästi kärsien ja sisäistä taistelua taistellen luin Bigin kirjeen loppuun. Se päättyi noihin sydäntävihloviin sanoihin: »Luulin lapseni olevan taivaan sanansaattajan, joka ilmoittaisi rikokseni annetun anteeksi. Mutta kuta enemmän sen syntymisen hetki lähenee, sitä varmemmaksi käy vakuutukseni, että elämäni valhe on vievä minut lapsineni kuolemaan. Tuska, mieletön tuska vaivaa minua, ja pelkästä pelosta olen jo kuolemaisillani. Anna minulle anteeksi kaikki teeskentelyni, Jost, ja auta minua haudan tuolla puolen kantamaan rangaistukseni, auta minua, Jost, rajattoman rakkauteni takia. Olisinhan niin mielelläni kuollut sinun tähtesi, rakas, rakas mieheni!»
Aamurusko kirkasti huoneen, linnut puissa heräsivät laulamaan. Pyrin lähtemään vaimoni vuoteen ääreen, lausuakseni hänelle armahtavaisen sanan, joskaan en kykenisi anteeksiannosta puhumaan. Silloin kajahti huuto! Gherita tuli minulle vastaan uupuneena valvomisesta ja jännityksestä.
— Hän elää, mutta lapsi, herra Quifort — se syntyi kuolleena.
Nähdessäni Bigin jälleen tuon kauhean tunnustuksen jälkeen, hän nukkui voimattomana sikeää, rauhallista unta. Hänen vieressään lepäsi sirorakenteinen kuollut poika.
Hänen vuoteensa ääressä koin vaikeroivin sydämin tuota kurjuutta, jonka rikollisuus vuodattaa yli kaiken maailman, ja sanomaton sääli saattoi minut toivomaan, ettei Big enää heräisi syvästä unestaan. Tiesin, että hän avaisi silmänsä ainoastaan kuollakseen.
* * * * *
Kynä vaipui alas vapisevasta kädestäni. Koko yön vietin tuskallisissa haaveissa. Kuljin jälleen Bigin kanssa entisiä teitämme kautta maiden ja kaupunkein, joihin lentoretkemme meidät veivät, ja alinomaa täytyi minun ajatella, kuinka elämä olisi meille hymyillyt, jos hän olisi voinut tulla vaimokseni saamatta tuota vihottelevaa haavaa sydämeensä. Edessäni leijaili hänen kuvansa sellaisena kuin hän oli ollut rakkautemme ja avioliittomme ihanimpina hetkinä, tuo jaloluontoinen olento, joka suurenmoisina lahjoineen näytti olevan kutsuttu levittämään ympärilleen yksinomaan riemun päivänpaistetta. Mutta vaimoni ihanan kuvan eteen tuli himmentäen toinen, itkevä Duglore, hurskas viaton Dugloreni, jolta oli ryöstetty elämänonni. Ei, en halua enää kuvata yön kärsimyksiä! Aamulla olin täyttä totta sairas, ja vain suurella vaivalla olen tänään voinut hoitaa tehtäväni. Miksi ei saanut olla toisin, Big-parkani? Miksi? — —
Mutta masentunutta mieltäni odotti melkein huutavan iloisa lohdutus. Illan suussa alkoi sähkölennätinkone naksuttaa! Ensi hetkenä pelästyin, luullen jo olevani kuumehoureiden vallassa. Mutta naksutus oli suloista todellisuutta, ja minulle, ihmeissäni kuuntelevalle, ihanaa elämän musiikkia. Kone oli käynnissä, paperikaistale liikkui kynän alla, joka piirteli kirjaimia ja sanoja. En tarvinnut niitä lukea, korvani ne tulkitsi vavahtelevalle sydämelleni. Uskolliselta Hannultani nuo viestit tulivat. Kun viimeiset föönmyrskyt olivat sulattaneet vuoristosta joukon lunta, oli hänen käynyt mahdolliseksi saada selville langan katkeamiskohta, eikä hän ollut tyytynyt ennenkuin Gauenburgista lähetettiin laaksoon asianymmärtäviä työmiehiä, jotka laittoivat johdon kuntoon. Niin hän kertoeli. Kiitän sinua, rakas Hannuni!
Keskustelin varmaankin tunnin ajan. Hän ja Gottlobeni voivat hyvin. Hän antoi minulle ilahduttavimpia tietoja mitä vain voin saada, Hangsteinerin muisto täyttää nyt mieleni mitä sovinnollisimmilla tunteilla. Kuoleva on tehnyt mitä tuskin uskalsin toivoakaan. Hän kutsutti Hannun ja Gottloben vuoteensa ääreen ja antoi suostumuksensa heidän avioliittoonsa. Ja vielä enemmän! Kamppaillen jo kuoleman kanssa hän antoi Hannulle lyhyesti tiedon Gottloben syntyperästä. Nuori ystäväni tietää että minä olen Jost Wildi Selmatt'ista ja Gottloben isä. Omantunnon ääni sekä oveluus, joka ohjasi Hangsteineriä vielä kuolemankin lähetessä, saattoivat hänet ilmaisemaan nuo seikat. Hän ei tahtonut, että hänen todellisten lastensa perintö pienenisi Gottloben takia, sentähden hän sanoi Hannulle, ettei Gottlobe ollut perivä häneltä mitään, vaan että hän kerran oli saava minulta suuremman perinnön, kuin mitä hän itse voisi hänelle jättää. Siinä syy, miksi hän paljasti tuon salaisuuden. Se oli, lukuunottamatta tuota tekoa, joka luo kirkastavan valonsa yli hänen elämänsä, retkeä Hampuriin Duglorea pelastamaan, järkevintä, mitä Hangsteinerin heikolla ajulla konsanaan oli keksitty tehdä tai puhua. Toukokuussa tuo nuori, autuaallinen ihmispari saa viettää häänsä. Hannu ilmaisee nyt Gottlobelle varovasti hänen syntyperänsä salaisuuden. Iloitsen siitä sydämeni pohjasta, mitä hellimmät tunteet vetävät minua lapseni puoleen, ja mieleni täyttää riemuisena vakuutus, että meidät isänä ja tyttärenä tulee yhdistämään harras rakkaus. Runsaasti siunausta, runsaasti onnen päivänpaistetta ja sydämen rauha tulkoon osaksenne yhteisellä elämänpolullanne! Mutta häihinne toukokuussa tahdon laskeutua alas laaksoon, näkemään tyynen, valtavan riemun kasvoillanne!
Gottlobe sähkötti itse minulle tervehdyksensä! Sydämellisin sanoin hän tiedusteli kuinka laitani on, kuinka olen kestänyt pitkällisen yksinäisyyteni. He olivat Hannun kanssa olleet kovin levottomia tähteni. Kiihkeän onnen vallassa, kun nyt jälleen voimme vaihtaa ajatuksia, vastasin minä: »Voin varsin hyvin.» Itse asiassa minun olisi pitänyt sanoa juuri päinvastoin. Mutta laivankapteeni ei puhu kernaasti siitä, että hänen aluksensa on uppoamaisillaan, ja vielähän ehdin toiste tunnustaa tilani. Siitä vain olen iloissani, että elämäni kuvaukset jo ovat valmistuneet niin pitkälti. Tahdon kiiruhtaa kirjoittamaan ne loppuun, vaikka niillä nyt, rakas Hannu, Hangsteineriltä saamiesi tietojen jälkeen, ei sinuun nähden ole suurta merkitystä.
Mieli lohdullisempana elämältä tänään saamani hilpeän tervehdyksen jälkeen jatkan nyt alkamaani synkkää lukua, kertoakseni vielä kuinka Abigail tunnustuksensa tehtyään meni yksin kuolemaan, meni kuolemaan ehdittyään tuskin yhdeksännenkolmatta ikävuotensa päähän ja ollen vielä silloinkin, surun murtamana, rikostansa surevana olentona, hurmaava nainen, jonka ainoakaan ihminen ei olisi uskonut voivan olla syyllinen niin kaameaan sydämettömään tekoon. Mutta rakkaus ja mielenhurmaus… Ei, en tahtoisi vaeltaa elämänpolkua enää toistamiseen alusta! Pelkäisin aina tuota ihmisluonnon kiihkeyttä, joka sekasorron hetkenä voi saattaa jaloimmankin harhaan — ja syöstä hänet sanomattomaan kurjuuteen.
* * * * *
Big, Big-parkani avasi silmänsä vain erotakseen vitkalleen elämästä. En koskaan lausunut hänelle lievintäkään nuhteen sanaa tuon kauhean teon johdosta, jolla hän oli Duglorea vastaan rikkonut. Nuhteet soveltuvat vain elämän arkioloihin. Kun kohtalon kostava käsi on syössyt rikollisen epätoivoon, silloin vaikenevat itsestään muiden syytökset. Sydän säälistä vavahtelevana istuin vaimoni vuoteen ääressä. Vaikeroiva huoahdus kävi yli hänen huultensa, ja hän avasi sinisilmänsä ja sopersi heikolla äänellä:
— Ja et ole paennut tyköäni, Jostini, paennut kauas merten taa! Miksi et sinä hylkää minua?
Suudellen hänen otsaansa lausuin mieli syvästi järkytettynä:
— Olenhan yhtä syyllinen kuin sinäkin! Tahdon auttaa sinua kantamaan kuormaasi, rakas Big-parkani!
Hänen vapisevat sormensa tavottelivat kättäni. Voimattomin huulin painoi hän sille suutelon ja äännähti:
— Kiitän sinua, Jost!
Haikea itku väreili hänen suunsa ympärillä.
Triestin öljymäki komeili täydessä kevätloistossaan. Jokaisesta kivenkolosta versoi elämää esiin, leivonen raiutteli liverryksiään yli maan ja meren, ja pian avasivat ruusutkin umppunsa. Mutta hitaasti edistyi Bigin paraneminen, ja ulkonaista laatua se vain oli. En vielä silloinkaan, kun jo sain viedä hänet ulos puutarhaan, uskaltanut koskettaa tuota kaameata seikkaa, joka kumminkin vaati koskettamista, vaan johon oli kajoaminen niin hellävaraisesti, että sairas, haavoittunut sydän sen sietäisi. Vaimoani, jonka voimat eivät tahtoneet ottaa palatakseen, vilutti keskellä lämmintä päivänpaistetta, etelän keväimen kukoistus ja loisto tuotti hänelle tuskaa, ja pahinta kaikesta — hän vavahti arasti minun häntä lähestyessäni. Tuikealla tuskalla tunsin, kuinka tuo ajatus, että tiesin hänen rikoksestaan, häntä kidutti ja riisti häneltä mahdollisuuden elää edelleen, ja kuinka hänen mielensä synkkenemistään synkkeni. Muuta ei Bigini elämältä enää pyytänyt, kuin tilaisuutta mennä kuolemaan!
Kuinka voisin häntä auttaa, hänet pelastaa? Mieleeni tuli ajatus, että kirjoittaisin Duglorelle monen anoen häneltä anteeksiantoa meille molemmille, Bigille ja minulle, ja olin vakuutettu, että Duglore hurskaan sydämensä yltäkylläisyydestä soisi meille lohdutuksen, joka vaimentaisi Bigin tunnonvaivat ja tuottaisi meille mahdollisuuden nauttia puhtaampaa onnea kuin siihen saakka.
Ryhdyin kirjoittamaan elämäni vaikeinta kirjettä. Muuta ei se tullut sisältämään kuin tuon tärkeimmän asian, kuinka olimme Bigin kanssa häntä vastaan rikkoneet, ja mitä Big oli katuvaisena tunnustanut haikeana kärsimysten hetkenä. Siihen vain vielä lisäsin, että olimme vaimoni kanssa valmiit mihin uhrauksiin tahansa Gottloben hyväksi. Ulkonaisista elämänoloistamme en maininnut mitään, pyysin vain että hän lähettäisi vastauksen postista noudettavana kirjeenä Jost Wildille Triestiin. »Nöyrästi lasken vaimoni kohtalon sinun käsiisi, sinä haikeata vääryyttä kärsinyt Duglore», lopetin kirjeeni, »armahda häntä ja vapahda hänet hänen sanomattomista kärsimyksistään!»
Sieluntuskat lisäävät ihmisen aistien valppautta. Luulin kirjoittaneeni tuon kirjeen aivan salaa Duglorelle, mutta hän arvasi hankkeeni. Hän istui kanssani puitten alla huvilamme pienessä kukkatarhassa, kasvoillaan surujen suoma ylevä leima. Hänen sinisilmiensä synkän haaveksiva katse oli kiintynyt lahdella välkkyviin valkeisiin purjeihin. Äänettömyyden katkaisemiseksi juttelin retkistä, joita sittemmin olimme tekevät kautta maailman.
— Mitä hyödyttää matkustaminen? vastasi hän. — Minä jään mieluumminGheritan tykö. Itseään pakoon ei kumminkaan pääse!
Hän painoi päänsä alas toivottoman tuskan vallassa.
— Olet kirjoittanut kirjeen entiselle morsiamellesi, Jost, puhui hän tuskin kuultavasti, — tiedän sen, vaikka en ole nähnyt sinun kirjoittavan, sillä tunnen mitä ajattelet ja tuumit ja teet, ja tiedän että mitä sydämellisin sääli sinut saattoi sen kirjoittamaan.
Hänen kelmeä kätensä hyväili kättäni.
— Kiitän sinua, Jostini! Mutta elä lähetä tuota kirjettä. Se vain saattaa jälleen sekasortoa hänen mieleensä, ja minulle ei armeliainkaan vastaus voi tuottaa apua.
Hänen päänsä vaipui yhä alemmaksi ja hän vaikeroi toivottomasti.
Jouduin hänen sanoistaan hämmästyksiini ja haikealle mielin.
— Mutta mitä meidän sitten on tekeminen, Big-parkani, lausuin minä, — jollakin tavoinhan meidän on saatava sopusointua elämäämme!
Big tuijotti eteensä. — Jost, sanoi hän hiljaa, — et ole koskaan käsittänyt naissydäntä, jos voit uneksiakaan, että toinen nainen voisi antaa toiselle anteeksi rikosta sellaista kuin tuo, jonka olen tehnyt Duglore Imoberstegiä kohtaan. Sinulle, nuoruutensa lemmitylle, hän kyllä antaa anteeksi, mutta minulle ei konsanaan. Jos hänen huulensa voisivatkin sitä vakuuttaa, hänen sydämensä ei tee sitä koskaan, ei koskaan!
Epätoivo kuvastui hänen kasvoillaan.
- Niissä piireissä, joita sinä tunnet, puhuin minä kiihkeän vakuuttavasti, — ei ehkä ole naisia, jotka suovat anteeksi vihollisilleen, mutta tuolla kaukaisessa vuoristossa elelevä muinoinen morsiameni kykenee rakkautensa voimasta sen tekemään. Tunnen Dugloren. Sana vain minun puoleltani, ja hän suo turmeltumattoman ja hurskaan mielensä yltäkylläisyydestä sinulle rauhan.
Big vavahti: — Joskin Duglore Imobersteg antaisi minulle anteeksi, niin ei Jumala koskaan anna! lausui hän tuskaisesti hampaitaan kiristäen.
Mutta kaamea pelko, joka valtasi minut nähdessäni hänet noin täysin murtuneena, toi huulilleni niin vakuuttavia ja sydämellisiä sanoja, että hän sentään minua kuunnellen hieman kohotti päätänsä.
— Oi sinua armasta, laupiasta miestä! kuiskasi hän puristaen hiljaa käsiäni, ja kuin heikko toivon säde olisi jälleen valaissut hänen synkkää mieltänsä hän lausui:
— Lähetä siis kumminkin tuo kirje entiselle morsiamellesi. Sano hänelle että polvistun epätoivoisena hänen jalkojensa juureen ja tahdon tulla hurskaaksi ja lempeäksi kuten hän, jos hän koko sydämestään suo minulle anteeksi.
Vaieten painoi Big päänsä vasten poveani. Vienosti, rukoilevasti hän äännähti:
— Jost, tahtoisin elää vielä vähän aikaa luonasi!
Minun varma vakuutukseni että vastauksena kirjeeseemme saapuisi anteeksianto Duglorelta, herätti Biginkin povessa luottamusta. Hän salli minun puhua ihanista päivistä, jotka meitä jälleen odottivat, ja palkitsi toivehikkaat sanani kiihkeällä hellyydellä. Mutta kun viikko oli mennyt menojaan eikä kaihoisasti odottamaamme kirjettä kuulunut, joutui hän jälleen kolean surumielisyyden valtaan. Ympäristölleen välinpitämättömänä, synkkiin haaveisiin vaipuneena hän istui jossakin sopukassa ja pudisti päätänsä, kun yritin lausumaan lohdutuksen sanan. Aavistin että vapaaehtoinen kuolema houkutteli häntä voimakkaammin kuin koskaan ennen, ja kehotin Gheritaa pitämään hänestä mitä tarkinta huolta.
Alakuloisena palasin jälleen tyhjin käsin kaupungista. Silloin hypähti Big pystyyn mielipuolen elein. — Hän ei vastaa, huudahti hän, — nyt näet sen itse, Jost, sellaista rikosta kuin minun ei mikään nainen eikä mikään Jumala anna anteeksi!
Kun ei seuraavana aamuna vieläkään ollut tullut vastausta Duglorelta, en olisi enää uskaltanut lähteä kuoloon ikävöivän vaimoni luota, ja pyysin siksi postissa että kirje saavuttuaan heti toimitettaisiin minulle kotiin. Luottaen Dugloreen yhtä varmasti kuin ennenkin, mutta suuresti huolissani Bigin takia, tulin ulos postihuoneistosta. Silloin kiiruhti minua vastaan Gheritan lähettämä sanansaattaja. — Rouva Quifort, kertoi hän hengästyneenä, — on lähtenyt pois kotoa eikä kukaan tiedä minne!
Vavahdin kuolettavasti kauhistuneena. Minne, sen kyllä tiesin, en vain mitä tietä! Pian, mutta kumminkin liian myöhään pääsin rautatieasemalle hänen jäljillensä. Mitä ohuimmassa kesäpuvussa, vain päivänvarjo kädessään oli hän lähtenyt Nabresinan kautta Venetsiaan päin. Käsitin kaikki! Duino, kalliolinna taruineen, huokailevina laineineen! — sima oli tie, jonka epätoivoinen Big-parkani oli valinnut. Turvauduin sähkölennättimeen. Liian myöhäistä!
Ei ainoakaan ihminen ollut näkemässä, kun vaimoni syöksyi kalliolta siniseen mereen. Mutta kun parin tunnin kuluttua saavuin paikalle, veivät minut kalastajat kalliokielekkeelle. Sen reunalla oli siro päivänvarjo ja kesähattu, keveä kuin lukinverkko. Annoin noiden ruskeapintaisten miesten soutaa itseni kallion alapuolella oleville vesille ja silmäilin kiihkeästi kirkkaita laineita. Rauhallisesti kulkivat maneetit, meren amppelit, tietänsä edelleen. Silloin lähestyi jotain valkeata laineiden tuudittamana, silloin kohosi kuin viimeistä tervehdystä lausumaan veden kalvolle notkea kätönen. Kalpeat kasvot! —
Iltahetken hiljaisuudessa valmistin kalastajien avulla alukseemme vuoteen, mihin laskimme vaimoni ruumiin. Miehet paljastivat päänsä, polvistuen rukoilemaan ja katselivat aroin katsein kuollutta.
— Taivaan herra, tuota kauneutta! Kuinka nuori vielä! Minkähän tähden hän meni vapaaehtoisesti kuolemaan. Olikohan hän avionrikkoja?
Noin kuiskailivat kalastajat toinen toiselleen.
— Ei, uskoton vaimo ei hän ollut, — hän oli rakastanut liiaksi. Se oli hänen rikoksensa. Se on annettu hänelle anteeksi!
Kalastajaviitalla hän lepäsi. Iltarusko loitsi viimeisen elonhohteen hänen suloisille kasvoilleen, joita kirkasti kärsimyksensä loppuun kärsineen rauha, ja vaaleanruskeat suortuvat verhosivat kuin viittaan hänen solakan vartensa. Hänen kylmä kätösensä käteeni suljettuna lepäsin polvillani hänen vieressään ja itkin:
— Big, tenhottareni, suloinen vaimoni, herttainen toverini, miksi läksit luotani?
Paperikaistale, jonka hän oli kätkenyt povelleen, antoi vastauksen:
— En voinut elää. Suutelen ja syleilen sinua, armas mieheni!
Lämpöinen keväinen kuutamoyö levitti salaperäisen tunnelmansa yli maan, meren ja taivaan. Silloin veimme veneellämme vaimoni hiljaa kaupunkiin.
Pyrkien kohtalon tarkoituksia itselleni tulkitsemaan istuin koleihin mietteisiin vaipuneena murtunein mielin pienessä huvilassamme, valvoen Bigin ruumiin ääressä, kuten monasti olin valvonut hänen luonaan »Saturnuksessa» hänen uneen vaivuttuaan. Aamu tuli. Silloin soi ovikello. Lähetti postista!
— Herra Quifort, sanoi hän, — minulla on teille tuo herra Jost Wildille osoitettu kirje, jota niin monta kertaa olette postissa kysynyt.
Se sisälsi Dugloren vastauksen, ylevämielisen, hurskaan naisen vastauksen.
»Rakas Jost!» kirjoitti hän. »Kirjeesi pelästytti kovin minua ja miestäni. Vastaus on vähän viipynyt, kun Hangsteiner ei ensin tahtonut että kirjoittaisin. Mutta selvittelin hänelle niin kauan, mikä meidän velvollisuutemme kristittyinä on, kunnes hän antoi myöntymyksensä. Hän ottaa itse tänään kirjeen mukaansa Zweibrückeniin. Siis, rakas Jost — annan sinulle anteeksi nuoruutesi huikentelevaisuuden. Minun on helppo antaa se anteeksi, koska minulle on tuottanut suurta lohtua, ettet ollut niin rikollinen kuin me Hangsteinerin kanssa luulimme. Sydämessäni puhuikin aina ääni sinun puolestasi. Iloitsen siitä, että se oli oikeassa. Mutta yhtä asiaa pyydän sinulta, Jost! Unohda Hampurin tapahtumat ja ajattele kuten me itse, että vanhin tyttäremme on Hangsteinerin lapsi. Pidä talomme rauhaa kaiken ikäsi pyhänä! Tämän esitti Hangsteiner ehdoksi, luvatessaan että saisin kirjoittaa. Anna mukanaseuraava kirje vaimollesi. Pitkällisten taistelujen jälkeen olen nöyrtynyt Jumalan tutkimattoman tahdon alle. Rauha olkoon meille kaikille! Amen ja tervehdys! Duglore Hangsteiner.»
Kirje Bigille kuului:
»Rouva Wildille. Hänen tähtensä, joka meidät vapahti ristinkuolemallansa, annan teille anteeksi. Annan teille anteeksi koko sydämestäni. Kuten kristityn tulee, olen tutkinut itseäni. Mielessäni ei o® enää rahtuakaan vihaa teitä kohtaan, tyynnyttäköön tämä totuudenmukainen vakuutukseni jälleen mielenne ja saattakoon onnea sydämeenne. Silloin on se oleva minulle itsellenikin sisäisen rauhan tuottajana. Jumala siunatkoon teitä ja Jostia.»
— Kuuletko, kuuletko, Big-parkani!
Kumartuneena kukkasten keskellä lepäävän kuolleen vaimoni ylitse nyyhkytin kuin lapsi. Big-raukkani ei kuullut!
Mutta ennenkuin läksin pienen triestiläisen ystäväpiirini ympäröimänä viemään vaimoani lahden toiselle puolen, kätkeäkseni hänet sypressien varjoon, kevään tuoreutta uhkuvan maan poveen, panin Dugloren kirjeen hänen povellensa. Big on löytävä sen ylösnousemispäivänä.
Bigin kuoltua ei mieleni enää kestänyt oleskelua Triestin lahden synkkäin muistojen läheisyydessä. Vain muutaman kerran kävin enää hänen haudallansa. Minusta tuntui joka kerran kuin minun täytyisi kaivaa hänet jälleen maasta esiin. Sitten tuli hiljainen iltahetki, jolloin siellä lausuin jäähyväiset. Ihanana hohti maa ja meri aina kauas laguuneille saakka. Minä rukoilin: »Rakas Jumala! Jos profeetat ovat oikeassa ja on tuleva päivä, jolloin enkelisi maailman toisesta äärestä toiseen pasuunallansa kutsuvat tuomiolle, haudat aukenevat ja meri antaa kuolleensa, ja meidän kaikkien täytyy tulla pelättävien kasvojesi eteen, armahda silloin, rakas Jumala, kalpeata Abigailia! Muista, että puolet hänen rikoksestaan kuuluu minulle. Anna siitä niin paljon minun osakseni, ettei Abigailin ja minun tarvitse erota toisistamme. Karkota meidät valtakuntasi äärimäiselle rajalle, mutta suo meille se lohtu, että saamme vaeltaa yhdessä!»
Taitoin vihreän oksan sypresseistä, jotka suhisevat vaimoni haudalla, ja läksin kulkuretkelle maailmaan. Olin kuten ennenkin meksikkolainen ilmapurjehtija Leo Quifort, mutta kartoin niitä kaupunkeja, joissa oli tunnettu Bigini ja »Saturnukseni». Uuden palloni nimi oli »Kondori». Sillä matkaillen jouduin aina Tiflikseen ja Teheraniin saakka. Rauhatonna kuin Ahasverus retkeilin yksin läpi kolmen maanosan, minusta tuli yhä rohkeampi ilmapurjehtija, ja sain lopuksi melkein taikauskoisen vakuutuksen, ettei minulle voisi sattua mitään tapaturmaa. Ilmapurjehtija Leo Quifort'ille ei sitä koskaan sattunutkaan, vaan vasta kotiin palaavalle Jost Wildille.
Että jouduin takaisin nuoruuteni laaksoon, esi-isieni vuorelle, se kävi kuin itsestään. Tästä kotiinpaluusta tahdon vielä kertoa sinulle, Hannu. Silloin olet kuullut elämäni tarinan. Alku ja loppu liittyvät toisiinsa.
Nuku Dugloren armeliaisuuden puhdistamana, suloinen Abigailini, nuku sypressien alla meren rannalla, lepää rauhassa päästyäsi elämäsi salaisesta, haikeasta tuskasta. Ehkä miehesikin pian menee levolle! Itätuuli runtelee haurasta kattoa, pakkanen yltyy ja samaten pistokset rinnassani.
Abigailin haudalta erotessani oli mieleni tykkänään rakkaudensurun murtama. Maailmaa matkustellessani opin entistä enemmän tarkkaamaan ihmisten intohimojen temmellystä, heidän hairahduksiansa, syyllisyyttään ja tuskiaan. Oliko tuo, mitä Big oli rikkonut Duglorea vastaan, niin peräti kuulumatonta? Ei, se oli jokapäiväinen tapahtuma ihmiselämässä ja tuhannen tuhansissa eri muodoissa se yhä uudistuu kaikkialla avarassa maailmassa.
Kuinka monet välittävätkään, jos vain saavat ulkonaisesti kunniansa pelastetuksi, kiihkeän luontonsa rikkomuksista, uhrista, jonka jättivät jälkeensä kuolinhaavoissa kitumaan! Mutta Abigail, joka toivottoman intohimonsa sokaisemana ei enää voinut erottaa oikeaa väärästä, vaan teki pahan teon ja alkoi halveksia itseään, kärsi syyllisyytensä takia sanomattomia sieluntuskia. Näin kärsii ainoastaan ylevämielinen nainen petetyn, kidutetun kanssasisarensa tähden! Tuo vakuutus auttoi minua hieman lohdullisemmin mielin ajattelemaan hänen rikollisuuttaan ja varhaista, vapaaehtoista kuolemaansa.
Olin käynyt epäluuloiseksi tulista luontoani kohtaan ja ajattelin, että pysyttelisin kaiken ikäni naisista erilläni. Mutta olin kumminkin vielä liian nuori pitääkseni elämän yltäkylläisyyden ympäröimänä tuon oivan päätökseni. Onni — tai onnettomuus — olla naisten lemmikki seurasi minua vaimoni kuoleman jälkeenkin. Mistä se johtui? Olihan niissä suurkaupungin piireissä, joissa seurustelin, yllin kyllin soreita, hienoja miehiä, joilla oli taitava käytöstapa ja jokaisella valmiina sopiva sana. Kenties menestykseni aiheutui ammatistani. Naisten mieliin tehoo se, mikä on tavallisuudesta poikkeavaa, ja heitä miellyttää miehen rohkeus, vaikkapa se olisikin vain luontoperäistä laatua. Jos minä en heistä välittänyt, välittivät he sensijaan minusta. Minut nähdessään he punehtuivat tai kalpenivat. Jokaiselta riitti minulle suopea hymyily, säihkyvä silmäys. Kaikki he minulle tunnustivat, että olennossani oli omituinen tenhovoima, ja ne jotka eivät sitä sanoneet, ne kirjoittivat sen minulle pienissä tuoksuvissa kirjeissä. »Kotka!» alkoivat nuo kirjeet. Kernaimmin uskoin niitä, jotka minulle kertoelivat, ettei heitä ollut lumonnut tahdonlujuuteni, ei silmieni säihky eikä ylpeä kylmäkiskoisuuteni, vaan vieno haaveellisuus, joka kuvastui kasvoillani, kun luulin olevani suojassa muiden katseilta. Se oli se taikavoima, joka saattoi naisten katseet ja toiveet minuun kiintymään. Ihmiset olivat myöskin kuulleet kerrottavan, että minulla oli ollut ihmeellisen ihana vaimo, mutta itse en koskaan siitä puhunut enkä maininnut menneisyydestäni mitään. Niin runsaasti kuin täysistä maljoista nautinkin rakkautta, en koskaan hukannut omaa itseäni. Rakensin ympärilleni varustuksia, ajattelin Duglorea, enkä koskaan käyttänyt hyväkseni kunniallisen naisen hetkellistä mielenhairahdusta, — ajattelin lastani, joka kukoisti kaukaisessa vuorikylässä, enkä koskaan loukannut viattomuutta sanoin tai teoin. Siitä olen iloinen.
Salainen toivoni oli, että minua noiden monien naisten joukossa kohtaisi joku, joka minua lempisi yhtä hellästi kuin Abigail, — ei, jossa rakkauden hellyyteen yhtyisi hänen henkensä ylevyys, sillä viheliäistä on rakkaus, ellei mielten viehkeä sopusointu vie voittoa siitä, mikä siinä on aistillista. En löytänyt enää toista Abigailia. Aloin kohdella kiivaasti ja oikullisesti naisia, jotka minua rakastivat, ja minun kävi itsenikin heitä sääliksi nähdessäni heidän pettymyksensä. Se oli maailmaan kyllästymistä. Talven käytin hiljaisiin tutkimuksiin, ja jouduin ohjattavan ilmalaivan tenhopiiriin. Yritykseni osoittivat minulle kykyni riittämättömyyden. Uhrattuani niihin osan omaisuudestani luovuin niistä. Tulin huomaamaan, että ohjattavan ilmalaivan keksiminen on ihmiskunnalle varsin vähäpätöinen asia tämän vakavan kysymyksen rinnalla: Mikä on korkein täydellisyyden ja onnellisuuden määrä, jonka ihmiskunta voi saavuttaa, ja kuinka sen saavutamme?
Elämä on kova koulu, ja ilmapurjehtijana sain ajattelemattomien seikkailujen ohella, joita joka kerran kaduin, viettää myöskin monta kaamean raskasta hetkeä. Ei ole tilasi kadehdittava, Hannu, jos nouset matkustajan kanssa pilvien yläpuolelle ja hän ilmojen ylärajalla sytyttää tulitikun saattaaksensa pallon räjähtämään, — ja sinä huomaat saaneesi kuljetettavaksi rikollisen mielipuolen, joka aikeensa tyhjiin rauettua ottaa esiin revolverin, jolloin sinun täytyy aseettomana kopassa taistella hänen kanssaan hengestäsi. Joskin sinun onnistuu tuoda hänet kahlehdittuna jälleen maahan etkä ole saanut mitään vammaa, vavahduttaa tuo muisto vielä jälkeenkinpäin monasti sydäntäsi. Olen ilmapurjehtijana aina ollut valmis rohkeasti kohtaamaan kuoleman, mutta mielipuolen uhriksi en halunnut joutua. Tuona päivänä, jolloin olin pakotettu ryhtymään kaksintaisteluun yläilmoissa, muistui mieleeni, ettei etupäässä luontainen taipumus ollut saattanut minua valitsemaan ilmapurjehtijan tointa, vaan pikemmin rakkaus Abigailiin ja toivo saada Dugloren muisto tukahdutetuiksi. Rupesin mietiskelemään, eikö talonpoika, joka kuten Hangsteiner saattaa autioksi tuhotun maapalan jälleen viljavaksi, täytä arvokkaampaa elämäntehtävää, kuin ihailtu ilmapurjehtija. Aloin ikävöidä hiljaista arkielämää, ja tuo Gabriel Letzberger, joka oli asettunut yksinäisyyteen Feuersteinin havaintoaseman hoitajaksi, ei tuntunut minusta tehneen niinkään tyhmästi.
Vähitellen aloin kuunnella vain puolella korvalla »Kondorin» ja sen kapteenin ympärillä keimailevain naisten hempeitä puheita. Sensijaan iloitsin saadesssani katsoa uteliaisiin lämpöisiin lapsensilmiin, ja aina heräsi silloin mielessäni valtava kaiho saada nähdä kotivuoristossa elelevä lapseni. Onkohan se enemmän minun vai lempeän Dugloren näköinen? Näkyyköhän sen silmissä vuorelaissyntyperän jälkiä? Enkö saa ainoallakaan rakkaudentyöllä tyydyttää kiihkeitä isäntunteitani? Niin haaveksin usein »Kondorin» koppaan nojaten keskellä matkavalmistuksia vieraiden kaupunkein viliseväin katselijajoukkojen ympäröimänä.
Olin kuudennellaneljättä ikävuodellani ja tunsin saaneeni kylläkseni maailmasta. Pariisin ylitse, jossa olin viettänyt talven, leijailivat jo alkukevään valkoiset pilvet Vienon koti-ikävän houkuttelemana tuumiskelin tehdä kiertomatkan kautta Alankomaiden ja saksalaisen Reinin varrella sijaitsevien kaupunkein, aina kotiseutuni ylänkömaille saakka. Syksyllä sitten tekisin muukalaisena matkailijana retken tuonne, minne mieleni paloi, pitäisin varani että saisin tervehtiä lastani, ja kun olisin saanut katsoa sitä silmiin ja ehkä myöskin kaukaa vielä kerran nähnyt Dugloren, sitten ei enää olisi olemassa Leo Quifort nimistä ilmapurjehtijaa. Kun Dugloren takia en voisi jäädä synnyinseudulleni, aioin palata meren toiselle puolen Marfiliin, missä minulla vielä oli muutamia hyviä tuttavia, ja siellä sitten viettäisin ikääni edelleen jossakin yhteiskunnallisessa toimessa.
Mutta lopullista päätöstä en ollut noihin tuumiin nähden vielä tehnyt. Silloin saapui minulle suureksi ihmeekseni kirje St. Jakobista. Eräs noista maanmiehistäni, joihin olin tutustunut Roomassa, muisti vielä minua. St. Jakobissa pidettävän suuren teollisuusnäyttelyn toimikunnan puolesta tiedusteli hän minulta, millä ehdoilla suostuisin kesän aikana näyttelykentällä nousemaan ilmoille ilmapallollani, jota olisi käyttäminen kahlepallona.
Vapaaseen ilmapurjehdukseen tottunutta ei kahlepallo miellytä. En suostunut kernaasti panemaan kahleisiin kaunista »Kondoriani». Mutta kotitienoon vetovoima teki lopun empimisestäni. Lyhensin aikaisemmin suunnittelemaani kiertoretkeä, tein sopimuksen St. Jakobin kanssa, ja saavuin toukokuussa hyvissä ajoin ehtiäkseni rauhassa suorittaa tarpeelliset valmistukset meksikkolaisena Leo Quifort'ina isänmaahani.
Kansalleni muukalaisena nautin kumminkin riemusta sykkivin sydämin kotimaani elämästä. Olkoonpa niinkin, että tuon elämän sävyssä on jotain tuimaa, — minun mieltäni se hiveli kuin kaukaisina lapsuudenpäivinä kuultu viehkeä laulu, jota kauan on turhaan ikävöinyt kuulla jälleen. Mitä minussa oli Jost Wildiä, se heräsi horroksistaan autuaalliseen iloon. Ja kumminkaan ei St. Jakob ollut varsinainen kotipaikkani. Selmatt'in laaksossa olisin vasta oikein kotona!
Tuntimääriä vietin järven rannalla, silmäillen yli sen sinisen pinnan kohden etelää, tervehtäin käsin ja sydämin, mieli tunteita tulvillaan esi-isieni vuorta, Feuersteinin vapaata harjaa, ja sen takana kohoovia sanomattoman ihania lumipeitteisiä huippuja, jotka sädehtivät yliluonnollisessa väriloistossaan. Rinnassani kajahtelivat suloiset, pyhät sävelet. Valtavimmin ne soinnahtelivat kolmantena ehtoona ennen näyttelyn avaamista vuorten loistaessa iltahehkun kirkastamina. Kaupunki ja järvi olivat jo häipyneet sinertävään hämyyn, mutta Feuerstein loimusi kuin liekissä. Tuon hehkun keskeltä havaitsin jotain kimmeltävää. Observatoori! Silloin valtasi minut sama tunne kuin sveitsiläisen, joka Strassburgissa kuuli alppitorven äänen. Miksikä odottaisin syksyyn?
Ei, minun täytyi ennen näyttelyn avaamista nousta Feuersteinille. Huomenna jo! Tuo ajatus liikutti kiihkeästi mieltäni. Kaihoisan onnen vallassa vietin unettoman yön ja seisoin varhain aamulla jo tuntia ennen laivan lähtöä hohtavan järven rannalla. Kotiin! Kotiin! Aioin nyt mennä laivalla järven toiselle puolen, kävellä sieltä Tuffwaldiin, syödä hieman myöhästyneen aamiaisen, nousta Feuersteinille ja levättyäni tunnin ajan observatoorissa saapua hämärissä Selmattiin. Salaa katselisin sisään akkunoista Hangsteinerin valaistuun asuntoon, missä lepoillan rauha vallitsisi, painaisin mieleeni lapseni kuvan, kuuntelisin. Dugloren ja Gottloben harrasta laulua. Siunaus huulillani heistä hiljaa erottuani palaisin yön aikana Zweibrückeniin, nousisin aamulla junaan ja alkaisin seuraavana päivänä työni näyttelyssä.
Aamu oli luonnottoman tyyni ja lämmin. — Vuoret olivat eilen illalla niin tavattoman kauniit, tuumiskelivat matkustajat laivassa, — tulee pian säänmuutos.
Niin, sen minäkin ilmapurjehtijana kyllä tiesin. Mutta ukkosilma oli minulle juuri edullinen Selmatt'issa käyntiäni varten. Ilmapurjehtijana olin kokenut paljon vaarallisempia seikkoja kuin hiukan salamoimista ja jyrinää. Mieleni täytti vain tuo yksi tunne, hillitön halu päästä näkemään, mitä kaihosin. Illalla, illalla! riemuitsi sydämeni. Päivällisen aikoina olin jo ehtinyt Tuffwaldista päin nousta Feuersteinin puoleen korkeuteen, vuorimetsä ja laitumet, joilla karjaa käyskenteli, olivat jo jääneet taakseni. Ilma tuntui tukahduttavan painostavalta kalliopolkua käyskennellessäni, ja käännyin mieli ahdistuksissa katsomaan taakseni miltä tienoo näytti. Tuhat tulimaista, näytti pahemmalta kuin olin aavistanutkaan! Kaameassa, oudossa valaistuksessa vaikuttivat vuoret kuin jähmettyneiltä, mutta kiihkeitten tunteitten! vallassa unohdin kaiken varovaisuuden! Tuollahan oli observatoorin majanen, joka kutsueli suojaansa. Astelin edelleen.
— Te tulette tavattoman vaarallisena päivänä, tervehti minua hämmästyksissään observatoorin hoitaja Gabriel Letzberger. — Meillä on odotettavissa ennen tunnin kuluttua kauhein ukkosilma, mitä tässä vuoristossa on vuosimääriin ollut. Koneet toimivat tuiki levottomasti ja ennustavat maanjäristystä.
Letzbergerillä oli tosin, kuten lehdet olivat kertoneet, taudin runtelemat kasvot, mutta hän oli viisas, sivistynyt mies, ja sanottuani hänelle että olin ilmapurjehtija Leo Quifort, jouduimme vilkkaaseen keskusteluun.
— No, sittenhän te tunnette kaikki ilmakehän salaisuudet, hymyili hän vaatimatonna, — olen aina mielihalulla lukenut teistä.
— Ja minä samaten teistä, vastasin minä. Mitäs te sanotte siitä, että minä tänään vielä aikoisin Selmattiin?
Lepäsin matkasta väsyneenä, mutta pian ei meitä enää haluttanut jatkaa keskusteluamme. Rajuilma lähestyi kammottavan nopeasti, lännessä oli ilma sysimusta, vain kaukana idässä oli vielä valoisaa. Pian kiinnitti koneiden huikea levottoman koko huomiomme. Sähkö virtaili läpi observaoorin, se kitisi katossa ja lattialla, ruumistamme karmi kuin olisivat muurahaiset juosseet pitkin ihoamme, näin sen säihkyvän ulos Letzbergerin vahvarakenteisista hampaista, ja koneet kalkahtelivat ja leimahtelivat. Vaaleten minä kysyin:
— Kuinka on ukkosenjohdattimien laita?
— Ne ovat oivalliset, vastasi hän yhtä kalpeana kauhusta, — mutta sellaiselle koetukselle kuin tänään ei niitä ole koskaan ennen pantu. Jumalan tähden, herra Quifort, lähtekää täältä, me olemme mitä suurimmassa vaarassa!
Samassa silmänräpäyksessä täytti observatoorin häikäisevä valovirta. Salama vyöryi kuin pallona maassa. Minusta tuntui kuin minulta olisi reväisty nahka selästä ja sormet kädestä, kuin kasvojani olisi kärvennetty hehkuvilla pihdeillä. Mutta seisoin paikallani tajuntaani menettämättä. Nyt olikin tuo ilmiö jo ehtinyt ohitse, eikä se ollut sytyttänyt edes observatoorin seiniä. Mutta se oli sulattanut koneista metalliosia ja jättänyt jälkeensä tukahduttavan rikinhajun. Letzberger oli vaipunut polvilleen. Kun kiiruhdin hänen luoksensa, näin että hänellä oli ohimossaan pienen pieni palohaava, josta oli vuotanut pisara verta. Hän hengitti vielä, mutta heikosti. Puhua ei hän enää voinut, hänen katseensa sammui.
En tiedä, halusinko ilmoittaa Selmatt'issa tuosta tapaturmasta vai pyrinkö vain pois sähköiseltä vuorenhuipulta, missä salamat sinkoilivat, liekit leimahtelivat. Läksin kuolleen luota, kiiruhdin vuorta alas, mutta jouduin äkkijyrkänteellä ilmaa pimittävän lumimyrskyn keskelle. Silloin astuin salaman häikäisemänä ja suunniltani kauhusta harhaan, liukahdin lumipeitteiseltä kalliolta alas, tartuin käsin kallion kielekkeeseen saamatta tukea jaloilleni, päästin taas irti ja soluin rajuilman pimittämää kiviseinämää alas. Oltuani tuntimääriä tiedotonna virkosin ja huomasin, että minulla oli peitteenä hieno kerros äsken satanutta lunta. Kaikkialla ruumiissa oli minulla vammoja, vaan ennen kaikkea huomasin tuikeista kivuistani, että vasen jalkani oli poikki. Väliin tiedotonna, väliin tajuissani vietin yöni kovissa tuskissa, ukkosen jylisemistään jylistessä. Monenmoiset ajatukset risteilivät päässäni. Minut, joka olin säilynyt vahingoittumatonna taivaan myrskyjen temmellyksessä, oli tapaturma saavuttanut kotilaaksoni vuoripolulla, jota ei liioin pidetty vaarallisena kulkea. Mieleni syvimmästä sopukasta kohosi nyt esiin ajatus: »Niin kostivat minulle esi-isieni henget, joille Meksikossa kävin uskottomaksi.» Mutta lohtua suoden seurasi toinen ajatus: »Selmatt'in maata tämä on, jolla lepään kipujani kärsien!» — Jää hyvästi, ilmapurjehdus! St. Jakobin kahlepalloa saa ohjata ken haluaa!
Aamu alkoi hämärtää. Ryömin, vetäen jälkeeni pirstoutunutta jalkaani, käsilläni tien varrelle. Löytäisiköhän minut joku? Kyllä varmaan! Kun Letzberger ei enää lähettäisi sähkösanomia eikä antaisi vastausta, täytyisi laaksoaseman hoitajan lahtea Feuersteinille ottamaan selkoa asiain tilasta. Kauhean hitaasti kuluivat hetket. Vihdoin, kellon lähetessä yhtätoista, kuulin koiran haukuntaa. Vaivoin onnistui minun kohottautua puoleksi istualleni. Neljä miestä, niiden etunenässä Gauenburgin nykyinen opettaja, joka oli täällä sinun edeltäjäsi, Hannuni, lähestyi minua ja löysi minut. Kun tiesin heille sanoa niin olevan kuin he olivat aavistaneet, että observatoorin hoitaja oli salaman surmaamana asunnossaan, toimittivat he ensiksi minut, vielä puoliksi hengissä olevan, alas laaksoon.
— Suoraa päätä Zweibrückeniin, pyysin minä, sillä tahdoin säästää Duglorea näkemästä minua jälleen. Mutta miehet eivät ottaneet korviinsakaan mieletöntä pyyntöäni, vaan tuumiskelivat:
— Me viemme hänet Hangsteinerille. Eihän kenelläkään muullaSelmatt'issa ole vierasvuodetta!
Kun uudelleen ja yhä uudelleen menin tiedottomaksi, täytyi minun tahdotonna antaa tapahtua mitä tapahtui. Varmaankin olin tajuton saapuessani veriviholliseni asuntoon. En muista sitä hetkeä.
Mutta liikutettuna olen aina muisteleva, siksi kuin kuolon kaihi katseeni himmentää, niitä lempeitä, rauhallisia naisenkasvoja, jotka ilmestyivät yksinkertaisen, kodikkaan kamarin ovelle, tuota vaatimatonta talonpoikaisvaimoa, joka varovasti lähestyi vuodettani, kumartui minua kohden ja kysyi: — Herra, söisitteköhän vähän lihalientä? — Silloin alkoi lusikka vavista hänen kädessänsä. Kuin olisi nähnyt ihmeen tapahtuvan, huudahti hän hiljaa: — Taivaan tähden, sinähän se olet, Jost, — minun Jostini!
Hän kohotti kalvenneet kasvonsa ja suuret tummat silmänsä taivasta kohden, kuin pyytäen tukea jumalaltaan.
Duglore sai minun takiani vielä kerran kovaa kokea. Peläten läheisyydestäni vaaraa koituvan, murisi ja pauhasi Hangsteiner pahasti siitä että olin hänen talossaan. Mutta olin siksi sairas, ettei hän voinut heittää minua sieltä ulos. Näimme toisemme ensi kerran, kun jo käydä hoipertelin kahden sauvan nojassa. Silloin oli jo Dugloren armeliaisuus ja rakkaus ehtinyt selvittää kaiken, mikä olisi voinut saattaa sekasortoa suhteisiimme, Niin epäluuloinen kuin Hangsteiner yleensä olikin ihmisiä kohtaan, vaimoonsa luotti hän kuin pyhimykseen. Ken ei olisi luottanut Dugloreen? Tunsithan sinäkin, Hannu, hänet vielä, ja näit millä hellällä kunnioituksella ja ihailulla häntä Selmatt'issa kohdeltiin. Tavatessani noin ihmeellisissä olosuhteissa tuon naisen, joka oli joutunut maailmankaipuuni uhriksi, kirkasti hänen äidillisen armaita kasvojaan vielä vieno sulous, kuin nuoruuden viime tervehdys, mutta hänen ruosteenruskeassa tukassaan näkyivät ensimäiset hopeahiukset. Surumielisenä lausuin itselleni: »Minä niihin olen syypää!» Mutta hänen lämminkatseisissa silmissään kuvastui rauha, jota eivät mitkään maalliset taistelut voineet häneltä riistää. Tuo rauha oli minulle pyhä. Tunsin Duglorea kohtaan nöyrän kunnioittavaista rakkautta, jommoista ei ainoakaan nainen vielä ollut mielessäni herättänyt, ja tuo yksinkertainen talonpoikaisvaimo lahjoitti minulle hurskaan, puhtaan sydämensä yltäkylläisyydestä monet aarteet, joita suuren maailman naiset eivät ole voineet minulle antaa. Ottaissani puheeksi menneisyyden synkät hairahdukset, kuvastui Dugloren vastauksissa aina tuo maailman ja kuoleman vallat voittava voima, minkä omistaa naismieli, jota nuoruudesta saakka on elähdyttänyt elävä usko Jumalaan.
Jo ensi päivinä vuoteeseen joutumisestani oli hän tuonut luokseni Gottloben, meidän lapsemme! Hän oli hillityn tulinen, ujon viehkeä tyttö, jolla oli vuoriväen jälkeläisten säihkyvät tummat silmät ja koko olennossaan tuota kauneutta ja voimaa, jota luonto suo vain todellisen lemmen lapsosille. Mutta ujous, arkuus ja umpimielisyys poistui, mikäli päivät ja viikot vierivät, ja niiden sijalle tuli herttainen leikillisyys ja rajaton hellyys vierasta, sairasta miestä kohtaan. Veitikkamaisuus säihkyi hänen silmistään hänen lausuessaan tuiki vakavasti:
— Te ette saa enää lähteä täältä pois, herra Quifort! Jos sitä yrittäisitte tehdä, niin pingottaisin köyden yli laakson, ja sen ylitse te ette pääsisi!
Hänen suloinen juttelunsa ja luottavainen katseensa sai minut unohtamaan tuikeat kipuni.
Mutta Hangsteiner rupesi huolehtimaan ja kävi kateelliseksi nähdessään kuinka lapsi yhä enemmän minuun kiintyi. Kun voin jo jälleen vähän kävellä, istuimme kerran Dugloren kanssa, iltaruskon taivaalla hohtaessa, pienellä penkillä talon edustalla. Siinä oli edessämme pienine, kypsyväin laihojen peittämine peltotilkkuineen eloon elpynyt kotikylämme, jossa vain yksinäinen, korkea hautaristi oli muistuttamassa tuhotusta vanhasta kylästä.
— Jost, hymyili ystävättäreni herttaisesti, — tee täällä, missä lapsuutemme päivät vietimme, sovinto menneisyyden kanssa!
Hän pyysi, että niin kauan kuin Hangsteiner eli, en saattaisi mitään sekasortoa Gottloben mieleen, en häiritsisi lapsen takia heidän talonsa rauhaa. Suuri oli velkani Duglorelle, ja hänen tahtonsa oli minulle pyhä. Käteni hänen kädessään annoin lupauksen että olin vaikeneva. Ja ettei Jost Wildin nimi muistuttaisi nuoruudenrakkaudestamme noita harvoja ihmisiä, jotka olivat siitä tienneet, pysyin kotivuoristossanikin meksikkolaisena Leo Quifort'ina.
En halunnut enää takaisin maailman touhuun ja hyörinään. Kun ei ilmaantunut ketään surmansa saaneen Gabriel Létzbergerin paikalle, asetuin minä, rampa, joka en enää juuri muuhun kelvannut, observatoorin hoitajaksi esi-isieni vuorelle. Tein sen rakkaudesta Jumalaa kohtaan, joka hyvyydessään oli sallinut minun päästä sopuun nuoruuteni lemmityn kanssa, tein sen rakkaudesta suloiseen lapseeni ja rakkaudesta siihen maahan, jonka kansalaisoikeudet niin kevytmielisesti olin hukannut. Kotoiset vuorenhenget lienevät jo minulle leppyneet, ja myöskin sinä, koulumestari Kasper. Mutta kansani tuntee minut vain »meksikkolaisena», salaperäisenä, outona olentona, ja nyt kun ei enää mikään minua velvoittaisi salaamaan nimeäni Jost Wildi, haluan tuskin enää paljastaa syntyperäni salaisuuden. Kauan en varmaan tuota nimeä kantaisikaan, — sen sanovat minulle pistokset rinnassa! Hannulle on Hangsteiner selvittänyt kaiken. Toivon, että sinäkin, Gottlobe, olet lukeva elämäni tarinan ja antava minulle anteeksi, kuten äitisikin on antanut. Kypsyneenä naisena on sinun se luettava! Kun vain sitä ennen saisin kuulla huuliltasi tuon rakkaan sanan »isä»! —
Luopuminen maailmasta ei tuottanut minulle kovin kiihkeitä taisteluja. Elämän seikkailujen ja myrskyjen jälkeen tuntuu yksinäisyys puhdistavalta ja jalostavalta. Myöhemmin olen vain kerran viettänyt päivän tuskallisen mielenliikutuksen vallassa. Se oli kolme vuotta sitten, kun en voinut osoittaa viimeistä kunniaa rakkaalle Duglorelleni, joka sortui äkilliseen tautiin. Autuaaksi hän silti tuli. Minusta tuntuu kuin olisi kovaa kokeneen Dugloren elämänpolku ollut helpompi vaeltaa kuin kalpean Abigailini.