Sydämeni kehottamalla kehotti minua lähtemään, mutta kaikesta huolimatta vitkastelin vielä. Omituinen, katkera mielihalu naulitsi minut joka ilta paikoilleni. Kun Smithin oli määrä tulla luoksemme, en löytänyt mitään lepoa, ennenkuin olin kuullut ovikellon soivan. Kuinka on mahdollista, että meissä on todella jotain, joka rakastaa onnettomuutta?
Joka päivä sai joku sana, joku yksityinen katse, kuin salamanisku, minut vapisemaan, joka päivä horjutti joku toinen sana, joku toinen katse epäluuloani. Mikä oli syynä, että aina näin heidät molemmat niin surullisina? Mikä oli syynä siihen, että minä puolestani jäin liikkumattomana heitä tuijottamaan, sensijaan että ennen samanlaisessa tilaisuudessa olin joutunut suunniltani raivosta? Minulla ei ollut voimaa liikahtaa paikaltani, minulla, joka olin ennen osottanut raivoisaa itämaista mustasukkaisuutta. Kulutin päiväni odottaen, mutta en olisi voinut sanoa, mitä odotin. Iltasin istuin vuoteeni laidalle, sanoen itsekseni: "Ajatelkaamme, mitä on tehtävä." Kätkin pään käsiini ja huudahdin: "Mahdotonta!" ja niin kulutin taas seuraavan päivän.
Smithin läsnäollessa osotti Brigitte minua kohtaan enemmän hellyyttä kuin meidän ollessamme kahden. Eräänä iltana, juuri kun olimme vaihtaneet kovia sanoja keskenämme, kuuli Brigitte hänen äänensä eteisestä; hän tuli kohta istumaan polvelleni. Smith puolestaan, ollen aina rauhallinen ja alakuloinen, näytti alinomaan tekevän itselleen väkivaltaa. Hänen pienimmätkin liikkeensä olivat hillityt, hän puhui vähän ja hitaasti, ja sentähden pistivätkin vaistomaiset väkivaltaiset mielenliikutukset hänessä sitä enemmän silmiin.
Voinko siinä asemassa, jossa olin, kutsua sitä levottomuutta, joka minua kalvoi, uteliaisuudeksi? Mitä olisin vastannut, jos joku olisi minulle sanonut: "Mitä tämä kaikki sinuun kuuluu? Sinä olet vain utelias." Ehkä ei levottomuuteni kuitenkaan ollut muuta.
Muistan, että näin kerran Pont Royalin alla miehen hukkuvan. Olin muiden uimakoululaisten kanssa paraikaa vedessä ja kaksi uinnin opettajaa seurasi meitä veneessä. Oli keski-kesä, meidän veneemme oli tavannut toisen uimakoulukunnan, joten meitä oli enemmän kuin kolmekymmentä sillan kaarien alla. Äkkiä sai eräs nuori mies keskellämme halvauksen. Kuulin huudon ja käännyin. Näin kahden käden haparoivan vedenpinnassa, sitten kaikki katosi. Sukelsimme heti, mutta turhaan; vasta tunnin päästä saatiin vedestä ruumis, joka oli takertunut puulauttaan.
En koskaan unohda, mitä tunsin sukeltaessani virtaan. Katsoin ympärilleni joka suuntaan hämärässä, syvässä vedessä, joka humisten aaltoili ympärilläni. Sukelsin niin syvälle kuin voin päästä henkeäni pidättäen, sitten nousin taas pinnalle, vaihdoin joitakin kysymyksiä uimatoverieni kanssa, jotka olivat yhtä hätääntyneitä kuin minäkin, ja lähdin taas jatkamaan ihmis-kalastustani. Olin täynnä kauhua ja toivoa. Ajatus että kaksi käsivartta tarttuisi kiihkeästi kaulaani, tuotti minulle selittämätöntä iloa ja kauhua. Ja vasta kun voimani olivat kokonaan lopussa, nousin venheeseen.
Jollei hurjistelu aivan tylsistytä ihmistä, on sen seurauksia muun muassa omituinen uteliaisuus. Olen ennemmin kertonut, mitä tunsin käydessäni ensi kertaa Desgenais'n luona. Tahdon selittää asian lähemmin.
Totuus, joka on näön luuranko, tahtoo, että jokainen ihminen, kuka hän lieneekin, kerran elämässään, kun hänen hetkensä on tullut, koskettaa sen luita, jotka joku ohimenevä haava on paljastanut. Sitä voi sanoa maailman tuntemiseksi ja se ostetaan aina kokemusten hinnalla.
Nyt tapahtuu, että toiset peloissaan väistyvät tämän kokeen edestä; toiset, heikkoina ja säikähtyneinä, liehuvat edes takaisin kuin varjot. Muutamat, ehkä parhaat, kuolevat siitä kohta. Suurin osa unohtaa, ja niin menevät kaikki kuolemaan.
Mutta on olemassa ihmisiä, onnettomia ihmisiä, jotka eivät väisty, eivät horju, eivät kuole eivätkä unohda. Kun heidän vuoronsa tulee koskettaa kärsimykseen, toisin sanoen totuuteen, lähestyvät he sitä varmoin askelin, ojentavat kätensä ja mielistyvät, oi kauhua — kuolleeseen ruumiiseen, jonka he ovat nähneet veden syvyydessä. He tarttuvat siihen, puristavat sitä itseään vastaan, he palavat halusta oppia sitä tuntemaan, he näkevät senjälkeen kaiken toisessa valossa, he eivät tee enää muuta kuin epäilevät ja kokeilevat, he kulkevat maailmassa kuin Jumalan lähettäminä vakoojina, heidän ajatuksensa ovat terävät kuin nuolet ja heidän povessaan syntyy hurja peto.
Elostelijoille on enemmän kuin muille ominainen tämä raivo, ja syy siihen on varsin yksinkertainen: kun jokapäiväinen arkielämä on kuin sileä läpikuultava vedenpinta, on se maailma, jossa elostelijat liikkuvat, täynnä voimakkaita virtoja, jotka pakottavat heidät usein koskettamaan pohjaa. Lähtiessään tanssiaisista menevät he esimerkiksi huonomaineiseen paikkaan. Painettuaan valssin pyörteissä viattoman tytön käsiä ja kenties saatuaan hänet vavahtamaan, heittävät he viitat hartioilleen ja rientävät juomapöytään. Viimeinen sana, jonka he ovat lausuneet jollekin kauniille ja kunnialliselle naiselle, on vielä jälellä heidän huulillaan; he toistelevat sen ääneen nauraen. Mitä minä sanon? He ostavat parilla hopeakolikolla itselleen oikeuden nostaa vaatetuksen, joka on naisellisen kainouden suojana, hameen, joka tuntuu itse kunnioittavan sitä olentoa, jota se ympäröi, suojelemalla sitä siihen koskematta. Minkä käsityksen saavat he maailmasta? He tuntevat joka hetki olevansa kuin näyttelijöitä kulissien välissä. Kuka on tottuneempi kuin he sukeltamaan kaiken pohjaan ja käsittelemään kaikkea rohkeasti ja ilman kainostelua? Kuulkaa kuinka he puhuvat kaikesta: aina käyttävät he raaimpia, loukkaavimpia sanoja. Ne tuntuvat heistä vain tosilta, kaikki muu on heidän mielestään korupuhetta ja ennakkoluuloa. Jos he kertovat jonkun kaskun, jos he puhuvat kokemuksistaan, aina käyttävät he paljasta, rumaa sanaa. He eivät sano: "Tuo nainen on minua rakastanut"; he sanovat: "Olen omistanut tuon naisen"; he eivät sano: "Minä rakastan häntä"; he sanovat: "Minä haluan hänet"; he eivät sano koskaan: "Jos Jumala tahtoo", vaan aina: "Jos minä haluan". Toinen asia on, mitä he ajattelevat itsestään ja sanovat itsekseen.
Kaikki tämä johtaa ehdottomasti laiskuuteen tai uteliaisuuteen. Harjoitellessaan siten itseään näkemään kaikessa pahinta, huomaavat he toisten yhä edelleen uskovan hyvään. Tällöin tulevat he joko niin välinpitämättömiksi kaikesta, että he tukkivat korvansa, taikka havahduttaa muun maailman melu heidät. Isä antaa poikansa mennä sinne minne niin monet muutkin menevät, minne itse Cato meni; hän sanoo, että nuoruuden ja hulluuden aika on pian ohi. Mutta kun poika palaa kotiinsa, katsoo hän sisartansa, ja tunnin kosketus raa'an todellisuuden kanssa riittää synnyttämään hänessä ajatuksen: "Sisarellani ei ole mitään yhteistä sen alhaisen olennon kanssa, jonka juuri jätin." Ja siitä päivästä lähtien on hän levoton.
Uteliaisuus syntiä kohtaan on häpeällinen tauti ja syntyy jokaisesta epäpuhtaasta kosketuksesta. Se on verrattavaa maankulkijain raakaan haluun nostaa hautakivet sijoiltaan. Se on sanomaton kärsimys, millä Jumala rankaisee niitä, jotka ovat langenneet. He tahtoisivat puolestaan uskoa, että kaikki voivat langeta samoin kuin hekin, mutta jos se todella tapahtuisi, tuottaisikin se ehkä heille vain epätoivoa. He etsivät ja hapuilevat; he panevat päänsä kallelleen kuin rakennusmestari, joka kokeilee kulmamittaimellaan, ja koettavat nähdä sen mitä he toivovat näkevänsä. Pahalle he hymyilevät, siinä mikä on epäilyttävää, näkevät he pahaa, ja hyvälle kääntävät he selkänsä. Ken tietää, ehkä lausuvat he suuren tunnussanan, ensimäisen, joka tuli Saatanan huulilta, kun hän näki taivaan sulkeutuvan takanaan. Ah, kuinka monta onnetonta on tuo sana luonut, kuinka paljon kurjuutta ja kuolemaa! Kuinka paljon toivorikasta laihoa on se niittänyt! Kuinka monta perhettä on raunioina siellä, missä tätä tunnuslausetta on seurattu! Sinä häpeällinen sana! Ennemmin kuin sinua seurata, ennemmin mennä kuin lammas teuraspenkille. Se on parempaa kuin olla henkevä ja lukea La Rochefoucauld'ia.
Mitä parempaa esimerkkiä voin antaa tästä kuin sen mitä nyt kerron? Rakastajattareni halusi lähteä kanssani ja minun tarvitsi sanoa vain sananen. Näin että hän oli surullinen, miksi siis vitkastelin? Mitä olisi tapahtunut, jos olisimme lähteneet? Vain hetken tuska, ja kolmessa päivässä olisi kaikki ollut unohtunut. Jos olisin ollut yksin hänen kanssaan, ei hän olisi ajatellut muuta kuin minua. Mitä syytä oli minun tutkailla salaisuutta, joka ei häirinnyt onneani? Hän oli valmis lähtemään, ja sehän riitti. Yksi suudelma olisi selvittänyt kaikki; mutta kuulkaa mitä sen sijaan tein.
Eräänä iltana, kun Smith oli syönyt kanssamme päivällistä, olin vetäytynyt heidän seurastaan, jättäen heidät kahden. Juuri kun suljin oveni, kuulin Brigitten pyytävän teetä. Kun seuraavana aamuna tulin hänen huoneeseensa, satuin huomaamaan, että pöydällä teekannun vieressä oli vain yksi kuppi. Kukaan ei ollut käynyt huoneessa ennen minua eikä palvelija ollut kantanut mitään pois siitä mitä hän edellisenä iltana oli tuonut. Katselin ympärilleni keksiäkseni toista kuppia, mutta en löytänyt mitään.
"Oliko Smith myöhäiseen?" kysyin Brigitteltä.
"Hän oli puoliyöhön."
"Paneusitko omin neuvoin nukkumaan vai pyysitkö palvelijatarta avuksesi riisuutumisessa?"
"Riisuuduin yksin; koko talo nukkui."
Etsin yhä edelleen vapisevin käsin. Onko olemassa ilveilyä hullusta mustasukkaisesta miehestä, joka on kyllin typerä tutkaillakseen, mihin teekuppi on joutunut? Mistä syystä olisivat Smith ja rouva Pierson juoneet samasta kupista? Mikä jalo ajatus olikaan iskenyt päähäni!
Pidin kuppia kädessäni kulkiessani edestakaisin huoneessa. En voinut lopulta olla nauruun puhkeamatta. Löin kupin lattiaan. Se meni tuhansiksi säpäleiksi, joita kantapäilläni vielä murskasin.
Brigitte katsoi minuun sanaakaan sanomatta. Seuraavan kahden päivän aikana kohteli hän minua kylmyydellä, joka muistutti ylenkatsetta, ja huomasin, että hän koetti esiintyä Smithiä kohtaan vapaammin ja ystävällisemmin kuin tavallisesti. Hän kutsui häntä hänen etunimeltään Henriksi ja hymyili hänelle tuttavallisesti.
"Haluaisin hengittää vähän raikasta ilmaa", sanoi hän päivällisen jälkeen. "Tuletko kanssani Oopperaan, Octave? Lähden mieluimmin jalan."
"En tule, jään kotia. Lähtekää ilman minua."
Hän tarttui Smithin käsivarteen ja lähti. Olin yksin koko illan. Edessäni oli paperiarkkeja, joille olisin halunnut kirjoittaa, selvittääkseni ajatuksiani, mutta en tuntenut kykeneväni siihen.
Niinkuin rakastaja, joka huomaa jääneensä yksin, vetää povestaan rakastettunsa kirjeen ja syventyy unelmiinsa, niin tunsin minä nautintoa voidessani syventyä syvään yksinäisyyteeni. Lukitsin itseni huoneeseeni saadakseni rauhassa antautua epäilyksilleni. Edessäni olivat tyhjät tuolit, joilla Smith ja Brigitte olivat istuneet; tarkastelin niitä ahnein silmin, ikäänkuin olisin voinut saada niiltä jotain tietää. Toistelin tuhansia kertoja mielessäni mitä olin nähnyt ja kuullut. Silloin tällöin nousin ja menin oven luo katsomaan matkalaukkujamme, jotka olivat asetetut seinää vasten ja olivat odottaneet kuukauden ajan. Raotin niitä varovasti ja katselin vaatteita ja kirjoja, joita hänen huolelliset pienet kätensä olivat järjestäneet. Kuulin vaunujen ajavan ohi; niiden jyske sai sydämeni lyömään kiivaammin. Levitin pöydälle Europan kartan, suloisten suunnitelmiemme todistajan, ja tässä huoneessa, jossa toiveeni olivat itäneet ja jossa ne olivat olleet toteutumaisillaan, antauduin mitä synkimpien aavistusten valtaan.
Kuinka oli tämä mahdollista? En tuntenut vihaa enkä mustasukkaisuutta, vain rajatonta surua. Minulla ei ollut epäluuloja, mutta kuitenkin epäilin. Inhimillinen ymmärrys on siinä suhteessa omituinen, että se tekee itselleen satoja surun aiheita siitä mitä se näkee ja siitä huolimatta mitä se näkee. Aivot muistuttavat itse asiassa inkvisitsionin vankikammiota, jonka seinillä riippuu niin paljon kidutuskoneita, joiden tarkoitusta ja muotoa on mahdotonta ymmärtää, vaan jotka saavat ihmetellen kysymään, ovatko ne hohtimia vai leikkikaluja. Sano minulle, mikä ero on, jos sanoo rakastajattarelleen: "Kaikki naiset pettävät" tai: "Sinä petät minua"?
Se mikä päässäni tapahtui, oli ehkä yhtä kekseliästä kuin sofistain viisastelut; se oli eräänlaista kaksinpuhelua järkeni ja omantuntoni kanssa. — Jospa menetän Brigitten! sanoi järki. — Hän lähtee kyllä kanssasi, sanoi omatunto. — Jospa hän pettää minut? — Kuinka hän pettäisi sinut, hän, joka testamentissaankin pyytää rukoilemaan puolestasi! — Jospa Smith rakastaa häntä? — Mieletön, mitä se sinua liikuttaa, kun tiedät, että hän rakastaa sinua? — Jos hän rakastaa minua, miksi on hän sitten surullinen? — Se on hänen salaisuutensa, kunnioita sitä sellaisena. — Jos otan hänet mukaani, tuleeko hän onnelliseksi? — Rakasta häntä, niin hän on onnellinen. — Miksi näyttää hän pelkäävän kohdata tuon miehen katsetta, kun hän luo silmänsä häneen? — Koska hän on nainen ja toinen nuori mies. — Miksi kalpenee Smith äkkiä, kun Brigitte katsoo häneen? — Siksi että hän on mies ja toinen on kaunis nainen. — Miksi heittäytyi hän itkien syliini, kun kävin häntä tapaamassa? miksi löi hän eräänä päivänä otsaansa? — Älä kysy asioita, joita ei sinun tarvitse tietää. — Miksi ei minun tarvitse niitä tietää? — Siksi että olet heikko ja vaillinainen ja siksi että salaisuus on Jumalan. — Mutta minkätähden kärsin? Miksi en voi ajatella tätä kaikkea vapisematta sisimmässäni? — Ajattele isiäsi ja tee mikä on hyvää. — Mutta miksi en voi sitä tehdä? Miksi vetää paha minua puoleensa? — Lankea polvillesi ja tunnusta syntisi; jos uskot pahaan, olet sitä myös tehnyt. — Jos olen tehnyt pahaa, onko se minun syyni? Miksi on hyve minut pettänyt? — Onko sinulla syytä kieltää valoa, siksi että itse kuljet pimeydessä? Miksi tahdot kuulua pettureihin? — Siksi että pelkään itse tulevani petetyksi. — Miksi kulutat yösi valvoen? Tähän aikaan nukkuvat lapset. Miksi olet nyt yksin? — Siksi että ajattelen, epäiIen ja pelkään. — Milloin aiot rukoilla? — Kun taas uskon. Miksi on minulle valehdeltu? — Miksi valehtelet itse, raukka, ja vieläpä tällä hetkellä? Miksi et kuole, kun et voi kärsiä?
Näin puhui ja vaikeroi minussa kaksi riitelevää ääntä ja kolmas huusi: "Ah, missä on viattomuuteni, missä ovat menneet ajat!"
Mikä pelottava mahti onkaan ihmisajatus, turvamme ja suojamme, kaunein lahja, jonka Jumala on meille antanut! Se on meidän ja se tottelee meitä; me voimme lingota sen avaruuteen, ja kun se kerran on jättänyt heikot aivomme, tekee se ihmeitä.
Tällä tavoin lykätessäni päivästä päivään lähtöäni, menetin voimani ja uneni, ja vähitellen, huomaamattani katosi kaikki elämänhaluni. Istuessani pöytään, tunsin kuolettavaa kyllästystä, ja yöllä unissani seurasivat minua Smithin ja Brigitten kalpeat kasvot, joita päivällä lakkaamatta tarkastelin. Kun he iltasin lähtivät teatteriin, kieltäydyin tulemasta mukaan, mutta kun he olivat menneet, lähdin sinne yksin, kätkeydyin katsomoon ja tarkastelin heitä sieltä. Toisinaan teeskentelin jotakin asiaa viereiseen huoneeseen ja jäin sinne tuntikaudeksi kuuntelemaan heitä. Toisinaan tunsin voimakasta halua saada aikaan riitaa Smithin kanssa ja pakottaa hänet kaksintaisteluun. Käänsin hänelle selkäni, kun hän puhui kanssani, kunnes hän hämmästyneenä tuli luokseni ojennetuin käsin. Toisinaan ollessani yksin yöllä kaikkien nukkuessa tunsin kiusausta mennä ja aukaista Brigitten kirjesäiliön ja lukea hänen paperinsa. Kerran täytyi minun lähteä ulos voidakseni vastustaa kiusausta. Mitä on minun vielä sanottava? Toisena päivänä tunsin halua veitsi kädessä uhata tappaa heidät, jolleivät he sanoisi, miksi he olivat niin surullisia, toisena päivänä tahdoin kääntää raivoni itseäni kohtaan. Kuinka häpeän kirjoittaessani tätä! Ja jos joku olisi minulta kysynyt, mikä pani minut menettelemään tällä tavoin, en olisi voinut hänelle vastata.
Tutkin, epäilin, kiusasin itseäni, kulutin päivät teroitellen korviani ja yöt kylpien kyynelissä, vakuutin itselleni, että kuolisin tuskasta ja luulin, että minulla oli syytä siihen, tunsin yksinäisyyteni ja heikkouteni tappavan kaiken toivon sydämessäni, kuvittelin, että kuulin jotain epäiltävää enkä kuullut muuta kuin kuumeisen valtimoni lyönnit yön pimeässä; toistelin lakkaamatta joutavia sananparsia, sellaisia kuin: "Elämä on unta, mikään ei ole täällä pysyvää", sadattelin Jumalaa omassa rinnassani — siinä nautintoni, tärkeä askarteluni, jonka hyväksi uhrasin rakkauden, raikkaan ilman ja vapauden.
Kautta Jumalan, oli hetkiä, jolloin vielä ajattelin vapauttani! Kaiken hulluuteni, kaiken tyhmyyteni keskellä havahduin joskus näkemään asemaani. Se saattoi tapahtua tuulenhenkäyksestä, joka löi kasvojani vasten, tai jonkun kirjansivun vaikutuksesta, jota luin — kun joskus sattui, että otin käteeni jonkun muunkin kirjan kuin uudenaikaisen roskakirjailijan tuotteen, jotka yleisen terveyden nimessä jo olisivat kiellettävät. Mainitessani näistä hyvistä hetkistäni tahdon kertoa yhdestä, sillä ne olivat hyvin harvinaiset. Luin eräänä iltana Constant'in "Muistelmia" ja löysin niistä seuraavat rivit:
"Salsdorfilta, eräällä saksilaisella välskärillä, joka oli prinssi Christianin palveluksessa, murskasi Wagramin taistelussa kranaatti toisen säären. Hän makasi kentällä melkein hengettömänä. Viidentoista askeleen päästä hänestä kaatuu Amédée de Kerbourg, joka oli jonkun, en enää muista kenen, adjutantti, rinta kuulan lävistämänä ja oksentaa verta; Salsdorf näkee, että jollei tämä nuori mies saa apua, kuolee hän halvaukseen. Hän kokoo viimeiset voimansa, laahautuu hänen luokseen, iskee hänen suontaan ja pelastaa hänen elämänsä. Salsdorf kuoli Wienissä neljä päivää sen jälkeen kuin hänen jalkansa oli leikattu."
Kun olin lukenut nämä rivit, heitin kirjan luotani ja aloin itkeä. En kadu niitä kyyneliä; ne lahjoittivat minulle onnellisen päivän. En tehnyt muuta kuin puhuin Salsdorfista enkä välittänyt mistään. Sinä päivänä ei mieleeni juolahtanut epäillä ketään. Uneksija parka, oliko minun muistutettava itselleni siitä, että olin kerran ollut hyvä? Mitä hyödytti minua ojentaa epätoivoisena käteni taivasta kohti, kysyä itseltäni, miksi olin syntynyt maailmaan, katsoa ympärilleni, eikö joku kranaatti vapauttaisi minua kaikesta? Ah, se oli vain salama, joka silmänräpäykseksi halkoi yötäni.
Kierrettyään kauan itseänsä kuin eräät dervishit, jotka pyörivät itsensä ympäri, kunnes he tulevat tajuttomiksi, väsyy ajatus vihdoin, jättää hyödyttömän työn ja pysähtyy kauhistuneena. Siinä tilassa tuntuu kuin ihminen olisi ontto ja kuin hän olisi kaivautunut itseensä niin syvälle kuin mahdollista. Siellä, samoinkuin vuorten harjoilla ja kaivosten syvyydessä puuttuu ilmaa. Itse Jumala kieltää pyrkimästä etemmäs. Siellä, kuoleman kylmyyden jäätämänä, unhoitusta janoten, pyrkii sydän ulos rinnasta syntyäkseen uudelleen. Se koettaa ahnaasti hengittää ilmaa, se pyytää kaikelta, joka sitä ympäröi, elämää, mutta se löytää ympäriltään vaan omia harhakuvia, joihin se juuri itse on tyhjentänyt voimansa, ja jotka nyt saartavat sitä kuin pahat henget.
Ei ollut mahdollista, että tätä kestäisi kauan. Väsyneenä epätietoisuuteen, päätin tehdä kokeen saadakseni tietää totuuden.
Lähdin tilaamaan matkahevoset kello kymmeneksi illalla. Olimme vuokranneet kaleesit matkaa varten ja annoin määräyksen, että kaiken piti olla valmiina sovittuun aikaan. Kielsin samalla myöskin mainitsemasta mitään rouva Piersonille. Smith tuli luoksemme päivälliselle. Kun asetuimme pöytään, teeskentelin olevani tavallista iloisempi ja, puhumatta aikeistani, vein keskustelun matkaamme. Sanoin Brigittelle, että luopuisin siitä, jollei hänkään ollut siitä huvitettu; sanoin, että viihdyin niin hyvin Parisissa, etten pyytänyt parempaa kuin saada jäädä sinne niin kauan kuin hänkin siellä viihtyi. Aloin ylistää kaikkia niitä huveja, joita tässä kaupungissa oli tarjolla. Puhuin tanssiaisista, teattereista ja huvipaikoista, joita tapasi joka askelelta. Lyhyesti, mainitsin, että kun kaikki olimme tyytyväisiä, niin en nähnyt mitään syytä matkaan enkä aikonut siis lähteä ensi hätään.
Odotin, että hän olisi vaatinut toteuttamaan matkasuunnitelmamme Geneveen ja itse asiassa hän niin tekikin. Se tapahtui kuitenkin verraten heikosti; mutta kohta kun hän oli lausunut ensi sanansa, olin myöntyvinäni hänen haluunsa. Senjälkeen johdin keskustelun muihin asioihin, ikäänkuin kaikki olisi ollut sovittu.
"Ja miksi ei", lisäsin, "Smith tulisi mukaamme? Hänellä on tosin toimensa, joka pidättää häntä, mutta hän voinee saada vapautta. Sitäpaitsi on hänellä taipumuksia, jotka, vaikkei hän tahdokaan niistä hyötyä, voivat missä hyvänsä hankkia hänelle toimeentulon vapaana taiteilijana. Tulkoon hän muitta mutkitta; vaunut ovat suuret ja niissä on kyllä sijaa hänellekin. Nuoren miehen täytyy katsoa ympärilleen maailmassa, ei ole mitään surumielisempää kuin nuori mies, joka sulkeutuu kammioonsa. Eikö totta, Brigitte? Kas niin, ystäväni, koeta sinä saada hänet taipumaan siihen mitä hän ehkä kieltäisi minulta. Koeta saada häntä uhraamaan meille kuusi viikkoa ajastaan. Lähdemme yhdessä ja pieni matka Sveitsiin meidän kanssamme on tekevä, että hän suuremmalla ilolla palaa toimistoonsa ja töihinsä."
Brigitte yhtyi minuun, vaikka hän hyvin tiesi että tämä pyyntöni oli vain leikkiä. Smith sanoi, ettei hän voinut lähteä Parisista menettämättä paikkaansa ja valitti, ettei hän siitä syystä voinut ottaa vastaan kutsuamme. Olin antanut kantaa huoneeseen pullon hyvää viiniä, ja koettaen edelleen, puoleksi nauraen, puoleksi vakavasti taivuttaa häntä, vilkastuimme kaikki. Päivällisen jälkeen poistuin hetkeksi katsomaan, että määräyksiäni oli noudatettu. Senjälkeen tulin taas sisään iloisen näköisenä, istuuduin pianon ääreen ja ehdotin, että laulaisimme hiukan. "Viettäkäämme iltaamme täällä", sanoin. "Uskokaa minua täällä on hauskempi kuin teatterissa. En osaa soittaa, mutta kuulen teitä. Pyytäkäämme Smithiä soittamaan niin aika kuluu nopeammin."
Brigitte ei antanut pyytää itseään useammin, hän lauloi sydämensä halusta ja Smith säesti häntä sellollaan. Palvelija oli tuonut sisään kaikki mitä tarvittiin lämmintä boolia varten ja pian ilahdutti loimuva liekki meitä kirkkaudellaan. Muutimme pianon luota pöydän ääreen, palasimme taas pianon luo, tartuimme sitten kortteihin. Kaikki meni kuten olin suunnitellut eikä kukaan ajatellut muuta kuin hetken huvia.
Silmäni olivat erottamattomasti kiintyneet seinäkelloon ja odotin kärsimättömästi, että se osottaisi kymmentä. Levottomuus kalvoi mieltäni, mutta minulla oli kyllin voimia ollakseni näyttämättä sitä. Hetki oli lopultakin lyönyt, kuulin ajurin piiskan viuhinan ja hevosten kavioiden kapseen pihalta. Brigitte istui vieressäni; tartuin hänen käteensä ja kysyin häneltä, oliko hän valmis lähtemään. Hän katsoi minuun ihmeissään, luullen varmaankin, että lasken leikkiä. Sanoin hänelle, että hän päivällisen aikaan oli mielestäni ollut niin päättäväinen, etten ollut epäillyt lähettää hakemaan hevosia, ja että siksi juuri olin käynyt ulkona. Samassa tuli hotellin palvelija ilmoittamaan, että tavarat olivat vaunuissa ja että vain meitä odotettiin.
"Tarkoitatko täyttä totta?" kysyi Brigitte. "Tahdot siis lähteä tänä yönä?"
"Miksi en tahtoisi", vastasin. "Olemmehan jo sopineet, että lähdemmeParisista."
"Nytkö siis heti?"
"Niin, olemmehan olleet valmiit jo kuukauden päivät. Näithän, ettei ole muuta puuttunut kuin sitoa matka-arkkumme vaunuihin. Kun kerran olemme päättäneet, ettemme jää tänne, niin onhan parasta lähteä niin pian kuin suinkin. Omasta puolestani olen sitä mieltä, ettei ole syytä lykätä mitään huomiseen. Olit tänään halukas matkaan ja päätin sentähden käyttää tilaisuutta hyväkseni. Miksi yhäti odottaa ja vitkastella? En enää kestä tätä elämää. Tahdothan sinäkin lähteä, eikö totta? Niinpä lähtekäämme siis, kaikki riippuu sinusta."
Seurasi hetken kestävä syvä hiljaisuus. Brigitte meni ikkunan ääreen ja näki, että hevoset todella olivat valjaissa. Minun äänensävystäni ei ollut epäilemistä ja vaikka lähtö tuntui hiukan äkkipikaiselta täytyi hänen myöntää itse antaneensa siihen aihetta. Hän ei voinut kieltää omia sanojaan eikä keksiä mitään syytä matkan lykkäämiseen. Hän tekikin kohta päätöksensä. Tehtyään ensin joitakin kysymyksiä ja saatuaan selville että kaikki oli kunnossa, alkoi hän etsiä jotain ympäri huonetta. Hän tarttui hattuunsa ja huiviinsa, laski ne taas käsistään ja alkoi uudelleen etsiä. "Olen valmis", sanoi hän hetken kuluttua, "lähtekäämme." Hän otti käteensä kynttilän, tutki minun huonettani ja omaansa, avasi kaapit ja laatikot. Hän kysyi kirjelaatikkonsa avainta, jonka hän sanoi kadottaneensa. Mihin hän olisi sen kadottanut? — hänellä oli se tunti sitten kädessään. "Lähtekäämme siis, olen valmis, Octave", puhui hän äärimmilleen kiihottuneena. Tämän sanottuaan alkoi hän etsiskelynsä uudelleen ja istuutui lopulta meidän viereemme.
Istuin sohvassa ja katselin Smithiä, joka seisoi edessäni. Hän ei ollut vaihtanut ilmettä eikä osottanut hämmästystä enempää kuin suruakaan. Mutta kaksi hikipisaraa kihosi hänen otsalleen ja minä kuulin pelimarkan ratisevan hänen käsissään ja putoavan lattiaan. Hän ojensi meille yht'aikaa molemmat kätensä. "Hauskaa matkaa, ystäväni", sanoi hän.
Uusi hiljaisuus. Tarkastelin häntä yhä edelleen ja odotin, että hän lisäisi jotain. "Jos tässä on jotain salaista, niin milloin olen sen keksivä, jollen juuri tällä hetkellä?" ajattelin. "Heillä täytyy kummallakin olla se huulillaan. Kun se astuu esiin hämärästä, tartun siihen kiinni."
"Rakas Octave", sanoi Brigitte, "missä ajattelet, että pysähdymme? Aiottehan kirjoittaa meille, Henri? Ettehän unohda sukulaisiani ja teettehän mitä voitte hyväkseni?"
Smith vastasi liikutetulla äänellä, mutta näköjään tyynenä, että hän tekisi kaikkensa palvellakseen häntä. "En voi vastata mistään", lisäsi hän. "Ja päättäen niistä kirjeistä, joita olette saanut, ei ole paljon toiveita. Mutta ei ole minun syyni, jollen, kaikesta huolimatta voi pian lähettää teille joitakin hyviä uutisia. Luottakaa minuun."
Lausuttuaan meille vielä joitakin ystävällisiä sanoja, valmistautui hän menemään. Nousin ja lähdin ennen häntä; tahdoin viimeistä kertaa jättää heidät vielä hetkeksi kahden: ja kohta kun olin sulkenut oven takanani, sovitin mustasukkaisuuden koko raivolla silmäni avaimenreikään.
"Milloin saan taas nähdä teidät?" kysyi Smith.
"Ette koskaan", vastasi Brigitte. "Hyvästi Henri." Hän ojensi toiselle kätensä. Smith kumarsi ja vei käden huulilleen ja minä ehdin töin tuskin kadota pimeyteen. Smith meni ohi näkemättä minua.
Kun olin jäänyt kahden Brigitten kanssa, tunsin surun kouristavan sydäntäni. Hän odotti minua, viitta käsivarrella, ja hänen mielenliikutuksensa oli liian ilmeinen, jotta sitä olisi voinut ymmärtää väärin. Hän oli löytänyt avaimen, jota hän äsken oli etsinyt, ja hänen kirjelaatikkonsa oli avoinna. Menin istumaan paikalleni kamiinin ääreen.
"Kuule minua", sanoin uskaltamatta häntä katsoa, "olen ollut sinua kohtaan niin rikollinen, että minun täytyy odottaa ja kärsiä välittämättä kaikesta. Muutos, joka sinussa on tapahtunut, on tehnyt minut niin epätoivoiseksi, etten ole voinut kieltää itseäni kysymästä syytä siihen. Tänään en enää kysy. Jos sinun on vaikea lähteä, niin sano minulle. Olen alistuva."
"Lähtekäämme, lähtekäämme!" vastasi hän.
"Niinkuin tahdot, mutta ole vilpitön. Kuinka kova isku minua kohdanneekin, olen siihen alistuva nurkumatta. Mutta jos minun täytyy sinut menettää ikiajoiksi, niin älä anna minulle turhia toiveita, sillä, kautta Jumalan, en voi niitä kestää."
Hän kääntyi äkkiä minua kohti. "Puhu rakkaudestasi äläkä tuskastasi minulle."
"Ah, rakastan sinua enemmän kuin elämääni! Rakkauteni rinnalla on tuskani vain unelma. Tule kanssani maailman ääriin, missä voin elää ja kuolla sinun kauttasi!"
Näitä sanoja lausuessani astuin askelen häntä kohti. Hän kalpeni ja peräytyi. Hän koetti turhaan pakottaa hymyilyn tuskasta vääntyneille huulilleen. Nojautuen kirjelaatikkonsa yli, sanoi hän: "Silmänräpäys! Minun täytyy vielä polttaa muutamia papereitani." Hän näytti minulle kirjeet N:sta, repi ne rikki ja heitti tuleen. Sitten otti hän käsiinsä toisia papereita, jotka hän levitti pöydälle. Ne olivat kauppiaiden laskuja ja niiden joukossa oli muutamia, jotka eivät vielä olleet maksettuja. Tarkastellessaan niitä alkoi hän puhua vilkkaasti, posket punoittavina kuin kuumeessa. Hän pyysi minulta anteeksi vaiteliaisuuttaan ja käyttäytymistään Parisiin tultuamme. Hän osotti minua kohtaan enemmän hellyyttä ja luottamusta kuin koskaan ennen. Hän hykerteli nauraen käsiään ja ennusti mitä hauskinta matkaa. Hän oli pelkkää rakkautta tai oli ainakin olevinaan sitä. En voi sanoa, kuinka kärsin tuosta teeskennellystä ilosta; tuossa surussa, joka kielsi itsensä, oli syvempi tuska kuin mitä kyyneleet ja moitteet voivat tulkita. Olisin mieluummin nähnyt hänen olevan kylmän ja välinpitämättömän kuin tekevän tuolla tavoin väkivaltaa itselleen. Kaikki oli kuin parodiaa onnellisista hetkistämme. Sanat olivat samat, nainen oli sama ja hyväilyt olivat samat, mutta se mikä kaksi viikkoa sitten olisi saanut minut rakkaudesta juopumaan, se herätti tällä tavoin toistettuna vain kauhuani.
"Brigitte", sanoin äkkiä, "mikä on se salaisuus, jonka minulta kätket? Jos rakastat minua, miksi näyttelet tuota hirveää näytelmää?"
"Minä?" huudahti hän melkein loukkautuneena. "Mikä saa sinut uskomaan, että minä näyttelisin?"
"Mikä minut saa sitä uskomaan? Tunnusta minulle, rakkaani, että sinulla on kuolema sydämessäsi ja että kärsit hirvittäviä tuskia. Tässä on sylini, paina pääsi rintaani vasten ja itke. Silloin otan sinut ehkä mukaani, mutta en tuossa tilassa."
"Lähtekäämme, lähtekäämme!" toisteli hän vielä.
"Ei, kautta kuolemattoman sieluni, ei tällä hetkellä, ei niin kauan kuin joku valhe on meidän välillämme. Pidän enemmän tuskasta kuin tuollaisesta iloisuudesta."
Hän oli ääneti, hämillään siitä, etten antanut pettää itseäni kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta.
"Miksi petämme toisiamme?" jatkoin. "Olen siis vajonnut niin syvään sinun silmissäsi, että todella tahdot teeskennellä minulle? Luuletko siis olevasi tuomittu tähän surulliseen ja onnettomaan matkaan? Olenko siis tyranni, pyöveli, joka raastaa sinut mestauslavalle? Ethän pelkää vihaani, kun voit valehdella minulle tuolla tavoin?"
"Sinä erehdyt", sanoi hän, "minä pyydän; ei enää sanaakaan siitä."
"Miksi niin vähän suoruutta? Jollen olekaan uskottusi, niin ehkä voin saada saman kohtelun kuin ystävä. Jollen voikaan saada tietää, mistä kyyneleesi tulevat, niin enkö voi ainakin saada nähdä niiden juoksevan? Etkö luota edes niin paljon minuun, että uskot minun kunnioittavan suruasi? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Onko mahdotonta löytää mitään parannuskeinoa."
"Sinä erehdyt. Sinä saatat meidät molemmat onnettomuuteen, jos vielä minua kiusaat. Eikö siinä ole kyllin, että nyt lähdemme?"
"Ja tahdotko, että voisin lähteä, kun minun tarvitsee vain silmätä sinuun nähdäkseni, että tämä matka on sinulle epämieluinen ja että vain vasten tahtoasi seuraat mukana. Hyvä Jumala, mitä on se, jota minulta salaat! Miksi leikkiä sanoilla, kun ajatus on läpinäkyvä kuin lasi? Enkö olisi kurja raukka, jos näin ottaisin vastaan, mitä näen sinun vastoin haluasi minulle tarjoavan. Mutta kuinka on minun se hyljättävä, kuinka on minun tehtävä, jollet sinä puhu?"
"Ei, en seuraa sinua vastoin haluani, sinä erehdyt. Rakastan sinua,Octave. Älä kiusaa minua enää."
Hän pani niin paljon hellyyttä näihin sanoihinsa, että lankesin polvilleni hänen eteensä. Kuka olisi voinut vastustaa hänen katsettaan ja hänen äänensä sointua? "Jumalani!" huudahdin. "Sinä rakastat minua, Brigitte? Rakkaani, sinä rakastat minua?"
"Kyllä, rakastan sinua, kuulun sinulle. Tee minulle mitä tahdot.Seuraan sinua, lähtekäämme yhdessä, meitä jo odotetaan."
Hän puristi kättäni käsiensä välissä ja suuteli minua otsaan. "Niin, minun täytyy", kuiskasi hän, "minä tahdon olla sinun viimeiseen hengenvetooni saakka."
"Täytyy", ajattelin itsekseni. Nousin paikaltani. Pöydällä oli vain yksi paperiarkki, jota Brigitte silmäili. Hän tarttui siihen, käänsi sitä ja antoi sen lopulta pudota maahan.
"Siinäkö kaikki?" kysyin.
"Niin, kaikki."
Kun olin tilannut hevoset, en ollut ajatellut, että todella lähtisimme. Olin vain tahtonut tehdä kokeen, mutta asiain pakosta oli siitä tullut täysi tosi. Avasin oven. "Hänen täytyy, hänen täytyy", kertailin ääneen. "Mitä merkitsee tuo sana, Brigitte? Mitä siinä on, jota en ymmärrä? Selitä minulle, muuten jään tähän paikkaan. Miksi sinun täytyy minua rakastaa?"
Hän heittäytyi sohvaan ja väänsi käsiään tuskasta. "Ah onneton, onneton!" sanoi hän, "sinä et koskaan voi rakastaa!"
"Niin, ehkä, uskon, että niin on, mutta kautta Jumalan, minä voin kärsiä. Sinun täytyy rakastaa minua, niinhän sanoit, hyvä, sinun täytyy myöskin minulle vastata. Joskin minä menettäisin sinut ainiaaksi, joskin nämä seinät kaatuisivat päälleni, en lähde täältä ennen kuin olen saanut tietää, mikä se arvoitus on, joka on minua kiusannut kuukauden ajan. Sinun täytyy puhua, muutoin lähden luotasi. Olkoon että olen hullu, raivopää, että tahallani hukkaan elämäni, että kysyn sinulta jotain, jota ei ehkä pitäisi tietää, että selitys välillämme kenties särkee onnemme ja kohottaa ylipääsemättömän muurin välillemme, olkoon että siten juuri teen mahdottomaksi matkan, jota niin olen toivonut; olkoon että se maksaa sekä sinulle että minulle, sinun on puhuttava tai minä luovun kaikesta."
"En, en, minä en puhu!"
"Sinun täytyy puhua! Luuletko ehkä, että olen antanut valheidesi pettää itseäni? Luuletko minun erehtyvän, kun näen sinun päivästä toiseen muuttuvan enemmän kuin päivä vaihtuessaan yöksi? Ja kun sanot minulle syyn olevan joissakin typerissä kirjeissä, jotka eivät ole sen arvoisia että niitä kannattaisi silmäillä alusta loppuun, niin kuvittelet, että uskon tähän tekosyyhyn sentähden, ettet halua mainita minulle muuta? Onko kasvosi siis kipsinaamio, josta ei voi nähdä, mitä sydämessäsi tapahtuu? Mikä käsitys onkaan sinulla minusta? En erehdy niin suuresti kuin luulet, ja varo, ettei äänettömyytesi paljasta mitä niin itsepintaisesti tahdot salata."
"Mitä siis luulet että sinulta kätkisin?"
"Mitä minä luulen! Sinä kysyt minulta sitä! Tahdotko siis uhmata minua vasten kasvoja? Tahdotko pingottaa kärsivällisyyteni äärimmilleen päästäksesi vapaaksi minusta? Niin, varmaankin haavoitettu ylpeytesi vain odottaa, että teen jotain äkkipikaisuudessani. Jos avoimesti sanoisin mitä ajattelen, olisi sinulla käytettävänäsi kaiken naisellisen tekopyhyyden asevarasto; sinä odotat, että syyttäisin sinua voidaksesi vastata, ettei nainen sellainen kuin sinä antaudu minkäänlaisiin selityksiin. Mihin loukatun ylpeyden katseihin osaavatkaan syyllisimmät ja halveksittavimmatkin olennot sinun sukupuolestasi verhoutua! Teidän pääaseenne on äänettömyys; en ole sitä eilispäivänä oppinut. Sinä et halua muuta kuin että sinua loukkaisin, sinä vaikenet, saadaksesi minua sitä tekemään. Niin taistele sydämeni kanssa, sen olet löytävä sieltä, missä tunnet oman sydämesi lyövän. Mutta älä yritä taistella päätäni vastaan, se on kovempi kuin rauta eikä väisty edestäsi!"
"Poika parka", kuiskasi Brigitte, "et siis aio lähteä?"
"En, en lähde muuta kuin rakastajattareni kanssa etkä sinä ole sitä tällä hetkellä. Olen taistellut kyllin, olen kärsinyt kyllin, olen kyllin raadellut sydäntäni! On aika jo päivän koittaa, olen elänyt yössä kyllin kauan. Niin, et siis tahdo vastata."
"En."
"Niinkuin tahdot; siis odotan." Menin istumaan huoneen toiseen päähän, lujasti päättäen, etten nousisi, ennen kuin saisin tietää mitä tahdoin. Hän näytti miettivän astuessaan ylpeän näköisenä edes takaisin huoneessa.
Seurasin häntä ahnein silmin ja hänen hiljaisuutensa lisäsi vähitellen vihaani. En tahtonut, että hän huomaisi sitä. En tiennyt mitä tehdä. Avasin ikkunan. "Käskekää riisumaan hevoset ja maksakaa ajurille! En lähdekään tänä iltana!"
"Onneton!" huudahti Brigitte. Suljin ikkunan ja menin jälleen paikalleni istumaan enkä ollut kuulevinani hänen sanojaan. Olin niin raivoissani, että vain vaivoin saatoin itseäni hillitä. Hänen kylmä äänettömyytensä, hänen lannistumaton itsepintaisuutensa sai minut aivan suunniltani. Raivoni ei olisi ollut suurempi, jos minulla todella olisi ollut todistuksia siitä, että rakastamani nainen oli minut pettänyt. Nyt kun olin tuominnut itseni jäämään Parisiin, katsoin voivani mistä hinnasta hyvänsä pakottaa Brigitteä puhumaan. Koetin etsiä keinoja, millä voisin häneen vaikuttaa ja olisin mielelläni antanut kaikki mitä omistin, jos olisin sellaisen löytänyt. Mitä tehdä, mitä sanoa? Hän seisoi edessäni tyynenä, katsoen surullisesti minua kohti. Kuulin, kuinka hevoset riisuttiin valjaista; ne tömistivät jalkojaan ja niiden tiukujen helinä hävisi kadun humuun. Minun tarvitsi vain mennä ikkunaan saadakseni ne palaamaan, mutta minusta tuntui että ne nyt olivat lähteneet ikiajoiksi. Kiersin avaimen lukkoon ja jokin ääni kuiskasi korvaani: "Nyt olet kahden sen olennon kanssa, joka voi antaa sinulle elämän tai kuoleman."
Koettaessani ajatuksiini syventyneenä etsiä joitakin keinoja, joilla pääsin totuuden jäljille, muistui mieleeni eräs Diderot'n romaani, missä mustasukkainen nainen käyttää sangen omituista tapaa saadakseen selville epäilyksensä rakastajansa uskottomuudesta. Nainen sanoo rakastajalleen, ettei hän häntä enää rakasta ja että hän aikoo hänet jättää. Markiisi des Arcis (se on rakastajan nimi) menee ansaan ja tunnustaa, että hän puolestaan on myöskin väsynyt rakkauteensa. Kun olin aivan nuorena lukenut tämän kohtauksen, oli se minusta tuntunut sangen ovelalta ja muisto siitä sai minut vielä hymyilemään. "Ken tietää", päättelin mielessäni, "jos tekisin samalla tavoin, ehkäpä houkuttelisin Brigitten paljastamaan minulle salaisuutensa."
Raivoisasta vihasta muuttui käytökseni äkkiä viekkaaksi ja ovelaksi. Oliko sitten niin vaikeata saada nainen tahtomattaan puhumaan? Tuo nainen oli rakastajattareni; olisinpa hyvin heikko, ellen onnistuisi. Heittäydyin sohvaan vaivattoman ja välinpitämättömän näköisenä. "Kas vain, rakkaani", sanoin iloisesti, "emme siis ole sillä päällä, että uskoisimme toisillemme salaisuuksia?"
Hän katsahti minuun hämmästyneenä.
"Hyvä Jumala, meidänhän täytyy kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tunnustaa totuus. Odotas, antaakseni sinulle hyvän esimerkin, tunnen halua alottaa: se herättää varmaan luottamustasi ja onhan hyvä puhua suoraan ystävien kesken." Varmaankin ilmaisivat kasvoni minut, sillä Brigitte ei ollut minua kuulevinaan, vaan käveli edes takaisin huoneessa.
"Tiedätkö", sanoin, "että olemme jo kaiken kaikkiaan olleet yhdessä kuusi kuukautta? Meidän elämäntapaamme ei juuri voi sanoa iloiseksi. Sinä olet nuori, minä niinikään; jos sattumalta yhdessäolomme ei sinua miellyttäisi, niin voinko luottaa siihen, että sanot sen minulle suoraan? Omasta puolestani tunnustaisin, jos niin olisi. Ja miksi en sitä tekisi? Onko rikos rakastaa? Onko rikos rakastaa vähemmän tai lakata rakastamasta. Mitä ihmeteltävää olisi siinä, jos meidän iällämme kaipaisi vaihtelua?"
Hän pysähtyi. "Meidän iällämme?" sanoi hän. "Puhutko minulle? Sinä näyttelet nyt vuorostasi."
Veri nousi päähäni. Tartuin hänen käteensä.
"Istu tuohon", sanoin, "ja kuuntele minua."
"Mitä hyötyä siitä olisi? Sinä et puhu itse nyt."
Häpesin omaa juontani ja luovuin siitä.
"Kuule minua", toistelin painolla. "Pyydän sinua istumaan tähän viereeni, ja joskin tahdot itse vaieta, niin suostu ainakin kuulemaan minua."
"Minä kuulen. Mitä on sinulla sanottavaa?"
"Jos joku sanoisi minulle tänään: 'Sinä olet kurja raukka', nousisi koko olentoni kapinaan. Olen yhdenkolmatta vuotias ja olen jo kerran tapellut. Tiedänhän itse omassatunnossani, onko tuossa väitteessä perää, mutta siitä huolimatta pitäisin velvollisuutenani lähteä kohtauspaikalle, asettua vastatusten ensimäisen loukkaajan kanssa ja uskaltaa elämäni — minkätähden? Todistaakseni, etten ole pelkuri, sillä muutoin uskoisivat ihmiset sitä. Tuo sana vaatii aina saman vastauksen huolimatta siitä kuka sen lausuu ja kuinka usein se lausutaan."
"Se on totta; mutta mihin tahdot tulla?"
"Naiset eivät taistele, mutta maailma on kerta kaikkiaan sellainen, ettei ole olemassa ketään, sukupuoleen katsomatta, olipa että hänen elämänsä muutoin on säännöllinen kuin kellon kulku, joka ei kerran saisi nähdä kaikkensa joutuneen epäilyksen alaiseksi. Ajatteles, kuinka moni välttää tämän kohtalon. Mitä silloin tapahtuu? Jos hän on mies, odottaa häntä häpeä, jos hän on nainen, unohdus. Sekä miehelle että naiselle sattuu siis tilaisuuksia, jolloin hän joutuu epäilyksen alaiseksi. Jos nainen on rohkea, nousee hän paikaltaan, huomauttaa läsnäolostaan ja istuutuu taas. Miekanpisto ei todista hänen tapauksessaan mitään. Hänen täytyy puolustaa itseään, mutta hänen täytyy myöskin itse takoa aseensa. Jos joku vieras häntä häväisee, voi ja täytyy hänen häntä ylenkatsoa. Jos hänen rakastajansa häntä loukkaa, ja hän rakastaa tätä, ei hän voi halveksia loukkaajaansa. Silloin on kysymys elämästä."
"Naisen ainoa vastaus on äänettömyys."
"Sinä erehdyt. Rakastaja, joka epäilee häntä, loukkaa epäilyksellään koko hänen elämäänsä, tiedän sen. Mitä todistavat silloin hänen kyyneleensä, hänen menneisyytensä, hänen uskollinen kärsivällisyytensä? Jos nainen vaikenee, menettää rakastaja hänet omasta syystään ja aika tekee oikeutta naiselle. Eikö totta, se on sinunkin ajatuksesi?"
"Ehkä äänettömyys ennen kaikkea."
"Ehkä, sanot? Totta tosiaan, menetän sinut, ellet vastaa minulle.Olen tehnyt päätökseni: lähden yksin."
"Hyvä, Octave…"
"Hyvä", huudahdin, "ajattelet, että aika tekee sinulle oikeutta? Sano ainakin tähän niin tai ei."
"Niin, toivon, että niin tapahtuu."
"Sinä toivot. Kysy sitä vilpittömästi itseltäsi, minä pyydän. Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinulla on tilaisuus puhua kanssani. Sinä sanot rakastavasi minua ja uskon sen. Minä epäilen sinua; onko tarkoituksesi antaa minun lähteä ja luottaa siihen, että aika tekee sinulle oikeutta?"
"Ja mistä epäilet sinä minua?"
"En tahtonut sitä lausua, koska pidin sitä tarpeettomana. Mutta tässä kurjuudessa voi se olla yhdentekevää. Sinä petät minua, sinä rakastat toista — kas siinä meidän molempien salaisuus."
"Ketä?" kysyi hän.
"Smithiä."
Hän painoi kätensä huulilleni ja kääntyi pois. En voinut puhua enempää. Loimme molemmat silmämme maahan ja vaivuimme ajatuksiimme.
"Olen paljon kärsinyt", alkoi hän puhua, voimiaan ponnistaen, "ja otan taivaan todistajakseni, että antaisin elämäni sinun puolestasi. Niin kauan kuin minulle jää pienikin toivon kipinä, olen valmis edelleen kärsimään, mutta vaikka sillä ehkä kiihotan vihaasi, ystäväni, täytyy minun sanoa, että olen nainen. On turhaa pyrkiä kauemmas kuin inhimilliset voimat riittävät. En milloinkaan aio vastata viittaukseesi. Kaikki mitä tällä hetkellä voin tehdä on pyytää sinulta polvillani, että vielä lähtisit kanssani."
Hän polvistui näitä sanoja lausuessaan; minä nousin paikaltani.
"On todella typerää luulla", sanoin katkerasti, "että voisi saada naista tunnustamaan totuuden! Mies joka sitä yrittää, saa osakseen vain halveksumista ja hän ansaitsee sitä todella. Totuutta eivät saa tietää muut kuin ne, jotka lahjovat hänen kamarineitsyensä ja hiipivät hänen vuoteensa luo kuullakseen, mitä hän puhuu unissaan, vain ne, jotka itse tekeytyvät naisiksi saadakseen alennuksessaan nähdä kaikki mitä pimeässä tapahtuu. Mutta mies, joka avoimesti kysyy totuutta, joka rohkeasti ojentaa kätensä tuota pelottavaa almua kohti, hän ei saa sitä koskaan. Häneen nähden ollaan varuillaan, vastauksen sijasta, kohotetaan hänelle olkapäitä, ja jos hän kiivastuu, niin noustaan kuin hyveessään loukattu vestaali ja lausutaan tuo naisellinen oraakkelisana, että epäluulo tappaa rakkauden ja ettei voi antaa anteeksi kysymystä, johon ei voi vastata. Ah Jumala, mikä kärsimys! Milloin on tämä loppuva?"
"Kun tahdot", sanoi hän jääkylmällä äänellä. "Olen siihen yhtä kyllästynyt kuin sinäkin."
"Jätän siis sinut kohta; ja aika tekee sinulle oikeutta! Aika, aika! Sinä julma rakastettu, muista tämä hyvästijättöni! Aika! Ja kauneutesi, rakkautesi, onni, mihin on se kaikonnut? Sinä kadotat siis minut ilman kaipausta? Niin sinä ajattelet varmaankin, eikö totta, että mustasukkainen rakastajasi on kerran saava todistuksen viattomuudestasi ja että hän silloin on ymmärtävä, minkälaista sydäntä hän on haavoittanut? Hän on itkevä häpeäänsä, hän on menettävä ilonsa ja unensa ja hän on elävä vain muistaakseen, että hän olisi voinut elää onnellisena. Mutta sinä päivänä, kun tuo tapahtuu, on ehkä hänen ylpeä rakastajattarensa kalpeneva nähdessään kostonsa ja sanova itselleen: 'Jospa olisinkin tehnyt sen!' Ja usko minua, jos hän on rakastanut, ei ylpeys voi häntä lohduttaa."
Olin luullut voivani puhua kylmästi, mutta en ollut enää oman itseni herra. Kävelin nyt vuorostani kiivaasti edes takaisin. On olemassa katseita, jotka ovat kuin miekan terä ja jotka sattuvat toisiinsa kuin säilät. Sellaisia oli ne silmäykset, joita Brigitte ja minä tuona hetkenä vaihdoimme. Katsoin häneen niinkuin vanki katsoo koppinsa ovea. Murtaakseni sen sinetin, jota hän kantoi huulillaan ja pakottaakseni hänet puhumaan, olisin voinut uhrata sekä hänen että oman elämäni.
"Mitä sinä tahdot minusta? Mitä haluat, että sinulle sanoisin?" kysyi hän.
"Sano mitä kannat sydämmelläsi. Oletko kyllin julma pakoittaaksesi minua sitä toistamaan?"
"Ja sinä, sinä itse", huudahti hän, "etkö ole sata kertaa julmempi? Sanot hulluksi sitä miestä, joka toivoo saavansa tietää totuuden. Hupakko on se nainen, voin puolestani sanoa, joka toivoo, että häntä uskotaan! Sinä tahdot tietää salaisuuteni, mutta minulla ei ole muuta salaisuutta kuin että rakastan sinua. Mutta sinä etsit vaan jotakin toista. Sinä syytät minua kalpeudesta, jonka olet itse aiheuttanut. Minä hupakko! Olen tahtonut kärsiä hiljaisuudessa, salata sinulta kyyneleeni ja sinä koetat päästä niiden jäljille käyttääksesi niitä todistuksina rikollisuudestani. Minä hupakko! Olen halunnut lähteä kanssasi merien taakse, jättää Ranskan, kuollakseni kanssasi, kaukana kaikesta, joka minua on rakastanut, sitä sydäntä vasten, joka minua epäilee. Hupakko! Uskoin, että totuudella olisi katseensa, äänenpainonsa, josta sen tuntisi. Ah, kun ajattelen sitä, olen tukahtua kyyneliini! Miksi lainkaan houkutella minua mukaan tällaista loppua varten, joka ikiajoiksi veisi rauhani? Päätäni pyörryttää, en tiedä mitään."
Hän kumartui itkien puoleeni. "Minä hupakko!" toisti hän sydäntä särkevällä äänellä.
"Ja mitä on tämä kaikki?" jatkoi hän. "Kuinka kauan aiot jatkaa? Mitä voin tehdä alati uusiutuville epäilyksillesi? Sanot, että minun tulee puhdistaa itseni niistä. Mistä? Siitäkö, että tahdon lähteä kanssasi, rakastaa, kuolla ja kärsiä? Jos teeskentelen iloa, loukkaan sinua. Uhraan kaikki matkustaakseni kanssasi, mutta, jos todella olisimme lähteneet, emme olisi matkustaneet virstaakaan, kun jo olisit katsonut taaksesi. Mitä teenkin, herätän suuttumustasi ja pilkkaasi. Ah, rakas lapseni, jospa tietäisit, mikä jäätävä tuska on nähdä sydämen yksinkertaisimpiin sanoihin vastattavan epäilyksellä ja pilkalla! Sinä menetät siten elämän ainoan onnen: kyvyn rakastaa koko sydämellä. Sinä olet surmaava kaikki jalot ja hienot tunteet niissä, jotka sinua rakastavat, ja sinä olet itsekin lopulta uskova vain kaikkein karkeimpaan. Sinulle ei rakkaudesta jää muuta kuin sitä mikä on näkyvintä ja mitä voi sormella koskettaa. Sinä olet nuori, Octave, ja sinulla on pitkä elämä edessäsi. Sinä olet saava toisia rakastajattaria. Ylpeys, josta mainitsit, merkitsee vähän eikä se ole minua lohduttava. Mutta suokoon Jumala, että kerran kyynel silmissäsi palkitsisi minulle kaikki ne, jotka nyt saat minun silmistäni vuotamaan."
Hän nousi.
"Onko minun se siis sanottava? Onko minun sanottava, etten kuuden kuukauden aikana ole kertaakaan paneutunut levolle, sanomatta itselleni, että kaikki on turhaa, ettet ole koskaan parantuva, etten ole noussut yhtenäkään aamuna vuoteesta ajattelematta, että minun on vielä koetettava, ettet ole sanonut minulle sanaakaan, joka ei ole antanut minun tuntea, että minun on lähdettävä luotasi, ettet ole minua hyväillyt ilman että olisin tuntenut, että minun olisi mieluummin ollut kuoltava? Onko minun sanottava, että päivästä päivään, hetkestä hetkeen, horjuen pelon ja toivon vaiheilla olen tuhannet kerrat ollut kiusauksessa koettaa lopullisesti voittaa joko rakkauteni tai tuskani? Onko minun kerrottava, että niin pian kuin avasin sydämeni sinulle, viskasit ivallisen katseen syvään sen sopukoihin saakka, ja että kun sen taas suljin tunsin omistavani aarteen, johon yksin sinulla oli omistusoikeus? Onko minun kerrottava kaikista niistä heikkouksista ja salaisuuksista, jotka tuntuvat lapsellisilta sen mielestä, joka ei niitä kunnioita? Onko minun mainittava, että kun vihoissasi lähdit luotani, sulkeuduin huoneeseeni lukeakseni ensi kirjeitäsi? Onko minun kerrottava, että on olemassa eräs valssi, jota en koskaan turhaan soittanut, kun kovin ikävöin sinua palaavaksi? Ah, minua onnetonta, kuinka kalliiksi ovat kaikki mykät kyyneleeni, kaikki hellät mielettömyyteni tulleet! Nyt tahdon itkeä. Koko minun tuskani ei ole ollut miksikään hyödyksi."
Tahdoin keskeyttää hänet.
"Anna minun puhua. Kerran on minun se sinulle sanottava. Sano, miksi minua epäilet? Kuuden kuukauden aikana olen ajatuksineni, ruumiineni ja sieluineni kuulunut vain sinulle. Mistä uskallat sinä minua epäillä? Tahdotko lähteä Sveitsiin? Olen valmis, kuten näet. Luuletko, että sinulla on kilpailija? Kirjoita hänelle kirje ja minä panen nimeni sen alle. Mitä on meidän tekeminen, mihin lähteminen. Tehkäämme päätös. Emmekö ole aina yhdessä. Miksi jätät minut? En voi olla samalla sinusta kaukana ja sinua lähellä? Sanot, että miehen täytyy voida uskoa rakastajattareensa; se on totta. Rakkaus on joko hyvä tai paha voima; jos se on hyvä, täytyy siihen luottaa, jos se on paha, täytyy siitä parantaa. Tämä on uhkapeliä ja meidän sydämemme ja elämämme ovat siinä panoksina. Se on kauheaa! Tahdotko kuolla? Se on pian tehty. Kuka olen siis kun minua voi niin epäillä."
Hän pysähtyi peilin eteen.
"Kuka olen siis", toisteli hän. "Mitä minusta ajattelet? Silmäile kasvojani."
"Sinua epäillään!" huudahti hän, kääntyen peilikuvansa puoleen. "Te kalpeat kasvot, teitä epäillään! Te kuopalle painuneet posket, te väsyneet silmät, teitä epäillään ja teidän kyyneleitänne! Tyhjentäkää kärsimystenne malja. Antakaa niiden suudelmien, jotka ovat kuivanneet kyyneleenne, sulkea luomenne! Astu maan kylmään poveen, sinä horjuva ruumis, joka et enää jaksa pysyä suorana. Kun olet haudassa, uskotaan sinua ehkä, jos epäilys uskoo kuolemaa. Sinä surun haamu, millä rannalla tahdot harhailla ja valittaa? Mikä on se tuli, joka sinua kalvaa? Sinä teet matkasuunnitelmia, sinä, jonka toinen jalka jo on haudassa! Kuole! Jumala on todistajasi, että olet tahtonut rakastaa. Mitä rakkauden aarteita onkaan sydämessäsi herätetty; mitä unia onkaan sinun annettu nähdä ja millä myrkyillä sinut nyt surmataan. Mitä pahaa olet tehnyt, kun suoniisi on sytytetty tämä hehkuva kuume, joka sinut hivuttaa kuolemaan? Mikä hulluus onkaan saanut vallan siinä olennossa, joka jalallaan työntää sinut hautaan, sillä aikaa kun hänen huulensa puhuvat sinulle rakkaudesta. Mitä on sinusta tuleva, jos vielä jäät elämään? Etkö ole jo kärsinyt kyllin? Mitä todistuksia voit antaa tuskastasi, kun ei sinua, joka olet itse elävä todistus sanojesi totuudesta, uskota? Mitä kärsimyksiä aiot vielä itsellesi varata, joita et jo olisi kokenut? Millä uhrauksilla olet lepyttävä sammumattoman, kyllästymättömän rakkauden? Sinä olet vain tuleva pilkan esineeksi ja turhaan olet etsivä jotain autiota seutua, missä ohikulkeva ei osottaisi sinua sormellaan! Olet menettävä kaiken häpeäntunteen, vieläpä ulkonaisen siveytesi varjon, joka on ollut sinulle niin kallis; ja se mies, jonka tähden olet alentanut itsesi, on oleva ensimäinen sinua rankaisemaan siitä. Hän on moittiva sinua siitä että elät vain häntä varten ja että uhmaat maailmaa hänen tähtensä, ja kun ystäväsi tuomiten kuiskuttavat ympärilläsi on hän epäilevä heidän katseissaan liiallista myötätuntoa sinua kohtaan. Hän on syyttävä sinua petoksesta, jos vielä joku käsi puristaisi kättäsi tai jos autiossa elämässäsi tapaisit jonkun ohikulkijan, joka sinua säälisi. Jumalani, muistatko kesäpäivää, kun päähäsi painettiin valkea ruususeppel? Tuoko otsa todella sitä kantoi? Ah, ettei se käsi, joka ripusti sen rukouskappelin seinälle, ole muuttunut tomuksi niinkuin sekin! Oi kotilaaksoni, oi vanha tätini, joka nyt lepäät rauhassa, oi lehmukseni, valkea kauriini ja kunnon talonpoikani, jotka piditte minusta niin paljon, muistatteko vielä, että olette nähneet minut onnellisena, ylpeänä, levollisena ja kunnioitettuna? Kuka on tuonut tielleni tämän muukalaisen, joka on raastanut minut teidän luotanne? Kuka on antanut hänelle oikeuden astua kyläni polkuja? Ah, onneton, miksi käännytkin häntä kohti tuona ensi päivänä, jolloin hän sinua seurasi? Miksi otit vastaan hänet kuin veljen? Miksi avasit hänelle ovesi ja ojensit hänelle kätesi? Octave, Octave, miksi olet rakastanut minua, jos kaiken täytyi päättyä tällä tavalla!"
Hän oli pyörtymäisillään, vein hänet nojatuoliin istumaan ja hän vajosi siihen pää olkaani vasten. Hirvittävä ponnistus, mitä sellaisella katkeruudella minulle puhuminen oli häneltä kysynyt, oli vienyt kaikki hänen voimansa. Loukatun rakastajattaren asemasta tapasinkin valittavan ja kärsivän lapsen. Hän sulki silmänsä, puristin hänet käsivarsiini ja hän makasi liikkumatta sylissäni.
Kun hän tuli tajuihinsa, valitti hän hirvittävää väsymystä ja pyysi hellällä äänellä minua jättämään itsensä, voidakseen mennä vuoteeseensa. Hän saattoi tuskin kävellä; kannoin hänet alkooviin ja asetin hänet hiljaa vuoteeseen. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään tuskia; hän lepäsi kärsimyksensä jälkeen kuin matkamies, joka lepää väsymyksestä, eikä näyttänyt sitä enää muistavan. Hänen heikko ja hento ruumiinsa taipui ilman taistelua; olin todella, kuten hän oli sanonut, mennyt pitemmälle kuin hänen voimansa riittivät. Hän piti kättään kädessäni; syleilin häntä ja meidän vielä rakastavat huulemme yhtyivät kuin tietämättään. Ja niin nukkui hän, tämän kauhean kohtauksen jälkeen, sydäntäni vasten, hymyillen kuin rakkautemme ensi päivänä.
Brigitte nukkui. Mykkänä ja liikkumattomana istuin hänen päänalaisensa vieressä. Niinkuin maamies rajuilman jälkeen laskee tähkäpäiden tuhoa pellollaan, niin menin minä itseeni tarkastamaan sitä pahaa mitä olin tehnyt.
Tunsin kohta, että se oli auttamaton. Jotkut kärsimykset ilmoittavat väkivaltaisuudessaan saavuttaneensa äärimmäisen asteensa, ja kuta enemmän häpeää ja katumusta tunsin, sitä selvemmäksi kävi minulle, ettei meillä äskeisen kohtauksen jälkeen ollut muuta neuvoa kuin sanoa toisillemme hyvästi. Kuinka rohkea Brigitte olikin, oli hän jo tyhjentänyt surullisen rakkautensa kalkin sakkaan saakka; ja jollen halunnut nähdä hänen kuolevan, täytyi hänen saada levätä kärsimystensä jälkeen. Oli usein sattunut, että hän oli minua ankarasti moittinut, vieläpä sanoilla, jotka ilmaisivat syvempää suuttumusta kuin hänen sanansa tällä kertaa. Mutta se, mitä hän äsken oli puhunut, ei ollut loukatun ylpeyden sanelemaa, se oli totuus, joka työnnettynä sydämen syvimpään sopukkaan, oli taittanut hänet murtautuessaan esiin. Nykyiset olosuhteet ja kieltoni lähteä hänen kanssaan tekivät kaiken toivon mahdottomaksi. Jos hän olisikin tahtonut antaa anteeksi, ei hänellä olisi ollut siihen kyllin voimia. Sitä todisti jo hänen unensa, joka muistutti kuolemaa ja joka oli loppuun saakka väsyneen. Hänen äkillinen hiljaisuutensa, lempeys, jota hän oli osottanut palatessaan tajuntaan, hänen kalpeat kasvonsa ja hänen suudelmansa, kaikki puhui minulle, että suhteemme oli lopussa ja että olin ainiaaksi repinyt rikki viimeiset yhdistävät siteet. Samalla tavalla kuin hän nyt nukahti, olisi hän nukkuva ikuiseen uneen ensi kärsimyksestä, jonka hänelle tuottaisin. Kello löi ja minä tunsin, että mennyt tunti oli vienyt mukanaan elämäni, joka oli yhteinen hänen kanssaan.
Kun en tahtonut kutsua palvelijaa sisään, olin itse sytyttänyt Brigitten lampun. Katselin sen heikkoa valoa ja ajatukseni lepattivat pimeässä kuin sen häälyvät varjot.
Mitä lienenkin sanonut ja tehnyt, ei ajatus Brigitten jättämisestä ollut vielä koskaan tullut mieleeni. Olin sadat kerrat tahtonut lähteä hänen luotaan; mutta jokainen, joka on rakastanut, tietää, mitä se merkitsee. Ne olivat vain ohimeneviä epätoivon tai vihan puuskia. Niin kauan kun tiesin hänen rakastavan minua, olin myöskin varma omasta rakkaudestani. Ensi kerran nousi voittamaton kohtalo meidän välillemme. Tunsin painostavaa väsymystä, joka esti minua näkemästä mitään selvästi. Olin painautunut alkoovin viereen, ja vaikka ensi hetkestä lähtien olin käsittänyt onnettomuuteni koko laajuuden, en tuntenut sen johdosta mitään tuskia. Sen mitä ajatukseni käsitti — sitä ei heikko ja säikähtänyt sydämeni tahtonut nähdä. "Kas niin", sanoin itsekseni, "ei ole epäilystä siitä. Sinä olet tämän tahtonut ja tehnyt. On aivan varma, ettemme enää voi elää yhdessä; en tahdo tappaa tätä naista — siis täytyy minun jättää hänet. Se on päätetty, lähden huomenna."
Puhuessani näin itselleni, en ajatellut erehdyksiäni, en menneisyyttä enkä tulevaisuutta; en muistanut Smithiä enkä mitään muutakaan tänä hetkenä. En olisi voinut sanoa, mikä oli saattanut minut nykyiseen mielentilaani tai mitä olin tehnyt tunnin aikaan. Tuijotin huoneen seiniin ja luulen, että ainoa ajatukseni oli, millä vaunuilla huomenna lähtisin.
Olin verraten kauan tässä oudon tyynessä tilassa. Olin kuin mies, joka on saanut tikarin iskun rintaansa: hän tuntee ensin vain teräksen kylmyyden, hän ottaa vielä horjahtaen muutamia askelia, ihmetellen, mitä on tapahtunut. Mutta vähitellen pursuaa veri esiin, pisara pisaralta, haava aukeaa: tumma purppura punaa kentän, kuolema saapuu. Mies hätkähtää sen tuloa ja vaipuu kuin salaman lyömänä maahan. Siten kuuntelin, näköäni kylmänä, kuinka onnettomuus lähestyi. Toistin hiljaa itselleni, mitä Brigitte oli sanonut, ja järjestelin esineet hänen ympärilleen sillä tavoin kuin tiesin hänen niitä pitävän yön aikaan. Katselin häntä, menin ikkunan luo, painoin otsani ruutua vasten, silmäilin pimeää raskasta taivasta ja palasin taas vuoteen luo. Lähteä huomenna, se oli ainoa ajatukseni, ja vähitellen tuli sanalähteäminulle ymmärrettäväksi. "Ah, hyvä Jumala!" huudahdin äkkiä. "Menetän rakastajatar raukkani, en ole siis osannut oikein häntä rakastaa!"
Hätkähdin näitä sanojani, ikäänkuin joku toinen olisi ne lausunut.Ne värähtivät koko olennossa kuin myrskyn puuska tuulikantelessa.Yhdessä hetkessä syöksyi kahden vuoden tuska sydämeeni ja senjälessä nykyhetken tuska. Kuinka voin kuvata sellaista kärsimystä?Ehkä yhdellä sanalla niille, jotka ovat rakastaneet. Olin tarttunutBrigitten käteen ja hän kuiskasi unessaan nimeäni.
Nousin ja aloin kulkea huoneessa. Kyynelvirta kostutti poskiani. Ojensin käsivarteni ikäänkuin vielä tarttuakseni entisyyteeni, joka pakeni luotani. "Onko tämä mahdollista?" toistelin itsekseni. "Menettää sinut! En voi rakastaa ketään muuta kuin sinua. Lähdetkö iäksi luotani? Elämäni, rakkaani, ihailtuni, pakenetko luotani, enkö saa sinua koskaan enää nähdä? Enkö koskaan, enkö koskaan!" Lausuin viime sanat ääneen, kääntyen nukkuvan Brigitten puoleen, ikäänkuin, pyytäen häneltä vastausta. "En koskaan, en koskaan ole siihen suostuva! Ja minkätähden kaikki tämä? Miksi sellainen ylpeys? Eikö siis ole mitään keinoa hyvittää sitä pahaa, jonka olen sinulle tehnyt. Minä rukoilen, etsikäämme yhdessä. Etkö ole antanut minulle anteeksi tuhansia kertoja? Sinä rakastat minua, sinä et voi jättää minua, sinulta puuttuu voimia siihen. Mitä luulet että voimme tehdä, jos eroamme?"
Äkillinen raivo valtasi minut. Kuljin huoneessa edestakaisin, puhuin järjettömiä sanoja ja etsin jotain esinettä, jolla olisin voinut päättää päiväni. Lopuksi lankesin polvilleni ja löin päätäni vuoteen laitaan. Brigitte liikahti ja minä hillitsin kohta itseni.
"Jospa herättäisin hänet!" puhelin vavisten. "Mitä teetkään, mieletön? Anna hänen nukkua aamuun asti, sinulla on vielä yö häntä katsoa."
Istuin entiselle paikalleni. Pelkäsin niin herättäväni hänet, että tuskin uskalsin hengittää. Sydämeni tuntui pysähtyneen samassa hetkessä kuin kyyneleeni. Tunsin jäätävän kylmyyden värisyttävän jäseniäni, ja ikäänkuin pakottaakseni itseni olemaan hiljaa, sanoin: "Katsele häntä, se on sinulle vielä sallittu."
Minun onnistui lopulta tyynnyttää itseni ja tunsin lempeämpien kyynelten kostuttavan poskiani. Raivokohtaustani seurasi syvä liikutus. Minusta tuntui kuin ilma olisi ollut täynnä huokauksia. Kumarruin Brigitten pään yli, nähdäkseni hänet viimeistä kertaa, ikäänkuin hyvä enkelini olisi kehoittanut minua painamaan hänen rakkaat piirteensä sieluuni.
Kuinka kalpea hän oli! Hänen silmissään, joita ympäröivät sinertävät renkaat, kimalteli vielä kyyneliä. Hänen vartalonsa, ennen niin kevyt, tuntui koukistuneen raskaan taakan alla; hänen laihtunut poskensa lepäsi hänen heikossa kädessään ja hänen otsallaan näytti olevan merkkejä kärsimyksen verisestä orjantappurakruunusta. Muistin mökin, jossa ensi kerran tapasimme. Kuinka nuori hän olikaan silloin, kuusi kuukautta sitten! Kuinka hän oli iloinen, vapaa ja suruton! Mitä olin tehnyt tuosta kaikesta? Oli kuin joku tuntematon ääni olisi toistanut minulle vanhan laulun, jonka jo aikoja sitten olin unohtanut:
Altra volta gieri biele,Bianch'e rossa com' un' fiore;Ma ora nò. Non son più biele,Consumatis dal' amore.
Tuota vanhaa laulua oli ensimäisen rakastajattareni tapana laulaa ja minusta tuntui kuin nyt ensi kerran olisin ymmärtänyt sen surumielistä murrekieltä. Toistelin sitä, ikäänkuin olisin sen tähän saakka säilyttänyt muistissani käsittämättä sen arvoa. Miksi olin sen oppinut ja miksi muistin sen nyt? Tuossa makasi hän, kuihtunut kukkani, valmiina kuolemaan, rakkauden murtamana.
"Katsele häntä", sanoin nyyhkien itselleni. "Katsele häntä! Ajatteleniitä, jotka valittavat etteivät heidän lemmittynsä pidä heistä.Sinun rakastajattaresi pitää sinusta ja on kuulunut kokonaan sinulle.Ja sinä menetät hänet, et ole osannut rakastaa."
Tuskani oli liian suuri. Nousin ja aloin uudelleen kävellä huoneessa. "Niin", jatkoin yksinpuheluani, "katsele häntä! Ajattele niitä, joita suru kalvaa ja jotka kantavat tuskansa yksinäisyydessä, voimatta jakaa sitä kenenkään kanssa. Tuskaa, jota kärsit, ovat myöskin toiset kokeneet, siinä ei ole mitään, joka olisi yksin sinulle ominaista. Ajattele niitä, joilla ei ole äitiä, sukulaisia, ei ystäviä eikä koiraa lohtunaan; ajattele niitä, jotka etsivät eivätkä löydä, niitä jotka itkevät ja joita siitä pilkataan, jotka rakastavat ja joita halveksitaan, jotka kuolevat ja unohdetaan. Tuolla alkoovissa, edessäsi, lepää olento, jonka luonto on ehkä tarkoittanut juuri sinua varten. Hänen sielunsa ja ruumiinsa ovat olleet sinun kaltaisesi; kuutena kuukautena ei suusi ole lausunut yhtään sanaa, ei sydämesi kertaakaan ole lyönyt, ilman että olet saanut vastaukseksesi sanan tai sydämen lyönnin. Ja tämä nainen, jonka Jumala on sinulle lähettänyt niinkuin hän lähettää kasteen maan yrtille, hän on liukunut sydämesi ohi. Tämä olento, joka taivaan lähettämänä on tullut syli avoinna sinua vastaan, antaakseen sinulle elämänsä ja sielunsa, hän on katoava kuin varjo, jättämättä mitään jälkeä. Kun sinun huulesi koskettivat hänen huuliaan, kun käsivartesi kiertyivät hänen kaulaansa, kun ikuisen rakkauden enkelit yhdistivät teidät kuin yhdeksi olennoksi, olitte te kauempana toisistanne kuin kaksi pakolaista, kumpikin omalla puolellaan maapalloa. Katso häntä ja ole, ennen kaikkea, hiljaa. Sinä voit vielä katsoa häntä yhden yön, jolleivät valituksesi herätä häntä."
Vähitellen tulivat ajatukseni yhä synkemmiksi ja vastustamaton voima pakotti minut syventymään itseeni.
Saada aikaan pahaa! — se oli siis se tehtävä, jonka Kaitselmus oli minulle uskonut! Minulle, jonka omatunto raivonpuuskienkin keskellä sanoi, että olin hyvä! Minulle, jonka leppymätön kohtalo työnsi yhä syvemmälle kuiluun, minulle, joka itse näin salaisella kauhulla syvyyden, jota kohti syöksyin! Minulle, joka aina, kaikesta huolimatta, vaikka olisin tehnyt jonkun rikoksen ja näillä käsilläni vuodattanut verta, minulle, joka olisin kuitenkin toistanut, että sydämeni ei ollut syyllinen, että erehdyin, etten ollut minä itse, joka sillä tavoin menettelin, vaan onneton kohtaloni, paha henkeni, joku vieras, joka oli ottanut asunnon minussa! Minäkö siis saisin aikaan pahaa! Ja kuuden kuukauden aikana olin vain sitä tehnyt: ei ollut kulunut päivääkään, etten olisi täydentänyt tuota jumalatonta työtäni. Minulla oli tällä hetkellä siitä todistus silmieni edessä. Mies, joka oli rakastanut Brigitteä, joka oli soimannut ja loukannut häntä, joka oli jättänyt hänet ja tullut taas hänen luokseen, mies, joka oli pelottanut ja vakoillut häntä ja viimein pakottanut hänet tuolle tuskan vuoteelle, olin minä! Löin sydämeeni voimatta sitä uskoa. Katsoin Brigitteä, kosketin häntä kädelläni tullakseni vakuutetuksi, etten uneksinut. Kalpeat kasvoni, jotka näin peilissä, katsoivat minuun ihmeissään. Kuka oli tuo olento, jolla oli minun piirteeni? Kuka oli tuo säälimätön mies, joka sadatteli minun suullani ja rääkkäsi minun käsilläni? Häntäkö äitini kutsui Octaveksi? Hänetkö olin nähnyt entisaikaan, viisitoistavuotiaana, metsälähteissä, joiden yli kumarruin sydän yhtä puhtaana kuin niiden kristallikirkas vesi?
Suljin silmäni ja ajattelin lapsuuteni päiviä. Niinkuin päivänsäde tunkeutuu läpi pilvien, tunkeutui tuhat muistoa sydämeeni. "Ei", sanoin itselleni, "en ole tehnyt tätä. Kaikki mikä tässä huoneessa minua ympäröi, on mahdoton uni." Muistelin aikaa, jolloin vielä olin kaikesta tietämätön ja jolloin tunsin sydämeni aukeavan ottaessani ensi askeleitani elämässä. Muistin vanhan kerjäläisen, jonka oli tapana istua kivipenkillä erään mökin edessä: minut lähetettiin joskus viemään hänelle aamiaisemme tähteitä. Näin hänet heikkona ja kumarana ojentaen minua kohti ryppyiset kätensä ja hymyillen siunaavan minua. Tunsin aamutuulen henkäyksen ohimoillani ja jotain vilvoittavaa kuin kaste lankeavan taivaasta sieluuni. Samassa aukaisin silmäni ja näin lampun valossa todellisuuden edessäni.
"Et siis pidä itseäsi syyllisenä?" kysyin kauhulla itseltäni. "Sinä joka vielä eilen olit synnin oppilas, pidätkö itseäsi viattomana sentähden, että voit itkeä? Se mitä pidät omantuntosi todistuksena onkin ehkä vain katumusta ja kuka murhamies ei sitä tuntisi? Jos hyveesi valittaa kärsivänsä, kuka sanoo sinulle, ettei se tapahdu siksi että se tuntee kuolevansa? Onneton, niitä etäisiä ääniä, joita kuulet sydämessäsi, pidät nyyhkytyksinä, mutta ne ovatkin ehkä vain lokin, tuhoa ennustavan myrskylinnun ääniä, joita haaksirikko houkuttelee luokseen. Kuka on kertonut sinulle, millainen lapsuus niillä on ollut, jotka ovat kuolleet verisin käsin? He ovat myöskin olleet hyviä lapsuudessaan ja kätkeneet joskus kasvonsa käsiinsä muistellakseen sitä aikaa. Sinä teet pahaa ja kadut sitä? Sitä teki myöskin Nero, kun hän oli tappanut äitinsä. Kuka on sanonut sinulle, että kyyneleet pesevät meidät puhtaiksi?
"Ja vaikkapa niin olisikin, vaikkapa olisi totta, että osa sielustasi pysyisi vieraana synnille, mitä teet toiselle puolelle itsestäsi? Sinä olet vasemmalla kädelläsi koitteleva niitä haavoja, joita oikea kätesi on iskenyt; sinä olet tekevä hyveestäsi kääriliinan kätkeäksesi siihen rikoksesi ja miekkaan, jolla lyöt, olet kuin Brutus kaivertava Platon kaunopuheisia sanoja. Ja tämän aseesi olet sinä työntävä sen olennon poveen, joka avaa sinulle sylinsä, sinä olet saattava hautuumaahan intohimojesi jäännökset, ja sirottava niiden haudalle säälin kylmiä kukkia. Sinä sanot niille, jotka näkevät sinut: 'Entäs sitten? Minut on opetettu tappamaan; huomaa, että itken vielä ja että Jumala on tehnyt minut paremmaksi!' Sinä olet puhuva nuoruudestasi, sinä olet vakuuttava itsellesi, että taivas on antava sinulle anteeksi, että onnettomuutesi ei ole sinun tahdostasi tapahtunut ja sinä olet pitävä kauniita puheita unettomille öillesi, jotta ne antaisivat sinulle hetkenkin levon.
"Mutta ken tietää? Sinä olet vielä nuori. Kuta lujemmin luotat sydämeesi, sitä pahemmin on ylpeytesi sinut eksyttävä. Tässä seisot ensimäisillä raunioilla, jotka olet jättävä jälkeesi. Jos Brigitte kuolee huomenna, olet itkevä hänen haudallaan; mutta minne menet hänet jätettyäsi? Lähdet ehkä kolmeksi kuukaudeksi Italiaan, verhoudut viittaasi kuin ikävystynyt englantilainen ja eräänä kauniina aamuna jossakin majatalossa juotuasi tarpeeksi, päättelet, että olit jo väsynyt omantunnonvaivoihin ja että täytyy unohtaa voidakseen taas alkaa elämän uudelleen. Sinä joka olet liian myöhään alkanut itkeä, varo, ettet jonakin päivänä huomaa, ettet enää voikaan saada kyyneliä silmiisi. Ken tietää kuinka on käyvä, jos joku alkaisi tehdä ivaa tuskistasi, joita nyt pidät niin syvällisinä? Jos jonakin päivänä joku kaunis nainen tanssiaisissa säälivästi hymyilee sinulle, kuullessaan että vielä suret kuollutta rakastajatarta, ken tietää, etkö silloin ehkä ole ylpeilevä siitä, mikä tänään sinua niin surettaa? Kun nykyhetki, joka saa sinut värisemään ja jota et uskalla katsoa silmästä silmään, on muuttunut menneisyydeksi, vanhaksi tarinaksi, hämäräksi muistoksi, eikö ehkä voi sattua että jonakin iltana maailmanmiesten seurassa heittäydyt selkäkenoon nojatuolissa ja kerrot hymy huulilla siitä, mitä nyt näet kyyneleet silmissä? Niin niellään häpeä, se on maailman tapa. Olet alkuaan hyvä, olet tullut heikoksi, olet muuttuva pahaksi.