The Project Gutenberg eBook ofVuosisadan lapsen tunnustusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vuosisadan lapsen tunnustusAuthor: Alfred de MussetTranslator: Veikko Antero KoskenniemiRelease date: June 28, 2016 [eBook #52427]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VUOSISADAN LAPSEN TUNNUSTUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vuosisadan lapsen tunnustusAuthor: Alfred de MussetTranslator: Veikko Antero KoskenniemiRelease date: June 28, 2016 [eBook #52427]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Title: Vuosisadan lapsen tunnustus
Author: Alfred de MussetTranslator: Veikko Antero Koskenniemi
Author: Alfred de Musset
Translator: Veikko Antero Koskenniemi
Release date: June 28, 2016 [eBook #52427]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VUOSISADAN LAPSEN TUNNUSTUS ***
Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Kirj.
Alfred de Musset
Suom. V. A. Koskenniemi
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa elämäni tarinaa sillä en ole sitä vielä elänyt.
Olen sairastanut, vaikka olen vielä nuori, inhottavaa sielullista tautia, ja tahdon kertoa, mitä olen kolmen vuoden aikana kokenut. Jos yksin potisin tautiani, en puhuisi mitään, mutta kun tiedän, että monen monet sairastavat samaa tartuntaa, tahdon kirjoittaa heitä varten, vaikka en tiedä, panevatko he sanoihini huomiota. Mutta joskaan ei kukaan ottaisi niistä vaaria, on minulla kuitenkin niistä se hyöty, että tulen itse terveemmäksi, sillä kirjoittaessani jyrsin, kuin loukkuun joutunut repo, poikki vangitun jalkani.
Keisarikunnan sotien aikana, puolisoiden ja veljien ollessa Saksanmaalla, synnyttivät surevat äidit maailmaan tulisen, kalpean ja hermoheikkoisen sukupolven. Tuhannet lapset, joiden elämän kipinä oli syttynyt kahden taistelun välissä, jotka saivat kasvatuksensa kouluissa, rumpujen päristyksessä, katselivat synkästi toinen toisiaan koetellessaan heikkojen käsivarsiensa lihaksia. Aika ajoin ilmestyivät kotiin heidän verellä pirskoitetut isänsä, nostivat heidät kullalla silailtuja rintojaan vasten, laskivat taas maahan ja nousivat hevostensa selkään.
Yksi ainoa mies eli siihen aikaan Europassa; kaikki muut koettivat vain täyttää keuhkonsa ilmalla, jota hän oli hengittänyt. Joka vuosi lahjoitti Ranska tälle miehelle kolmesataa tuhatta nuorukaista. Se oli Caesarin vero, ja jollei hänellä ollut tätä laumaa takanaan, ei hän voinut seurata onnensa tähteä. Se oli saattojoukko, jonka hän tarvitsi kulkeakseen maailman läpi ja löytääkseen hautansa pienestä laaksosta yksinäisellä saarella, itkupajun alta.
Milloinkaan ei oltu vietetty niin monta unetonta yötä kuin tämän miehen aikana; milloinkaan ei oltu nähty niin monta surevaa äitiä nojautumassa kaupunkien valleja vasten; milloinkaan ei ollut niin hiljaista niiden ympärillä, jotka puhuivat kuolemasta. Mutta koskaan ei ollut myöskään niin paljon iloa, niin paljon elämää, niin paljon sotalaulua ihmisten sydämissä. Milloinkaan ei ole loistanut kirkkaampia aurinkoja kuin ne, jotka kuivasivat kaiken vuotaneen veren. Kansa uskoi, että Jumala antoi niiden nousta tätä miestä varten ja kutsui niitä Austerlitzin auringoiksi. Itse hän ne loi alati jyrisevillä kanuunoillaan, joiden savupilvet jo taistelun jälkipäivänä hajosivat taivaan tuuliin.
Sen ajan lapset hengittivät ilmaa, missä välkkyi niin paljon kunniaa ja kimalteli niin paljon aseita. He tiesivät olevansa määrättyjä jumalan uhriksi, mutta he uskoivat että Murat oli haavoittumaton; ja keisarin oli nähty ratsastavan sillan yli sellaisessa kuulasateessa, että epäiltiin, kuuluiko hän kuolevien sukuun. Ja joskin täytyi kuolla, vähät siitä! Itse kuolema oli silloin niin kaunis, niin suuri, niin loistava savuavassa purppurassaan! Se muistutti toivoa, se leikkasi niin vihreää laihoa, että se oli ikäänkuin itsekin tullut nuoreksi. Vanhuuteen ei enää uskottu. Kaikki kehdot Ranskassa olivat kilpiä, kaikki ruumisarkut samoin; ei ollut enää vanhuksia — oli vain ruumiita ja puolijumalia.
Mutta eräänä päivänä, kun kuolematon keisari seisoi kukkulalla katsellen, kuinka seitsemän kansakunnan miehet pistivät toisiaan kuoliaaksi, vielä epätietoisena siitä, tulisiko hän koko maailman herraksi vaiko vain puolen, lensi enkeli Azraël ohi, kosketti häntä siivellään ja syöksi hänet kuiluun. Hänen kaatumisensa ryskeestä heräsivät vallat ja nousivat tautivuoteiltaan. Ja työntäen esiin käyrät kyntensä, jakoivat nämä kuninkaalliset hämähäkit Europan ja tekivät itselleen narrinpukuja Caesarin purppurasta.
Matkamies, niin kauan kuin hän on vielä tiellä samoaa päivää ja yötä, sateessa ja auringossa, välittämättä öiden valvonnasta ja vaaroista, mutta jouduttuaan perheensä keskuuteen kotilieden ääreen, tuntee hän kuolettavaa väsymystä ja voi tuskin omin neuvoin laahautua vuoteeseensa — samoin tunsi nyt äkkiä Ranska, Caesarin leski, haavansa. Se vajosi niin syvään uneen, että sen vanhat kuninkaat luulivat sen kuolleeksi ja verhosivat sen käärinliinoihin. Vanha armeija palasi kotia harmaantunein päin ja väsymyksestä horjuen, ja autioiden linnojen tulisijat alkoivat loistaa surullisella valolla.
Kaukaisilta matkoiltaan ja hurjista sotaleikeistä palanneet keisarikunnan miehet syleilivät nyt riutuneita vaimojaan ja puhuivat ensi rakkaudestaan. He katselivat kuvaansa kotilähteissä, ja kun he näkivät kuinka vanhoiksi ja rammoiksi he olivat tulleet, kutsuivat he poikiaan sulkemaan heidän silmänsä. He kysyivät, missä heidän poikansa olivat, ja kun lapset tulivat kouluistaan eivätkä nähneet miekkoja eivätkä haarniskoja, jalka- tai ratsuväkeä, kysyivät he puolestaan, missä heidän isänsä olivat. Mutta heille vastattiin, että sota oli lopussa, että Caesar oli kuollut, ja että Wellingtonin ja Blücherin kuvat riippuivat konsulivirastojen ja lähetystöjen seinillä ja että niiden alareunassa luettiin sanat:Salvatoribus mundi.
Miettivänä istuutui nuori polvi raunioille. Kaikki nämä lapset olivat pisaroita siitä hehkuvasta verestä, jonka maa oli imenyt itseensä. He olivat syntyneet sodan povella, sotaa varten. Viisitoista vuotta olivat he nähneet unta Moskovan lumesta ja pyramiidien auringosta. He eivät olleet koskaan olleet kotikaupunkinsa ulkopuolella, mutta heille oli kerrottu, että jokaisesta portista kulki tie johonkin Europan pääkaupungeista. Heillä oli koko maailma päässään. He katselivat ympärilleen maata, taivasta, katuja, teitä — kaikki oli autiota. Vain kirkkojen kellot soivat kaukaisuudessa.
Kalpeita, mustapukuisia kummittelijoita vaelteli pitkin maata. Toiset heistä koputtivat oville, ja jos heille avattiin, ottivat he taskustaan pitkiä kuluneita pergamenttikääröjä, joilla he peloittelivat talon asukkaita. Joka suunnalta tulvasi ihmisiä, jotka vielä vapisivat samaa pelkoa, mikä kaksikymmentä vuotta sitten oli ajanut heidät heidän asuinsijoiltaan. Kaikilla oli vaatimuksia, kaikki väittelivät ja huusivat — ja täytyi ihmetellä, että yksi ruumis saattoi houkutella paikalle niin monta korppia.
Ranskan kuningas istui valtaistuimellaan ja katseli pitkin seiniä, sinne ja tänne, keksiäkseen kultaisia mehiläisiään. Jotkut tulivat hänen luokseen ja ojensivat hattunsa häntä kohti, ja heille antoi hän rahaa; toiset näyttivät hänelle ristiinnaulitun kuvaa, ja hän suuteli sitä; toiset huusivat hänen korvaansa suuria nimiä, ja heitä pyysi hän astumaan valtaistuinsaliin, missä kaiku toisti heidän suuret nimensä. Muutamat näyttivät hänelle vanhoja viittojaan, joista he olivat ottaneet pois kuninkaalliset mehiläiset, ja heille antoi hän uudet puvut.
Lapset näkivät kaiken tämän ja uskoivat lujasti, että Caesarin varjo vielä jonakin päivänä astuisi maihin Cannes'essa ja pyyhkäisisi mateliat tieltään; mutta hiljaisuutta kesti yhä, ja vain kalpean liljalipun nähtiin liehuvan taivasta vasten. Kun lapset puhuivat maineesta, sanottiin heille: "Ruvetkaa papeiksi." Jos he mainitsivat kunnian, vastattiin: "Ruvetkaa papeiksi." Jos oli kysymys toivosta, rakkaudesta, voimasta, elämästä, aina sanottiin samalla tavalla: "Ruvetkaa papeiksi."
Silloin astui puhujalavalle mies, pitäen kädessään kuninkaan ja kansan välikirjaa. Hän alkoi, myöntäen että maine oli kaunis asia, sotilaskunnia niinikään, mutta huomautti että oli olemassa jotain vielä kauniimpaa, ja sen nimi oli vapaus.
Lapset nostivat päätään ja muistelivat isoisiään, jotka olivat sanoneet samaa. He muistivat, että he jossain pimeässä loukossa synnyinkodissaan olivat tavanneet omituisia pitkähiuksisia marmorisia kuvapatsaita latinalaisine kirjoituksineen. He olivat näkevinään vanhusten istuvan iltalampun ääressä, kertoen, päitään pudistellen, verilöylyistä, jotka olivat vielä pelottavammat kuin keisarin aikaiset. Vapaus-sanassa oli jotain joka pani heidän sydämensä lyömään, jokin etäinen ja pelottava muisto ja vielä kaukaisempi rakas toive.
He vapisivat, kun kuulivat tuon sanan; mutta kotimatkallaan näkivät he kolme ruumisarkkua, joita vietiin Clamart'iin: kolme nuorta miestä oli liian äänekkäästi lausunut sanan vapaus.
Omituinen hymy nousi heidän huulilleen, kun he näkivät tuon surullisen näyn. Mutta toisia miehiä kapusi puhujalavalle julkisesti pohtimaan mitä kunnianhimo maksoi ja osottamaan, että sotamaine oli liian kallis. He esittivät sodan kauhuja ja kutsuivat sille vihittyjä uhreja teuraseläimiksi. He puhuivat niin paljon ja niin kauan, että kaikki inhimilliset unelmat pudottivat, kuin syksyn puut, lehtensä, ja kaikki, jotka heitä kuuntelivat, pyyhkivät kädellä otsaansa kuin kuumesairaat, jotka heräävät tajuntaan.
Jotkut sanoivat: "Perussyy keisarin kukistumiseen oli, ettei kansa häntä enää tahtonut." Toiset väittivät: "Kansa tahtoi kuningaskuntaa", toiset: "Eipä, vaan vapautta", toiset: "Eipä, vaan järkeä", kolmannet: "Uskontoa!", neljännet: "Eduskuntaa englantilaiseen tapaan" j.n.e. Viimeinen puhuja väitti: "Ei mitään tuosta kaikesta, kansa kaipasi lepoa."
Nuori polvi näki elämän kolmessa hahmossa. Heidän takanaan oli iäksi hävinnyt muinaisuus, joka vielä liikkui omilla raunioillaan ja joka vartioi yksinvallan aikojen kivettyneitä muistoja. Heidän edessään oli ääretön rusottava taivaanranta tulevaisuuden ensi sateineen. Ja näiden kahden maailman välissä jotain mikä muistutti valtamerta, joka erottaa vanhan manteren nuoresta Amerikasta, jotain epämääräistä ja liikkuvaa, kuin aaltoava ulappa, täynnä haaksirikkoisia. Aaltojen yli liukui joskus kaukainen valkea purje tai höyryalus, joka jätti jälkeensä raskaan savun. Nuori polvi näki, sanalla sanoen, meidän vuosisatamme, joka erottaa menneen ja tulevan, joka itse ei ole kumpaakaan, mutta muistuttaa molempia, vuosisadan, jossa joka hetki olemme epätietoisia siitä, astummeko tulevaisuuden laiholle vaiko entisyyden raunioille.
Tässä sekasorrossa täytyi nuorten löytää oma tiensä. Tällaiset olivat ne näköalat, jotka aukenivat voimakkaan ja rohkean nuorison, keisarikunnan poikien ja vallankumouksen pojanpoikien eteen.
Menneisyydestä eivät he tahtoneet mitään tietää, uskonsa siihen olivat he menettäneet. Tulevaisuutta he rakastivat, mutta niinkuin Pygmalion Galateaa. Se oli heille kuin marmorirakastettu, ja he odottivat että se heräisi elämään ja että veri alkaisi virrata sen suonissa.
Niin jäi heille vain nykyhetki, vuosisadan henki, hämärän enkeli, joka ei ole yö eikä päivä. He näkivät sen istuvan kalkkisäkillä, joka oli täynnä kuolleiden luita, kääriytyneenä itsekkäisyyden mantteliin ja väristen hirvittävää kylmyyttä. Kuoleman kauhu hiipi heidän mieliinsä, kun he näkivät tuon hirviön, joka oli puoleksi muumio, puoleksi kummitus. He lähestyivät sitä niinkuin Strassburgissa matkamies astuu vanhan kreivi Sarvenden'in kuolleen tyttösen luo, joka makaa morsiuspuvussa arkussaan. Luuranko, joka panee katsojan kauhusta värisemään, on lapsen, kapeissa lyijynkarvaisissa sormissa on vihkisormus, ja pää muuttuu tuhaksi oranssikukkien keskellä.
Kun rajuilma lähestyy, käy metsän läpi ensin hirvittävä tuulenpuuska, joka panee kaikki puut vapisemaan, sitten seuraa syvä hiljaisuus — samoin pani Napoleon kaikki värisemään kulkiessaan tietään maailmassa. Kuninkaat tunsivat kruununsa vapisevan, ja kun he tarttuivat kädellään päähän, tapasivat heidän sormensa vain hiuksia, jotka olivat nousseet pystyyn pelosta. Paavi oli matkustanut kolme sataa peninkulmaa siunatakseen hänet Jumalan nimeen ja laskeakseen diadeemin hänen päähänsä; mutta Napoleon oli ottanut sen hänen kädestään. Niin oli kaikki värissyt vanhan Europan aarniometsässä. Sen jälkeen tuli hiljaisuus.
Väitetään, että, jos matkamiehellä, joka tapaa raivon koiran, on malttia kulkea hitaasti eteenpäin kääntymättä taakseen, koira tyytyy seuraamaan perässä kappaleen matkaa ja näyttämään hampaitaan, mutta jos kulkija päästää pelon huudon tai kiiruhtaa askeleitaan, karkaa koira kulkijan kimppuun. Ja ensi pureman jälkeen ei ole enää mitään mahdollisuutta päästä pakoon.
Europan historiassa on usein havaittu, että ruhtinas on näyttänyt pelon ensi oireita ja että hänen kansansa on repinyt hänet kappaleiksi. Mutta jos joskus onkin niin käynyt, niin ei aina. Kuninkaita on kadonnut, mutta kuningasvalta elää. Napoleonin lähestyessä näytti kuningasvalta noita pelon oireita, jotka vievät perikatoon, eikä ainoastaan kuningasvalta, vaan uskonto, aateli, kaikki jumalallinen ja inhimillinen mahti.
Kun Napoleon oli kukistunut, kohottivat jumalalliset ja inhimilliset auktoriteetit taas päätään, mutta kukaan ei niihin uskonut. Epäusko niiden mahtiin oli ensimäinen koiranpurema.
Napoleon oli viimeinen liekki yksinvallan alttarilla. Hän järkytti ja teki naurettavaksi kuningasvallan samoinkuin Voltaire jumalansanan. Ja hänen kukistuttuaan, kuului hirvittävä jyske; St. Helenalla putosi kivinen paasi vanhan maailman yli. Samalla hetkellä syttyi taivaalle järjen jäinen tähti. Sen säteet muistuttivat kuun säteitä, sekin jakoi valoa ilman lämpöä ja verhosi maailman sinisiin käärinliinoihin.
Näihin saakka oli kyllä nähty ihmisiä, jotka vihasivat aatelia, jotka panettelivat pappeja ja jotka juonittelivat kuninkaita vastaan. Kansa oli ennenkin kapinoinut ennakkoluuloja ja säätyetuoikeuksia vastaan, mutta kokonaan uutta oli nähdä kansan hymyilevän kaikelle. Aatelismiehen, papin tai ruhtinaan ohikulkiessa puistivat talonpojat, jotka olivat olleet sodassa, päätään, ja sanoivat: "Tuon olemme ennen nähneet toisessa paikassa; hän mahtaili silloin vähemmän." Kun heille puhuttiin valtaistuimesta ja alttarista, sanoivat he: "Ne ovat tehdyt neljästä laudasta, jotka me olemme ensin naulanneet kokoon ja sitten repineet hajalle." Kun heille sanottiin: "Kansa, sinä olet palannut oikealle tielle, sinä olet kutsunut takaisin kuninkaat ja papit", vastasivat he: "Me emme ole sitä tehneet, vaan muutamat tyhjäntoimittajat." Ja kun heille sanottiin: "Unohda menneisyytesi, tee työtä ja tottele", nousivat he istuimiltaan, ja saattoi kuulla aseen kilinää: vanha ruostunut miekka oli liikahtanut huoneen nurkassa. Silloin sanottiin: "Pysy ainakin alallasi; ja jollei kukaan tahdo tehdä sinulle pahaa, älä sinäkään pyri ketään vahingoittamaan." Ja siihen kansa tyytyi.
Mutta nuorisoa ei sillä rauhoitettu. Ihmisessä asuu kaksi salattua voimaa, jotka aina käyvät sotaa keskenään. Toinen niistä on tarkkanäköinen ja kylmäverinen. Se riippuu kiinni todellisuudessa, se laskee, punnitsee ja arvioi menneisyyttä. Toinen janoaa tulevaisuutta ja kurkottuu kaikkea tuntematonta kohti. Kun intohimo valtaa ihmisen, seuraa järki itkien hänen perässään ja varottaa onnettomuudesta, mutta niin pian kuin ihminen pysähtyy, niin pian kuin hän sanoo itselleen: "Se on totta, minä olen hullu, mihin olenkaan menossa", huutaa intohimo vastaan: "Pitääkö minun sitten kuolla?"
Selittämätön tyytymättömyys alkoi kiehua kaikissa nuorissa sydämissä. Tuomittuina ruhtinasten valtioviisauden kautta toimettomuuteen ja ikävään, täytyi nuorten nähdä kuinka ne hyökyvät aallot, joita vastaan he olivat koettaneet käsivarsiaan, vetäytyivät takaisin. Kaikki nämä taisteluun voidellut gladiaattorit tunsivat sydämensä pohjassa kalvavan epätoivon. Varakkaimmat heittäytyivät suinpäin hurjisteluihin, vähemmän varakkaat ottivat vastaan yhteiskunnallisia toimia. Köyhät antautuivat turhaan suurisanaiseen intoiluun ja määrättömään politikoitsemiseen. Inhimillinen heikkous etsii seuraa ja ihminen on luonnostaan lauma-eläin. Pantiin toimeen käsirytäköitä lakiasäätävän kamarin ovenvartijain kanssa, juostiin teatteriin katsomaan näytelmää, jossa Talma esiintyi Caesarin naamiossa, tai tungeskeltiin jonkun vapaamielisen kansanedustajan hautajaisissa. Mutta tultuaan kotia tunsivat kaikki, puolueista riippumatta, elämänsä tyhjyyden ja käsiensä voimattomuuden.
Yhtä kalpeaa ja köyhää kuin julkinen elämä, oli myöskin elämä perheissä. Tekopyhyys hallitsi kaikkia tapoja, ja englantilaiset vaikutukset hävittivät tieltään kaiken iloisuuden. Ehkäpä kaitselmus sillä tavoin mursi auki uusia teitä, ehkäpä edistyksen henki kylvi naisten sydämiin sillä tavoin sitä inhimillisen riippumattomuuden tarvetta, joka kerran oli tuleva heidän vaatimuksekseen. Tapahtui jotain ennen kuulumatonta kaikissa Parisin salongeissa: miehet asettuivat toiselle puolen, naiset toiselle. Edelliset, puettuina valkoisiin kuin morsiamet, ja jälkimäiset, mustissa kuin vanhempiaan surevat, mittelivät toisiaan katseillaan.
Varmaa on, että meidän aikamme miesten musta puku on synkkä vertauskuva. Siinä on ritari luopunut haarniskastaan ja kavaljeeri koreista päärmeistään. Kylmä järki on hävittänyt kaikki haaveet, mutta käyttää itse surupukua, jotta lausuisimme sille muutamia osanoton sanoja.
Ylioppilas- ja taiteilija-elämän vapaat, kauniit, rohkeat tavat potivat nekin tätä yleistä ajansuunnan muutosta. Miehet erosivat naisista, kuiskattuaan heidän korvaansa kuolemaan saakka haavoittavia ylenkatseen sanoja. He heittäytyivät viimein nautintoon ja hurjisteluihin. Rakkautta samoinkuin kunniantuntoa ja uskontoa alettiin pitää vanhentuneena käsitteenä. Käytiin huonoissa paikoissa. Keskiluokan tyttö, uneksiva romanttinen olento helline rakkauksineen sai hyljättynä istua kauppamiehen pöydän takana. Hän oli köyhä eikä kukaan hänestä enää välittänyt. Hän möi itsensä saadakseen kauniin puvun tai kauniin hatun. Surullisia aikoja! Nuori mies, joka entisaikaan olisi häntä rakastanut ja josta hänkin puolestaan olisi pitänyt, joka muinoin vei tyttönsä Verrières'in ja Romainville'n metsiin, tansseihin ja illalliselle luonnon helmaan, hän, joka pitkinä talvipuhteina tuli tyttönsä luo myymälän peräkamariin ja puheli hänen kanssaan iltalampun ääressä, hän joka jakoi tytön kanssa hiellä ja vaivalla hankitun leipänsä ja puhtaan ja köyhän rakkautensa, hän oli kadonnut maailmasta. Meidän aikamme nuori mies tapasi tyttönsä jonakin iltana hurjistelujen jälkeen kurjasta pesästä, missä hän värjötti kalpeana, nälkä huulilla ja häpeä sydämessä.
Niihin aikoihin keräili kaksi Napoleonin jälkeen suurinta neroa kokoon ne tuskan ja surun ainekset, jotka olivat hajallaan maailmankaikkeudessa. Goethe, uuden kirjallisuuden patriarkka, oli kuvannut Wertherissä onnettoman, kuolemaan vievän intohimon ja luonut Faustissa synkimmän hahmon, mikä milloinkaan on edustanut syntiä ja onnettomuutta. Hänen kirjansa alkoivat niihin aikoihin tulla Saksasta Ranskaan. Itse istuen työhuoneessaan taulujen ja kuvanveistosten ympäröimänä, rikkaana, onnellisena ja tyynenä, näki hän, isällisesti hymyillen, kuinka hänen synkät teoksensa tulivat rajan yli meidän luoksemme. Byron vastasi hänelle tuskan huudolla, joka pani Kreikanmaan vapisemaan, ja ripusti Manfredinsa syvänteen yli — ikäänkuin tyhjyys olisi ollut arvoituksen ratkaisu.
Suokaa minulle anteeksi, te suuret runoilijat, jotka nyt olette tuhkaa ja jotka lepäätte maan povessa, suokaa minulle anteeksi! Te olette puolijumalia ja minä vain kärsivä lapsi. Mutta kun kirjoitan näitä rivejä, en voi olla teitä kiroamatta. Miksi ette laulaneet kukkien tuoksua, luonnon ääniä, toivoa ja rakkautta, viiniä ja aurinkoa, taivaan sineä ja kauneutta? Tekin olette tunteneet elämän, tekin olette kärsineet, teidänkin jalkojenne edessä on maailma luhistunut ja tekin olette epätoivosta itkeneet sen raunioilla. Teidänkin rakastajattarenne ovat teidät pettäneet, teidän ystävänne teitä panetelleet, teidän maanmiehenne käsittäneet teidät väärin. Kuolema ja kärsimys olivat teidän sydämissänne ja teidän silmissänne. Te olitte tuskan jättiläisiä. Mutta sano minulle, jalo Goethe, etkö kuullut enää yhtään lohdun ääntä Saksanmaan vanhojen metsien pyhässä huminassa? Sano minulle sinä, jonka runous oli tieteen sisar, eivätkö nämä molemmat yhdessä voineet ikuisessa luonnossa löytää yrttiä, joka olisi tehnyt niiden suosikin sydämen terveeksi? Sinä, joka olit panteisti, sinä kreikkalaisen antiikin runoilija ja loukkaamattomien muotojen rakastaja, etkö voinut sekoittaa hiukan hunajaa niihin kauniisiin maljakoihin, joita teit, sinä, jonka tarvitsi vain hymyillä niin mehiläiset lensivät huulillesi? Ja sinä, sinä Byron, eikö sinulla ollut Ravennassa sitruunapuittesi ja sinisen venetsialaisen taivaasi alla, rakkaan Adrianmeresi rannoilla rakastettusi? Jumalani, minä en ole kuin heikko lapsi, mutta vaikka olen kärsinyt ehkä suurempia tuskia kuin sinä, niin en kuitenkaan ole menettänyt toivoani, minä voin kiittää Jumalaa elämästä!
Kun englantilaiset ja saksalaiset aatteet tulivat meidän keskuuteemme, otettiin ne alussa vastaan hiljaisella tyytymättömyydellä, jota pian seurasi peloittava mullistus. Muodostaa yleisiä aatteita on samaa kuin tehdä salpieterista ruutia, ja suuren Goethen homeeriset aivot olivat kuin puristin valuttaneet kielletystä hedelmästä kaiken mehun. Ne jotka eivät lukeneet, luulivat voivansa pysyä syrjässä kaikesta. Poloiset! Tärähdys viskasi heidät kuin hiekkajyväset kaikkiin taivaan tuuliin.
Se oli kaiken taivaisen ja maisen kieltämisen ja epätoivon aikaa. Jos joku olisi koettanut ihmisyyden valtimoa, olisi hän tuskin huomannut sen lyövän. Kun sotilaalta muinoin kysyttiin, mihin hän uskoi, vastasi hän: "Itseeni"; Ranskan nuoriso vastasi samaan kysymykseen: "En mihinkään."
Muodostui kaksi leiriä. Herkät, kärsivät sielut, kaikki, jotka janosivat jotakin ikuisempaa, painoivat päänsä alas ja itkivät. He verhoutuivat sairaihin uniin eivätkä he nähneet edessään muuta kuin pettymyksen rannattoman meren. Toiselta puolen heittäytyivät kaikki, jotka olivat lihaa ja verta, aistillisiin nautinnoihin eikä heillä ollut muuta huolta kuin laskea rahojaan. Sielu vaikeroi ja ruumis nauroi.
Sielu valitti:
"Ah, usko on mennyt! Taivaan pilvet putoilevat alas rankkasateena. Meillä ei ole mitään odotettavaa, mitään toivottavaa, meillä ei ole edes kohta ristiin lyötyä puupalaa, jonka edessä voisimme rukoilla. Tulevaisuuden tähti ei jaksa kohota taivaanrannan yläpuolelle, se on pilvissä ja, kuin talviaurinko, veripunaisen kehän, vallankumouksen värin, ympäröimä. Ei ole enää rakkautta eikä kunniaa. Synkkä yö peittää maan. Ja me olemme jo kuolleet, kun päivä kerran valkenee."
Ruumis julisti:
"Ihmisen tehtävä maan päällä on käyttää aistimiaan. Hänellä on hallussaan enemmän tai vähemmän keltaisia ja valkeita kolikoita ja niiden mukaan lasketaan hänen arvonsa. Syödä, juoda, nukkua — se on elää. Ihmisten välinen ystävyys on siinä, että toinen lainaa toiselle rahaa, mutta harvinaista on että toinen suuresti toistansa rakastaisi. Sukulaiset ovat olemassa sitä varten, että heidät saa kerran periä. Rakkaus on ruumiinharjoitusta. Ainoa henkinen nautinto on tyydytetty turhamaisuus."
Kuin aasialainen rutto, joka nousee Ganges-virran höyryistä, levisi tämä hirvittävä toivottomuus nopeasti yli maan. Jo oli Chateaubriand, runouden ruhtinas, pukenut pelottavan epäjumalansa pyhiinvaeltajan kaapuun ja asettanut hänet marmorialttarille, tuoksuvien suitsutusten keskelle. Jo veivät vuosisadan lapset kangistunein käsin huulilleen maljakon myrkyllisen juoman. Kaikki oli lopussa ja shakaalit astuivat esiin luolistaan. Sairas mädännyt kirjallisuus, joka oli vain muoto, kauhistuttava muoto, alkoi höystää näitä luonnon kitukasveja löyhkäävällä verellään.
Kuka uskaltaa edes kertoa kaikkea mitä tapahtui koulun seinien sisäpuolella? Opettajat epäilivät kaikkea, oppilaat kielsivät kaiken. Runoilijat lauloivat epätoivoa. Nuorukaiset lähtivät kouluista kukoistavin poskin ja puhtain otsin, mutta kirous huulilla. Ranskalainen henki, joka luonnosta on iloinen ja avomielinen, koetti vielä pitää puoliaan. Aivot omistivat helppoudella englantilaisia ja saksalaisia aatteita, mutta sydämet olivat liian hentoja taistelemaan ja kärsimään — ja ne riutuivat kuin taitetut kukat. Kuolemanajatus tunkeutui niiden olemuksen sisimpään sopukkaan. Synnin iloa ei tunnettu, ainoastaan hyveen kieltämistä. Tuskan sijaan tuli tunteettomuus. Viisitoistavuotiaat, jotka olivat sijoittautuneet kukkivan pensaan alle, puhuivat tavalla, joka olisi pannut Versaillesin kankeat pensastot kauhusta vapisemaan. Pyhää ehtoollisleipää, joka on taivaallisen rakkauden ikuinen vertauskuva, käytettiin kirjeiden sulkemiseen. Lapset sylkivät pyhää sakramenttia.
Onnellisia ne, joiden ei tarvinnut kokea noita aikoja! Onnellisia ne, jotka kuilun partaalla käänsivät katseensa taivasta kohti. Heitä oli olemassa ja he säälivät meitä.
On valitettavasti totta, että voimainkulutus, joka sisältyy kiroukseen, helpottaa liian täyttä sydäntä. Kun jumalankieltäjä ottaa kellon taskustaan ja pyytää Jumalaa tekemään neljännestunnin kuluessa lopun hänen elämästään, on varmaa että hän hankkii itselleen neljännestunniksi julman nautinnon. Se on epätoivon huippu, kaikkien taivaallisten valtojen manaamista. Onneton kiemurtelee sen jalan alla, joka hänet murskaa. Hän päästää tuskan huudon — mutta kuka tietää eikö se Kaikkivaltiaan edessä muutu rukoukseksi.
Siten käyttivät nuoret ihmiset toimettomat voimansa ylenmääräiseen epätoivoon. Ihmisille, joilla ei ole mitään elämäntehtävää, on helpottavaa saada pilkata kunniallisuutta, uskontoa, rakkautta ja kaikkea mitä heidän eteensä tulee. Heihin itseensä sattui heidän ivansa pahimmin. On mieluista kuvitella olevansa onneton, vaikka on itse asiassa vain tyhjä ja ikävystynyt. Kuolemanajatuksen ensimäinen käytännöllinen seuraus oli elostelu, joka puristaa verestä kaiken voiman.
Rikkaat ajattelivat: "Ei ole mitään muuta todellista kuin kulta, kaikki muu on unta. Nauttikaamme ja kuolkaamme." Ne, jotka omistivat vähemmän, sanoivat: "Ei ole mitään muuta todellista kuin unohdus, kaikki muu on unta. Unohtakaamme ja kuolkaamme." Ja köyhät sanoivat: "Ei ole muuta todellisuutta kuin onnettomuus, kaikki muu on haavetta. Kirotkaamme ja kuolkaamme."
Onko kuvaukseni liioiteltu, liian synkkä? Olenko ihmisvihaaja?Suotakoon minun tehdä muutamia huomautuksia.
Kun lukee kertomusta Rooman keisarikunnan häviöstä, ei voi olla panematta merkille, kuinka paljon pahaa saivat valtaan päästyään aikaan kristityt, jotka olivat olleet niin ihailtavia korvessa.
"Kun ajattelen", sanoo Montesquieu, "sitä syvää tietämättömyyttä, jossa kreikkalaiset papit pitivät kansaa, en voi olla vertaamatta heitä Herodotoksen mainitsemiin skyyttalaisiin, jotka kaivoivat silmät orjiensa päästä estääkseen näitä ajattelemasta tai tekemästä muuta kuin heille määrättyä maidon vispilöimistä. Kaikkiin valtion asioihin, päättämään rauhasta, sodasta, aselevosta, kaupasta, avioliitosta tarvittiin pappeja. On mahdotonta kuvitella kaikkea sitä pahaa, mikä tästä johtui."
Montesquieu olisi voinut lisätä: Kristinusko tuhosi yksinvaltiaat mutta pelasti kansan. Se avasi Konstantinopolin portit barbaareille samalla kun se aukaisi matalain majain ovet Kristuksen lohduttaville enkeleille. Se kukisti tämän maailman suuria. Mitä mieltäkiinnittävää olikaan häviävän keisarikunnan viime hengenvedoissa, siinä salaperäisessä sähkövirrassa, joka pani vielä Heliogabaluksen ja Caracallan haudalla hirmuvallan luurangon värisemään. Rooman muumio oli kauniisti ympäröity Neron tuoksuilla ja Tiberiuksen käärinliinoilla! Herrain valtioviisaiden tehtävä oli mennä köyhäin luo ja pyytää heitä pysymään rauhassa. Heidän täytyi antaa matojen ja myyräin hävittää häpeän muistomerkit ja nostaa muumiosta esiin neitsyt, kaunis kuin Vapahtajan äiti, toivo, ahdistettujen ystävä.
Tämän teki kristinusko, mutta mitä ovat ne tehneet, jotka siitä lähtien ovat sitä väärentäneet? He ovat nähneet, että köyhä antaa rikkaan sortaa itseään, heikko voimakkaan, ja he sanovat: "Rikas ja voimakas sortavat minua maan päällä; mutta, maltas, kun he tahtovat tulla paratiisiin, silloin olen asettuva taivaan ovelle ja syyttävä heitä Jumalan istuimen edessä." Ja siihen he tyytyivät.
Kristuksen vastustajat ovat sanoneet köyhälle: "Sinä odottelet tuomion päivää, mutta ei ole olemassa mitään oikeutta. Sinä odottelet ikuisuutta, mutta ei ole elämää kuoleman jälkeen. Sinä keräät omat ja lähimmäistesi kyynelet, lastesi huudot ja vaimosi valitukset kantaaksesi ne kuolinhetkelläsi Jumalan jalkoihin, mutta ei ole olemassa Jumalaa."
Silloin kuivasi köyhä mies kyynelensä, käski vaimonsa vaieta ja lastensa seurata häntä. Ja hän nousi maasta kuin vihastunut härkä. Hän huusi rikkaalle: "Sinä sorrat minua ja olet ihminen niinkuin minäkin." Ja papille: "Sinä, joka olet minua lohduttanut, olet valehdellut." Juuri tätä tahtoivat Kristuksen vastustajat. Ehkä luulivat he tekevänsä köyhät onnellisemmiksi nostaessaan heidät taisteluun vapaudestaan.
Mutta kun köyhä on huomannut, että papit häntä pettävät, että rikkaat ryöstävät häntä, että kaikilla on samat oikeudet tämän maailman hyvyyteen, silloin uskoo hän vain kahteen käsivarteensa ja sanoo: "Alas rikkaat! Minäkin tahdon nauttia, koska nautinto on ainoa tässä maailmassa. Minäkin tahdon omistaa maan, koska taivas on tyhjä. Minulle kaikki mikä muillekin, sillä me olemme kaikki yhdenvertaisia!"
Mitä sanotte tästä, te viisaat päät, te jotka olette vienyt hänet tälle tielle? Mitä te sanotte hänelle, jos hänet lyödään maahan?
Epäilemättä olette te ihmisystäviä, te luotatte tulevaisuuteen ja kerran on koittava aika, jolloin teitä siunataan. Mutta ei vielä, me emme totisesti voi teitä siunata. Kun sortaja ennen sanoi: "Maa on minun", vastasi sorrettu: "Taivas on minun." Mitä hän voi nyt vastata?
Vuosisatamme sairauteen on kaksi syytä: sukupolvi, joka on elänyt vuodet 1793 ja 1814, kantaa sydämessään kahta haavaa. Kaikki vanha mikä on kerran ollut, on mennyt eikä uutta ole vielä olemassa. Siinä on onnettomuutemme syy.
Kuvitelkaa miestä, jonka koti on raunioina. Hän on itse repinyt sen alas rakentaakseen uuden. Savi on kentällä hänen edessään ja hän odottaa vain kiviä uuteen rakennukseensa. Samalla hetkellä kun hän on, hihat käärittyinä, valmis sekoittamaan muurisavea, ilmoitetaan hänelle, että kiviä ei ole saatavissa ja neuvotaan häntä tyytymään siihen mikä hänellä on. Mitä on hänen tekeminen, jollei hän tahdo rakentaa raunioille? Kivilouhimo on syvä, mutta hänen aseensa ovat liian heikkoja murtaakseen siitä kiviä. "Ole kärsivällinen, sanotaan hänelle, niin saat vähitellen kivesi. Luota tulevaisuuteen, tee työtä." Kaikenlaista keksitään hänen lohdutuksekseen. Mutta sillä aikaa seisoo mies taivasalla, hänellä ei ole enää vanhaa asuntoaan eikä uusi ole vielä valmis; hän ei tiedä kuinka suojella itseään sateelta, missä valmistaa ateriaansa, missä tehdä työtänsä, missä levätä, missä elää ja kuolla. Ja hänellä on vastasyntyneitä lapsia.
Erehtyisin suuresti, jollemme kaikki muistuttaisi tuota miestä. Sinä tulevien vuosisatojen suku, ajattele meitä, kun lämpimänä kesäpäivänä nojaudut aurasi kurkeen isänmaan vihreillä vainioilla kirkkaan auringon alla ja kun luonto-äiti aamupuvussaan hymyilee maamiehelle, lempilapselleen. Ajattele meitä, kun kirkkaalta otsaltasi pyyhit kalliin hien ja kun annat katseesi liukua taivaanrantaa pitkin, missä ei yksikään tähkä nosta päätään toistaan korkeammalle ja missä siellä täällä pistää kellertävän viljan seasta sinisiä ja valkeita kukkia. Te vapaat miehet, kun te kiitätte Jumalaa sadon yltäkylläisyydestä, muistakaa silloin meitä, joita ei ole enää olemassa. Muistakaa, että me olemme saaneet kalliisti maksaa sen rauhan, josta te nautitte. Säälikää meitä enemmän kuin esi-isiänne, sillä meidän on täytynyt kantaa samaa kuormaa kuin heidänkin, mutta me olemme kadottaneet sen, mikä heitä lohdutti.
Nyt tahdon kertoa, miten itse sain tartunnan vuosisadan sairaudesta.
Se tapahtui illallispöydässä, naamiaishuvien jälkeen. Ympärilläni istuivat rikkaasti puetut ystäväni, ja joka suunnalla näkyi nuoria miehiä ja naisia, kauniita ja elämänhaluisia. Pöydällä komeilivat hienot ruokalajit, kristallimaljat ja kukkaset. Pääni yläpuolella pauhasi orkesteri ja minua vastassa, toisella puolen pöytää, istui rakastajattareni, ihastuttava olento, jota jumaloin.
Olin yhdeksäntoista vuotias. En ollut koskaan kokenut vastoinkäymisiä enkä sairautta. Luonteeni oli samalla kertaa ylpeä ja avoin ja toivo paisutti sydäntäni. Viini hehkui suonissani. Oli yksi noita ihania hetkiä, jolloin kaikki mitä näkee ja kuulee, puhuu rakastetusta. Koko luonto oli kuin kallis monisärmäinen kivi, jonka jokaisesta pinnasta loisti tuon salaperäisen nimi. Tunsin halua syleillä kaikkia, jotka hymyilivät ympärilläni, tunsin olevani veli kaikelle joka eli. Rakastettuni oli luvannut viettää yön kanssani ja minä vein hitaasti, häneen katsoen, maljan huulilleni.
Kun käännyin ottamaan lautasta, putosi haarukkani. Kumarruin nostamaan sen maasta ja kun en sitä kohta löytänyt, kohotin pöytäliinan kulmaa nähdäkseni paremmin. Silloin näin että rakastajattareni jalka lepäsi erään nuoren miehen jalalla, joka istui hänen vieressään. Heidän jalkansa olivat kuin yhteen punoutuneet ja aika ajoin hivelivät ne toisiaan hellästi.
Kun taas nousin istuvaan asentoon, olin täydellisesti kylmä. Pyysin toisen haarukan ja jatkoin ateriaani. Rakastajattareni ja hänen naapurinsa olivat myöskin aivan levolliset, he puhuivat keskenään vähän ja tuskin katsoivat toisiinsa. Nuori mies oli nostanut kyynärpäänsä pöydälle ja puheli leikillisesti toisen naisen kanssa, joka näytteli hänelle kaulakoristettaan ja rannerenkaitaan. Rakastajattareni istui liikkumatta, silmät kaipuusta jäykkinä ja kosteina. Pidin heitä molempia silmällä aterian kestäessä enkä huomannut heidän liikkeissään tai heidän kasvoissaan mitään, joka olisi voinut ilmiantaa heitä. Kun oli päästy jälkiruokaan, annoin serviettini pudota lattialle ja kun kumarruin sitä ottamaan, näin heidät äskeisessä asennossa, hellästi toisiaan vasten puristuneina.
Olin luvannut rakastajattarelleni seurata häntä hänen asuntoonsa. Hän oli leski ja siis täydellisesti vapaa. Ainoastaan eräs vanha sukulainen asui hänen kanssaan, hänen turvanaan. Kun kuljin eteisen läpi, sanoi hän minulle: "Lähtekäämme, Octave, minä olen valmis." Puhkesin nauramaan ja jätin hänet sanaakaan sanomatta. Kuljettuani jonkun askelen asetuin istumaan kadun kulmaukseen. En tiedä mitä ajattelin, olin tullut kokonaan tyhjäksi rakastajattareni uskottomuuden tähden. En ollut koskaan ollut mustasukkainen hänelle enkä epäillyt häntä mistään. Mutta se, minkä olin juuri nähnyt, oli riittävä todistus. Oli kuin minua olisi lyöty nuijalla päähän, enkä muista hetkistä kadunkulmauksessa muuta kuin että katsoessani koneellisesti taivaalle, näin tähden putoavan ja otin juhlallisesti hatun päästäni tervehtiäkseni tuota hetken kipinää, jossa runoilijat näkevät häviävän maailman.
Tulin kotia levollisena ja tunteettomana, kokonaan kykenemättömänä ajattelemaan. Aloin riisuutua ja menin vuoteeseen. Mutta tuskin olin laskenut pääni patjalle, kun kaikki koston henget valtasivat minut sellaisella voimalla, että nousin äkkiä ja painauduin koko pituuttani seinää vasten ikäänkuin olisin muuttunut puuksi. Hyökkäsin sitten huutaen vuoteesta, käsivarret suorina, voimatta kulkea muuta kuin kantapäillä, kun varpaani olivat koukistuneet hermovedosta. Tässä tilassa vietin noin tunnin ajan, tylsänä ja kankeana kuin luuranko. Se oli ensimäinen raivokohtaukseni.
Mies, jonka olin nähnyt hyväilevän rakastajatartani, oli läheisimpiä ystäviäni. Lähdin seuraavana päivänä hänen luoksensa, mukanani nuori asianajaja Desgenais. Hankimme pistoolit, yhden todistajan lisää ja ajoimme Vincennes'in metsään. Matkan kestäessä vältin puhumasta vastustajani kanssa tai häntä millään tavalla lähestymästä, ja siten pidin kurissa haluni lyödä häntä. Raivonpuuskat ovat mauttomia ja tarpeettomia, kun laki sallii todellisen taistelun. Mutta en voinut olla häntä silmilläni tarkastamatta. Hän oli lapsuudenystäviäni ja me olimme vuosien mittaan tehneet toisillemme monen monta palvelusta. Hän tunsi suhteeni rakastajattareeni ja oli monet kerrat selittänyt, että hän piti sellaisia suhteita pyhinä ja että hänelle olisi mahdotonta kilpailla ystävänsä kanssa, jos hän sattuisi rakastamaan samaa naista. Sanalla sanoen, olin täydellisesti luottanut häneen ja luulenpa, etten ole puristanut kenenkään ihmisen kättä sydämellisemmin kuin hänen.
Nyt katselin uteliain, ahnain silmin tuota miestä, jonka olin kuullut puhuvan ystävyydestä kuin jonkun antiikin urhon, ja jonka äsken olin nähnyt hyväilevän rakastajatartani. Ensi kerran elämässäni näin todellisen hirviön ja mittailin häntä sentähden hurjin silmäyksin saadakseni selville kuinka hän oli luotu. Vaikka olin tuntenut hänet kymmenvuotiaasta lähtien ja elänyt hänen kanssaan mitä sydämellisimmässä sovussa ja ystävyydessä, tuntui minusta kuin en olisi koskaan ennen häntä nähnyt. Tahdon käyttää vertausta.
On olemassa espanjalainen, kautta koko maailman tunnettu näytelmäkappale, missä taivaallinen oikeus lähettää kivipatsaan iltavieraaksi elostelijan luo. Mies ei menetä malttiaan, vaan ottaa kohteliaasti vastaan vieraansa, mutta samassa hetkessä kun hän tarttuu patsaan ojennettuun käteen, valtaa hänet kuoleman kylmyys ja hän lankeaa tainnoksissa maahan.
Joka kerta kun elämässä olen huomannut, pannessani luottamukseni ystävään tai rakastajattareen, tulleeni petetyksi, olen tuntenut jotakin, jota en voi verrata muuhun kuin kivipatsaan käden antiin. Olen todella tuntenut kuin marmorin kosketuksen, ikäänkuin todellisuus olisi koko jäätävässä kylmyydessään painanut huulilleni suudelman. Ah, useammin kuin kerran on tuo kammottava vieras kolkuttanut oveeni, useammin kuin kerran olemme viettäneet iltaa yhdessä.
Niin pian kuin alkuvalmistukset olivat tehdyt, asetuimme, vastustajani ja minä, ampumalinjalle ja lähestyimme askel askeleelta toisiamme. Hän ampui ensin ja haavoitti minua oikeaan käsivarteen. Otin kohta aseen toiseen käteeni, mutta en jaksanut sitä enää nostaa. Voimani pettivät ja minä vaivuin toiselle polvelleni.
Silloin näin vihamieheni lähestyvän levottomana ja kuoleman-kalpeana. Todistajani tulivat samassa luokseni, nähtyään, että olin haavoittunut. Mutta hän työnsi heidät pois ja tarttui haavoittuneeseen käteeni. Hänen hampaansa olivat yhteenpuristetut eikä hän voinut puhua. Näin hänen tuskansa. Hänen kärsimyksensä olivat kauheimmat mitä mies voi kokea. "Mene matkaasi", huusin hänelle, "ja pyyhi kyyneleesi hänen liinoihinsa…!" Hän oli tukehtua itkuunsa, minä niinikään.
Minut kannettiin vaunuihin ja vietiin lääkärille. Haava osottautui vaarattomaksi, kuula ei ollut koskenut luuhun, mutta olin niin kiihdyksissä, että oli mahdotonta kohta sitoa käsivarttani. Kun vaunut lähtivät liikkeelle, näin ikkunassa vapisevan käden. Se oli vihamieheni käsi — hän pyrki uudelleen luokseni. Puistin päätäni vastaukseksi hänen mykkään kysymykseensä. Vaikka tunsin, että hänen katumuksensa oli vilpitön, olin niin raivoissani, etten voinut antaa hänelle anteeksi.
Kun tulin kotia, vuoti haavani runsaasti verta. Voimattomuus vähensi suuresti vihaani, joka sai aikaan enemmän tuskia kuin haavani. Paneusin nautinnolla vuoteeseen enkä luule koskaan juoneeni mitään parempaa kuin oli se lasillinen vettä, joka minulle annettiin.
Vuoteeseen päästyäni sain kuumeen. Kyyneleeni alkoivat virrata. Olin luullut, että rakastajattareni saattaisi lakata minua rakastamasta, mutta en ollut uskonut, että hän voisi minua pettää. En voinut ymmärtää, kuinka saattaa nainen, jota ei sido velvollisuus eikä aineellinen pakko, teeskennellä rakastavansa toista ja itse asiassa rakastaa toista. Kymmeniä kertoja päivässä kysyin Desgenais'lta, kuinka sellainen oli mahdollista. "Jos olisin ollut naimisissa hänen kanssaan tai jos olisin maksanut hänelle, olisi asia ollut toinen. Mutta nyt — miksi ei hän sanonut minulle, ettei hän minua rakasta, miksi pettää minua?" En ymmärtänyt, että voi valehdella rakkautta. Olin silloin lapsi, mutta minun täytyy myöntää, etten sitä vieläkään ymmärrä. Joka kerta kun olen rakastunut johonkin naiseen, olen sen hänelle sanonut, joka kerta kun olen lakannut jotakin naista rakastamasta, olen myöskin sen sanonut, vilpittömästi, ajatellen, että sellaisissa asioissa emme tahtomalla voi mitään ja että ainoa rikos on valhe.
Kaikkeen mitä kysyin, vastasi Desganais: "Hän on arvoton olento. Lupaa, ettet häntä enää tapaa." Lupasin sen hänelle juhlallisesti. Hän neuvoi minua lisäksi olemaan kirjoittamatta tuolle naiselle edes nuhtelemisen tarkoituksessa. Suostuin lupaamaan mitä hän pyysi, puolittain hämmästyneenä siitä, että hän saattoi luulla minun menettelevän toisin.
Kuitenkin oli ensimäinen tekoni, niin pian kuin taas olin jalkeilla, juosta rakastajattareni luo. Tapasin hänet yksin, hän istui suruissaan huoneen nurkassa ja hänen ympärillään vallitsi mitä suurin epäjärjestys. Nuhtelin häntä julmin sanoin — olin menehtyä raivooni. Sanani panivat koko talon kaikumaan, mutta samassa puhkesivat kyyneleeni niin rajusti esiin, etten voinut enää puhua, vaan heittäysin itkien vuoteelle. "Sinä uskoton, onneton", nyyhkytin, "sinä tiedät että minä kuolen, mutta se tuottaa sinulle iloa. Mitä olen sinulle tehnyt?"
Hän heittäytyi kaulaani ja sanoi, että kilpailijani oli hänet vietellyt tuona kohtalokkaana iltana, mutta ettei hän ollut koskaan ollut hänen. Hänet oli vallannut hetkellinen unohdus — se oli virhe, mutta ei rikos. Hän näki, kuinka pahoin hän oli minua kohtaan menetellyt ja sanoi myöskin kuolevansa, jollen antaisi hänelle anteeksi. Hän käytti katumuksen kyyneliä ja tuskan kaunopuheisuutta lohduttaakseen minua. Kalpeana ja kiihtyneenä, puku aukireväistynä, hiukset valloillaan olkapäillä makasi hän lyyhistyneenä keskilattialla. En ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina, kaikki aistini syttyivät katsoessani häntä, samalla kun vapisin inhosta häntä kohtaan.
Kun lähdin hänen luotaan, olin niin murtunut, etten nähnyt mitään ja tuskin jaksoin pysyä pystyssä. En halunnut häntä koskaan enää nähdä — mutta neljännestunnin päästä palasin takaisin. En tiedä mikä epätoivon voima ajoi minua hänen luokseen. Minulla oli palava halu omistaa hänet vielä kerran, imeä hänen ihanasta ruumiistaan kaikki nuo katkerat kyyneleet ja sitten tappaa meidät molemmat. Inhosin ja jumaloin häntä. Tunsin että hänen rakkautensa oli turmioni, mutta elää ilman häntä oli minulle mahdotonta. Kuin salama syöksin hänen luokseen, ilmoittamatta tuloni, ja, tuntien hyvin talon, olin tuota pikaa hänen ovellaan.
Tapasin hänet istumassa peilinsä edessä, liikkumattomana ja ylt'yleensä jalokivillä koristettuna. Hänen kamarinaisensa suki hänen hiuksiaan ja itse piti hän kädessään punaista harsoa, jolla hän hiljaa hiveli poskiaan. Luulin että näin unta. Minusta tuntui mahdottomalta, että edessäni oli sama nainen, jonka olin neljännestunti sitten nähnyt makaavan huoneen lattialla kyynelten vallassa. Jäin seisomaan paikoilleni kuin patsas. Kuullessaan oveaan avattavan, käänsi hän päätään ja sanoi hymyillen: "Sinäkö siellä olet?" Hän aikoi tanssiaisiin ja odotteli kilpailijaani, jonka piti viedä hänet niihin. Kun hän näki, että tulija olinkin minä, puri hän huuliaan ja rypisti kulmakarvojaan.
Astuin askeleen ovea kohti. Samalla sattuivat silmäni hänen hienohipiäiseen, tuoksuavaan niskaansa, missä tukkaa piti koossa timanttinen neula. Tämä viettelevä niska oli mustempi kuin helvetti. Tukka oli kääritty kahteen palmikkoon, joihin oli pistetty hopeisia tähkäpäitä. Kaulan ja hartioiden valkeus pisti häikäisevänä esiin paksun tukan tummuutta vastaan. Tuossa käärityssä mustassa harjassa oli jotain hekumallisen kaunista, mikä samalla pilkaten tuntui muistuttavan minulle, minkälaisessa epäjärjestyksessä sen juurikään olin nähnyt. Hyökkäsin esiin ja löin tuota niskaa kerran käteni selällä. Nainen ei huutanut, hän kätki kasvonsa käsiinsä, ja minä poistuin nopeasti.
Kun tulin kotia, valtasi minut uudelleen niin kova kuume, että minun täytyi mennä vuoteeseen. Haavani oli auennut ja kärsin kovia tuskia. Desgenais tuli minua tapaamaan. Kerroin hänelle kaikki, mikä oli tapahtunut. Hän kuunteli minua tarkkaavasti ja käveli senjälkeen hetken ajan huoneessani neuvottomana edestakaisin. Lopuksi tuli hän luokseni ja puhkesi nauramaan. "Oliko hän ensimäinen rakastajattaresi?" kysyi hän minulta. "Ei, mutta viimeinen," vastasin hänelle.
Noin keskiyön aikaan, kun olin vaipunut rauhattomaan uneen, tuntui minusta kuin olisin unessa kuullut syvän huokauksen. Avasin silmäni ja näin rakastajattareni seisovan vuoteeni vieressä, kädet ristissä, kuin haamu. En voinut olla huudahtamatta pelosta, sillä luulin, että ilmestys oli sairaiden aivojeni tuote. Hypähdin vuoteesta ja syöksyin toiseen päähän huonetta. Näky seurasi minua. "Etkö tunne minua?" sanoi nainen, koittaen vetää minut luokseen. "Mitä tahdot minusta," huusin puolestani. "Päästä minut, muuten lyön sinut kuoliaaksi tuohon paikkaan!"
"Hyvä, tapa minut", vastasi hän. "Olen sinulle valehdellut, olen sinua pettänyt, olen säälittävä ja kurja olento, mutta rakastan sinua enkä voi elää ilman sinua!"
Katsoin häntä — kuinka kaunis hän olikaan! Koko hänen ruumiinsa vapisi, hänen silmissään kuvastui pohjaton intohimo. Hänen kaulansa oli paljas ja hänen huulensa tuntuivat palavan. Nostin hänet syliini.
"Niinkuin tahdot", sanoin hänelle, "mutta kautta Jumalan, isäni pään kautta vannon, että tapan sekä sinut että minut."
Otin veitsen kamiininpielestä ja pistin sen päänalaiseni alle.
"Octave", sanoi hän, hymyillen ja suudellen minua, "älä tee mitään tyhmyyksiä. Tule, lapseni. Hurjuutesi rasittaa sinua, sinulla on kuume. Anna minulle veitsi." Näin että hän koetti tavotella veistäni.
"Kuule, mitä sanon sinulle", vastasin. "Minä tiedän kuka sinä olet ja miten sinä leikit kanssani. Mutta minä en leiki. Olen sinua rakastanut niinkuin vain mies voi rakastaa, ja kirouksekseni ja kuolemakseni rakastan sinua yhä vielä, tiedä se. Sanot, että sinäkin rakastat minua, mutta kaiken pyhän nimessä vannon, että jos tänä iltana olen sinun rakastajasi, kukaan toinen ei ole sitä huomenna." Kun olin tämän sanonut, menetin kokonaan tajuntani ja aloin houria. Nainen heitti viitan hartioille ja lähti kiireesti luotani.
Kun Desgenais'lle kerroin tästä tapahtumasta, sanoi hän: "Miksi et pitänyt häntä luonasi? Oletko niin kyllästynyt häneen? Hän on todella kaunis nainen!"
"Sinä lasket leikkiä", vastasin hänelle. "Luuletko todella, että voisin pitää tuota naista rakastajattarenani? Luuletko, että koskaan suostun jakamaan kenenkään kanssa? Ajattele, että hän itse tunnusti olleensa toisen! Vai haluatko, että unohtaisin rakkauteni saadakseni omistaa hänet? Jos sinun tapasi rakastaa on sellainen, niin säälin sinua."
Desgenais sanoi, että hän rakasti vain keveitä naisia eikä ottanut asiaa niin vakavasti.
"Rakas Octave", lisäsi hän, "sinä olet hyvin nuori, sinä vaadit paljon kauniita asioita, joita ei lainkaan ole olemassa tässä maailmassa. Sinä uskot aivan merkilliseen rakkauteen. Ehkä olet sinä itse mahdollinen sellaiseen, mutta itsesi vuoksi toivoisin, ettet sitä olisi. Sinä saat, ystäväni, toisia rakastajattaria, ja kerran olet katuva sitä mitä tapahtui tuona yönä. Kun tuo nainen tuli sinua tapaamaan, rakasti hän sinua varmaan. Tällä hetkellä ei hän sitä ehkä enää tee, vaan lepää jo toisen sylissä. Mutta hän rakasti sinua tuona yönä, tässä huoneessa — mitä liikuttaa sinua kaikki muu? Sinulla olisi ollut ihana yö, sinä olet kerran, ole varma siitä, katuva, ettet pyytänyt häntä jäämään, sillä hän ei palaa enää. Nainen antaa anteeksi kaikki, paitsi sen, että hänet työntää luotaan. Hänen rakkautensa sinuun näyttää olleen tavaton, kun hän noin päätä pahkaa tuli luoksesi, hyvin tietäen syyllisyytensä ja saattaen odottaa, että ajaisit hänet pois. Usko minua, sinä kadut vielä tuota yötä, eikä se enää koskaan uudistu."
Kaikki mitä Desgenais puhui oli erinomaisen yksinkertaista ja vakuuttavaa, harkittua ja koettua. Minua kylmäsi, kun kuulin häntä. Kun hän puhui, tunsin pelottavaa halua lähteä vielä kerran tapaamaan rakastajatartani tai kirjoittaa ja pyytää häntä tulemaan luokseni. En jaksanut nousta vuoteesta. Estyin siten häpeästä tavata häntä uudelleen kilpailijaani odottelemasta tai ehkä suorastaan toisen miehen sylistä. Mutta minä saatoin vielä kirjoittaa hänelle. Ja vastoin tahtoani kysyin itseltäni, mahtaisiko hän tulla, jos kirjoittaisin.
Kun Desgenais oli mennyt, valtasi minut niin pelottava kiihtymys, että jo päätin keinolla millä hyvänsä päättää päiväni. Ankaran sisällisen taistelun jälkeen voitti inho rakkauteni. Kirjoitin entiselle rakastajattarelleni, etten halunnut häntä milloinkaan nähdä, ettei hän koskaan tulisi luokseni ja että, jos hän sen tekisi, ajaisin hänet ulos. Soitin rajusti kelloa ja annoin palvelijalle määräyksen heti kohta toimittaa kirjeeni perille. Mutta tuskin oli palvelija sulkenut oven, kun jo huusin häntä takaisin. Hän ei enää kuullut, en uskaltanut huutaa toista kertaa, ja painaen käsiäni kasvojani vasten, vaivuin synkimpään epätoivoon.
Seuraavana päivänä oli ensi ajatukseni: mitä on minun nyt tekeminen?
Minulla ei ollut mitään tointa eikä tehtävää. Olin harrastanut sekä lääke- että oikeustiedettä voimatta ratkaista kumman uran valitsisin. Olin työskennellyt erään pankkiirin toimistossa puoli vuotta, mutta niin huolimattomasti, että olin pakotettu jättämään toimeni. Olin harrastanut moninaisia asioita, mutta pintapuolisesti, ja muistini oli niin muodostunut, että unohdin yhtä helposti kuin opin.
Ainoa aarteeni oli riippumattomuus — sen jälkeen kun olin hukannut rakkauden. Lapsuudestani asti olin pitänyt sitä suuressa arvossa, olin niin sanoakseni antanut sille pyhitetyn paikan sydämessäni. Muistan vielä päivän, jolloin isäni, ajatellen tulevaisuuttani, puhui minulle eri elämänurista, kehoittaen minua tekemään vaalini. Seisoin nojaten ikkunaa vasten ja katselin kapeaa yksinäistä poppelia, joka keinui puutarhassa. Ajattelin kaikkia noita elämäntehtäviä ja koetin päätellä, mikä niistä sopisi minulle. Punnitsin niitä mielessäni, mutta yksikään ei minua miellyttänyt ja niin annoin ajatusteni liidellä edelleen. Äkkiä alkoi minusta tuntua että maa liikkui allani. Oli kuin olisi se jylhä, näkymätön voima, joka ajaa maapalloa eteenpäin avaruudessa, tullut aistimin havaittavaksi. Näin maan liikkuvan taivasta kohden — minusta tuntui kuin olisin ollut laivassa ja puutarhan poppeli oli masto. Ojentausin suoraksi, levitin käsivarteni ja huudahdin: "On kyllin kutsumusta olla päivän matkustajana tässä aluksessa, joka ui eetterin meressä! On kyllin kutsumusta olla ihminen, musta täplä tässä laivassa! Tahdon olla vain ihminen, yleensä — en mitään muuta!"
Tämän lupauksen tein neljäntoista vuotiaana, luonnon kasvojen edessä, ja siitä ajasta lähtien on ainoastaan tottelevaisuus isääni kohtaan saanut minut kokeilemaan yhtä ja toista, mutta ei valitsemaan mitään elämän tehtävää.
Olin siis täydellisesti vapaa, en laiskuuttani, vaan omasta tahdosta. Rakastin kaikkea mitä Jumala on luonut, mutta vähän kaikesta siitä mitä ihmiset ovat tehneet. Elämästä tunsin vain rakkauden, maailmasta vain rakastajattareni enkä tahtonut muusta tietää. Heti koulusta päästyäni rakastuin, koko elämäkseni, kuten vakavasti uskoin, ja kaikki muut ajatukset karkoitin mielestäni.
Elämässäni oli vähän vaihtelua. Kulutin päiväni rakastajattareni luona. Suuri iloni oli viedä hänet kauniina kesäpäivänä maalle, paneutua pitkälleni hänen viereensä metsässä, ruohikolle tai sammalille. Luonnon näky on aina vaikuttanut voimakkaasti aisteihini. Talvella kävimme kaikissa tanssiaisissa ja naamiohuveissa, rakastajattareni kun piti seuraelämästä. Niin jatkui tätä toimetonta tilaa päivästä toiseen. Hän oli vallannut, niinkauan kuin hän oli uskollinen, kaikki ajatukseni, niin ettei minulla ollut mitään jälellä, kun hän jätti minut.
Jos koetan antaa jonkun käsityksen mieleni tilasta, en voi verrata sitä muuhun kuin johonkin niistä nykyaikaisista huoneista, joissa kalusto on kokoonhaalittu kaikilta mahdollisilta ajoilta ja kaikista mahdollisista maista. Meidän vuosisadallamme ei ole mitään varmoja muotoja. Emme ole painaneet omaa leimaamme, emme taloihimme, emme puutarhoihimme emmekä minnekään muualle. Kadulla kohtaa miehiä, joiden parta on leikattu Henrik III:nnen ajan tapaan, toisia, jotka ovat aivan sileiksi ajetut, toisia, joiden tukka on kuin jollakin Raphaelin muotokuvalla, toisia, jotka kantavat hiuksensa samaan tapaan kuin Kristuksen ajan miehet. Rikkaiden asunnot ovat todellisia vanhain tavarain myymälöitä: antiikkia, gotiikkaa, renessanssia, Ludvig XIII:tta, kaikkea sekaisin. Lyhyesti, meillä on jotain kaikista muista vuosisadoista paitsi omastamme — seikka, joka on yksin meidän ajallemme ominainen. Meidän makumme on eklektinen, kokoamme kaikesta mitä tapaamme, otamme toisen kauneuden takia, toisen mukavuuden, kolmannen vanhuuden ja neljännen sen rumuuden takia. Elämme jätteistä, ikäänkuin maailman loppu olisi lähellä.
Sellainen oli minun sieluni tila. Olin lukenut paljon, olinpa oppinut maalaamaankin. Muistin paljon asioita ulkoa, mutta en mitään tuntenut perusteellisesti; pääni oli samalla kertaa täysi ja tyhjä kuin sieni. Kaikki runoilijat, joita olin lukenut, olivat ihastuttaneet minua, mutta koska olin hyvin vastaanottavainen luonne, oli viimeinen aina tunkenut tieltään kaikki toiset. Olin valmistanut itselleni suuren varastohuoneen vanhaa rojua, niin että kun väsyin ajamasta takaa uutta, tunsin lopulta itsenikin kelvottomaksi hylyksi.
Tämän kaiken sekasorron keskellä oli kuitenkin jotain nuortakin: sydämeni toivo, joka oli vielä kuin lapsen.
Tämä toivo, jota ei mikään ollut turmellut eikä taittanut ja jonka rakkaus oli paisuttanut äärimmilleen, oli juuri saanut kuolettavan haavan. Rakastajattareni uskottomuus oli tavannut sen lennosta, ja kun ajattelin sitä, väänteli sieluni epätoivosta kuin kuolettavasti satutettu lintu.
Yhteiskunta kaikkine onnettomine seurauksineen muistuttaa niitä intialaisia käärmeitä, jotka asustavat sellaisten kasvien lehdillä, mitkä voivat parantaa niiden pureman. Yhteiskuntakin antaa melkein aina lääkkeen samalla kertaa kuin haavan. Niinpä voi mies, joka viettää säännöllistä elämää, jolla on liikeasiansa, vieraskäyntinsä, kotityönsä ja rakkautensa määrätyllä kellonlyönnillä, menettää vaaratta rakastettunsa. Hänen tehtävänsä ja ajatuksensa ovat kuin sotilaat samassa taistelurintamassa: luoti vie yhden, mutta naapurit sulkevat aukon ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Minä olin kaikkia näitä mahdollisuuksia vailla, kun olin jäänyt yksin. Luontokin, kallis äitini, näytti minusta autiommalta ja tyhjemmältä kuin koskaan ennen. Jos olisin voinut kokonaan unohtaa rakastajattareni, olisin ollut pelastettu. Kuinka helposti löytävätkään useimmat miehet lohdutuksensa! Heille ei ole mahdollista rakastaa uskotonta naista ja siksi voivat he menetellä ihmeteltävän varmasti. Mutta niin ei rakasta yhdeksäntoista vuotias, joka ei tiedä vielä maailmasta mitään, joka on täynnä kaipuuta ja joka tuntee itsessään kaikkien intohimojen oraan. Mitä voikaan epäillä poikanen siinä iässä? Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä taivaalta ja alhaalta taivaanrannasta kuulee hän kutsuvia ääniä. Koko elämä on kaipuuta, koko elämä on unta. Nuorelle sydämelle ei ole olemassa mitään sitovaa todellisuutta, käyrimmässä ja kuivimmassakin tammessa asuu dryaadi, ja jos omistaisi sata käsivartta, ojentaisi ne ilman epäilystä tyhjyyttä kohti. Kun pitää rakastettuaan sylissään, täyttyy tyhjyys.
Mitä minuun tuli, niin en tiennyt mistään muusta kuin rakkaudesta. Jos minulle puhuttiin muusta tehtävästä, en katsonut maksavan vaivaa vastata. Intohimoni rakastettuani kohtaan oli ollut niin yksinvaltainen, että se oli tuonut koko elämääni jotain munkkimaista ja kiihkoista. Tahdon kertoa vain yhden esimerkin. Hän oli lahjoittanut minulle pienoiskuvansa medaljongissa. Kannoin sitä sydämelläni, kuten tekevät monet miehet. Mutta kun eräänä päivänä vanhojen tavarain kaupassa näin rautasoljen, johon oli kiinnitetty pieniä piikkejä, annoin kiinnittää medaljonkini tähän rautasolkeen ja kannoin sitä sillä tavalla varustettuna rintaani vasten. Soljen piikit, jotka joka liikkeestäni tunkeutuivat rintaani, tuottivat minulle niin harvinaista nautintoa, että toisinaan painoin soikea kädelläni lisätäkseni tätä tunnetta. Tiedän, että se oli hulluutta, mutta rakkaus saa aikaan kummempiakin asioita.
Kun rakastettuni oli minut pettänyt, en enää kantanut hänen piikeillä varustettua kuvaansa. En voi sanoa, millä surulla irroitin sen rautakahleestaan, ja kuinka syvään huokasi rintani, kun se tunsi olevansa siitä vapaa. "Ah, te rakkaat arvet", puhuin itsekseni, "te kasvatte siis umpeen! Ah, te rakkaat haavani, mitä balsamia olen teille levittävä?"
Ei auttanut mitään, että vihasin tuota naista; hän oli niin sanoakseni muuttunut vereksi suonissani, kirosin häntä, mutta näin hänestä unta. Mitä tehdä? mitä tehdä unelle? mitä tehdä lihan ja veren muistoille? Kun Macbeth on murhannut Duncanin, sanoo hän, ettei koko valtameri voisi pestä puhtaaksi hänen käsiään — se ei olisi riittänyt myöskään pesemään haavojani. Puhuin asiasta Desgenais'lle: "Mitä on minun tekeminen? Kun paneudun iltasin vuoteeseen, on hänen päänsä korvatyynylläni."
Olen elänyt ainoastaan tuon naisen kautta. Epäillä häntä oli samaa kuin epäillä kaikkea, kirota hänet, oli kieltää kaikki, menettää hänet, oli jättää kaikki. En enää liikkunut seuramaailmassa. Ihmiset olivat minusta kuin merkillisiä hirviöitä. Kaikkiin hyviin neuvoihin vastailin vain: "Kyllä, se on totta mitä sanotte, mutta minulle ei siitä ole apua."
Istuuduin ikkunaan ja ajattelin "Hän tulee pian, olen siitä varma; hän palaa, nyt kääntyy hän kadunkulmassa; tunnen että hän lähestyy. Hän ei voi elää ilman minua enempää kuin minä ilman häntä. Mitä sanon hänelle, kun hän tulee? Miten kohtelen häntä?" Silloin muistin hänen uskottomuutensa. "Ah, älköön tulko! älköön lähestykö minua! Voisin hänet tappaa!"
Lähetettyäni hänelle kirjeen, en ollut kuullut hänestä mitään. "Mitä hän mahtaakaan tehdä?" ajattelin. "Hän rakastaa toista? Siispä tahdon minäkin rakastaa jotakin toista. Mutta ketä?" Ja näin miettiessäni kuulin ikäänkuin kaukaisen äänen puhuvan minulle: "Sinä, ketä muuta kuin minua! Kaksi olentoa, jotka rakastavat toisiaan, jotka syleilevät toisiaan — keitä muita kuin sinä ja minä! Onko mikään muu mahdollista? Oletko tullut hulluksi?"
"Koska unohdatkaan, houkkio, tuon naisen", puhui Desgenais. "Oliko menetys niin korvaamaton? Oliko hänen rakkautensa todella niin suuriarvoinen? Ota ensimäinen joka tulee vastaasi."
"Onnettomuus ei todella ole korvaamaton", vastasin. "Enkö ole tehnyt velvollisuuttani? Enkö ole ajanut häntä luotani? Onko sinulla vielä muita vaatimuksia? Kun härkä on areenalla saanut matadoorin miekan kylkeensä, on sillä oikeus vetäytyä johonkin soppeen kuolemaan rauhassa. Mitä on minulla siellä tai täällä tekemistä? Mitä tarkoitat ensimäisellä, joka tulee vastaani? Sinä näytät minulle sinisen taivaan ja puut ja talot, ihmisiä, jotka puhuvat, juovat ja laulavat, tanssivia naisia ja nelistäviä hevosia. Kaikki tuo ei ole elämää, se on turhaa melua. Mene ja jätä minut rauhaan."
Kun Desgenais näki, että epätoivoni oli parantumaton, etten laskenut ketään luokseni enkä tahtonut poistua huoneestani, otti hän asian vakavalta kannalta. Hän tuli eräänä iltana luokseni juhlallisen näköisenä ja alkoi puhua rakastajattarestani ja siirtyi viimein juttelemaan naisista yleensä, tulkiten syvää halveksumistaan heitä kohtaan. Kun hän puhui, kohottausin kyynärpäilleni vuoteessa ja kuuntelin tarkkaavasti.
Oli yksi noita synkkiä iltoja, jolloin tuuli muistuttaa kuolevan valitusta. Sadekuurot löivät ikkunalautaan ja niiden väliaikoina vallitsi kuoleman hiljaisuus. Koko luonto kärsii sellaisina iltoina, puut liikahtelevat tuskallisesti ja kumartavat surullisesti päitään, linnut pakenevat pensaihin ja kaupunkien kadut ovat tyhjillään. Haavaani särki. Äsken oli minulla ollut rakastajatar ja ystävä; rakastettuni oli minut pettänyt, ystäväni oli saattanut minut tautivuoteelle. Pääni oli sekaisin. Toisinaan tuntui minusta kuin olisin nähnyt kauheaa unta ja kuin voisin siitä huomenna herätä. Toisinaan tuntui koko elämä minusta lapselliselta ja naurettavalta harhakuvalta, jonka petollisuus alkoi käydä minulle ilmeiseksi. Desgenais istui vastapäätäni, lampun vieressä, kylmänä ja tunteettomana, alituinen hymy huulilla. Hän oli hyväsydäminen mutta kuiva kuin taula. Varhain aletut hurjistelut olivat tehneet hänet kaljuksi ennen aikaa. Hän tunsi elämän ja oli aikoinaan itkenyt katkeria kyyneliä. Mutta nyt oli hänen tuskansa panssaroitu, hänestä oli tullut materialisti, ja hän odotti vain kuolemaa.
"Octave", sanoi hän minulle, "näen, että uskot sellaiseen rakkauteen, jota romaanikirjailijat ja runoilijat kuvailevat. Sanalla sanoen, uskot siihen mitä puhutaan, et siihen mikä on olemassa. Arvostelukykysi ontuu ja se voi tuottaa sinulle paljon onnettomuutta!"
"Runoilijat kuvaavat rakkautta samoinkuin kuvanveistäjät muodon kauneutta ja musiikkitaiteilijat säveliä. Heidän hermostuneet ja herkät vaistonsa keräävät tulisesti ja samalla valiten elämän puhtaimpia alkuosia, aineen kauneimpia linjoja ja luonnon sopusointuisimpia ääniä. Kerrotaan, että Ateenassa oli joukko kauniita tyttöjä. Praksiteles piirusti kaikkien heidän kuvansa, toisen toisensa jälkeen, ja kaikista näistä kaunottarista, joista kullakin oli omat puutteensa, loi hän virheettömän kauneuden, Venuksen. Ensimäinen mies, joka valmisti soittimen ja joka sääti musiikkitaiteen lait, oli kauan sitä ennen kuunnellut kaislikon huminaa ja lintujen laulua. Samoin runoilijat, jotka tuntevat elämän — nähtyään joukon enemmän tai vähemmän syviä rakkaussuhteita ja koettuaan itse, mihin korkeuteen intohimo hetkittäin voi nousta — luovat, poistettuaan ihmisluonteesta kaikki alentavat ainekset, rakastavat olentonsa, joiden salaperäiset nimet ajasta aikaan elävät ihmisten huulilla. Daphnis ja Chloë, Hera ja Leander, Pyramus ja Thisbe.
"Etsiä todellisesta elämästä sellaista rakkautta, ikuista ja muuttumatonta, on yhtä mieletöntä kuin mennä kadulta hakemaan naisia yhtä kauniita kuin Venus tai vaatia että satakielet laulaisivat Beethovenin sinfonioja.
"Täydellisyyttä ei ole olemassa. On voitto ihmis-järjelle ymmärtää se ja kaikista mielettömyyksistä vaarallisinta koettaa saada sitä omakseen. Aukaise ikkunasi, Octave! Siitä näet äärettömyyden — järkesi ja tunteesi sanoo sinulle, että taivas on ilman rajoja. Tiedätkö mitä äärettömyys on? Voitko luoda siitä itsellesi mitään kuvaa, sinä, joka synnyit eilen ja jonka täytyy huomenna kuolla? Äärettömyyden näkeminen on kaikilla maapallon kulmilla saanut aikaan paljon hulluutta. Siitä johtuvat uskonnot. Päästäkseen ikuisuudesta osalliseksi leikkasi Cato poikki kurkkunsa, ja samasta syystä heittäytyivät aikoinaan kristityt leijonien eteen ja hugenotit jättäytyivät katolilaisten valtaan. Kaikki maan kansat ovat ojentaneet käsivartensa ikuisuutta kohti ja pyrkineet heittäytymään sen helmaan. Hullu pyrkii taivaaseen, viisas ihailee sitä, polvistuu sen edessä, mutta ei toivo sinne.
"Täydellisyys, ystäväni, on yhtä vähän meitä varten kuin ikuisuus. Meidän ei tule etsiä sitä missään, ei pyytää sitä missään, ei rakkaudessa, ei kauneudessa, ei onnessa eikä hyveessä. Mutta meidän täytyy palvella sitä voidaksemme olla niin hyveelliset, kauniit ja onnelliset kuin meille ihmisille on mahdollista.
"Ajatelkaamme, että sinulla on työhuoneessasi Raphaelin taulu, jota pidät täydellisenä taideteoksena. Eilen illalla katselit sitä tarkemmin ja olit huomaavinasi karkean piirustusvirheen yhdessä taulun päähenkilöistä, omituisesti vääntyneen jäsenen tai luonnottoman lihaksen — jonkalainen kerrotaan olevan tunnetussa antiikkisessa gladiaattoriveistoksessa. Tuntisit suurta pettymystä, mutta et heittäisi tauluasi silti tuleen; sanoisit, että sillä on vikansa, mutta sillä on myöskin yksityiskohtia, jotka ansaitsevat ihailua.
"On olemassa naisia, joita heidän luonteensa hienous ja heidän sydämensä vilpittömyys estää pitämästä kahta rakastajaa yht'aikaa. Uskoit, että rakastajattaresi oli noita naisia. Olisi todella, myönnettäköön, ollut parempi, jos niin olisi ollut asianlaita. Nyt olet kuitenkin saanut tietää, että hän petti sinua. Mutta onko siinä kyllin syytä häntä halveksia ja rääkätä ja vieläpä luulla, että hän olisi vihasi arvoinen?
"Mutta vaikka hän ei koskaan olisikaan sinua pettänyt ja vaikka hän tällä hetkelläkin rakastaisi vain sinua, niin ajatteles, Octave, kuinka kaukana täydellisyydestä olisi siinäkin tapauksessa hänen rakkautensa, kuinka inhimillisen pieni, maailman turhamaisuuden läpitunkema. Muista, että toinen on omistanut hänet ennen sinua ja ehkä useampikin ja että sinun jälkeesi vielä monet tulevat hänet omistamaan.
"Ajattele näin: tällä hetkellä saattaa sinut epätoivoon ajatus, että rakastajattaresi ei ole vastannut sitä täydellisyyden kuvaa, jonka olet hänestä tehnyt. Mutta niin pian kuin olet huomannut, että tuo sinun kuvasi itsessään oli inhimillisen pieni ja vaillinainen, olet myöskin ymmärtävä, että merkitsee sangen vähän seistä yhtä askelta ylempänä tai alempana inhimillisen vaillinaisuuden laihoilla tikapuilla.
"Sinä myönnät, eikö totta, että rakastajattarellasi on ollut miehiä ennen sinua ja että hänellä on oleva vielä sinun jälkeesi. Siihen sanot ehkä, ettei se sinua liikuta, kunhan hän oli yksistään sinun niin kauan kuin rakkautta kesti. Mutta itse asiassa, eikö ole yhdentekevää, omistivatko toiset hänet eilen vaiko kaksi vuotta sitten? Ja, koska hän kuitenkin tulee kuulumaan toisille, niin eikö ole yhdentekevää, tapahtuuko se huomenna vaiko kahden vuoden päästä? Kun hän siis joka tapauksessa rakastaa sinua vain rajoitetun ajan, eikö ole yhdentekevää, onko tuo aika kaksi vuotta vai yksi yö? Olethan mies, Octave! Näethän lehtien putoavan puista, auringon nousevan ja laskevan? Etkö kuule elämän kellon tykyttävän sydämesi tahtiin? Onko meille todella niin suuri ero vuoden ajan ja tunnin ajan kestävän rakkauden välillä, sinä mieletön, joka kämmenen kokoisen ikkunan läpi tahdot kurkottua äärettömyyteen.
"Sinä kutsut kunnialliseksi naista, joka rakastaa sinua uskollisesti kaksi vuotta. Sinulla on siis oma kalenterisi, joka sanoo sinulle, kuinka kauan aikaa tarvitaan, ennen kuin miesten suutelot kuivuvat naisten huulilla. Sinä teet suuren eron naisen välillä, joka antautuu rahan tai huvin tähden, ja sen välillä, joka antautuu turhamielisyydestä tai kiintymyksestä. Ostettavista naisista maksat toiselle enemmän kuin toiselle, toiselle osotat suurempaa luottamusta kuin toiselle. Niistä, joita ylläpidät turhamaisuudesta, olet toisesta ylpeämpi kuin toisesta. Ja lopuksi niistä naisista, joita kohtaan tunnet todellista kiintymystä, annat yhdelle kolmanneksen sydämestäsi, toiselle neljänneksen, kolmannelle puolet, riippuen kysymyksessä olevan naisen kasvatuksesta, tavoista, nimestä, syntyperästä, kauneudesta, luonteesta, riippuen sattumasta, hetken oikusta, siitä mitä olet juonut päivälliseksi.
"Sinä saat naisia, koska olet nuori, tulinen, koska kasvosi ovat pitkulaiset ja säännölliset ja koska hiuksesi ovat huolellisesti käherretyt. Mutta juuri sentähden, ystäväni, et sinä tunne naista.
"Luonto pyrkii ennen kaikkea lisäämään elävien olentojen lukua. Joka paikassa, vuorten huipuilta merien syvyyksiin, kammoo elämä kuolemaa. Säilyttääkseen luomakuntansa elossa on Jumala säätänyt lain, että kaikkien luotujen suurin nautinto liittyy suvun säilyttämisviettiin. Palmu, lähettäessään ilmaan hedelmöittävän siemenensä vapisee rakkaudesta polttavassa tuulessa; kiimainen hirvisonni repii auki vatsan jokaiselta naaraalta, joka tekee sille vastarintaa; naaraskyyhkynen värjöttää kuin rakastunut mimoosa puolisonsa siipien alla; ja kun mies syleilee naista kaikkivaltiaan luonnon rinnoilla, tuntee hän sydämessään saman jumalaisen kipinän, joka on hänet luonut.
"Ystäväni, kun suljet paljaihin käsivarsiisi kauniin ja voimakkaan naisen, kun intohimo puristaa kyyneleet silmiisi ja kun huulesi sopertavat ikuisen rakkauden valoja ja äärettömyys täyttää sydämesi, niin älä pelkää antautua, vaikkapa olisit yhdessä ilotytön kanssa.
"Mutta älä sekoita humalaa viiniin, älä usko jumalalliseksi sitä astiaa, josta olet juonut jumalallisen juoman. Älä hämmästy, jos sen jonakin päivänä huomaat tyhjäksi ja särkyneeksi. Hän oli nainen, särkyvä astia, jonka ruukkumestari on savesta tehnyt.
"Kiitä Jumalaa siitä, että olet saanut nähdä taivaan, mutta älä pidä itseäsi lintuna, vaikka räpytteletkin siivilläsi. Eivät edes linnut voi nousta pilvien yläpuolelle, korkeimmissa ilmakerroksissa eivät ne enää voi hengittää. Voi sattua, että leivonen, joka laulaen nousee taivasta kohti aamuauteressa, putoaa kuolleena pellon vakoon.
"Nauti rakkaudesta niinkuin järkevä mies viinistä, älä juovu. Jos rakastajattaresi on vilpitön ja uskollinen, rakasta häntä sentähden; mutta jos hän ei ole sitä, vaan ainoastaan nuori ja kaunis, niin rakasta häntä sentähden, että hän on nuori ja kaunis; jos hän on miellyttävä ja henkevä, sitä suurempi syy rakkauteen; ja jollei hän ole mitään kaikesta tästä, vaan rakastaa sinua kuitenkin, niin rakasta sinäkin häntä sellaisena kuin hän on. Tulee päiviä, jolloin rakkaus on poissa.