"Kruunustaan jospa Richard luopuikin,omansa vain voi kuningaskaan antaa —perinnöks valta jäi, jos poika häll' ois ollut.
"Kruunustaan jospa Richard luopuikin,omansa vain voi kuningaskaan antaa —perinnöks valta jäi, jos poika häll' ois ollut.
"Näethän, hyvä Waverley, osaavani otteita runoudesta yhtä näppärästi kuin Flora ja sinä. Mutta haihdutahan jo pilvet miehuulliselta otsaltasi ja luota minuun, niin näytän sinulle tien nopeaan ja kunniakkaaseen kostoon. Käykäämme Floran puheille; kenties hänellä on enemmän kerrottavana poissa ollessamme sattuneista tapahtumista. Ilomielin kuulee hän vapautuneesi orjuudestasi. Mutta ensiksi liitä kirjeeseesi jälkilisä, jossa mainitset milloin sait tuon kalvinistisen everstin ensi käskyn; ja lausut pahottelusi siitä, että hänen toimenpiteittensä hätäisyys esti sinun ehkäisemästä niitä eronhakusi lähettämällä. Punastukoon sitte kohtuuttomuuttaan!"
Kun kirje oli sinetitty toimitti Mac-Ivor sen muutamien omiensa mukana erityisellä lähetillä alamaan lähimpään postitoimistoon.
Tarkotukseton ei ollut päällikön sisarestaan lausuma viittaus. Hän oli tyytyväisin mielin nähnyt Waverleyn yhä lujemmin kiintyvän Floraan, eikä tiennyt heidän liitolleen muuta estettä kuin Richard Waverleyn ministeriössä saavuttaman aseman ja Edwardin palvelemisen Yrjö II:n armeijassa. Nyt olivat nuo vastukset hävinneet, vieläpä sellaisella tavalla, mikä nähtävästi lähenteli Edwardia toiseen hallitsijasukuun päin. Kaikin puolin oli liitto mitä parhain. Hän jumaloi sisartaan, ja näki hänen onnensa olevan turvassa, jos tämä hanke toteutuisi; ja ylpeyttä hiveli ajatus siitä, miten hänen herransa oli pitävä häntä yhä suuremmassa arvossa, hänen jouduttuaan tuollaisen ikivanhan, vaikuttavan ja varakkaan englantilaisen suvun yhteyteen — suvun, jonka entinen, taattu uskollisuus tunnettiin ja jonka Stuarteille jäähtynyttä innostusta nyt kaikin mokomin oli yritettävä saada uudelleen hehkumaan. Eikä Fergus voinut havaita mikä nyt enää pidättelisi suunnitelmaa toteutumasta. Waverleyn tunteet olivat ilmeisiä; ja mahdoton oli olettaa Florankaan hangottelevan vastaan, kun heillä olivat niin yhteiset harrastukset ja Waverley ulkomuodoltaankin vastasi kaikkia vaatimuksia. Patriarkkaalisissa oloissa eläneenä ja ranskalaisia naittamistapoja nähneenä hän olisikin kaikkein vähimmin tullut ottaneeksi lukuun mitään sisarensa vastustelua — niin rakas kuin hän olikaan — vaikka olisi ollut kysymyksessä vähemmänkin sopiva liitto.
Näiden tunteiden valtaamana opasti päällikkö nyt Waverleytä sisartaan hakemassa, hieman toivoillen, että vieraansa nykyinen mielenkiihko saattaisi rohkaista hänet lopettamaan lyhyeen kaikki kosiskelun kaarrokset. He tapasivat Floran uskollisten seuralaistensa Unan ja Cathleenin kanssa innokkaasti valmistelemassa valkeita morsiusnauhoja, mikäli Waverleystä näytti. Hän koetti parhaansa mukaan peitellä kiihtymystään, ja kysyi mihin iloiseen tilaisuuteen miss Mac-Ivor noin suurellisesti valmistautui.
"Ferguksen häihin", vastasi tämä myhäillen.
"Niinkö!" ihmetteli Edward. "Hyvinpä hän onkin säilyttänyt salaisuutensa. Toivoakseni hän sallii minun olla sulhaspoikanaan."
"'Se kyll; on miehen työ, vaan teidän ei', kuten Beatrice sanoo", ilvehti Flora.
"Ja saanko kysyä, kuka on sitte kaunokainen itse, miss Mac-Ivor?"
"Enkö teille jo aikoja sitte sanonut, ett'ei Fergus voi kosia muuta morsianta kuin Kunniaa?"
"Vaan enkösiinäkosinnassa kelpaa hänen kumppanikseen ja neuvojakseen?" virkkoi sankarimme, korvia myöten punehtuen. "Olenko mielestänne niin kehno arvoltani?"
"Kaukana siitä, kapteeni Waverley. Kautta taivaan, soisinpa että teillä olisi meidän ajatuskantamme! Käytin teille vastenmielistä sanantapaa,
"kun ette meidän puolta pidä vain,vihollisemme valtaa puolustain."
"kun ette meidän puolta pidä vain,vihollisemme valtaa puolustain."
"Se aika on mennyttä, sisko", sanoi Fergus, "ja voit onnitella Edward Waverleytä (joka ei enää ole kapteeni) siitä, että hän on päässyt vallananastajan orjuudesta, jonka merkkinä tuo musta, pahaenteinen tunnuskuva on hänen päähineessään uljaillut."
"Niin", lausui Waverley, irrottaen kokardin hatustaan, "kuningas, joka minulle tämän arvomerkin antoi, on suvainnut ottaa sen takaisin sellaisella tavalla, mikä jättää vähäiset syyt kaivata hänen palvelustansa."
"Oi, kiitän Jumalaa siitä!" huudahti intoilija. "Jospa sokeudessaan kohtelisivatkin samalla halpamaisuudella jokaista kunniallista miestä, jotta minun tarvitsisi huokailla vähemmän, kun taistelu lähenee!"
"Ja nyt, sisko", sanoi päällikkö, "aseta hänen kokardinsa sijalle toinen, väriltään helakampi. Olihan muistaakseni ennen vanhaan tapana, että naiset asestivat ja lähettivät ritarinsa loistaviin mainetöihin."
"Ei ennen kuin seikkaileva ritari oli punninnut asiansa oikeuden ja vaarat, Fergus", vastasi Flora. "Mr. Waverley on tälläerää liiaksi kiihdyksissään, voidakseni pakotella häntä tärkeään päätökseen."
Waverley oli puolittain levoton ajatellessaan, että hän ottaisi nyt käyttääkseen merkkiä, jota kuningaskunnan enemmistö piti kapinallisena; mutia hän ei sentään voinut salata mielenkarvautta, mitä tunsi kylmäkiskoisuudesta, jolla Flora torjui veljensä vihjauksen. "Miss Mac-Ivor ei näy pitävän ritaria rohkaisunsa ja suosionsa arvoisena", virkahti hän hiukan katkerasti.
"Sitä kyllä, mr. Waverley", vastasi hän herttaisesti. "Miksi kieltäisin veljeni arvoisalta ystävältä lahjan, jota jakelen hänen koko klan'illeen? Mitä kernaimmin hankkisin jokaisen kunnon miehen palvelemaan samaa asiaa, jolle veljeni omistaa elämänsä. Mutta Fergus on ryhtynyt puuhiinsa avosilmin. Hän on kätkyeestä asti antautunut tehtävään, joka on hänelle pyhänä kutsumuksena, vaikkapa se hänet vaatisi hautaan. Mutta teille mr. Waverley, on maailma vielä niin uusi; olette niin kaukana kaikesta ystävien neuvosta ja vaikutuksesta; miten siis saattaisinkaan — ja vieläpä äkillisen suuttumuksenne hetkenä — toivotella syöksyvänne suin päin noin epätoivoiseen yritykseen?"
Fergus ei ymmärtänyt tällaista hienotunteisuutta, vaan mitteli lattiaa huultaan purren ja sanoi sitte väkinäisesti hymyillen: "No niin, siskoseni, jätänpä sinut uuteen toimeesi, laillisen hallitsijasi ja hyväntekijäsi alamaisten suostuttelijaksi Hannoverin vaaliruhtinaalle uskollisina pysymään", ja poistui huoneesta.
Tätä seuranneen kiusallisen äänettömyyden keskeytti vihdoin miss Mac-Ivor. "Veljeni on kohtuuton", hän virkkoi, "hän kun ei voi sietää mitään keskeytystä, mikä vain tuntuu hidastuttavan hänen uskollista intoaan."
"Vaan eikö teissäkin ole samaa kiihkoa?" tiedusti Waverley.
"Minussako?" vastasi Flora; "Luoja tietää että olen vielä häntäkin kiihkeämpi, jos se mahdollista on. Mutta minua ei, kuten veljeäni, viehätä sotainen valmistelu: ja nykyiseen yritykseen tarvittava ääretön hyörinä siihen määrään, että siinä syrjäytyisivät oikeuden ja totuuden voimalliset periaatteet, joihin päämäärämme nojautuu — ja siitä olen varma, että niitä vievät voittoaan kohti ainoastaan itsessään todet ja oikeat toimenpiteet. Kumpaakaan ei minun halvan arveluni mukaan ole teidän nykyisten tunteidenne suuntaaminen, hyvä mr. Waverley, peruuttamattomaan askeleeseen, jonka oikeutta tahi vaarallisuutta te ette ole harkinneet."
"Verraton Flora!" huudahti Edward, hänen käteensä tarttuen; "suuresti tarvitsenkin tuollaista kehottajaa!"
Flora veti hellästi pois kätensä. "Paljoa parempi neuvonantaja on teillä omassa povessanne, kun annatte sen saada heikon äänensä kuuluviin."
"Ei, miss Mac-Ivor, sitä en uskalla toivoa; olen ollut ainiaan veltto itseäni kasvattamaan, ja onnettomuudekseni siten kehittänyt enemmän mielikuvitukseni kuin järkeni valtaa. Jos vain rohkenisin toivoa — jos vain voisin ajatella — että te alentuisitte olemaan minulle rakkaana ystävänä, joka minua vahvistaisi erehdykseni korvaamaan, vastaisen elämäni —"
"Herjetkäähän jo, hyvä herraseni! Aivan ylenpalttista kiitollisuutta osotatte siinä ilossanne, että pelastuitte jakobiittisen värvääjäupseerin käsistä."
"Ei, rakas Flora, älkää enää laskeko leikkiä minusta. Ette voi olla tajuamatta niiden tunteiden merkitystä, jotka olen melkein tahtomattani ilmaissut; ja kerran näihin puheisiin päästyäni sallikaa minun käyttää hyväkseni uskaliaisuuttani — Vai saanko, luvallanne, mainita veljellenne —"
"Ette millään muotoa, mr. Waverley!"
"Miten tämän ymmärtäisin? Onko mitään onnetonta estettä — onko joku aikaisemmin —"
"Ei kukaan, sir", vastasi Flora. "Olen itsellenikin velvollinen sanomaan, ett'en ole vielä konsanaan nähnyt miestä, jota olisin ajatellut nyt puheena olevin tuntein."
"Kenties tuttavuutemme lyhyys — jos soisitte minulle aikaa —"
"Ei minulla ole sitäkään puolustusta. Teidän luonteenne, kapteeni Waverley, on niin avoin, ett'ei siinä voi väärin ymmärtää mitään, ei sen voimaa eikä heikkoutta."
"Ja sen heikkouden vuoksi halveksitte minua?" sanoi Edward.
"Suokaa minulle anteeksi, mr. Waverley — älkääkä unohtako, että vielä puoli tuntia takaperin oli välillämme minulle aivan voittamaton este, sillä minulle olisi Hannoverin sukua palvelevan upseerin aina täytynyt pysyä vain satunnaisena tuttavana. Antakaa minulle siis tovi aikaa järjestääkseni niin aavistamattoman yllätyksen hämmentämiä ajatuksiani, niin olen valmis puolen tunnin kuluttua perustelemaan päätökseni, jonka silloin lausun, sellaisilla syillä, että ne lienevät ainakin riittäviä mielestänne, joskaan eivät olisi mieleisiänne." Niin sanoen hän vetäysi pois, jättäen Waverleyn mietteisiin siitä tavasta, jolla hänen tunnustuksensa oli otettu kuuluviin.
Ennen kuin hän sai päättäneeksi uskoisiko kosintansa hyväksytyksi vai eikö, astui Fergus takaisin huoneeseen. "Mitä,à la mort, Waverley?" huudahti hän. "Tuleppa alas kartanolle katsomaan näkyä, joka on kaikkia romaaniesi koruloruja komeampi. Sata muskettia, veikkonen, ja yhtä monta säilää, hyviltä ystäviltä vast'ikään saapuneita; ja pari kolme sataa vankkaa poikaa milt'ei käsikähmässä niiden omistuksesta. — Mutta annas kun silmään sinua tyystimmin. Ihme ja kumma, sanoisipa oikea ylämaalainen, että sinut on paha silmä tuhonnut. Vai olisiko tuo typerä tyttönen sielusi noin lakeaksi pyyhkäissyt? Älä sinä hänestä huoli vähintäkään, Edward veikko; viisaimmatkin hänen sukupuoltaan ovat elämän käytännöllisessä työssä narreja."
"Toden totta, hyvä ystävä", vastasi Edward, "en voi sisartasi moittia muusta kuin liiasta harkinnasta ja järkevyydestä."
"Jos siinä kaikki, niin panen veikkaan louisdorin siitä, ett'ei hän tuolla tuulellaan pysy neljääkolmatta tuntia. Mikään nainen ei milloinkaan ole ollut järkevänä noin pitkää aikaa yhteen toviin; ja takaan sinulle, jos se on mieliksesi, että Flora huomenna on yhtä järjetön kuin muutkin Eevan tyttäret. Näetkös, Edward, sinun tulee oppia käsittämään naiseten mousquetaire."
Hän tarttui Waverleyn käsivarteen ja veti hänet sotaisia valmistuksiaan tarkastelemaan.
Fergus Mac-Ivor oli siksi säädyllinen ja hienotunteinen, ettei enää palannut asiaan, josta oli itse kääntänyt keskustelun toiselle tolalle. Hänen ajatuksensa pyörivät — näköjään ainakin — niin kiihkeästi kivääreissä, miekoissa, töyhtölakeissa, rensseleissä ja ihokkaissa, ett'ei Waverley vähiin aikoihin saanut hänen huomiotaan käännetyksi mihinkään muuhun.
"Aiotteko jo niin pian käydä tappotantereelle, Fergus", hän kysyi, "vai mitä varten ovat nämä sotaiset valmistelut?"
"Sitte saat kaiken tietää, kun ensin olemme päättäneet, että lähdet kerallani; muutoin voisi se tieto vain olla haitaksi sinulle."
"Mutta oletko oikein tosissasi? Nousetteko esivaltaa vastaan näin vähäisin voimin? Hulluuttahan se on."
"Laissez faire à Don Antoine— pidän hyvää huolta itsestäni. En ole niin hupsu, että liikahtaisin ennen kuin hetki on otollinen; en päästä koiraani kaulanuorasta, ennen kuin otus porhaltaa eteeni. Mutta vielä kerran, yhdytkö meihin, niin saat kaiken tietää?"
"Miten voisinkaan sen tehdä?" huoahti Waverley, "minä, joka vielä pikku hetki takaperin olin toisen puolueen soturina! Virkaan suostumiseni oli uskollisuuden lupaus ja hallituksen laillisuuden tunnustus."
"Ajattelematon lupaus ei ole teräksinen käsikahle", vastasi Fergus; "sen voi pudistaa pois, varsinkin kun se on erehdyksessä annettu ja solvauksella palkittu. Mutta joll'et pysty siekailematta päättämään yhtyä uljaaseen kostotyöhön, niin lähde Englantiin. Ennen kuin menet Tweed-virran yli, sinä olet kuuleva sanomia, jotka saavat koko maailman kajahtelemaan; ja jos Sir Everard on se vanha, urhea ritari, joksi häntä ovat kuvailleet muutamat kelpo aatelismiehemme vuodelta 1715, niin hän hankkii sinulle paremman ratsumiesrykmentin ja jalomman päämäärän kuin äsken menettämäsi oli."
"Mutta sisaresi, Fergus?"
"Mikä lempo tätä miestä riivaa?" vastasi päällikkö nauraen. "Yhätikö vain pyrit haastamaan helmaväestä?"
"Ei, aivan vakavasti puhuen, hyvä ystävä", lausui Waverley, "tunnen että vastaisen elämäni onni riippuu vastauksesta, minkä miss Mac-Ivorilta saan siihen, mitä hänelle uskalsin tänä aamuna sanoa."
"Ja tarkotatko aivan silkkaa totta", virkkoi Fergus totisempana, "vai olemmeko romaanin ja runouden mailla?"
"Olen ehdottomasti tosissani. Voisitko luulla naljailevani tällaisesta asiasta?"
"Varsin vakavasti siis puhuen", vastasi hänen ystävänsä, "minua ilahuttaa kuulla tämä, ja niin suuressa arvossa pidän Floraa, että sinä olet ainoa mies Englannissa, jolle tämän sanoisin. Mutta on muutakin mietittävänä, ennen kuin noin lämpimästi pudistat kättäni. Oma perheesi — suostuuko se siihen, että käyt liittoon ylämaalaisen ylimyskerjäläisen sisaren kanssa?"
"Setäni asema, hänen yleiset mielipiteensä ja rajaton hyvyytensä oikeuttavat minut sanomaan, että sukuperä ja luonteen ominaisuudet ovat kaikki, mikä hänelle ratkaisee sellaisen liiton. Ja kenessä voisin tavata molemmat niin oivasti yhtyneinä kuin sisaressasi?"
"No, etpä missään —cela va sans dire", hymähti Fergus. "Mutta isäsi odottaa asiaa ainakin ensin häneltä kysyttäväksi."
"Kyllä, mutta hänen ja hallituksen välien rikkoutuminen on takeena siitä, ett'ei hän pane vastaan, kun setänikin on varmasti puhuva puolestani. Älä ajattele minun sukulaisiani, hyvä Fergus; pikemmin käytä vaikutusvaltaasi siellä, missä vastuksia todenteolla voi olla voitettavina — tarkotan sisaresi arveluita."
"Sisareni", vastasi Fergus, "niinkuin hänen veljensäkin, useimmiten pyrkii pysymään omassa järkähtämättömässä tahdossaan, johon sinun tässä tapauksessa on tyytyminen; mutta sinulta ei ole puuttuva harrastustani eikä neuvoani. Ja kuulehan siis — olin näkevinäni Floran äsken lähtevän vesiputoukselle päin; mene mukaan, mies, mene mukaan! Älä jätä piiritetylle aikaa vahvistella puolustuskojeitaan!Alerte à la muraille! Etsi Flora käsiisi, ja ota selko hänen päätöksestään niin joutuin kuin ikinä ehdit. Olkoon Cupido kanssasi — minä sillävälin tarkastelen patruunavöitä ja miekankantimia."
Waverley nousi ylös notkonpohjaa ahdistunein ja pamppailevin sydämin. Rakkauteen, kaikkine tiettyine toivon, pelon ja toiveiden tunteineen, yhtyi muita mietteitä, laadultaan vaikeampia määritellä. Hän ei voinut häätää ajatusta siitä, miten suuresti tämä aamu oli mullistanut kohtaloaan ja millainen selkkausten sarja olikaan vielä edessä päin. Auringon noustessa oli hän ollut kunniakkaana soturina, ja hänen isänsä nähtävästi yhä ylenemässä hallitsijansa suosiossa. Kaikki tämä oli unennäkönä hälvennyt — hänen isänsä oli syösty asemastaan, hän itse oli joutunut häväistyksen uhriksi ja tahtomattaan melkein osalliseksi hämäriin, laajoihin ja turmiollisiin salavehkeihin, joiden loppuna täytyi olla joko vielä äsken palvelemansa hallituksen kumoutuminen tahi kaikkien liittoutuneiden tuho. Jos Flora vastaisikin suosiollisesti hänen kosintaansa, niin mitä mahdollisuutta oli sillä johtua onnelliseen päätökseen uhkaavan kapinan hälinässä? Tahi miten saattaisi hän itsekkäästi esittää, että Flora jättäisi veljensä, johon oli niin sydämestään kiintynyt, ja vetäytyisi rakastettunsa keralla Englantiin etäisenä katsojana seuraamaan veljensä yrityksen menestystä tahi hänen kaikkien toiveidensa ja koko elämänsä häviötä? Vai yhtyisikö hän itse, ilman muuta tukea kuin oma käsivartensa, päällikön vaarallisiin ja huimapäisiin puuhiin — ajelehtaakseen hänen epätoivoisten ja rajujen tekojensa pyörteisiin ja siten melkein menettääkseen itsenäisen arvostelukykynsä, tahi toimintansa oikeuden ja järkevyyden päättelemisen? Tämäkään ei ollut Waverleyn sisäiselle ylpeydelle helppo vaihtoehto. Ja mitä muuta päätöstä toki olikaan tiedossa, paitsi kosintansa hylkääminen, jota hän nykyisessä mielen kuohussaan ei voinut ajatella vihlovaa tuskaa tuntematta.
Epämääräisiä ja tukalia mahdollisuuksia siten aprikoiden saapui hän vihdoin kosken lähelle, missä tapasi Floran istuskelemassa niinkuin Fergus oli arvannutkin. Hän oli ypö yksinään ja astui Edwardia vastaan heti kun näki hänen tulevan. Edward yritti virkkaa jotakin tavallisiin kohteliaisuuslauseisiin ja muodolliseen keskusteluun vivahtavaa, mutta huomasi olevansa siihen pätemätön. Flora näytti ensin yhtä hämmentyneeltä, mutta toipui nopeammin ja — pahaksi enteeksi Waverleyn kosinnalle — otti ensimäisenä puhuakseen asiasta. "Se on kaikin puolin liian tärkeä, mr. Waverley, voidakseni jättää teidät epätietoiseksi mielipiteistäni."
"Oi, älkää sanoko niitä kiirehtien", tokaisi Waverley suuresti kiihdyksissään, "joll'eivät ole sellaisia, kuin tavastanne päättäen tuskin rohkenen odottaa. Antakaa ajan — antakaa vastaisen käytökseni — antakaa veljenne vaikutuksen —"
"Suokaa minulle anteeksi, mr. Waverley", lausui Flora, posket hiukan punehtuneina, mutta ääni lujana ja tyynenä. "Moittisin itseäni mitä ankarimmin, jos pidättelisin lausumasta vilpitöntä vakaumustani, ett'en voi koskaan pitää teitä muuna kuin rakkaana ystävänä. Olisi hyvin kohtuutonta teitä kohtaan, jos silmänräpäykseksikään salaisin mielipiteeni. Näen tuottavani teille tuskaa, ja olen siitä suruissani, mutta parempi nyt kuin myöhemmin — ja oi, tuhansin verroin parempi teille kokea tämä hetkellinen pettymyksenne kuin ajattelemattoman ja soveltumattoman avioliiton pitkällisiä, sydäntä jäytäviä murheita!"
"Jumalani!" huudahti Waverley, "miksi edellyttäisitte sellaisia seurauksia liitosta, missä sääty on sama, varallisuussuhteet edulliset, koko ajatussuunta — jos niin rohkenen sanoa — yksiin menevä, kun ette väitä keneenkään toiseen mieltyneenne ja vieläpä ilmaisette suosiollisen mielipiteen minusta, jonka hylkäätte?"
"Mr. Waverley, minullaonsellainen suosiollinen mielipide, ja niin luja, että vaikka olisin mieluummin vaiennut päätökseni perusteet, niin olen valmis ne teille selittämään, jos sellaista kunnioitukseni ja luottamukseni osotusta tahdotte."
Hän istuutui kallion lohkareelle, ja hänen lähelleen asettuen pyysi Edward kiihkeästi selitystä.
"Uskallan tuskin kuvata teille tunteitteni laatua", alotti Flora; "ne ovat niin poikkeavia siitä, mitä minun ijälläni edellytetään naisessa. Myöskin käy minulle tukalaksi kosketella teidän luonteestanne saamiini arveluihin, kun saattaisin lohdutuksen asemesta vain loukata. Mitä itseeni tulee, niin on minulla lapsuudestani tähän päivään asti ollut vain yksi toivomus — kuninkaallisten hyväntekijäini palauttaminen lailliselle valtaistuimelleen. Mahdoton on ilmaista teille, miten kiihkeästi tunteeni ovat sieluni syvyyksiä myöten jännittyneet tähän ainoaan asiaan; ja tunnustan suoraan sen niin vallanneen mieleni, etten ole vähääkään voinut ajatella yksityisen elämäni huolehtimista. Kunhan vain näkisin tuon riemukkaan voiton päivän, niin on ylämaalaismökki, ranskalainen luostari tahi englantilainen palatsi, kaikki minulle yhdentekevää!"
"Mutta, rakkahin Flora, eikö tuo innostuksesi silti voi toteuttaa onneani?"
"Te etsitte tahi ainakin pitäisi teidän etsiä sydäntä, jonka suurimpana ilona olisi lisätä kotoista onneanne ja romanttisuuteen asti vastata rakkauteenne. Vähemmän herkkätunteisen miehen saattaisi Flora Mac-Ivor tyytyväiseksi, kenties, joskaan ei onnelliseksi, sillä kerran vannomani velvollisuudet minä kyllä täyttäisin. Mutta te, mr. Waverley, ette voisi konsanaan luopua siitä kotoisen onnen utukuvasta, minkä olette runollisessa mielikuvituksessanne loihtineet eteenne, ja kaikki, mikä ei soveltuisi tähän ihanteeseen, olisi mielestänne kylmäkiskoisuutta ja penseyttä, samalla kun voisitte pitää teille kuuluvan rakkauden häiritsijänä sitä intoilua, jota osotan kuningasperheen menestystä kohtaan."
"Toisin sanoen, miss Mac-Ivor, ette voi rakastaa minua?" virkkoi hänen kosijansa alakuloisesti.
"Voisin pitää teitä niin suuressa, ehkä suuremmassakin arvossa kuin ketään näkemääni miestä, vaan en voi teitä rakastaa ansionne mukaisesti. Oi, itsennekin vuoksi, älkää halutko niin vaarallista koetta! Sen naisen, jonka te otatte puolisoksenne, tulisi muodostaa tunteensa ja mielipiteensä teidän mukaisiksenne. Hänen harrastustensa tulisi olla teidän harrastuksianne, hänen toivomustensa, ajatustensa, koko sielunsa tulisi yhtyä teihin. Hänen tulisi sulostuttaa ilonne; olla surujenne kumppanina ja karkottaa synkkyys otsaltanne."
"Ja miks'ette te, miss Mac-Ivor, tahdo olla kuvaamanne henkilö, kun kerran osaatte noin selitellä onnellisen liiton ehdot?"
"Onko mahdollista, ett'ette minua vieläkään käsitä?" vastasi Flora. "Enkö ole teille sanonut, että mieleni on kokonaan kääntynyt tapaukseen, jonka onnistumiseen minulla tosin ei ole muuta voimaa kuin hartaat rukoukseni?"
"Ja eikö asialle, jolle olette elämänne omaksunut, olisi suoranaista etuakin siitä, että taipuisitte tarjoukseeni?" kysyi Waverley, joka oli niin lujasti kiintynyt tarkotukseensa, ett'ei kyennyt punnitsemaan sanojaan. "Sukuni on rikas ja vaikutusvaltainen, periaatteessa Stuartien puolelle taipuisa, ja jos suotuisa tilaisuus —"
"Suotuisa tilaisuus!" huudahti Flora hieman halveksivasti, — "periaatteessa taipuva! Voiko sellainen laimea puoluepalvelus olla suvullenne kunniaksi tahi lailliselle hallitsijallenne mieleen? Ajatelkaahan nykyisten tunteitteni perusteella, mitä kärsisin ollessani jäsenenä suvussa, missä minun mielestäni pyhimmät oikeudet ovat kylmän harkinnan alaisina ja katsotaan kannatuksen arvoisiksi vain silloin kun näkyvät ilmankin pääsevän voitolle!"
"Epäilyksenne ovat ainakin minuun nähden kohtuuttomia", väitti Waverley. "Sitä asiaa, jolle uskollisuuteni tunnustan, uskallan tukea kautta kaikkien vaarojen yhtä horjumattomana kuin hurjinkaan uskalikko, joka sen hyväksi säilänsä paljastaa."
"Sitä en hetkeksikään epäile", vastasi Flora. "Mutta ottakaa pikemmin neuvoa omalta järjeltänne ja älyltänne kuin annatte äkillisen mieleenjuohtuman johtaa tekojanne vain sen vuoksi, että olette tavannut yksinäisessä ja romanttisessa asemassa nuoren naisen, jolla on tavalliset hyvät ominaisuudet ja lahjat. Antakaa tässä suuressa ja vaarallisessa näytelmässä osanne aiheutua vakaumuksesta, älkääkä satunnaisesta hetken tunteesta."
Waverley yritti vastata, vaan ei kuolemakseenkaan saanut sanoja kielelleen. Floran jokainen tunne ja lauselma vain vahvisti hänen rakkauttaan, sillä hänen uskollisuutensa oli kaiken hurmionsa hillittömyydessäkin jalo ja ylevä ja hylki kaikkia tarkotuksensa tukemiseksi tarjoutuvia välillisiä keinoja.
Heidän käveltyään tuokion äänettöminä alas polkua alotti Flora taas. "Vielä sana, mr. Waverley, ennen kuin ainiaaksi heitämme tämän puheenaineen; ja suokaa anteeksi rohkeuteni, jos sillä sanalla on neuvon sävyä. Veljeni kiihkeästi soisi teidän yhtyvän nykyiseen yritykseensä. Mutta älkää te myöntykö tähän; te ette yksityisillä ponnistuksillanne voisi edistää hänen menestystään, ja kukistuisitte auttamattomasti hänen mukanaan, jos hänen häviönsä on Jumalan tahto. Maineenne myös kärsisi korvaamattomasti. Pyydän, palatkaa omaan maahanne; ja sitte julkisesti vapauduttuanne kaikista anastajahallituksen siteistä toivon teidän myös löytävän syytä ja tilaisuutta tehokkaasti palvelemaan oikeaa kuningastanne, esi-isienne tavoin johtamaan alustalaisianne ja puoluelaisianne Waverley-suvun arvokkaana edustajana."
"Ja jos onnistuisin siten kunnostautumaan, niin enkö saisi toivoa —"
"Suokaa anteeksi keskeytykseni", virkkoi Flora. "Vainen nykyhetki on meidän, ja vilpittömästi voin teille tunnustaa ainoastaan ne tunteet, mitkä minulla tällä haavaa on. Turhaa olisi arvailla millaisiksi ne saattaisi muuttaa tapausten niin suotuisa kehitys, että tuntuu mahdottomalta sitä odottaakaan. Olkaa toki siitä varma, mr. Waverley, että lähinnä veljeni kunniaa ja onnea en pidä kenenkään kohtaloa niin rukouksissani muistissa kuin teidän."
Näin sanoen Flora erosi hänestä, sillä he olivat tulleet tienhaaraan. Waverley saapui linnaan, hillitön tunteiden sekasorto rinnassaan. Hän vältti joutumasta kahdenkeskiseen puheluun Ferguksen kanssa, kun ei olisi pystynyt torjumaan hänen ilvehtimisiään eikä vastaamaan hänen uteluihinsa. Juhlan huima remu — Mac-Ivor näet oli taas kutsunut klan'insa kekkereihin — osaltaan huumasi synkkää pohdintaa. Kun kemut olivat lopussa, niin hän alkoi aprikoida miten voisikaan jälleen tavata miss Mac-Ivorin aamuisen tukalan ja kiusallisen selityksen perästä. Mutta Flora ei tullut näkyviin. Ferguksen silmät leimahtivat Cathleenin ilmottaessa että hänen emäntänsä aikoi pysytellä omassa kamarissaan sen iltaa, ja hän läksi itse sisartaan hakemaan; mutta nähtävästi menivät hänen huomauttelunsa hukkaan, sillä hän palasi tulistuneen näköisenä ja ilmeisesti äkeissään. Loppu iltaa kului kumpaisenkaan virkkamatta mitään viittailuja asiasta, joka kuitenkin pälyi molempien mielessä.
Kamariinsa vetäydyttyään Edward yritteli muistella päivän tapahtumia. Ei ollut epäilemistäkään siitä, että Floran hylkäävää vastausta ei nykyään voinut mikään horjuttaa. Mutta saattoiko hän toivoa lopultakaan menestystä, jos asianhaarat vielä sallisivatkin hänen uudistaa kosintansa? Oliko tuo kiihkeänä nykyhetkenä kaikki hellemmät tunteet häätävä innostunut uskollisuus ainakaan noin valtaavana säilyvä näiden valtiollisten suunnittelujen voiton taikka häviön perästäkin? Ja jos siten kävisi, niin saattoiko hän toivoa Floran myöntämän ystävyyden kehittyvän vielä lämpimämmäksi tunteeksi? Hän vaivasi aivojaan muistuttelemalla jokaista Floran käyttämää sanaa, katseineen ja eleineen, ja jäi väkiseltäkin samaan epätietoisuuteen. Vasta myöhällä toi uni lievitystä mielen kiduttavalle kuohulle, hänen elämänsä tuskaisimman ja jännittävimmän päivän perästä.
Aamulla Waverley leponsa viime horroksissa kuuli laulun säveliä, luullen joutuneensa Tully-Veolaniin ja Davie Gellatleyn olevan laulamassa kartanolla noita aamuvirsiä, jotka tavallisesti olivat ensimäisinä ääninä häirinneet hänen untaan Bradwardinen paroonin linnassa. Säveleitä yhä jatkui, äänekkäämpinä, kunnes Edward todenteolla havahtui. Mutta erhekuva ei kuitenkaan tuntunut tyyten hälvenneen. Kamari oli Ian nan Chaistelin tornissa, mutta kaikin mokomin se Davie Gellatleyn ääni oli, ikkunan alla huutelemassa:
Ylämaassa on syämmein, ei tääll' ole majaa,ylämaassa on syämmein ja hirviä ajaa,se hirviä ajaa ja pyytävi peuraa,ylämaassa on syämmein, ei matkahan seuraa.
Ylämaassa on syämmein, ei tääll' ole majaa,ylämaassa on syämmein ja hirviä ajaa,se hirviä ajaa ja pyytävi peuraa,ylämaassa on syämmein, ei matkahan seuraa.
Uteliaana kuulemaan mikä oli pannut mr. Gellatleyn näin tavattomalle taipaleelle alkoi Edward kaikella kiireellä pukeutua, joll'aikaa Davien runolaulu muutteli sävyään useammin kuin kerran:
Ylämaassa on vain sipuleita ja laukkaa,siellä housuitta näät monta koippura raukkaa,housuitta aivan ja kenkiä vailla,kunis kuningas Jaakob on taas ylämailla.
Ylämaassa on vain sipuleita ja laukkaa,siellä housuitta näät monta koippura raukkaa,housuitta aivan ja kenkiä vailla,kunis kuningas Jaakob on taas ylämailla.
Waverleyn saatua vaatteet ylleen ja ulos ehdittyä oli Davie jo liittynyt pariin kolmeen ylämaalaisvetelehtijään, joita lukuisina maleksi koristamassa linnan pääkäytävää läsnäolollaan, ja tepasteli ja tanssi täydellä touhulla skotlantilaisenreelinnotkeita mutkia oman vihellyksensä poljennolla. Hän ei hellittänyt kaksinaisesta puuhastaan, ennen kuin muuan joutilas piipari totteli yksimielistä huutelua "seid suas" (puhalla) ja vapautti hänet jälkimäisestä tehtävästään. Sitte nuoret ja vanhat lyöttäysivät tanssiin mikäli löysivät kumppaneita. Waverleyn tulo ei Davien hyppelyä keskeyttänyt, vaikka hän saikin sankarillemme ilmaistuksi tuntemisen oireita parilla sujuvalla ruumiinsa lisäkaarroksella keskellä ylämaalaisia veikistelyjänsä. Sitte yhä pysyen kiemurteluissaan ja teiskaroinnissaan hän äkkiä harppasi vinhemmin syrjään, päästen Edwardin luokse, ja yhä soiton tahdissa heilahdellen pisti sankarimme käteen kirjeen, vähääkään häiriintymättä tempuissaan. Edward näki osotteen olevan Rosen käsialaa ja vetäysi sitä lukemaan, jättäen uskollisen sanansaattajan pitkittämään tanssiaan niin kauvan kuin piipari tahi hän itse kesti.
Kirjeen sisältö oli hämmästyttävä. Sen otsikkona oli alkuaan ollut "Rakas herra", mutta nämä sanat oli huolellisesti raapittu pois ja niiden sijalla oli nyt pelkkä "Herra." Sisällön painatamme tähän Rosen omin sanoin:
"Pelkään olevani sopimattoman vapaa, häiritessäni teitä, vaan en tiedä antaa kenenkään muunkaan tehtäväksi ilmottaa teille muutamia täällä tapahtuneita seikkoja, joiden tunteminen lienee teille välttämätön. Pyydän anteeksi, jos menettelen väärin, mutta voi, mr. Waverley! — ei ole minulla parempaa neuvojaa kuin omat tunteeni — rakas isäni on poistunut linnasta ja Jumala yksin tietää milloin hän voi palata minua auttamaan ja suojelemaan. Olette kaiketi kuullut, että muutamien ylämaasta saatujen ikävien uutisten perusteella lähetettiin vangitsemiskäskyjä useiden näiden tienoiden herrasmiesten kiinniottamiseksi, ja siihen lukuun kuului rakas isänikin. Huolimatta kaikista kyynelistäni ja rukoiluistani hän ei antautunut hallitukselle, vaan liittousi Balmawhapplen loordin ja muutamien muiden keralla, ja he ovat kaikki rientäneet pohjoiseen noin neljänkymmenen ratsumiehen suuruisena joukkona. En siis ole kovin huolissani hänen nykyisestä turvallisuudestaan, tiedän että nämä ikävyydet ovat vasta alullaan ja pelkään mitä on tulossa. Vaan eihän tämä teihin kuulukaan, mr. Waverley: arvelin vain teitä ilahuttavan saada tietää, että isäni on päässyt pakoon, jos olette sattunut kuulemaan hänen olleen vaarassa.Isäni lähdön jälkeisenä päivänä tuli joukko sotamiehiä Tully-Veolaniin, käyttäytyen hyvin raa'asti rättäri Macwheeblea kohtaan; mutta upseeri oli hyvin sävyisä minulle ja sanoi vain velvollisuutensa vaativan etsimään aseita ja vaarallisia papereita. Isäni oli tätä aavistellen vienyt pois kaikki aseet, paitsi eteissuojaman seinällä riippuvia vanhoja kelpaamattomia varuksia, ja kätkenyt kaikki paperinsa. Mutta voi, mr. Waverley! miten saankaan sanotuksi teille, että he kyselivät ankarasti teitä, tiedustellen milloin olitte ollut Tully-Veolanissa ja missä nyt majailitte. Upseeri on mennyt takaisin joukkoinensa, mutta hänen kersanttinsa on neljän sotamiehen kanssa jäänyt taloon vartioksi. He ovat tähän asti käyttäytyneet aivan hyvin, kun olemme väkisinkin olleet pakotetut pitelemään heitä hyvällä tuulella. Mutta nämä sotamiehet ovat vihjailleet sellaistakin, että te olisitte suuressa vaarassa, jos heidän käsiinsä joutuisitte. En pysty tähän piirtämään heidän ilkeitä herjauksiaan, sillä tiedän ne valheeksi, mutta itsehän osaatte parhaiten päättää mitä tehdä. Poistunut osasto vei vankinaan palvelijanne, kaksi ratsuanne ja kaiken mitä jätitte Tully-Veolaniin. Toivon kaikkivaltiaan Jumalan teitä varjelevan ja turvassa pääsevänne takaisin Englantiin, missä sanojenne mukaan ei sallita mitään sotilasväkivaltaa eikä klan'ien välisiä taisteluita, vaan kaikki tapahtuu viattomia turvaavan lain nojalla. Toivoakseni olette suopea tälle rohkeudelleni, joka sai minut teille kirjottamaan, kun ehkä erehtyen katsoin turvallisuutenne ja kunnianne olevan kysymyksessä. Olen varma — oi, ainakin luulen, että isäni olisi hyväksynyt tämän kirjeeni: mr. Rubrick on paennut serkkunsa luokse Duchraniin, turvaan sotamiehiltä ja whigeiltä, eikä rättäri Macwheeble sano haluavansa sekautua muiden ihmisten asioihin; mutta toivoakseni ei voitane sanoa sopimattomaksi sekautumiseksi sitä, että tällaisena aikana koetan olla avuksi isäni ystäville. Hyvästi, kapteeni Waverley! Varmaankaan en ole teitä enää milloinkaan näkevä, sillä eihän minun sopisi toivotella teitä juuri tällähaavaa poikkeamaan Tully-Veolanissa, vaikkapa nuo miehet jo olisivat poissakin. Mutta kiitollisena olen aina muisteleva suopeuttanne ja ystävällisyyttänne, jolla auttelitte näin kehnoa oppilasta, ja rakasta isääni kohtaan osottamaanne huomaavaisuutta.Nöyrimmällä kunnioituksella:Rose Comyne Bradwardine.J. K. — Toivon lähettävänne minulle David Gellatleyn mukana pari riviä, vain sanoaksenne tämän saaneenne ja pitävänne huolta itsestänne; ja suokaa minulle anteeksi, jos itsenne tähden rukoilen teitä pysymään erossa kaikista näistä onnettomista vehkeistä ja kiireimmän kautta palaamaan omaan onnelliseen maahanne. — Terveiseni rakkaalle Floralle ja Glennaquoichille. Eikö olekin neiti Mac-Ivor niin kaunis ja lahjakas kuin olen teille kuvaillut?"
"Pelkään olevani sopimattoman vapaa, häiritessäni teitä, vaan en tiedä antaa kenenkään muunkaan tehtäväksi ilmottaa teille muutamia täällä tapahtuneita seikkoja, joiden tunteminen lienee teille välttämätön. Pyydän anteeksi, jos menettelen väärin, mutta voi, mr. Waverley! — ei ole minulla parempaa neuvojaa kuin omat tunteeni — rakas isäni on poistunut linnasta ja Jumala yksin tietää milloin hän voi palata minua auttamaan ja suojelemaan. Olette kaiketi kuullut, että muutamien ylämaasta saatujen ikävien uutisten perusteella lähetettiin vangitsemiskäskyjä useiden näiden tienoiden herrasmiesten kiinniottamiseksi, ja siihen lukuun kuului rakas isänikin. Huolimatta kaikista kyynelistäni ja rukoiluistani hän ei antautunut hallitukselle, vaan liittousi Balmawhapplen loordin ja muutamien muiden keralla, ja he ovat kaikki rientäneet pohjoiseen noin neljänkymmenen ratsumiehen suuruisena joukkona. En siis ole kovin huolissani hänen nykyisestä turvallisuudestaan, tiedän että nämä ikävyydet ovat vasta alullaan ja pelkään mitä on tulossa. Vaan eihän tämä teihin kuulukaan, mr. Waverley: arvelin vain teitä ilahuttavan saada tietää, että isäni on päässyt pakoon, jos olette sattunut kuulemaan hänen olleen vaarassa.
Isäni lähdön jälkeisenä päivänä tuli joukko sotamiehiä Tully-Veolaniin, käyttäytyen hyvin raa'asti rättäri Macwheeblea kohtaan; mutta upseeri oli hyvin sävyisä minulle ja sanoi vain velvollisuutensa vaativan etsimään aseita ja vaarallisia papereita. Isäni oli tätä aavistellen vienyt pois kaikki aseet, paitsi eteissuojaman seinällä riippuvia vanhoja kelpaamattomia varuksia, ja kätkenyt kaikki paperinsa. Mutta voi, mr. Waverley! miten saankaan sanotuksi teille, että he kyselivät ankarasti teitä, tiedustellen milloin olitte ollut Tully-Veolanissa ja missä nyt majailitte. Upseeri on mennyt takaisin joukkoinensa, mutta hänen kersanttinsa on neljän sotamiehen kanssa jäänyt taloon vartioksi. He ovat tähän asti käyttäytyneet aivan hyvin, kun olemme väkisinkin olleet pakotetut pitelemään heitä hyvällä tuulella. Mutta nämä sotamiehet ovat vihjailleet sellaistakin, että te olisitte suuressa vaarassa, jos heidän käsiinsä joutuisitte. En pysty tähän piirtämään heidän ilkeitä herjauksiaan, sillä tiedän ne valheeksi, mutta itsehän osaatte parhaiten päättää mitä tehdä. Poistunut osasto vei vankinaan palvelijanne, kaksi ratsuanne ja kaiken mitä jätitte Tully-Veolaniin. Toivon kaikkivaltiaan Jumalan teitä varjelevan ja turvassa pääsevänne takaisin Englantiin, missä sanojenne mukaan ei sallita mitään sotilasväkivaltaa eikä klan'ien välisiä taisteluita, vaan kaikki tapahtuu viattomia turvaavan lain nojalla. Toivoakseni olette suopea tälle rohkeudelleni, joka sai minut teille kirjottamaan, kun ehkä erehtyen katsoin turvallisuutenne ja kunnianne olevan kysymyksessä. Olen varma — oi, ainakin luulen, että isäni olisi hyväksynyt tämän kirjeeni: mr. Rubrick on paennut serkkunsa luokse Duchraniin, turvaan sotamiehiltä ja whigeiltä, eikä rättäri Macwheeble sano haluavansa sekautua muiden ihmisten asioihin; mutta toivoakseni ei voitane sanoa sopimattomaksi sekautumiseksi sitä, että tällaisena aikana koetan olla avuksi isäni ystäville. Hyvästi, kapteeni Waverley! Varmaankaan en ole teitä enää milloinkaan näkevä, sillä eihän minun sopisi toivotella teitä juuri tällähaavaa poikkeamaan Tully-Veolanissa, vaikkapa nuo miehet jo olisivat poissakin. Mutta kiitollisena olen aina muisteleva suopeuttanne ja ystävällisyyttänne, jolla auttelitte näin kehnoa oppilasta, ja rakasta isääni kohtaan osottamaanne huomaavaisuutta.
Nöyrimmällä kunnioituksella:Rose Comyne Bradwardine.
J. K. — Toivon lähettävänne minulle David Gellatleyn mukana pari riviä, vain sanoaksenne tämän saaneenne ja pitävänne huolta itsestänne; ja suokaa minulle anteeksi, jos itsenne tähden rukoilen teitä pysymään erossa kaikista näistä onnettomista vehkeistä ja kiireimmän kautta palaamaan omaan onnelliseen maahanne. — Terveiseni rakkaalle Floralle ja Glennaquoichille. Eikö olekin neiti Mac-Ivor niin kaunis ja lahjakas kuin olen teille kuvaillut?"
Siten päättyi Rose Bradwardinen kirje, joka syvästi vaikutti Waverleyn mieleen. Paroonin joutuminen hallituksen epäluulojen alaiseksi Stuartin puoluelaisissa aiheutuneen rauhattomuuden aikana näytti vain luonnolliselta valtiollisten mielipiteittensä tulokselta. Mutta selittämätöntä oli Edwardista, miten hän itse oli saattanut tulla epäillyksi, kun tiesi eiliseen asti pysyneensä vapaana kaikista hallituksen menestystä vastaan suuntautuvista ajatuksista. Mutta hän älysi kuitenkin, että jos ei aikonut arvelematta suostua Fergus Mac-Ivorin ehdotukseen, oli hänen viivyttelemättä poistuminen tästä epäiltävästä ympäristöstä ja lähteminen seudulle, missä voisi alistaa käytöksensä puolueettoman tutkinnon selviteltäväksi. Näin päättikin hän tehdä, Florankin neuvoa seuratakseen, ja koska tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä, ajatellessaan liittyvänsä kansalaissodan turmiollisiin vaikutuksiin osalliseksi. Olivatpa Stuartien oikeudet alkujaan kuinkakin vääjäämättömät, niin oli tyynesti harkitessa selvää, että Jaakob II oli koko kansan yksimielisen tuomion mukaan täydellä syyllä menettänyt valtaistuinoikeutensa. Jos voitiinkin väittää, että hänen jälkeläisensä eivät silti olleet menettäneet perimysoikeuttaan, niin oli kuitenkin tuosta ajasta asti neljä kuningasta hallinnut Britanniaa rauhassa ja kunniakkaasti, lujittaen sen arvoa ja voimaa ulkomaiden silmissä, ja suojellen sekä edistäen sisäistä kehitystä vapaamieliseen suuntaan. Kannattiko järjen kannalta ajatellen ahdistaa hallitusta, joka oli jo niin kauvan pysynyt vallassa, ja syöstä kuningaskunta kaikkiin kansalaissodan kärsimyksiin, jotta valtaistuimelle pääsisivät sen hallitsijan jälkeläiset, joka ehdoin tahdoin oli tuon hukannut? Ja toiselta puolen, jos hän itse lopulta johtuisi siihen vakaumukseen, että heidän asiansa oli oikea, tahi isänsä ja setänsä vaatimukset saisivat hänet liittymään Stuarteihin, niin oli kuitenkin välttämätöntä saada maineensa turvatuksi osottamalla ett'ei — niinkuin näköjään oli ilkeästi viitattu — ollut hallitsijansa palveluksessa ollessaan millään tavoin rikkonut uskollisuudenlupaustaan.
Hänen mieleensä tekivät syvän vaikutuksen Rosen herttainen yksinkertaisuus ja neitosen turvaton asema keskellä kaikkien vaarojensa. Heti kirjottaen hänelle kiitoksensa ystävällisestä huolehtimisestaan, Edward vakaasti toivotteli hänelle ja hänen isälleen menestystä, sekä vakuutti itse olevansa varmassa tallessa. Tässä toimessa havahtuneet tunteet haihdutti väleen ajatus siitä, että nyt oli kenties ijäksi lausuttava jäähyväiset Flora Mac-Ivorille. Hän tunsi sanomatonta tuskaa, rakkauttaan kun olivat yhä vain lujitelleet immen luonteenjalous, puolustamalleen asialle uhrautuminen ja tinkimätön oikeudentunto. Mutta aika oli ahtaalla, solvaus oli täydessä vauhdissa hänen mainettaan sortamassa ja jokaisen tunnin viivytystä oli työläs jäljemmin korjaella. Hänen oli siekailematta lähteminen.
Näin päättäneenä hän haki käsille Ferguksen ja mainitsi tälle mitä Rose oli kirjottanut, sekä ilmotti päättäneensä oitis lähteä Edinburgiin ja jättää joidenkuiden vaikuttavien henkilöiden huoleksi puhdistaa itsensä syytöksestä, mikä saatettaisiin häntä vastaan tehdä.
"Työntäydyt päätäpahkaa jalopeuran luolaan", vastasi Mac-Ivor. "Et tunne miten ankaraksi voi äityä aiheutettujen aavistelujen painostama sekä oman laittomuutensa ja turvattomuutensa tietävä hallitus. Minun työkseni on koituva sinun pelastamisesi jostakin Stirlingin tahi Edinburgin linnan tyrmästä."
"Viattomuuteni, säätyni, isäni tuttavuus monien tunnetuimpien ylimysten kanssa on riittävänä suojeluksena", virkahti Waverley.
"Olet joutuva päinvastaiseen kokemukseen", intti päällikkö. "Näillä herrasmiehillä on kylliksi puuhaa omissa asioissaan. Vielä kerran, otatko yllesi ylämaalaisen levätin, viipyäksesi tovin joukossamme 'usmien ja vareksien parissa,' kuten runolaulaja lausuikse, uljaimman asian tukena, minkä puolesta konsanaan on säilä huotrastaan häilähtänyt?"
"Hyvä Fergus, monestakin syystä on yhtyminen minulle tuiki mahdotonta."
"No mikäpä tuossa enää auttanee", huoahti Mac-Ivor, "tee tahtosi. Et kuitenkaan voi lähteä jalkaisin, enkä minä tarvitse hevosta marssiessani Ivorin lasten etunenässä; sinä saat ruskean Dermidin."
"Kernaasti ostan sen, jos myyt."
"Jos ylpeä englantilainen sydämesi ei suostu lahjaan eikä lainaan, niin en näin sotaretken alussa hylji rahaa: olkoon sen hintana 20 guineaa. Ja milloin aiot lähteä?"
"Mitä pikemmin sen parempi", vastasi Waverley.
"Olet oikeassa, kun kerran et voi lähtemättä olla. Ratsastan mukanasi Floran ponilla Bally-Broughiin asti. Callum Beg, laitappa ratsumme kuntoon ja ota itsellesikin poni, saattaaksesi mr. Waverleytä kaupunkiin, mistä hän saa hevosen ja oppaan Edinburgiin. Pukeudu alamaalaiseen vaatetukseen, Callum, ja muista hillitä kielesi, jott'en sitä sivalla poikki. Mr. Waverley ratsastaa Dermidillä", Sitte hän kysäisi Edwardiin kääntyen: "Halunnet lausua jäähyväiset siskolleni?"
"Tietysti — jos nimittäin miss Mac-Ivor sen kunnian minulle suo."
"Cathleen, ilmota siskolleni, että mr. Waverley tahtoo häntä tavata ennen lähtöään. — Mutta Rose Bradwardinen asemaa on ajatteleminen — soisinpa hänen olevan täällä — ja miks'ei tuo kävisikin laatuun? Punalakkeja on Tully-Veolanissa ainoastaan neljä, ja heidän muskettinsa olisivat meille tarpeellisia."
Edward ei vastannut noihin katkonaisiin huomautuksiin, vain jännittyneenä odotellen Floran tuloa. Ovi avautui — mutta tulija oli Cathleen, joka selitti emäntänsä olevan estetyn saapumasta ja toivottavan kapteeni Waverleylle terveyttä ja menestystä.
Puoleltapäivin saapuivat ystävykset Bally-Broughin solan harjalle. "Edemmäksi en voi sinua seurata", lausui Fergus Mac-Ivor, joka oli taipaleella turhaan yritellyt saada toverinsa mieltä pirteämmäksi. "Jos sisukkaalla siskollani on osuutta alakuloisuuteesi, niin usko minua kuitenkin, sanoessani hänellä olevan mitä parhaat mielipiteet sinusta. Yhteisen hankkeemme herättämät huolet vain estävät häntä kuulemasta mitään muita asioita. Usko asiasi minulle: en sitä kavalla — kunhan et vastakertana pistä tuota inhottavaa kokardia hattuusi."
"Ei siitä pelkoa; ikäni muistan millä tavalla sen kadotin. Hyvästi, Fergus: älä anna minun tyyten häipyä sisaresi mielestä."
"Onnea matkallesi, Waverley: ehkä piankin kuulet hänen kantavan komeampaa arvonimeä. Käy kotiisi, kyhäile kirjeitä ja hanki ystäviä niin paljon ja niin nopeasti kuin voit; pianpa astuu Suffolkin rannikolla maihin odottamattomia vieraita — joll'eivät Ranskasta saamani tiedot petä."
Ja niin he erosivat. Fergus palasi linnaansa, Edwardin pitkittäessä matkaansa lähimpään alamaan kaupunkiin, mukanaan Callum Beg, joka oli kiireestä kantapäähän asti muuttunut alamaalaispalvelijaksi.
Edwardin mielessä myllersivät tuollaiset tuskaiset, vaan eivät kuitenkaan kauttaaltaan katkerat tunteet, joita ero ja epävarmuus herättää nuoressa rakastajassa. En varmaan tiedä tajuavatko naiset täydellisesti, miten suuri vaikutus on poissaololla, enkä pitäisi viisaana sitä heille vakuutellakaan, jott'eivät entisajan neitosien tapaan oikkupäällä ollessaan lähettelisi mielitiettyjänsä maanpakoon. Etäisyys pyöristää ja somistaa esineet, luonteen järeämmät ja jokapäiväisemmät piirteet pehmenevät ja sulautuvat, ylevyyttä, suloa tahi kauneutta muistuttelevat juonteet nousevat eloisimpina esille. Monet haaveet mielessään, oman menestyksensä mahdollisuuksia kauvas tulevaisuuteen tähystellen, Edward unohti koko maailman menon, kunnes muuatta jyrkkää rinnettä laskeutuessaan näki pikku kauppakaupungin edessään.
Callum Begin ylämaalainen kohteliaisuus — sivumennen sanoen ovat ani harvat kansallisuudet niin luontaisen kohteliaita kuin ylämaalaiset — oli saanut hänet jättämään sankarimme häiritsemättömästi mietiskelyjensä varaan. Mutta nyt huomatessaan hänen virkoavan vetäysi Callum likemmä ja lausui toivomuksenaan, ett'ei tämä "ihmisten pariin tullessaan luiskahtaisi sanaakaan Vich Ian Vohrista, täällä kun kaikki ovat villiintyneitä whigejä, horna ne nielaiskoon!"
Waverley lupasi varoa. Jo alkoi kuulua — ei kellojen kajahtelua, vaan ikäänkuin vasaran jymähtelyjä vanhan sammaltuneen, kumollaan olevan kattilan pohjaan, joka riippui papukaijan häkin muotoisessa ja kokoisessa avonaisessa katoksessa, mikä oli rakennettu koristamaan vanhan ladon näköisen rakennuksen itäistä päätyä. Tämä pani hänet kysymään Callum Begiltä oliko nyt sunnuntai.
"En sitä osaa tarkalleen ta'ata — harvakseen on pyhäpäiviä Bally-Broughin seuduilla."
Mutta heidän saavuttuaan kaupunkiin ja lähestyessään silmäänsattuvinta ravintolaa pelmahti tuosta latomaisesta rakennuksesta loppumaton jono vanhoja eukkoja, tartani-mekot ja punaiset vaipat yllään, keskenään kiistellen siunatun nuoren miehen Jabesh Rentowelin ja Herran valitun mestari Goukhtrapplen ansioista. Tämän nähdessään riensi Callum vakuuttamaan väliaikaiselle herralleen, että totta tosiaan oli nyt joko "iso pyhäpäivä itse tahi pieni hallituksen sunnuntai."
He astuivat ratsailta "Seitsenhaaraisen Kultahaarukan" edustalla, jonka kylttiä tunnuskuvansa ohella kaunisti lyhyt hepreankielinen valiolause, vieraittensa valistamiseksi. Heitä oli vastassa itse isäntä, pitkä, laiha puritaanimainen olento, jonka sielussa näkyi riehuvan kova taistelu siitä, antaisiko ollenkaan suojaa mokomille, jotka olivat matkalla tällaisena päivänä. Varmaankin hän sentään tuli ottaneeksi lukuun sen, että oli tilaisuudessa sakottamaan matkamiehiä tästä synnistään — mikä jäisi rangaistuksetta, jos he pistäytyisivätkin Gregor Duncansonin majataloon, jolla oli nimenään "Ylämaalainen ja naarashaukka." Ja niinpä alentui mr. Ebenezer Cruickshanks päästämään heidät asuntoonsa.
Tälle pyhälle miehelle esitti Waverley pyyntönsä: isännän piti hankkia opas ja satulahevonen, joka kantaisi hänen matkareppunsa Edinburgiin.
"Ja mistähän te mahtanette tulla?" tiedusti Kultahaarukan omistaja.
"Olen sanonut minne olen menossa; en usko mitään muuta tietoa tarvittavan opasta tahi satulahevostakaan varten."
"Hm! niin!" rykäisi Kultahaarukan herra hieman ähmistyneenä. "Nyt on julkinen paastopyhä, sir, enkä minä tämänlaatuisena päivänä voi ruveta mihinkään maailmallisiin asioihin, kun ihmisten täytyy olla nöyryytettyjä ja suruttomien tulisi tehdä kääntymys ja totinen parannus, niinkuin mr. Goukhtrapple sanoi; ja eritoten kun maa suree presbyteerien poltettuja, särjettyjä, luhistettuja rukoushuoneita, niinkuin korkea-arvoisa Jabesh Rentowel niin paikalleen huomautti."
"Hyvä ystävä", virkkoi Waverley, "joll'et voi minulle antaa hevosta ja opasta, niin hakee ne palvelijani muualta."
"Niinkö! Palvelijanne? — ja miks'ei hän seuraa teitä edeskinpäin?"
Ei ollut Waverleyssä suurestikaan ratsuväen kapteenin henkeä, jolla nuo urhot suoriutuvat häpeämättömistä majatalojen tarjoilijoista ja luonnottomista laskuista. Mutta jossakin määrin oli hän kuitenkin saanut tätä hyödyllistä ominaisuutta sotapalveluksessa ollessaan, ja nyt alkoi törkeä ärsytys todenperään paisuttaa sisua. "Kuulkaahan, sir; saavuin tänne omaa mukavuuttani varten, enkä vastaamaan hävyttömiin kyselyihin. Sanokaa, voitteko tahi ettekö voi hankkia mitä tarvitsen: kumpaisessakin tapauksessa jatkan matkaani."
Jotakin itsekseen jupisten läksi mr. Ebenezer Cruickshanks ulos huoneesta, Edwardin saamatta selville kieltäysikö hän vai myöntyikö. Kohtelias, hiljainen, juhdan tapaan uurastava emäntä tuli tiedustamaan mitä herra halusi päivällisekseen, mutta ei ruvennut vastaamaan aiottiinko antaa opas ja hevonen — nähtävästi ulottui saalilaisen lain teho Kultahaarukankin talleihin.
Ikkuna oli avoinna pimeälle ja pienelle pihatolle päin, missä Callum Beg harjasi ja puhdisteli hevosia matkan tomuista, ja Waverley kuuli Vich Ian Vohrin nokkelan asepojan ja ravintolan isännän välisen merkillisen keskustelun, jolle leveä Skotlannin murre loi omituisen koomillisen sävyn:
"Tulet Pohjan puolesta, nuori mies?" kysyi jälkimäinen.
"Tuntuuko teistäkin siltä?" vastasi Callum.
"Ja olettepa saattaneet ratsastaa pitkän taipaleen tänään?"
"Siksi pitkän, ett'ei ryyppy tekisi pahaa."
"Eukko, ojennappa sieltä pikari."
Vaihdettiin muutamia tilaisuuteen soveltuvia kohteliaisuuksia, kunnes Kultahaarukan isäntä arveli vieraanvaraisuudellaan saaneensa toisen kielenkantimet heltiämään ja ryhtyi jälleen uteluunsa.
"Tokkopa on teillä solan tuolla puolla suurestikaan parempata whiskyä?"
"En ole solan takaa."
"Vaan puheestanne päättäen olette ylämaalainen?"
"Enkä mitä; Aberdeenin tienooltahan vainen olen."
"Ja tuliko herrasi sinun kerallasi Aberdeenista?"
"Se on arvattava — jos kerran itse sieltä läksin", vastasi järkähtämätön Callum Beg.
"Ja mikä hän on miehiään?"
"Taitaapa olla Yrjö kuninkaan upseereja; etelään hän ainakin on menossa, ja hopeoita hänellä on aimo lailla eikä tunnu niitä kitsastelevan."
"Hän tahtoo oppaan ja hevosen täältä Edinburgiin?"
"Niin kyllä, ja joutuin olisi teidän ne toimitettava."
"Hm! hm! Siitä on saatava maksua."
"Siitä hän ei piittaa rahtuakaan."
"Hyvä on, Duncan — sanoitko nimesi olevan Duncan vai Donald?"
"Enhän toki — Jamie — Jamie Steenson — johan sen kuulitte."
Tämä viimeinen häikäilemätön kuje tyrmistytti mr. Cruickshanksin. Häntä tyydytti yhtä vähän herran harvapuheisuus kuin palvelijan rajaton aulius, minkä vuoksi lisäsikin laskua ja hevosenvuokraa sellaisella ylimääräisellä verolla, mikä saattoi korvata uteliaisuuden lieventymätöntä poltetta. Maksussa ei myöskään unohdettu, että nyt oli paastopyhä — mutta kuitenkaan ei lasku kaiken kaikkiaan noussut kaksinkertaista suuremmaksi.
Callum Beg tuli herralleen ilmottamaan tämän sopimuksen ja lisäsi: "Vanha konna aikoo itse lähteä mukaan."
"Sepä ei ole oikein hauskaa, Callum, eikä aivan turvallistakaan, sillä isäntäämme näyttää uteliaisuus tavattomasti vaivaavan; mutta matkamiehen on tyytyminen moisiin kiusoihin. Tässä, poikaseni, on sinulle lantti, juodaksesi Vich Ian Vohrin terveydeksi."
Callumin haukansilmät välkähtivät ilosta, nähdessään guinean kultakolikon. Hän kiirehti tallettamaan aarteen taskuunsa, ennättäen siinä jo sadattamaan saksilaisen housunlakkarin elispleuchaninmutkikkuutta. Sitte hän älysi olevansa velvollinen korvaamaan tätä hyväntahtoisuutta, lähenteli Edwardia hyvin merkitsevä ilme kasvoillaan ja lausui omituisella äänenpainolla: "Jos tuo ikäloppu whig-tolvana on teidän armonne mielestä hiukankaan vaarallinen, niin voin huokeasti huolehtia hänestä, yhdenkään sielun tietämättä siitä mitään."
"Vai niin! Ja millä tavalla?"
"Minä itse", vastasi Callum, "voisin väijyä vähän matkaa kaupungin ulkopuolella ja köhnyttää miestä pikkaisenskene-occlella.
"Mikä onkaanskene-occle?"
Callum avasi takkinsa napit, nosti vasenta käsivarttaan ja viittasi, päätään pontevasti nyökäyttäen, pienen tikarin kahvaan, joka oli sievästi sujautettu mekon sisukseen. Waverley ensin luuli ymmärtäneensä väärin; hän tähysteli Callumin kasvoja tyystimmin ja havaitsi niiden kauneissa, vaikka ahavoittuneissa piirteissä juuri sen verran ilkikurisuutta, jota samanikäinen englantilainen poika olisi osottanut ehdottaessaan mentäväksi omenan varkaisiin.
"Luojan nimessä, Callum, ottaisitko hänet hengiltä?"
"Kyllä tosiaan", vastasi nuori hurjimus, "ja hänellä onkin se mielestäni ollut kylliksi kauvan, kun kerran pettää kunniallisia ihmisiä, jotka tulevat käyttämään hopeoitaan hänen ravintolassaan."
Edward näki väittelyt tehottomiksi ja tyytyi sen vuoksi vain käskemään Callumia luopumaan kaikista suunnitelmista mr. Ebenezer Cruickshanksin henkeen nähden. Asepoika näytti siihen suostuvan millänsäkään olematta.
"Herra tehköön tahtonsa mukaan; ei tuo vanha lurjus ole Callumille mitään pahaa tehnyt."
Mrs. Cruickshanks vihdoin toi päivällisen ja viinin, ja kaiken lopuksi tulivat ovelta sisälle Ebenezerin kookas, kömpelö vartalo ja jämeät kasvot. Vaikk'ei vuodenaika sellaista suojaa vaatinut, niin oli hänen yläruumiinsa kääriytynyt paksuun päällystakkiin, joka oli vyöllä kurottu tavallisen pukunsa yli. Pään ja hatun peitti kokonaan samasta aineesta tehty huppukaulus,trot-cozy, joka oli pantu leuan alle nappiin. Kädessä oli suuri messinkihelainen ratsuraippa, laihoja sääriä verhosivat tankinahkakotelot, jollaiset kiinnitetään satulannuppiin ja joissa jalat ovat kenkineen; ne olivat sivulta suljetut ruosteisilla solilla. Noin sonnustettuna harppoi hän keskilattialle ja julisti asiansa lyhyeen: "Hevoset ovat valmiit."
"Lähdette näköjään itse mukaan, isäntä?"
"Niin teen, Perthiin asti, missä saatte toisen oppaan Edinburgiin, jos tarpeelliseksi näette."
Ja hän ojensi Waverleyn silmien eteen laskun, jota oli pidellyt vasemmassa kädessään; samalla hän omin päin kaasi lasillisen viiniä ja joi hartaasti maljan yhteisen matkan menestykseksi. Waverley äimistyi miehen julkeutta, mutta kun heidän kumppanuutensa oli oleva lyhytaikainen ja hänelle hyödyksi, niin hän ei tehnyt siitä huomautusta, vaan maksoi laskun ja sanoi haluavansa heti lähteä taipaleelle. Hän siis nousi Dermidin selkään ja ratsasti ulos Kultahaarukan veräjästä. Häntä seurasi kuvaamamme puritaanimainen olento; hyvin työläästi ja aikaa haaskaten sekä "hyppäyskiven" eli matkustajien mukavuudeksi talon edustalle pystytetyn muurinnyppylän avulla oli hän laahautunut pitkäselkäisen, luisevan, varjoksi rääkätyn täysverisen kaakin satulaan, johon Waverleyn matkareppu oli sidottu. Vaikk'ei sankarimme ollut kovinkaan hilpeällä tuulella, niin hän ei hevillä kyennyt olemaan nauramatta uuden palvelijansa esiytymistä, kuvitellessaan millaista ällistystä hänen ilmaantumisensa kaikkine varuksineen olisi Waverley-Honourissa herättänyt.
Edwardin naurunhalu ei välttänyt Kultahaarukan arvoisan isännän silmää; syyn arvaten kipristi hän happamat farisealaiset kasvonpiirteensä vielä vihaisempaan viuruun ja päätti sydämessään, että nuori englantilainen oli tavalla tahi toisella kalliisti maksava halveksimisensa, jota näytti hänelle osottavan. Callumkin seisoi veräjän pielessä ja silmäili salailemattomassa riemussa mr. Cruickshanksin hullunkurista ulkomuotoa. Waverleyn ratsastaessa ohitse nosti hän kunnioittavasti hattuaan, läheni jaluksia ja pyysi häntä "olemaan varuillaan, jottei vanha whig-ilkiö tekisi jotakin konnankoukkua hänelle."
Waverley kiitti vielä kerran ja lausui hänelle jäähyväiset. Sitte hän ratsasti ripeästi eteenpäin, päästäkseen kuulemasta millaista remua lapset pitivät nähdessään vanhan Ebenezerin hytkähtelevän satulassa, vältellessään puoliksi kivetyn kadun antamia täräyksiä. Pian oli kylä useamman penikulman takana.
Waverleyn sävy ja käytös, vaan ennen kaikkea hänen kukkaronsa kiiltävä sisältö ja se huolettomuus, jolla hän näkyi sitä pitelevän, herätti suurta kunnioitusta hänen seuralaisessaan ja pelotti häntä yrittelemästä saada keskustelua syntymään. Sitä paitsi liikkuivat hänen omat ajatuksensa monenmoisissa oletuksissa. Matkamiehet kulkivat siis vaiteliaina, kunnes isäntä ilmotti, että hänen ratsunsa oli pudottanut etukavion kengän, jonka paikoilleen asettamisen hänen armonsa epäilemättä oli katsova velvollisuudekseen.
Tällaista lakimiehet nimittävät ongintakysymykseksi; sen tarkotuksena oli tiedustaa miten pitkälle Waverley alistuisi pikku petoksille. "Minunko velvollisuutenani olisi paikoilleen asettaa hevosesi kenkä, lurjus?" huudahti Waverley, väärin ymmärtäen viittauksen.
"Kieltämättä", väitti mr. Cruickshanks; "vaikk'ei siitä ollut mitään nimenomaista pykälää, niin eihän toki voida otaksua, että minä maksaisin hevoselleni teidän armonne palveluksessa sattuvat vahingot. Jos teidän armonne kuitenkin —"
"Hoo, tarkotat että kengittäjä on minun maksettavani; mutta mistä löydämme sellaisen?"
Iloissaan siitä ett'ei toinen ryhtynyt vastustelemaan vakuutteli mr. Cruickshanks hänelle, että Cairnvreckanin kylässä, jota olivat lähestymässä, osui onneksi olemaan oivallinen seppä; mutta kun hän oli tunnustajia, niin ei hän ollut lyövä naulaa kenenkään hevoseen sabattina tahi kirkkopaastona, joll'ei se ollut aivan ehdottoman pakollista, ja silloin hän vaati kuusi penceä kengältä. Puhujan omasta mielestä oli loppuhuomautus tärkein, mutta toinen ei näkynyt ottavan sitä kuullakseenkaan.
Kylään tultuaan he pian näkivät sepän talon. Ollen samalla ravintolakin, se oli kaksikerroksinen ja kohotti ylpeästi harmaiden liuskakivien kattamaa harjaansa ympäröivien olkikattoisten töllien yli. Vieressä oleva paja ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut sitä sabattirauhaa ja lepoa, jota Ebenezer oli uumoillut ystävänsä hurskaudesta. Päin vastoin jyskyi siellä moukari ja alasin helähteli, palkeet puskuivat ja koko Vulkanuksen koneisto tuntui olevan täydessä käynnissä. Eikä työ näyttänyt olevan kotoista, rauhallista laadultaan. Seppämestari, jonka nimenä kyltissä oli John Mucklewrath. hääräsi kahden apulaisen kanssa korjailemassa, kiillottamassa ja terottamassa vanhoja muskotteja, pistooleja ja miekkoja, joita oli huiskin haiskin pajan pihatolla. Avoimessa katoksessa, jossa ahjo oli, tungeksi edes takaisin hyörivää väkeä, aivan kuin tärkeitä tietoja tuomassa ja saamassa; ja kun vain kerrankaan vilkaisi ihmisjoukkoihin, jotka rientelivät pitkin katuja tahi seisoskelivat ryhmiksi sulloutuneina, silmät seljällään ja kädet sojossa, niin huomasi että Cairnvreckanin yhteiskuntaa järisytteli jokin tavaton sanoma. "Täälläpä on jotakin uutta kuultavana", sanoi Kultahaarukan isäntä, häikäilemättä työntäytyen lyhtinaamoineen ja kaakkineen väkijoukon keskeen; "jotakin uutta on täällä, ja jos Luojani sallii, niin saanpa siitä ihan viipymättä tiedon!"
Waverley hillitsi uteliaisuutensa paremmin kuin hänen seuralaisensa, hyppäsi alas satulasta ja antoi hevosensa lähellä joutilaana vetelehtivän pojan pideltäväksi. Luonteessaan aikaisen nuoruuden kasvattamasta arkuudesta kaiketi johtui, että hän varsin vastahakoisesti kääntyi vieraan puoleen mitään satunnaistakaan tiedustusta varten, ennakolta silmäämättä hänen ulkomuotoaan ja sävyään. Hänen katseillaan etsiessään henkilöä, jota mieluimmin menisi puhuttelemaan, säästi ympärillä pärpättelevä hälinä suureksi osaksi kyselyjen vaivan. Nimet sellaiset kuin Lochiel, Clanronald, Glengarry ja muiden kuuluisain ylämaalaispäälliköiden joukossa Vich Ian Vohr olivat nyt joka miehen suussa; ja kaikkialla ilmaantuvasta säikystä päättäen olivat he aseellisten heimojensa etunenässä jo tunkeutuneet alamaahan tahi ainakin pelkäiltiin sen juuri parhaillaan tapahtuvan.
Ennen kuin Waverley ehti kuulustamaan yksityisseikkoja tunkeikse väkijoukon läpi vanttera, luiseva, karkeapiirteinen vaimo, noin neljänkymmenen ikäinen. Puku huljui hänen yllään kuin tadikon kärkeen ripustettuna, posket hohtivat tulipunaisina mikäli olivat noelta nähtävissä, ja pidellen korkealla ilmassa kaksivuotiasta lasta, jota tämän pelästyneestä kirkumisesta huolimatta hypitteli ylös alas, hän hihkaili niin kimeästi kuin suinkin kykeni: