Isäni asui maaseudulla, jonkun matkan päässä Parisista. Kun tulin perille, tapasin lääkärin ovella. Hän sanoi minulle: "Tulette liian myöhään. Isänne olisi halunnut nähdä teidät ennen kuolemaansa."
Kun astuin sisään, tapasin isäni kuolleena.
"Olkaa hyvä ja pyytäkää kaikkia muita poistumaan ja jättäkää minut yksin isäni kanssa", sanoin lääkärille. "Isälläni oli minulle jotain sanottavaa. Hän on sen minulle sanova."
Palvelijat lähtivät huoneesta. Lähestyin vuodetta ja nostin varovasti liinan, joka peitti kuolleen kasvoja. Mutta kohta kun näin isäni piirteet, heittäysin hänen ylitseen ja menetin tajuni.
Kun tulin taas tuntoihini, kuulin lähelläni kuiskailtavan: "Jos hän sitä vielä pyytää, niin kieltäkää se häneltä millä tekosyyllä hyvänsä." Ymmärsin, että tahdottiin estää minua menemästä kuolleen vuoteen luo, mutta teeskentelin, etten ollut mitään kuullut. Kun nähtiin, että olin levollinen, jätettiin minut yksin. Odotin, kunnes kaikki talossa nukkuivat, ja lähdin taas, kynttilä kädessä, isäni huoneeseen. Tapasin siellä nuoren papin istumassa yksin vuoteen vieressä.
"Sallikaa orvoksi jääneen valvoa viimeisen yön isänsä luona. Sitä ette voine häneltä kieltää. Jääkää viereiseen huoneeseen, otan itse vastuulleni tämän asian."
Pappi meni. Pöydällä loimottava kynttilä valaisi vuodetta. Istuin papin jättämälle paikalle ja paljastin vielä kerran nuo kasvot, joita en enää koskaan olisi näkevä. "Mitä tahdoitte sanoa minulle, isäni? Mikä oli viimeinen ajatuksenne, kun etsitte silmillänne poikanne?"
Isälläni oli ollut tapana pitää päiväkirjaa, johon hän tarkkaan merkitsi kaikki elämyksensä. Näin tämän päiväkirjan avoinna pöydällä. Lähestyin sitä ja lankesin polvilleni sen eteen. Esillä-olevalle sivulle oli kirjoitettu seuraavat sanat: "Hyvästi poikani, minä rakastan sinua ja kuolen."
Ei tullut kyyneltä silmiini eikä noussut nyyhkytystä rinnastani. Kurkkuani kuristi ja suuni oli kuin kiinni lukittu. Mykkänä ja liikkumatta katselin isääni.
Hän tunsi elämäntapani ja oli monta kertaa minua siitä nuhdellut. Melkein aina kun hänet tapasin, puhui hän tulevaisuudestani ja nuoruuteni hurjisteluista. Hänen varoituksensa olivatkin usein pidättäneet minut synnistä ja hänen sanallaan oli sitä suurempi vaikutus, kun hänen oma elämänsä oli ollut esikuvallinen uhrautuvassa itsehillinnässään. Uskoin, että hän oli halunnut nähdä minut vielä kerran kehoittaakseen minua kääntymään hyveen tielle. Mutta kuolema oli tullut liian nopeaan ja kuolinhetkellään oli hän tuntenut että hänellä oli sanottavana minulle vain yksi sana: että hän rakasti minua.
Isäni hautaa ympäröi pieni puuaitaus. Vainajan jo varhain lausutun tahdon mukaan oli hän haudattu kylän kirkkomaahan. Sinne vaelsin joka päivä ja kulutin suuren osan ajastani istuen pienellä penkillä isäni haudan vieressä. Muun osan päivästäni vietin yksin isäni talossa. Palvelijoita ei minulla ollut kuin yksi.
Kuinka paljon tuskaa meidän intohimomme voivatkaan meille tuottaa, ei sitä kuitenkaan voi verrata siihen suruun, jonka kuolema aiheuttaa. Ensimäinen tunne, mikä minulla oli seisoessani isäni vuoteen ääressä, oli tunne siitä, että olin mieletön lapsi, joka ei tiennyt mitään eikä tuntenut mitään. Tunsin suorastaan ruumiillista tuskaa ja vääntelin käsiäni kuin oppipoika, jonka on vaikea herätä.
Ensimäisinä kuukausina ei tullut mieleeni ajatusta enemmän menneisyydestäni kuin tulevaisuudestani. Minusta tuntui kuin se mitä ennen olin elänyt olisi ollut jonkun toisen kokemaa, niin kaukana oli nykyinen suruni entisistä mielentiloistani. Olin väsynyt, välinpitämätön kaikesta, ja sisimmässäni nakersi kalvava katkeruus. Istuin päiväkaudet kirja kädessä, mutta en lukenut mitään. En myöskään ajatellut. Kaikki oli sisässäni tyhjyyttä. Isku, jonka olin saanut, oli ollut niin voimakas ja vaikutukseltaan niin kestävä, että se oli minut kokonaan lamauttanut ja tehnyt minut tahdottomaksi.
Palvelijani, nimeltään Larive, oli ollut hyvin kiintynyt isääni. Hän olikin isäni jälkeen ehkä paras ihminen, jonka olen tuntenut. Hänen ei tarvinnut käyttää livree'ta — ja kun hän oli isäni kokoa, sai hän isältäni tämän vanhat puvut. Hän oli saman ikäinen kuin isäni, hänen tukkansa oli samalla tavalla harmahtava ja kahtena kymmenenä palvelusvuotenaan oli hän omistanut jotain isäni käytöstavasta. Kun päivällisen jälkeen kävelin huoneessa edestakaisin, pitkin ja poikin, kuulin hänen tekevän samoin etehisessä, mutta vaikka ovi oli auki, ei hän koskaan tullut sisään. Joskus näimme toisemme itkevän. Niin kuluivat illat toisensa jälkeen ja aurinko oli useimmiten jo aikoja sitten laskenut, ennenkuin pyysin Larivea tuomaan sisään valoa tai hän sitä itse omasta alotteestaan teki.
Kaikki oli talossa entisessä järjestyksessä; tuskin olimme paperipalaa muuttaneet toiseen paikkaan. Isäni suuri nahkapeitteinen tuoli oli edelleen kamiinin edessä. Hänen pöytänsä ja kirjansa olivat koskemattomina. En edes antanut pyyhkiä tomua hänen huoneestaan, koska isäni ei pitänyt siitä että häntä siivouksella häirittiin. Isäni hiljainen, yksinkertainen talo tuskin huomasi mitään muutosta tapahtuneen. Toisinaan tuntui minusta kuitenkin kuin olisivat, istuessani isäni tuolissa, kääriytyneenä isäni työnuttuun seinät katsoneet minuun täynnä sääliä. Oli kuin olisin kuullut heikon kuiskeen: "Mihin on mennyt isäsi? Tiedämme hyvin, että sinä olet hänen poikansa."
Sain Parisista useita kirjeitä ja vastasin niihin kaikkiin, että aioin viettää kesäni maalla, kuten isälläni oli ollut tapana tehdä. Aloin ymmärtää totuuden vanhassa sananparressa, että kaikessa onnettomuudessa on aina jotakin hyvää, ja että suuri suru on sielun lepo. Mitä sanomia Jumalan sanansaattajat meille tuovatkin, havahduttavat ne meidät aina ajattelemaan elämäämme, ja kun niillä on sananvuoro, vaikenee kaikki muu meissä. Ainoastaan ohimenevät surut saavat meidät syyttämään ja soimaamaan taivasta, suuret surut panevat meidät kuuntelemaan.
Aamuisin vietin tuntikausia syventyneenä luonnon katseluun. Ikkunaini edessä oli syvä laakso, jonka keskellä oli kylä kirkontornineen. Kaikki oli siellä alhaalla köyhää ja hiljaista. Kevät kukkineen ja puhkeavine lehvineen ei herättänyt minussa sitä alakuloista mielialaa, jota runoilijat tarkoittavat, kun he sanovat elämän vastakohdissa näkevänsä kuoleman ivan hymyn. Jollei tuo käsitys ole pelkkä sanontatapa, luulen sen voivan syntyä vain heikosti tuntevissa sydämissä. Pelaaja, joka aamuyöstä palaa kotia karvastelevin silmin ja tyhjin käsin, voi tuntea olevansa sotakannalla luonnon kanssa, niinkuin savuavan yölampun liekki; mutta toista kieltä puhuvat puhkeavat lehdet lapselle, joka on menettänyt isänsä. Hänen kyyneleensä ovat sukua kasteelle; ja piilipuun lehdet ovat nekin kyyneliä. Katsellessani taivasta, metsää ja ketoja ymmärsin mitä ihminen on ja mikä häntä voi lohduttaa.
Larive koetti yhtä vähän lohduttaa minua kuin hänen onnistui lohduttaa itseään. Isäni kuollessa oli hän peljännyt, että minä möisin talon ja veisin hänet mukanani Parisiin. En tiedä, tunsiko hän menneisyyttäni, mutta kun tulin taloon, kohteli hän minua epäluulolla ja hänen katseensa tahtoivat ikäänkuin lukea sydämestäni. Eräänä päivänä annoin tuoda Parisista isäni suuren muotokuvan ja ripustin sen ruokasalin seinälle. Kun Larive astui huoneeseen, sattuivat hänen silmänsä siihen. Hän jäi hetkeksi päättämättömänä seisomaan paikoilleen ja hänen katseensa suuntautuivat vuoroin kuvaan, vuoroin minuun. Hänen silmänsä loistivat samalla kertaa ilosta ja surusta. Hänen katseensa näytti sanovan: "Jumalan kiitos! Saamme siis jäädä tänne suremaan rauhassa." Ojensin hänelle käteni ja hän suuteli sitä itkien.
Hän hoivasi minun suruani ikäänkuin se olisi ollut hänen oman surunsa herra. Kun aamuisin tulin isäni haudalle, tapasin hänet siellä kastelemassa kukkia. Kun hän näki minut, poistui hän ja palasi kotia. Hän seurasi minua kaikilla kävelyretkilläni. Kun lähdin ratsastamaan, seurasi hän, kielloistani huolimatta, jalan perässä. Kun silmäilin taakseni, näin hänen tulevan noin sadan askeleen päässä, keppi kourassa ja pyyhkien hikeä otsaltaan. Ostin hänelle eräältä seudun talonpojalta hevosen, niin että hän senjälkeen saattoi ratsain seurata minua retkilläni.
Kylässä asui muutamia isäni tuttavia, jotka silloin tällöin tulivat minua tervehtimään. En ottanut kuitenkaan heitä vastaan. En voinut nähdä vieraita ihmisiä. Jonkun ajan kuluttua sain yksinäisyydessäni halun tarkastaa isäni papereja. Larive kantoi ne eteeni hartaalla kunnioituksella ja levitti ne pöydälle vapisevin käsin.
Jo ensimäiset sivut, joita luin, vaikuttivat minuun virkistävästi kuin raikas tuuli, joka liikuttelee lammikon ummehtuneita vesiä. Isäni suloinen sielunrauha tulvi tuoksuen vastaani tomuisilta paperilehdiltä. Koko hänen elämänsä levittäytyi eteeni; saatoin päivä päivältä seurata hänen jalon sydämensä lyöntejä. Vaivuin suloiseen ja syvään uinailuun, ja huolimatta sielun ankaruudesta, joka oli noille isäni kirjoittamille lehdille ominainen, löysin niistä sanomattoman rakastettavuuden. Hyvyyden yksinkertainen kukka tuoksui niiltä vastaani. Lukiessani sekaantui muisto isäni kuolemasta hänen elämänsä tarinaan, ja syvällä surulla seurasin sen kirkkaan puron kulkua, jonka olin nähnyt syöksyvän ikuisuuden valtamereen.
"Mikä oikeudentuntoinen mies, ritari peloton ja nuhteeton!" huudahdin itsekseni. "Mikä ajatuksen puhtaus, mikä uskollisuus ystäviä, mikä hellyys äitiäni kohtaan, mikä luonnonihailu ja mikä ylevä luottamus jumalaan! Isäni, sinun mieleesi ei mahtunut yhtään epäpuhdasta ajatusta, sinun sydämesi oli raikas kuin vuoriston vastalangennut lumi, kuin sinun valkeat hapsesi. Oi isäni, ne ovat nuoremmat kuin minun nuoret suortuvani. Jospa voisinkin elää ja kuolla sinun laillasi. Tahdon istuttaa siihen multaan, missä sinä lepäät, uuden elämäni taimen, tahdon kostuttaa sitä kyyneleilläni, ja orpojen Jumala on salliva sen juurtua ja kukoistaa lapsen tuskan vaalimana hänen isänsä muistoksi."
Kun olin lukenut nämä minulle rakkaat paperit, panin ne huolellisesti järjestykseen. Päätin alkaa itse pitää päiväkirjaa. Annoin sitoa itselleni kirjan aivan samankaltaisen kuin isäni ja päätin järjestää elämäntapani isäni esikuvan mukaan. Joka kerta kun kello löi, kysyin itseltäni kyyneleet silmissä, mitä mahtoi isäni tehdä tähän aikaan, ja niin noudatin tarkoin hänen päiväkirjansa tiedonantoja, olipa että siinä mainittiin lukutunnista, kävelyretkestä tai levosta. Sillä tavalla totuin levolliseen ja säännölliseen elämään, joka puolestaan teki sanomattoman hyvää sydämelleni. Ja illoin menin vuoteeseen omituinen hyväntunne ruumiissani, jota suruni vielä lisäsi. Isäni harrasti paitsi kävelyjä ja lukemista myöskin puutarhanhoitoa, niin että hänen päivänsä oli tasan jaettu henkisen ja ruumiillisen askartelun välillä. Myöskin hänen hyväntekeväisyyttänsä jatkoin auttamalla köyhiä niinkuin hän olisi tehnyt. Etsin itse retkilläni apuatarvitsevat eikä niistä ollut puutetta. Pian tunsivat minut kaikki seudun köyhät. Kun sydän on hyvä — sanon sen ilman epäilystä — on surukin terveellinen. Ensi kertaa elämässäni olin onnellinen. Jumala siunasi kyyneleeni ja suru vei minut hyveen tielle.
Eräänä iltana, kävellessäni kylään vievää lehmuskujaa, näin nuoren naisen astuvan ulos pienestä, syrjässä olevasta talosta. Hän oli puettu hyvin yksinkertaisesti ja kantoi huntua, niin etten voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta hänen vartalonsa ja käyntinsä olivat niin ihastuttavat, että seurasin häntä kauan silmilläni. Kun hän kulki talon edessä olevan kedon yli, tuli pieni valkea kauris hyppien häntä vastaan. Hän taputti sitä ja silmäili ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin makeaa ruohoa sille tarjotakseen. Näin lähelläni karhunmarjapensaan. Taitoin siitä oksan ja lähestyin. Kauris tuli muutaman askeleen minua vastaan, mutta pysähtyi äkkiä eikä uskaltanut ottaa oksaa kädestäni. Hänen valtiattarensa antoi merkin ikäänkuin rohkaistakseen häntä, mutta kauris seisoi paikoillaan ja katsoi levottomana valtiatartaan silmiin. Nainen astui silloin luokseni ja laski kätensä oksalle, jolloin kauris heti tarttui siihen. Kumarsin, ja nainen jatkoi matkaansa.
Kotiin tultuani kysyin Larivelta, tiesikö hän kuka asui kysymyksessä olevassa talossa. Se oli näköään vaatimaton, pienen puutarhan ympäröimä mökki. Larive tunsi sen. Talossa asui vanhanpuoleinen nainen, jonka sanottiin olevan hyvin jumalaapelkääväisen, ja nuori leski, rouva Pierson. Hänet olin siis nähnyt. Kysyin Larivelta, oliko rouva Piersonilla tapana käydä isäni luona. Larive myönsi sen joskus, vaikka harvoin, tapahtuneen. Muuten tiesi Larive hänen viettävän hyvin yksinäistä elämää. Emme puhuneet asiasta enempää, minä lähdin uudelleen ulos ja istuuduin penkille lehmuskujan viereen.
Omituinen surumieli valtasi minut, kun äkkiä näin kauriin lähestyvän. Nousin paikoiltani ja silmäni seurasivat vaistomaisesti polkua, jota pitkin olin nähnyt rouva Piersonin katoavan ja tietämättä mitä tein lähdin kulkemaan sitä ja olin pian kaukana vuoristossa.
Kello oli lähes yksitoista illalla, kun mieleeni tuli palata kylään. Kun olin väsynyt paljosta kulkemisesta, poikkesin tien vieressä olevaan taloon saadakseni lasin maitoa ja palasen leipää. Tunsin myöskin, että sade oli tulossa, sillä suuria pisaroita putoili jo alas. Vaikka tupa oli valaistu ja vaikka kuulin liikettä sisältä, ei kukaan tullut avaamaan, kun koputin. Menin silloin ikkunan luo kurkistamaan sisään.
Suuri tuli paloi matalassa tuvassa. Isäntä, jonka tunsin, istui vuoteen vieressä. Noputin ikkunaan ja kutsuin häntä. Samassa hetkessä aukeni ovi ja hämmästyksekseni näin rouva Piersonin astuvan tuvasta. Hän kysyi, kuka koputtaja oli.
Olin niin ihmeissäni tavatessani hänet täällä, ettei hän voinut olla panematta merkille hämmästystäni. Kun saavutin taas tasapainoni, pyysin häneltä lupaa tulla sisään sateen suojaan. Hänen vastattuaan myöntävästi astuimme tupaan. Samalla kun koetin arvailla, mikä oli saattanut hänet tähän aikaan näin kauas kotoaan etäiseen mökkiin, kuulin vuoteesta valittavan äänen, ja kun katsoin sinne päin, näin vuoteessa talonpojan vaimon kalpeana, kuoleman ilme kasvoilla.
Rouva Pierson oli istuutunut vastapäätä isäntää, joka näytti kokonaan tuskan murtamalta. Hän teki minulle sormella merkin, pyytäen minua pysymään hiljaa. Sairas nukkui. Otin tuolin ja istuuduin tuvan nurkkaan odottamaan sateen lakkaamista.
Paikaltani saatoin nähdä rouva Piersonin. Hän nousi silloin tällöin, meni sairaan luo ja puhui senjälkeen kuiskaten talonpojan kanssa. Yksi lapsista, jonka olin nostanut polvilleni, kertoi, että hän oli tullut taloon joka ilta äidin sairauden kestäessä ja että hän vietti joskus yönkin heidän luonaan. Hän toimitti siis armeliaisuus-sisaren virkaa. Hän olikin ainoa, jonka puoleen seudun väki saattoi sairastapauksissa kääntyä, lukuunottamatta jotenkin tietämätöntä lääkäriä.
"Hän on Ruusu-Birgitta, ettekö tunne häntä", sanoi lapsi kuiskaten.
"En", vastasin hiljaa, "mutta minkätähden kutsutte häntä siten?"
Siihen ei lapsi osannut vastata, mutta luuli, että nimi johtui siitä, että rouva Pierson oli kerran ollut ruusumorsiamena.
Tällä välin oli rouva Pierson ottanut harson silmiltään, niin että saatoin nyt nähdä hänen kasvonpiirteensä. Hän seisoi vuoteen vieressä, pitäen kädessään kuppia, jonka hän ojensi juuri heränneelle vaimolle. Hän näytti minusta kalpealta ja hiukan laihalta; hänen hiuksensa olivat vaaleat kuin tuhka. En voi sanoa, että hänen piirteensä olisivat olleet säännöllisen kauniit. Hänen suuret mustat silmänsä olivat kokonaan kiintyneet sairaaseen, joka, vastikään kuoleman kynnyksellä oltuaan, nyt vastasi hänen katseeseensa. Tässä yksinkertaisessa rakkauden ja kiitollisuuden kuvassa oli sanomaton kauneus.
Sade vuosi virtanaan. Autioilla kentillä lepäsi läpitunkematon pimeys, jossa silloin tällöin salamat risteilivät. Minusta tuntui, kuin olisi rajuilman pauhina ja tuulen suhina olkikaton yläpuolella, muodostaen jyrkän vastakohdan tuvassa vallitsevalle hartaalle hiljaisuudelle, antanut jotakin suuruutta sille näytelmälle, jonka todistajaksi olin tullut. Kuulin sateen lyövän ikkunoihin ja seurasin silmilläni liedestä nousevaa savua, joka ajautui joka tuulenpuuskalta sisään huoneeseen. Katseeni sattuivat tylsään talonpoikaan, säikähtyneihin lapsiin ja pysähtyivät heidän keskellään häärivään, varpaillansa kulkevaan lempeään ja kalpeaan naiseen, jonka koko mielenkiinto oli keskittynyt sairaaseen. Hän ei näyttänyt huomaavan luonnonvoimien temmellystä enempää kuin meidän muiden läsnäoloa. Hän näytti vain tietävän, että hän oli tarpeen sairaalle, ja minusta tuntui kuin olisi hänen hiljaisessa rakkaudentyössään ollut jotain puhtaampaa kuin kirkkaimmassakin taivaassa, ja että hänen täytyi olla toisenlainen olento, korkeampi kuin me, voidakseen luonnon raivonkin keskellä osottaa niin horjumatonta luottamusta Jumalaan.
Kuka onkaan tuo nainen? kysyin itseltäni. Mistä on hän tullut ja kuinka kauan on hän ollut täällä? Näillä seuduin ei pitkään aikaan ole valittu ruusumorsianta. En ole kuullut kenenkään puhuvan hänestä. Hän tulee tähän aikaan syrjäiseen mökkiin. Hän tulee minne suru häntä kutsuu, sivukulkiessaan kauristaan silittäen, metsien ja ketojen halki aina yhtä yksinkertaisena, huntu silmillä. Hän ojentaa kärsivälle vilvoittavan kalkin. Hän lähestyy itse kuolemaa hiljaisin askelin. Tätä kaikkea on hän tehnyt sillä aikaa kun minä olen kulkenut synninpesästä toiseen. Täällä oli hän varmaankin syntynyt ja täällä hän oli kerran lepäävä kirkkomaassa rakkaan isävainajani vieressä. Hiljaisena kuten hän oli elänytkin oli hän kuoleva, hän, josta lapset ihmetellen sanoivat: ettekö tunne häntä?
En osaa kertoa mitä siinä liikkumatonna istuessani tunsin. Uskalsin tuskin hengittää ja minusta oli kuin olisin tehnyt jonkun pyhyyden solvauksen, jos olisin koettanut häntä auttaa tai jos olisin ottanut askelenkin häntä kohti.
Rajuilmaa kesti lähes kaksi tuntia. Juuri kun sade lakkasi, nousi sairas istualle ja sanoi, että hänen oli parempi, juotuaan hänelle ojennetun juoman. Lapset syöksyivät kohta vuoteen luo ja katsoivat äitiään puolittain levottomin, puolittain pelokkain silmin, samalla kun he pitivät kiinni rouva Piersonin hameesta. Mies jäi tyynesti paikalleen ja sanoi: "Olenpa antanut lukea messun hyväksesi eikä se maksanut vähän."
Kun mies teki tämän karkean huomautuksen, katsahdin rouva Piersoniin. Hänen ajettuneet silmäluomensa, hänen kalpeutensa ja hänen ruumiinsa asento osottivat selvästi, että hän oli väsynyt yövalvonnasta. "Miesparkani", sanoi potilas, "suokoon, että Jumala maksaa sinulle sen takaisin."
En voinut enää pidättyä, vaan nousin paikaltani, vimmoissani siitä, että näin näiden typerien ihmisten lukevan ahnaan papin ansioksi, mitä taivaan enkeli oli heille tehnyt. Tarkoitukseni oli läksyttää heitä siitä aika tavalla, kun näin rouva Piersonin ottavan yhden lapsista syliinsä ja sanovan tälle hymyillen: "Suutele äitiäsi, hän on pelastettu." Kun kuulin nämä sanat, hillitsin suuttumukseni. Ne tulkitsivat liikuttavalla tavalla jalon sydämen tyydytystä. En enää nähnyt väsymystä enkä kalpeutta hänen kasvoillaan, jotka loistivat ilosta. Ymmärsin, että hän kiitti Jumalaa siitä, mitä oli tapahtunut. Potilas oli puhunut, se oli pääasia, samantekevää sitten miten hänen sanansa olivat sattuneet.
Jonkun hetken kuluttua pyysi rouva Pierson lapsia herättämään rengin, jotta tämä saattaisi hänet kotia. Riensin väliin, selittäen, että oli tarpeetonta herättää renkiä, koska minulla oli sama tie — edellyttäen että hän soisi minulle kunnian olla saattajanaan. Rouva Pierson kysyi enkö ollut Octave de T… Vastasin myöntävästi ja kysyin puolestani, oliko hän tuntenut isäni. Ihmeekseni vastasi hän minulle pelkällä hymyllä, tarttui iloisesti käsivarteeni, ja niin läksimme matkaan.
Kuljimme sanaakaan vaihtamatta. Tuuli oli tyyntynyt. Puut värisivät vain hiljaa ja puistivat sadepisarat oksiltaan. Jokunen salama leimahti kaukaisuudessa. Kostean ruohon tuoksu täytti viileän ilman. Taivas oli taas kirkas ja kuu paistoi vuorien yllä.
En voinut olla ajattelematta kohtalon oikkuja, kulkiessani siinä aution seudun läpi keskellä yötä naisen kanssa, jonka olemassaolosta en auringon noustessa vielä tiennyt mitään. Hän oli ottanut vastaan tarjoukseni yksistään nimeni perustalla ja kulki nyt turvallisesti nojautuen käsivarteeni. Hän näytti vajonneen mietteihin. Hänen luottamuksensa minuun tuntui joko hyvin rohkealta tai hyvin viattomalta — ja olikin ehkä kumpaakin. Joka askeleelta jonka otimme kävi sydämeni ylpeämmäksi ja puhtaammaksi.
Aloimme puhua sairaasta, jonka luota olimme lähteneet, ja luonnosta ympärillämme. Kummankaan mieleen ei tullut alottaa tuttavuutemme tavanmukaisilla kysymyksillä ja vastauksilla. Hän puhui isästäni, mutta yhä samalla tavalla, jolla olin kuullut hänen mainitsevan ensi kerran hänen nimensä, se on melkein iloisesti. Sitä mukaa kuin kuuntelin seuralaiseni puhetta aloin ymmärtää häntä; hänen oli tapana puhua samalla keveällä tavalla kaikesta, kuolemasta, elämästä ja surusta. Kaikki inhimilliset kärsimykset eivät olleet horjuttaneet hänen luottamustansa Jumalaan, ja minä tunsin säälin hänen hymyssään.
Kerroin hänelle yksinäisestä elämästäni. Hän kertoi puolestaan, että hänen tädillään oli tapana käydä useammin isäni luona kuin hänellä; he pelasivat korttia kahden jälkeen puolisen. Hän sanoi myöskin, että olisin hyvin tervetullut, jos tahtoisin tulla häntä ja hänen tätiään tapaamaan.
Päästyämme noin puolitiehen matkastamme, sanoi hän tuntevansa väsymystä ja istuutui tien varrella olevalle penkille, jonka tuuheat puut olivat suojanneet sateelta. Jäin seisomaan hänen eteensä ja näin, kuinka kalpean kuun säteet leikkivät hänen otsallaan. Hetken vaitiolon jälkeen nousi hän ja lausui hajamielisen näköisenä:
"Mitä te ajattelette? On jo aika lähteä matkaan."
"Ajattelen, että Jumala on luonut teidät kärsivien lohdutukseksi", vastasin hänen kysymykseensä.
"Kaunis puheenparsi — sillä muutahan tuo ei voi olla teidän suussanne."
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Että olette niin nuoren näköinen."
"Sattuu joskus, että ihminen on vanhempi kuin mitä hänen kasvonsa osottavat."
"Kyllä", sanoi hän hymyillen, "mutta harvinaista ei myöskään ole, että mies on nuorempi kuin mitä puheistaan päättäen voisi luulla."
"Ettekö usko minun elämänkokemukseeni?"
"Tiedän hyvin, että miehet tarkoittavat sillä hulluuksiaan ja pieniä vastoinkäymisiään. Mitä voi teidän iällänne elämästä tietää?"
"Hyvä rouva, kahdenkymmenen vuotias mies on usein kokenut elämässä enemmän kuin kolmenkymmenen ikäinen nainen. Vapaus, jota miehet nauttivat, sallii heidän pikemmin päästä asiain pohjaan. He koettavat kaikkia mihin heidän mielensä vetää. He ajavat aina onneaan takaa. Mutta kun he ovat päässeet päähän ja kääntyvät katsomaan taakseen, huomaavat he, että toivo on jäänyt tielle ja että onni on syönyt sanansa."
Näin puhuen olimme saapuneet pienelle kukkulalle, joka jotenkin jyrkästi laskeutui laaksoon. Äkkiä alkoi rouva Pierson, ikäänkuin jonkun vastustamattoman mielijohteen ajamana juosta ja minä mukana, laskematta hänen kättään käsivarrestani. Kostea ruoho liukui jalkojemme alla, kun syöksyimme laaksoon, hyppien ja nauraen, kuin kaksi linnunpoikaa.
"Kas vain!" virkkoi rouva Pierson, "olinpa äsken aika väsynyt, mutta nyt en ole enää. Ja tiedättekö mitä?" lisäsi hän hymyillen, "teidän pitäisi kohdella elämänkokemustanne samaan tapaan kuin minä kohtelen väsymystäni. Olemme tehneet hauskan huvimatkan ja hankkineet itsellemme ruokahalua illalliseksi."
Seuraavana päivänä lähdin hänen luokseen. Hän istui pianon ääressä ja hänen vanha tätinsä istui ikkunan luona, koruompelus kädessään. Hänen pieni huoneensa oli täynnä kukkia, kaunis päiväpaiste leikki ikkunaverhoilla ja suuri lintuhäkki oli hänen vieressään.
Olin odottanut, että hänen asuntonsa muistuttaisi nunnan kammiota tai ainakin pienen maaseuturouvan kotia, missä ei tiedetä maailman tapahtumista enempää kuin mitä sattuu kahden peninkulman sisäpuolella. Tunnustan rehellisesti, että tuollaiset pienet olennot, jotka kätkeytyvät kaupunkien tuhansien tuntemattomien kattojen alle, ovat aina vaikuttaneet minuun luotaan työntävästi kuin vesi ummehtuneissa säiliöissä. He eivät hengitä raikasta ilmaa. Heidän unhoitetun elämänsä yllä lepää jo kuoleman varjo.
Rouva Piersonin pöydällä oli sekä uusia lehtiä että kirjoja, mutta ne näyttivät hyvin koskemattomilta. Huolimatta suuresta yksinkertaisuudesta oli sekä hänen puvussaan että hänen huonekaluissaan jotain päivän muodista, hetkestä, elävästä elämästä, vaikk'ei hän itse näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota. Hänen makunsa oli ihmeteltävän vapaa oikusta, tuores ja viehättävä. Hänen puheensa todisti hyvää kasvatusta; hän keskusteli keveästi ja vapaasti mistä aiheesta hyvänsä. Hänen luonteessaan oli jotain samalla kertaa naivia, syvää ja rikasta. Avara ja vapaa henki liikkui hänen yksinkertaisen sydämensä ja hänen vaatimattomain elämäntapojensa yllä — niinkuin myrskypääskynen leijaa korkealla taivaan sinessä pesänsä yllä, jonka se on rakentanut alhaalle ruohostoon.
Keskustelimme kirjallisuudesta, musiikista, vieläpä politiikastakin. Hänellä oli tapana viettää syksyä Parisissa; siellä tuli hän tekemisiin maailman kanssa. Siinä oli hänen tietämisensä juuret, lopun hän arvasi.
Mutta ennen kaikkea ihailin hänen lakkaamatonta iloisuuttaan. Hänestä saattoi sanoa, että hän oli kuin kukka, jonka tuoksu on iloisuus.
Tämä piirre oli hänessä sitä huomattavampi, kun se oli ristiriidassa hänen kalpeutensa ja hänen suurten mustien silmiensä kanssa, puhumattakaan siitä, että joistakin sanoista, joistakin katseista saattoi päättää, että hän oli elämässä paljon kärsinyt. Hänen otsansa puhdas kirkkaus ei ollut tästä maailmasta, vaan Jumalan lahja, jonka hän oli antava takaisin koskemattomana. Oli hetkiä, jolloin hän muistutti viisasta neitsyttä, joka tuulen käydessä, asettaa kätensä lamppunsa suojaksi.
Tuskin olin ollut puoli tuntia hänen huoneessaan, kun tunsin vastustamatonta halua kertoa hänelle kaikki mitä kannoin sydämelläni. Ajattelin mennyttä elämääni, surujani ja pettymyksiäni. Aloin kävellä edestakaisin huoneessa, kumarruin hengittämään kukkien tuoksua tai katselemaan auringon leikkiä ulkona. Lopulta pyysin häntä laulamaan jotakin ja hän suostui kohta pyyntööni. Hänen laulaessaan menin ikkunan luo ja seurasin häkissä hyppiviä lintuja. Ja mieleeni tuli Montaignen lause: "En rakasta enkä kunnioita surua, vaikka ihmiset osottavat sille erikoista suosiotaan. He pukevat sen viisauden, hyveen ja hyvän omantunnon verhoon — ja se on ikävä, ruma puku."
"Niin, täällä on onni, ilo ja unohdus!" huudahdin vaistomaisesti.
Hänen ystävällinen tätinsä nosti päänsä ja katsoi kummastuneena minuun. Punastuin korviin saakka ja istuuduin sanaakaan sanomatta.
Lähdimme puutarhaan. Valkea kauris, jonka olin eilen nähnyt, makasi ruohikossa. Nähtyään rouva Piersonin, nousi se kohta ja juoksi häntä vastaan ja seurasi meitä sen jälkeen tuttavallisesti kaiken ajan.
Äkkiä ilmestyi puiston käytävälle ristikkoportista eteemme suurikasvuinen nuori mies, puettuna mustaan papilliseen pukuun. Hän tuli suoraan meitä vastaan ja sanoi tulleensa tervehtimään rouva Piersonia. Olin huomaavinani, että hänen vastenmieliset kasvonsa pimenivät, kun hän näki minut. Olin nähnyt hänet joskus kylässä ja tiesin että hänen nimensä oli Mercanson. Hän oli käynyt Saint-Sulpicen pappiskollegion ja oli seurakunnan kirkkoherran sukulainen.
Hän oli sekä lihava että kalpea ja näitä kahta ominaisuutta en ole koskaan voinut kärsiä yhdessä. Sitäpaitsi todisti hänen hidas, änkyttävä puheensa koulumestarimaista, pientä luonnetta. Hänen käyntinsäkin, joka ei ollut luonteva, ärsytti minua. Ja mitä katseeseen tulee, ei hänellä saattanut sanoa sellaista lainkaan olevan. Pelkään aina ihmisiä, joiden silmät eivät sano mitään. Näiden ulkonaisten merkkien mukaan olin tehnyt johtopäätökseni Mercansonin luonteesta ja valitettavasti olin osannut oikeaan.
Hän istuutui penkille ja alkoi puhua Parisista, jota hän kutsui uudenajan Babyloniksi. Hän tuli juuri sieltä ja oli tuntevinaan koko maailman. Hänen oli tapana seurustella rouva de B:n luona, joka oli enkeli. Hän oli usein saarnannut hänen salongissaan ja läsnäolijat olivat polvillaan kuunnelleet. (Pahinta asiassa oli se, että se oli totta.) Yksi hänen ystävistään, jonka hän oli vienyt rouva B:n seurapiiriin, oli myöhemmin erotettu kollegiosta, koska hän oli vietellyt nuoren tytön. Koko asia oli niin inhottava, niin surullinen! Hän lausui rouva Piersonille tuhansia kohteliaisuuksia siitä armeliaisuuden työstä, jota tämä oli suorittanut paikkakunnalla. Hän oli kuullut puhuttavan rouva Piersonin hyvyydestä ja hellyydestä sairaita kohtaan ja vieläpä että hänellä oli tapana itse valvoa potilasten vuoteiden ääressä. Se oli todella uhrautumista. Hän kyllä muistaisi mainita siitä Saint-Sulpicessä. Oli ihme, ettei hän luvannut puhua siitä myöskin Isälle-Jumalalle!
Väsyneenä papin jaaritteluun ja peljäten että jollakin varomattomalla tavalla ilmaisisin inhoni häntä kohtaan, heittäysin pitkälleni ruohoon ja aloin leikkiä kauriin kanssa. Mercanson suuntasi minuun elottoman katseensa ja sanoi:
"Kuuluisalla Vergniaud'lla oli myöskin tapana istua maassa ja leikkiä eläinten kanssa."
"Sangen viaton tapa, arvoisa kirkkoherra", vastasin. "Jollei ihmisillä olisi pahempia, voisi maailma elää rauhassa, ilman että ihmisten tarvitsisi sotkeutua toistensa asioihin."
Vastaukseni ei miellyttänyt häntä; hän rypisti otsaansa ja alkoi puhua muista asioista. Hän kertoi, että hän oli saanut sukulaiseltaan kylässä asian toimitettavakseen. Tämä oli puhunut hänelle eräästä köyhästä poloisesta, joka ei pystynyt ansaitsemaan ruokaansa. Hän asui siellä ja siellä, oli itse käynyt hänen luonaan, mutta toivoi että rouva Pierson…
Olin koko ajan katsonut rouva Piersoniin ja odotin vain hänen vastaustaan, toivoen, että hänen äänensä olisi vapauttanut minut siitä inhon tunteesta, jonka papin puhe oli minuun tuonut. Mutta hän nyökäytti vain päätään, ja pappi lähti matkaansa.
Kun pappi oli mennyt, palasi iloisuutemme. Lähdimme puutarhan perällä olevaan kasvimajaan.
Rouva Pierson hoiteli kukkiaan samalla hellyydellä kuin lintujaan ja sairaita talonpoikiaan. Hän tahtoi että kaikilla oli hyvä hänen ympärillään, jokaisen piti saada vesipisaransa ja auringonsäteensä, jotta hän itse saattoi tuntea itsensä onnelliseksi. Hänen pieni kasvimajansa oli ihastuttavan hyvästi hoidettu. Kun olimme lopettaneet kävelymme, virkkoi hän:
"Herra de T., nyt olette nähnyt pienen maailmani. Te olette nähnyt kaiken mitä omistan ja tässä loppuu valtakuntani."
"Rouva Pierson", vastasin minä, "isäni nimi on avannut minulle ovet tähän taloon. Jos se hankkisi minulle luvan tulla vastakin tänne, saisi se minut uskomaan, ettei onni ole minua kokonaan unohtanut."
Hän ojensi minulle kätensä ja minä puristin sitä kunnioittavasti, uskaltamatta viedä sitä huulilleni.
Kun iltasella menin vuoteeseeni, väikkyi pieni valkea talo silmissäni ja ajatuksissani näin kuinka olin kulkenut kylän läpi ja kolkuttanut talon portille. "Sydänparkani", huudahdin yksinäisyydessäni, "kiitos Jumalan, sinä olet vielä nuori, sinä voit elää, rakastaa!"
Olin eräänä iltana rouva Piersonin luona. Enemmän kuin kolmen kuluneen kuukauden aikana olin käynyt hänen luonaan melkein joka päivä — ja siinä on kaikki mitä minulla on siitä ajasta kerrottavaa. "Olla niiden läheisyydessä, joita rakastaa, on tarpeeksi", sanoo La Bruyère. "Puhummeko heidän kanssaan, ajattelemmeko heitä vaiko aivan muita asioita, se on yhdentekevää. Meille riittää, että saamme olla heidän läheisyydessään".
Rakastin niinkuin en koskaan ennen. Kolmen kuukauden aikana olimme tehneet yhdessä pitkiä kävelyretkiä, olin päässyt osalliseksi hänen rakkaudentöistään, samoilimme puhellen ja uneksien varjoisia teitä, hän hevosella ratsastaen, minä jalan, keppi kädessä. Siellä täällä noputimme jonkun mökin oveen. Metsän reunassa oli pieni penkki, missä häntä iltapäivällä aina odotin. Ilman erikoista sopimusta tapasimme siellä toisemme säännöllisesti. Aamuisin harrastimme lukemista ja musiikkia, iltasin pelasin tädin kanssa kamiinin ääressä korttia niinkuin isäni muinoin. Rouva Pierson oli aina läsnä ja täytti kokonaan mieleni hymyilevällä olennollaan. Mitä teitä oletkaan, sallimus, vienyt minut onnettomuuteen! Mikä leppymätön kohtalo lepäsikään elämäni yllä! Mutta turha valittaa sen, jonka elämä kerran on ollut niin vapaa, niin täynnä lepoa ja toivoa. Ei ole olemassa mitään ihanampaa kuin rakastaa!
Tuntea elävänsä voimakkaasti ja syvästi, tuntea olevansa ihminen, Jumalan luoma — se on rakkauden ensimäinen lahja. Rakkaus on selittämätön kaikessa salaperäisyydessään. Kuinka maailma sen kahlehtiikaan, tahraa sen lialla, hautaa sen ennakkoluulojen vuoren alle — aina nousee rakkaus, voimakkaana ja kohtalokkaana; laki, jota se tottelee, on yhtä iäinen kuin se laki, jonka mukaan auringot kiertävät taivaalla rataansa. On olemassa side terästä kestävämpi, jota emme voi nähdä tai käsin koskettaa. Kohtaamme ensi kerran jonkun naisen, luomme häneen katseemme, puhumme sanan hänen kanssaan emmekä koskaan häntä unohda. Miksi muistamme juuri hänet emmekä ketään toista? Kysy järjeltäsi, kokemukseltasi, päältäsi, sydämeltäsi ja vastaa, jos voit. Sinä näet kaksi olentoa, toisen täällä, toisen tuolla ja niiden välillä ilmaa, tyhjyyttä. Oi hullut ihmiset, jotka yritätte selittää rakkautta! Se ei ole puhettanne vaan tunteitanne varten. Sinä olet vaihtanut katseen tuntemattoman olennon kanssa, joka kulki ohitsesi, ja samassa hetkessä on jotakin sinussa liikkunut. Sinä olet juurtunut maahan kuin kätkössä lepäävä siemen, joka äkkiä tuntee kuinka elämä nostaa sitä päivää kohti ja kuinka se alkaa tehdä vartta ja terää.
Olimme kahden huoneessa, ikkuna oli auki, ja sen läpi kuulin pienen puutarhan laidassa olevan suihkukaivon loiskinan. Jumalani! Olisin halunnut laskea joka pisaran, joka putosi sillä aikaa kuin siinä istuimme kahden ja puhelimme. Silloin huumaannuin niin, että olin menettää järkeni.
Sanotaan, ettei mikään tunne ole niin nopea kuin vastenmielisyyden tunne, mutta minä luulen, että ihminen vielä nopeammin aavistaa, onko hän tuleva toista rakastamaan. Pienimmätkin sanat saavat silloin syvällisen merkityksen. Yhdentekevää, mitä huulet sanovat, kun sydämet puhuvat. Mikä sanomaton sulo onkaan naisen katseissa, joka vetää sydäntämme puoleensa. Alussa tuntuvat kaikki sanat, joita vaihdetaan, pelokkailta kokeilta, mutta pian valtaa selittämätön ilo, on kuulevinaan kaiun omista sanoistaan, ja sydän alkaa lyödä kiihkeämmin. Kuinka suloinen on jokainen kosketus, jokainen pieni lähestyminen! Ja kun viimein saa varmuutta vastarakkaudesta, kun on toisessa löytänyt sisarsielunsa, jota on etsinyt, mikä rauha laskeutuukaan silloin sieluun! Puhe lakkaa itsestään; toinen tietää etukäteen, mitä toinen aikoo sanoa. Sielut ojentuvat toisiaan vastaan ja huulet vaikenevat. Mikä hiljaisuus, mikä unohdus!
Vaikka olin rakastanut rouva Piersonia ensi näkemästä saakka ja vaikka rakkauteni oli kasvanut hulluuden rajoille, oli kuitenkin kunnioitukseni häntä kohtaan niin suuri, etten ollut sanonut hänelle siitä sanaakaan. Jollei hän olisi kohta niin avomielisesti tullut minua vastaan, olisin ehkä ollut rohkeampi ja antanut ilmaisun niille rajuille tunteille, jotka valtasivat minut joka kerta kun minun piti lähteä hänen luotaan. Mutta hänen luottavassa avomielisyydessään oli jotain, joka hillitsi minut. Lisäksi tiesin hänen kohtelevan minua ystävällisesti isäni takia. Tämä sai minut vieläkin enemmän hillitsemään itseäni, koska tahdoin olla isäni nimen arvoinen.
Sanotaan että puhua naiselle rakkaudesta on samaa kuin tehdä hänelle rakkaudentunnustus. Me puhuimmekin siitä harvoin. Mutta joka kerta kun satuin koskettelemaan tätä aihetta, käänsi rouva Pierson puheen toisaalle. Miksi hän niin teki, sitä en ymmärtänyt; teeskentelyä se ei ollut. Olin huomaavinani, että hänen kasvonsa sellaisissa tapauksissa saivat melkein ankaran, vieläpä kärsivän ilmeen. Kun en ollut koskaan kysynyt häneltä mitään hänen entisestä elämästään ja kun en tahtonutkaan sitä udella, jätin kohta tämän aiheen.
Sunnuntaisin pidettiin tanssit kylässä ja hän meni niihin melkein aina. Silloin oli hän pukeutunut, vaikkakin yksinkertaisesti, tavallista hienommin. Hänellä oli kukkia hiuksissa, joku vaalea nauha tai muuta sellaista. Koko hänen olentonsa tuntui nuoremmalta ja välittömämmältä. Hän rakasti tanssia hauskana ruumiin harjoituksena, ja hän karkeloi sydämensä pohjasta. Hän istui tavallisesti aivan orkesterin vieressä. Väliajoilla puhui ja naureskeli hän kylän tyttöjen kanssa, jotka hän tunsi melkein kauttaaltaan. Minuakin kohteli hän tällöin vapaammin kuin tavallisesti. En tanssinut, koska minulla oli surua, mutta seisoessani hänen takanaan ja huomatessani, kuinka tuttavallisesti hän minua kohteli, jouduin useammin kuin kerran kiusaukseen tunnustaa hänelle rakkauteni.
Mutta jokin selittämätön pelko pidätti minua siitä. Pelkkä ajatuskin, että tekisin hänelle tunnustukseni, sai minut vakavaksi keskellä iloista hälinää. Olin joskus aikonut kirjoittaa hänelle, mutta poltin aina kirjeeni, kun olin tullut puolitiehen.
Sinä iltana, josta tässä on kysymys, olin syönyt päivällistä hänen luonaan ja katselin ympärilleni hänen rauhallisessa huoneessaan, ajatellen, kuinka tyyneksi elämäni oli muodostunut siitä lähtien kuin olin oppinut hänet tuntemaan. Sanoin itsekseni: "Miksi vaatia enempää? Eikö tämä riitä sinulle? Kuka tietää, ehk'ei ole Jumalan tahto, että saat enempää. Jos tunnustaisin hänelle rakkauteni, mitä silloin tapahtuisi? Ehkä hän kieltäisi minua enempää tulemasta luokseen. Ja tekisinkö tunnustukseni kautta hänet tai itseni onnellisemmiksi kuin nyt olemme?"
Seisoin pianoon nojaten, kun tätä ajattelin. Mieleni kävi yhäraskaammaksi. Päivä teki laskua. Hän nousi sytyttääkseen kynttilän.Kun hän jälleen istuutui, näki hän kyyneleen kimaltavan silmässäni."Mikä teidän on?" kysyi hän. Minä käänsin pääni pois.
Etsin turhaan jotakin selitystä, ja kun tahdoin välttää hänen katseitaan, nousin ja menin ikkunan luo. Ilma oli lempeä, kuu kohosi lehmuskujan yli, missä olin nähnyt hänet ensi kerran. Vaivuin syviin ajatuksiin, unohdin kaikki, vieläpä hänen läsnäolonsakin, ojensin käteni taivasta vasten ja aloin nyyhkyttää.
Hän oli noussut ja seisoi takanani. "Kuinka teidän on?" kysyi hän uudelleen. Vastasin hänelle, että isäni kuolema oli niin elävästi tullut mieleeni, kun olin katsonut autioon laaksoon. Senjälkeen sanoin hyvästit ja lähdin.
En osannut itselleni selittää, minkätähden olin päättänyt vaieta tunteistani. En mennyt kotia, vaan aloin kuin mielipuoli harhailla kylässä ja metsissä. Istuin jollekin penkille ja nousin taas kohta. Puoliyön aikaan vaelsin taas rouva Piersonin talon eteen. Hän oli ikkunassa. Kun näin hänet, tunsin vapisevani ja tahdoin kääntyä takaisin, mutta jäin kuin lumottuna paikoilleni ja istuuduin hetken päästä penkille ikkunan alle.
En tiedä, oliko hän nähnyt minut, mutta kohta kun olin istuutunut, kuulin hänen laulavan erään romanssin kertosäkeitä, ja kukkanen putosi olkapäälleni. Se oli sama ruusu, jonka illalla olin nähnyt hänen povellaan. Otin sen käteeni ja vein sen huulilleni.
"Kuka siellä on? Tähän aikaan! Tekö?"
Ja hän mainitsi nimeni.
Puutarhan veräjä oli puoleksi avoinna. Nousin sanomatta sanaakaan ja lähdin puutarhaan. Kuljin kuin unissakävijä ja pysähdyin keskelle ruohokenttää.
Samassa näin hänen tulevan portaille. Hän näytti epäröivän näköiseltä ja silmäili ympärilleen kuun valossa. Hän astui jonkun askelen minua vastaan, minä tulin häntä kohti. En voinut puhua, lankesin polvilleni hänen eteensä ja tartuin hänen käteensä.
"Tiesin tämän, Octave", sanoi hän. "Mutta koska asia on näin pitkällä, täytyy teidän matkustaa. Tehän olitte tervetullut joka päivä luokseni. Eikö siinä ollut tarpeeksi? Mitä voin tehdä? Olen antanut teille ystävyyteni. Olisin mielelläni nähnyt, että teilläkin olisi ollut voimaa antaa minun pitää ystävyytenne."
Rouva Pierson seisoi hetken ajan ääneti ikäänkuin odottaen vastausta, kun hän oli lausunut nämä sanat. Kun en surultani voinut sanoa sanaakaan, veti hän hiljaa kätensä kädestäni, astui pari askelta takaisin, pysähtyi vielä kerran ja lähti senjälkeen hiljalleen sisään.
Pysyin liikkumatta paikallani. Olin odottanut, että hänen vastauksensa olisi sellainen kuin se oli; päätin myöskin kohta matkustaa. Nousin ja kuljin verta vuotavin sydämin mutta päättäväisesti kierroksen puutarhassa. Katsoin hänen taloaan, hänen huoneensa ikkunaa. Sitten avasin veräjän, mutta ennenkuin lähdin painoin huuleni sen lukkoon.
Kun tulin kotia, sanoin Larivelle, että hän laittaisi matkakapineeni kuntoon, sillä olin päättänyt lähteä ennen auringon nousua. Mies parka oli aivan ymmällään, mutta annoin hänen tietää, että hänen tuli vain totella eikä kysyä. Hän toi suuren matkalaukun ja aloimme yhdessä laittaa sitä kuntoon.
Viiden aikaan aamulla, kun päivä alkoi koittaa, kysyin itseltäni, minne aioin matkustaa. Tätä en ollut ennen ajatellut ja se vei koko päättäväisyyteni. Menin ikkunan ääreen ja katsoin joka suunnalle. Suuri heikkous valtasi minut, olin nääntyä väsymyksestä. Heittäysin nojatuoliin. Ajatukseni alkoivat sekaantua ja kun vein käteni otsalleni oli se märkänä hiestä. Ankara kuume pani kaikki jäseneni vapisemaan. Minulla ei ollut voimaa muuhun kuin laahautua Lariven avulla vuoteeseeni. Ajatukseni olivat niin epäselvät, että vaivoin muistin, mitä oli tapahtunut. Niin kului päivä. Illalla kuulin torvisoittoa kylältä. Siellä pidettiin tavanmukaisia sunnuntaitanssiaisia. Lähetin Lariven katsomaan, oliko rouva Pierson siellä. Kun Larive ei tavannut häntä sieltä, lähetin hänet rouva Piersonin kotiin. Sieltä palasi hän ilmoittaen, että ikkunaluukut olivat suljetut ja että palvelija oli sanonut emäntänsä lähteneen tädin kanssa matkalle. Heidän aikomuksensa oli viettää muutamia päiviä erään sukulaisen luona N:ssa, pienessä verraten etäällä olevassa kaupungissa. Mutta hän oli kirjoittanut minulle kirjeen. Sen sisältö oli seuraava:
Kolme kuukautta on kulunut siitä kuin opin teidät tuntemaan, ja viimeisen kuukauden ajan olen tietänyt teidän kantavan minua kohtaan tunnetta, jota teidän iässänne tavallisesti kutsutaan rakkaudeksi. Samassa olen ollut huomaavinani teissä vakavan tarkoituksen voittaa tunteenne ja salata se minulta. Olin jo ennen kunnioittanut teitä, tein sitä nyt vielä enemmän. En myöskään moiti teitä siitä mikä on tapahtunut ja että teidän voimanne ovat pettäneet.
Se mitä pidätte rakkautena ei ole muuta kuin intohimoa. Tiedän hyvin, että monet naiset koettavat sitä herättää, vaikka heidän tulisi mieluummin pitää ylpeytenään miellyttää ilman sellaisia keinoja. Että sekin voi käydä vaaralliseksi, näkyy teidän suhteestanne minuun.
Olen muutamia vuosia teitä vanhempi. Pyydän, ett'ette koeta minua enää tavata. Turhaan koettaisitte unohtaa hetkellisen heikkoutenne. Se mikä meidän välillämme on tapahtunut, ei saa uudistua enempää kuin sitä saa unohtaa.
En jätä teitä ilman surua. Aion olla poissa muutamia päiviä ja jollen palatessani tapaisi teitä, pitäisin sitä viimeisenä ystävyytenne ja kunnioituksenne osotuksena.
Brigitte Pierson.
Kuume piti minut viikon päivät vuoteessa. Niin pian kuin olin siihen määrin voimistunut, että saatoin kirjoittaa ilmotin rouva Piersonille, että olin totteleva häntä ja aioin lähteä. Kirjoitin vakaan päätökseni mukaan, sillä en tiennyt, ettei minulla ollut voimia sitä täyttää. Tuskin olin lähtenyt matkaan ja ajanut muutamia virstoja, kun käskin ajurin pysähdyttää ja astuin alas vaunuista. Aloin kävellä tietä pitkin. Minun oli mahdotonta saada silmiäni kylästä, joka näkyi kaukaisuudessa. Ankaran sisäisen taistelun jälkeen kävi minulle selväksi, että minun oli mahdotonta jatkaa matkaani ja että mieluummin kuolisin paikalleni. Annoin ajurille määräyksen kääntää ja ajaa Parisin asemasta, jonne olin aikonut, suorinta tietä N:n kaupunkiin, missä tiesin rouva Piersonin olevan.
Tulin perille kello kymmenen aikaan illalla. Kohta kun tulin majataloon, tiedustelin eräältä pojalta rouva Piersonin sukulaisen asuntoa ja ajattelematta enempää mitä tein lähdin sinne suoraa päätä. Palvelustyttö avasi oven. Saatuani tietää, että rouva Pierson oli kotona, pyysin palvelustyttöä ilmottamaan hänelle, että eräs lähetti tahtoi häntä puhutella herra Desprez'n puolesta. Mainitsin kyläpapin nimen.
Kun palvelustyttö oli lähtenyt toimittamaan asiaani, jäin seisomaan vähäiselle pimeälle pihalle, mutta kun alkoi sataa, menin rappukäytävän holvin suojaan, joka ei sekään ollut valaistu. Pian saapui rouva Pierson palvelustytön seuraamana. Hän kulki nopeasti eikä huomannut minua pimeydessä. Astuin askelen häntä kohti ja kosketin hänen käsivarteensa. Hän astui pelästyneenä askelen takaisin ja huudahti: "Mitä tahdotte?"
Hänen äänensä oli säikähdyksestä värisevä ja, kun palvelustyttö saapui paikalle kynttilöineen, huomasin, että hän oli aivan kalpea. Kysyin itseltäni oliko mahdollista, että minun tuloni oli hänet niin säikähdyttänyt, mutta päättelin, että hänen mielenliikutukseensa oli varmaan syynä luonnollinen naisellinen pelästys sen johdosta, että hänen käsivarteensa oli käyty kiinni.
Kuitenkin toisti hän, vaikka tyynemmällä äänensävyllä, kysymyksensä.
"Teidän täytyy antaa minulle tilaisuutta tavata teidät vielä kerran", puhuin hänelle. "Lähden matkaan, lupaan sen. Tahdon tehdä enemmänkin, tahdon myödä isäni talon, samalla kun lähden, ja asettua ulkomaille. Mutta teen sen vain sillä ehdolla että saan vielä kerran puhua kanssanne. Teillä ei ole minussa mitään pelättävää, mutta sitä vaadin."
Hän rypisti kulmiaan ja katsoi arasti ympärilleen. Sitten sanoi hän minulle melkein ystävällisellä äänellä: "Tulkaa huomenna aamupäivällä, otan teidät silloin vastaan." Senjälkeen meni hän sisään.
Seuraavana päivänä lähdin kahdentoista aikaan hänen luokseen. Minut vietiin huoneeseen, missä oli vanhat seinäverhot ja huonekalut. Tapasin hänet istumassa yksin sohvalla. Asetuin istumaan häntä vastapäätä.
"Hyvä rouva", sanoin hänelle, "en ole tullut tänne kertomaan, kuinka kärsin enkä kieltämään sitä rakkautta, jota teitä kohtaan tunnen. Te kirjoititte, että se, mikä on meidän kesken tapahtunut, ei voi unohtua, ja siinä olette oikeassa. Mutta kun sanoitte, että me emme sen takia voisi suhtautua toisiimme kuten ennen, niin erehdytte. Rakastan teitä, mutta siinä ei ole mitään loukkaavaa. Mikään ei meidän suhteessamme ole muuttunut, koska te ette rakasta minua. Ja minun käytöksestäni teitä kohtaan vastaa rakkauteni."
Hän tahtoi keskeyttää minut, mutta minä jatkoin:
"Sallikaa minun jatkaa. Kukaan ei tiedä paremmin kuin minä, että rakkaus on vielä voimakkaampi kuin se kunnioitus, jota tunnen teitä kohtaan ja kaikki lupaukseni. Sanon sen teille vielä kerran, etten aio kieltää rakkauttani. Te olette myöskin itse sanonut minulle, että olette tietänyt tunteestani teitä kohtaan. Ainoa syy, joka on estänyt minua puhumasta siitä teille, on ollut pelko menettää teidät. Pelkäsin, ettette enää haluaisi senjälkeen nähdä minua kodissanne — ja sehän onkin ollut seuraus. Mutta pankaa minulle ehdoksi, että ensi sanasta, jonka mainitsen rakkaudestani, ensi ajatuksesta tai liikkeestä, jolla rikon sitä syvää kunnioitusta, jota teitä kohtaan tunnen, te suljette minulta ovenne. Te luulette, että olen rakastanut teitä kuukauden ajan, mutta minä olen rakastanut teitä ensi päivästä. Te ette lakannut minua tapaamasta, vaikka sanoitte huomanneenne tunteeni teitä kohtaan. Jos silloin tunsitte minua kohtaan niin paljon luottamusta, että piditte mahdottomana, että minä teitä loukkaisin, minkätähden olen nyt menettänyt luottamuksenne? Olen tullut sitä pyytämään teiltä takaisin. Minkätähden olen sen menettänyt? Olen polvistunut eteenne, mutta en ole lausunut sanaakaan. Se mitä silloin saitte tietää, oli teille jo tuttua. Olin heikko sentähden että kärsin. Olen vasta kahdenkymmenen vuotias, mutta se mitä olen nähnyt elämässä, on herättänyt sellaisen kyllästyksen (voisin käyttää voimakkaampaa sanaa), että en tiedä mitään paikkaa maailmassa, missä tahtoisin elää. Ainoastaan teidän puutarhanne neljän muurin sisäpuolella voin elää; te olette ainoa olento maan päällä, joka on saanut minut rakastamaan Jumalaa. Olin jättänyt kaiken toivon ennen kuin teidät näin. Onko teillä sydäntä riistää minulta ainoa päivänsäde, jonka sallimus on minulle jättänyt? Olenko herättänyt teissä pelkoa ja millä tavalla? Jos luulette eron lopettavan kärsimykseni, niin erehdytte, sillä minun haavojani ei voi parantaa. Kaksi kuukautta sitten olisi se ehkä ollut mahdollista, ei enää. Mutta en pelkää mitä tulee tapahtumaan. Ainoa onnettomuus, joka voisi minulle sattua, on menettää teidät. Pankaa minut koetukselle! Jos kärsimykseni käyvät minulle ylivoimaisiksi, lähden pois. Te voitte olla varma, että lähden pienimmästäkin viittauksestanne vaikkapa tällä hetkellä. Voitteko menettää mitään, jos vielä kuukauden tai kahden ajan sallitte minun nauttia ainoasta onnesta, mikä minulla koskaan on ollut."
Odotin hänen vastaustaan. Hän nousi äkkiä, mutta istuutui taas. Sitten sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen: "Vakuutan teille, asia ei ole niin." Sain sen vaikutuksen, että hän etsi sanoja ja koitti vastata niin säälien kuin suinkin.
"Sanokaa minulle sanakin", huudahdin nousten seisomaan, "ja minä tottelen. Kuinka se tuleekin kuulumaan, olette minulle aina sama, mutta jos teidän sydämessänne on sääliä minua kohtaan, olen siitä teille kiitollinen. Sanokaa minulle sanakin. Tämä hetki ratkaisee elämäni."
Hän puisti päätään ja näytti epäröivän mitä vastata.
"Luulette ehkä, että minä parannun? Vannon teille, että, jos lähetätte minut täältä, niin…"
Kun sanoin tämän, katsoin taivaanrantaan ja tunsin olemukseni ytimiin asti niin hirvittävän yksinäisyyden tunteen, ajatellessani, että minun täytyisi lähteä hänen luotaan, että vereni oli jäätyä. Nousin seisomaan hänen eteensä ja koko elämäni oli keskittyneenä siihen katseeseen, jonka kiinnitin hänen huulilleen, odottaen vastausta.
"Kuulkaa, mitä sanon", puhui hän vihdoin. "Teidän matkanne tänne oli hyvin sopimaton. Ei saa näyttää siltä, että olette tullut tänne yksistään minun tähteni. Tahdon sentähden antaa teille tehtäväksi toimittaa kirje eräälle perheeni ystävälle. Jos matka on teistä pitkä, niin voittehan viipyä jossakin välillä, sillä kirje ei ole kovin kiireinen. Luulen, että pieni matka on tekevä teille hyvää. Ystäväni asuu Strassburgissa. Te voitte pysähtyä välillä Vogeseille. Kuukauden tai mieluummin kahden kuluttua, kun tulette luokseni tekemään selkoa lähetti-toimestanne, tapaamme taas ja silloin voin helpommin antaa teille vastaukseni."
Samana iltana sain rouva Piersonilta kirjeen, joka oli osotettu herra R. D:lle Strassburgissa. Kolmen viikon kuluttua olin toimittanut tehtäväni ja olin taas kotona.
En ollut koko matkani kestäessä ajatellut muuta kuin häntä ja tunsin selvemmin kuin koskaan ennen, etten milloinkaan voisi häntä unohtaa. Kuitenkin olin päättänyt pitää tarkoin lupaukseni, jonka olin antanut hänelle. Varomattomuus, johon olin kerran tehnyt itseni syypääksi, oli tuottanut minulle niin kovia tuskia, etten suinkaan tahtonut toista kertaa joutua samaan vaaraan. Ja kun minulla ei ollut pienintäkään aihetta epäillä, ettei hän ollut suora minua kohtaan tai että hänen matkansa olisi ollut vain juoni, olin varma siitä, että hän pienimmästäkin rakkauden sanasta minun puoleltani olisi valmis sulkemaan minulta ovensa.
Hän oli poissa-ollessani laihtunut ja muutenkin muuttunut. Hänen hymynsä oli voimattomampi kuin ennen ja hänen huulensa olivat värittömämmät. Hän kertoi olleensa sairas.
Kumpikaan meistä ei maininnut sanaakaan siitä, mitä meidän välillämme oli tapahtunut. Huomasin, ettei hän tahtonut sitä koskettaa enkä minäkään halunnut ottaa sitä puheeksi. Aloimme pian vanhat tapamme naapureina, mutta seurusteluumme oli tullut jotakin soraäänistä, ikäänkuin teeskenneltyä ystävyyttä. Koetimme kumpikin turhaan saada välimme entisen laisiksi. Hän antoi minulle uudelleen luottamuksensa ja minä iloitsin siitä. Mutta meidän keskustelumme oli tullut merkityksettömämmäksi, ja sillä aikaa kuin vaihdoimme sanoja, puhuivat silmämme toista kieltä. Kaikessa mitä sanoimme toisillemme ei ollut enää, kuten ennen, jotain salaista tarkoitusta. Emme enää koettaneet tunkeutua toistemme sielujen syvyyteen. Hän kohteli minua hyvyydellä, mutta minä en oikein uskonut hänen hyvyyteensä. Kuljin vielä hänen kanssaan puutarhassa, mutta en enää metsissä ja kedoilla, kuten ennen. Kun olimme kahden, aukaisi hän vielä pianonsa, mutta hänen äänensä ei herättänyt enää rinnassani sitä nuoruuden innostusta, sitä tunnekuohua, joka on täynnä toivoja ja huokauksia. Kun lähdin hänen luotaan, ojensi hän aina minulle kätensä, mutta se lepäsi kylmänä ja elottomana kädessäni. Meidän luonnollisuutemme oli teeskenneltyä, me punnitsimme tarkoin pienimmätkin sanamme. Kaiken pohjalla oli syvä surumieli.
Tunsimme molemmat, että jotakin oli tullut väliimme. Se oli minun rakkauteni. Se ei näkynyt teoistani, mutta minun kasvoni puhuivat siitä. Kadotin iloisuuteni ja terveyteni. Ja tuskin oli kuukausi kulunut, kun jo olin kuin varjo entisestäni.
Puhuin hänelle usein kyllästyksestäni ihmisiä kohtaan ja siitä vastenmielisyydestä mitä tunsin ajatellessani että minun täytyisi uudelleen heittäytyä seuraelämään. Otin asiakseni todistaa rouva Piersonille, kuinka väärin hän teki, jos hän katui sitä, että oli uudelleen avannut minulle kotinsa. Kuvailin hänelle entistä elämääni mitä synkimmissä väreissä ja annoin hänen ymmärtää, että jos hän työntäisi minut luotaan, olisin tuomittu yksinäisyyteen pahempaan kuin kuolema. Kerroin hänelle tarkasti entisestä elämästäni saadakseni hänet vakuutetuksi väitteideni vilpittömyydestä. Toisinaan teeskentelin olevani hyvin iloinen saadakseni hänet uskomaan, että hän salliessaan minun tavata itseään oli pelastanut minut hirveästä onnettomuudesta. Melkein joka kerta kun tulin hänen luokseen, tulkitsin hänelle kiitollisuuttani, voidakseni palata helpommin jo illalla tai seuraavana päivänä. "Kaikki unelmani onnesta, kaikki toivoni, kaikki kunnianhimoni, vakuutin hänelle, mahtuvat siihen maa-alaan, jossa te asutte ja siihen ilmaan, jota te hengitätte. Ulkopuolella sitä ei minulla ole mitään elämää."
Hän näki, kuinka syvästi minä kärsin, eikä voinut olla minua säälimättä ja surkuttelematta. Huomasin sen hänen puheistaan ja eleistään, koko hänen olennostaan, jossa minun läsnäollessani aina oli jotain surumielistä. Hän näki taistelun, jota kävin sydämessäni: minun alistuvaisuuteni mairitteli hänen ylpeyttään, mutta kalpeuteni herätti hänessä armeliaisuussisaren. Toisinaan saattoi hän kuitenkin olla sekä hermostunut että teeskentelevä. Niinpä saattoi hän sanoa minulle melkein uhittelevaan tapaan: "Huomenna en ole kotona, älkää tulko silloin." Mutta kun tein poislähtöä surumielisenä ja alistuvana, kävi hän taas ystävälliseksi ja lisäsi: "En tiedä sentään, tulkaa joka tapauksessa." Myöskin saattoi hän sanoa minulle hyvin tuttavalliset jäähyväiset, seurata minua veräjälle saakka ja katsoa silmiini surullisesti ja lempeästi.
"Älkää epäilkö sitä", sanoin hänelle, "että kaitselmus on tuonut minut teidän luoksenne. Jollen olisi oppinut tuntemaan teitä, olisin varmaan aikoja sitten palannut entiseen säännöttömään elämääni. Jumala on lähettänyt teidät kuin valkeuden enkelin pelastamaan minut perikadosta. Te olette saanut pyhän tehtävän, eikä kukaan tiedä, kuinka minun kävisi, jos kadottaisin teidät ja jäisin yksikseni suruineni ja varhaisine elämänkokemuksineni sekä niine alituisine taisteluineni, joita nuoruuteni käy elämänväsymystäni vastaan."
Tällaiset sanat, jotka uskollisesti kuvasivat, mitä mielessäni liikkui, eivät olleet tekemättä vaikutustaan hänen tapaiseensa uskonnolliseen ja herkkään naiseen. Ehkä oli se ainoa syy, jonka nojalla hän salli minun käydä luonaan.
Eräänä päivänä olin juuri lähdössä hänen luokseen, kun joku koputti oveeni ja sisään astui Mercanson, sama pappi, jonka olin tavannut ensi käynnilläni rouva Piersonin puutarhassa. Hän alkoi ladella pitkiä anteeksipyyntöjä, yhtä ikäviä kuin hän itse, sen johdosta, että uskalsi tulla tuntemattoman luo. Keskeytin hänet, huomauttamalla, että hyvin tunsin hänet kylän papin veljenpojaksi ja kysyin hänen asiaansa.
Hän väänteli ja käänteli itseään, sormeili esineitä pöydälläni ja etsiskeli sanoja kuin mies, joka ei tiedä kuinka alottaa. Lopulta sanoi hän, että rouva Pierson oli sairaana ja oli antanut hänen toimekseen ilmoittaa minulle, etten tulisi hänen luokseen sinä päivänä.
"Hän sairaana! Mutta hän voi aivan hyvin, kun eilen illalla lähdin hänen luotaan."
Hän ei vastannut mitään, teki vain päällään myöntävän eleen.
"Mutta, hyvä kirkkoherra, jos hän todella on sairas, miksi antaa hän minulle siitä tiedon kolmannen henkilön kautta? Hänhän asuu aivan naapuruudessa, eikähän olisi väliä, jos turhaan pyrkisin hänen luokseen."
Mercanson vastasi samalla mykällä tavalla. En voinut ymmärtää tätä asiaa enkä papin menettelyä ja sanoin sentähden vain:
"Hyvä on, tapaan hänet huomenna ja saan silloin lähemmin tietää hänestä."
Silloin alkoi pappi uudelleen änkyttää: Rouva Pierson oli sitäpaitsi pyytänyt häntä sanomaan … hänen täytyi puhua…
"Mitä sitten?" keskeytin hänet kärsimättömästi.
"Olette liian tulinen, hyvä herra. Rouva Pierson on vaikeasti sairaana ja minä pelkään, ettei hän voi ottaa teitä vastaan koko viikkoon."
Ja hän tervehti ja lähti.
Oli selvää, että asiassa piili jotain hämärää. Joko tahtoi rouva Pierson syystä tai toisesta olla minua tapaamatta tai toimi Mercanson omasta alotteestaan.
Annoin päivän mennä, mutta seuraavana aamuna seisoin rouva Piersonin ovella. Tapasin palvelijattaren, joka selitti, että hänen emäntänsä oli hyvän sairaana. Koetin tarjota tytölle rahaakin, mutta hän ei ottanut eikä enempää kuunnellut kysymyksiäni.
Paluumatkalla tapasin Mercansonin. Hänen ympärillään oli joukko lapsia hänen setänsä koulusta. Keskeytin hänet hänen seurustelussaan lasten kanssa ja sanoin että tahdoin puhua hänelle pari sanaa. Hän seurasi minua tielle, mutta siellä jouduin minä puolestani hämilleni, kun en tiennyt keinoa, millä saada pappia ilmaisemaan salaisuutensa.
"Hyvä herra, pyydän teitä minulle vilpittömästi sanomaan", puhuin hänelle, "oliko se mitä eilen minulle kerroitte täyttä totta vai piilikö sen alla jotain. Sitäpaitsi ei paikkakunnalla ole yhtään kunnollista lääkäriä, ja minulle on muutenkin hyvin tärkeää saada tietää, kuinka rouva Piersonin laita on."
Hän koetti keksiä kaikenlaisia verukkeita, väittäen, ettei hän tiennyt muuta kuin että rouva Pierson oli sairaana ja että hän oli lähettänyt hakemaan häntä pyytäen häntä ilmoittamaan minulle asiasta. Kuten hän olikin tehnyt. Kulkiessamme olimme joutuneet autioon paikkaan kylän yläpuolella. Kun näin etten päässyt pitkälle hänen kanssaan hyvillä puheilla ja kavaluudella, käännyin äkkiä häntä kohti ja tartuin hänen käsivarsiinsa.
"Mitä tämä tietää, hyvä herra? Aiotteko käyttää väkivaltaa?"
"En, mutta tahdon, että sanotte minulle totuuden."
"En pelkää ketään, ja olen jo sanonut teille mitä minulla oli sanottavana."
"Niin, te olette sanonut, mitä teille annettiin tehtäväksi sanoa, mutta ette sitä, mitä tiesitte. Rouva Pierson ei ole lainkaan sairas. Tiedän sen, olen siitä varma."
"Kuinka sen tiedätte?"
"Palvelijatar on sen minulle sanonut. Mutta miksi sulkee hän minulta ovensa ja miksi on hän antanut teille tehtäväksi puhua siitä minulle?"
Mercanson näki samassa talonpojan, joka kulki ohi.
"Odottakaa Pierre", huusi hän, "minulla on jotain teille puhuttavaa."
Talonpoika tuli meidän luoksemme ja sitä oli pappi juuri tarkoittanut, koska hän arveli, etten todistajan läsnäollessa käyttäisi väkivaltaa. Hellitinkin otteeni, mutta niin pikaisesti, että hän horjahti ja löi selkänsä puuhun. Hän pui nyrkkiään ja lähti sanaakaan sanomatta.
Vietin koko viikon hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Kolme kertaa päivässä läksin rouva Piersonin luo ja joka kerta sain palata ovelta takaisin. Lopulta sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoi, että minun tiheät käyntini herättivät juoruja kylässä ja pyysi minua sentähden käymään harvemmin. Muutoin ei sanaakaan Mercansonista eikä sairaudesta.
Tällainen varovaisuus oli niin outoa hänelle ja oli niin täydellisesti vastakkainen hänen tavalliselle ylpeälle välinpitämättömyydelleen, että minun oli vaikea uskoa silmiäni. Kun en kuitenkaan voinut keksiä mitään muutakaan selitystä hänen menettelylleen, kirjoitin hänelle, että tulisin tekemään kaikkeni totellakseni häntä. Tahtomattani tuli kuitenkin sanoihini jotain katkeraa.
Kun hän vihdoin antoi minulle luvan tulla luokseen, en mennyt vielä sovittuna hetkenä enkä lähettänyt kysymään hänen vointiaan, osottaakseni, etten uskonut hänen sairauteensa. En tiennyt, minkätähden hän siten työnsi minut luotaan, mutta tiesin olevani niin onneton, että toden teolla ajattelin tehdä lopun viheliäisestä elämästäni. Samoilin päivät päästään metsässä mitä surkuteltavimmassa tilassa ja eräänä päivänä tapasin hänet sattumalta sellaisella retkelläni.
Minulla oli tuskin rohkeutta pyytää häneltä selityksiä ja kun hän vastasi vältellen kysymyksiini, jätin minä koko aineen. Kulutin päiväni laskien, kuinka pitkä aika minulla ehkä vielä oli ensi tapaamiseemme. Kohta kun hänet näin, tunsin halua heittäytyä polvilleni hänen eteensä ja kertoa hänelle tuskistani. Ajattelin, ettei hän voinut olla tunteeton kärsimyksilleni, mutta samalla muistin, kuinka ankarasti hän oli kohdellut minua ensimäisen tunnustukseni jälkeen, ja mieluummin olisin kuollut kuin saattanut itseni uudelleen vaaraan menettää hänet.
Tuskani, jota minun ei edes ollut lupa näyttää, turmeli kokonaan terveyteni. Ainoastaan vaivoin jaksoin laahautua hänen asunnolleen, ja joka kerta kun sieltä lähdin, olin niin syvän mielenliikutuksen vallassa kuin jos en enää koskaan saisi häntä nähdä.
Myöskin hän oli minua kohtaan toisenlainen kuin ennen. Hän puhui matkasuunnitelmistaan, kertoi keveällä tavalla halustaan jättää koko seutu, saattaen minut epätoivon valtaan. Jos hän hetkeksi luopui uudesta tavastaan ja oli luonnollisen sydämellinen kuten ennen, oli hän seuraavassa hetkessä jäätävän kylmä. Eräänä päivänä en enää voinut hillitä itseäni vaan heittäysin itkien hänen eteensä polvilleni. Näin hänen tahtomattaan kalpenevan. Ja kun lähdin, saattoi hän minut portille ja sanoi siellä: "Lähden huomenna Saint-Luce'en (se oli pienen naapurikylän nimi). Se on liian kaukana, jotta voisin kulkea sinne jalan. Tulkaa tänne ratsain huomenaamulla varhain, jollei teillä ole muuta tehtävää, ja lähtekää saattamaan minua."
Sanomattakin on selvä, että olin sovittuna aikana määräpaikalla. Kun illalla menin levolle, olin riemuissani hänen sanoistaan, mutta ratsastaessani aamulla kotoa, valtasi vastustamaton suru mieleni. En voinut vapautua siitä ajatuksesta että hän ainoastaan julmasta oikusta taas otti minut seuralaisekseen yksinäisille vaelluksilleen, koska hän ei rakastanut minua. Hän tiesi, kuinka syvästi minä kärsin. Miksi tahtoi hän koetella itsehillitsemiskykyäni, jollei hän ollut itse muuttanut mieltään?
Nämä ajatukset, jotka vastustamattomasti tulivat mieleeni, saivat minut aivan suunniltani. Kun hänen noustessaan hevosen selkään pidin hänen jalkaansa kädessäni, löi sydämeni kiivaasti — en tiedä rakkaudestako vai vihasta. "Jos hän itse on minusta huvitettu", ajattelin, "miksi kaikki tämä pidättyväisyys, jos kaikki taas on vain teeskentelyä, menee hän todella liian pitkälle."
Sellaisia olemme me miehet. Ensi sanoistani hän huomasi, etten käyttäytynyt kuten tavallisesti ja että kasvoni olivat muuttuneet. Olin vaiti pitkät ajat ja pysyttelin tien toisella puolen. Niin kauan kuin olimme lakeudella näytti hän hyvin tyyneltä ja käänsi vain joskus päätään nähdäkseen, että minä seurasin häntä, mutta kun olimme tulleet metsään ja hevosemme alkoivat käydä pimeitä varjoisia polkuja, näin hänen äkkiä alkavan vavista. Hän pidätti hevostaan, ikäänkuin odottaakseen minua — sillä pysyttelin vähän matkaa hänen takanaan — mutta kun tulin hänen rinnalleen, pani hän taas hevosensa nelistämään. Pian laski tie kuitenkin alas jyrkkää rinnettä, joten meidän täytyi ajaa käyden. Olin aivan hänen rinnallaan. Molemmat katsoimme alas. Silloin tartuin hänen käteensä.
"Brigitte", sanoin hänelle, "olenko väsyttänyt teitä valituksillani? Joka kerta kun olen lähtenyt teidän luotanne, olen toivottanut itselleni kuolemaa. Kahden kuukauden aikana olen hukannut voimani, leponi, toivoni, mutta teidän on myönnettävä, etten ole puhunut teille sanaakaan onnettomasta rakkaudestani, joka minut hivuttaa kuolemaan. Nostakaa silmänne! Ettekö tiedä, onko minun teille se sanottava, että kärsin ja kulutan yöni itkien. Ettekö koskaan ole metsän yksinäisyydessä tavannut onnetonta miestä istumassa pää käsien varassa? Ettekö koskaan ole tavannut kyyneleitä kanervikossa? Katsokaa minua, katsokaa näitä vuoria — ettekö muista, että rakastan teitä? Nämä mykät todistajat, nämä louhikot, nämä puut ja pensaat sen tietävät. Minkätähden olette ottanut minut mukaanne näiden rakkauteni todistajien eteen? Enkö jo ole kyllin surkuteltava? Enkö ole osottanut tarpeeksi itsensähillitsemiskykyä, enkö ole ollut tarpeeksi tottelevainen? Tahdotteko asettaa minut vielä kovemmalle koetukselle? Mutta mikä on rikokseni, josta minua niin julmasti rangaistaan?"
"Palatkaamme takaisin, saattakaa minut kotia", sanoi hän.
Tartuin hänen hevostaan suitsista.
"Ei!" huudahdin minä. "Olen puhunut. Jos palaamme takaisin, tiedän, että menetän teidät. Arvaan, mitä kotia päästyänne minulle sanotte. Te olette jännittänyt kärsivällisyyttäni äärimmilleen ja tahallanne lisännyt tuskaani, saadaksenne oikeuden karkottaa minut luotanne. Olette väsynyt surulliseen ihailijaanne, joka kärsii valittamatta ja joka nöyrästi tyhjentää sen katkeran kalkin, jonka hänelle niin ylenkatseellisesti ojennatte. Te tiesitte, että kahden teidän kanssanne tässä metsässä, tässä yksinäisyydessä, jossa rakkauteni on syntynyt, en enää voisi vaieta. Te olette halunnut, että teitä loukkaisin. Menetän teidät mieluummin. Olen kärsinyt kyllin, olen itkenyt kyllin, olen kyllin kauan kätkenyt sydämeeni hullun kalvavan rakkauteni! Olette jo ollut, kyllin julma minua kohtaan!"
Kun näin hänen aikovan hypätä hevosensa selästä, tartuin hänen vyötäiseensä ja painoin huuleni hänen huuliaan vastaan. Hän kalpeni, hänen silmänsä sulkeutuivat, hän päästi suitset käsistään ja liukui maahan.
"Jumalani!" huudahdin, "hän rakastaa minua."
Hän oli vastannut suudelmaani.
Hyppäsin hevoseni selästä ja juoksin hänen luokseen. Hän makasi pitkänään ruohossa. Kun nostin hänet pystyyn, avasi hän silmänsä. Hänen ruumiinsa vapisi kuin pelosta. Hän työnsi voimakkaasti käteni luotaan, puhkesi itkemään ja juoksi pois.
Jäin seisomaan tien oheen ja katsoin hänen jälkeensä. Hän oli kaunis kuin päivä. Hän seisoi puuhun nojaten, pitkät hiuksensa valloillaan olkapäillä, kädet vapisten, posket punaisina, kuin purppuran ja helmien peitossa.