"Älkää tulko lähelleni", huusi hän. "Älkää ottako askeltakaan minua kohti."
"Rakkaani, älkää peljätkö", vastasin. "Olen tuskassani ja kiihkossani unohtanut itseni ja te voitte minua siitä rangaista. Tehkää minulle mitä tahdotte, lähtekää matkalle tai lähettäkää minut, minne mielitte. Tiedän, että rakastatte minua, Brigitte, ja te olette täällä yhtä hyvässä turvassa kuin koskaan joku kuningas linnassaan."
Rouva Pierson suuntasi minuun kyyneleisen katseensa. Näin elämäni onnen tulevan vastaani siinä pikaisessa katseessa. Kuljin tien yli hänen luokseen ja polvistuin hänen eteensä. — Se on vähän rakastanut, joka tietää kertoa, millä sanoilla hänen rakastajattarensa on hänelle tunnustanut tunteensa.
Jos olisin jalokiviseppä ja aikoisin antaa ystävälleni kallisarvoisen helminauhan, niin uskon, että olisi hauskaa itse ripustaa se hänen kaulaansa; mutta jos olisin itse tuo ystävä, niin kuolisin mieluummin kuin riistäisin helminauhan jalokivisepän käsistä.
Olen huomannut, että useimmat miehet vaativat kohta naiselta, joka heitä rakastaa, täydellistä antautumista. Minä olen aina menetellyt päinvastoin, en laskien, vaan vaistomaisesti. Nainen, joka ei antaudu, ei rakasta kyllin taikka tuntee hän, ettei mies rakasta häntä kyllin.
Rouva Pierson osotti minulle, tunnustettuaan rakkautensa, enemmän luottamusta kuin koskaan ennen. Se kunnioitus, jota minä puolestani häntä kohtaan osotin, sai hänen kasvonsa loistamaan ilosta vastapuhjenneen kukan tavoin. Toisinaan oli hän hurjan iloinen, toisinaan taas miettiväinen, joskus kohteli hän minua kuin lasta, joskus taas katsoi minuun silmät täynnä kyyneliä. Hän löysi tuhansia tekosyitä kuiskatakseen korvaani jonkun tuttavallisen sanan tai hyväilläkseen minua suloisella tavallaan. Seuraavassa hetkessä saattoi hän vetäytyä yksinäisyyteen johonkin soppeen saadakseen uneksia rauhassa. Silloin oli hän kauneinta mitä voi ajatella. Kun hän tahtoi, saattoi hän tavata minut sovituilla teillä, jolloin jo kaukaa tunsin hänet. Silloin tulin häntä vastaan, sanoen: "Rakkaani, Jumala taivaassa iloitsee rakkaudestamme!"
En voinut kuitenkaan häneltä salata intohimoni voimaa ja kuinka kärsin taistellessani kaipuutani vastaan. Eräänä iltana, kun olin hänen luonaan, kerroin hänelle, että olin aamulla saanut tiedon, että olin menettänyt oikeusjutun, joka kipeästi koski taloudellista asemaani.
"Kuinka voitte kertoa minulle siitä hymy huulilla?" kysyi hän.
"Ettekö tunne", vastasin hänelle, "persialaisen runoilijan lausetta:'Se, jota kaunis nainen rakastaa, on suojassa kohtalon myrskyiltä'."
Rouva Pierson ei vastannut mitään, mutta koko illan oli hän tavallista iloisempi. Pelatessani korttia tädin kanssa käytti hän jokaista mahdollista tilaisuutta minua kiusotellakseen. Hän sanoi, etten ymmärtänyt hiventäkään kortinpeluusta ja voittikin vähitellen koko kukkaroni sisällön. Kun täti oli mennyt nukkumaan, astui hän balkongille ja minä seurasin häntä.
Oli mitä kaunein yö; kuu laski juurikään ja tähdet loistivat tavallista kirkkaammin tummansinisellä taivaalla. Ei pieninkään henkäys tuntunut puissa. Ilma oli lempeä ja täynnä tuoksuja.
Hän nojasi kyynäspäähänsä ja katsoi taivasta kohti. Seisoin kumartuneena hänen vieressään ja näin hänen uneksivan. Pian katsoin minäkin korkeuteen. Omituinen surumielinen hekkuma valtasi meidät molemmat. Hengitimme kumpikin pyökkipuiden lempeää tuoksua ja seurasimme silmillämme kuun viimeisiä kalpeita säteitä, kun se laski tumman kastanjametsän taa. Mieleeni tuli, kuinka kerran olin mielettömällä epätoivolla katsonut saman taivaan äärettömyyttä, ja muisto siitä pani minut vapisemaan. Kaikki oli nyt niin täyttä! Tunsin kiitollisuuden hymnin nousevan sydämestäni ja kohoutuvan rakkautemme kanssa Jumalan luo. Kiersin käsivarteni rakastettuni vyötäisille; hän käänsi hiljaa päänsä minua kohti. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Hänen vartalonsa taipui pehmeästi kuin ruoko, hänen puoliavoimet huulensa painuivat huuliani vasten, ja koko maailma unohtui.
Onnellisten öiden enkeli, kuka voi kuvata sinun hiljaisuuttasi? Suudelma! Salaperäinen kalkki, jonka huulet imevät huulilta, aina kyllästymättöminä. Intohimo ja hekkuma! Kuin Jumala olet sinä ikuinen. Sinä olet maisten olentojen alkuperä ja yhteys. He ovat sanoneet sinua hetkelliseksi, petolliseksi — turhia sanoja, yhtä haihtuvia kuin kuolevan huokaus, sopivia ainoastaan niille, jotka voivat pitää ikuisen valon loistetta piikiven kipinänä. Rakkaus, sinä olet maailman perusaate. Sinä olet pyhä tuli, jota koko luonto, kuin vestaali, vartioi. Sinä olet kaiken alkaja ja säilyttäjä. Hävityksen henget kuolevat sinun henkäyksestäsi. En ihmettele, että sinua kirotaan; sillä monet luulevat sinut tuntevansa kasvoista kasvoihin, vaikka ovat sinut vain vilahdukselta nähneet. Mutta kun sinä tapaat todelliset tunnustajasi maan päällä, yhdistyneinä suudelmassa, käsket sinä heidän laskea silmäluomensa, jottei heidän onneansa voitaisi nähdä.
Ja te arat suloiset hymyilyt, te ensi hyväilyt, te rakastetun keskenjäävät sanat, te ette ole vähemmän Jumalasta, te kauniit kerubiinit, jotka liitelette vuoteen yllä ja nukutatte meidät jumalaiseen uneen. Te intohimon lapset, kuinka teidän äitinne teitä rakastaa. Te arat kaksinpuhelut, te vapisevat ja kainot hyväilyt, jotka paljastatte rakkauden ensi salaperäisyydet, te kyllästymättömät katseet, jotka vähitellen piirrätte lähtemättömästi rakastetun kuvan sydämeemme! Te olette se valtakunta, jonka rakastaja itselleen valtaa. Ja sinä suloinen onni, sinä todellinen diadeemi rakastetun otsalla, sinä lainaat loistettasi yhtä hyvin jokaiselle luonnonnäylle kuin jokaiselle arkipäiväiselle asialle, jonka me koemme rakastetun rinnalla. Kuinka huonosti voivat sanat ilmaista pienimmänkin hyväilyn!
Jos näet keväisenä aamuna miehen nuoruutensa kukoistuksessa, viipyvin askelin loittonevan salaiselta ovelta, jonka rakastetun käsi juuri on sulkenut, ja kävelevän sinne tänne, katsellen puita ja pensaita, kulkevan torin poikki kuulematta että häntä puhutellaan, miehen, joka asettuu istumaan johonkin syrjäiseen paikkaan ja nauraa ja itkee ilman aihetta, joka vie kätensä kasvoilleen hengittääkseen sitä tuoksua mikä niihin ehkä on jäänyt, miehen, joka on kykenemätön muistamaan mitä hän siihen saakka on maailmassa toimittanut, joka kuin vähämielinen ihmisten ympäröimänä alkaa puhua puille ja ohikiitäville linnuille, ja joka lopuksi lankeaa polvilleen ja kiittää Jumalaa — se mies on valmis kuolemaan valitusta päästämättä. Hän on omistanut naisen, jota hän rakastaa.
Nyt on minun kerrottava, kuinka minun rakkauteni kävi ja mikä muutos minussa tapahtui. Minkä tähden sen teen? Ainoastaan kertoakseni totuuden.
Kaksi päivää, en enempää enkä vähempää, olin ollut rouva Piersonin rakastaja. Nousin kylvystä yhdentoista aikaan illalla ja lähdin kylätietä pitkin hänen luokseen. Tunsin sellaista ruumiillista hyvinvointia ja sisäistä tyytyväisyyttä, että hypähtelin ilosta kulkiessani ja ojensin käteni taivasta kohden. Tapasin hänet seisomassa portailla käsipuuhun nojaten. Hänen vieressään lattialla seisoi kynttilä. Hän odotti minua ja niin pian kuin hän sai nähdä minut, juoksi hän vastaani. Pian olimme hänen huoneessaan lukkojen takana.
Hän näytti minulle tukkalaitettaan, jonka hän oli muuttanut, koska en ollut pitänyt entisestä. Koko päivän oli hän koettanut solmia tukkansa juuri sillä tavalla, jonka luuli minua miellyttävän. Sitten näytti hän, että hän oli ottanut alkoovista suuren mustakehyksisen taulun, joka minusta oli tuntunut synkältä, ja sirottanut kukkia joka taholle. Hän kertoi minulle kaikki mitä hän oli tehnyt tutustumisemme jälkeen, kuinka hän oli nähnyt minun kärsivän, kuinka hän oli itse kärsinyt, kuinka hän oli tuhansia kertoja tuntenut halua lähteä koko seudulta ja paeta rakkauttaan ja kuinka hän oli koettanut olla varuillaan minuun nähden. Hän oli kysynyt neuvoa tädiltään, Mercansonilta ja kyläpapilta, hän oli luvannut itselleen, että hän mieluummin kuolisi kuin antautuisi. Kaikki oli rauennut tyhjiin yhdestä sanastani, yhdestä katseestani, yhdestä suudelmastani. Hän tahtoi että ottaisin kaikki mikä hänen huoneessaan oli minua miellyttänyt niiden lukuisten pikkuesineiden joukossa, jotka peittivät hänen pöytänsä, ja vielä tänä iltana panisin ne oman huoneeni kamiinille. Hän tahtoi, että minä määräisin mitä hänen oli tekeminen päivät päästään, aamuin ja illoin, joka hetki, jottei hänen tarvinnut siitä itse huolehtia. Maailman juorut ja puheet eivät häntä liikuttaneet; jos hän oli ollut niistä valittavinaan, oli se tapahtunut tarkoituksessa pysyttää minut loitompana, mutta nyt tahtoi hän olla onnellinen ja sulkea molemmat korvansa. Hän oli juuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta eikä hän sentähden voinut enää pitkää aikaa omistaa rakkauttani. "Ja sinä itse, rakastatko sinä minua kauankin? Onko niissä perää niissä kauniissa sanoissa, joilla sinä panit pääni pyörälle?" Ja sitten seurasi joukko helliä nuhteluja siitä että olin tullut niin myöhään ja että olin turhamainen, että olin käyttänyt kylpyyni liian paljon hajuvettä tai liian vähän tai jotain lajia, josta hän ei pitänyt. Hän oli ottanut tohvelit jalkaansa, sanoi hän, jotta saisin nähdä hänen paljaat jalkansa, jotka olivat yhtä valkeat kuin hänen kätensä. Mutta muuten valitti hän ettei hän ollut kaunis, hän olisi tahtonut olla sata kertaa kauniimpi; kun hän oli viisitoista vuotias, oli hän ollut kaunis. Hän kulki edes takaisin, aivan hulluna rakkaudesta, ilosta hehkuen. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa antautuakseen minulle uudelleen ruumiineen, sieluineen, kaikkineen, mitä hänellä oli.
Makasin pitkälläni sohvalla. Joka sanasta, jonka hän puhui, tunsin yhden onnettoman hetken lohkeavan menneestä elämästäni. Näin rakkauden tähden nousevan elämäni yli ja minusta tuntui kuin olisin ollut puu täynnä mahlaa joka pudistaa tuulessa kuivat lehtensä pukeutuakseen uuteen asuun.
Hän istuutui pianon ääreen ja sanoi soittavansa minulle aarian Stradellasta. Pidän erikoisesti hengellisestä musiikista, ja tuo kappale, jonka hän oli kerran laulanut minulle, oli mielestäni hyvin kaunis.
"Ah", sanoi hän lopetettuaan, "sinä olet antanut pettää itseäsi, aaria on minun tekemäni."
"Sinun?"
"Niin. Kerroin sen olevan Stradellasta, kuullakseni mitä siitä pitäisit. Minulla ei koskaan ole tapana soittaa omia kappaleitani, mutta tahdoin kerran koettaa, ja sinä näet, että olen onnistunut, koska olet antanut pettää itseäsi."
Kuinka me miehet olemme omituisia! Mitä viattomampaa saattoi ajatella kuin tuo hänen pieni kepposensa. Pieni lapsi olisi voinut sen keksiä hämmästyttääkseen opettajaansa. Hän nauroi sydämensä pohjasta, kun hän kertoi minulle asiasta, mutta minusta tuntui kuin olisin saanut vettä niskaani ja minun kasvojenilmeeni muuttui kokonaan.
"Mikä sinun on?" kysyi hän. "Mikä sinua vaivaa?"
"Ei mikään. Soita minulle vielä kerran tuo aaria."
Sillä aikaa kuin hän soitti, kuljin edes takaisin huoneessa. Pyyhin otsaani kädelläni ikäänkuin karkoittaakseni ikävän ajatuksen, poljin jalkaa ja kohotin olkapäitä omalle hulluudelleni. Lopulta istuuduin lattialle pudonneelle tyynylle. Hän tuli luokseni. Kuta enemmän koetin vastustaa synkkää mielialaani, sitä pimeämmäksi kävi sisässäni.
"Voitko todella valehdella niin hyvin?" sanoin hänelle. "Tuo aaria on siis sinulta — sinun on niin helppo valehdella."
Hän katsoi minuun hämmästyneenä. "Mitä sinä tarkoitat?" kysyi hän. Syvä levottomuus kuvastui hänen piirteissään. Varmaankaan ei hän voinut pitää minua kyllin hulluna todella moittiakseni niin viatonta leikkiä, mutta hän näki, että olin tullut alakuloiseksi, ja mitä pienempi siihen oli syy, sitä enemmän se häntä huolestutti. Hän näytti hetken ajan uskovan, että minä puolestani laskin leikkiä, mutta kun hän näki minun käyvän yhä kalpeammaksi ja olevan valmis pyörtymään, istui hän kuin kivettynyt, etukumarassa, huulet avoinna. "Jumala taivaassa!" huudahti hän. "Onko tämä mahdollista?"
Sinä hymyilet varmaan, lukijani, mutta minä vapisen vielä kirjoittaessani näitä rivejä. Onnettomuuksilla on samoinkuin taudeilla merkkinsä; ja aavalla merellä ei mikään ole pelottavampaa kuin pieni musta pilkku taivaanrannassa.
Kun päivä alkoi nousta, veti Brigitte esiin pienen valkean puisen pöydän keskelle huonetta ja katti sen illallista tai oikeammin aamiaista varten, sillä linnut lauloivat jo ja mehiläiset surisivat ikkunan alla. Hän oli itse valmistanut koko aterian enkä minä juonut pisaraakaan, ennen kuin hän ensin oli vienyt maljani huulilleen. Sinertävä valo, joka tunkeutui huoneeseen kirjavien uudinten läpi, loisti hänen kauniilla kasvoillaan ja suurissa, hiukan väsyneissä silmissään. Hän tuntui uniselta ja antoi, minua suudellessaan, päänsä vaipua olkaani vasten, kuiskaten korvaani tuhansia rakkauden sanoja.
En voinut vastustaa tätä suloista antautumusta ja sydämeni aukeni uudelleen ilolle. Luulin olevani täydellisesti vapaa siitä pahasta unesta, jota juurikaan olin nähnyt ja pyysin häntä antamaan anteeksi hulluuteni, jota en itsekään voinut selittää. "Rakkaani", sanoin hänelle sydämeni pohjasta, "olen pahoillani että olen syyttä moittinut sinua viattomasta leikistä, mutta jos sinä rakastat minua, niin älä koskaan valehtele minulle, älä pienimmissäkään seikoissa. Valhe on minulle kauhistus, en voi sitä sietää."
Hän paneutui levolle. Kello oli kolme aamulla ja sanoin, että tahdoin jäädä hänen luokseen, kunnes hän oli nukkunut. Näin hänen kauniiden silmiensä sulkeutuvan, kuulin hänen hymyillen toistelevan jotakin unessaan, kun kumarruin hänen päänalaisensa yli ja painoin hänen huulilleen lähtösuudelman. Viimein lähdin levollisena ja kevein mielin, luvaten itselleni, että nauttisin onnestani antamatta tästälähin minkään itseäni häiritä.
Mutta jo seuraavana päivänä sattui, että Brigitte sanoi minulle: "Minulla on suuri kirja, johon kirjoitan kaikki ajatukseni; tahdon näyttää sinulle sen, että saat nähdä mitä olen sinusta ajatellut ensi kohtaamisestamme lähtien."
Luimme yhdessä sen mikä koski minua ja lisäsimme lukemaamme satoja hulluja päähänpistoja. Sen jälkeen aloin välinpitämättömästi selailla kirjaa. Äkkiä sattui silmiini suurilla kirjaimilla piirretty lause. Luin muutamia sanoja, jotka tuntuivat jotenkin merkityksettömiltä ja aioin jatkaa, kun Brigitte keskeytti minut, sanoen: "Älä lue sitä."
Heitin kirjan lähellä olevalle tuolille. "Se on totta", sanoin, "en tiennyt mitä tein."
"Otatko taas tämänkin vakavasti?" sanoi hän nauraen, nähdessään alakuloisuuteni. "Ota tämä kirja, minä tahdon, että luet sen."
"Älkäämme puhuko siitä. Mitä voisinkaan siitä löytää, joka minua koskisi. Sinun salaisuutesi kuuluvat sinulle itsellesi, rakkaani."
Kirja jäi tuolille, mutta minun oli vaikea saada silmiäni siitä. Olin äkkiä kuulevinani äänen korvissani ja näkevinäni edessäni Desgenais'n kuivat kasvot jäisine hymyineen. "Mitä on Desgenais'lla täällä tekemistä", kysyin itseltäni, ikäänkuin todella olisin hänet nähnyt. Hän oli ollut edessäni sellaisena kuin hänen muistan olleen eräänä iltana luonani, istuen lamppuni ääressä ja saarnaten terävällä äänellä elostelija-moraaliaan.
Silmäni lepäsivät yhä kirjalla, ja muistiini kohosi epäselvänä joitakin kerran kuultuja ja sittemmin unohtuneita sanoja, jotka olivat ahdistaneet sydäntäni. Epäilyksen henki häälyi pääni päällä, se vuodatti vereeni pisaran myrkkyään. Sen höyryt nousivat aivoihini ja minä horjahdin kuin alkavassa juopumuksessa. Mikä oli se salaisuus, jonka Brigitte minulta kätki. Tiesin hyvin, että olisin voinut kumartua, ottaa kirjan käteeni ja aukaista sen — mutta mistä kohdasta, kuinka löytäisin sen sivun, jonka sattuma oli minulle paljastanut?
Ylpeyteni ei sitäpaitsi sallinut, että olisin tarttunut kirjaan — niin, oliko se todella ylpeyteni? "Jumalani", sanoin ahdistavan tuskan vallassa, "onko ihmisen menneisyys siis haamu, joka voi nousta haudastaan? Minä onneton, enkö siis voi rakastaa?"
Kaikki halveksivat ajatukseni naisista, kaikki ivalliset ja pisteliäät lauseet, joita olin naisista käyttänyt kuin ulkoläksynä hurjistelujeni aikana, tulivat mieleeni. Ja omituista! Ennen en niitä itse todella uskonut, nyt tuntui minusta, että ne olivat tosia tai ainakin olivat olleet sitä.
Olin tuntenut rouva Piersonin neljä kuukautta, mutta en tiennyt mitään hänen menneisyydestään enkä siitä liioin häneltä kysynyt. Olin antautunut rajattomalla luottamuksella rakkauteeni. Minusta oli hauskaa olla sekä muilta että häneltä itseltään utelematta hänestä. Muutoin ovat epäluulo ja mustasukkaisuus niin vieraita luonteelleni, että olin itse hämmästyneempi kuin Brigitte huomatessani näitä tunteita itsessäni. En koskaan, en rakkausseikkailuissani enkä jokapäiväisessä elämässä ollut epäluuloinen, vaan päinvastoin luottavainen ja herkkäuskoinen. Minun täytyi omin silmin nähdä rakastajattareni petollisuuden voidakseni sitä uskoa. Itse Desgenais ei voinut olla siveyssaarnoissaan pilkkaamatta sitä helppoutta, jolla annoin itseäni pettää. Koko mennyt elämäni oli todistus siitä että olin pikemmin herkkäuskoinen kuin epäluuloinen. Kun sentähden tämän kirjan näkeminen teki minuun niin syväin vaikutuksen, oli kuin olisin itsessäni tavannut uuden, tuntemattoman olennon; järkeni nousi tunteitani vastaan, mutta en uskaltanut kysyä, mihin tämä kaikki minut johtaisi.
Mutta kärsimykset, jotka olin kestänyt, uskottomuudet, joiden todistajana olin ollut, pelottava väkivalta, jonka olin itselleni tehnyt, ystävieni keskustelut, turmeltunut seurapiiri, jossa olin elänyt, surulliset tosiasiat, jotka olin nähnyt tai ymmärtänyt ja aavistanut niitä tuntematta, elostelu, rakkauden halveksunta, väärinkäyttö — kaikki tuo oli vielä tietämättäni sydämessäni; ja juuri kun luulin olevani syntynyt uuteen toivoon ja elämään, hyökkäsivät kaikki nukkuneet hornanhenget kurkkuuni ja huusivat minulle, että he vielä elivät.
Kumarruin ja avasin kirjan, mutta suljin sen taas kohta ja heitin sen pöydälle. Brigitte katsoi minuun; hänen kauniissa silmissään ei ollut loukattua ylpeyttä eikä suuttumusta, ainoastaan osaaottavaa levottomuutta, kuin jos olisin ollut sairas.
"Uskotko sinä, että minulla on salaisuuksia?" kysyi hän minua suudellen.
"En", vastasin minä, "en usko mitään, paitsi että sinä olet kaunis ja että tahdon kuolla sinua rakastaen."
Kun olin tullut kotia ja söin päivällistäni, kysyin Larivelta: "Kuka hän oikeastaan on tuo rouva Pierson?"
Hän kääntyi hämmästyneenä. "Sinä olet asunut näillä seuduilla useampia vuosia, sinun täytyy tuntea hänet paremmin kuin minä", jatkoin puhettani. "Mitä sanotaan hänestä kylällä? Minkälaista elämää hän vietti, ennen kuin tulin hänet tuntemaan? Keiden kanssa hän seurusteli?"
"Ah, herra, en ole koskaan hänen nähnyt tekevän muuta kuin mitä hän tekee joka päivä, se on, kävelevän laaksossa, pelaavan korttia tätinsä kanssa ja harjoittavan armeliaisuutta köyhien kesken. Talonpojat kutsuvat häntä Ruusu-Birgittaksi, enkä ole koskaan kuullut kenenkään sanovan pahaa sanaa hänestä, paitsi että hän juoksee ulkona yksin myöhään ja varhain, mutta sehän tapahtuu niin kiitettävässä tarkoituksessa. Hän on koko kylän kaitselmus. Mitä tulee väkeen, jonka kanssa hän seurustelee, niin en tiedä muita kuin kirkkoherran ja herra de Dalens'in loma-aikoina."
"Kuka on herra de Dalens?"
"Hän on linnanomistaja tuolla puolen vuoren. Hän tulee tänne ainoastaan metsästämään."
"Onko hän nuori?"
"Kyllä, herra."
"Onko hän sukua rouva Piersonille?"
"Ei; hän oli rouvan miesvainajan ystävä."
"Onko siitä pitkä aika kuin hänen miehensä kuoli?"
"Viisi vuotta kaikkien pyhien päivänä. Se oli kelpo mies."
"Ja sanotaanko tuosta herra de Dalens'ista, että hän kosii rouvaPiersonia?"
"Leskeä? Hm, totta puhuen…" (hän keskeytti puheensa, tullen hämilleen).
"Puhu."
"Toiset väittävät niin, toiset näin… Minä en tiedä mitään, en ole mitään nähnyt."
"Mutta sinähän sanoit juuri, ettei hänestä puhuta mitään pahaa kylällä."
"Minulle ei olekaan, muutoin, mitään puhuttu, ja minä luulin, että herra tietäisi."
"No, sanotaanko, että herra de Dalens kosiskelee häntä vai eikö."
"Sanotaan, ainakin luulen niin."
Nousin pöydästä ja menin kylätielle kävelemään. Tapasin tiellä Mercansonin. Odotin, että hän välttäisi minua, mutta hän teki aivan päinvastoin.
"Hyvä herra, te annoitte eräänä päivänä", sanoi hän minulle, "todistuksia luonteenne tulisuudesta, joita ei minun ammattiini kuuluva mies pane muistiinsa. Tahdon täten tulkita teille mielipahaani", lisäsi hän iloiseen tapaansa, "siitä että olen joutunut teidän tiellenne kenties hiukan sopimattomine asioineni."
Vastasin hänelle kohteliaasti, luullen että hän sen jälkeen jättäisi minut rauhaan; mutta sensijaan alkoikin hän kulkea rinnallani.
"Dalens, Dalens", toistelin hampaideni välitse, "kuka on antava minulle tietoja tuosta Dalens'ista?" Larive ei ollut kertonut muuta kuin mitä palvelija voi kertoa. Ja keneltä oli hän saanut tietonsa? Joltakin palvelijattarelta tai talonpojalta. Kaipasin todistajaa, joka oli tavannut Dalens'in rouva Piersonin luona ja joka tiesi, miten hän talossa seurusteli. En saanut Dalens'ia mielestäni ja kun en voinut puhua muustakaan, niin aloin kohta keskustella hänestä Mercansonin kanssa.
En ollut koskaan saanut täyttä selvää siitä, oliko Mercanson häijy, yksinkertainen vai viekas. Varmaa vain oli, että hän vihasi minua ja että hän kohteli minua niin ilkeämielisesti kuin mahdollista. Rouva Pierson, joka oli, ja syyllä, sangen ystävällisessä suhteessa kirkkoherraan, oli melkein tahtomattaan tullut osottaneeksi myötätuntoaan myöskin hänen sisarenpojalleen. Mercanson oli sen johdosta ylpeä ja siis myöskin mustasukkainen. Rakkaus ei ole ainoa tunne, joka synnyttää mustasukkaisuutta; pieni suosionosotus, hyväntahtoinen sana, kauniin suun hymy voivat herättää aivan raivoisia mustasukkaisuuden tunteita.
Mercanson näytti, samoinkuin Larive, alussa suuresti hämmästyneeltä niiden kysymysten johdosta, joita hänelle tein. Itsekin olin niiden johdosta hämmästynyt — sillä kukapa voi sanoa tuntevansa itsensä.
Papin ensi vastauksista huomasin, että hän hyvin ymmärsi, mitä tahdoin tietää ja oli päättänyt olla antamatta minulle toivomiani tietoja.
"Mistä johtuu, että te, joka tunnette rouva Piersonin jo pitemmän aikaa ja joka, ainakin mikäli uskon, olette hyvin läheisessä suhteessa häneen, ette ole tavannut herra de Dalens'ia hänen luonaan? Mutta teillä on varmaankin syynne, joita en tahdo udella, juuri tänään hänestä saada tietoja. Omasta puolestani voin vain sanoa, että hän on erinomainen mies, jalomielinen ja hyväätekeväinen, rouva Piersonin läheinen ystävä, kuten tekin, innokas metsästäjä ja rakastettava, vieraanvarainen isäntä. Hänen oli tapana, kuten teidänkin, soittaa rouva Piersonin luona. Hyväntekeväiset harrastuksensa suoritti hän täsmällisesti; ja ollessaan täällä, oli hänen tapana, samoinkuin teidänkin, saattaa rouva Piersonia hänen retkillään. Hänen sukunsa on Parisissa yleisesti arvossa pidetty. Tapasin hänet melkein aina rouva Piersonin luona. Hänen moraaliaan pidetään mallikelpoisena. Luonnollisesti tarkoitan, että heidän välinsä ovat olleet kunnialliset ja arvokkaat, kuten sopii heidän asemassaan oleville henkilöille. Luulen, että hän tuli tänne vain metsästämään. Hän oli rouva Piersonin miehen ystävä ja, mikäli tiedetään, hyvin rikas ja antelias; mutta muuten en hänestä tiedä muuta paitsi kulkupuheen kautta…"
Tällaisilla välttelevillä lauseilla iski pyövelini minua kerran toisensa jälkeen. Katsoin häneen, häpeissäni siitä, että kuuntelin hänen sanojaan, uskaltamatta kysyä enempää tai keskeyttää hänen sanatulvaansa. Hän jatkoi yhä puhettaan, työntäen käyrän tikarinsa suoraan sydämeeni; kun hän oli sen tehnyt, lähti hän tiehensä, ilman että saatoin häntä pidättää. Ja kuitenkaan ei hän oikeastaan ollut sanonut mitään.
Jatkoin yksin kävelyäni, yö läheni. En tiedä, tunsinko enemmän raivoa vai surua. Se sokea luottamus, jolla olin antautunut rakkaudelleni Brigitteen, oli ollut minusta niin suloinen ja niin luonnollinen, etten voinut uskoa, että sellainen onni voisi pettää. Se välitön ja vastustamaton tunne, joka oli johtanut minut hänen luokseen, tuntui minusta olevan todistus siitä, että hän oli rakkauteni arvoinen. Olisiko ollut mahdollista, että kuluneet neljä onnellista kuukautta olisivat olleet vain unta?
"Mutta kaiken kaikkiaan", sanoin äkkiä itselleni, "hän antautui jotenkin nopeasti. Eikö hän ollutkin teeskennellyt pakoaikeissaan, jotka yhdestä sanasta raukesivat mitättömiin? Olenkohan todella joutunut suhteisiin naisen kanssa, jonkalaisia tapaa joka suunnalla? He menettelevät kaikki samalla tavalla: he pakenevat, jotta heitä ajettaisiin takaa. Naarashirvetkin tekevät siten, se on yleinen luonnon vaisto. Eikö hän omasta tahdostaan tunnustanut minulle rakkauttaan samalla hetkellä kun jo luulin, ettei hän koskaan olisi omani? Eikö hän ensi päivästä, jolloin tapasimme, nojautunut käsivarteeni sellaisella huolettomuudella, jonka olisi pitänyt herättää minussa epäluuloja hänen suhteensa? Jos tuo Dalens on ollut hänen rakastajansa, on hän luultavasti sitä vieläkin; on olemassa tuollaisia suhteita, joilla ei ole alkua eikä loppua; kun jälleen tavataan, uudistuu suhde, kun erotaan, unohdetaan molemmin puolin. Jos tuo mies tulee tänne ennen kesän loppua, ottaa hän hänet arvatenkin vastaan rikkomatta suhdettaan minuun. Mitähän mahtaa sitten hänen tätinsä olla, joka elää hyväntekeväisyyden varjon alla välittämättä mitään juoruista? Kunhan eivät nuo molemmat naiset olisi seikkailijattaria, jotka hetkeksi häikäisevät kunnollisuudellaan ja hyväntekeväisyydellään, mutta pian paljastuvat oikeassa karvassaan? Oli kuinka hyvänsä, nähtävästi olen sokeasti joutunut keveään lemmenseikkailuun, jota pidin romaanina. Mutta mitä tehdä? En näe ketään muuta kuin papin, joka ei tahdo puhua selvästi, ja hänen enonsa, joka varmaan sanoisi vielä vähemmän. Jumalani, kuka pelastaa minut! Kuinka saan tietää totuuden?"
Niin puhui mustasukkaisuus; niin aloin, unohtaen kaikki kyyneleeni ja kärsimykseni, jo kahden päivän perästä kiusata itseäni sillä, että Brigitte oli antautunut minulle. Kuten kaikki, jotka elävät epätietoisuudessa, otin tunteet ja mielialat täysistä tosiasioista, alkaen perinjuurin eritellä sitä, jota rakastin.
Syventyneenä ajatuksiini lähenin hitain askelin Brigitten asuntoa.Veräjä oli avoinna ja kun kuljin pihan halki, näin valoa keittiössä.Mieleeni juolahti kysyä palvelijattarelta. Käännyin sentähden sillesuunnalle, sormeillen muutamia hopeakolikoita taskussani.
Inhon tunne sai minut pysähtymään puolitiehen. Palvelijatar oli vanha ryppyinen nainen, joka kulki aina kumarassa, kuten niiden on tapana, jotka ovat paljon työskennelleet pelloilla. Tapasin hänet helistelemässä astioita epäsiistissä kaukalossa. Toisessa kädessään piti hän pahaista vahakynttilää; hänen ympärillään oli kattiloita ja lautasia ruuanjätteineen, joita kulkurikoira tarkasteli häpeissään kuten minäkin. Kuuma ja epämiellyttävä haju lähti kosteista seinistä. Kun eukko näki minut, hymyili hän tuttavallisesti: hän oli nähnyt minun aamusella hiipivän hänen emäntänsä huoneesta. Värisin inhosta itseäni kohtaan ja sitä epäjaloa aikomusta kohtaan, joka oli vienyt minut tälle epäsiistille paikalle. Pakenin eukkoa ikäänkuin hän olisi ollut ruumiillistunut mustasukkaisuuteni ja ikäänkuin olisin tuntenut pesuastioiden hajun nousevan omasta sydämestäni.
Brigitte oli ikkunassa ja kasteli rakkaita kukkasiaan. Hänen vieressään sohvalla, kokonaan tyynyihin hautautuneena, istui naapurin pieni poika, pitäen häntä käsivarresta kiinni ja jokeltaen hänelle pitkiä tarinoita käsittämättömällä lapsenkielellään. Istuuduin hänen viereensä ja suutelin lapsen pyöreitä poskia, ikäänkuin hankkiakseni sydämelleni hiukkasen viattomuutta. Brigitte loi minuun pelokkaan katseen; hän huomasi silmistäni, että hänen kuvansa oli niissä jo hämärtynyt. Minä puolestani vältin katsomasta häntä silmiin. Kuta enemmän ihailin hänen kauneuttaan ja hänen viatonta ulkomuotoaan, sitä varmemmaksi tuli vakaumukseni, että jollei tuo nainen ollut enkeli, oli hän uskottomuudessaan hirviö. Koetin muistella kaikkea, mitä Mercanson oli puhunut, ja minä vertailin niin sanoakseni tuon miehen salaviittauksia rakastajattareni käytökseen ja hänen suloisiin kasvonpiirteihinsä. "Hän on hyvin kaunis", sanoin itselleni, "ja hyvin vaarallinen, jos hän osaa pettää. Mutta minä otan hänestä selvän ja hän saa oppia tuntemaan, kuka minä olen."
"Rakkaani", sanoin pitkän vaitiolon jälkeen, "olen juuri antanut eräälle ystävälleni hänen pyynnöstään neuvon. Hän on jotenkin yksinkertainen nuori mies; hän kirjoittaa minulle huomanneensa, että nainen, joka on antautunut hänelle, pitää yht'aikaa toista rakastajaa. Hän kysyi minulta neuvoa, mitä tehdä."
"Mitä olet vastannut hänelle?"
"Olen vastannut kahdella kysymyksellä; Onko nainen kaunis? ja rakastatteko häntä? Jos rakastatte häntä, niin unohtakaa hänet; jos hän on kaunis ettekä rakasta häntä, niin pitäkää hänet huvinne vuoksi. Teillä on kyllä aikaa jättää hänet, jos olette vain kiintynyt hänen kauneuteensa, ja siinä suhteessa voi hän olla yhtä hyvä kuin joku toinenkin."
Kuullessaan minun puhuvan tällä tavalla, päästi Brigitte lapsen käden ja meni istuutumaan huoneen äärimmäiseen nurkkaan. Huoneessa ei ollut valkeaa. Kuu, joka valaisi sitä paikkaa, missä hän juuri oli istunut, heitti syvän varjon sohvalle, jonne hän oli vetäytynyt. Sanat, jotka olin lausunut, olivat niin kovat ja julmat, että ne kiusasivat minua itseäni ja sydämeni täyttyi katkeruudella. Lapsi huusi levottomana Brigitteä ja kävi vakavaksi katsoessaan meihin. Poikasen iloiset huudahdukset ja jokeltelut heikkenivät vähitellen, kunnes hän nukahti. Niin istuimme kaikki kolme ääneti, ja pilvi kulki kuun ohi.
Palvelustyttö tuli noutamaan lasta, ja sisään kannettiin tulta. Nousin paikoiltani ja Brigitte teki samoin, mutta hän vei molemmat kätensä sydämelleen ja putosi maahan vuoteensa viereen.
Kauhistuneena hyökkäsin hänen luokseen; hän ei ollut menettänyt tajuntaansa ja hän pyysi, etten kutsuisi ketään. Hän kertoi, että hänellä nuoruudestaan lähtien oli ollut sydämenkouristuskohtauksia, mutta etteivät ne merkinneet mitään ja ettei niitä vastaan ollut olemassa mitään keinoa. Olin polvillani hänen vieressään, hän ojensi hiljaa käsivartensa minua kohti. Tartuin hänen päähänsä ja painoin sen olkaani vasten. "Ah, ystäväni", sanoi hän, "surkuttelen sinua."
"Kuule minua", kuiskasin hänen korvaansa, "olen mieletön, mutta en voi mitään pitää sydämessäni. Kuka on tuo herra Dalens, joka asuu vuoristossa ja joka toisinaan tulee sinua tapaamaan?"
Hän näytti hämmästyneeltä kuullessaan minun lausuvan tuon nimen.
"Dalens", sanoi hän, "on mieheni ystävä." Hän katsoi minuun ikäänkuin lisätäkseen: mistä tämä kysymys? Minusta tuntui kuin hänen kasvonsa olisivat pimenneet. Purin huuleeni. "Jos hänellä on ollut aikomus minua pettää, tein tyhmästi puhuessani asiasta."
Brigitte nousi vaivaloisesti, tarttui viuhkaansa ja alkoi kulkea suurin askelin edes takaisin huoneessa. Hän hengitti kiivaasti; olin haavoittanut häntä. Hän ei hetken aikaan puhunut mitään, ja me vaihdoimme vain pari kylmää, melkein vihamielistä katsetta. Sitten astui hän kirjoituspöytänsä luo, avasi yhden sen laatikoista, otti siitä silkkinyörillä sidotun kirjepinkan ja heitti sen sanaakaan sanomatta eteeni.
En katsonut häneen enkä hänen kirjeisiinsä; olin heittänyt kiven syvyyteen ja kuuntelin sen synnyttämää kaikua. Ensi kerran näin Brigitten kasvoilla haavoitetun ylpeyden ilmeen. Hänen silmissään ei enää ollut levottomuutta eikä sääliä, ja samoinkuin äsken olin tuntenut itseni toiseksi kuin ennen, samoin näin nyt hänessä aivan tuntemattoman naisen.
"Lue tuo", sanoi hän viimein. Astuin häntä kohti ja ojensin käteni."Lue, lue tuo", toisti hän jäisellä äänellä.
Pidin kirjeet käsissäni. Olin sillä hetkellä vakuutettu hänen viattomuudestaan ja omasta vääryydestäni ja tunsin syvää katumusta.
"Sinä muistutat minulle", jatkoi hän, "että en ole vielä kertonut sinulle elämäni tarinaa. Istu tuohon, niin saat kuulla. Sitten aukaiset nuo laatikot ja luet kaikki mitä niissä on minun tai jonkun toisen kädellä kirjoitettua."
Hän istuutui ja osotti minulle tuolia. Näin kuinka vaikea hänen oli puhua. Hän oli kalpea kuin kuolema; hänen sanansa tulivat vaivoin kuuluviin hänen kokoonpuristetusta kurkustaan.
"Brigitte, Brigitte!" huusin minä, "taivaan nimessä, älä puhu! Jumala on todistajani, etten ole syntynyt sellaisena kuin minut nyt näet. En ole ollut koskaan elämässäni petollinen enkä epäluuloinen. Minut on turmeltu, sydämeni on väännetty sijoiltaan. Surullinen kokemus on vienyt minut pimeyteen ja vuoden aikaan en ole nähnyt muuta kuin pahaa täällä maan päällä. Jumala on todistajani, että tähän päivään saakka olen pitänyt itseäni mahdottomana mustasukkaisen epäjaloon, kurjaan osaan. Jumala on todistajani, että rakastan sinua ja että sinä olet ainoa, joka voit parantaa minut entisyydestäni. Olen tähän saakka ollut tekemisissä vain naisten kanssa, jotka ovat minut pettäneet ja jotka ovat arvottomia rakkauteen. Olen elänyt hurjistelijan elämää ja sydämeeni on jäänyt muistoja, jotka eivät koskaan kulu pois. Onko minun syyni, jos epämääräisimmätkin syytökset ja uskomattomimmatkin kulkupuheet panevat värisemään sydämeni, joka on vielä herkkä kaikelle, mikä muistuttaa tuskaa? Minulle on tänä iltana puhuttu miehestä, jota en tunne ja jonka olemassaolosta en ole edes mitään tiennyt; minun on annettu ymmärtää, että sinulla ja hänellä olisi jotain keskenäistä — kulkupuhetta, joka ei todista mitään. En tahdo sinulta mitään kysyä. Se on kiusannut minua, olen puhunut siitä sinulle ja loukannut sinua sillä syvästi. Mutta mieluummin kuin haluan lukea noita kirjeitä, tahdon heittää ne tuleen. Ah, rakkaani, älä nöyryytä minua, älä anna mitään selityksiä, älä rankaise minua siitä, että kärsin. Kuinka voisinkaan sydämeni sisimmässä uskoa, että sinä pettäisit minut? Sinä olet kaunis ja vilpitön; yksi ainoa sinun katseistasi, Brigitte, sanoo minulle enemmän kuin minun tarvitsee tietää rakastaakseni sinua. Jospa tietäisit mitä kauheita asioita, mitä inhottavaa petollisuutta onkaan kokenut lapsi, joka on edessäsi! Jospa tietäisit, kuinka häntä on kohdeltu, kuinka on pilkattu kaikkea, mikä hänessä on hyvää, kuinka hänelle on tyrkyttäen opetettu kaikkea, mikä voi johtaa epäilykseen, mustasukkaisuuteen ja epätoivoon! Ah, rakkaani, jospa tietäisit, kuka hän on, joka sinua rakastaa! Älä moiti minua, ole sääliväinen minua kohtaan; minun täytyy unohtaa, että maailmassa on muita olentoja kuin sinä. Kuka tietää mitä tuskia, mitä kauhun hetkiä minun vielä on koettava! En luullut, että niin kävisi, en luullut, että minun vielä olisi taisteltava itseni kanssa. Siitä lähtien kuin sinä olet minun, näen mitä olen tehnyt. Kun sinua suutelin, huomasin vasta, kuinka saastutetut huuleni olivat. Taivaan nimessä, auta minua elämään! Jumala on tarkoittanut minut paremmaksi."
Brigitte ojensi käsivartensa minua kohti ja hyväili minua hellästi. Hän pyysi minua kertomaan kaikki mikä oli antanut aihetta tähän surulliseen kohtaukseen. Kerroin hänelle vain, mitä Larive oli sanonut, mutta en uskaltanut tunnustaa, että olin myöskin kysynyt Mercansonilta. Hän tahtoi ehdottomasti, että kuulisin hänen selityksiään. Herra de Dalens oli rakastanut häntä, mutta hän oli hyvin kevyt ja epäluotettava mies. Rouva Pierson oli antanut hänen ymmärtää, että koska hän ei aikonut mennä uusiin naimisiin, oli herra Dalens'in muutettava puhetapaansa. Hän olikin siihen alistunut, mutta hänen käyntinsä olivat tulleet yhä harvinaisemmiksi ja lopulta lakanneet. Brigitte otti joukosta jotenkin tuoreen kirjeen ja ojensi sen minulle. En voinut olla punastumatta nähdessäni siinä todistuksen hänen puheensa todenperäisyydestä. Mutta hän sanoi antavansa minulle anteeksi ja määräävänsä ainoaksi rangaistuksekseni että kohta puhuisin hänelle, jos tulevaisuudessa joku seikka herättäisi minussa epäluulon häntä kohtaan. Rauhantekomme vahvistettiin suudelmalla ja kun aamun koittaessa lähdin talosta, olimme molemmat unohtaneet herra Dalens'in olemassa-olon.
Eräänlainen lisääntyvä velttous, jota joskus katkerat ilot elähdyttävät, on elostelijoille ominainen. Heidän elämänsä on oikkujen sarja, jossa ei mikään ole sovitettu ruumiin tarpeiden, vaan mielikuvituksen mukaan ja missä edellisen aina täytyy olla valmis tottelemaan jälkimäistä. Nuoruus ja tahdonlujuus voivat hetken ajan kestää hurjisteluissa; mutta luonto kostaa hiljaisuudessa, ja kun se huomaa, että sen voimien täytyy uudistua, kuolee tahto, saadakseen taas, voimien palattua, väärinkäyttää niitä.
Se jolla näin ollen ei ole kyllin voimaa tarttua kaikkeen minkä hän näkee ympärillään ja mikä vielä eilen häntä vietteli, ei voi muuta kuin hymyillä kyllästyksestä. Kaikki mitä hän ennen on halunnut, on hän tavoitellut väkivaltaisesti, hänen elämänsä on ollut kuumetta, ja hänen ruumiinsa on täytynyt elää väkijuomien, katunaisten ja unettomien öiden ilmakehässä. Väsymyksen ja kyllästyksen aikoina tuntee hän voimakkaammin kuin muut etäisyyden viettelystensä ja voimattomuutensa välillä ja voidakseen edellisiä välttää täytyy ylpeyden tulla avuksi ja saada hänet uskomaan, että hän halveksii niitä. Sentähden sylkee hän lakkaamatta elämänsä iloisimpia hetkiä ja sentähden kulkee hän palavan janon ja syvän kyllästyksen välitse, turhamaisuuden johdolla, kohti kuolemaansa.
Vaikka en enää ollut elostelija, sattui, että ruumiini äkkiä muistutti minun olleen sitä. On luonnollista, etten ollut sitä ennen huomannut. Suru, joka oli vallannut minut isäni kuoleman johdosta, oli saanut kaiken muun vaikenemaan. Niin oli äkkiä herännyt intohimoinen rakkauteni, mutta niin kauan kuin olin yksin, ei elämänväsymykselläni ollut mitään, jota vastaan taistella. Sille joka elää yksinäisyydessä on samantekevää, kuluvatko päivät iloisina vai surullisina.
Kuten sinkki, joka nostetaan sinisistä malmisuonista päivänvaloon ja viedään neitseellisen kuparin läheisyyteen, alkaa säteillä, niin heräsi Brigitten suudelmista vähitellen kaikki mikä minulla oli sydämessäni. Niin pian kuin tulin hänen läheisyyteensä, huomasin minä mitä olin.
Toisinaan olin aamusta lähtien omituisessa mielentilassa, jota on vaikea määritellä. Heräsin uupuneena kuin mies, joka edellisenä iltana on liiaksi harrastanut pöydän nautintoja. Kaikki ulkonaiset vaikutelmat olivat minusta sietämättömän väsyttävät, kaikki tunnetut esineet suututtivat minua; jos puhuin, tein sen ainoastaan ivatakseni mitä toiset sanoivat tai mitä itse ajattelin. Maaten pitkänäni sohvalla, ikäänkuin kykenemättömänä liikkumaan, keksin kaikkia mahdollisia esteitä retkille, joita edellisenä päivänä olimme yhdessä suunnitelleet. Kaivoin muistostani mitä hyvinä hetkinäni olin syvimmin tunnettua ja vilpittömintä sanonut rakkaalle Brigittelle, enkä ollut ennen tyytyväinen, ennenkuin olin ivallisilla kokkapuheillani myrkyttänyt näiden onnellisten päivien muiston. "Etkö voi jättää minulle minun muistojani?" kysyi Brigitte suruissaan. "Jos sinussa on kaksi niin erilaista olentoa, niin etkö voi, kun huonompi nostaa päänsä, unohtaa paremman?"
Kärsivällisyys, jota Brigitte osotti käytöstäni kohtaan, lisäsi vielä synkkää iloisuuttani. On omituista, että mies kärsiessään tahtoo myöskin saada sen, jota rakastaa, kärsimään. Sellainen voimattomuus omaan itseensä nähden — kurjin kaikista taudeista! Onko olemassa mitään julmempaa naiselle, kuin kuulla miehen, joka juuri on eronnut hänen sylistään, pilkkaavan heidän onnellisten rakkausöidensä pyhimpiä salaisuuksia? Hän ei kuitenkaan paennut minua, vaan istui vierelläni, nojautuneena ompeluksensa yli, sillä aikaa kuin minä katkeran iloisella tavallani pilkkasin rakkautta ja sallin suuni joka vielä oli kostea hänen suudelmistaan lausua hulluja sadatteluja.
Sellaisina päivinä tunsin, vastoin tavallisuutta, halua puhua Parisista ja esittää hurjistelevaa elämääni siellä parhaana maailmassa. "Sinä olet pyhimys", sanoin nauraen Brigittelle, "etkä tiedä mitä se on. Ne vasta miehiä, jotka eivät välitä mistään ja jotka rakastavat uskomatta rakkauteen." Sillä tavallahan sanoin, etten itse siihen uskonut!
"Hyvä", vastasi Brigitte, "opeta minua aina sinua miellyttämään. Olen ehkä yhtä kaunis kuin ne rakastajattaret, joita kaipaat, ja jollei minulla olekaan heidän kykyään sinua huvittaa, niin en pyydä parempaa kuin saada sitä oppia. Ole kuin et rakastaisi minua ja salli minun rakastaa sinua ilmaisematta sitä sinulle. Jos olen uskovainen kirkossa, olen sitä myöskin rakkausasioissa. Mitä on minun tekeminen, saadakseni sinut siitä vakuutetuksi?"
Yht'äkkiä asettui hän peilin eteen, pukeutui keskellä päivää kuin tanssiaisia varten, teeskenteli tavalla, jota hän todellisuudessa ei kärsinyt, koetti tapailla samaa äänilajia kuin minäkin ja hyppi nauraen ympäri huonetta. "Olenko nyt sinun mieleesi?" kysyi hän. "Ketä minä mielestäsi muistutan vanhoista rakastajattaristasi? Olenko kyllin kaunis voidakseni saada sinut unohtamaan, että voi vielä uskoa rakkauteen? Enkö ole välinpitämätön kaikesta?" Mutta kesken tätä teeskenneltyä iloisuutta näin hänen kääntävän minulle selkänsä ja vaistomainen väristys pani kukat hänen hiuksissaan vapisemaan. Heittäysin hänen jalkoihinsa. "Lakkaa", sanoin hänelle, "sinä muistutat liiaksi sitä mitä tahdot matkia ja mistä kurjat huuleni ovat rohjenneet muistuttaa sinun läsnäollessasi. Ota pois nuo kukat, ota pois tuo puku. Huuhtokaamme tuo valheellinen ilo vilpittömyyden kyynelillä. Älä muistuta minua siitä, että olen vain tuhlaajapoika ja että mennyt elämäni on liiankin tarkkaan mielessäni."
Mutta tässä katumuksessakin oli jotain julmaa. Se osotti, että ne haamut, joita kannoin sydämessäni, olivat todellisia. Osottaessani inhoani entisyyttäni kohtaan, en tehnyt muuta kuin annoin hänen selvästi tietää, että hänen alistuvaisuutensa ja halunsa miellyttää minua kaikilla tavoilla vain herättivät minussa epäpuhtaita mielikuvia.
Ja se oli totta. Tulin Brigitten luo onnellisena, luvaten itselleni unohtaa hänen sylissään tuskani ja menneisyyteni, vannoin polvillani hänelle rakkautta ja ojensin kyynelet silmissä käsivarteni häntä kohti; silloin sattui, että hän teki jonkun määrätyn liikkeen, riisui pukunsa määrätyllä tavalla, sanoi jonkun määrätyn sanan tullessaan minua kohti, ja samassa muistui mieleeni joku ilotyttö, joka riisuessaan pukunsa ja lähestyessään vuodettani oli tehnyt saman liikkeen, sanonut saman sanan.
Poloinen rakastava olento! Kuinka mahdoitkaan kärsiä, nähdessäsi minun äkkiä kalpenevan, tuntiessasi ojennettujen käsivarsieni kuin elottomina putoavan hennolle olallesi, suudelman kuivuvan huulilleni, ja rakkaudesta kylläisen katseeni, tuon jumalaisen valon säteen, eksyvän suunnastaan kuin nuoli, johon tuuli on tarttunut! Ah, Brigitte, mitä kyyneltimantteja kimmelsikään silloin silmäluomissasi! Mitä taivaisen laupeuden aarteita ammensitkaan kärsivällisesti surullisesta säälivästä rakkaudestasi!
Näin vaihtuivat hyvät ja huonot päivät pitkän ajan kuluessa melkein säännöllisesti. Olin milloin kova ja ivallinen, milloin hellä ja herkkä, milloin kuiva ja ylpeä, milloin katuvainen ja alistuva. Desgenais'n hahmo, joka alussa oli ennustaen ilmestynyt eteeni, oli nyt alati ajatuksissani. Epäilykseni ja kylmyyteni päivinä niin sanoakseni seurustelin hänen kanssaan; ja usein kun olin ollut julman pilkallinen Brigitteä kohtaan, ajattelin mielessäni: "Jos hän olisi minun sijassani, olisi hän ollut vielä ivallisempi."
Toisinaan painaessa hatun päähäni lähteäkseni Brigitten luo, katselin peiliin ja puhuin itsekseni: "Eipä ole sattunut hullummin! Kaiken kaikkiaan on minulla kaunis rakastajatar; hän on antautunut vanhalle hurjistelijalle — pitäköön hyvänään!" Tulin sisään hymy huulilla ja heittäysin nojatuoliin väsähtäneen ja välinpitämättömän näköisenä. Brigitte tuli luokseni suurine helline ja levottomine silmineen, tartuin hänen pieniin valkeihin käsiinsä ja vajosin loppumattomiin mietelmiin.
Kuinka kutsua sitä, millä ei ole nimeä? Olinko hyvä vai paha? Olinko epäluuloinen vai olinko hullu? Ei auta sitä miettiä, parasta on kulkea eteenpäin — mikä kerran oli olemassa, sitä ei saanut olemattomaksi.
Naapuruudessamme asui nuori rouva nimeltä Daniel. Häneltä ei puuttunut kauneutta, vielä vähemmän kiemailuhalua. Vaikka hän oli köyhä tahtoi hän käydä rikkaasta. Hänellä oli tapana tulla iltapäivin luoksemme pelaamaan korttia ja pani aina suuria summia peliin, vaikk'ei hänellä olisi ollut varaa mitään menettää. Hän lauloi niinikään, vaikk'ei hänellä ollut ääntä. Pakoitettuna asumaan tässä syrjäisessä kylässä, minne epäsuopea kohtalo oli hänet viskannut, vaivasi häntä loputon huvitteluhalu. Hän ei puhunut muusta kuin Parisista, missä pistäymältä käväisi pari kertaa vuodessa, ja hän tahtoi seurata viimeistä muotia, missä suhteessa Brigitte häntä parhaansa mukaan auttoi, säälin hymy huulilla. Hänen miehensä oli virkamies veronkantovirastossa; suurina juhlina vei hän vaimonsa maakunnan pääkaupunkiin, missä pikku rouva, puettuna kaikkiin koristuksiinsa tanssi sydämensä pohjasta paikkakunnan upseerien kanssa virastonpäällikön vieraskutsuissa. Hän palasi näiltä matkoiltaan silmät säteilevinä ja jäsenet hellinä ja kiiruhti kohta meille kertomaan valtauksistaan ja sydänhaavoista, joita hän oli saanut aikaan. Lopun ajastaan kulutti hän lukemalla romaaneja välittämättä vähääkään taloudenpidosta kodissaan, joka olikin pahassa epäjärjestyksessä.
Joka kerta kun hänet näin, käytin tilaisuutta tehdäkseni hänestä pilaa, sillä en tiennyt mitään hullunkurisempaa kuin se elämä, jota hän oli viettävinään. Keskeytin hänen selontekonsa juhlista tiedustelemalla uutisia hänen miehestään ja hänen appi-isästään, joita hän inhosi sydämensä pohjasta, edellistä siksi että hän oli hänen miehensä, jälkimäistä siksi että hän oli vain talonpoika. Lyhyesti, emme koskaan tavanneet toisiamme, riitelemättä jostakin.
Pahoina päivinäni rupesin liehittelemään tuota naista kiusotellakseni Brigitteä. "Katsohan rouva Danielia", sanoin Brigittelle, "kuinka hän ymmärtää asettaa elämänsä. Hän olisi varmaan, iloinen kun hän on aina, viehättävä rakastajattarena." Niin aloin laulaa hänen ylistystään: hänen joutavat jaarittelunsa muuttuivat henkeväksi, huolettomaksi keskusteluksi, hänen turhamaisuutensa muuttui luonnolliseksi haluksi olla viehättävä. Minkä hän taisi sille, että hän oli köyhä? Hän ei ajatellut muuta kuin huvituksia ja hän tunnusti sen avoimesti; hän ei itse pitänyt mitään siveyssaarnoja eikä halunnut kuulla toisten pitävän. Menin niin pitkälle, että sanoin Brigittelle, että hänen pitäisi ottaa esimerkkiä tuosta naisesta, ja että juuri sentapaiset naiset minua miellyttivät.
Rouva Daniel parka huomasi Brigitten silmissä surullisen ilmeen. Hän oli itse asiassa omituinen olento, yhtä hyvä ja vilpitön, kun hänet sai luopumaan hullutuksistaan, kuin hän oli mieletön silloin, kun hänellä oli ne päässään. Hän tekikin jotain, joka oli täydellisesti sopusoinnussa hänen sisäisen olentonsa kanssa, s.o. jotain samalla kertaa hyväsydämistä ja tyhmää. Eräänä kauniina päivänä, kun he olivat kahden kävelyllä, heittäysi hän Brigitten käsivarsiin ja sanoi huomanneensa minun alkaneen häntä liehitellä ja sanoa hänelle seikkoja, joiden tarkoituksesta ei voinut olla epäilystä, mutta hän sanoi myöskin tietävänsä minun olevan toisen rakastajan ja että hän, mitä tapahtuikin, ennen kuolisi kuin turmelisi ystävättärensä onnen. Brigitte kiitti häntä, ja kun rouva Daniel näin oli rauhoittanut omaatuntoaan, saattoi hän taas turvassa suunnata minuun vietteleviä katseitaan.
Kun rouva Daniel oli illalla lähtenyt, kertoi Brigitte minulle ankaralla äänellä, mitä kävelyllä oli tapahtunut ja pyysi minua säästämään häneltä tulevaisuudessa sellaiset nöyryytykset. "Ei siksi", sanoi hän, "että kiinnittäisin asiaan huomiota tai uskoisin että se on muuta kuin leikkiä, mutta jos todella rakastat minua, niin näyttää minusta tarpeettomalta, että annat kolmannen henkilön tietää, ettet tee sitä joka päivä."
"Onko mahdollista", vastasin minä nauraen, "että otat vakavasti tuollaisia asioita? Näethän selvästi, että teen pilaa saadakseni ajan kulumaan."
"Ah, ystäväni, ystäväni", sanoi Brigitte, "on onnetonta, jos täytyy koettaa saada aikansa kulumaan."
Muutaman päivän päästä ehdotin itse että lähtisimme maaherran kutsuihin näkemään rouva Danielin tanssia. Hän suostui vastenmielisesti. Kun hän viimeisteli pukuaan, seisoin kamiinin ääressä ja moitin häntä siitä, että hän oli menettänyt entisen iloisuutensa. "Mikä sinun on", kysyin häneltä — vaikka tiesin sen kyllä hyvin. "Miksi tuo murheellinen hahmo? Tahtoisit kai, että olisimme aina kahden. Se käy ikäväksi ajanpitkään. Ennen olit paljon iloisempi ja avonaisempi. Ei ole todellakaan hauskaa minun nähdä, minkälaiseksi olen sinut muuttanut. Mutta sinä oletkin kuin luotu elämään luostarissa."
Oli sunnuntaipäivä. Kun ajoimme kylätietä pitkin, pysähdytti Brigitte vaunumme tervehtiäkseen ohikulkevia ystävättäriään, terveitä ja reippaita maalaistyttöjä, jotka olivat matkalla kylätansseihin. Kauan aikaa vielä heistä erottuamme istui hän kurkoittuen ulos vaunujen ikkunasta; hänelle olivat hänen pienet sunnuntai-tanssiaisensa käyneet rakkaiksi — ja hän vei nenäliinan silmilleen.
Tapasimme prefektin luona rouva Danielin koko loistossaan. Pyysin häntä niin usein tanssiin, että se herätti huomiota; sanoin hänelle joukon kohteliaisuuksia ja hän vastasi niihin niin hyvin kuin taisi.
Brigitte istui meitä vastapäätä. Hän ei saanut silmiään eroon meistä. On vaikeata sanoa mitä tunsin: samalla kertaa iloa ja tuskaa. Näin selvästi, että hän oli mustasukkainen, mutta en siitä välittänyt, koetin vain antaa hänelle vielä enemmän syytä siihen.
Odotin, että hän paluumatkalla nuhtelisi minua, mutta hän ei sanonut mitään, vaan pysyi mykkänä ja synkkänä sekä seuraavan että vielä sitä seuraavan päivän. Kun tulin hänen luokseen, tuli hän minua vastaan ja suuteli minua; sen jälkeen asetuimme istumaan vastakkain, molemmat ajatellen omia asioitamme ja vaihtaen vain muutamia merkityksettömiä sanoja. Vasta kolmantena päivänä hän puhui, puhkesi katkeriin nuhteihin, sanoen että käytökseni oli selittämätön, ja ettei hän voinut muuta uskoa kuin etten rakastanut häntä; hän sanoi lisäksi, ettei hän enää voinut tällaista elämää kestää ja että hän mieluummin tekisi mitä hyvänsä kuin kärsisi edelleen oikkujani ja kylmyyttäni. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja olin jo valmis pyytämään häneltä anteeksi, kun hän lausui muutamia niin katkeria sanoja, että ylpeyteni nousi niitä vastaan. Vastasin hänelle samassa äänilajissa ja riitamme tuli vielä väkivaltaisemmaksi. Sanoin hänelle, että oli naurettavaa, etten voinut herättää rakastajattaressani niin paljon luottamusta, että tämä olisi uskonut minuun jokapäiväisimmissä asioissa. Sanoin edelleen, että rouva Daniel oli hänelle vain tekosyy, että hän aivan hyvin tiesi, etten vakavasti ajatellut tuota naista ja että hänen teeskennelty mustasukkaisuutensa ei ollut muuta kuin tavallista vallanhimoa ja että hän, muutoin, jos hän oli kyllästynyt elämään kanssani, saattoi sen lopettaa koska tahansa.
"Olkoon niinkuin sanot", vastasi hän. "Minä en myöskään tunne sinua entiseksi sitten kuin tulin omaksesi. Olet varmaankin näytellyt saadaksesi minut uskomaan, että rakastit minua; nyt olet väsynyt osaasi, etkä halua muuta kuin tehdä minulle pahaa. Sinä epäilet jokaisesta joutavasta sanasta, jonka satut kuulemaan, minun pettävän sinua ja minulla ei ole oikeutta kärsiä loukkauksesta, jonka ehdoin tahdoin teet. Et ole enää se mies, jota rakastin."
"Minä tunnen sinun kärsimyksesi", vastasin minä puolestani. "Ne uudistuvat joka askeleelta, jonka otan. Minulla kai ei ole kohta oikeutta puhua kenenkään muun kuin sinun kanssasi. Teeskentelet olevasi loukattu, saadaksesi itse minua loukata, syytät minua tyranniksi, tehdäksesi itse minut orjaksesi. Koska häiritsen sinun rauhaasi, niin jää hyvästi! Et ole minua enää näkevä."
Erosimme vihoissamme enkä nähnyt häntä kokonaiseen päivään. Seuraavan päivän iltana valtasi minut sellainen surumielisyys, etten voinut sitä vastustaa. Puhkesin itkemään ja syytin itseäni kaikesta mitä olin tehnyt. Sanoin itselleni että olin hullu, vaarallinen hullu, joka tuotin kärsimyksiä hienoimmalle ja parhaimmalle olennolle maailmassa. Juoksin hänen luokseen heittäytyäkseni hänen jalkoihinsa.
Tullessani puutarhaan näin, että hänen huoneensa oli valaistu ja epäilys iski päähäni. "Hän ei odota minua tähän aikaan", ajattelin. "Kuka tietää, mitä hän tekee? Kun lähdin eilen hänen luotaan, olivat hänen silmänsä tulvillaan kyyneliä; ehkä tapaankin hänet nyt laulavana, ajatellen kaikkea muuta paitsi minua. Ehkäpä hän juurikään valmistaa peilin edessä pukuaan, kutenedellinenrakastajattareni. On parasta, että hiivin hiljaa sisään, nähdäkseni miten asiat ovat."
Lähestyin Brigitten huonetta varpaillani kulkien ja kun ovi sattumalta oli raollaan, saatoin nähdä Brigitten ilman että paljastin itseäni.
Hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti samaan kirjaan, joka ensiksi oli herättänyt epäluuloni häntä kohtaan. Vasemmassa kädessään oli hänellä pieni puulipas, jota hän silloin tällöin hermostuneesti vavisten katsoi. Oli jotain selittämättömän kaameaa siinä hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa. Hänen kirjoituslaukkunsa oli avoinna ja siinä näkyi papereita, jotka tuntuivat juuri järjestetyiltä.
Sain aikaan pienen kolinan avatessani oven. Hän nousi, sulki kirjoituslaukkunsa ja astui hymyillen minua kohti. "Octave", sanoi hän, "olemme kaksi lasta, ystäväni. Meidän riidallamme ei ollut mitään järkeä, ja jollet olisi tullut luokseni, olisin minä tänä yönä ollut tykönäsi. Anna minulle anteeksi, minä olin väärässä. Rouva Daniel tulee huomenna luokseni päivälliselle; pakoita minut katumaan sitä mitä kutsut tyranniudeksi minussa. Kunhan vaan rakastat minua, olen onnellinen. Unohtakaamme, mitä on tapahtunut, älkäämme hukatko onneamme."
Meidän riitamme oli tavallaan vähemmän surullinen kuin rauhantekomme; sitä seurasikin Brigitten puolelta salaperäinen vaiteliaisuus, joka ensin pelotti minua ja sai minut myöhemmin alituisen levottomuuden valtaan.
Kuta enemmän aikaa kului, sitä voimakkaammaksi kasvoivat minussa, kaikista ponnistuksistani huolimatta, molemmat onnettomuuteni idut jotka menneet vuodet olivat tuoneet mukanaan. Milloin valtasi minut raivoisa mustasukkaisuus, milloin julma iloisuus, teeskennelty kevytmielisyys, joka pani minut tekemään pilaa kaikesta mikä minulle oli rakkainta. Siten seurasivat minua lakkaamatta menneisyyteni muistot. Brigitte taas, joka näki minun kohtelevan häntä vuoroin kuin petollista rakastajatarta, vuoroin kuin ostettua ilotyttöä, vajosi vähitellen yhä syvemmälle suruunsa, joka lopulta kokonaan turmeli yhdyselämämme. Ja pahinta kaikesta oli että juuri tuo Brigitten suruisuus, johon hyvin tiesin itse olevani syypää, kiusasi minua enimmin. Olin nuori ja pidin huvituksista; alituinen yhdessäolo naisen kanssa, joka oli minua vanhempi, joka kärsi ja riutui, nuo yhä vakavammiksi käyvät kasvot, jotka alinomaa olivat edessäni, panivat nuoruuteni koetukselle ja saivat minut katkerasti katumaan menetettyä vapauttani.
Kun eräänä kauniina kuutamoisena iltana hiljalleen kuljimme metsätietä, tunsimme molemmat syvän surumielen laskeutuvan ylitsemme. Brigitte katsoi minuun säälien. Istuuduimme kallion kielekkeelle, mistä meillä oli näköala autioon laaksoon, ja viivyimme siten useita tunteja. Brigitten puolittain verhotut silmät tunkeutuivat silmieni läpi suoraan sydämeeni ja siirtyivät sitten tarkastamaan ympäröivää luontoa, taivasta päällämme ja laaksoa allamme. "Ah! rakas lapseni", sanoi hän, "kuinka säälin sinua! Sinä et minua rakasta!"
Päästäkseen sille kallionkielekkeelle, jolla istuimme, täytyi kulkea puoli peninkulmaa metsätietä, siis mennen tullen peninkulman matkan. Brigitte ei pelännyt väsymystä eikä yötä. Joskus lähdimme matkaan yhdentoista aikaan ja tulimme kotia vasta aamupuoleen. Tällaisia pitkiä kävelyretkiä varten pukeutui Brigitte siniseen puseroon ja miehen housuihin, väittäen ettei hänen tavallinen pukunsa soveltunut retkiin metsän viidakoissa. Hän kulki tietä edelläni, varmoin askelin, samalla kertaa niin suloisen naisellisena ja lapsellisen reippaana, että tavan takaa pysähdyin häntä katselemaan. Oli kuin hän kerran vauhtiin päästyään olisi suorittanut vaikean mutta pyhän velvollisuuden. Hän marssi eteenpäin kuin sotamies heiluttaen käsivarsiaan ja laulaen täyttä kurkkua. Äkkiä saattoi hän pysähtyä, juosta luokseni ja suudella minua. Niin tapahtui tavallisesti menomatkalla. Paluumatkalla nojautui hän käsivarteeni eikä laulanut enää, vaan nyt kuiskasi hän korvaani salaisuuksia hiljaisella äänellä vaikka olimme yksin metsässä peninkulmien päässä ihmisistä. En muista, että paluumatkalla olisimme vaihtaneet sanaakaan, joka ei olisi sisältänyt rakkautta tai ystävyyttä.
Eräänä päivänä pyrimme omaa tietämme kallionkielekkeelle, s.o. menimme suoraan metsän läpi seuraamatta mitään tietä. Brigitte kulki niin reippaasti, ja pieni samettilakki hänen paksuilla hiuksillaan sai hänet niin muistuttamaan urheaa poikaa, että unohdin hänen olevan naisen enkä rientänyt kohta hänen avukseen, kun tie kävi vaikeaksi. Useamman kerran täytyi hänen huutaa minua avukseen kavutessaan kallioseinää, kun minä, häntä ajattelematta, olin kiiruhtanut edelle. En voi sanoa, minkä vaikutuksen tekikään keskellä metsää, kirkkaassa, ihanassa yössä, puoleksi iloinen, puoleksi valittava naisääni, joka lähti pienestä pojanhahmosta, joka kapusi jyrkännettä pitäen kiinni kivistä ja puunrungoista, voimatta kuitenkaan päästä eteenpäin. Otin hänet käsivarsiini. "Kas niin, rouvaseni", sanoin hänelle nauraen, "te olette rohkea vuorivaeltaja, mutta te revitte rikki valkeat kätenne, ja huolimatta raudoitetuista suurista kengistänne, sauvastanne ja sotilaallisesta ulkonäöstänne, näen että teitä täytyy kantaa."
Kun pääsimme kallionkielelle, olimme aivan hengästyksissämme. Kannoin olkani yli juoksevassa nahkahihnassa vesipulloa. Perille tultuamme pyysi Brigitte minulta sitä, mutta olinkin sen pudottanut samoinkuin tulensytytysvehkeet, joita käytimme lukeaksemme nimet viittapylväistä, kun olimme eksyksissä, mikä tapahtui alinomaa. Minulla oli tapana kavuta pylväiden päähän; kun olin päässyt tarpeeksi korkealle, oli saatava tuli syttymään ja palamaan juuri sen verran kuin tarvitsin lukeakseni puolittain kuluneet nimet pylväissä. Kaiken tämän teimme nauraen ja leikkien kuin kaksi lasta. Olisi pitänyt nähdä meidät tienristeyksissä, missä tuli tavailla kokonaisen viiden kuuden viittatolpan nimet! Mutta tuona iltana olivat kaikki tuli-vehkeemme jääneet jonnekin metsään. "No niin", sanoi Brigitte, "niinpä vietämme yön täällä; olenkin hiukan väsynyt. Tämä kallionkieli on tosin hiukan kova vuoteeksi, mutta teemme itsellemme alustan kuivista lehdistä. Istukaamme tähän älkäämmekä enää sitä surko."
Ilta oli mitä ihanin. Kuu nousi takanamme ja Brigitte katsoi kauan aikaa, kuinka se hiljalleen kohosi taivaanrannalla metsän peittämien harjujen yli. Kuta kirkkaammin se levitti valoaan, sitä hitaammaksi ja suruvoittoisemmaksi kävi Brigitten laulu. Hetken kuluttua kumartui hän puoleeni ja kiersi käsivartensa kaulaani. "Älä usko", sanoi hän, "etten ymmärtäisi sinun sydäntäsi tai että sinua moittisin siitä kärsimyksestä, jota minulle tuotat. Ei ole sinun syysi, että sinulta puuttuu voimaa unohtaa mennyt elämäsi; sinä olet rakastanut minua rehellisesti, ja vaikka rakkautesi veisi minut kuolemaan, en katuisi, että olen tullut omaksesi. Sinä uskoit, että syntyisit uudelleen elämään ja että minun käsivarsissani unohtaisit niiden naisten muiston, jotka ovat tuhonneet sinut. Ah, Octave, hymyilin ennen sille varhaiselle elämäntuntemukselle, josta sanoit tulleesi osalliseksi ja josta ylpeilit kuin lapset, jotka eivät mitään tiedä. Luulin, että minun tarvitsi vain tahtoa, jotta kaikki mikä oli hyvää sydämessäsi tulvisi huulilleni ensi suudelmastani. Sinä luulit niin itsekin, mutta me petyimme molemmat. Ah, lapseni, sinulla on sydämessä haava, joka ei tahdo parantua; varmaan olet paljon rakastanut sitä naista, joka sinut petti, enemmän kuin minua, ah, paljon enemmän, koskapa en voi köyhällä rakkaudellani hävittää hänen kuvaansa; hän on varmaankin julmasti sinut pettänyt, koskapa minä olen turhaan sinulle uskollinen. Ja kaikki muut, mitä ovatkaan he, kurjat, tehneet myrkyttääkseen nuoruutesi. Ne nautinnot, joita he sinulle möivät, ovat varmaankin olleet hyvin voimakkaat, koskapa pyydät, että minä matkisin heitä! Sinä muistat heitä ollessasi minun vierelläni. Ah, lapseni, se on julminta kaikesta. Näen sinut mieluummin raivoavana ja kohtuuttomana, kuulen sinun mieluummin syyttävän minua kuvitelluista rikoksista, kostavan minulle sen pahan, mitä ensimäinen rakastajattaresi on sinulle tehnyt, kuin näen kasvoillasi tuon kaamean iloisuuden, tuon elostelijan ylenkatseellisen huolettomuuden, joka äkkiä kuin kipsinaamio tulee meidän huuliemme väliin. Sano, Octave, mistä se tulee? Miksi toisina päivinä puhut halveksien rakkaudesta ja niin surullisesti pilkkaat meidän hellimpiä kaksinpuhelujamme? Minkä vallan onkaan saanut ärtyisten hermojesi yli kauhea elämä, jota olet viettänyt, kun vielä nyt sellaiset väärät syytökset tahtomattasi tulevat huulillesi? Niin, tahtomattasi, sillä sydämesi on jalo, sinä häpeät itse omia tekojasi. Sinä rakastat minua liiaksi ollaksesi kärsimättä, kun näet minun kärsivän. Ah, minä tunnen sinut! Ensi kerran kun näin sinut sellaisena, valtasi minut kauhu, josta ei sinulla ole aavistusta. Luulin, että sinä olit vain elostelija, että olit ehdoin tahdoin vietellyt minut teeskentelemällä rakkautta, jota et tuntenut, että sinut näin sellaisena, jollainen todella olet. Ah, ystäväni, toivoin kuolemaa. Minkä yön vietinkään! Sinä et tunne elämääni, et tiedä, etten maailmassa ole saanut lempeämpiä kokemuksia kuin sinä. Ah, elämä on suloinen, mutta vain niille, jotka eivät sitä tunne.
"Sinä et ole, rakas Octave, ensimäinen mies, jota rakastan. Sydämeni sisimmässä lepää surullinen tarina, jonka tahdon sinulle kertoa. Isäni oli, minun vielä ollessani aivan nuori, määrännyt minut erään vanhan ystävänsä ainoalle pojalle. He olivat naapureita ja omistivat kumpikin pienen maatilansa, suunnilleen samanarvoisen. Molemmat perheet tapasivat toisensa joka päivä ja elivät siten ikäänkuin yhteiselämää. Isäni kuoli; olin jo aikoja sitten kadottanut äitini. Silloin otti minut luoksensa tätini, jonka tunnet. Eräs matka, joka hänen täytyi tehdä, pakoitti hänet kuitenkin jättämään minut jonkun ajan kuluttua tulevan appi-isäni huostaan. Tämä ei koskaan kutsunut minua muuksi kuin tyttärekseen; ja koko seudulla oli niin yleisesti tunnettua, että minä menisin naimisiin hänen poikansa kanssa että me saimme mitä suurimman vapauden keskenäisessä seurustelussamme.
"Tämä nuori mies, jonka nimeä sinun on tarpeetonta tuntea, näytti aina rakastaneen minua. Se mikä vuosikausia oli ollut lapsuuden ystävyyttä, muuttui ajan mukaan rakkaudeksi. Hän alkoi, kun olimme kahden, puhua minulle onnesta, joka meitä odotti; hän kuvasi minulle kärsimättömyyttään. Olin ainoastaan yhtä vuotta häntä nuorempi; mutta hän oli naapuruudessa tehnyt tuttavuutta erään huonotapaisen miehen, erään teollisuusritarin kanssa, jonka neuvoja hän oli alkanut kuunnella. Kun minä antauduin hänen hyväilyilleen lapsen luottamuksella, päätti hän pettää isänsä, syödä sanansa meitä molempia kohtaan ja jättää minut tehtyään minut onnettomaksi.
"Hänen isänsä oli aamulla kutsunut meidät huoneeseensa, ja siellä, koko perheen läsnäollessa, ilmoittanut, että hääpäivämme oli määrätty. Saman päivän iltana tapasi hän minut puutarhassa, puhui minulle rakkaudestaan tulisemmin kuin koskaan ennen, sanoi, että, koska hääpäivämme oli määrätty, hän jo piti itseään puolisonani, ja että hän oli sitä Jumalan edessä ollut syntymästään saakka. Minulla ei ole muuta puolustuksekseni sanottavana kuin että olin nuori, tietämätön ja herkkäuskoinen. Antauduin hänelle ennen kuin olin hänen vaimonsa, ja viikko sen jälkeen lähti hän isänsä talosta; hän pakeni yhdessä erään naisen kanssa, jonka hänen uusi tuttavansa oli hänet tutustuttanut. Hän kirjoitti meille lähtevänsä Saksaan, emmekä sen jälkeen häntä nähneet.
"Sellainen on, muutamin sanoin kerrottuna, elämäni tarina; mieheni tunsi sen, samoinkuin sinä nyt sen tunnet. Olen hyvin ylpeä, ja minä vannoin yksinäisyydessäni, ettei kukaan mies saisi minua toista kertaa kärsimään mitä silloin kärsin. Sitten näin sinut ja unohdin valani, mutta en tuskaani. Minua on kohdeltava hellävaroin; jos sinä olet sairas, olen sitä minäkin. Hoivatkaamme toinen toistamme. Sinä näet, Octave, että minä hyvin tiedän, mitä menneisyyden muistot ovat. Myöskin minut panevat ne joskus tuntemaan sinun läheisyydessäsi tuskallista katumusta; mutta minulla on enemmän rohkeutta kuin sinulla, kenties siksi että olen enemmän kärsinyt. Minun on kuljettava edellä, vaikka sydämeni on vielä heikko eikä ole varma itsestään. Elämäni täällä kylässä oli niin rauhallista ennen kuin sinä tulit, olin monta kertaa luvannut itselleni, etten siitä luopuisi. Kaikki tämä tekee minut vaativaiseksi. Mutta samantekevä, olen sinun. Olet hyvinä hetkinäsi sanonut, että sallimus on antanut minun toimekseni valvoa kuin äiti sinun elämääsi. Se on totta ystäväni; en ole joka päivä rakastajattaresi, usein olen ja tahdon olla äitisi. Kun tuotat minulle kärsimyksiä, en enää näe sinussa rakastajaani; sinä olet vain sairas lapsi, epäluuloinen tai itsepäinen, jota tahdon hoivata ja parantaa löytääkseni hänessä sen, jota rakastan ja jota aina tahdon rakastaa. Antakoon Jumala minulle siihen voimaa", lisäsi hän, katsoen taivasta kohti. "Suokoon Jumala, joka meidät näkee ja kuulee rukoukseni, äitien ja rakastavaisten Jumala, suokoon hän minun suorittaa loppuun tämän tehtävän! Joskin menehdyn sen alla, joskin kapinoiva ylpeyteni, sydämeni, joka tahtomattani voi pakahtua, joskin koko elämäni…"
Hän ei lopettanut lausettaan, nyyhkytys keskeytti sen. Jumalani! Näin hänen polvistuvan, ristivän kätensä, jotka hän painoi kiveä vasten. Tuuli huojutti hänen pukuaan ja kanervikkoa ympärillämme. Hento ja ylevä olento! Hän rukoili rakkautensa puolesta. Nostin hänet käsivarsilleni. "Oi sinä ainoa rakkauteni", sanoin hänelle, "sinä rakastajattareni, äitini ja sisareni! Rukoile minunkin puolestani, että voisin rakastaa sinua niinkuin ansaitset tulla rakastetuksi. Rukoile, että voisin elää, että sydämeni puhdistuisi sinun kyyneleistäsi, että se muuttuisi pyhäksi hostiaksi, jonka voisimme jakaa Jumalan edessä!"
Paneusimme maata kalliolle. Kaikki oli hiljaista ympärillämme, yläpuolella kaartui taivas täynnä kimaltelevia tähtiä. "Tunnetko tuon?" kysyin Brigitteltä. "Muistatko ensi päiväämme?"
Kiitos Jumalan, ettemme koskaan tämän illan jälkeen palanneet kallionkielelle. Se on jäänyt alttariksi, joka on pysynyt puhtaana; se on yksi elämäni harvoja muistoja, joka vielä liukuessaan silmieni ohi on puettu valkeaan.