"Mutta älä revi hiuksiasi äläkä sano, että pistät itsesi kuoliaaksi, jos sinulle ilmestyy kilpailija. Sanot, että rakastajattaresi pettää sinua toisen tähden; turhamaisuutesi kärsii sitä ajatellessasi. Mutta vaihda vain sanat ja ajattele, että hän pettää toista sinun vuoksesi, ja sinä olet ylen onnellinen.
"Älä tee menettelyllesi mitään sääntöjä äläkä sano, että tahdot tulla rakastetuksi syvemmin kuin kaikki muut; sillä koska olet mies ja itse epävakainen, olisit niin sanoessasi pakoitettu lisäämään: sikäli kuin se on mahdollista.
"Ota aika sellaisena kuin se tulee, tuuli sellaisena kuin se puhaltaa ja nainen sellaisena kuin hän on. Espanjattaret, jotka ovat naisista ensimäiset, rakastavat uskollisesti; heidän sydämensä on vilpitön ja raju, mutta heillä on tikari sydämen vieressä. Italiattaret ovat intohimoisia, mutta he rakastavat liiaksi leveitä hartioita ja ottavat rakastetuistaan mittaa räätälin kyynärpuulla. Englannittaret ovat haaveellisia ja surumielisiä, mutta kylmiä ja kankeita. Saksattaret ovat hellän hyväileviä, mutta kuivia ja ikävystyttäviä. Ranskattaret ovat henkeviä, loisteliaita ja hekumallisia, mutta valehtelevat kuin paholaiset.
"Ennen kaikkea, älä syytä naista siitä, että hän on sellainen kuin hän on. Me olemme itse tehneet hänet sellaiseksi turmelemalla joka suhteessa luonnon tarkoitukset.
"Luonto, joka pitää huolta kaikesta, luo neitosen rakastajattareksi. Mutta saatuaan ensi lapsensa putoavat hänen hiuksensa, hänen povensa menettää muotonsa ja hänen ruumiinsa saa arven. Nainen on luotu äidiksi. Nähtyään naisensa kauneuden kadonneen, tahtoo mies ehkä jättää hänet, mutta lapset tarttuvat häneen itkien. Siten syntyy perhe; kaikki mikä siitä eroaa, on epäluonnollista. Maanviljelijäin siveys on siinä, että heidän vaimonsa ovat lapsi- ja maitokoneita, niinkuin he itse ovat työkoneita. Heillä ei ole tekotukkaa eikä valheellista neitseellisyyttä; heidän rakkautensa ei ole spitaalinen, eivätkä he muista viattomassa parittelussaan, että Amerikka on keksitty. He ovat epäaistillisuudessaan terveitä ja heidän kätensä ja sydämensä on kovettuneet.
"Sivistys pyrkii hävittämään luonnon työn. Meidän kaupungissamme tulee tyttö, joka on luotu juoksemaan päiväpaisteessa, luotu ihailemaan alastomia urhoja kuin Spartan aikaan, valikoimaan ja rakastamaan, lukituksi huoneeseensa: kuitenkin kätkee hän romaanin krusifiksinsa alle; hän turmelee, kalpeana ja toimettomana, itsensä peilin edessä, hän tappaa öiden hiljaisuudessa kauneutensa, joka olisi kaivannut raikasta ilmaa. Äkkiä vedetään hänet esille. Hän ei tiedä mitään, ei rakasta mitään, mutta kaipaa kaikkea. Joku vanha vaimo opettaa häntä, hänen korvaansa kuiskataan uskallettuja sanoja, hänet heitetään vieraan miehen vuoteeseen, joka hänet ottaa väkivallalla. Sellainen on avioliitto, s.o. sivistynyt perhe. Sitten tapahtuu, että tyttöparka saa lapsen. Hänen tukkansa, hänen kaunis povensa, hänen ruumiinsa lakastuu: hän on menettänyt kauneutensa rakastajattarena eikä ole kuitenkaan rakastanut. Hän on tullut äidiksi, saanut lapsen — ja hän kysyy miksi? Hänelle tuodaan lapsi ja sanotaan: 'Sinä olet äiti!' Hän vastaa: 'En ole äiti; antakaa lapsi naiselle, jolla on maitoa rinnassaan, sillä minulla ei ole.' Hänen puolisonsa vastaa hänelle, että hän on oikeassa, ja että lapsi inhottaa häntäkin. Häntä hoivataan, koristetaan, levitetään pitsiharso hänen verisen vuoteensa yli, hänet parannetaan äitiyden kärsimyksistä. Kuukauden kuluttua saa hänet jo nähdä Tuilleries'ain puistossa, tanssiaisissa, oopperassa. Hänen lapsensa on Chaillot'ssa tai Auxerre'ssa, hänen miehensä huonoissa paikoissa. Kymmenen nuorta miestä puhuu hänelle rakkaudesta, kiintymyksestä, syleilyn ikuisuudesta, kaikesta siitä, jota hänen sydämensä kaipaa. Hän ottaa yhden heistä ja painaa hänet rintaansa vasten; mies häpäisee hänet, jättää hänet ja menee keinottelemaan pörssiin. Nyt on hän päässyt alkuun; hän itkee yhden yön, mutta huomaa, että kyyneleet tekevät hänen silmänsä punaisiksi. Hän ottaa lohduttajan ja tämän mentyä toisen. Siten jatkuu, kunnes hän on kolmenkymmenen vuotias tai kauemmin. Silloin hän väsyneenä ja turmeltuneena, kaiken inhimillisyytensä, vieläpä inhonsa menettäneenä, tapaa jonakin iltana tummatukkaisen, tulisilmäisen nuorukaisen, jonka sydän värähtelee toivoa. Hän tuntee oman nuoruutensa, hän muistaa kaikki mitä on kärsinyt, ja lahjoittaen nuorukaiselle kaiken elämänsä kokemuksen, opettaa hän häntä halveksimaan rakkautta.
"Sellaisiksi olemme tehneet naiset, sellaisiksi rakastajattaremme. Vähät siitä! He ovat kuitenkin naisia ja heidän kanssaan voi viettää hauskoja hetkiä.
"Jos olet lujaluontoinen ja varma itsestäsi, lyhyesti, mies, niin neuvon sinua ilman pelkoa heittäytymään maailman pyörteisiin. Rakastele ilotyttöjä, tanssijattaria, porvarinaisia ja markiisittaria. Ole uskollinen tai huikentelevainen, surullinen tai iloinen, mutta pidä huolta vain siitä, että sinua rakastetaan. Mitä liikuttaa sinua kaikki muu?
"Jos olet mies tavallisinta lajia, niin neuvon sinua valikoimaan jonkun aikaa, ennen kuin teet valintasi, mutta älä luule kenessäkään tapaavasi niitä ominaisuuksia, joita olet halunnut omistaa entiselle rakastajattarellesi.
"Jos olet heikko luonne ja jos sinulla on taipumusta antaa hallita itseäsi ja juurtua missä hyvänsä tapaat vähän maata, niin tee itsellesi vahva varustus; sillä jos noudatat hentoa luonnonlaatuasi et pääsekään kasvamaan siellä, jonne koetat juuresi työntää, vaan kuivut pois kuin hyödytön kasvi kantamatta kukkaa tai hedelmää. Elämäsi mehu vuotaa vieraaseen puunkuoreen; kaikki työsi kuihtuvat kuin piilipuun lehvät; sinä kostutat maata kyynelilläsi ja sydänverelläsi.
"Ja jos vihdoin olet haaveellinen luonne, uskot uniin ja tahdot niitä toteuttaa, silloin sanon sinulle suoraan: rakkautta ei ole olemassa.
"Sillä sinun käsityksesihän on tämä: rakastaa on antautua ruumiineen sieluineen tai, paremmin, se on samaa kuin tehdä kahdesta olennosta yksi; se on samaa kuin kulkea auringossa Jumalan taivaan alla, peltojen ja ketojen keskellä olentona, jolla on neljä käsivartta, kaksi päätä ja kaksi sydäntä. Rakkaus on uskoa, rakkaus on maallisen onnen uskontoa; se on loistava sarja siinä temppelissä, jota kutsutaan maailmaksi. Rakastaa on liikkua mielinmäärin tuossa temppelissä, vierellään olento, joka voi ymmärtää, kuinka yksi ainoa ajatus, sana, kukka voivat saada sinut pysähtymään ja luomaan katseesi temppelin harjaa kohti. Käyttää hyväkseen jaloja ihmillisiä sielunkykyjä on kaunista, nerollisuus on tavoiteltavaa; mutta korkein onni on kaksistaa sielunlahjansa, puristaa toinen sielu ja toinen sydän vastaansa. Se on korkeinta mitä Jumala on ihmisille antanut, se on enemmän kuin nerollisuus. Mutta sano minulle, onko naistemme rakkaus sellaista. Ei, se täytyy sinun myöntää. Rakastaa merkitsee heille aivan toista: lähteä hunnutettuina retkille, kirjoittaa salaisia kirjeitä, kulkea väristen varpailla, vehkeillä ja juonitella, luoda ympärilleen kaihomielisiä silmäyksiä, huoata kainosti ahtaiden ja kankeiden vaatteiden sisässä, nöyryyttää kilpailijattariaan, pettää aviomiestään, saattaa rakastajansa surulliseksi. Rakastaa merkitsee meidän naisillemme samaa kuin leikkiä valheilla. Heidän sydämessään asuu häpeällinen turmelus, pahempi kuin kaikissa roomalaisissa hurjastelijoissa. He sekoittavat hyveen ja paheen inhottavaksi ivanäytelmäksi, missä hiivitään sinne ja tänne, puhutaan kieroilla katseilla, missä kaikki on pientä, päältäpäin siloitettua ja epämuotoista niinkuin kiinalaisessa porsliinissa. He ovat tehneet rakkaudesta kaiken kauniin ja ruman, kaiken jumalallisen ja helvetillisen säälittävän ivakuvan, varjon ilman ruumista, luurangon kaikesta mitä Jumala on luonut."
Näin puhui Desgenais purevalla äänellä yön hiljaisuudessa.
Seuraavana päivänä lähdin aamupuoleen ratsain Boulognen metsään. Ilma oli pilvinen. Kun olin tullut Porte Maillot'n kohdalle, annoin hevoseni kulkea omia aikojaan ja vaivuin unelmiin. Kertasin mielessäni kaikki mitä Desgenais edellisenä päivänä oli puhunut.
Kun tulin tienristeykseen, kuulin jonkun mainitsevan nimeni. Käänsin päätäni ja tunsin avonaisissa vaunuissa yhden rakastettuni läheisimmistä ystävättäristä. Hän viittasi minut luokseen ja ojentaen minulle ystävällisesti kätensä, pyysi hän minua tulemaan tykönsä päivälliselle — jollei minulla ollut muuta tehtävää.
Tämä nainen, nimeltään rouva Levasseur, oli pieni, lihavahko ja hyvin vaaleaverinen. En ollut koskaan pitänyt hänestä, en tiedä oikein miksi, sillä meidän välillämme ei ollut koskaan sattunut mitään vastenmielistä. En kuitenkaan voinut vastustaa haluani noudattaa hänen kutsuaan. Puristin kiittäen hänen kättänsä. Tunsin, että tulisimme puhumaan rakastajattarestani.
Hän antoi lakeijan viedä hevoseni kotia ja minä astuin vaunuihin. Hän oli yksin ja me ajoimme kohta takaisin Parisiin. Alkoi sataa ja vaunujen katos nostettiin. Suljettuina lähekkäin toinen toisemme viereen pysyimme hetken ääneti. Katselin häntä selittämättömällä surumielellä, hän ei ainoastaan ollut rakastettuni ystävä, vaan lisäksi hänen uskottunsa. Hän oli usein onnellisina aikoina ollut kolmantena illanvietoissamme. Kuinka usein olinkaan silloin kärsimättömänä mukautunut hänen läsnäoloonsa ja kuinka monesti olinkaan laskenut hetket, jotka hän oli kanssamme! Siitä varmaan johtui nurja mieleni häntä kohtaan — vieläpä siitä huolimatta, että hyvin tiesin hänen suosivan rakkauttamme, vieläpä pitäneen minun puoltani, kun olimme riitautuneet. En voinut antaa hänelle anteeksi hänen tunkeilevaisuuttaan. Huolimatta hyvyydestään ja meille tekemistä palveluksistaan oli hän minusta ikävä ja väsyttävä. Nyt pidin häntä yhtäkkiä kauniina! Katsoin hänen käsiään, hänen pukuaan; kaikki hänen liikkeensä tuntuivat erikoisen merkitseviltä; kaikki puhui menneestä ajasta. Hän katsoi puolestaan minuun ja näki, että muistot olivat minut vallanneet. Siten kului tie: minä häntä katsellen, hän hymyillen minulle. Kun olimme tulleet kaupunkiin, tarttui hän käteeni ja sanoi:
"Kuinka voitte?"
"Huonosti, kuten näette", vastasin, "sanokaa se hänelle, rouvaLevasseur, jos tahdotte." Ja kyyneleet tulvailivat silmiini.
Kun olimme aterian jälkeen asettuneet lieden ääreen, sanoi hän: "Onko asia sitten parantumaton, eikö ole mitään keinoa?"
"Ah, hyvä rouva", vastasin, "kaikki muu voi parantua, mutta ei se tuska, joka minut tappaa. Tarinani on helposti kerrottu: en voi rakastaa häntä enkä ketään toista enkä myöskään elää ilman rakkautta."
Hän heittäytyi minun puhuessani tuolinsa selkänojaa vasten ja näin hänen kasvoillaan säälin ilmeen. Hän vaipui ajatuksiinsa ja näytti ikäänkuin kuuntelevan myötätunnon kaikua omassa sydämessään. Hänen katseensa verhoutui ja hän vaipui kokonaan muisteloihinsa. Hän ojensi minulle kätensä, minä tulin häntä lähemmäksi. "Minäkin", kuiskasi hän, "minäkin olen kerran kokenut samaa". Hän oli hyvin liikutettu.
Rakkauden lukuisista sisarista on sääli kauneimpia. Pidin rouva Levasseurin kättä omassani, hän lepäsi melkein sylissäni. Hän alkoi puhua minulle kaikenlaista, mitä hän keksi, rakastajattarelleni edullista, tarkoituksessa puolustaa häntä ja lohduttaa minua. Surumielisyyteni kasvoi. Mitä vastata?
Silloin alkoi hän puhua itsestään. Hänet oli joku aika sitten jättänyt se mies, jota hän rakasti. Hän oli uhrannut paljon tuolle miehelle, vieläpä omaisuuttaankin ja hyvää nimeään. Hänen miehensä oli kostonhimoinen ja oli uhkaillut häntä. Seurasin hänen kertomustaan ja unohdin oman suruni kuullessani toisen surua. Hänet oli pakoitettu naimisiin vastoin tahtoaan. Hän oli kauan taistellut vastaan, mutta turhaan. Hän ei kuitenkaan katunut mitään, ja suri vain sitä, ettei häntä enää rakastettu. Luulen, että hän syytti itseäänkin siitä, ettei ollut voinut säilyttää rakastajansa sydäntä, vaan oli ollut kevytmielinen häntä kohtaan.
Kevennettyään sydämensä, oli hän hetken ääneti ja näytti miettivän. "Turha sattuma ei vienyt minua tänään Boulognen metsään", lausuin. "Uskon, että inhimilliset surut ovat kuin toisistaan eksyneet sisaret, joiden heikot, vapisevat, taivasta kohti ojennetut kädet joku hyvä enkeli joskus liittää toisiinsa. Kun kerran olemme tavanneet toisemme, älkää katuko mitä olette puhunut, ennen kaikkea, älkää katuko kyyneleitänne. Se salaisuus, jonka olette minulle uskoneet, ei ole muuta kuin silmistänne pudonnut kyynel, mutta se jää sydämeeni. Sallikaa minun tulla toistekin luoksenne, että voimme surra yhdessä."
Näin puhuessani valtasi minut niin voimakas myötätunto rouvaLevasseuriä kohtaan, että, ajattelematta mitä tein, suutelin häntä.Ei tullut mieleeni, että hän voisi siitä loukkaantua eikä hännäyttänytkään sitä edes huomaavan.
Syvä hiljaisuus vallitsi talossa. Joku talon asukkaista oli sairaana ja hänen tähtensä oli levitetty olkia kadulle, niin ettei kuulunut edes ajoneuvojen tärinää. Istuin hänen vieressään, käsivarret hänen vyötäisillään, antautuen siihen suloiseen liikutukseen, jota sydän tuntee saadessaan osatoverin suruunsa.
Seurustelumme sai yhä sydämellisemmän luonteen. Hän kertoi minulle tuskastaan ja minä vastasin puhumalla omastani. Ja näiden kahden surun väliltä tunsin nousevan niin suloisen mielialan, niin lohduttavan äänen kuin jos meidän valittavat puheemme olisivat yhtyneet puhtaaksi taivaalliseksi yhteissoinnuksi. Nojautuessamme toinen toiseemme ja itkiessämme yhdessä en ollut nähnyt muuta kuin rouva Levasseurin kasvot. Hetkisen hiljaisuuden kestäessä nousin seisoalleni ja astuin muutaman askelen loitommas. Silloin huomasin että hän oli puhuessamme nostanut jalkansa kamiinin varjostinta vasten, niin että hame oli liukunut syrjään ja hänen säärensä olivat jääneet verhotta. Minusta tuntui kummalliselta, ettei hän välittänyt mitään nähdessään minun joutuvan hämilleni. Astuin muutaman askelen syrjään, antaakseni hänelle tilaisuutta järjestää pukuaan. Hän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Palasin hänen viereensä ja tarkastelin hänen asentoaan, joka oli vastenmielisen uhitteleva. Äkkiä näin hänen silmänsä ja silloin huomasin, että hän oli tietoinen asiasta. Olin kuin salaman lyömä. Nyt ymmärsin, että olin ollut sydämettömän teeskentelijän leikkikaluna ja että hän oli käyttänyt itse suruanikin viettelemisen välineenä. Tartuin hattuuni sanaakaan sanomatta, hän laski hiljalleen hameensa alas, ja minä poistuin huoneesta, tehtyäni syvän kumarruksen.
Kun tulin kotia, oli keskellä huonettani suuri puulaatikko. Yksi tädeistäni oli kuollut ja minä olin perinyt osan hänen omaisuudestaan, joka itsessään oli sangen arvoton. Paitsi muutamia vähäpätöisiä pikkuesineitä sisälsi arkku joukon vanhoja pölyttyneitä kirjoja. Toimettomuudessani ja ikävissäni aloin selailla muutamia niistä. Ne olivat suurimmaksi osaksi Ludvig XV:nnen aikaisia romaaneja. Hurskas tätini oli varmaankin ne itse perinyt niihin sen koommin kajoamatta, sillä ne olivat niin sanoakseni hurjistelun katkismuksia.
Minulla on omituinen tarve mietiskellä kaikkea mikä minulle tapahtuu ja pikkuseikoillekin annan mielelläni jonkun syvemmän merkityksen. Käsittelen niitä kuin helmiä, joita vaistomaisesti pujottelen yhteen nauhaan.
Niin lapsellista kuin se lieneekin, tuntui minusta kummalta, että juuri nyt sain nuo kirjat käsiini. Ahmin ne eräänlaisella katkeralla surumielellä, sydän vuotavana ja hymy huulilla. "Te olette totisesti oikeassa", päättelin, "te yksin tunnette elämän salaisuudet, te yksin uskallatte sanoa, ettei ole totta mikään muu kuin pahe, teeskentely ja turmelus. Olkaa te minun ystäväni, vuodattakaa sydämeni haavoihin myrkkyänne; opettakaa minua uskomaan teihin."
Silläaikaa kuin näin syvennyin paheeseen, makasivat tutkintokirjani ja lempirunoilijani tomussa. Potkaisin niitä jalallani ja huudahdin: "Te kurjat uneksijat, jotka ette ole opettaneet muuta kuin kärsimystä, te säälittävät saivartelijat, pettureita olette te, jos olette tunteneet totuuden, tyhmyreitä, jos olette puhuneet vastoin parempaa tietoanne, valehtelijoita kummassakin tapauksessa. Te olette tehneet lastensatuja ihmissydämestä. Tahdonpa polttaa teidät viimeistä myöten!"
Mutta kesken raivoani tulivat kyyneleet avukseni ja minä ymmärsin, ettei ole olemassa muuta todellista kuin minun suruni. Tuskassani huusin: "Niinpä, te hyvät ja huonot henget, te neuvonantajat hyvässä ja pahassa, sanokaa mitä on tehtävä. Valitkaa sovintotuomari ratkaisemaan välinne!"
Minulla oli kirjojeni joukossa vanha raamattu, jonka avasin: "Vastaa siis sinä minulle, sinä pyhä kirja; katsokaamme mitä sinulla on sanottavaa." Silmäni sattuivat Saarnaajan IX:een lukuun:
"Sillä minä olen kaikkia näitä sydämmeeni pannut, tutkiakseni kaikkia näitä, että vanhurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan kädessä. Ei ihminen tiedä rakkautta eikä vihaa; kaikki on ennen häntä.
"Kaikki tapahtuu samoin kaikille: yhtäläinen onni kohtaa vanhurskasta kuin jumalatontakin, hyvää ja puhdasta kuin saastaistakin, uhraavaa kuin sitäkin, joka ei uhraa; hyvälle käy kuin syntiselle, valantekijälle niin kuin valaa pelkäävälle.
"Tämä paha on kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, että kaikilla on yhtäläinen kohtalo; siitäpä ihmislasten sydän täytetään pahuudella, ja hulluus on heidän sydämmessänsä, niin kauan kuin he elävät, ja sitten — kuolleiden luo!"
Nämä sanat panivat minut aivan hämilleni. En ollut koskaan tiennyt, että raamatussa puhuttaisiin sellaisesta tunteesta. "Siispä sinä", sanoin, "sinäkin, toivon kirja, epäilet."
Mitä ajattelevat astronoomit, kun he määrittelevät tarkalleen pyrstötähtien, taivaan säännöttömimpien kulkijain, radan? Mitä ajattelevat luonnontutkijat, kun he suurennuslasien läpi näkevät vesipisarassa eläviä olentoja? Luulevatko he, että he itse keksivät sen mitä näkevät ja että heidän suurennuslasinsa ja kiikarinsa säätävät luonnolle lain? Mitä ajatteli ensimäinen inhimillinen lainsäätäjä, miettiessään, minkä asettaisi yhteiskunnan peruskiveksi, kun hän löi kädellään vaskitauluun ja tunsi koston lain huutavan sisässään? Oliko hän keksinyt oikeuden? Ja se mies, joka ensi kerran otti hedelmän naapurinsa puutarhasta, kätki sen viittansa alle ja pakeni sinne tänne vilkuillen, oliko hän keksinyt häpeän? Entä se mies, joka tapasi varkaan, joka oli vienyt hänen työnsä hedelmän, eikä kohottanut kättään häntä vastaan, vaan sanoi: "Istu rauhassa ja ota tuokin tuossa" — oliko tämä mies palkittuaan pahan hyvällä ja tuntiessaan sydämensä vapisevan ja silmänsä kyyneltyvän, oliko tämä mies keksinyt hyveen? Hyvä Jumala! Mitä sanot naisesta, joka puhuu minulle rakkauden sanoja ja pettää minua, mitä sanot miehestä, joka puhuu minulle ystävyydestä ja neuvoo minua unohtamaan suruni hurjisteluissa? Mitä sanot toisesta naisesta, joka itkee kanssani, ja joka tahtoo lohduttaa minua polviensa muodoilla? Mitä sanot raamatusta, joka puhuu Jumalasta ja vastaa kysymykseeni: "Ehkä; kaikki on yhdentekevää."
Syöksyin avoimeen ikkunaani, ja luoden katseeni kalpealle taivaalle, joka kaartui pääni yllä, huusin: "Onko totta, että sinä olet autio? Vastaa, vastaa! Enkö saa ennen kuolemaani sulkea näihin käsivarsiini kuin petollista unta?"
Syvä hiljaisuus vallitsi kadulla ikkunani takana. Seisoessani siinä käsivarret ojennettuina ja katse suunnattuna äärettömyyttä kohti, kuulin pääskysen valittavan kiljahduksen; seurasin sitä vaistomaisesti silmilläni; kun se katosi kuin nuoli näkyvistäni, kulki tyttönen laulaen ohitse.
En voinut kuitenkaan mukautua. Ennen kuin todella ottaisin elämän sen hauskalta puolen, joka minusta tuntui synkältä puolelta, olin päättänyt tehdä kaikkeni. Pysyin siten edelleen lukemattomien surujen ja mitä kauheimpien unien leikkikaluna.
Suurena syynä siihen, etten voinut parantua, oli nuoruuteni. Missä ikinä olinkin, mitä ikinä teinkin, en voinut ajatella muuta kuin naisia. Naisen näkeminenkin sai minut vapisemaan. Kuinka usein kohousinkaan vuoteesta yön aikaan, kylpien hiessä, ja painoin suuni seinää vasten, menehtymäisilläni tuskaani!
Minun osakseni oli tullut suuri onni, yksi kaikkein harvinaisimpia, menettää rakkaudessa viattomuuteni. Mutta siitä oli seurauksena, että jokainen ajatus aistien nautinnosta yhtyi minussa ajatukseen rakkaudesta. Tämä seikka saattoi minut perikatoon. Sillä kun en voinut olla lakkaamatta ajattelematta naisia, en myöskään voinut olla yötä ja päivää pohtimatta kaikkia niitä kertomuksia hurjistetuista, valheellisista suhteista ja naisellisista petoksista, joita pääni oli täynnänsä. Omistaa nainen oli minulle samaa kuin rakastaa häntä. Ajattelin yhä edelleen vain naisia, mutta en enää uskonut todelliseen rakkauteen.
Kaikki nämä sisäiset taisteluni saattoivat minut eräänlaiseen raivotilaan. Toisinaan tunsin halua munkkien tavoin ruoskimalla kuolettaa lihaani. Toisinaan tunsin halua lähteä kadulle tai maantielle, langeta ensimäisen naisen jalkoihin, joka minut siellä kohtaisi, ja vannoa hänelle ikuista rakkautta.
Jumala on todistajani, että tein kaikkeni parantaakseni ja saadakseni ajatukseni toisille teille. Kun en ihmisten seurassa voinut vapautua siitä ajatuksesta, että he kaikki olivat paheellisia ja petollisia niinkuin rakastajattareni oli ollut, päätin kokonaan välttää heitä. Aloin harrastaa keskenjääneitä opintojani. Luin historiaa, vanhoja runoilijoitani ja anatomiaa. Samassa talossa kuin minä, neljännessä kerroksessa, asui oppinut vanha saksalainen, joka eli yksikseen ja syrjään vetäytyneenä. Suurella vaivalla sain hänet suostumaan saksankielen opettajakseni. Kun oli päästy alkuun, innostui mies koko sydämellään opetustoimeensa. Alituinen hajamielisyyteni teki hänet kuitenkin epätoivoiseksi. Kuinka monta kertaa istuikaan hän minua vastassa savuavan lamppuni takana, käsivarret ristissä rinnalla, ja tarkasteli minua kärsivällisellä ihmettelyllä. Minä olin vaipunut unelmiini enkä välittänyt enempää hänen läsnäolostaan kuin hänen säälistään. "Herrani, te olette miesten parhaita, mutta näettehän, ettei tämä johda mihinkään tulokseen. Te olette ottanut mahdottoman työn. Jättäkää minut kohtaloni huomaan. Te ette voi tässä asiassa enempää kuin minäkään!" En tiedä, ymmärsikö hän puhettani, mutta hän puristi sanaakaan sanomatta kättäni eikä meillä sen koommin ollut puhetta saksan opiskelusta.
Pian huomasin, että yksinäisyys vei minut suoraan perikatoon, ja silloin muutin täydellisesti menettelyä. Matkustelin maaseudulla, ratsastelin, metsästin ja miekkailin, niin että olin väsymyksestä menehtyä. Kun sitten uupuneena ja hikisenä tulin iltasella vuoteeseeni, sieraimissani tallin ja ruudin haju, kaivoin pääni tyynyyni, kierin peitteiden sisässä ja huusin: "Sinä kauhun kuva, oletko taas täällä? Etkö aio jättää minua yhdeksikään yöksi rauhaan?"
Mutta kaikki ponnistukseni olivat turhat. Yksinäisyys saattoi minut luonnon helmaan, luonto rakkauden. Seisoessani anatomiasalissa ruumiiden ympäröimänä ja pyyhkiessäni käsiäni veriseen esiliinaani, kalpeana kuolleiden keskellä, mädän haju sieraimissani, käännyin vaistomaisesti poispäin ja näin silmieni edessä kukoistavia peltoja, tuoksuavia ketoja ja kesäillan hiljaisen sopusoinnun. "Tiede", puhelin itsekseni, "ei voi minua lohduttaa. Turhaan koetan syventyä tähän kuolleeseen luontoon, pian olen, jos tätä jatkuu, itse näiden ruumiiden joukossa. En voi parantua nuoruudestani. Siispä tahdon elää siellä missä on elämää tai ainakin kuolla auringossa." Lähdin anatomiasalista vapaaseen luontoon, otin hevosen ja ratsastin Sévres'in ja Chaville'n puistoteille. Heittäysin pitkälleni kukkivalle kedolle syrjäisessä laaksossa. Mutta, ah, kohta huusivat minulle kaikki metsät ja kedot:
"Mitä etsit täältä? Lapsi parka! Me kannamme vihreää pukua, toivon värejä."
Lähdin takaisin kaupunkiin ja hukuttausin pimeihin sokkeloisiin katuihin. Näin kaikki kotien valaistut, salaperäiset ikkunat, näin ajopelien tulevan ja menevän, näin miesten tungoksessa tyrkkivän toisiaan. Savu tuprusi synkästi katoilla. Oi yksinäisyyttä näillä koukertelevilla kaduilla, missä kaikki polkevat toisiaan, missä käy taistelu leivästä otsan hiessä, missä miljoonat tuntemattomat sivuuttavat toisensa! Oi tätä likaista sopukkaa, missä ainoastaan ruumiit yhtyvät, jättäen sielut yksinäisiksi ja missä ainoastaan ilotyttö ojentaa kulkijalle kätensä! "Alenna itsesi, niin et kärsi enää!" — niin huutavat suurten kaupunkien kadut. Se on kirjoitettu noella talojen seiniin, lialla katukiviin ja verellä ihmisten kasvoihin.
Joskus kun istuin syrjässä tanssisalissa ja seurasin loistavia juhlia ja kun silmieni editse kiitivät kuin kauneuden ja valon hengettäret kaikki nuo punaiset, siniset ja valkeat naiset paljaine käsivarsineen, hiukset riippuen kuin uhkeat rypäleet, sanoin itselleni: "Mikä puutarha! Mitä kukkia, mitä tuoksuja! Poimi, hengitä! Sinä päivänkukka, mitä sanookaan viimeinen terälehtesi sille, joka sinun kukoistuksesi hajoittaa tuuleen! 'Hiukan, hiukan, ei ollenkaan!' Kas siinä maailman siveysoppi, siinä leikin loppu. Sellaisen syvän kuilun partaalla vaellatte te kaikki kukkaistuoksun ympäröiminä. Te tanssitte tämän lohduttoman totuuden yli kuin kauriit pienten jalkojenne varpailla."
"Hyvä Jumala", sanoi Desgenais, "miksi ottaa kaikki niin vakavasti? Eihän asiassa ole mitään uutta! Suretko tyhjiä pulloja? Kellareissa on tynnyreitä, ja kellareita on yllin kyllin viinamäissä. Tee minulle koukku, joka on kullattu kauniilla sanoilla, ja pane siihen meteen kastettu kärpänen syötiksi, ja yht'äkkiä nostan unohduksen virrasta sinulle suloisen lohduttajattaren, tuoreen ja liukkaan kuin ankerias! Jos hän pääsisi livahtamaan sormiesi lävitse, niin voit kohta saada toisen. Rakasta, rakasta, sinä kuolet ikävästä rakkauteen. Nuoruuden täytyy saada osansa. Jos olisin sinun sijassasi, ryöstäisin mieluummin Portugalin kuningattaren kuin leikkelisin anatomiasalissa ihmisruumiita."
Tällaisia neuvoja antoi hän minulle joka kerta kun olin hänen luonaan — ja kun tuli ilta lähdin kotimatkalle sydän pakahtumaisillaan ja viitta vedettynä yli kasvojen. Polvistuin vuoteeni viereen ja sydänparkani sai lohdutusta kyynelissä. Epätoivoissani vuoroin itkin, vuoroin rukoilin. Galilei löi muinoin maata ja huusi: "Se liikkuu kuitenkin!" — samalla tavalla löin minä rintaani.
Synkimmässä surussani saivat epätoivo, nuoruus ja sattuma minut tekemään teon, joka ratkaisi kohtaloni.
Olin kirjoittanut rakastajattarelleni, etten tahtonut häntä enää tavata. Minä pidin sanani, mutta yöt kulutin kadun penkillä hänen akkunansa alla. Näin hänen valaistut ruutunsa, kuulin hänen pianonsa äänen ja toisinaan olin huomaavinani jonkun olennon varjon puoleksi laskettujen uutimien takaa.
Eräänä yönä, kun kaikkein synkimmän epätoivon vallassa istuin katupenkillä, näin työmiehen hoipertelevan ohitseni. Hän puhui epäselviä sanoja, päästi joskus iloisen huudahduksen ja alkoi vihdoin laulaa. Hän oli juovuksissa ja hänen heikontuneet jalkansa kuljettivat häntä kadun laidasta laitaan. Hän pudottautui toiselle penkille minua vastapäätä, istui ensin jonkun aikaa kyynäspäät polvilla itseään tuuditellen ja vaipui vihdoin syvään uneen.
Katu oli autio. Kuiva tuuli liikutteli pölyä ja kuu valaisi kirkkaalta taivaalta nukkuvaa miestä. Niin olin kahdenkesken tuon moukan kanssa, joka ei välittänyt sen enempää läsnäolostani ja joka nukkui kivipenkillä varmaan yhtä makeasti kuin omassa vuoteessaan.
Tahtomattani häiritsi tuo mies minua surussani. Nousin lähteäkseni tieheni, mutta palasin taas ja istuin vanhalle paikalleni. En voinut jättää näkyvistä tuon talon porttia, jota en kuitenkaan olisi mistään hinnasta kolkuttanut. Nousin taas ja käveltyäni jonkun aikaa edestakaisin, pysähdyin nukkuvan miehen eteen.
"Kuinka syvään hän nukkuu", puhelin itsekseni. "Hän ei varmaankaan näe mitään unia. Hänen vaimonsa avaa ehkä juuri tällä hetkellä hänen naapurilleen oven ullakkohuoneeseen, missä hän itse tavallisissa oloissa nukkuu. Hänen vaatteensa ovat riekaleina, hänen poskensa kuopalla ja hänen kätensä ryppyiset. Hänellä ei ehkä ole leipää joka päiväksi. Tuhat kalvavaa huolta, tuhat vaivaa ja piinaa odottaa häntä, kun hän herää. Mutta tänä iltana on hänellä ollut kolikko taskussa, hän on mennyt kapakkaan ja ostanut unohdusta kaikille vaivoilleen. Hän on viikon työstä hyvin ansainnut yhden yön unen. Ehkä on hän sillä vienyt lapsiltaan illallisen. Nyt voi hänen rakastettunsa pettää häntä, hänen ystävänsä hiipiä kuin varas hänen suojaansa, ja jos minä löisin häntä olalle ja huutaisin hänen korvaansa, että hänen talonsa palaa, niin kääntyisi hän vain toiselle kyljelle ja jatkaisi untaan.
"Mutta minä, minä", jatkoin yksinpuheluani, astuen pitkin askelin kadun toiselle puolen, "minä en nuku, vaikka minulla on taskussa rahaa, voidakseni hankkia itselleni unta vaikka kokonaiseksi vuodeksi. Olen liian hullu ja ylpeä mennäkseni kapakkaan, vaikka näen, että kaikki, jotka menevät sinne onnettomina, palaavat onnellisina takaisin. Jumalani! Viinirypäleterttu, joka murskataan jalkapohjan alla, riittää hajottamaan synkimmätkin huolet ja katkaisemaan kaikki ne näkymättömät ansat, joita onnettomuus asettaa tiellemme. Itkemme kuin naiset ja kärsimme kuin marttyyrit. Meistä tuntuu epätoivossamme kuin koko maailma luhistuisi päällemme ja valittaen asetumme kuin Adam kadotetun paratiisin porttien taa. Ja parantaaksemme syvimmänkin haavamme tarvitsee meidän vain tehdä pieni liike kädellämme ja kostuttaa kurkkuamme. Mitä ovatkaan surumme, kun voimme niitä sillä tavoin parantaa? Ihmettelemme, ettei kaitselmus lähetä rukoustemme johdosta enkeliänsä parantamaan tuskaamme. Kaitselmuksen ei ole tarvis vaivautua niin paljon. Se on nähnyt kärsimyksemme, toivomme, kukistetun ylpeytemme ja kaiken pahan, mikä meitä ympäröi, ja on ripustanut mustan hedelmän tiemme varsille. Kun tuo mies tuossa nukkuu niin hyvin penkillään, miksi en tee minäkin samoin omallani? Kilpailijani viettää ehkä yön rakastajattareni luona. Hän lähtee aamun koittaessa ja rakastajattareni saattaa hänen puoleksi alastomana ovelle. Silloin saavat he nähdä minun täällä nukkuvan. Heidän suudelmansa eivät häiritsisi minua, ja jos he löisivät minua olalle, kääntyisin vain toiselle kyljelle ja jatkaisin untani."
Täynnä hullua iloa aloin etsiä kapakkaa. Koska oli jo sivu puoliyön, olivat melkein kaikki suljetut. Se saattoi minut raivoihini. "Kielletäänkö minulta tämäkin lohdutus", puhuin itsekseni. Juoksin kadulta kadulle, löin nyrkilläni ravintolain oviin ja huusin: "Viiniä, viiniä!"
Löysin viimein avoimen kapakan. Tilasin pullollisen ja katsomatta sen enempää, oliko se hyvää vai huonoa, join sen pohjaan. Samaa tietä meni toinen ja kolmas. Käyttäydyin kuin sairas, join tarmoni takaa, ikäänkuin lääkäri olisi määrännyt minulle tämän lääkkeen henkeni pelastukseksi.
Ennen pitkää raskaan ja varmaan väärennetyn juomani vaikutuksesta ympäröivät minut kuin höyrypilvet. Kun olin juonut äkkiä, valtasi humala minut kokonaan. Tunsin ajatusteni hämmentyvän, kaikki kävi rauhalliseksi ja taas sekavaksi. Lopuksi katosi kokonaan ajatuskykyni, käänsin silmäni taivasta kohti, ikäänkuin sanoakseni jäähyväiset omalle itselleni, ja nojauduin kyynäspäilläni pöytään.
Vasta silloin huomasin, etten ollut yksin. Toisessa päässä huonetta istui ryhmä epäilyttävän näköisiä miehiä, joilla oli laihat piirteet ja karkeat äänet. Heidän vaatteistansa näki, etteivät he olleet työmiehiä eivätkä porvarisväkeä; sanalla sanoen, he näyttivät kuuluvan siihen vaaralliseen ihmisluokkaan, jolla ei ole omaisuutta eikä työtä — jollei jotain epärehellistä —, joka ei ole köyhä eikä varakas, mutta joka yhdistää köyhäin kurjuuteen rikkaiden paheet.
He riitelivät hiljalleen pelatessaan likaisilla korteillaan. Heidän keskellään istui aivan nuori, kaunis tyttö, joka ei näyttänyt muistuttavan heitä missään suhteessa paitsi ehkä äänensä puolesta, joka oli niin käheä ja särkynyt, että olisi voinut luulla hänen kuusi vuosikymmentä huutaneen kadulla tavaroita kaupan. Hän katsoi minua tarkkaavasti, nähtävästi hämmästyneenä siitä, että näki tällaisessa kapakassa niin hienosti puetun vieraan. Vähitellen alkoi hän lähestyä minua, ja kulkien pöytäni ohi nosteli hän siinä seisovia pulloja ja huomattuaan ne kaikki tyhjiksi, alkoi hän hymyillä. Näin, että hänellä oli kauniit, erinomaisen valkeat hampaat. Tartuin hänen käteensä ja pyysin häntä istumaan viereeni. Sen teki hän kohta ja pyysi puolestaan saada jotain syödä.
Katselin häntä sanaakaan sanomatta ja silmäni täyttyivät kyynelillä. Hän näki sen ja kysyi, miksi itkin. En voinut hänelle vastata, puistin vain päätäni antaakseni kyyneleiden virrata vapaammin, sillä tunsin niiden kostuttavan poskiani. Hän ymmärsi, että minulla oli jokin salainen suru eikä koettanut udella sen syytä. Hän otti esiin nenäliinansa ja jatkaen syöntiään pyyhki hän silloin tällöin sillä kasvojani. Tuossa tytössä oli jotain samalla kertaa niin pelottavaa ja suloista, epäkainoa ja säälivää, etten tiennyt mitä ajatella. Jos hän olisi kadulla tarttunut käteeni, olisi hän herättänyt minussa inhoa, mutta nyt tuntui minusta omituiselta, että olento, jota en koskaan ollut nähnyt, näin tuli luokseni, istuutui sanaa sanomatta viereeni syömään illallistaan ja pyyhki nenäliinallaan kasvoiltani kyyneleet. Jouduin aivan neuvottomaksi. Kuulin isännöitsijän kysyvän häneltä, tunsiko hän minua; hän vastasi myöntävästi ja kehoitti jättämään minut rauhaan. Pelaajat menivät pian tiehensä, ja kun isäntä oli, suljettuaan ikkunaluukut ja oven, vetäytynyt toiseen kapakan takaiseen huoneeseen, jäin kahden tytön kanssa.
Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, olin seurannut niin sokeasti epätoivon ääntä, että minusta tuntui kuin kaikki olisi ollut unta, ja ajatukseni etsivät turhaan ulospääsyä sokkeloisesta pimeästä. Oli kuin olisin tullut hulluksi tai kuin joku yliluonnollinen voima olisi ottanut minut valtoihinsa.
"Kuka olet?" huudahdin äkkiä. "Mitä tahdot minusta? Mistä tunnet minut? Kuka on pyytänyt sinua pyyhkimään kyyneleeni? Toimitatko ammattiasi vai luuletko että tahdon antautua tekemisiin kanssasi? En haluaisi kajota sinuun sormeni päillä. Mitä teet täällä? Vastaa! Tahdotko rahaa? Kuinka paljon maksaa säälisi?"
Nousin lähteäkseni, mutta tunsin, että horjuin. Silmissäni pimeni ja kuolettavan väsymyksen vallassa vaivuin lavitsalle.
"Te olette sairas", sanoi tyttö tarttuen käsivarteeni. "Te olette juonut kuin lapsi, tietämättä, mitä teette. Pysykää nyt hiljaa, kunnes näemme jonkun ajurin kadulla. Sanokaa minulle, missä äitinne asuu ja ajuri saattaa teidät hänen luokseen, koska te", hän lisäsi hymyillen, "varmaan pidätte minua rumana".
Hänen puhuessaan nostin silmäni. Ehkä humala petti minut, en tiennyt, näinkö nyt vai olinko äsken nähnyt väärin, mutta yht'äkkiä tuntui minusta, että tyttö poloinen oli hirvittävässä määrässä rakastajattareni näköinen. Tunsin jähmettyväni huomatessani tuon yhdennäköisyyden. On olemassa eräänlaisia kauhun väristyksiä, jotka tuntuvat kiireestä kantapäähän. Kansa sanoo, että kuolema hipaisee silloin ohitsemme, mutta ei ollut se tunne kuoleman, joka sillä hetkellä kulki olentoni läpi.
Se oli vuosisadan tauti, tai paremmin: tuo tyttö oli vuosisadan sairaus. Hänen kalpeassa, leikittelevässä hahmossaan, ja hänen karkeassa äänessään oli vuosisadan sairaus tullut luokseni ja istui nyt vieressäni kapakan pimeässä.
Samassa hetkessä kuin olin huomannut, että tuo nainen muistutti rakastajatartani, syttyi sairaissa aivoissani kauhea, vastustamaton halu, jonka kohta panin täytäntöön.
Suhteemme ensi aikoina oli rakastajattareni joskus tullut salaa minun luokseni. Silloin oli juhlapäivä pienessä huoneessani. Olin hankkinut kukkia, sytytin kamiiniin iloisen valkean ja tilasin hyvän illallisen. Vuode oli niinikään juhla-asussa ottaakseen vastaan rakastettuni. Usein istuin pitkät ajat sohvassa peilin alla ja katselin häntä. Vain sydämemme puhuivat silloin. Ihailin häntä kuin haltiatarta, joka osasi muuttaa paratiisiksi pienen yksinäisen huoneeni, missä olin niin monta kyyneltä vuodattanut. Hän seisoi kirjojeni, hujan hajan heitettyjen vaatteideni ja kuluneiden huonekalujen keskellä. Kuinka hän säteilikään kaiken köyhyyteni uhalla!
Kun olin hänet menettänyt, seurasivat nämä muistot minua lakkaamatta ja veivät öitteni unen. Kirjat ja seinät puhuivat hänestä. En voinut sitä kestää. Toisinaan ajoi vuoteeni minut ulos kadulle, toisinaan makasin siinä ja kostutin sitä kyyneleilläni.
Otin tytön luokseni. Panin hänet istumaan selin minuun ja pyysin häntä riisuutumaan puoleksi. Sitten laitoin huoneeni siihen kuntoon, missä se oli ollut rakastajattareni vierailujen aikana. Asetin tuolitkin erääseen määrättyyn asentoon, — missä ne olivat olleet määrättynä iltana, jonka vielä hyvin muistin. Kaikissa onnen-kuvitelmissamme on aina joku muisto hallitseva, joku päivä, joku hetki, joka on enemmän kuin kaikki toiset, tai ainakin on painunut muistiimme onnen perikuvana. Sellaisena hetkenä tekee meidän mieli huudahtaa kuin Theodor Lope de Vegan näytelmässä: "Onni, pane kultanaula pyörääsi!"
Kun olin kaikki saanut kuntoon ja sytyttänyt kamiiniin suuren tulen, kyykistyin lattialle ja päästin rajattoman epätoivoni valloilleen. Painauduin sydämeni äärimmäiseen sopukkaan, oikein tunteakseni, miten se kiemurteli ja kärsi. Ja päässäni soivat säkeet tyrolilaisesta romanssista, jota rakastajattarellani oli tapana lakkaamatta laulaa:
Altra volta gieri biele,Blanch'e rossa com'un' fiore;Ma ora nò. Non son più biele,Consumatis dal' amore.
[Ennen olin kaunis, valkea ja kukoistava kuin kukka, mutta en enää.En ole enää kaunis; rakkaus on minut riuduttanut.]
Kuulin tämän yksinkertaisen laulun kaikuvan autiossa sydämessäni. Sanoin itselleni: "Kas tuossa on miehen onni, tuossa pikku paratiisini. Haltiattareni on katutyttö. Rakastajattareni ei ole enemmän arvoinen. Tämän kaiken löytää maljan pohjasta, mistä on juonut jumalten nektaria. Kas tuossa edessäsi rakkautesi ruumis!"
Tyttö poloinen, kuullessaan minun laulavan, alkoi myöskin laulaa. Kävin kalpeaksi kuin kuolema, kuullessani tuon raa'an, karkean äänen, mikä lähti olennosta, joka niin muistutti rakastajatartani. Se oli kuin vertauskuva kaikelle, mitä mielessäni tunsin. Tyttö oli tuossa laulaessaan kuin hekkuma omassa persoonassaan, vaikka vielä nuoruuden kukkien ympäröimänä. Minusta tuntui kuin olisi rakastajattareni, petoksensa jälkeen, varmaan saanut tuon äänen. Muistin kuinka Faust, tanssiessaan Brockenilla nuoren alastoman noidan kanssa, näki punaisen rotan syöksyvän ulos tämän suusta.
"Ole vaiti", huusin tytölle. Nousin ja lähestyin häntä. Hän istuutui hymyillen vuoteelleni ja minä heittäysin hänen viereensä kuin kivipatsas omalla haudallani.
Minä käännyn teidän puoleenne, te vuosisadan miehet, jotka tällä hetkellä menette huvitilaisuuksiin, tansseihin, oopperaan, ja jotka tänä iltana maata pannessanne luette päästäksenne uneen, jonkun vanhan Voltairen jumalaa-pilkkaavan juttusen tai jonkun Paul-Louis-Courier'n järkeilevän leikinlaskun, jonkun Kamarin talous-valiokunnan mietinnön, te, jotka sanalla sanoen imette huokosiinne sen kammottavan ulpukan nesteitä, jonka järki on istuttanut kaupunkiemme sydämeen. Minä käännyn teidän puoleenne pyytäen, että te, jos sattuma viskaisi tämän vaatimattoman kirjan teidän käsiinne, ette hymyilisi sille ylenkatseellisesti, ettekä nostaisi sille liiaksi olkapäitänne tai väittäisi liian varmasti, että se paha, jota minä valitan, on kuviteltua. Älkää väittäkö, että lopultakin järki on ihmisen kaunein lahja, että mikään muu ei maan pinnalla ole niin todellista kuin pörssikeinottelu, peli, Bordeaux'n viini pöydällä, luja terveys ruumiissa, välinpitämättömyys toisia kohtaan, ja, kun ilta tulee, vuoteessa aistilliset, hajuvesiltä tuoksuvat jäsenet.
Jonakin päivänä, keskellä toimetonta, seisahtunutta elämäänne, voi tulla tuulenpuuska. Kaikki ne kauniit puut, joita olette kastelleet unhoituksen vedellä, voivat alkaa vapista. Miten käykään silloin teidän, te herrat tunteettomat: te lankeatte tasapainosta ja kyyneleet tulevat silmiinne. En sano, että rakastajattarenne pettävät, sillä se ei tuottaisi teille suurempaa surua kuin hevosen kuolema. Mutta sanon, että voitte menettää pörssissä, voitte joutua pelissä nylkyrin kynsiin, ja jos ette pelaa, niin ajatelkaa, että kolikkonne, teidän rahan antama rauhallisuutenne, teidän kultaonnenne on pankkiirin käsissä, joka voi tehdä vararikon, tai papereissa, jotka voivat menettää arvonsa. Niin jäisiä kuin olettekin, on teidän sydämenne johonkin kiintynyt. Teidänkin sydänjuuriinne voi satuttaa ja saada teidät päästämään äänen, joka muistuttaa tuskanhuutoa. Jonakin päivänä vaeltaessanne likaisia katuja, kun aistilliset nautinnot eivät enää voi kiihoittaa väsähtäneitä voimianne, kun teiltä puuttuu yksin jokapäiväinen leipäkin — silloin voi teillekin sattua, että tapaatte itsenne tuijottamasta ympärillenne posket sisäänpainuneina ja istuutumasta tyhjälle katupenkille keskiyön aikaan.
Te marmori-ihmiset, ylpeät ja itsekkäät, te verrattomat järkiviisaat, jotka milloinkaan ette ole tehneet epätoivoista tekoa ettekä laskuvirhettä — jos kaikki tämä sattuisi teille, niin muistakaa häviönne hetkenä Abeilard'ia, joka menetti Héloïsen. Sillä hän rakasti Héloïsea enemmän kuin te rakastatte hevosianne, kultakolikoitanne ja rakastajattarianne; sillä menettäessään hänet, kadotti hän enemmän kuin te voitte kadottaa, enemmän kuin teidän ruhtinaanne Saatana menettäisi, jos hän toisen kerran syöstäisiin alas taivaasta. Sillä hän rakasti sellaisella rakkaudella, josta sanomalehdet eivät puhu, ja josta vaimonne ja tyttärenne eivät näe varjoakaan teattereissa ja kirjoissa. Sillä hän oli kuluttanut puolet elämäänsä suutelemalla Héloïsen valkeaa otsaa ja opettamalla häntä laulamaan Davidin psalmeja ja Saulin lauluja; hänellä ei ollut mitään muuta maan päällä. Kuitenkin on Jumala antanut hänelle lohdun.
Uskokaa minua, jos te ahdingossanne ajattelisitte Abeilard'ia, te ette enää katsoisi samalla silmällä vanhan Voltairen jumalanpilkkaa ja Courier'n ilveilyjä. Te huomaisitte, että ihmisjärki voi parantua harhakuvista, mutta ei kärsimyksistä, että Jumala on tehnyt järjen hyväksi taloudenhoitajattareksi, mutta ei rakkaudensisareksi. Te huomaisitte, että ihmissydän ei ole sanonut viimeistä sanaansa, lausuessaan: "En usko mitään, sillä en näe mitään." Te tulette etsimään ympäriltänne toivoa. Te menette ravistamaan kirkonovia, nähdäksenne, liikkuvatko ne vielä, mutta te tapaatte ne kiinni muurattuina. Te ajattelette mennä luostariin, mutta kohtalo, joka leikkii kanssanne, vastaa tarjoamalla teille pullon halpaa viiniä ja katutytön.
Ja jos juotte viinin ja otatte tytön vuoteeseenne, niin kuulkaa, miten voi tapahtua.
Herätessäni seuraavana aamuna tunsin niin syvää inhoa itseäni kohtaan, olin niin alentunut ja häväisty omissa silmissäni, että pelottava kiusaus tehdä kaikesta loppu sai minut valtoihinsa. Syöksyin vuoteestani, käskin tytön pukeutua ja lähteä tiehensä niin pian kuin suinkin ja harhailevat katseeni kiintyivät vaistomaisesti pistooleihin, jotka riippuivat huoneen nurkassa.
Mutta samassa kun piinautunut ajatuksemme niin sanoakseni nostaa kätensä tyhjyyttä kohti, kun sielumme tekee epätoivoisen päätöksen, on kuin käsivarren liike ottaessamme aseen seinältä, ladatessamme sen, itse kylmän raudan kosketus toisi meihin ruumiillisen kammon, joka on riippumaton tahdostamme. Sormet käyristyvät tuskasta ja käsivarsi jäykistyy. Koko luonto nousee kuolemaa vastaan. En voi muulla tavoin selittää, mitä tunsin, sillä aikaa kuin tyttö pukeutui, kuin siten, että olin kuulevinani pistoolini puhuvan: "Ajattele mitä aiot tehdä."
Jälkeenpäin olen usein ajatellut, mitähän olisi tapahtunut, jos tyttö olisi, kuten toivoin, tuota pikaa saanut vaatteet ylleen ja lähtenyt. Häpeän ensi tunne olisi varmaankin laskenut. Suru ja epätoivo eivät ole samaa, mutta Jumala on luonut ne veljiksi eikä toinen niistä jätä meitä koskaan yksin toisen kanssa. Niin pian kuin ilma huoneessani olisi puhdistunut naisen jäleltä, olisi tuskani varmaan huojentunut. Ainoastaan katumus olisi jäänyt jälelle. Mutta anteeksiannon enkeli on kieltänyt sitä tarttumasta kuoleman-aseeseen. Olisin varmaan parantunut koko elämäkseni. Pahe olisi ikiajoiksi ollut karkoitettu oveltani eikä minun olisi tarvinnut koskaan enää tuntea sitä kammoa, mitä tunsin sen ensi kertaa vieraillessa luonani.
Mutta kokonaan toisin tapahtui. Sillä aikaa kun minä istuin kuin kiinni naulittuna tuolillani, inhon, pelon ja epätoivon taistellessa sisässäni, tulemaisillani hulluksi, seisoi tyttö rauhallisesti hymyillen peilin edessä eikä ajatellut muuta kuin miten parhaiten järjestää pukunsa ja tukkansa. Tätä kesti enemmän kuin neljännestunnin ajan ja olin jo melkein unohtanut tytön läsnäolon, kun hän teki liikkeen ja käänsi huomioni itseensä. Säpsähdin kärsimättömästi ja käskin niin jyrkässä muodossa hänen jättämään minut yksin, että hän tuli paikalla valmiiksi, astui ovea kohti ja heitti lukkoon tarttuessaan minulle lentosuudelman.
Samalla hetkellä soitettiin ulko-oven kelloa. Hypähdin paikaltani ja ehdin juuri sulkea tytön pieneen vaatekomeroon, kun Desgenais astui sisään, seurassaan kaksi nuorta miestä naapurista.
Elämässä muistuttavat useat tapaukset äkillisiä pyörteitä aavalla merellä. Yhdentekevää, kutsummeko niitä sattuman vai kaitselmuksen lähettämiksi — molemmissa tapauksissa on kysymys vain samasta. Ja kuitenkin pitävät kaikki aivan luonnollisena sanoa Caesarista tai Napoleonista: Hän oli kaitselmuksen mies. He uskovat nähtävästi, että taivas kääntää huomionsa vain sankareihin ja että purppura vetää jumalien huomion puoleensa niinkuin härkien.
On pelottavaa ajatella, kuinka pienet seikat ja asianhaarat voivat saada aikaan suuria muutoksia meidän kohtalossamme. Meidän tavalliset toimintamme muistuttavat pieniä tylsiä nuolia, joita vanhasta tottumuksesta heitämme tai koetamme heittää jotakin varmaa päämäärää kohti — ja kaikista näistä pikku-toimenpiteistämme teemme itsellemme kokonaiskuvan, jota kutsumme järjeksemme tai tahdoksemme. Tulee tuulenpuuska ja nuolistamme kevein häviää näkyvistämme ja hukkuu Jumalan äärettömään syliin.
Mikä tuska meidät silloin valtaakaan! Mihin katoavatkaan ylpeä levollisuutemme, tahtomme ja järkemme? Itse voima, maailman valtijatar, miehen ase elämän taistelussa, on avuton. Se ei voi pelastaa meitä iskulta, joka meitä uhkaa. Näkymätön käsi työntää syrjään sen kärjen, meidän ponnistuksemme kohtaa tyhjän avaruuden, ja meidän lankeemuksemme tulee vielä suuremmaksi.
Niinpä sattui, että kun parhaillaan palavasti halusin puhdistautua erehdyksestäni, ehkä myöskin kurittaa itseäni, kun synnin inho oli minut kokonaan vallannut, tuli tielleni uusi viettelys, jonka ansaan lankesin.
Desgenais oli loistavalla päällä. Hän istuutui sohvaan ja teki aluksi jonkun leikillisen huomautuksen kasvoistani, jotka osottivat, etten ollut nukkunut hyvin. Kun en ollut lainkaan halukas kuulemaan hänen leikinlaskuaan, pyysin häntä säästämään minua siitä.
Hän ei välittänyt lainkaan huomautuksestani, vaan jatkoi samaan tapaan pilaansa. Niin mainitsi hän rakastajattareni ja kertoi, että hänellä ei ollut vain kaksi rakastajaa samalla kertaa vaan vieläpä kolme, joten hän siis oli kohdellut kilpailijaani yhtä huonosti kuin minua. Kun tuo poika parka oli saanut tästä tietää, oli hän nostanut sellaisen metelin, että koko Parisi puhui nyt asiasta. Aluksi en kuullut mitä hän puhui, mutta kun hän oli kolme kertaa kertonut saman asian pienimpiä yksityisseikkoja myöten, aloin ymmärtää, ja tulin niin hämilleni tuosta hirvittävästä tarinasta, etten voinut saada sanaakaan suustani. Ensin teki mieleni nauraa, sillä näinhän nyt, että olin rakastanut maailman viimeistä naista — mutta silti ei ollut vähemmän totta, että olin häntä rakastanut ja että suoraan sanoen rakastin häntä vielä. "Onko se mahdollista?" oli ainoa, minkä sain sanotuksi.
Desgenais'n toverit vakuuttivat todeksi kaiken, mitä tämä oli puhunut. Entisen rakastajattareni huoneessa olivat molemmat kilpailijat panneet toimeen näytöksen, jonka nyt koko maailma tunsi pikkuseikkoja myöten. Nainen oli joutunut huonoon huutoon ja hänen oli täytynyt lähteä Parisista välttääkseen vielä pahempia skandaaleja.
Oli helppo huomata, että miesten pilapuheen kautta minun kaksintaisteluni, minun jatkuva kiintymykseni tuohon naiseen ja minun menettelyni yleensä tuli naurettavaan valoon. Sanoa että tuo nainen ansaitsi kuinka huonon nimen hyvänsä, että hän ehkä oli menetellyt sata kertaa huonommin kuin tiedettiinkään — sehän oli samaa kuin antaa minun mitä katkerimmin tuntea, että olin samanlainen narri kuin niin monet muutkin.
Kaikki tämä kiusasi minua. Desgenais'n toverit huomasivat sen ja tulivat varovaisemmiksi, mutta Desgenais'lla oli omat tarkoituksensa. Hän oli ottanut asiakseen parantaa minut sairaudestani ja hän kohteli sitä säälimättömästi kuin tautia ainakin. Pitkäaikainen ystävyys, jota molemminpuoliset palvelukset olivat vahvistaneet, antoi hänelle etuoikeuden, ja kun hänen tarkoituksensa näytti hänestä luvalliselta, ei hän epäillyt käyttää koko mahtiaan.
Hän teki kaikkensa enentääkseen hämminkiäni ja jännittääkseen häpeän-tunnettani, mutta kun hänelle kävi selväksi, etteivät hermoni voineet kestää enempää, otti hän toisen menettelytavan. Hän oli aivan vaiti ja se kiihotti minua vielä enemmän.
Kulkien edes takaisin huoneessa aloin minä puolestani tehdä kysymyksiä. Äsken oli ollut sietämätöntä kuulla tuota kertomusta, nyt tahdoin kuulla sen uudelleen. Koetin saada kasvoilleni milloin hymyilevän, milloin välinpitämättömän ilmeen, mutta turhaan. Desgenais oli tullut mykäksi, juteltuaan äsken mitä avomielisimmin. Minun kulkiessani suurin askelin huoneen laidasta laitaan seurasi hän minua välinpitämättömästi kuin kettua, joka raivoaa häkissään.
En voi kertoa kuinka kärsin. Nainen, joka kauan aikaa oli ollut sydämeni epäjumala, ja joka, kun olin hänet menettänyt, oli tuottanut minulle mitä katkerimpia kärsimyksiä, ainoa, jota olin rakastanut ja jota olin itkevä kuolemaani saakka, oli äkkiä muuttunut häpeämättömäksi ilotytöksi, nuorten miesten juttujen aiheeksi ja saanut aikaan julkista pahennusta! Oli kuin olisin olkapäälläni tuntenut tulikuuman raudan polton.
Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä synkemmäksi kävi ympärilläni. Kun joskus nostin päätäni, näin jäätävän hymyn ja uteliaan katseen, joka teki minusta huomioita. Desgenais ei jättänyt minua, hän tiesi hyvin mitä hän teki. Tunsimme toisemme perin pohjin. Hän tiesi että olin mahdollinen mihin hulluuksiin hyvänsä, että saatoin kiihkossani mennä kuinka kauas hyvänsä — paitsi yhteen suuntaan. Sentähden koetti hän häväistä kärsimystäni ja vedota päähäni sydämeni kustannuksella.
Kun viimein olin tullut siihen kohtaan, johon hän toivoi, työnsi hän minuun viimeisen pistoksensa. Hän sanoi minulle: "Mitä pidät kertomuksesta? Loppu on kuitenkin paras. Tuo mainittu kohtaus tapahtui eräänä kauniina kuutamoisena yönä. Kun rakastajat naisen luona riitelivät täysin voimin ja uhkailivat leikata kurkut poikki toisiltaan, kerrotaan, että kadulla oli nähty varjo, joka kulki rauhallisesti edes takaisin ja joka oli ollut niin sinun näköisesi, että oli pidetty häntä sinuna."
"Kuka on sitä sanonut?" huudahdin. "Kuka on nähnyt minut kadulla?"
"Rakastajattaresi itse. Hän kertoo sen jokaiselle, joka tahtoo häntä kuulla, yhtä iloisesti kuin me kerromme tämän tarinan. Hän väittää, että sinä rakastat häntä vielä ja että kuljet kuin vahtisotilas hänen porttinsa ulkopuolella ja niin edespäin. En sano enempää, ehkä sinulle riittää, kun kuulet, että hän puhuu aivan yleisesti sinun käyttäytymisestäsi."
En ole koskaan voinut valehdella, ja joka kerta kun olen koettanut salata totuutta, ovat kasvoni minut pettäneet. Itserakkauteni ja pelkoni paljastaa heikkouteni todistajain läsnäollessa pakoittivat minut kuitenkin tekemään kokeen. "On kyllä totta, ajattelin, että olin kadulla, mutta jos olisin tiennyt, että rakastajattareni oli vielä huonompi kuin miksi häntä luulin, en olisi ollut." Olin myöskin vakuutettu, ettei kukaan voinut varmuudella väittää, että tuo mies kadulla olin minä. Tahdoin kieltää, mutta kasvoilleni noussut puna teki yritykseni tyhjäksi. Desgenais hymyili nähdessään sen. "Varo itseäsi", sanoin hänelle, "varo itseäsi, leikittelysi voi mennä liian pitkälle!"
Astuin edelleen kuin mielipuoli edestakaisin, tietämättä mitä tehdä. Nauru olisi auttanut, mutta nauraa en voinut. Erehdykseni kävi minulle äkkiä selväksi koko suuruudessaan, tunsin olevani voitettu. "Kuinka saatoin tietää, huusin, kuinka saatoin tietää, että tuo kurja…"
Desgenais puristi yhteen huulensa ikäänkuin sanoakseen: "Sinä tiesit kylliksi."
Menetin kokonaan ajatuskykyni ja sammaltelin merkityksetöntä lausetta. Veri tykytti ohimoissani sellaisella voimalla, etten voinut puhua.
"Minä kadulla, kyynelissä kylpien, epätoivoissani! Ja sillä aikaa tuo kohtaus hänen luonaan! Samana yönä! Ja hän pilkkasi minua! Totisesti, Desgenais, sinä näet unta! Onko se totta, onko se mahdollista? Kuinka sinä sen tiedät?"
Näin puhuessani menivät ajatukseni aivan sekaisin. Minut valtasi sanomaton kiihko. Istuuduin, kokonaan uuvuksissani, kädet vapisten.
"Ystäväni", sanoi Desgenais, "älä ota asiaa niin juhlalliselta kannalta. Sinun yksinäinen elämäsi on vaikuttanut sinuun paljon pahaa. Näen, että tarvitset huvituksia. Tule tänä iltana syömään illallista kanssamme, huomenna syömme aamiaisemme maalla."
Ääni millä hän kaiken tämän sanoi loukkasi minua enemmän kuin kaikki muu. Tunsin, että hän sääli minua ja kohteli minua kuin lasta.
Istuin huoneen nurkassa ja koetin turhaan päästä itseni herraksi. "Tässä nyt olen", ajattelin. "Nainen on minut pettänyt, olen sisäisesti myrkytetty, ilman turvaa ja ilman työtä!" Ainoa mikä minulla, kaksikymmen-vuotiaalla, oli epätoivon ja häviön keskellä oli kiduttava mutta pyhä kärsimykseni, ja sekin, oi Jumalani, viedään käsistäni. Nuo miehet tuossa eivät enää pilkkaa rakkauttani vaan kärsimystäni. Hänkin pilkkaa, minun itkiessäni. Se tuntui minusta uskomattomalta. Kaikki menneisyyden muistot tulivat mieleeni sitä ajatellessani. Näin niiden nousevan, toisen toisensa jälkeen, noiden kadonneiden rakkausöiden kummittelijain. Minusta tuntui kuin ne olisivat katsoneet kuiluun, ikuiseen ja pimeään kuin tyhjyys, ja kuilun yllä olin kuulevinani hiljaisen pilkallisen naurun: "Siinä sinun palkkasi!"
Jos minulle olisi vain kerrottu, että ihmiset pitävät hauskaa minun kustannuksellani, olisin vastannut: "Sen pahempi niille", eikä asia olisi minua syvemmin liikuttanut. Mutta nyt täytyi minun kuulla samalla, että rakastajattareni oli julkea katutyttö. Toiselta puolen olin siis yleisenä naurunaiheena eivätkä kaksi todistajaani varmaankaan olisi kertomatta, että huhussa on perää; toiselta puolen: mitä saatoin sanoa, millä puolustaa itseäni? Mitä saatoin tehdä, kun elämäni ydin, itse sydämeni, oli särjetty, surmattu? Mitä tehdä? Tuon naisen tähden olisin mielelläni antautunut pilkan ja naurun alaiseksi, olisin mielelläni kantanut kokonaista kurjuuden vuorta hartioillani; rakastin häntä, vaikka hän oli minut jättänyt toisen tähden, enkä pyytänyt enempää kuin saada itkeä hänen ovensa takana, saada pyhittää koko nuoruuteni hänen muistolleen, kirjoittaa hänen nimensä, ainoastaan hänen nimensä toiveideni haudalle! — Kun ajattelin tätä kaikkea, kun ajattelin, että tuo nainen pilkkasi minua, tunsin kuolevani. Hän ensimäisenä oli sormellaan osottanut minut sille toimettomalle tyhjälle joukolle, joka kulkee naureskellen kaikkien niiden ympärillä, jotka sitä halveksivat ja sen unohtavat. Hänestä oli häväistys lähtöisin, hänen huuliltaan, jotka niin usein olivat kohdanneet omani, hänen ruumistaan, hänen sielustaan, joka oli muuttunut omaksi lihakseni ja verekseni. Hän oli alhaisin kaikista, hän oli säälimättä nauranut pilkkanauruaan, joka sylki surua vasten kasvoja.
Kuta enemmän syvennyin näihin ajatuksiin, sitä tulisemmaksi kasvoi vihani. En tiedä, voiko edes kutsua vihaksi sitä tunnetta, joka minussa kiehui. Varmaa on, että epämääräinen halu saada kostaa heräsi minussa. Mutta kuinka kostaa naiselle? Olisin maksanut mitä hyvänsä aseesta, joka olisi voinut sattua häneen, mutta mikä ase se voisi olla? Minulla ei ollut edes sitä, jota hän oli käyttänyt, en voinut vastata samalla tavalla.
Äkkiä sattuivat silmäni varjoon vaatesäiliön lasiovessa. Muistin tytön, jonka olin sinne sulkenut.
Olin hänet unohtanut. "Hyvät herrat, kuulkaahan," huusin kiihtyneesti ja nousin paikaltani. "Olen rakastanut, olen rakastanut kuin hullu. Olen ansainnut, että minulle nauratte. Mutta voinpa totisesti näyttää teille jotain, joka todistaa, etten enää ole niin hullu kuin luulette."
Näin puhuessani potkaisin auki lasioven ja osotin heille tyttöä, joka kyyrötti nurkassa.
"Astu sisään", sanoin Desgenais'lle, "sinä joka pidät hulluna minua, joka voin rakastaa yhtä naista, sinä joka itse et rakasta muita kuin katutyttöjä. Tuossa näet korkean viisautesi olennoituna. Kysy naiselta, olenko viettänyt koko yötäni X:n ikkunain alla, hän varmaan tietää jotain. Mutta voinpa sanoa sinulle muutakin. Pyysit minua tänään yhteisille illallisille ja huomiseksi maalle. Hyvä, minä tulen, en tahdo tästä lähtien luopua sinusta. Kuluttakaamme päivät yhdessä. Miekkailkaamme, lyökäämme korttia, juokaamme, tehkäämme kaikkea mitä sinun on tapana tehdä, mutta älä jätä minua. Olemmehan yhtä mieltä. Tässä on käteni! Olen tahtonut tehdä sydämeni rakkauden hautakammioksi, mutta, Jumalani, nyt olen hankkiva sille toisen haudan!"
Istuuduin lausuttuani nämä sanat, vieraani astuivat komeroon, missä tyttö oli. Tunsin että olin saanut keventää sydäntäni. Jos joku ihmettelee, kuinka tämän päivän jälkeen kokonaan muutin elämäntapaani, ei hän tunne ihmissydäntä eikä tiedä, että vaikka voikin epäröidä kaksikymmentä vuotta ennenkuin ottaa yhden askelen, ei silti enää palaa, kun se on tehty.
Paheen oppiaika muistuttaa pyörrytystä: se antaa saman kauhun ja hekkuman tunteen kuin kiipeäminen korkean tornin huipulle. Kun salainen pahe aina merkitsee häpeällä jaloimmankin luonteen, heittää julkinen peittelemätön synti eräänlaisen loiston turmeltuneimmankin yli. Se joka yön tullen hiipii ulos, viitta vedettynä kasvoille, salaisiin elosteluihin, muistuttaa italialaista, joka hyökkää selästäpäin vastustajansa kimppuun uskaltamatta vaatia tätä julki otteluun. Kuin salamurhaaja etsii hän syrjäkatuja ja odottaa yön pimeyttä. Toinen kiiruhtaa meluisiin juhliinsa avokasvoin, niinkuin sotilas taisteluun. "Koko maailma tekee samoin, mutta salaa sen; tee sinäkin, mutta älä salaa sitä." Niin puhuu ylpeys ja sen sotisovasta loistaa aurinko.
Kerrotaan, että Damokles näki miekan riippuvan päänsä päällä. Samalla tavalla ovat elostelijat kuulevinaan jonkun varottavan äänen, joka kehoittaa heitä lakkaamatta: "Eteenpäin — eteenpäin!" Heidän elämänsä muistuttaa karnevaalijuhlaa, missä koristetut vaunut ajavat pitkässä jonossa. Tuossa yksi, joka on kokonaan avoin, loimuavat soihdut valaisevat vaha-kasvoja; toiset nauravat, toiset laulavat; keskellä liikkuu jotain joka muistuttaa naisia; he ovat todella kuin jäännöksiä naisista ja tuskin heidät tietäisi ihmisiksi. Heitä hyväillään ja ivataan, mutta kukaan ei tunne heidän nimeään eikä tiedä keitä he ovat. Kaikki leijuu ja keinuu loimottavan pihkan valossa järjettömässä kiihkossa. Ja kaiken yllä sanotaan erään jumaluuden valvovan. Ihmiset horjuvat, syleilevät toisiaan. Joku on pudonnut. Yhdentekevä! Alhaalta tullaan ja sinne kerran palataan! Hevoset kiitävät edelleen.
Ensimäinen vaikutelma on ihmettelyn, toinen on kauhun, kolmas säälin. Tuohon elämään tarvitaan niin paljon voimaa, tai oikeammin niin paljon väärinkäytettyä voimaa, että usein jaloimmat ja parhaimmat luonteet joutuvat sen pyörteihin. Heitä miellyttää tämä rohkea oman itsensä tuhlailu. He riippuvat paheessaan kuin Mazeppa hurjan hevosensa seljässä. He ovat kuin kenttaureja, eivätkä he huomaa, että heidän verensä vuotaa ja että heidän lihastansa tarttuu kappaleita puiden oksiin heidän kiitäessään eteenpäin, eivätkä he näe saaliinhimosta verestäviä hukansilmiä, eivät erämaata eivätkä korppeja.
Olen kertonut, että olosuhteet heittivät minut tällaiseen elämään.Tahdon nyt kertoa mitä siinä olen kokenut.
Ensi kerran kun menin niin kutsuttuihin teatterinaamiaisiin, olin kuullut puhuttavan holhoojahallituksen aikaisista hurjisteluista ja Ranskan kuningattaresta, joka oli pukeutunut orvokkien myyjättäreksi. Näin siellä kukkaismyyjättäriä pukeutuneina vihannesten kaupustelijoiksi. Odotin loistavia ilojuhlia mutta näin vain pölyä ja nokea ja juopuneita katutyttöjä särkyneiden pullojen keskellä.
Ensi kerran kun menin juominkeihin, olin kuullut puhuttavan Heliogabaluksen pidoista ja kreikkalaisesta filosoofista, joka oli tehnyt aistimien nautinnosta eräänlaisen luonnon uskonnon. Odotin ainakin unohdusta, jollen iloa, mutta tapasin mitä on pahinta maailmassa, ikävän, joka koettaa olla huvittava, ja englantilaisia, jotka sanoivat: "Teen mitä mieleeni juolahtaa, huvittelen. Olen maksanut niin ja niin paljon, tahdon huvitella rahani edestä." Ja he tuhlasivat elämänsä tällaisessa myllyssä.
Ensimäisen kerran kun tapasin ilotyttöjä, olin kuullut puhuttavan Aspasiasta, joka istuen Alkiabiadeksen polvella väitteli Sokrateksen kanssa. Odotin tapaavani jotain uhmailevaa ja ujostelematonta, mutta iloista ja eloisaa kuin kuohuviinin poreet. Mutta tapasin himokkaan suun, elottomat silmät ja koukkuiset sormet.
Ensi kerran kun tapasin hienon maailman huvinaisia, olin lukenut Boccacciota ja Bandelloa, mutta ennen kaikkea olin lukenut Shakespearea. Olin nähnyt unta kauniista ja kurjista keimailijoista; pimeyden enkeleistä, jotka olivat täynnä suloa ja joille Decameronen sankarit ojentavat vihkivesimaljan kirkosta poistuttaessa. Olin satoja kertoja koettanut piirtää noita runollisia päitä, niin houkuttelevia kaikessa ujostelemattomassa rohkeudessaan, hiukan kehittymättömiä ehkä järjen puolesta, mutta omaten kokonaisen romaanin silmäkulmassaan, noita houkuttelevia olentoja, joka kuin sireenit keinuivat elämän aalloilla. Muistelin Margareta Navarralaisen kertomusten sankarittaria, jotka aina ovat rakkaudesta kipeitä, milloin he eivät ole kokonaan hulluja siitä. Tapasin kirjeitä kirjoittavia naisia, jotka järjestivät kohtauksensa kellon mukaan, jotka eivät tainneet mitään niin hyvin kuin peittää alhaisuutensa tekopyhyyden varjoon ja joilla ei ollut muuta silmämäärää kuin antautua ja unohtaa.
Ensi kerran kun astuin pelisaliin, olin kuullut kerrottavan kultakasoista, omaisuuksista, jotka olivat hankitut neljännestunnissa, ja eräästä Henrik IV:nnen aikaisesta hovimiehestä, joka voitti yhdellä kortilla satatuhatta taalaria eli juuri sen minkä hänen pukunsa maksoi. Mutta tulinkin kurjaan pesään, missä työmiehet, joilla ei ollut muuta kuin paita yllään, saattoivat vuokrata frangin hinnasta mustan juhlapuvun, missä poliiseja istui joka ovella, ja missä kurjat raukat panivat peliin leipäpalasen pistoolinkuulaa vastaan.
Kun ensi kerran astuin erääseen niistä enemmän tai vähemmän julkisista huvipaikoista, mitkä ovat avoinna kaikille niille kolmelle kymmenelle tuhannelle naiselle, joilla Parisissa on oikeus myydä itseänsä, olin kuullut kerrottavan eri aikakausien hekumallisista juhlista, kaikista mahdollisista hurjisteluista, Babylonista Roomaan, Priapuksen temppelistä Parc-aux-Cerfs'iin saakka, ja olin aina luullut voivani kirjoittaa tällaisen juhlasalin portille sanan: "Ilo." Ainoa sana, jonka todellisuudessa olen siltä paikalta löytänyt, on: "Prostitutsioni". Sen olen nähnyt kuluttamattomasti piirrettynä, en siihen jaloon metalliin, jolla on auringon väri, mutta siihen joka on kalpein kaikista ja jolle yön kylmä valo näyttää lainanneen säteensä: hopeaan.
Ensi kerran näin kansan koleana aamupäivänä laskiaisen aikaan, kun huviväki palasi Courtille'sta. Edellisestä illasta lähtien oli satanut jäänsekaista räntää, niin että tiet olivat kuin lampia. Vaunut, jotka olivat täynnänsä naamioituja naisia ja miehiä, ajoivat hurjassa sekasorrossa kahden peloittavan ihmisrivin välissä, jotka kulkivat tien syrjässä. Heillä paloi juopuneissa silmissään tiikerin viha. Virstan pituisena jonona ympäröi tämä nuriseva joukko vaunuja väistymättä syrjään, vaikka pyörät melkein koskettivat heidän rintaansa. Seisoin avonaisten vaunujen istuimella; vähän väliä tuli joukosta esiin joku ryysyinen mies, joka ensin kirosi meitä vasten kasvoja ja sitten heitti pilven jauhoja päällemme. Lopulta viskattiin lokaa. Me ajoimme edelleen ja saavuimme viimein Ile d'Amour'in kohdalle ja kauniiseen Romainville-metsään, missä entisaikaan oli puiden varjossa vaihdettu niin paljon helliä suuteloita. Eräs joukostamme putosi vaunujen istuimelta ja oli lyödä itsensä kuoliaaksi tien kivitykseen. Kansa hyökkäsi hänen kimppuunsa ja olisi varmaan tappanut hänet, ellemme olisi juosseet hänen avukseen. Eräs torventoitottaja, joka ratsasti edellämme sai kiven selkäänsä — jauhot olivat loppuneet. En ollut koskaan kuvitellut kansaa sellaiseksi.
Aloin ymmärtää vuosisataa ja nähdä missä ajassa elämme.