Desgenais oli koonnut maatilalleen joukon nuoria miehiä. Mitään ei puuttunut hänen talostaan: parhaat viinit, mainio ruokapöytä, tilaisuus peliin, tanssiin ja ratsastukseen — kaikki oli hänen vierailleen tarjolla. Desgenais oli rikas ja eli komeasti. Hän yhdisti vanhan ajan vieraanvaraisuuden uudenaikaisiin seuratapoihin. Hänellä oli hyvin valittu kirjasto ja hänen puheensa oli hienoa ja sivistynyttä. Sanalla sanoen, hän oli arvoitus koko mies.
Olin kaiken aikaa hänen vieraanansa ollessani mitä sietämättömimmällä tuulella, mutta hän kohteli hienotunteisesti mielialaani. Kun en vastannut hänen kysymyksiinsä, lakkasi hän utelemasta. Hänelle oli tärkeää vain että unohtaisin rakastajattareni. Jos vain olin yhtä innokas metsästys- ja pöytätoveri kuin muut, oli hän tyytyväinen.
On olemassa ihmisiä, joilla on niin palava halu auttaa kanssaihmistään, että he katukivellä lyövät kuoliaaksi kärpäsen, jonka he näkevät toisen päälaella. He eivät karta mitään keinoja estääkseen toiselta jotakin onnettomuutta, ja jos he sen voivat tehdä, hykertelevät he tyytyväisinä käsiään, ajattelematta että he mahdollisesti ovat auttaneet toista vain ojasta allikkoon. He tekevät tämän kaiken sulasta ystävyydestä.
On onnetonta, jos kokematon nuoriso muodostaa käsityksensä maailmasta ensimäisten vaikutelmiensa perustalla. Mutta vielä onnettomampia ovat sellaiset ihmiset, jotka aina ovat valmiita sanomaan nuorisolle: "Usko meitä, sinulla on täysi syy luulla pahinta." Olen myöskin kuullut puhuttavan sellaista, jotka eivät usko hyvään eivätkä pahaan, olen kuullut puhuttavan naisista, joilla ei ole sydäntä, mutta jotka joutuvat samanhenkisten miesten kanssa suhteihin. Sellaisia tunteita kutsuvat he hetkellisiksi. He puhuvat niistä kuin kuolleista koneista. He ovat sopineet keskenään määrätystä tavasta lausua määrättyjä sanoja ja vastata niihin, määrätystä tavasta kirjoittaa kirjeitä ja langeta polvilleen. Kaikki on edeltäpäin määrättyä kuin paraadissa; ja näihin sääntöihin ovat sidotut harmaapäiset vanhuksetkin.
Tämä kaikki tuntuu minusta hullunkuriselta. Onnettomuudekseni en ole koskaan voinut sanoa naiselle, jota halveksin, että rakastan häntä, vaikkapa hän pitäisikin sitä yleisenä puheentapana eikä antaisi sen pettää itseään. En ole koskaan notkistanut polviani ilman että sydämeni on ollut mukana. Niin kutsutut keveät naiset ovat olleet minulle kokonaan tuntematon ihmisluokka, ja jos olen joskus joutunut heidän pauloihinsa, on se tapahtunut pelkästä tietämättömyydestä.
Voin ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka tahtovat pitää tunteensa erillään ruumiista, mutta en ymmärrä, miten voi pelata valheellisesti. Ehkä tuntuu kerskailevalta, että sen sanon, mutta en tahdo itseäni kiittää enkä laittaa: enemmän kuin mitään muuta vihaan naisia, jotka nauravat rakkaudelle. Maksakoon he minulle samalla mitalla — me emme kuitenkaan voi koskaan sopia.
He ovat paljon alempana kurtisaaneja. Jälkimäiset voivat valehdella kuten edellisetkin, mutta he voivat rakastaa ja sitä eivät edelliset osaa. Muistan erään naisen, joka rakasti minua ja joka sanoi minua kolme kertaa rikkaammalle miehelle, jonka kanssa hän asui: "Te olette ikävä, menen miehen luo, jota rakastan". Tämä tyttö oli enemmän arvoinen kuin monet niistä, joille ei makseta.
Vietin koko kesän Desgenais'n luona. Siellä kuulin, että entinen rakastajattareni oli lähtenyt Ranskasta. Tämä sanoma herätti minussa kestävän tulisen kaipuun.
Se elämä, jota Desgenais'n luona vietettiin, oli minulle niin uutta ja tuntui minusta alussa niin surulliselta, omituiselta ja tyhjältä, että katselin sitä epäluuloisesti kuin säikkyvä hevonen. Ensimäinen kokemukseni oli seuraava.
Desgenais'lla oli niihin aikoihin hyvin kaunis rakastajatar, joka piti hänestä paljon. Eräänä iltana kävellessäni Desgenais'n kanssa sanoin tälle, että pidin hänen rakastajatartaan erinomaisen kauniina ja kiitin hänen kiintymystään ystävääni. Sanalla sanoen, aloin laulaa tuon naisen ylistystä ja annoin ystäväni tietää, että hänellä mielestäni oli täysi syy tuntea itsensä onnelliseksi.
Hän ei vastannut mitään. Se oli hänen tapaistaan. Hän oli maailman kuivin mies. Mutta yöllä maata pantuani ja oltuani ehkä neljännestunnin vuoteessa, kuulin äkkiä ovelleni koputettavan. Huusin astumaan sisään, arvellen että oven takana oli joku ystävistäni, joka ei ollut saanut unta.
Näin naisen astuvan sisään, kalpeana kuin kuolema, puoli-alastomana,kukkavihko kädessä. Hän tuli minua kohti ja ojensi minulle kukkansa.Niihin oli kiinnitetty paperiliuska, josta luin nämä sanat:"Octave'lle ystävänsä Desgenais, odottaen vastapalvelusta."
Olin tuskin lukenut nuo sanat, kun mieleeni välähti, mitä Desgenais oli niillä tarkoittanut. Ymmärsin, että hän oli tahtonut lähettää rakastajattarensa minulle lahjaksi niiden sanojen johdosta, jotka olin hänelle lausunut. Tunsin hänen luonteensa ja tiesin, ettei tässä ollut kysymys mistään ylenpalttisesta jalomielisyydestä tai kerskailunhalusta. Hän oli tahtonut yksinkertaisesti läksyttää minua. Tämä nainen rakasti häntä; ja nyt tahtoi hän opettaa minua olemaan rakastamatta, otinpa hänet vastaan tai en.
Minussa heräsivät monenlaiset ajatukset. Tyttöparka itki eikä uskaltanut pyyhkiä kyyneleitään pelosta että minä ne huomaisin. En voinut ymmärtää, kuinka Desgenais oli saanut tytön tulemaan. "Neitiseni", sanoin hänelle, "älkää olko suruissanne. Menkää vuoteeseenne älkääkä peljätkö." Tyttö vastasi, että jos hän lähtisi huoneestani ennen kuin huomisaamuna, niin lähettäisi Desgenais hänet takaisin äidin luo Parisiin. Ja äiti oli hyvin köyhä eikä hän uskaltanut palata hänen luokseen. "Hyvä", sanoin, "äitinne on köyhä ja ehkä tekin ja siksi ette ole uskaltanut olla tottelematta Desgenais'n käskyä. Te olette kaunis ja viettelevä, mutta te itkette ja kun kyynelenne eivät koske minua, ei minulla ole muuta sanottavaa kuin: Menkää tiehenne! Pidän huolta siitä, ettei teitä lähetetä Parisiin."
Minulle on ominaista, että mietiskely, joka useimmille on alituinen sielunkyky, on minussa kokonaan tahdostani riippumatonta ja valtaa minut sentähden usein intohimon tulisuudella. Se ottaa aika ajoin minut valtoihinsa, tahtomattani, tietämättäni enkä mahda sille mitään, kun se tulee. Se vie minut minne mielensä tekee.
Kun nainen oli mennyt, nousin istumaan sänkyyn ja sanoin itselleni: "Ystäväni, katsos, mitä Jumala on sinulle lähettänyt. Ehkä Desgenais ei ollutkaan niin väärässä, kun hän, lähettäessään sinulle rakastajattarensa, uskoi sinun tulevan rakastumaan häneen. Näitkö häntä tarkoin? Jalonpaa ja jumalallisempaa olentoa ei nainen ole synnyttänyt. Itse luonto näyttää vaalineen häntä — ja kuitenkaan ei ystävälläsi, joka ajattelee parastasi, ole muuta keinoa kuin työntää sinut noita huulia vasten parantaakseen sinut rakkaudesta.
"Kuinka on tämä mahdollista? Muut kuin sinä olisivat varmaan myöskin ihailleet tuota naista, mutta heillä ei olisi ollut siitä mitään vaaraa. Hän olisi saanut esiintyä heitä kohtaan kuinka viettelevänä tahansa; ainoastaan sinulle olisi siinä piillyt vaara.
"Minkälainen mahtaakaan Desgenais olla — hänelläkin täytyy olla sydän, olkoonpa minkälainen hyvänsä, koska hän elää. Kuinka eroaa se sinun sydämestäsi? Hän on mies, joka ei usko mihinkään, ei pelkää mitään, hänellä ei ole mitään suruja, ehk'ei mitään huoliakaan. Mutta pienikin haava kantapäässä herättäisi varmaan hänessä kauhua, sillä jos hänen ruumiinsa pettäisi, mitä olisi hänellä jälellä. Mutta minkälainen onkaan olento, joka rääkkää sieluaan niinkuin lihankiduttaja ruumistaan? Voiko elää ilman ajatuksia?
"Ajatelkaamme. Mies sulkee käsivarsiinsa maailman kauneimman naisen. Hän on itse nuori ja tulinen ja hän ylistää naisen kauneutta ja tämä vastaa vakuuttamalla rakkauttaan. Samassa joku lyö miestä olalle ja sanoo: 'Naisesi on katunainen.' Hän ei sano muuta — mutta kaikki on lopussa. Jos toinen olisi sanonut: 'Hän on myrkyttäjä', ei mies varmaankaan olisi silti rakastanut naista vähemmän tai suudellut häntä vähemmän tulisesti. Mutta: 'Hän on katunainen' — eikä sen koommin ole enemmän puhetta rakkaudesta kuin Saturnus-tähdestä.
"Mitä on sitten tuossa sanassa? Sillä on tosin määrätty häpeällinen merkityksensä — mutta se on joka tapauksessa vain sana. Voiko tappaa ruumiin pelkällä sanalla?
"Ja jos sinä rakastat juuri tuota ruumista? Joku ojentaa sinulle lasin viiniä ja toinen huudahtaa samassa: 'Älä kajoa siihen, se on ylen halpaa.' Entä jos kuitenkin päihdytät sillä itsesi?
"Mutta Desgenais — hän rakastaa varmaan tuota naista, koska hän ylläpitää häntä. Onko hänellä siis joku erikoinen tapa rakastaa? Varmaankaan ei. Hänen tunteellaan ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa eikä hän tee eroa naisen välillä, joka ansaitsee rakkautta, ja naisen joka ei ansaitse. Hän ei, yksinkertaisesti, rakasta ketään.
"Mutta mistä se johtuu? Onko hän syntynyt sellaisena vai onko hän tullut sellaiseksi? Rakastaminen on yhtä luonnollista kuin juominen ja syöminen. Hän ei ole ihminen — hän on epämuodostuma. Hän panee koko uskonsa tunteettomaan ruumiiseensa. Hän ei tunne muuta kuin rahan ja ruumiin nautinnon vaihtoa. Mikä juhla onkaan hänen elämänsä ja mitä juomia kuohuukaan hänen maljoissaan. Kolmenkymmenen vanhana tuntee hän kuin Mitridates kaikkien käärmeiden myrkyt.
"Sen takana on suuri arvoitus ja sinun täytyy, ystäväni, löytää sen avain. Hekkumasta voi sanoa, että se täyttää meidän elämämme hetkeksi, päiväksi, illaksi, mutta ei enää huomenna, ei iäksi. Ei ole olemassa yhtään kansaa maan pinnalla, joka ei kunnioittaisi naista miehen lohduttajana ja seuralaisena, pyhänä aseena miehen kädessä. Mutta tässä on uskalikko hypännyt sen kuilun yli, jonka Jumala on asettanut ihmisen ja eläimen välille. Uskaltaako tämä mykkä titaani tukahduttaa sielun rakkauden ruumiin suudelmiin ja painaa huulilleen eläimen tunnuksen, ikuisen hiljaisuuden sinetin?
"Yksi on varmaa. Tässä on jotain salaperäistä, jotain niistä hämäristä aarnioista, joissa hävityksen henget kuiskuttavat toisilleen, kun yö laskeutuu yli maan. Tämä mies ei ole sellainen, joksi Jumala on hänet luonut — sanottakoon häntä huonommaksi tai paremmaksi. Hänen sisälmyksensä ovat kuin hedelmättömän naisen tai on luonto jättänyt ne vaillinaisiksi tai kasvaa niissä myrkyllisiä yrttejä.
"Ystäväni, työ ja ponnistukset eivät ole voineet parantaa sinua. Sinun tunnussanasi on ollut: unohtaa ja oppia. Olet lukenut kuolleita kirjoja, mutta olet liian nuori elämään raunioilla. Katso ympärillesi kalpeaan ihmisparveen, missä sfinksin silmät loistavat taivaallisten hieroglyyfien keskellä. Opi ymmärtämään elämän kirjaa! Rohkeutta, koulupoika, heittäydy Styksin virtaan, se tekee sinut haavoittumattomaksi — kantakoon tummat aallot sinut sitten kuolemaan tai Jumalan luo."
"Ainoa hyvä mikä elämässäni on ollut, jos siinä voi sanoa olleen jotain hyvää, on se, että kaikki valheelliset ilot kylvivät niin paljon tuskaa ja katkeruutta mieleeni, etten voinut enempää kestää." Nämä yksinkertaiset sanat lausui nuoruudestaan pyhä Augustinus, miehekkäin mies, joka on elänyt maan päällä. Harvat olisivat voineet lausua näitä sanoja niin suoraan kuin hän, vaikka ne ovat kaikkien sydämissä; ainakin soivat ne ylinnä minunkin mielessäni.
Joulukuussa palasin Parisiin ja otin siellä osaa kaikkinaisiin huveihin yhdessä Desgenais'n kanssa, joka oli minuun hyvin tyytyväinen. Itse en sitä ollut. Kuta enemmän juoksin huveissa, sitä raskaammaksi tuli mieleni. Pian alkoi minusta tuntua siltä kuin kaikki ne kuilut, joita ennen olin nähnyt edessäni, olisivat ikäänkuin kasvaneet umpeen, ja kaikki hirviöt, joita olin ennen kauhistunut, osottautuivat varjoiksi.
Desgenais kysyi minulta, kuinka voin. "Kuinka itse voit?" vastasin. "Suretko jotain kuollutta sukulaista? Saako kosteus jonkun vanhan kipusi särkemään?"
Desgenais ei vastannut, vaikka hän kyllä kuuli, mitä kysyin häneltä. Istuimme pöytään ja joimme, kunnes päämme meni sekaisin. Keskiyön aikaan vuokrasimme postihevoset ja ajoimme kymmenen kahdentoista virstan päähän maaseudulle syömään aamiaista. Palattuamme menimme kylpyyn, sieltä pöytään, sieltä pelisaliin, sieltä vuoteeseen. Kun vihdoin olin kotonani, lankesin polvilleni vuoteeni viereen ja itkin. Se oli iltarukoukseni.
Omituista kyllä, olin ylpeä siitä, että minua pidettiin toisena kuin mitä pohjaltani olin. Kerskailin eläväni paljon huonommin kuin itse asiassa elin; tällainen teeskentely antoi minulle eräänlaisen oudon surumielisen tyydytyksen. Kun todellisuudessa olin tehnyt mitä kerroin tehneeni, en ollut tuntenut muuta kuin ikävää; mutta kun keksin tarinan jostakin hurjistelusta, jossa en ollut itse ollut läsnä, tunsin, en tiedä miksi, outoa tyydytystä.
Pahimmin koski minuun, kun huvitteluretkillämme Parisin ympäristössä tulimme johonkin seutuun, missä olin ennen ollut yhdessä rakastajattareni kanssa. Silloin erkanin seurasta ja kuljin allapäin, tarkastaen katkeralla mielellä jokaista puuta ja pensasta; meninpä niin pitkälle, että potkaisin niitä, ikäänkuin olisin tahtonut särkeä ne kappaleiksi. Sen jälkeen palasin muiden luo, mutisten hampaideni välitse: "Jumala ei rakasta minua!" Sellaisessa mielentilassa olin tuntikausia sanaakaan sanomatta.
Äkkiä iski mieleeni surullinen ajatus, että totuus on alastomuus. "Maailma nimittää ihomaaliaan hyveeksi, rukousnauhaansa uskonnoksi ja viittansa laahustinta säädyllisyydeksi. Kunnia ja siveys ovat sen kamarineitsyitä. Se sekoittaa viiniinsä kaikkien niiden poloisten kyynelet, jotka uskovat siihen. Se käy alasluoduin silmin niin kauan kuin aurinko on taivaalla. Se kulkee kirkoissa, tanssiaisissa ja kokouksissa ja kun ilta on tullut, riisuu se pukunsa ja sen alta tulee esiin alaston bakkantti pukinjalkoineen."
Mutta näin ajatellessani kauhistuin itseäni, sillä yhtä selvästi kuin näin ruumiin puvun alla näin luurangon ruumiissa. "Onko mahdollista, että kaikki on siinä?" kysyin tahtomattani itseltäni. Mutta tultuani kaupunkiin tapasin kadulla kauniin tyttösen, joka kulki äitinsä käsipuolessa — seurasin häntä ihailevin silmin ja tunsin itseni jälleen lapseksi.
Vaikka vietin ystävieni kanssa suurimman osan päivästä ja vaikka olimme niin sanoakseni tehneet järjestelmän huonosta elämästämme, en kuitenkaan kokonaan ollut luopunut seuramaailmasta. Maailmannaisen näkeminen sai minut aivan tasapainostani, en voinut tarttua häntä käteen vapisematta. Mutta olin päättänyt, etten enää rakastaisi.
Eräänä iltana tulin kuitenkin kotiini tanssiaisista, sydän niin sairaana, että tunsin sen johtuvan rakkaudesta. Olin istunut illallispöydässä kauneimman ja hienoimman naisen vieressä, jonka muistan nähneeni. Kun suljin silmäni nukkuakseni, näin naisen edessäni. Luulin olevani hukassa ja päätin välttää kaikkia paikkoja, missä voisin hänet tavata. Tällaista kuume-tilaa kesti pari viikkoa, jonka ajan vietin suurimmaksi osaksi pitkälläni sohvalla, kertoen tahtomattani mielessäni jokaisen sanan, jonka olin vaihtanut hänen kanssaan.
Ei liene maan pinnalla toista kolkkaa, missä ihmiset niin vakoilisivat toisiansa kuin Parisissa. Ei sentähden kulunut pitkää aikaa, ennenkuin tuttavani, jotka näkivät minut aina Desgenais'n seurassa, julistivat, että olin mitä hurjin elostelija. Maailman johdonmukaisuus on ihailtava: yhtä tyhmänä ja kokemattomana kuin se piti minua, kun rakastajattareni jätti minut, yhtä tunteettomana ja paatuneena piti se minua nyt. Sanottiinpa minulle suoraan, etten ollut koskaan rakastanut tuota naista, vaan olin vain teeskennellyt kaiken aikaa. Tällä kaikella tahdottiin minulle lausua ylistyssanoja — ja pahinta kaikessa oli, että olin niin säälittävän turhamainen, että tällainen puhe mairitteli minua.
Tein kaikkeni näyttääkseni niin väsähtäneeltä kuin suinkin, samalla aikaa kun sydämeni oli täynnä haluja ja hurjia mielikuvia. Sanoin, etten lainkaan välittänyt naisista, mutta aivoni loivat hulluja haaveita, jotka veivät todellisuudesta voiton. Ainoa huvini oli tehdä itseni luonnottomaksi. Minulle riitti, että joku ajatus oli erikoislaatuinen ja loukkasi yleisiä tapoja, jotta kohta antauduin sen esitaistelijaksi, vaikka sen kautta paljastui huonoimpia puolia luonteessani.
Pahin vikani oli että matkin kaikkea, joka näytti minusta harvinaiselta ja kun tahdoin olla alkuperäinen menin ylenmääräisiin liiallisuuksiin. Mikään ei ollut mieleeni, mitään en pitänyt edes sen arvoisena, että olisin kääntänyt silmiäni siihen. Siitä huolimatta väittelin asiani puolesta niin tulisesti, että ranskankielen sanat eivät tahtoneet minulle riittää, mutta niin pian kuin joku tuli minun puolelleni, laimeni intoni kokonaan. Se oli luonnollinen seuraus henkisestä tilastani, joka inhotti minua itseänikin ilman että kuitenkaan kykenin sitä muuttamaan.
Simigliante a quella 'nfermaChe non può trovar posa in su le piume,Ma con dar voltà suo dolore scherma.
(Dante.)
Siten vaivasin mieltäni ja jouduin harhatieltä toiselle päästäkseni itseäni pakoon.
Mutta kun turhamaisuuteni tuli tyydytetyksi, kärsi sydämeni, niin että minussa oli alituisesti ikäänkuin kaksi ihmistä, joista toinen nauroi toisen itkiessä. Hulluuteni tuotti minulle joskus aivan sietämättömiä tuskia, ja syvimmätkin suruni saivat minut nauramaan.
Oli kerran mies, joka kehui, ettei mikään maailmassa voinut herättää hänessä pelkoa. Hänen ystävänsä kätkivät hänen vuoteeseensa ihmisen luurangon ja piiloutuivat viereiseen huoneeseen kuullakseen mitä tapahtui, kun mies palasi kotiin. He eivät kuulleet mitään ääntä, mutta seuraavana aamuna, kun he astuivat miehen huoneeseen, tapasivat he hänet istumassa vuoteessa ja leikkimässä luukappaleilla. Hän oli menettänyt järkensä.
Minun tilani muistutti jossakin suhteessa tuon miehen tilaa. Mutta luupalat, joilla leikin, olivat rakkauteni sirpaleita, ainoita mitä minulle oli jäänyt.
Olisi kuitenkin väärin luulla, ettei elämässäni ollut myöskin hauskoja hetkiä. Desgenais'n ystävät olivat sivistyneitä nuoria miehiä, suuri osa heistä oli taiteilijoita. Vietimme usein yhdessä sangen hauskoja iltoja. Yksi joukostamme oli rakastunut kauniiseen laulajattareen ja tämä ilahdutti meitä tuoreella, surunvoittoisella äänellään. Kuuntelimme häntä istuen kehässä hänen ympärillään, silläaikaa kun katettu ruokapöytä odotti meitä. Usein sattui, että kun olimme asettuneet pöytään ja pullojen korkit olivat lentäneet auki, joku joukostamme tarttui johonkin Lamartinen teokseen ja luki siitä väräjävällä äänellä. Oli kuin kaikki muu olisi sellaisina hetkinä unohtunut. Tunnit kuluivat ja kun viimein aloimme juhlan, olimme todella hauskat nähdä, sillä emme puhuneet mitään, ja kyyneleet olivat nousseet silmiimme.
Desgenais, joka muutoin oli kylmin ja kuivin kaikista, oli tuollaisina hetkinä käsittämätön. Hän antautui niin välittömästi tunnelmiensa valtaan, että olisi voinut luulla häntä haltioituneeksi runoilijaksi. Tällaisten purkausten jälkeen valtasi hänet hillitön ilo, ja kun viini alkoi vaikuttaa, seurasi sitä hurja hävityksen halu. Olen nähnyt hänen hullujen ystäviensä keskellä heittävän tuolinsa suurella ryskeellä suljetun ikkunan läpi.
En voinut olla seuraamatta tuon omituisen miehen luonnetta. Hän oli minusta oudon, minulle tuntemattoman ihmislajin edustaja. Kun hän teki hullutuksiaan, oli syrjässä olevan mahdotonta tietää olivatko ne sairaan epätoivon tekoja vaiko hemmotellun lapsen oikkuja.
Juhlapäivinä saattoi hän joutua niin hermostuneen kiihoituksen tilaan, että hän käyttäytyi kuin koulupoika. Hän saattoi saada toiset naurusta kuolemaan. Hän taivutti minut eräänä päivänä lähtemään kanssaan hämärän tultua naamioituina ja omituisella tavalla puettuina, soittovehkeet kainalossa, kulkemaan katuja. Vaeltelimme siten kaiken yön ja pidimme melua. Kun huomasimme erään ajurin nukkuneen pukilleen, irroitimme hänen hevosensa valjaista. Teeskennellen tuloa tanssiaisista huusimme sen jälkeen ajurin luoksemme, mutta kun tämä herättyään kohotti ruoskansa, lähtivät hevoset yksin omia teitään jättäen ajurin yksin vaunuihin. Sitten lähdimme Champs-Élysées'lle. Kun Desgenais näki erään ajopelin lähestyvän, tekeytyi hän rosvoksi ja pakoitti ajurin astumaan alas sekä heittäytymään vatsalleen katuun. Olin kuolla nauruun. Sitten aukaisi hän vaunujen oven. Vaunuissa istui nuori mies naisensa kanssa, molemmat kauhusta liikkumattomina. Desgenais pyysi minua tekemään samoin kuin hänkin, avasin toisen vaunun oven ja senjälkeen aloimme hääriä ja kulkea edes takaisin ajopelien takana, niin että ihmispoloiset vaunujen sisässä luulivat joutuneensa kokonaisen rosvojoukon käsiin.
Uskon, että ihmiset, jotka sanovat, että eläminen maailman huvituksissa antaa hyödyllisiä kokemuksia, hämmästyisivät suuresti, jos heitä todella uskottaisiin. Maailma hyörii lukemattomina pieninä pyörteinä, joilla ei ole mitään yhteyttä keskenään. Kaikki liikkuu siinä ryhmittäin kuin muuttolinnut. Saman kaupungin eri osat ovat luonteeltaan erilaiset, ja sille joka asuu Chaussée-d'Antinin varrella, on yhtä paljon oppimista Marais'sa kuin Lissabonissa. Kuitenkin tapaamme muutamia hahmoja samanlaisina kaikissa elämän oloissa: toivon, omantunnon, yleisen mielipiteen, ikävän, surun, ylpeyden ja kaiken joukossa ihmisen.
Vietimme niin, ystäväni ja minä, kuin joukko muuttolintuja, aikaamme kevääseen saakka, iloiten ja meluten.
Mutta nyt kysyy varmaan lukijani kesken kaiken, minkälaisia olivat naiset, joiden kanssa elimme. Olenhan puhunut hurjisteluistamme enkä ole maininnut mitään heistä.
Ah, te naisen nimeä kantaneet olennot, jotka kuin unikuvat olette liukuneet ohi epätodellisen unielämäni, mitä voin sanoa teistä? Voiko muistella sellaista, jonka yllä ei lepää pienintäkään toivon kajastusta. Onko olemassa mitään, joka oli muistossa mykempää kuin te, unohdetumpaa kuin te?
Jos minun täytyy puhua näistä naisista, tahdon valita heidän joukostaan kaksi esimerkkiä.
Kuvitelkaa nuorta ja kaunista ompelijatarta, kahdeksantoista vuotiasta, joka on täynnä elämänhalua. Hänellä on työnsä vieressä romaani, jossa ei puhuta mistään muusta kuin rakkaudesta — itse hän ei taas tiedä mitään siveydestä. Hän ompelee päivät päästään ikkunan luona, jonka editse vaelsivat muinoin uskonnolliset kulkueet, mitkä poliisi kuitenkin on kieltänyt, ja joiden sijasta nyt kulkee saman viranomaisen luvalla kymmeniä ilotyttöjä. Mitä luulette, että hän näkee ikkunastaan illalla, kun hänen silmänsä ja kätensä ovat uupuneet päivän työstä ja kun hän luo katseensa lähestyvään yöhön? Puku, jonka hän on ommellut, hattu, jonka hän on tehnyt köyhin kunniallisin käsin hankkiakseen illallista kotiinsa, on julkisen naisen omaisuutta. Kymmeniä kertoja päivässä pysähtyvät vuokravaunut portin eteen ja sisään astuu nainen, jolla on numeronsa samalla tavalla kuin ajurilla, joka on hänet tuonut. Hän astuu ylpeän näköisenä sisään, koettelee ja kääntelee peilin edessä kymmenet kerrat ompelijattaren työtä, joka on tälle maksanut monen yön unet. Ompelijatar näkee naisen ottavan taskustaan kuusi kultakolikkoa eikä hän itse saa työstään enempää kuin yhden viikossa. Hän tarkastaa tuota naista kiireestä kantapäähän, tutkii hänen koristeitaan, seuraa häntä vaunuihin saakka. Mitä uskotte voivan tapahtua? Jonakin pimeänä yönä, kun ei ole työtä ja äiti on sairaana, aukaisee hän ovensa ja ojentaa kätensä jollekin ohikulkijalle.
Tällainen on tarina eräästä tytöstä, jonka olen tuntenut. Hän taisi vähän kaikkea, soittaa pianoa, laskea, piirustaa, vieläpä vähän historiaa ja kielioppiakin. Kuinka usein katselinkaan tuskallisella myötätunnolla tuollaista luonnon harjoitelmaa, jota maailma vielä oli typistellyt! Kuinka usein seurasinkaan yön hiljaisuudessa pienen sammuvan kipinän tuiketta ja koetin sytyttää tulen tuhan alla piilevään hiillokseen! Tytön pitkillä hiuksilla oli todella tuhan väri ja me kutsuimme häntä senvuoksi tuhkimoksi.
En ollut kyllin varakas voidakseni hankkia tytölle opettajia, mutta Desgenais tuli hänestä huvitetuksi ja antoi, minun neuvostani, hänen oppia uudelleen kaiken sen vähän minkä hän jo oli kerran oppinut. Mutta hän ei tehnyt mitään huomattavaa edistystä. Kun opettaja oli lähtenyt, pani hän kätensä ristiin ja istui liikkumatta tuntikausia katsellen ulos ikkunasta. Eräänä päivänä uhkasin lakata häntä avustamasta, jollei hän tehnyt työtä. Silloin meni hän sanaa sanomatta kirjansa ääreen, mutta pian sen jälkeen sain tietää, että hän oli kaikessa salaisuudessa hiipinyt ulos. Minne hän meni — Jumala yksin sen tietää. Ennenkuin hän jätti minut kokonaan, pyysin häntä ompelemaan minulle kukkaron. Olen säilyttänyt sitä huoneeni seinällä surullisena pyhäinjäännöksenä, katkerana muistona kaikesta, mikä tässä maailmassa muuttuu raunioiksi.
Tahdon kertoa toisenkin tapauksen.
Olimme koko päivän kestäneen väsyttävän seikkailu-elämän jälkeen kokoontuneet noin kymmenen aikaan illalla Desgenais'n luo. Kun saavuimme, oli orkesteri jo työssä ja sali oli täynnä vieraita.
Suurin osa naisista oli teatterityttöjä. He ovat tällaisiin tilaisuuksiin kuin luodut, ja sentähden myöskin varsin kysyttyjä.
Heti kun olin astunut saliin heittäydyin valssin pyörteihin. Olen aina rakastanut tuota tanssia. Se on rytmiltään jaloin ja esiintuo täydellisimmin kauniin naisen ja nuorukaisen liikkeiden sulon. Sen rinnalla ovat muut tanssit mauttomia keksintöjä, joiden tarkoitus on vain tarjota tanssiville tilaisuutta järjettömään keskusteluun. Mutta on kuin omistaisi sen naisen, jota pitää käsivarsissaan puolen tunnin ajan valssin pyörteissä; nainen vapisee ja antaa tahdottomana tanssittajansa viedä itseään, niin että mies tuntee olevansa samalla kertaa ikäänkuin suojelija ja väkivallan tekijä. On naisia, jotka antautuvat tanssiin niin kainon hekumallisesti, samalla kertaa niin hurjasti ja puhtaasti, ettei mies tiedä, mitä hänen omassa povessansa sillä hetkellä liikkuu; hän ei tiedä, onko pelko vai intohimo hänessä ylinnä, tuleeko hän itse voitetuksi vai taittuuko nainen, joka on hänen käsissään, kuin ruoko myrskyssä. Saksa on valssin kotimaa ja sieltä kuvittelee myöskin rakkauden olevan peräisin.
Pidin käsivarsillani loistavaa italialaista tanssijatarta, joka oli tullut Parisiin karnevaali-ajaksi. Hän oli puettuna bakkantiksi; hänen pukunsa oli pantterin taljasta. En ole koskaan nähnyt mitään niin hekumallisen kaunista kuin hän. Hän oli pitkä ja solakka ja tanssiessaan teki hän liikkeidensä nopeudesta huolimatta sen vaikutuksen kuin hän olisi antanut laahata itseään eteenpäin. Näytti siltä kuin hän olisi kokonaan väsyttänyt viejäänsä, ja kuitenkin kiiti hän eteenpäin kuin lumottu.
Povellaan oli hänellä suuri kukkavihko, jonka tuoksu tahtomattani huumasi minut. Pienimmästäkin käsivarteni kosketuksesta tunsin hänen ruumiinsa taipuvan kuin intialaisen liaanin, pehmeänä ja notkeana. Tuntui kuin hän olisi ympäröinyt minut kuin tuoksuava silkkiharso. Joka käännöksessä kilahti hänen metallinen vyönsä. Hänen liikkeensä olivat niin ylimaalliset, että saatoin uskoa näkeväni tähden tai hengettären, joka hymyillen kiiteli tietään. Oli kuin suloinen ja hekumallinen valssisävel olisi virrannut hänen huuliltaan. Pää oli lukemattomine tuuheine mustine palmikoineen takakenossa, ikäänkuin hänen kaulansa olisi ollut liian hento kantamaan sen painoa.
Kun valssi oli loppunut, heittäysin nojatuoliin pienen huoneen perällä. Sydämeni löi kiivaasti, olin kokonaan suunniltani. "Jumalani!" puhelin itsekseni, "onko tämä mahdollista? Oi sinä kaunis hirviö, sinä loistava käärme! Oi sinä kiemurteleva ja aaltoileva hienoine pilkullisine ihoinesi! Kuinka onkaan sukulaisesi opettanut sinua kiemurtelemaan ympäri elämän puun, omena huulilla. Melusina, Melusina! Miesten sydämet huutavat luoksesi. Sen sinä tiedät hyvin, lumoojatar, joka kuljet tietäsi täynnä salaista hiipivää kaipuuta. Sinä tiedät, että meidän kohtalomme on menehtyä, kun tulemme läheisyyteesi. Sinä tiedät, että mies voi kuolla hymystäsi, kukkiesi tuoksusta, jäsentesi kosketuksesta. Sentähden liikut hymyillen, povi täynnä kukkia, sentähden nojaat niin pehmeästi kädelläsi olkaamme. Jumalani! Mitä tahdot meistä?"
Professori Halle on kerran väittänyt, että nainen on ihmiskunnan hermosto, mies sen lihasto. Humboldt, vakava oppinut, väitti, että näkymätön ilmakehä ympäröi ihmisen hermostoa. Onpa ollut uneksijoita, sellaisia kuin Spallanzani, jotka ovat aavistelleet luonnossa kuudennen aistin olemassaolon — mutta on tarpeetonta puhua heistä; luonto, joka on meidät synnyttänyt maailmaan, joka leikkii kanssamme ja joka kerran lopettaa päivämme on kyllin salaperäinen, jottei meidän ole syytä itse lisätä pimeyttä, joka meidät ympäröi. Mutta kuka mies, joka voi sanoa eläneensä, voi kieltää naisen mahdin? Kuka voi väittää, ettei hän ole lakattuaan tanssimasta kauniin naisen kanssa, tuntenut käsiensä vapisevan? Kuka voi väittää, ettei hän koskaan ole tuntenut sitä salaperäistä vaikutusta, joka virtaa naisesta tanssisalissa, soiton kaikuessa, lämpimässä, joka saa kattokruunut loistamaan himmeämmin, salaperäistä mahtia, joka sähköttää naisen itsensä ja ympäröi hänet kuin aloen tuoksu heiluvasta suitsutusastiasta.
Minut valtasi syvä hämmästys. Tiesin vanhastaan, että rakastumisen ensi innossa ihmeellinen sädekehä ympäröi rakastettua olentoa. Mutta uutta oli minulle, että naisen kauneus, jotkut kukat ja kirjava petoeläimen talja saivat aikaan sellaisen sydämentykytyksen ja kiihkon. Tuo nainen oli hurmannut minut omituisella tavallaan vääntää vartaloaan, minkä hän varmaan oli oppinut joltakin sirkusratsastajattarelta, käsivartensa kauniilla ääriviivoilla — ja tämä kaikki oli tapahtunut siitä huolimatta, ettei hän ollut puhunut sanaakaan tai edes näyttänyt minuun kiinnittäneen mitään huomiota. Minkälainen olikaan kaaos, kun nainen luotiin jo seitsemäntenä päivänä?
En kuitenkaan tuntenut rakkautta. Voisin ehkä nimittää tunnettani janoksi. Ensimäisen kerran elämässäni tunsin sisässäni väräjävän kielen, joka oli vieras sydämelleni. Tuon kauniin petoeläimen näky sai toisen pedon sisässäni hereille. Tunsin hyvin, etten olisi voinut sanoa tuolle naiselle, että rakastin häntä, että hän miellytti minua tai edes että pidin häntä kauniina. Tunsin itsessäni vain halun painaa huuleni hänen huuliaan vasten ja sanoa: "Kiedo ympärilleni tahdottomat käsivartesi, nojaa rintaani vasten raskas pääsi, paina lempeä hymysi huuliani vasten." Ruumiini rakasti häntä, hänen kauneutensa hurmasi minut kuin viini.
Desgenais kulki ohitseni ja kysyi, mitä minä haudoin mielessäni. "Kuka on hän?" kysyin minä puolestani. "Kuka? Ketä tarkoitat?" vastasi Desgenais.
Tartuin häntä käsipuoleen ja vein hänet saliin. Italiatar näki meidän tulevan ja hymyili. Astuin askeleen taaksepäin. "Ahaa", huudahti Desgenais, "sinä olet tanssinut Marcon kanssa? Tarkoitat luonnollisesti häntä!"
"Kuka on Marco?" kysyin.
"Tuo väsähtänyt olento, joka hymyilee tuolla. Pidätkö hänestä?"
"En. Olen vain tanssinut hänen kanssaan ja tahdoin tietää hänen nimensä. Muutoin ei hän miellytä minua."
Häpesin paljastaa tunteitani, mutta kohta kun Desgenais oli lähtenyt, kiiruhdin hänen jälkeensä.
"Sinä olet nopea", sanoi hän minulle hymyillen, "Marco ei olekaan aivan tavallinen tyttö. Häntä ylläpitää herra X., joka on lähettiläänä Milanossa. Eräs hänen ystävistään on tuonut Marcon tänne. Mutta luota minuun, emme salli sinun kuolla ikävään. Taivutan hänet jäämään illallisille."
Tämän sanottuaan lähti hän luotani ja suureksi levottomuudekseni näin hänen suuntaavan askeleensa suoraan Marcoa kohti. Seurasin heitä silmilläni, kunnes he katosivat väentungokseen.
"Onko tämä siis totta", puhelin itsekseni. "Ja yhdessä silmänräpäyksessä! Häntäkö siis olen rakastava. En, en — vain intohimoni ovat herätetyt, sydämeni on levossa."
Koetin tällä tavoin rauhoittaa mieltäni. Samassa löi Desgenais olkaani, sanoen: "Menemme pian illallispöytään. Sinä tarjoat käsivartesi Marcolle. Hän tietää miellyttäneensä sinua ja se on sovittu."
"Kuules", sanoin hänelle, "en tiedä, miten minun on. Minä muistutan ontuvaa Vulcanusta, joka savuttuneine partoineen peittää luolassaan Venuksen suudelmilla. Hän on kiinnittänyt peloittavat silmänsä kauniiseen saaliiseensa — hän näkee edessään olevassa naisessa kaiken mitä hän omistaa. Hän on nauravinaan ilosta, hän on vapisevinaan onnesta, mutta koko ajan muistelee hän isäänsä Jupiteria, joka asuu ylhäällä taivaassa."
Desgenais katsahti minuun vastaamatta, pisti käsivartensa kainalooni ja vei minut mukanaan. "Olen väsynyt", sanoi hän, "olen kyllästynyt tähän meluun. Menkäämme syömään, ehkä se saa mielialamme nousemaan."
Illallinen oli loistava, mutta en voinut kajota ruokiin. Huuleni olivat kuivat. "Mikä teidän on?" kysyi Marco. En vastannut mitään, istuin mykkänä kuin kuvapatsas ja katselin häntä kiireestä kantapäähän.
Hän alkoi hymyillä. Myöskin Desgenais, joka seurasi meitä kaukaa, hymyili. Marcon edessä oli suuri kristallimaljakko, jonka tuhansiin särmiin kattokruunujen valo taittui kaikissa sateenkaaren väreissä. Hän ojensi välinpitämättömällä tavallaan kätensä ja täytti maljakon ääriään myöten kultaisella Cypron viinillä, idän huumaavalla rypälemehulla, joka kerran myöhemmin, Lidon autioilla rannoilla, oli tuntuva minusta niin karvaalta. "Juokaa", sanoi hän ojentaen minulle maljakon,"per voi, bambino mio".
"Sinun terveydeksesi ja minun", vastasin ojentaen puolestani hänelle maljakon. Hän kostutti hiukan huuliaan, mutta minä tyhjensin maljan omituisella surumielellä, jonka hän varmaan luki silmistäni.
"Onko viini pahaa?" kysyi hän.
"Ei ole", vastasin minä.
"Onko teillä päänsärkyä?"
"Ei ole."
"Oletteko väsynyt?"
"En."
"Ah, teillä on varmaan sydänsuruja?"
Hän puhui leikilliseen tapaan, mutta hänen silmiensä ilme oli vakava. Tiesin hänen olevan Napolista ja huomasin, että hänen italialaisverensä alkoi vaistomaisesti lyödä kiivaammin, kun tuli puhe rakkaudesta.
Ympärillämme alkoi melu kasvaa. Veri nousi päähän ja lasit kilisivät. Viini loi hehkuaan kalpeimmillekin poskille, ikäänkuin tahtoen estää häpeän punaa niille nousemasta. Syntyi kumea sorina, joka muistutti meren loiskinaa. Humalan myrsky alkoi heitellä aaltoja toisiaan vasten. Katseet syttyivät kohdatessaan toisensa, kohta taasen sammuakseen. — Eräs naisista nousee kuin yksinäinen aalto ennustaen puhkeavaa myrskyä. Hän viittaa kädellään pyytäen hiljaisuutta, tyhjentää lasinsa yhdessä siemauksessa, ja irroittaa samalla hiuksensa. Kultainen aalto virtaa hänen olkapäilleen. Hän avaa huulensa ja aikoo ruveta laulamaan; hänen silmänsä ovat puoleksi suljetut, hänen hengityksensä on raskas, kaksi käheää ääntä saa hän rinnastaan — mutta käy samalla kuoleman kalpeaksi ja putoaa takaisin tuolilleen.
Nyt alkoi yleinen meteli, joka ei lakannut ennenkuin illallinen oli lopussa. Oli mahdotonta erottaa toisistaan kaikkia niitä huutoja, laulupätkiä, naurunpurkauksia, jotka kimposivat ilmaan.
"Mitä sinä ajattelet?" kysyi Desgenais minulta.
"En mitään", vastasin. "Suljen korvani ja katselen."
Juopuneen melun keskellä pysyi kaunis Marco mykkänä, koskematta lasiinsa. Hän nojasi päänsä paljaihin käsivarsiinsa ja tuntui uneksivan. Mikään ei näyttänyt häntä liikuttavan. "Miksi ette tee kuin muutkin?" kysyin häneltä. "Äsken tarjositte minulle Cypron viiniä, nyt tahdon tehdä teille saman palveluksen." Täytin suuren maljan laitoja myöten ja ojensin sen hänelle. Hän vei sen huulilleen ja tyhjensi sen yhdessä hengenvedossa sekä otti sen jälkeen saman välinpitämättömän, uneksivan asennon kuin ennenkin.
Kuta enemmän tarkastin Marcoa, sitä omituisemmalta tuntui hän minusta. Mikään ei näyttänyt häntä huvittavan, mutta ei myöskään ikävystyttävän. Oli nähtävästi yhtä vaikeata ilahduttaa kuin suututtaa häntä. Hän teki kaikki mitä häneltä pyysi, mutta ei mitään omasta alotteestaan. Hän muistutti minusta kuvapatsasta, joka esittää "ikuista unta". Jos kylmä marmoripatsas olisi voinut kulkea unissaan olisi se ollut Marcon kaltainen.
"Oletko hyvä vai paha?" puhuin hänelle. "Oletko surullinen vai iloinen? Oletko rakastanut? Tahdotko tulla rakastetuksi? Pidätkö rahasta, huvituksista? Vai hevosista, vai maalaiselämästä vai ehkä yksistään tanssiaisista? Mikä sinua miellyttää? Mistä näet unia?" Kaikkiin kysymyksiini sain vastaukseksi saman hymyn, joka ilmaisi yhtä vähän iloa kuin surua. Oli kuin olisi se tahtonut vain sanoa: Yhdentekevä!
Lähensin huuliani hänen huuliinsa. Hän suuteli minua hajamielisesti ja välinpitämättömästi ja pyyhki kohta sen jälkeen nenäliinalla suutaan.
"Marco", sanoin hänelle, "onneton se mies, joka sinua rakastaa!"
Hän loi minuun mustat silmänsä, käänsi ne senjälkeen taivasta kohti, ja nostaen yhden sormensa ilmaan — omituisella italialaisella tavalla, jota eivät muut voi matkia — ja lausui kotiseutunsa naisten tavallisimman iskusanan:Forse— ehkä.
Oli tultu jälkiruokaan. Osa vieraista oli noussut pöydästä. Toiset tupakoivat, toiset alkoivat pelata. Jotkut naisista tanssivat, jotkut nukkuivat. Orkesteri oli alkanut uudelleen soittaa. Kynttilät olivat palaneet loppuun, palvelijat toivat uusia sijaan. Näky toi mieleeni Petroniuksen pidot, joissa lamput sammuivat ja orjat kulkivat varpaillaan juopuneiden isäntiensä keskellä ja varastivat pöytähopeat. Kaiken melun keskellä kuului silloin tällöin joku laulunsävel, ja kolme englantilaista, kolme synkkää ilmestystä, veteli yhtämittaa synkintä ballaadia, minkä heidän soinen isänmaansa on synnyttänyt.
"Lähtekäämme", sanoin Marcolle. Hän nousi ja tarttui käsivarteeni.
"Huomiseen", huudahti Desgenais jälkeemme, kun lähdimme salista.
Lähestyessämme Marcon asuntoa alkoi sydämeni lyödä kiivaasti. En voinut puhua. En ollut koskaan nähnyt sellaista naista. Hän sen sijaan ei osottanut pienintäkään mielenliikutusta minun kulkiessani vapisten hänen rinnallaan.
Hänen huoneessaan oli, kuten hänessä itsessäänkin, jotain raskaan aistillista. Alabasterilamppu valaisi huonetta vain puoleksi. Tuolit ja sohva olivat pehmeitä kuin vuoteet ja näyttivät olevan vain silkkiä ja untuvaa. Väkevä tuoksu turkkilaisista suitsutusaineista huumasi minut astuessani huoneeseen. Se ei ollut sitä mitä saadaan ostaa meidänkin kaduilla, vaan aitoa, suoraan Konstantinopolista tuotua, vaarallisinta ja kiihottavinta kaikista tuoksuaineista. Hän soitti ja palvelustyttö tuli sisään. Sen jälkeen meni hän, minulle sanaakaan sanomatta, tytön kanssa alkooviin ja hetken päästä näin hänen makaavan vuoteessa, nojaten käsivarteensa, välinpitämättömän näköisenä kuten koko ajan.
Seisoin ja katselin häntä. Kuta enemmän häntä katsoin, sitä kauniimmalta hän minusta näytti ja sitä heikommaksi kävi äskeinen intohimoni. Oli kuin hänen hiljaisuutensa ja liikkumattomuutensa olisivat siirtyneet minuunkin. Heittäysin pitkälleni sohvalle vastapäätä alkoovia ja kuoleman kylmyys laskeutui sydämeeni.
Valtimojen tykytys on omituinen kellokoneisto, jonka käynnin kuulemme vain yön hiljaisuudessa. Ihminen, vapautuneena ulkomaailmasta, vaipuu itseensä; hän kuulee elävänsä. Huolimatta väsymyksestä ja surusta, joka painoi mieltäni, en voinut ummistaa silmiäni. Marcon katseet olivat suunnattuina minuun. Makasimme ja katselimme toinen toistamme hiljaa ja verkkaan, jos niin voi sanoa.
"Mitä teette siellä", sanoi hän vihdoin. "Ettekö tule luokseni?"
"Kyllä", vastasin, "te olette hyvin kaunis!" Samassa kuulin heikon, melkein valittavan huokauksen. Yksi kielistä Marcon harpussa oli heltynyt. Käänsin päätäni ja näin aamuruskon ensi säteiden punaavan ikkunaruutuja.
Nousin ja vedin uutimet syrjään; väkevä valo tunkeutui huoneeseen.Seisoin hetken ikkunan ääressä. Taivas oli kirkas ja pilvetön.
"Ettekö tule?" toisti Marco.
Pyysin häntä odottamaan.
Varovaisuussyistä oli hän nähtävästi valinnut asuntonsa kaupungin ulkolaidasta. Ehkä oli hänellä jossain toinenkin huoneusto, jossa hän otti vastaan rakastajansa ja tämän ystävät. Ikkuna, jonka edessä seisoin antoi Luxembourg'in puutarhaan.
Jos painaa kädellään korkinpalan vedenpinnan alapuolelle, tulee se ikäänkuin levottomaksi ja sukeltaa helposti sormien välistä pinnalle. Samoin tapahtui minussa jotain jota en voinut voittaa ja josta en voinut vapautua. Muistot valtasivat mieleni nähdessäni Luxembourg'in puiston vanhat käytävät ja niiden tieltä hävisivät kaikki muut ajatukset. Kuinka usein olinkaan poikasena maannut puiden varjossa, kädessäni kirja, jonka runous huumasi pääni. Olin luvatta poissa koulusta. Ah, ne olivat lapsuuteni hurjisteluja. Myöskin muita muistoja tulvi vastaani puiden lehdettömiltä oksilta ja kellastuneilta ruohokentiltä. Tuolla olin kymmenvuotiaana kulkenut veljeni ja kotiopettajani kanssa ja heitellyt leivänmuruja paleltuneille linturaukoille; tuolla olin tuntikausia katsellut pienten tyttösten tansseja; sydämeni oli tykyttänyt heidän lapsellisten laulujensa tahtiin; tuolla olin tuhansia kertoja, palatessani koulusta, kulkenut samaa käytävää, joku Vergiliuksen säe päässäni ja potkien jalallani pientä kiveä. "Oi lapsuuttani, huudahdin, tuolla olet sinä ja täällä minä. Jumalani!"
Käännyin huoneeseen päin. Marco nukkui. Lamppu oli sammunut ja päivänvalo oli muuttanut koko huoneen ulkonäön. Huonekalujen päällykset, jotka olivat näyttäneet taivaansinisiltä, olivat itse asiassa vihertävät, ja Marco, alkoovin kaunis makaava marmoripatsas, oli harmaankalpea kuin kuollut.
Värisin tahtomattani. Katselin vuoroin alkooviin, vuoroin puistoon. Pääni oli väsynyt eikä jaksanut ajatella. Otin muutaman askeleen ja vajosin istumaan. Pöydällä edessäni näin avoimen kirjesäiliön. Tahtomattani sattuivat silmäni levitettyyn kirjeeseen, joka sisälsi vain muutaman sanan. Luin ne moneen kertaan, ennenkuin ymmärsin niiden tarkoituksen. Äkkiä kävi se minulle selväksi. Luin seuraavat, jotenkin tottumattomalla kirjoitustaidolla piirretyt sanat:
"Hän kuoli eilen. Hän kutsui yhdentoista aikaan, kun hän tunsi voimiensa vähenevän, minut luokseen ja sanoi: 'Louison, nyt saan pian nähdä ukkovainajani. Mene tuonne kaappiin ja ota sieltä lakana, joka riippuu naulassa. Hän on käärittynä samanlaiseen.' Lankesin itkien polvilleni, mutta hän ojensi kätensä ja sanoi: 'Älä itke, älä itke!' Ja sen sanottuaan huokaisi hän hyvin syvään…"
Loppu oli revitty pois. En voi kertoa, minkä vaikutuksen tämä surullinen kirje teki minuun. Käänsin paperin ja näin Marcon osotteen sekä eilispäivän postileiman. Hän kuoli eilen. Kuka? Kuka? huudahdin vaistomaisesti, kääntyen Marcon vuodetta kohti, kuollut, kuka sitten?
Marco avasi silmänsä ja näki minun istuvan pitäen kädessäni hänen kirjettään. "Äitini", sanoi hän ja lisäsi hetken päästä: "Ettekö tulekaan luokseni?"
Hän ojensi kätensä minua kohti. "Hiljaa!" huudahdin minä. "Nuku ja jätä minut rauhaan." Hän kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui uudelleen. Katselin häntä jonkun aikaa ja kun olin varma siitä, ettei hän mitään kuulisi, hiivin hiljaa ulos.
Istuin Desgenais'n kanssa kamiinin ääressä. Ikkuna oli auki. Oli yksi noita maaliskuun päiviä, jotka ovat kevään edeltäjiä. Oli juuri satanut ja lempeä tuoksu lehahti puutarhasta.
"Mitä nyt teemme, ystäväni?" sanoin Desgenais'lle. "Kevät on tullut.Tunnempa halua matkustaa."
"Minä puolestani teen samaa kuin viime vuonnakin", vastasi Desgenais."Lähden maalle, kun aika on tullut lähteä."
"Mitä?" huudahdin minä. "Aiotko viettää vuoden toisensa jälkeen samalla tavalla? Aiotko uudistaa viimekesäisen ohjelmasi?"
"Mitä pitäisi minun mielestäsi tehdä?"
"Ei mitään, sinä olet oikeassa", huudahdin nousten tuoliltani. "Mutta minä olen väsynyt, Desgenais, väsynyt kaikkeen. Etkö sinä siis koskaan kyllästy nykyiseen elämäntapaasi."
"En", vastasi hän.
Silmieni edessä oli kuvajäljennös, joka esitti katuvaa Magdaleenaa.Vaistomaisesti ristin käteni.
"Mitä sinä siellä teet?" kysyi Desgenais.
"Jos olisin maalari ja minun pitäisi kuvata surumielisyyttä, niin en maalaisi nuorta uneksivaa tyttöä kirja kädessä."
"Mistä se nyt tulee mieleesi?" kysyi Desgenais nauraen.
"Totta tosiaan", jatkoin minä. "Tuo Magdaleena tuossa on kyyneleisistä silmistään huolimatta täynnä toivoa. Tuo sairaan kalpea käsi, johon hän nojaa päänsä, tuoksuu vielä niistä voiteista, joilla se on pessyt Kristuksen jalkoja. Ja hänen mielessään on kokonainen armeija ajatuksia ja rukouksia. Se ei ole surumieltä."
"Taulu kuvaa lukevaa naista", sanoi Desgenais kuivasti.
"Onnellista naista, joka lukee onnellista kirjaa", lisäsin minä.
Desgenais ymmärsi mitä tarkoitin. Hän näki että olin käynyt hyvin surulliseksi ja kysyi, mikä minua painoi. En vastannut mitään, mutta tunsin sydämeni olevan pakahtumaisillaan.
"Octave, ystäväni", sanoi Desgenais, "jos sinulla on joku huoli, niin älä epäile kertoa sitä minulle. Puhu avomielisesti, voit luottaa minuun."
"Tiedän sen", vastasin. "Sinä olet ystäväni, mutta surullani ei ole yhtään ystävää."
Desgenais pyytämällä pyysi minua puhumaan.
"Mutta", sanoin minä, "mitä se hyödyttäisi? Me emme kumpikaan voi asiaa auttaa. Vai tahdotko todella että paljastaisin sinulle sydämeni?"
"Puhu suoraan", sanoi Desgenais.
"Hyvä, Desgenais, sinä olet kerran tällä paikalla antanut minulle neuvojasi. Nyt pyydän sinua kuuntelemaan yhtä tarkkaan kuin minä tein silloin. Sinä olet pyytänyt minua kertomaan, mitä tunnen sisimmässäni — tahdon sen nyt tehdä. Sano ensimäiselle miehelle, jonka tapaat: Kas tuossa joukko nuoria miehiä, jotka kuluttavat aikaansa juoden, ratsastaen, pelaten, sanalla sanoen kaikissa mahdollisissa huvituksissa. Mikään ei heitä pidätä, he voivat saada kenen naisen he tahtovat; he ovat rikkaita. Huolista eivät he tiedä mitään, koko heidän elämänsä on yhtä ainoaa juhlaa! Mitä luulet miehen sinulle vastaavan? Ehkä hän kutsuu inhimilliseksi heikkoudeksi sellaista elämää, mutta luultavammin pitää hän sitä kaiken maallisen onnen huippuna.
"Vie sitten tämä mies keskelle tällaista elämää. Aseta hänet pöytään kauniin naisen viereen, pane malja hänen käteensä, täytä hänen taskunsa kullalla ja sano hänelle: Tällaiseksi on elämäsi muodostuva. Sillä aikaa kuin sinä nukut rakastajattaresi vieressä, tömistelevät hevosesi tallissa; sillä aikaa kun ratsastelet hiekoitetulla puistokäytävällä, kypsyy viini kellarissasi; sillä aikaa kuin vietät yösi juomingeissa, kartuttaa pankkiiri omaisuuttasi. Jokainen toivomuksesi täytetään. Sinä olet oleva onnellisin ihminen maailmassa. Mutta varo juomasta jonakin iltana liian paljon, jottet huomaisi ruumistasi kykenemättömäksi nauttimaan. Se olisi suuri onnettomuus, sillä sitä ei voi parantaa. Ja kun jonakin kauniina yönä ratsastelet metsässä iloisten toverien seurassa, voi sattua, että hevosesi kompastuu ja sinä putoat liejuiseen kuoppaan eivätkä juopuneet seuralaisesi iloisten huutojensa keskellä kuule sinun apua rukoilevaa ääntäsi, vaan saat yksin raajarikkona raahautua metsän läpi ja ystäviesi iloinen melu etenee etenemistään. Voit myöskin menettää pelissä, onni on vaihteleva. Kun tulet pitojen jälkeen kotiin ja istut tulen ääreen, niin varo, ettet lyö kädellä otsaasi ja katsele surusta väsynein silmin katkerasti ympärillesi ikäänkuin etsien ystävää. Ja varo ennen kaikkea ajattelemasta yksinäisyydessäsi kahta olentoa, jossakin, jonkun matalan katon alla, kahta olentoa, jotka rauhallisesti nukkuvat käsi kädessä, kun oman loistoisan vuoteesi ääressä, ainoana uskottunasi, istuu kalpea olento, joka rakastaa vain rahakukkaroasi. Sinä nojaudut hänen puoleensa, tahtoen keventää ahdistettua sydäntäsi ja hän päättelee mielessään, että sinä lienet menettänyt suuria summia, kun olet niin surullinen. Ja jos hän näkee kyyneleitä silmissäsi tulee hän hyvin murheelliseksi, sillä ne voivat merkitä, että hän saa ehkä kauankin käyttää sitä pukua, joka hänellä on yllään, ja että sormukset hänen sormistaan katoavat. Jos joku on voittanut sinulta paljon rahaa pelissä, niin varo mainitsemasta naiselle hänen nimeään, jottei hän seuraavana päivänä suloisesti hymyillen menisi sen luo, joka on ollut sinun turmiosi. Sellainen on inhimillinen heikkous — onko sinulla voimaa sitä kestää? Sinä voit kyllästyä kaikkeen ja kyllästys on pahempi kuin kuolema. Jos sinulla on sydän, niin varo rakkautta — se on maailmanmiehelle pahempi kuin onnettomuus, se tekee hänet naurettavaksi. Hän ostaa rakastajattarensa, ja naisella, joka myö itsensä, on oikeus halveksia vain yhtä miestä maailmassa: sitä joka häntä rakastaa. Jos sinulla on intohimoinen sydän, niin pidä vaari kasvoistasi: sotilaalle on häpeä luopua aseistaan ja maailmanmiehelle näyttää jostakin huvitetulta. Hänen kunniansa on tarttua kaikkeen öljytyin marmorikäsin, joiden pinnalta kaikki liukuu pois. Jos olet kuumaverinen, niin opi tappamaan, jos tahdot itse elää; viini saa usein aikaan riitaa. Jos sinulla on omatunto, niin varo öittesi unta. Maailmanmies, joka katuu, on kuin laiva, joka on saanut vuodon. Se ei voi palata maihin eikä jatkaa matkaansa; tuulet kuljettavat sen ulapalle, se täyttyy vedellä ja uppoaa. Jos sinulla on ruumis, niin varo kärsimystä, jos sinulla on sielu, niin varo epätoivoa, mutta ennen kaikkea, onneton, varo itseäsi ihmisiltä. Sinä olet näkevinäsi ympärilläsi tanssivia pareja, jotka pitävät toinen toisiaan kädestä, mutta te tanssittekin silkkinuoralla syvyyden yllä, joka on niellyt hiljaiseen syliinsä niin monta pudonnutta. Varo, ettei jalkasi luista! Itse luonto alkaa karttaa sinua. Puut ja pensaat eivät sinua enää tunne, sinä olet pettänyt luonto-äidin lait, ja itse taivaan linnut vaikenevat sinun lähestyessäsi. Sinä olet yksin! Pelkää Jumalaa! Sinä seisot yksin kasvoista kasvoihin hänen kanssaan, kuin jäykkä patsas tahtosi jalustalla. Sade ei sinua virvoita eikä ohikulkeva tuuli anna sinulle sitä elämän suudelmaa, jonka se antaa kaikelle mikä hengittää. Se puistaa sinua ja panee sinut horjumaan. Jokainen nainen, jota syleilet, vie sinulta kipinän elämänvoimaasi antamatta sinulle mitään omastaan. Sinä kulutat voimasi ajaen takaa tyhjiä harhakuvia. Missä hikipisarasi putoo maahan, nousee hautuumaan surullisia kukkia. Sinun täytyy kuolla! Sinä olet rakkauden vihollinen — palaa yksinäisyyteen äläkä odota vanhuutta. Älä jätä lasta jälkeesi, älä lisää pilaantunutta vertasi. Häviä kuin savu äläkä vie siemeneltä, joka maassa itää, yhtään auringonsädettä mukanasi."
Kun olin lopettanut putosin nojatuoliin ja kyynelvirta tulvasi silmiini.
"Ah, Desgenais", huudahdin nyyhkien, "sinä et puhunut sillä tavalla minulle. Etkö tuntenut silloin totuutta tai jos tunsit, miks'et sanonut sitä minulle?"
Mutta Desgenais istui kädet ristissä kalpeana kuin palttina ja suuri kyynel putosi hänen poskelleen.
Istuimme molemmat hetken ääneti. Seinäkello löi. Samassa tuli mieleeni, että oli kulunut täsmälleen, päivää ja tuntia myöten, vuosi siitä kuin sain tietää rakastettuni uskottomuudesta.
"Kuulitko kellon lyövän?" puhelin itsekseni. "En tiedä mitä se nyt tuo mukanaan, mutta tämä tunti on kohtalokas hetki elämässäni."
Puhuin näin tietämättä itse mitä tein. Mutta samassa hetkessä astui lakeija huoneeseen, tuli minua kohti, tarttui käteeni, vei minut syrjään ja kuiskasi korvaani: "Herra, tulen ilmoittamaan teille, että isänne on kuolemaisillaan. Hänellä on hiljan ollut halvauskohtaus ja lääkärit eivät anna mitään toivoa."