Kun eräänä iltana kuljin torin poikki, kuulin kahden miehen keskustelevan jotenkin kovalla äänellä: "Hän kuuluu kohdelleen häntä huonosti."
"Se on naisen syy, miksi hän valitsi sellaisen miehen, joka on ollut tekemisissä vain katutyttöjen kanssa? Hän saa kärsiä oman hulluutensa tähden."
Lähestyin heitä pimeydessä, saadakseni nähdä, keitä he olivat, mutta huomattuaan minut, he poistuivat.
Kun saavuin Brigitten luo, oli hän hyvin levoton. Hänen tätinsä oli vaikeasti sairaana eikä hänellä ollut aikaa puhua kanssani kuin muutaman sanan. En saanut tavata häntä kokonaiseen viikkoon, mutta kuulin, että hän oli lähettänyt noutamaan lääkärin Parisista; lopulta sain eräänä päivänä sanan, että voin tulla hänen luokseen.
"Tätini on kuollut", sanoi hän, "olen kadottanut ainoan sukulaiseni maan päällä. Olen nyt yksin ja aion jättää tämän seudun."
"Enkö minä sitten ole mitään sinulle?"
"Kyllä, ystäväni. Sinä tiedät, että rakastan sinua ja usein luulen sinunkin rakastavan minua. Mutta kuinka voi ottaa sinua lukuun? Ah, olen rakastajattaresi, ilman että sinä olet rakastajani! Sinuun soveltuvat Shakespearen surulliset sanat: 'Tee itsellesi puku kirjavasta kankaasta, sillä sinun sydämesi muistuttaa tuhatväristä opaalia.' Ja minä, Octave, lisäsi hän näyttäen minulle surupukuaan, olen pyhittänyt itseni yhdelle värille enkä pitkään aikaan tule kantamaan muuta."
"Lähde täältä, jos tahdot. Tapan itseni tai seuraan sinua. Ah, Brigitte", lisäsin heittäytyen polvilleni hänen eteensä, "sinä olet siis tuntenut jääneesi yksin, kun näit tätisi kuolevan! Se on julmin rangaistus, minkä olet voinut minulle tuomita; en ole milloinkaan niin syvästi tuntenut, mikä onnettomuus rakkauteni on sinulle. Sinun täytyy karkoittaa tuo hirveä ajatus; olen sen ansainnut, mutta se tappaa minut. Ah, Jumalani, en siis mitään merkitsisi sinun elämässäsi tai merkitsisinkö vain sen kärsimyksen kautta, jota sinulle tuotan?"
"En tiedä, kuka meitä vakoilee", sanoi hän, "mutta viime aikoina on meistä levitetty omituisia huhuja täällä kylässä ja sen ympäristössä. Toiset väittävät, että syöksyn perikatoon ja syyttävät minua kevytmielisyydestä, toiset taas pitävät sinua tunnottomana ja vaarallisena miehenä. On päästy, en tiedä millä tavoin, salaisimpienkin ajatustemme perille; mitä yksin luulin tietäväni — sinun käytöksesi vaihtelevaisuuden ja ne surulliset kohtaukset, joihin se on antanut aihetta — kaikki on tunnettua. Täti parkani kertoi sen minulle; hän oli tiennyt sen kauan aikaa mitään minulle siitä mainitsematta. Ken tietää eikö se jouduttanut hänen loppuansa? Kun tapaan kylätiellä vanhoja ystävättäriäni, tervehtivät he minua kylmästi tai poistuvat, kun heitä lähestyn. Yksinpä talonpojantyttäreni, jotka pitivät niin paljon minusta, kohottavat olkapäitään, kun he sunnuntaitansseissa näkevät paikkani soittolavan juurella olevan tyhjän. Mistä tuo kaikki johtuu? Sinä ymmärrät sitä varmaan yhtä vähän kuin minä; mutta minun täytyy lähteä täältä, en voi sitä enää kestää. Ja lisäksi tämä kuolintapaus, tätini äkillinen ja kauhea tauti, ja ennen kaikkea tämä yksinäisyys! Rohkeuteni pettää. Ystäväni, ystäväni, älä jätä minua!"
Hän itki. Näin viereisessä huoneessa joukon hujan hajan heitettyjä vaatteita, matka-arkun lattialla ynnä muita merkkejä, jotka puhuivat lähtövalmistuksista. Oli selvää, että hän oli aikonut lähteä matkaan ilman minua kohta tätinsä kuoltua, mutta että häneltä oli puuttunut siihen voimia. Hän oli itse asiassa niin lamassa, että hän tuskin jaksoi puhua. Hänen asemansa olikin kauhea, ja minä olin sen sellaiseksi tehnyt. Hän ei ainoastaan ollut onneton, häntä loukattiin julkisesti, ja se mies, jonka olisi pitänyt olla hänen turvansa ja lohdutuksensa, tuotti hänelle vaan lisää huolta ja tuskaa.
Tunsin syvästi syyllisyyteni ja häpesin itseäni. Niin monen lupauksen, niin paljon kiihkeän odotuksen, niin monen toivomuksen jälkeen, olin siis saanut aikaan vain tämän — ja ainoastaan kolmen kuukauden kuluessa! Luulin omistavani aarteen sydämessäni, mutta siellä olikin vain katkeraa sappea, varjoa ja onnettomuutta sille naiselle, jota jumaloin. Ensi kerran näin itseni todella kasvoista kasvoihin. Brigitte ei moittinut minua mistään, hän oli tahtonut matkustaa, mutta ei voinut; hän oli valmis uudelleen kärsimään. Kysyin itseltäni, eikö minun pitänyt jättää häntä, eikö minun ollut paettava hänen luotaan ja vapautettava häntä siitä painajaisesta, joka oli häntä kiusannut.
Nousin ja menin viereiseen huoneeseen, missä istuin Brigitten matka-arkulle. Nojasin otsani käsiini ja istuin liikkumatta kuin kuollut. Näin ympärilläni puolitekoisia kääröjä, hujan hajan huonekaluille heitettyjä vaatteita. Ah, tunsin ne kaikki! Hellyyteni ulottui kaikkeen, joka oli kosketuksessa hänen kanssaan. Aloin muistella kaikkea pahaa, mitä olin saanut aikaan; näin Brigitten uudelleen käyskentelevän lehmuskujalla, valkean kauriin juostessa hänen jälessään.
"Millä oikeudella uskallat", huusin itselleni, "tulla tänne, kädelläsi koskea tuohon naiseen? Kuka on antanut sinulle luvan tuottaa hänelle kärsimyksiä? Sinä järjestät tukkasi peilin edessä ja lähdet itsetyytyväisenä surevan rakastajattaresi luo; sinä heittäydyt samoille tyynyille, joilla hän on rukoillut sinun ja itsensä puolesta ja kosketat huolettomasti hänen hentoja käsiään, jotka vielä värisevät. Sinä osaat hyvin kiihottaa voimattomia aivoja ja rakkausinnoissasi puhut eräänlaisella lämmöllä kuin asianajaja, joka astuu silmät punaisina oikeussalista, missä hän on joutunut häviölle. Sinä näyttelet tuhlaajapojan osaa, sinä leikittelet kärsimyksillä, sinä murhaat neulanpistoilla. Mitä olet sanova Jumalalle, kun tekosi on täyttynyt? Mitä on tuleva naisesta, joka sinua rakastaa? Minne sinä liu'ut, minne putoat, sillä aikaa kun hän nojautuu sinuun? Millä mielellä olet kerran saattava hautaan kalpean ja onnettoman rakastettusi, joka juuri on menettänyt ainoan olennon, joka häntä suojeli? Niin, niin, varmaan olet hänet kerran vievä hautaan, sillä sinun rakkautesi hivuttaa ja tappaa hänet, sinä olet uhrannut hänet raivottarillesi. Jos sinä seuraat tuota naista, on hän kuoleva sinun kätesi kautta. Ole varuillasi! Hänen hyvä enkelinsä epäröi, hän on tuonut kuoleman tähän taloon, karkoittaakseen siitä tuhoatuottavan ja häpeällisen intohimon. Hän on saattanut Brigitteen lähtöajatuksen, hän kuiskaa kenties juuri nyt hänen korvaansa viimeisen varoituksensa. Sinä murhamies ja pyöveli, ole varuillasi! Tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!"
Siten puhuin itselleni; samassa sattuivat silmäni sohvankulmassa makaavaan pieneen juovikkaaseen pumpulipukuun, joka jo oli kokoonkääritty matkalaukkua varten. Se oli ollut yhden meidän onnenpäivämme todistaja. Kosketin sitä ja otin sen käteeni.
"Jättää sinut", sanoin, "jättää sinut! Sinä rakas vaate, tahdotko lähteä ilman minua?
"Ei, en voi lähteä Brigitten luota; tällä hetkellä olisi se raukkamaista. Hän on menettänyt tätinsä, hän on yksin maailmassa ja häntä ahdistavat tuntemattoman vihamiehen juorupuheet. Tuo mies ei voi olla kukaan muu kuin Mercanson, hän on varmaankin kertonut meidän keskustelustamme Dalens'ista, ja kun hän näki minun olevan mustasukkaisen, on hän arvannut loput. Hän on varmaankin se kyy, joka on ruiskuttanut myrkkyään rakkaan kukkaseni terälehdille. Ensi tehtäväni on rangaista häntä, sitten olen hyvittävä Brigittelle sen kärsimyksen, jonka olen hänelle tuottanut. Minä mieletön, ajattelen lähteä hänen luotaan, kun velvollisuuteni on pyhittää hänelle elämäni, sovittaa vääryyteni, hyvittää hänelle onnessa, huolenpidossa ja rakkaudessa kaikki kyynelet, jotka olen saanut vuotamaan hänen silmistään. Olen hänen ainoa turvansa maailmassa, hänen ainoa ystävänsä ja suojelijansa. Minun velvollisuuteni on seurata häntä maailman ääreen, tehdä ruumiistani hänelle suojelusmuuri, lohduttaa häntä sen johdosta, että hän on minua rakastanut ja antautunut minulle."
"Brigitte", huudahdin astuen huoneeseen, johon hän oli jäänyt, "odota hetkinen, kunnes palaan."
"Mihin aiot mennä?" kysyi hän.
"Odota minua", sanoin vain, "äläkä lähde ilman minua. Muista Ruthin sanoja: 'Minne sinä menet, sinne menen minäkin, sinun kansasi on oleva minun kansani, sinun Jumalasi on oleva minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä tahdon minäkin kuolla ja tulla haudatuksi samaan multaan'."
Lähdin hänen luotaan ja juoksin Mercansonin tykö. Minulle sanottiin, että hän oli lähtenyt kotoa; astuin sisään odottamaan.
Olin istuutunut huoneen nurkkaan, papin nahkatuoliin, hänen mustan epäsiistin pöytänsä eteen. Aikani alkoi tuntua pitkältä, kun mieleeni tuli kaksintaisteluni ensimäisen rakastajattareni takia.
"Sain pistoolinluodin nahkaani", ajattelin itsekseni, "ja jälestäpäin pidettiin minua naurettavana narrina. Mitä on minulla täällä tekemistä? Pappi ei ole suostuva taistelemaan; jos etsin riitaa hänen kanssaan, vastaa hän, että hänen papillinen pukunsa vapauttaa hänet velvollisuudesta kuulla minua, ja niin saa hän vaan hiukkasen lisää aihetta juoruihinsa, kun minä olen lähtenyt. Mitä meistä sitten on puhuttu? Mikä itse asiassa tekee Brigitten levottomaksi? Sanotaan, että hän menettää hyvän maineensa ja että minä rääkkään häntä ja että hän on kyllin tyhmä sitä kärsiäkseen. Sellaisia tyhmyyksiä, jotka eivät liikuta ketään! On parasta antaa ihmisten puhua; välittää juoruista on kurjaa ja antaa niille vain lisää pontta. Voiko estää maaseutulaisia askartelemasta naapuriensa asioilla? Tai voiko estää tekopyhiä naisia panettelemasta sitä, joka ottaa itselleen rakastajan? Kuinka voisi tehdä lopun yleisestä huhusta? Jos sanotaan, että minä pitelen pahoin rakastajatartani, niin on minun asiani todistaa kulkupuhe vääräksi näyttämällä, että kohtelen häntä toisin, eikä taisteluvaatimuksella. Olisi yhtä naurettavaa etsiä riitaa Mercansonin kanssa kuin lähteä joltakin seudulta sentähden, että siellä on joutunut juorupuheen esineeksi. Ei, meidän ei ole lähdettävä täältä; se olisi tyhmyyttä. Siten antaisimme vain lisää aihetta juoruihin. Meidän ei ole lähdettävä matkaan enempää kuin meidän on muutenkaan välitettävä kulkupuheista."
Palasin Brigitten luo. Puolen tunnin sisään muutin kolme kertaa mieltäni. Neuvoin häntä luopumaan matka-aikeistaan; kerroin hänelle myöskin mitä olin aikonut tehdä ja miksi olin sen jättänyt tekemättä. Hän kuunteli minua kärsivällisesti; kuitenkin sanoi hän tahtovansa lähteä. Tädin kuoleman jälkeen oli talo käynyt hänelle kammottavaksi. Kuitenkin onnistui minun lopulta saada hänet muuttamaan mieltään. Vakuutimme toinen toisellemme, että halveksimme maailman kulkupuheita ja ettemme kiinnittäneet niihin mitään huomiota ja ettemme aikoneet muuttaa missään suhteessa jokapäiväisiä tapojamme. Vannoin hänelle, että rakkauteni oli lohduttava häntä kaikissa hänen suruissaan, ja hän oli uskovinaan sanojani. Sanoin hänelle, että minulle nyt oli käynyt täysin selväksi epäoikeutettu menettelyni, että käytökseni tästälähin oli oleva todistus katuvasta mielestäni, että tahdoin puhdistaa sydämeni kaikesta siitä hapatuksesta, mikä siinä vielä oli jälellä ja ettei hänen enää tarvinnut kärsiä, ei ylpeyteni enempää kuin oikkujenikaan takia. Ja surullisena ja kärsivällisenä, kädet kiedottuna kaulaani, taipui hän selvään oikkuun, jota itse pidin järjen kipinänä.
Eräänä päivänä, tullessani Brigitten luokse näin oven olevan avoinna pieneen huoneeseen, jota hän kutsui kappelikseen. Siinä ei ollut muita huonekaluja kuin pieni alttari ristineen sekä muutamia maljakoita kukkineen. Seinät ja uutimet olivat valkeat kuin lumi. Hän sulkeutui toisinaan tähän huoneeseen, viime aikoina kuitenkin verraten harvoin, sitten kun vietin suurimman osan ajastani hänen luonaan.
Nojauduin ovenpieleen ja näin Brigitten istuvan lattialla sinne tänne heitettyjen kukkasten keskellä. Hän piti kädessään pientä kuivunutta seppeltä, jonka hän hypisteli rikki.
"Mitä teet?" huudahdin minä. Hän säpsähti ja nousi.
"En mitään", vastasi hän, "tämä on vain lasten leikkikalu, vanha ruususeppel, joka on kuihtunut tässä kappelissa. Siitä on aikaa kun sen tänne ripustin. Tulin tänne vaihtaakseni kukkaset toisiin."
Hän puhui värisevällä äänellä ja kuin pyörtymäisillään. Muistin, että olin kuullut häntä kutsuttavan Ruusu-Birgitteksi. Kysyin häneltä, eikö se ehkä ollut hänen ruusukruununsa, jota hän hypisteli rikki.
"Ei", vastasi hän kalveten.
"Kyllä", huudahdin, "elämäni kautta! Anna minulle palaset!"
Poimin ne lattialta, asetin ne alttarille ja jäin hetken ajan niitä ääneti katsomaan.
"Enkö sitten tekisi oikein", puhui Brigitte, "jos ottaisinkin ruususeppeleni seinältä, jossa se on riippunut niin pitkät ajat? Mitä hyödyttävät nämä kuihtuneet jäännökset? Ruusu-Brigitteä ei enää ole olemassa, enempää kuin niitä ruusuja, jotka antoivat hänelle nimensä."
Hän lähti. Kuulin valituksen, kun ovi sulkeutui välillämme. Lankesin polvilleni ja itkin katkerasti.
Kun palasin hänen luokseen, tapasin hänet istumasta pöydässä. Päivällinen oli valmis ja hän odotti minua. Istuin sanaakaan sanomatta hänen rinnalleen eikä kumpikaan enää puhunut siitä, mitä kantoi sydämellään.
Mercanson oli todella kertonut kylässä ja lähiseudun kartanoissa keskustelustani Dalens'ista ja niistä epäluuloistani, joita tahtomattani olin hänelle selvästi paljastanut. On tunnettua, kuinka juoru maaseudulla leviää ja paisuu kulkiessaan suusta suuhun. Niin kävi nytkin.
Brigitte ja minä olimme uudessa suhteessa toisiimme. Kuinka heikko hän olikin ollut lähtöaikeissaan, oli hän kuitenkin jäänyt minun rukouksistani. Se velvoitti minua. Olin päättänyt olla häiritsemättä hänen rauhaansa mustasukkaisuuden tai kevytmielisyyden puuskilla; jokaista kovaa tai pilkallista sanaa, joka pääsi huulieni yli, pidin syntinä; jokaista surullista katsetta, jonka hän minuun suuntasi, pidin hyvin ansaittuna moitteena.
Hänen hyvä ja yksinkertainen luonteensa löysi alussa viehätystä yksinäisyydessämme; hän saattoi tavata minut milloin tahtoi tarvitsematta välittää mistään varovaisuustoimenpiteistä. Ehkä oli hän niin välinpitämätön muista, osottaakseen minulle, että hän asetti rakkautensa maineensa edelle; näytti siltä kuin hän olisi katunut, että oli ollut niin herkkä pahailkisille juorupuheille. Oli kuinka hyvänsä, sensijaan että olisimme koettaneet suojella itseämme kulkupuheilta, aloimme elää entistä huolettomammin ja vapaammin.
Lähdin hänen luokseen aamiaisen aikaan; ja kun minulla ei ollut mitään tehtävää koko päivänä, lähdin ulos vain hänen seurassaan. Hän piti minua luonaan päivällisellä, ilta kului pian ja kun lähtöni hetki alkoi lähetä keksimme tuhansia tekosyitä sen viivyttämiseksi. Toisin sanoen, olin kokonaan hänen luonaan ja kuvittelimme, ettei kukaan sitä huomannut.
Pidin sanani jonkun aikaa eikä mikään pilvi himmentänyt yhdessäoloamme. Ne olivat onnellisia päiviä; mutta tarkoitukseni ei ole kertoa niistä.
Koko seutu puhui siitä, että Brigitte eli julkisesti yhdessä elostelevan parisilaisen kanssa, joka rääkkäsi häntä, että he kuluttivat aikaansa vuoroin riitautumalla, vuoroin sopimalla, ja että kaikki varmaan päättyisi huonosti. Samassa määrässä kuin Brigitten käytöstä ennen oli ylistetty, samassa määrässä sitä nyt moitittiin. Ei lisäksi ollut mitään kohtaa hänen entisessä elämässään, jota ei nyt koetettu selittää ilkeämielisellä tavalla. Hänen hyväntekeväisyystarkoituksissa suoritetut vuorivaelluksensa, jotka eivät ennen olleet kenessäkään herättäneet epäluuloja, otettiin raa'an leikinlaskun aiheeksi. Hänestä puhuttiin kuin naisesta, joka on menettänyt kaiken inhimillisen kunnioituksen, ja joka oli ansainnut ne kauheat onnettomuudet, jotka hän kutsui esiin.
Olin sanonut Brigittelle, että oli mielestäni annettava ihmisten puhua mitä tahtoivat enkä ollut siis juoruista välittävinäni; mutta itse asiassa kävivät ne minulle sietämättömiksi. Tein toisinaan vieraissakäyntejä ympäristöön vartavasten saadakseni kuulla jonkun määrätyn solvaavan sanan ja voidakseni vaatia siitä hyvitystä. Kuuntelin tarkkaan mitä kuiskailtiin salissa, missä itse olin, mutta en kuullut mitään. Ihmiset odottivat nähtävästi, että poistuisin, voidakseen senjälkeen rauhassa repiä minut kappaleiksi. Menin Brigitten luo ja vakuutin, että kaikki puheet olivat vailla merkitystä ja olisi hullua niistä välittää ja että itse puolestani annoin ihmisten puhua mitä tahtoivat.
Enkö tehnyt väärin menetellessäni tällä tavoin? Jos Brigitte oli varomaton — eikö ollut minun tehtäväni varottaa häntä? Tein aivan päinvastaista: liityin maailmaan häntä vastaan.
Olin alottanut osottamalla välinpitämättömyyttä, pian oli menettelyni muuttuva ilkeydeksi. "Toden totta", sanoin Brigittelle, "puhutaan pahaa yöllisistä retkistäsi. Oletko varma siitä, että ihmiset ovat väärässä? Eikö ole tapahtunut mitään tuon romanttisen metsän pimennoissa? Etkö ole koskaan palatessasi hämärässä kotia nojautunut kenenkään tuntemattoman käsivarteen, niinkuin olet nojautunut minun käsivarteeni? Oliko todellakin sääliväisyys ainoa jumaluus, jota palvelit vaeltaessasi niin rohkeasti tuossa metsäisessä temppelissä?"
Brigitten katse, ensi kertaa alkaessani puhua tähän tapaan, ei mene koskaan muistostani; se pani minut värisemään. "Vähät siitä", ajattelin, "jos pitäisin hänen puoltaan, tekisi hän saman tempun kuin ensimäinen rakastajattareni; hän voisi sormellaan osottaa minua naurettavana narrina ja sellaisena esiintyisin yleisön silmissä."
Epäilevän ja kieltävän välimatka on lyhyt. Filosoofi on ateistin orpana. Kun olin sanonut Brigittelle, että epäilin hänen menneisyyttään, aloin tehdä sitä todella; ja kun epäilys oli herännyt, olin jo varma sen oikeutuksesta.
Aloin jo uskoa, että Brigitte petti minua, hän, jonka tuskin jätin hetkeksikään yksin koko vuorokauden aikana. Olin sentähden joskus poissa pitemmän aikaa hänen luotaan, uskotellen itselleni tahtovani asettaa hänet koetukselle, mutta itse asiassa vain saadakseni aihetta häntä epäillä ja kiusata. Olin tyytyväinen voidessani hänelle vakuuttaa, että, kaukana siitä, että vielä olisin ollut mustasukkainen, en enää lainkaan kärsinyt muinaisista tyhmistä epäluuloistani; tällä tahdoin luonnollisesti sanoa, etten pitänyt häntä kyllin suuressa arvossa ollakseni mustasukkainen hänestä.
Olin alussa pitänyt omana tietonani kaikki huomiot, joita tein, mutta pian tunsin iloa voidessani niistä puhua Brigittelle itselleen. Lähtiessämme kävelemään saatoin sanoa hänelle: "Tuo puku on kaunis, eräällä kevyellä naistuttavallani oli muistaakseni samanlainen." Ruokapöydässä saatoin puhua: "Kas niin, ystäväiseni, vanha rakastajattareni lauloi tavallisesti laulun jälkiruuan aikana, sinun sopisi tehdä samoin." Ja kun hän asettui pianon eteen: "Ah, soitahan, ole hyvä, minulle tuo valssi, joka oli muodissa viime talvena; se tuo mieleeni menneen hauskan ajan."
Lukijani, tätä kesti kuusi kuukautta: kuuden kuukauden aikana oli Brigitten, samalla kertaa kun hän oli maailman juorujen esineenä, kestettävä minun puoleltani ylenkatsetta ja häväistystä, verrattavaa intohimoisen ja julman elostelijan tapaan kohdella naista, jonka hän on ostanut.
Tällaisten kauheiden kohtausten jälkeen, joiden aikana käytin kaiken kekseliäisyyteni julmuuksiin, jotka repivät rikki vuoroin syyttävän ja pilkkaavan, mutta aina tuskia janoovan sydämeni, saattoi minut vallata outo, hurja rakkaus, joka sai minut kohtelemaan rakastettuani kuin jumalatarta. Neljännestunnin kuluttua, juuri päästyäni häntä ivailemasta, makasin polvillani hänen edessään. Kohta kun olin syyttänyt häntä, pyysin häneltä anteeksi, kohta kun olin lakannut pilkkaamasta, itkin. Eräänlainen raivo, eräänlainen onnenhuuma valtasi minut silloin; olin suunniltani ilosta ja menettämäisilläni järkeni rajuissa tunteenpurkauksissani. En tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä, mitä keksiä hyvittääkseni pahaa, jota olin tehnyt. Otin Brigitten käsivarsiini ja panin hänet satoja, tuhansia kertoja vakuuttamaan, että hän antoi minulle anteeksi. Lupasin tehdä lopun hänen kiusaamisestaan ja ampua kuulan otsaani, jos vielä alkaisin häntä pahoinpidellä. Niin saatoin vannoa ja vakuuttaa yöt läpeensä, ryömien kyynelet silmissä Brigitten jaloissa, antautuen mielettömän, kiihkoisan rakkauden valtaan. Niin koitti aamu ja päivä nousi; vajosin voimattomana kokoon ja nukahdin — ja heräsin taas hymy huulilla ja kaikkea epäillen.
Tällaisina pelottavan intohimon öinä näytti Brigitte unohtaneen, että minussa piili toinenkin olento kuin se, joka hänellä silloin oli edessään. Kun pyysin häneltä anteeksi, kohotti hän vaan olkapäitään, ikäänkuin sanoakseen: "Tiedäthän, että annan sinulle anteeksi." Hän tunsi kuumeeni tarttuvan. Kuinka monta kertaa kuulinkaan hänen, intohimosta ja rakkaudesta kalpeana, kuiskaavan, että hän tahtoi, että olin juuri sellainen kuin olin, että nämä myrskyt olivat hänen elämänsä, että hän rakasti niitä kärsimyksiä, joita hänelle tuotin, kun maksoin ne hänelle tällä tavalla, ja ettei hän koskaan tulisi valittamaan, niin kauan kuin sydämessäni oli jälellä kipinäkin rakkaudestamme. Hän tiesi kyllä, että hän tulisi siitä kuolemaan, mutta hän sanoi toivovansa, että minäkin siitä kuolisin; lyhyesti, että kaikki, mikä tuli minusta, oli hänelle rakasta ja suloista, niinhyvin loukkaukset kuin kyynelet.
Päivät kuluivat, ja minun tautini paheni alinomaan, ivan ja häijyyden puuskat kävivät yhä voimakkaammiksi ja vaikeammiksi. Kaiken mielettömyyteni keskellä sain kuumekohtauksia, jotka iskivät minuun kuin salama; heräsin vavisten joka jäsenessäni ja kylmän hien peittämänä. Äkkinäinen liike, odottamaton kolina saivat minut vavahtamaan niin rajusti, että pelotin toisia, jotka olivat läheisyydessäni. Brigittellä puolestaan, vaikka hän ei valittanut, näkyi kasvoilla syvän mielenliikutuksen merkit. Kun aloin häntä kiusata, lähti hän sanaakaan sanomatta luotani ja sulkeutui toiseen huoneeseen. Mutta kiitos Jumalan, en koskaan tehnyt hänelle ruumillista väkivaltaa. Kiihkeimpienkin purkausteni aikana olisin mieluummin kuollut kuin kädelläni kajonnut häneen.
Eräänä iltana, kun sade löi ikkunoihin, istuimme kahden, verhot alas vedettyinä. "Olen iloisella päällä", sanoi Brigitte, "mutta tämä surullinen sade masentaa minut vasten tahtoani. Se ei saa tapahtua, ja jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin huvitelkaamme rajuilmasta huolimatta."
Nousin ja sytytin kaikki esillä olevat kynttilät. Pienoinen huone oli kohta kirkkaassa juhlavalaistuksessa ja liedestä levisi hiostuttava lämpö huoneeseen — oli talvisaika. "No niin, mitä nyt teemme odottaessamme illallista?"
Samassa muistin, että Parisissa oli karnevaaliaika parhaillaan. Olin näkevinäni silmieni edessä bulevardeilla risteilevät vaunut, täynnä naamioituja henkilöitä. Olin kuulevinani niitä hauskoja sukkeluuksia, joita iloiset kansanjoukot heittelivät toisilleen astuessaan teattereihin. Näin kevytmieliset tanssit, kirjavat puvut, kuohuvan viinin ja hurjan menon: koko nuoruuteni tunkeutui sydämeeni.
"Pukeutukaamme naamiaispukuihin", sanoin Brigittelle. "Samantekevä, jos teemmekin sen vain itseämme varten. Jos meillä ei olekaan valmiita pukuja, niin löydämme aina jotakin, josta voimme niitä valmistaa, ja niin kuluu aika vielä hauskemmin."
Vaatesäiliöstä vedimme esiin hameita, shaaleja, päällysviittoja, nauhoja ja tekokukkia. Brigitte oli, kuten tavallisesti, tasaisen iloinen. Teimme molemmat itsellemme naamiaispuvut; hän tahtoi itse kammata minut. Sitten käytimme punaa ja puuderia. Kaiken tarvittavan löysimme pienestä lippaasta, jonka luulen kuuluneen tädille. Tunnin kuluttua tuskin enää tunsimme toisiamme. Ilta kului laulaen ja hullutellen; yhden aikaan aamulla kävimme illalliselle.
Olimme penkoneet kaikissa kaapeissa; vieressä seisoi eräs niistä, ovi puoli-avoinna. Juuri kun olin aikeissa istua pöytään, sattuivat silmäni sen hyllyllä lepäävään Brigitten päiväkirjaan, josta jo on ollut puhetta.
"Eikö totta, tähän on sinun tapana kirjoittaa ajatuksesi?" sanoin ojentaen käteni kirjaa kohti. "Jollet pidä sitä epähienona, silmäilisin mielelläni tuota kirjaa."
Avasin kirjan, vaikka Brigitte teki liikkeen ikäänkuin pidättääkseen minua. Ensi sivulla luin sanat: Tämä on testamenttini.
Kaikki oli kirjoitettu rauhallisella kädellä. Löysin ensinnäkin tarkan selonteon, ilman katkeruuden tai vihan merkkiä, kaikesta siitä kärsimyksestä, jota hän oli saanut kestää tultuaan rakastajattarekseni. Hän ilmoitti horjumattoman päätöksensä kärsiä kaikki, niinkauan kuin häntä rakastin, ja kuolla, kun hänet jättäisin. Hän oli tehnyt valmistuksensa ja alistui uhraamaan elämänsä. Mitä hän oli menettänyt, mitä toivonut, hirvittävästä yksinäisyydestä, mihin hän tunsi olevansa tuomittu minun käsivarsissanikin, siitä erottavasta seinästä, joka kasvamistaan kasvoi meidän välillemme, julmuudesta, jolla maksoin hänen rakkautensa ja kärsivällisyytensä — kaikesta tuosta kertoi hän valittamatta. Hän koetti päinvastoin minua puolustaa. Lopuksi puhui hän yksityisistä asioistaan ja seikoista, jotka koskivat hänen perijöitään. Hän aikoi lopettaa myrkyllä elämänsä. Hän sanoi kuolevansa vapaasta tahdosta ja kielsi nimenomaan käyttämästä hänen muistoaan joihinkin toimenpiteisiin minua vastaan. "Rukoilkaa hänen puolestaan", olivat hänen viimeiset sanansa.
Löysin samalta hyllyltä pienen lippaan, jota en ennen ollut nähnyt ja joka sisälsi hienoa, sinertävää jauhoa, näöltään kuin suola.
"Mitä tämä on?" kysyin Brigitteltä, vieden rasian huulilleni. Hän parahti ja heittäytyi ylitseni.
"Brigitte!" huudahdin, "sano minulle jäähyväiset. Otan tämän rasian haltuuni; sinun pitää unohtaa minut ja elää, jos tahdot säästää minulta murhan. Lähden jo tänä yönä enkä pyydä sinulta anteeksiantoa. Joskin sinä sen minulle annat, ei Jumala sitä tahdo. Suutele minua viimeinen kerta."
Kumarruin hänen puoleensa ja painoin suudelman hänen otsalleen. "Ei vielä!" huudahti hän tuskallisesti. Mutta minä työnsin hänet sohvaan ja juoksin huoneesta.
Kolme tuntia myöhemmin olin valmis lähtemään ja matkahevoset olivat jo saapuneet. Satoi yhä ja hapuilin pimeydessä vaunuun. Samassa hetkessä kun ajuri pani vaunut liikkeelle, tunsin kahden käsivarren kiertyvän kaulaani ja kuulin nyyhkytyksen, joka painettiin suutani vasten.
Se oli Brigitte. Tein kaikkeni saadakseni hänet jäämään, huusin ajuria pysähdyttämään, sanoin mitä keksin, jotta hän astuisi alas vaunuista, lupasinpa hänelle, että palaisin kun aika ja matka olivat hävittäneet muiston siitä pahasta, mitä olin hänelle tehnyt. Koetin vakuuttaa hänelle, että huomispäivä tulisi samanlaiseksi kuin eilinen, että saatoin tehdä hänet vain onnettomaksi, että tulisin murhaajaksi, jos sitoisin hänet itseeni. Käytin rukouksia, valoja, vieläpä uhkauksia — mutta hän vastasi minulle kaikkeen: "Sinä lähdet, ota minut mukaasi; paetkaamme täältä, paetkaamme menneisyyttämme. Emme voi enää elää täällä, hyvä, lähtekäämme siis muuanne, minne tahdot. Etsikäämme joku soppi maailmassa, siellä kuollaksemme. Tulkaamme onnellisiksi, minä sinun kauttasi, sinä minun kauttani!"
Syleilin häntä niin kiihkeästi, että luulin sydämeni halkeavan. "Aja!" huusin kuskille. Heittäysimme toistemme syliin ja hevoset lähtivät nelistämään.
Olimme päättäneet lähteä pitkälle matkalle ja sitä varten olimme tulleet Parisiin. Kun välttämättömät valmistukset ja eräät raha-asiain järjestelyt vaativat aikaa, täytyi meidän vuokrata kuukaudeksi parisen huonetta pienestä hotellista.
Päätös lähteä Ranskasta oli yhdellä iskulla muuttanut kaikki toiseksi; ilo, toivo ja luottamus palasivat ja lähtöä odotellessa kaikkosivat surut ja riitaisuudet. Nyt oli kysymys vain onnen unelmista ja ikuisista rakkauden valoista. Tahdoin nyt todellakin saada rakastettuni unohtamaan kaiken sen pahan, minkä olin hänelle tehnyt. Kuinka olisin voinut olla tuntematta liikutusta hänen hellän rakkautensa ja hänen rohkean luottamuksensa edessä? Brigitte ei ainoastaan antanut minulle anteeksi, vaan valmistautui tekemään suurimman uhrauksensa minun tähteni, luopumaan kaikesta seuratakseen minua. Yhtä suuressa määrässä kuin tunsin olevani arvoton hänen kiintymykselleen, yhtä palavasti halusin korvata sen hänelle rakkaudellani. Hyvä enkelini oli lopulta voittanut, ja ihailu ja rakkaus sai ylivallan sydämessäni.
Kumartuneena kartan yli etsi Brigitte minun kanssani soppea, johon piiloutuisimme. Emme olleet vielä päättäneet ja tunsimme niin suurta ja odottamatonta iloa tästä epätietoisuudesta että lykkäsimme varman vaalin tekemisen yhä kauemmas. Istuimme vierekkäin, meidän päämme koskettivat toisiaan ja käsivarteni oli Brigitten vyötäisillä. "Minne matkustammekaan? Mitä tulemme tekemään? Missä aloitamme uuden elämämme?" Kuinka voin kuvailla, mitä tunsin, kun kesken valoisimpia toiveitamme hetkeksi nostin pääni? Mitä katumuksen tuskaa tunsinkaan, nähdessäni edessäni Brigitten tyynet kauniit kasvot, jotka hymyilivät tulevaisuudelle, vielä kalpeina menneistä kärsimyksistä. Kun istuin siinä hänen vieressään, hänen sormensa harhaillessa kartalla ja hänen puhuessaan hiljaisella äänellä raha-asioistaan, toivomuksistaan, tulevasta pakopaikastamme, olisin tahtonut uhrata vereni hänen puolestaan. Onnen suunnitelmat, te olette ehkä ainoa todellinen onni täällä maan päällä!
Olimme noin viikon ajan tällä tavoin kuluttaneet matkavalmistuksissa, kun luoksemme tuli eräs nuori mies, tuoden Brigittelle kirjeen. Brigitte oli kahdenkesken puhuttuaan hetken lähetin kanssa vakava ja alakuloinen. Mutta muuta en saanut tietää kuin että kirje oli N:n kaupungista, samasta paikasta, missä ensi kertaa olin puhunut rakkaudestani ja missä Brigitten ainoat sukulaiset asuivat.
Sillä välin teimme kaikessa kiireessä matkavalmistuksemme eikä sydämessäni ollut sijaa muulle tunteelle kuin kärsimättömälle halulle päästä pian matkaan. Lähdön ilo ei jättänyt minua hetkeksikään. Kun nousin aamuisin vuoteesta ja aurinko paistoi ikkunaimme läpi, tunsin niin hurjaa iloa, että käyttäydyin kuin hullu. Astuin varpaillani Brigitten huoneeseen. Useammin kuin kerran tapasi hän herätessään minut polvillani vuoteensa edestä kyynelet silmissäni. En tiennyt mitä keinoja käyttäisin saadakseni hänet vakuutetuksi katumukseni vilpittömyydestä. Jos rakkauteni ensimäistä rakastajatartani kohtaan oli saanut minun tekemään hulluja tekoja, tein nyt sadoin kerroin hullumpia: käytin kaikkia keinoja mitä kiihoittunut intohimo voi keksiä. Palvelin Brigittea suorastaan kuin jumalatarta, ja vaikka olin jo ollut kuusi kuukautta hänen rakastajansa, oli minusta, kun häntä lähestyin, kuin olisin nähnyt hänet ensi kertaa. Uskalsin tuskin suudella sen naisen hameenliepeitä, jota joku aika sitten olin rääkännyt. Hänen pieninkin sanansa sai minut havahtumaan ikäänkuin hänen äänensä olisi ollut outo. Milloin heittäydyin itkien hänen syliinsä, milloin aloin nauraa ilman aihetta. Puhuin inholla entisestä käytöksestäni, ja olisin toivonut, että jossakin maan päällä olisi ollut rakkaudelle pyhitetty temppeli, missä olisin voinut puhdistua kasteen kautta kokonaan entisyydestäni.
Olen nähnyt Tizianin taulun, missä Tuomas pistää sormensa Kristuksen haavaan, ja tuo kuva on usein tullut mieleeni; jos uskaltaisin verrata rakkautta miehen uskoon, voisin sanoa että olin Tuomaan kaltainen. Mikä nimi on annettava tunteelle, joka kuvastuu noissa kasvoissa, joissa epäilys ja usko taistelevat keskenään? Hän koskettaa haavaa ja äänekäs epäilys vaikenee hänen avoimilla huulillaan, joille rukous hiljaa laskeutuu. Onko hän apostoli vai onko hän uskoton? Katuuko hän samassa määrässä kuin hän on rikkonut? Sitä ei hän itse tiedä eikä maalari etkä sinä, katsoja. Vapahtaja hymyilee ja kaikki hajoaa kuin kastepisara auringossa loputtomaan hyvyyteen.
Samalla tavoin olin minä Brigitten edessä mykkä ja ikäänkuin alati yllätetty. Vapisin ajatellessani sitä mahdollisuutta, että hän vieläkin pelkäisi minua ja että kaikki vaihtelut käytöksessäni olisivat tehneet hänet epäluuloiseksi. Mutta neljäntoista päivän kuluttua oli hän lukenut selvästi sydämeni tilan; hän ymmärsi, että kun näin hänet vilpittömänä, olin tullut itsekin vilpittömäksi ja kun rakkauteni eli hänen rakkaudestaan, ei hän tahtonut epäillä kumpaistakaan.
Huoneemme oli täynnä sinne tänne heitettyjä vaatteita, kirjoja, kyniä, kääröjä ja kaiken päälle oli levitetty kartta, jota molemmat niin rakastimme. Lähdimme ulos ja palasimme taas; ja usein heittäysin Brigitten jalkoihin, joka nauraen syytti minua laiskuudesta, väittäen, etten mihinkään kelvannut. Täyttäessämme matkalaukkujamme keksimme vielä satoja suunnitelmia. Sisilia oli verraten kaukana, päättelimme keskenämme, mutta talvi oli siellä niin lauhkea! ja mikä ihana ilmasto! Genua on kaunis kirjavine taloineen, vihreine puutarhoineen, Apenninien vuorijono takanaan! Mutta siellä on ainainen melu ja tungos! Kolmesta miehestä, jonka tapaat sen kaduilla on vähintäin yksi munkki ja yksi sotilas. Firenze on surullinen, se on kuin kappale keskiaikaa. Kuinka kärsiä sen ristikkoikkunoita ja sen rakennusten likaisen ruskeaa väriä? Mitä tekisimme Roomassa? Emmehän matkusta ihmetelläksemme ja vielä vähemmän jotakin oppiaksemme. Jospa lähtisimmekin Reinin rannoille? Mutta sesonki on siellä jo lopussa, ja vaikk'emme matkustakaan ottaaksemme osaa seuraelämään, on kuitenkin ikävä tulla seutuihin, josta ihmiset juuri ovat lähteneet. Entä Espanja? Kovin vaivaloista: siellähän täytyy matkustaa kuin keskellä sotaa ja olla kaikkeen valmistautunut paitsi lepoon. Lähtekäämme Sveitsiin! Vähät siitä, jos siellä on paljon matkustavaa väkeä. Siellä saamme nähdä joka tapauksessa Jumalan ihanimmat värit: taivaan sinen, kenttien vihreän ja ikuisen lumen valkean. "Lähtekäämme", sanoi Brigitte, "lähtekäämme kuin kaksi lintua. Kuvitelkaamme, rakas Octave, että eilen opimme toisemme tuntemaan. Olet tavannut minut tanssiaisissa, olen miellyttänyt sinua, ja minä olen sinuun rakastunut. Sinä kerrot minulle, että sinä pienessä kylässä muutamien peninkulmien päässä täältä olet rakastanut erästä rouva Piersonia. Minun on vaikea edes uskoa mitä kerrot sinun ja hänen välillä tapahtuneen. Et kai aio kertoa minulle rakkaudestasi naiseen, jonka olet jättänyt minun tähteni? Tahdonpa minäkin aivan hiljaa kertoa sinulle, ettei siitä ole kovinkaan kauan aikaa kun minä rakastin erästä ilkeää miestä, joka teki minut hyvin onnettomaksi. Sinä säälit minua, pyydät minua vaikenemaan, ja niinpä sovimme, ettemme enää koskaan puhu siitä asiasta."
Kun Brigitte puhui tällä tavalla suljin vavisten hänet syliini. "Jumalani", huudahdin, "en tiedä vapisenko ilosta vai pelosta. Sinä tulet mukaani, aarteeni. Me lähdemme yhdessä äärettömyyttä kohti. Kuolkoon nuoruuteni, muistoni, suruni ja tuskani! Sinä olet hyvä ja rohkea, rakkaani, sinä olet tehnyt lapsesta miehen. Jos sinut nyt menettäisin, en voisi koskaan enää rakastaa. Ehkä olisi, ennenkuin opin sinut tuntemaan, joku toinen nainen voinut minut parantaa; mutta nyt olet sinä ainoa maailmassa, joka voi minut tuhota tai pelastaa, sillä sydämeni on haavoilla kaiken sen pahan johdosta, minkä olen sinulle tehnyt. Olen ollut kiittämätön, sokea ja julma. Mutta kiitos Jumalan, sinä rakastat minua vielä. Jos milloinkaan palaat siihen kylään, jonka lehmusten alla sinut ensi kerran näin, niin katsahda autioon talooni. Siellä olet varmaan näkevä miehen hahmon, sillä se, jonka kanssa kerran sen jätit, ei ollut sama, joka siihen astui."
"Onko tuo totta, mitä puhut?" sanoi Brigitte ja kohotti kauniit, rakkaudesta säteilevät kasvonsa taivasta kohti. "Onko siis totta, että olen sinun? Niin, kaukana siitä inhottavasta maailmasta, joka on tehnyt sinut ennenaikaa vanhaksi, olet sinä minua rakastava, lapsi. Omistan sinut sellaisena kuin olet, ja missä sopessa lienemmekin löytävä etsimämme onnen, sinne voit minut jättää ilman omantunnon vaivoja, kun et enää minua rakasta. Minun tehtäväni on silloin loppunut ja minä voin vain kiittää Jumalaa kaikesta."
Minkä kirvelevän muiston herättävätkään minussa vielä nuo sanat! Olimme lopultakin päättäneet, että lähtisimme Geneveen ja että kevääksi etsisimme Alppien juurelta jonkun rauhallisen kolkan. Brigitte puhui jo kauniista järvestä ja minä olin tuntevinani tuulen, joka liikuttelee sen vesiä, ja vihreän laakson voimakkaat tuoksut. Mieleemme tulivat jo Lausanne, Vevay, Oberland ja niiden takana Monte Rosen lumiset harjat ja Lombardian loputtomat tasangot. Meitä kutsuivat jo unohduksen, levon ja onnellisen yksinäisyyden hyvät henget. Illoin tunsimme jo istuessamme ääneti käsi kädessä ylitsemme laskeutuvan omituisen, suuren tunnelman, joka valtaa mielen pitkän matkan aattona, omituisen, selittämättömän pyörrytyksen, jossa on maanpaon pelkoa ja pyhäinvaelluksen toivovaa odotusta. Jumala, se on sinun äänesi, joka meitä silloin kutsuu ja joka ilmoittaa ihmiselle, että hän kulkee sinun luoksesi. Ihmisajatuksella on siipensä, jotka värisevät, ja jänteensä, jotka pingoittuvat. Kokonainen maailma sisältyy noihin sanoihin: "Kaikki on kunnossa, lähtekäämme matkaan!"
Äkkiarvaamatta alkaa Brigitte riutua, hän painaa päänsä alas eikä puhu mitään. Kun kysyn häneltä, onko hänellä tuskia, vastaa hän sammuneella äänellä kieltävästi: kun puhun hänelle lähtöpäivästämme, nousee hän kylmänä ja alistuvana ja jatkaa valmistuksiaan. Kun vannon tekeväni hänet onnelliseksi ja pyhittäväni hänelle elämäni, sulkeutuu hän huoneeseensa itkeäkseen. Kun syleilen häntä, kääntää hän kalveten katseensa poispäin ojentaessaan minulle huulensa. Kun sanon hänelle, ettei mitään ole vielä tehty ja että hän voi peruuttaa matkansa, rypistää hän katkeran näköisenä kulmakarvojaan. Kun rukoilen häntä avaamaan minulle sydämensä, kun vakuutan hänelle, että mieluummin luovun onnestani, vaikka se maksaisi minulle elämäni, kuin tuotan hänelle silmänräpäyksenkään surun, heittäytyy hän kaulaani, hillitsee taas kohta, ikäänkuin tahtomattaan, itseään ja työntää minut luotaan. Vihdoin astun eräänä päivänä hänen huoneeseensa kädessäni matkalippumme Besanconiin. Tulen hänen luokseen ja panen ne hänen syliinsä, hän ojentaa kätensä, päästää huudon ja putoaa tiedottomana jalkoihini.
Kaikki yritykseni koettaa saada selvää syystä tähän odottamattomaan muutokseen jäivät tuloksettomiksi. Niinikään kieltäytyi Brigitte vastaamasta kysymyksiini. Hän oli sairas ja pysyi itsepintaisesti vaiti. Kun olin koko päivän ensin koettanut häneltä saada selityksiä, sitten lausunut kaikenlaisia arveluja, lähdin iltapuoleen ulos, tietämättä minne. Kun kuljin Oopperan ohi tarjosi välikauppias minulle lippua ja minä otin sen tapani mukaan koneellisesti ja astuin sisään.
En voinut keskittää huomiotani enempää siihen mitä tapahtui näyttämöllä kuin siihen mitä tapahtui katsomossa: suru oli lyönyt minut niin lamaan, ettei ulkomaailma tehnyt mitään vaikutusta aisteihini, ja että elin niinsanoakseni vain sisäisesti. Kaikki sielunvoimani keskittyivät yhteen ainoaan ajatukseen ja kuta enemmän sitä haudoin päässäni, sitä vaikeampi oli minun nähdä selvästi. Mikä olikaan tuo hirvittävä, yht'äkkiä ilmennyt este, joka aivan lähtöpäivän aattona särki kaikki suunnitelmat ja toiveet? Jos oli kysymys vain jostakin jokapäiväisestä tapauksesta, tai vaikkapa jostakin todellisesta onnettomuudesta, niinkuin omaisuuden menetyksestä tai ystävän kuolemasta, niin miksi tuo itsepäinen äänettömyys? Kaiken jälkeen mitä Brigitte jo oli tehnyt, hetkenä, jolloin rakkaimmat unelmamme olivat lähellä toteutumistaan, mikä saattoikaan olla se salaisuus, joka särki onnemme ja jota hän kieltäytyi minulle uskomasta? Hän salaa jotain minulta! Joskin hänen huolensa, hänen taloudellinen tilansa, tulevaisuuden pelko tai mikä muu syy hyvänsä estää häntä nyt heti lähtemästä suunnittelemallemme matkalle tai pakottaa hänet siitä vaikkapa kokonaan luopumaan, niin miksi ei hän avaa sydäntään minulle? Kuitenkaan en voinut siinä nähdä mitään moitittavaa. Epäluulon varjokin kauhistutti minua. Mutta kuinka, toiselta puolen, voida ajatella jotakin horjuvaisuutta tai oikkua tuossa naisessa, jonka niin hyvin tunsin? Vajosin epätietoisuuden pimeään enkä nähnyt pienintäkään valoa, joka olisi voinut minut johtaa tielle.
Vastapäätäni, galleriassa, istui nuori mies, jonka piirteet tuntuivat tutuilta. Kuten usein sattuu ajatusten ollessa muualla kiintyivät silmäni hänen kasvoihinsa ja vaistomaisesti koetin muistella miehen nimeä. Äkkiä tuli se mieleeni: mies oli sama, joka, kuten ennen olen kertonut, oli tuonut Brigittelle kirjeen N:stä. Ajattelematta mitä tein nousin paikaltani lähteäkseni puhumaan hänen kanssaan. Mutta hänen paikkansa oli sellainen, etten voinut päästä hänen luokseen häiritsemättä suurta määrää katsojia, ja minun täytyi odottaa väliaikaa.
Ensi ajatukseni oli ollut, että jos joku voi auttaa minua keksimään syytä siihen, mikä minua painoi, oli se juuri tuo mies. Hänellä oli ollut rouva Piersonin kanssa useampia kaksinpuheluja muutaman päivän kuluessa ja muistin, että Brigitte oli joka kerta näiden kohtaamisien jälkeen ollut hyvin alakuloinen. Hän oli ollut Brigitten luona edellisenä päivänä, aamupuoleen, ja illalla oli Brigitte sairastunut. Brigitte ei ollut näyttänyt niitä kirjeitä, joita tällä lähetillä oli ollut mukanaan; oli siis mahdollista, että tuo nuori mies tiesi todellisen syyn matkamme lykkäytymiseen. Ehk'ei hän ollut kaikessa Brigitten uskottu, mutta hän saattoi varmaankin kertoa minulle kirjeiden sisällöstä ja tunsi epäilemättä meidän suhteemme siksi hyvin, ettei minun tarvinnut peljätä asettaa hänelle kysymyksiä. Olin ihastunut nähdessäni hänet ja kohta kun esirippu oli laskenut, kiiruhdin käytävään häntä tapaamaan. En tiedä, näkikö hän minun lähestyvän, mutta hän katosi erääseen aitioon. Päätin jäädä häntä odottamaan ja kuljin puolen tunnin ajan käytävässä edestakaisin, silmät kiinnitettyinä aition oveen. Lopulta avautui se ja mies astui ulos; tervehdin häntä kaukaa ja menin häntä vastaan. Hän otti joitakin askelia minua kohti päättämättömän näköisenä, sitten kääntyi hän äkkiä, laskeutui portaita alas ja katosi.
Minun tarkoitukseni puhutella häntä oli ollut liian näkyvä, jotta hän olisi voinut noin hävitä silmistäni ilman erikoista halua välttää minua. Hän tunsi varmaankin kasvoni, ja joka tapauksessa olisi hänen tullut odottaa, vaikkapa olisi pitänyt minua tuntemattomana, kun näki minun lähestyvän. Olimme kahden käytävässä, kun tulin häntä vastaan, joten oli ilmeistä, ettei hän tahtonut puhua kanssani. En ajatellut, että hän tahtoi minua loukata: miehellä, joka saapui joka päivä asuntooni, jota olin aina kohdellut huomaavaisesti, kun tapasimme toisemme, ja joka oli yksinkertainen ja vaatimaton esiintymisessään, ei totta tosiaan voinut olla aihetta minua loukata! Hän oli vain tahtonut paeta minua ja päästä epämieluisesta keskustelusta. Minkätähden? Tämä toinen arvoitus kiusasi minua melkein yhtä paljon kuin ensimäinen. Huolimatta kaikesta yhdistin tämän nuoren miehen äkillisen katoamisen Brigitten itsepintaiseen vaiteliaisuuteen.
Epätietoisuus on vaikein kaikista tuskista ja monta kertaa elämässäni olen asettanut itseni suureen vaaraan sentähden etten ole voinut tyynesti odottaa. Kun tulin kotia, tapasin Brigitten juuri lukemassa noita kohtalokkaita kirjeitä N:stä. Sanoin hänelle, että minun oli mahdotonta jäädä siihen mielentilaan, jossa olin, vaan että koetin mistä hinnasta hyvänsä siitä päästä ja että tahdoin tietää, mikä oli syynä hänen mielialansa muutokseen. Jos hän kieltäytyisi minulle vastaamasta, pitäisin sitä hänen puoleltaan epäyksenä lähtemään kanssani matkalle, vieläpä käskynä minulle ikiajoiksi hänet jättämään.
Hän ojensi vastenmielisesti minulle yhden niistä kirjeistä, jotka hänellä oli kädessään. Hänen sukulaisensa kirjoittivat, että hänen lähtönsä saattaisi hänet ikuiseen häpeään, ettei kukaan ollut tietämätön sen syistä ja että he katsoivat olevansa velvolliset etukäteen hänelle ilmoittamaan sen seurauksista. He moittivat häntä siitä, että hän eli julkisesti minun rakastajattarenani ja vaikka hän olikin leski ja vapaa, oli hänen kuitenkin vastattava siitä nimestä, jota hän kantoi. He sanoivat edelleen, etteivät he eivätkä muut hänen vanhoista ystävistään haluaisi häntä enää nähdä, jos hän pysyi aikomuksessaan, ja kehoittivat lopuksi neuvoin ja uhkauksin häntä palaamaan kotiseudulleen.
Kirjeen sävy suututti minua enkä alussa nähnyt siinä muuta kuin loukkausta. "Ja se nuori mies, joka on tuonut perille nämä varoitukset", huudahdin, "hän ei ole varmaankaan laiminlyönyt niitä suullisesti vahvistamasta?"
Brigitten syvä surumielisyys rauhoitti vihani. "Sinä voit tehdä mitä tahdot, voit tuhota minut kokonaan", sanoi hän. "Kohtaloni on sinun käsissäsi ja sinä olet jo kauan aikaa ollut sen herra. Etsi minkälaisen koston haluat entisten ystävieni pyrkimyksille palauttaa minut järkiini, yhteiskuntaan, jonka tapoja muinoin pidin arvossa, ja kunniaan, jonka olen kadottanut. En tahdo sanoa mitään ja jos sinä haluat sanella vastaukseni, olen kirjoittava toivomustesi mukaan."
"En toivo mitään muuta", vastasin, "kuin saada tietää tarkoituksesi. Minun on päinvastoin mukauduttava niihin ja minä vakuutan, että olen valmis. Sano minulle, aiotko jäädä tänne vai aiotko lähteä kanssani vai onko minun lähdettävä yksin."
"Minkätähden tuo kysymys?" sanoi Brigitte. "Olenko sanonut, että olen muuttanut mieltäni? Olen sairas enkä voi lähteä kohta, mutta niin pian kuin olen parantunut tai kohta kun voin nousta vuoteesta, lähdemme Geneveen, kuten jo olemme sopineet."
Erosimme näiden sanojen jälkeen, ja se kuolettava kylmyys, jolla hän oli ne lausunut, teki minut alakuloisemmaksi kuin suora kielto olisi tehnyt. Tämä ei ollut ensi kertaa, jolloin tällaisilla keinoilla koetettiin rikkoa suhdettamme, mutta minkä vaikutuksen sentapaiset kirjeet lienevätkin ennen tehneet Brigitteen, oli hän kuitenkin niistä pian vapautunut. Kuinka voida uskoa, että tämä ainoa aihe saattoi häneen vaikuttaa nyt niin voimakkaasti, kun se ei vähemmän onnellisinakaan aikoina ollut mitään mahtanut? Koetin muistella, olisiko käyttäytymisessäni Parisiin tultuamme ollut jotain moitittavaa. "Olisiko kaikki", sanoin itselleni, "vain naisen heikkoutta, naisen, joka tahdottuaan tehdä rohkean teon, säikkyy omaa tahtoaan? Olisiko kaikki vain omantunnon viime epäilyksiä? Mutta iloisuus, jota Brigitte viikko sitten oli osottanut aamusta iltaan, kaikki hauskat ehdotukset, kaikki hyljätyt ja jälleen hyväksytyt suunnitelmat, kaikki tuo oli joka tapauksessa ollut todellista, pakotonta. Hän halusi lähteä vastoin minun tahtoani. Ei, kaiken alla oli jokin salaisuus; kuinka olin saava siitä selvää, kun hän kaikkiin kysymyksiini vastasi syillä, jotka eivät olleet todellisia? En voi sanoa hänelle, että hän valehtelee enkä pakottaa häntä vastaamaan toisin kuin hän haluaa. Hän sanoo alati haluavansa lähteä, mutta kun hän sen sanoo tuolla äänellä, eikö minun velvollisuuteni ole ehdottomasti kieltäytyä? Voinko ottaa vastaan uhria, joka asianomaiselle on kuin rangaistus — kun sitä, mitä luulin minulle rakkaudesta tarjotun, täytyy vaatia annetun lupauksen perustuksella? Jumalani, veisinkö siis käsivarsissani kalpean ja kärsivän uhrin kauas isänmaasta, pitkäksi aikaa, ehkä koko elämäksi? Minä saan tehdä hänelle mitä tahdon, sanoi hän! Ei, en tahdo pyytää häneltä kärsivällisyyttä, sillä mieluummin kuin näen vielä viikon ajan edessäni nuo kärsivät kasvot, matkustan yksin — jollei hän tahdo puhua."
Minä houkka, oliko minulla siihen voimia? Olin ollut liian onnellinen kahden viikon aikana voidakseni todella katsoa taaksepäin, ja kaukana siitä että minulla olisi ollut voimia jättää Brigitte, en ajatellut muuta kuin millä keinoin saisin hänet mukaani. En ummistanut silmiäni koko yönä ja varhain seuraavana aamuna päätin kaiken uhalla lähteä tuon nuoren miehen luo, jonka olin nähnyt Oopperassa. En tiedä, katkeruusko vai uteliaisuusko minut ajoi hänen luokseen, enkä mitä itseasiassa häneltä tahdoin; mutta ajattelin, ettei hän nyt ainakaan voisi minua välttää, ja se oli kaikki mitä toivoin.
Kun en tiennyt hänen osotettaan menin sitä pyytämään Brigitteltä, ottaen tekosyyksi että olin velvollinen vastaamaan kaikkiin hänen vieraskäynteihinsä. En ollut puhunut mitään kohtauksestamme teatterissa. Brigitte makasi vuoteessa ja hänen väsyneistä silmistään näin, että hän oli itkenyt. Kun astuin huoneeseen, ojensi hän minua kohti kätensä, sanoen: "Mitä minulta tahdot?" Hänen äänensä oli surullinen, mutta hellä. Vaihdoimme joitakin ystävällisiä sanoja, ja minä lähdin, hiukan keveämpänä mieleltäni.
Nuori mies, jota menin tapaamaan, oli nimeltään Smith. Hän asui pienen matkan päässä. Kun kolkutin hänen oveensa, valtasi minut selittämätön levottomuus; astuin sisään hiljaa ja hätkähdin kuin äkillisen valon häikäisemänä. Hänen ensi liikkeistään hyytyi vereni. Hän oli makuulla ja hän sanoi minulle samalla äänenpainolla kuin Brigitte äsken, ojentaen kätensä minua kohti: "Mitä minulta tahdotte?"
Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta elämä tarjoo sattumia, joita inhimillinen järki ei voi selittää. Istuuduin voimatta vastata ja ikäänkuin havahtuen unesta toistin itsekseni kysymykseni, jonka hän oli tehnyt. Mitä tahdoinkaan häneltä? Kuinka ilmottaa hänelle aiheen tähän käyntiini? Tiesin, että voisin saada häneltä tietoja, mutta enhän tiennyt, halusiko hän niitä antaa. Hän oli tuonut kirjeet ja tunsi niiden lähettäjät, mutta enkö itse tiennyt yhtä paljon kuin hänkin, senjälkeen kuin Brigitte oli minulle näyttänyt yhden kirjeistä? Minun oli vaikea alkaa häntä tutkia ja pelkäsin, että hän arvaisi mitä sydämessäni tapahtui. Ensi sanat, joita vaihdoimme, olivat kohteliaat ja merkityksettömät. Kiitin häntä siitä, että hän oli tehnyt palveluksen Brigitten sukulaisille ja sanoin että kun me nyt pian lähtisimme Ranskasta pyytäisimme me häntä puolestamme tekemään meille eräitä palveluksia. Senjälkeen olimme ääneti, molemmat hämmästyneinä siitä että todella istuimme siinä vastakkain.
Katsoin ympärilleni, kuten on tapana tehdä, kun joutuu hämilleen. Huone, jossa tämä nuori mies asui, oli neljännessä kerroksessa; kaikki puhui siinä työteliäästä ja arvokkaasta köyhyydestä. Joitakin kirjoja, pari soittoneuvoa, muutamia valkeita puitteita, paperiarkkeja huolellisesti järjestettyjä liinalla peitetylle pöydälle, vanha nojatuoli ja muutamia muita tuoleja — siinä kaikki mutta huone todisti puhtautta ja huolellisuutta, joka teki miellyttävän vaikutuksen. Mitä häneen itseensä tulee, puhuivat hänen avoimet, vilkkaat kasvonsa kohta hänen edukseen. Uuninreunalla näin vanhan naisen muotokuvan; menin ajatuksissani sen eteen ja hän sanoi sen olevan äitinsä.
Nyt muistin, että Brigitte oli usein puhunut minulle hänestä ja tuhansia unohtuneita pikkuseikkoja tuli mieleeni. Brigitte oli tuntenut hänet lapsuudesta saakka. Ennen kuin minä tulin paikkakunnalle, oli hän joskus tavannut hänet N:ssa, mutta minun tuloni jälkeen oli Brigitte vain kerran käynyt siellä eikä hän ollut silloin ollut kotona. Olin sattumalta saanut kuulla hänestä yksityisseikkoja, jotka olivat minuun tehneet syvän vaikutuksen. Hänellä ei ollut kuin vaatimaton virka, mutta sillä avusti hän äitiään ja sisartaan. Hänen käytöksensä näitä kahta naista kohtaan ansaitsee mitä suurimman kiitoksen. Hän kieltäytyi kaikesta heidän tähtensä ja vaikka hänellä oli erinomaiset musikaaliset lahjat, jotka olisivat ehkä voineet tuottaa hänelle suuren omaisuuden, oli aina äärimmäinen vaatimattomuus saanut hänen valitsemaan hiljaisen elämän kaikkien niiden mahdollisuuksien edellä, joita kenties oli tarjolla. Hän oli, sanalla sanoen, yksi noita harvinaisia olentoja, jotka eivät pidä itsestään melua ja jotka ovat kiitollisia toisille siitä, etteivät nämä huomaa heidän arvoaan.
Olin kuullut mainittavan hänestä muutamia piirteitä, jotka olivat riittäviä valaisemaan hänen luonnettaan. Hän oli ollut hyvin rakastunut erääseen kauniiseen tyttöön kotinsa naapuruudessa ja kun hän oli vuoden ajan kosinut tyttöä olivat tämän vanhemmat suostuvaisia heidän avioliittoonsa. Tyttö oli yhtä köyhä kuin hänkin. Sopimus oli juuri allekirjoitettava ja kaikki oli valmiina häitä varten, kun hänen äitinsä kysyi häneltä: "Ja sisaresi, kuinka on hän pääsevä naimisiin?" Nämä sanat saivat hänet ymmärtämään, että jos hän ottaisi itselleen vaimon, kuluisi häneltä kaikki mitä hän ansaitsi työllään eikä hän siis voinut antaa sisarelleen mitään myötäjäisiä. Hän keskeytti heti häiden valmistelut ja kieltäytyi urhoollisesti avioliitostaan ja rakkaudestaan. Hän tuli Parisiin ja sai sen paikan, mikä hänellä nyt oli.
En ollut koskaan kuunnellut tuota kertomusta, joka oli yleisesti liikkeellä, tuntematta halua päästä tuon sankarin tuttavuuteen. Hänen hiljainen, salassa tapahtuva uhrautumisensa oli minusta tuntunut ihailtavammalta kuin kaikki mainetyöt sotakentällä. Nähdessäni hänen äitinsä muotokuvan muistin kohta tuon tarinan ja kääntyessäni taas häntä kohti, ihmettelin että hän oli niin nuori. En voinut kieltäytyä kysymästä hänen ikäänsä; se oli sama kuin minun. Kello löi kahdeksan, ja hän nousi.
Ensi askeleita ottaessaan näin hänen jo horjahtavan. Hän puisti päätään. "Mikä teidän on?" kysyin häneltä. Hän vastasi, että hänen oli lähdettävä toimistoonsa, mutta tuntevansa, ettei hänellä ollut siihen voimia.
"Oletteko sairas?"
"Minulla on kuume ja tuskia."
"Te voitte paremmin eilen illalla; näin teidät Oopperassa."
"Suokaa anteeksi, etten ole teitä tuntenut. Minulla on vapaa pääsyOopperaan ja toivon, että tapaamme siellä toisen kerran."
Kuta enemmän tarkastin tuota nuorta miestä ja hänen huonettaan, sitä mahdottomammalta tuntui minusta koskettaa käyntini varsinaista aihetta. Ajatus, joka minulla oli ollut edellisenä iltana, että hän olisi voinut vahingoittaa minua Brigitten silmissä, hävisi tahtomattani: huomasin hänessä sellaisen luonteen avomielisyyden ja ankaruuden, joka hillitsi kaikki epäluuloni. Vähitellen saivat ajatukseni toisen suunnan, katsoin häntä tarkkaavaisesti ja olin huomaavinani, että hänkin puolestaan uteliaasti silmäili minua.
Olimme molemmat yhdenkolmatta ikäisiä, mutta mikä ero meidän välillämme! Hän, tottuneena elämään, jonka kaikki vaihtelut tapahtuivat kellon mukaan, näkemättä maailmassa muuta kuin tien yksinäisestä huoneestaan virkapaikkaansa ministeriössä, hän, joka lähetti äidille jokaisen säästämänsä rovon kieltäytyen kaikista huvituksista, hän, joka valitti yöllistä pahoinvointia, koska se riisti häneltä raskaan työpäivän, hän, jolla ei ollut muuta ajatusta, muuta iloa kuin toisten hyvä — ja kaikki tämä lapsuudesta alkaen, siitä lähtien kuin hän kykeni käyttämään käsivarsiaan! Ja minä, mitä olinkaan minä tehnyt tänä kalliina, kiireisenä, hikeä puristavana aikana? Olinko minä mies? Kumpi meistä oli elänyt?
Sen mitä tässä kerron kokonaisella sivulla, sen ymmärsimme yhdestä katseesta. Silmämme olivat kohdanneet toisensa eivätkä enää jättäneet toisiaan. Hän puhui matkastani ja seudusta, jonne aioimme lähteä.
"Milloin lähdette matkaan?" kysyi hän.
"En tiedä; rouva Pierson on sairas ja on jo ollut kolme päivää vuoteen omana."
"Kolme päivää!" toisti hän, osottaen tietämättään mielenliikutusta.
"Niin; mitä ihmeellistä siinä näette?"
Hän nousi ja syöksyi vastaani ojennetuin käsivarsin ja tuijottavin silmin. Ankara kuume puistatti häntä.
"Oletteko sairas?" kysyin, tarttuen hänen käteensä. Mutta hän vei käteni silmilleen ja voimatta pidättää kyyneleitään laahautui hän hiljaa vuoteeseensa.
Katsoin häneen ihmeissäni; ankara kuumeen puuska näytti kokonaan vieneen hänen vastustuskykynsä. Epäilin jättää häntä yksikseen tuossa tilassa ja astuin hänen luokseen. Hän työnsi minut voimakkaasti luotaan eräänlaisella kauhulla. Kun hän vihdoin tointui, sanoi hän heikolla äänellä:
"Suokaa minulle anteeksi, en voi teitä enää pidättää luonani. Pyydän teitä lähtemään; kohta kun voimani sen sallivat, tulen kiittämään teitä käynnistänne."
Brigitte voi paremmin. Hän tahtoi lähteä matkaan kohta parannuttuaan, mutta minä panin vastaan, ja me päätimme odottaa vielä pari viikkoa, kunnes hän voisi kestää matkan vaikeudet.
Hän oli yhä edelleen alakuloinen ja vaitelias, mutta ystävällinen. Mitä yrityksiä teinkin saadakseni hänet puhumaan minulle avoimesti, väitti hän aina, että kirje, jonka hän oli minulle näyttänyt oli ainoa syy hänen surumielisyyteensä, ja kielsi minua enempää kysymästä. Sillä tavoin pakotettuna vaikenemaan, koetin turhaan itsekseni arvailla mitä hänen sydämessään tapahtui. Kahden olo painosti meitä kumpaakin ja menimme sentähden joka ilta teatteriin. Istuessamme jonkun aition perällä puristimme joskus toistemme käsiä; silloin tällöin sai joku kaunis sävel, joku sattuva sana meitä vaihtamaan helliä katseita; mutta muutoin olimme kaiket ajat ääneti, ajatuksiimme vaipuneina. Kymmeniä kertoja päivässä tunsin halua heittäytyä hänen jalkoihinsa ja pyytää häneltä erikoisena armona kuoliniskua, jollei hän voinut antaa minulle takaisin sitä onnea, jonka olin omistanut. Kymmeniä kertoja, juuri kun olin heittäytymässä hänen eteensä, näin hänen piirteidensä muuttuvan; hän nousi ja lähti luotani tai lausui jonkun jääkylmän sanan, joka sai tunteeni hyytymään huulilleni.
Smith kävi luonamme melkein joka päivä. Vaikka hänen tulonsa taloon oli syynä koko onnettomuuteeni ja vaikka käyntini hänen luonaan oli jättänyt mieleeni omituisia epäluuloja, tunsin taas tyyntyväni nähdessäni hänen yksinkertaisen avoimen olentonsa ja kuullessani, kuinka hän puhui matkastamme. Mainitsin hänelle niiden kirjeiden sisällöstä, joita hän oli tuonut, ja hän näytti, jollei yhtä hämmästyneeltä, niin surullisemmalta kuin minä, kuullessaan niistä. Hän ei ollut tuntenut niiden sisältöä ja hänen vanha ystävyytensä Brigitteen sai hänet ääneen valittamaan sitä. Hän ei olisi ottanut, niin hän vakuutti, tuodakseen niitä, jos hän olisi tiennyt, mitä ne sisälsivät. Päättäen siitä pidättyvästä tavasta, millä rouva Pierson häntä kohteli, en voinut uskoa, että hän olisi ollut rakastettuni uskottu. Näin hänet siis mielelläni luonamme, vaikka meidän välimme edelleen olivat kankeat ja epävapaat. Hän oli ottanut toimekseen yrittää sovintoa Brigitten ja hänen sukulaistensa välillä ja estää täydellistä suhteiden rikkoutumista. Se kunnioitus, jota hän nautti kotiseudullaan, oli varmaan hänelle eduksi tässä toimessa enkä voinut olla tuntematta kiitollisuutta häntä kohtaan sen johdosta. Hän oli mitä jalomielisin luonne. Jos hän, meidän ollessa kolmen yhdessä, huomasi jotain kylmyyttä tai epäsopua meidän välillämme, teki hän kaikkensa saadakseen iloisen mielialan taas vireille. Jos hän näytti levottomalta siitä mitä tulisi tapahtumaan oli hän samalla mitä hienotunteisin ja antoi meidän aina ymmärtää, kuinka hän toivoi näkevänsä meidät onnellisina. Jos hän puhui meidän suhteestamme, teki hän sitä kunnioituksella, kuin mies, joka pitää rakkautta jumalallisena siteenä. Sanalla sanoen, hän oli tavallaan ystäväni ja minulla oli mitä suurin luottamus häneen.
Mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan oli hän surumielinen enkä minä voinut karkottaa omituisia ajatuksia, jotka iskivät mieleeni. Kyynelet, joita olin nähnyt hänen vuodattavan, hänen tautinsa, joka sattui aivan samaan aikaan kuin rakastettuni tauti, omituinen surunvoittoinen yhteisymmärrys, jota olin ollut huomaavinani heidän välillään, kaikki tuo teki minut levottomaksi ja epävarmaksi. Tuskin kuukauttakaan sitten olisin pienemmästä aiheesta saanut syytä mustasukkaisuuteen, mutta mistä saatoin nyt Brigitteä epäillä? Hänhän oli luvannut lähteä kanssani, huolimatta salaisuudesta, joka oli välillämme! Vaikkapa Smithkin olisi ollut osallinen tuosta salaisuudesta, olisiko sillä sentakia suurempi merkitys? Mitä moitittavaa saattoikaan olla heidän surussaan ja heidän ystävyydessään? Brigitte oli tuntenut hänet lapsena; hän tapasi nyt hänet pitkien vuosien jälkeen, ollen itse juuri aikeissa lähteä Ranskasta; Brigitte oli vaikeassa asemassa, ja sattuma teki että Smith oli tullut siitä osalliseksi, olipa tavallaan toiminut onnettomuuden välikappaleena. Eikö ollut aivan luonnollista, että he vaihtoivat joitakin surumielisiä katseita, että tämän nuoren miehen tapaaminen oli herättänyt Brigittessä muistoja, iloisia ja surullisia, menneiltä ajoilta? Saattoiko Smith puolestaan nähdä Brigitten lähtevän matkaan tuntematta pelkoa hänen puolestaan, ajattelematta pitkän matkan vaaroja ja epävarmuutta, mikä kuului harhailevaan, melkein maanpakolaiseen elämään? Ilman epäilystä olin oikeassa, ja tätä ajatellessani tunsin halua nousta paikoiltani, astua heidän väliinsä ja vakuuttaa heille, että he saattoivat luottaa minuun, sanoa toiselle, että käsivarteni oli tukeva häntä, niin kauan kuin hän tahtoi siihen nojata, ja toiselle, että olin kiitollinen hänen ystävyydestään ja niistä palveluksista, joita hän oli luvannut meille tehdä. Tunsin, että minun olisi tullut niin tehdä, mutta en voinut. Kuolettava kylmyys jääti sydäntäni ja minä jäin istumaan tuolilleni.
Kun Smith oli iltasin lähtenyt luotamme, istuimme ääneti tai puhuimme hänestä. En tiedä mikä uteliaisuus sai minut päivä päivältä Brigitteltä pyytämään uusia tietoja hänestä. Brigitte ei kuitenkaan tiennyt enempää kuin mitä jo olen kertonut; hänen elämänsä ei ollut koskaan ollut muuta kuin mitä se nytkin oli, köyhä, huomaamaton ja kunniallinen. Se oli kerrottu muutamin sanoin, mutta tahdoin kuulla, en tiedä miksi, siitä yhä uudelleen.
Tarkemmin tutkien oli sydämeni sisimmässä salainen suru, jota en tahtonut itsellenikään tunnustaa. Jos tämä nuori mies olisi saapunut onnemme päivinä, jos hän olisi tuonut Brigittelle merkityksettömän kirjeen, puristanut hänen kättään hänen astuessaan vaunuun valmiina lähtöön, olisinko kiinnittänyt vähintäkään huomiota siihen? Mitä olisin välittänyt siitä, tunsiko hän minua vai oli tuntematta Oopperassa tai hänen kyyneleistään, joiden syytä en tiennyt, jos olisin ollut onnellinen? Mutta vaikka en voinutkaan arvata syytä Brigitten suruun, näin kuitenkin hyvin, ettei entinen käytökseni, hänen vastaväitteistään huolimatta, ollut vieras sille. Jos olisin ollut sitä mitä minun olisi pitänyt olla sen kuuden kuukauden aikana, jonka olimme eläneet yhdessä, ei mikään maailmassa, sen tiesin, olisi voinut häiritä rakkauttamme. Smith oli tavallinen nuori mies, mutta hän oli hyvä ja avulias, hänen yksinkertaiset luonteenominaisuutensa muistuttivat suuria puhtaita viivoja, joita silmä käsittää kohta ja ilman vaivaa. Neljännestunnin kuluttua tunsi hänet jo; hän herätti luottamusta, joskaan ei ihailua. En voinut karkottaa mielestäni ajatusta, että jos hän olisi ollut Brigitten rakastaja, olisi tämä ilolla kohta lähtenyt matkaan hänen kanssaan.
Olin vapaasta tahdostani lykännyt lähtöpäivämme tuonnemmaksi, mutta nyt kaduin jo sitä. Brigitte kiiruhti myöskin lähtöämme: "Mikä pidättää meitä? Olen jo terve ja kaikki on kunnossa." Mikä minua todella pidätti? En sitä itsekään tiennyt.
Istuen kamiinin edessä tarkastelin vuoroin Smithiä, vuoroin rakastajatartani. Näin, että he olivat molemmat kalpeita, vakavia ja vaiteliaita. En tiennyt syytä heidän alakuloiseen mielialaansa, mutta tahtomattani sanoin yhä uudelleen itselleni, ettei sen takana ollut kahta salaisuutta vaan yksi. Tässä eivät enää puhuneet entiset, sairaalloiset epäluuloni, vaan vastustamattomat vaistot. Mitä omituisia olentoja me olemmekaan! Tunsin iloa saadessani jättää heidät kahden lieden ääreen ja itse lähteä samoilemaan ilman päämäärää Seinen rannoille, missä nojautuneena kaiteeseen tuijotin uneksien veteen samoin kuin muutkin kodittomat katujenkiertäjät.
Kun he puhuivat oleskelustaan N:ssa ja kun Brigitte käytti melkein äidillistä äänensävyä muistuttaakseen toiselle siitä ajasta, jonka he olivat viettäneet yhdessä, oli se minusta kiusallista, mutta samalla tunsin omituista huvia. Tein heille kysymyksiä; puhuin Smithin kanssa hänen äidistään, hänen sisarestaan ja hänen suunnitelmistaan. Annoin hänelle tilaisuutta esiintyä edullisessa valossa ja pakotin hänet vaatimattomuudestaan huolimatta, paljastamaan arvonsa. "Tehän pidätte paljon sisarestanne?" kysyin häneltä. "Milloin aiotte naittaa hänet?" Hän vastasi punastuen, että talous maksoi paljon, että se voisi tapahtua ehkä kahden vuoden kuluttua, ehkä ennenkin, jos hänen terveytensä salli hänen suorittaa eräitä ylimääräisiä töitä, joista hän sai eri palkkion. Hänen kotiseudullaan oli, kertoi hän, eräs verraten varakas perhe, jonka vanhin poika oli hänen ystävänsä, ja että hän oli viimemainitun kanssa jo melkein sopinut kaikesta, joten onni saattoi tulla minä päivänä hyvänsä. Hän mainitsi niinikään, että hän oli luovuttanut sisarelleen osuutensa siihen pieneen perintöön, jonka heidän isänsä oli jättänyt; hänen äitinsä tosin sitä vastusti, mutta hän taivuttaisi kyllä hänet, sillä nuoren miehen tuli elää kättensä töillä, kun sitä vastoin nuoren tytön kohtalo ratkaistiin hänen hääpäivänään. Sillä tavoin paljasti hän eteemme koko elämänsä ja koko sisimpänsä ja näin, että Brigitte kuunteli häntä tarkkaavaisesti. Kun hän nousi lähteäkseen, seurasin häntä ovelle ja jäin siihen seisomaan ajatuksissani, liikkumatta, aina siksi kunnes hänen askeltensa kaiku oli kuollut portaissa.
Kun palasin sisään, tapasin Brigitten riisuutumassa. Katseeni kiintyivät ihaillen hänen suloiseen ruumiiseensa; näin hänen sukivan pitkiä hiuksiaan, kiinnittävän nenäliinansa niiden ympärille ja kääntävän vartaloaan hameen liukuessa hänen yltään — muistuttaen Dianaa, joka nousee aalloista. Hän meni vuoteeseensa, minä kiiruhdin omaani. Ei tullut mieleenikään, että Brigitte pettäisi minua tai että Smith olisi häneen rakastunut; en aikonut pitää heitä silmällä enkä koettaa yllättää heitä. En pitänyt lukua mistään. Sanoin itselleni: "Brigitte on hyvin kaunis ja tuo Smith parka on kunnon poika. He ovat molemmat hyvin surullisia ja minä myöskin." Tällaiset ajatukset olivat pakahduttaa sydämeni samalla kertaa kun ne tuottivat lohdutusta.
Aukaistessamme matka-arkkujamme, huomasimme, että meiltä vielä puuttui joitakin pikkuesineitä. Smith otti tehtäväkseen hankkia ne meille. Hän oli alituiseen toimessa ja hän väitti, että hänelle oli suuri ilo suorittaa hänelle uskottuja tehtäviä. Eräänä päivänä palatessani asuntoomme tapasin hänet lattialla polvillaan sulkemassa erästä matkalaukkua. Brigitte istui pianon ääressä, jonka olimme vuokranneet viikottain Parisissa oleskelumme ajaksi. Hän soitti erästä noista vanhoista lauluista, joihin hän taisi panna niin paljon tunnetta ja jotka olivat käyneet minulle niin rakkaiksi. Jäin eteiseen avoinna olevan oven taakse. Jokainen sävel tunkeutui sydämeeni; en ollut koskaan kuullut hänen laulavan niin surullisesti ja hartaasti.
Smith kuunteli ihastuksella; hän oli polvillaan lattialla, pitäen kädessään matkalaukun hihnaa. Hän kierteli sitä sormillaan, päästi sen sitten putoamaan ja tuijotti vaatteihin, jotka hän juuri oli itse laskenut laukkuun, levitettyään valkean liinan niiden yli. Hän jäi samaan asentoon vielä laulun vaiettua. Brigitte katsoi, kädet yhä edelleen pianon koskettimilla, kaukaisuuteen. Näin nyt toisen kerran, kuinka vedet putoilivat Smithin silmistä, olin itsekin purskahtamaisillani itkuun, ja, tietämättä mitä tein, astuin huoneeseen ja ojensin hänelle käteni.
"Olitko sinä saapuvilla?" kysyi Brigitte. Hän vavahti ja näytti hämmästyneeltä.
"Kyllä", vastasin minä. "Laula vielä, rakkaani, minä pyydän. Salli minun vielä kuulla ääntäsi."
Hän alotti, vastaamatta minulle, uudelleen saman laulun; se sisälsi myöskin hänelle muistelman. Hän huomasi, kuinka liikutettuja minä ja Smith olimme ja hänen äänensä värisi. Viimeiset tuskin kuuluvat sävelet tuntuivat kaikkoavan äärettömyyteen; hän nousi ja suuteli minua. Smith piti vielä kättäni kädessään; tunsin, kuinka hän puristi sitä kovaan ja kuumeisesti. Hän oli kuoleman kalpea.
Eräänä toisena päivänä olin tuonut mukaani albumin kivipainokuvia, jotka esittivät sveitsiläisiä maisemia. Katselimme sitä kaikki kolme ja joka kerta kun Brigitte löysi jonkun maiseman, joka häntä miellytti, syventyi hän sitä katsomaan. Etenkin eräs kuvista, joka esitti maisemaa Vaudin kanttoonissa, läheltä Briques'in tietä, tuntui häntä miellyttävän ennen muita. Kuvassa näkyi vihreä laakso, missä karja käyskenteli omenapuiden varjossa: kaukaisuudessa nähtiin pieni puinen taloryhmä sekä yksityisiä töllejä siellä täällä laaksossa ja lähiseudun kukkuloilla. Etualalla, puun juurella, istui nuori tyttö leveä olkihattu päässä, ja hänen edessään seisoi maalaisrenki, joka tuntui raudoitetulla sauvallaan näyttävän hänelle, mitä tietä oli tullut, sillä hän osotti koukertelevaa vuoriin häviävää polkua. Heidän takanaan kohosivat alpit lumipeitteisine harjoineen, joita laskeva aurinko kultasi. Ei voinut ajatella mitään samalla kertaa kauniimpaa ja yksinkertaisempaa kuin tämä maisema. Laakso muistutti vihreää järveä ja maiseman yksinkertaiset ääriviivat olivat lepo silmälle.
"Lähdemmekö tuonne?" kysyin Brigitteltä. Otin esiin lyijykynän ja piirustin muutamia viivoja kuvaan.
"Mitä sinä teet?" kysyi hän.
"Koetan", vastasin, "eikö olisi mahdollista saada muutamalla vedolla tuota tyttöstä muistuttamaan sinua. Hänen kaunis päähineensä sopisi sinulle mainiosti, luulen, ja uskonpa että voisin ehkä saada tuon kunnon vuoristolaisenkin hiukkasen näköisekseni."
Leikkini näytti huvittavan häntä suuresti; ja hakien esiin veitsen alkoi hän raappia pois kuvan henkilöiden kasvonpiirteet. Hän tahtoi että minä tekisin hänen kuvansa, hän koettaisi puolestaan tehdä minun. Kuviot olivat hyvin pienet, joten emme olleet ylen vaativaisia. Sovimme, että piirustuksemme olivat siksi näköiset, että meidät saattoi niistä tuntea. Nauroimme makeasti pilaamme, kun palvelija pyysi minua hetkeksi huoneesta; jätin kirjan auki lähtiessäni.
Kun tulin takaisin oli Smith syventynyt niin täydellisesti kivipiirroksen tarkasteluun, ettei hän nähnyt minun tuloani. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei hän huomannut läsnäoloani, ennenkuin olin, istuttuani kamiinin ääreen, alkanut puhua Brigitten kanssa. Silloin kohotti hän päätään. Hän katseli meitä kumpaakin hetken, sanoi nopeat jäähyväiset, ja kun hän meni ruokasalin läpi, näin, kuinka hän löi otsaansa.
Kun panin merkille tuon tuskaisen liikkeen, nousin ja sulkeuduin huoneeseeni. "Mitä tämä on? Mitä tämä on?" toistelin itsekseni. Sitten panin käteni ristiin rukoillakseni … ketä? En tiedä. Ehkä hyvää enkeliäni, ehkä onnetonta kohtaloani.