XXIX.Tanssiaiset.

lemmessä sulaa, ja sodassa säihkyy:

lemmessä sulaa, ja sodassa säihkyy:

ja luontainen seurustelun puutteen tuottama häveliäisyys sulostutti kasvonpiirteitä.

"Komea poika — aito uljas poika", kuiskasi Evan Dhu (nyttemmin vänrikki Maccombich) Ferguksen ripeälle emännälle.

"Kyllä hän hyvin mukiin menee", vastasi leski Flockhart, "vaan ei toki likimainkaan ole niin siropiirteinen kuin teidän everstinne, vänrikki."

"En heitä verrata aikonut", selitteli Evan, "enkä puhunut hänen kauneista kasvoistansa; sitä vain tarkotin, että mr. Waverley näyttää hyvärakenteiselta janasevalta, niin että hän kahakassa varmaankin on miestä puolestaan eikä häikäile hutkia missä tarvitaan. Miekkaa ja kilpeä hän todella osaakin käyttää — olenhan Glennaquoichissa monena sunnuntai-ehtoopuolena ollut aseleikkisillä hänen kanssaan, ja Vich Ian Vohr samaten."

"Jumala teitä armahtakoon, vänrikki Maccombich", huudahti säikähtänyt presbyteeriläinen, "eihän eversti toki konsanaan voine noin jumalaton olla!"

"No no, mrs. Flockhart, nuori verihän meillä kiehahtelee", vastasi vänrikki; "ja nuoret pyhimykset ovatkin vanhoina paholaisia."

"Mutta tappeletteko huomenna Sir John Copen kanssa, vänrikki Maccombich?" alkoi leski jälleen kysellä.

"Se on tiettyä, jos laskee meitä lähelleen, mrs. Flockhart", vakuutti geeliläinen.

"Ja käyttekö todella noiden kauheain rakuunain kimppuun?"

"Kynsi kynttä vastaan, niinkuin Conan sanoi pirulle, mrs. Flockhart, ja pirulla oli lyhemmät."

"Ja uskaltaako eversti itsensäkin panna paineteille alttiiksi? Älkäähän!"

"Sen voitte valallenne ottaa, mrs. Flockhart; ensimäisenä miehenä hän ryntää päin, kautta pyhän Pietarin!"

"Armahda taivas! Ja entäs jos saa surmansa punatakeilta!" huokasi helläsydäminen leski.

"Jos niin sattuisi, mrs. Flockhart, niin tiedänpä yhden, joka ei eloon jäisi häntä itkemään. Mutta tänään vielä elämme jok'ainoa ja aterioitsemme aimo halulla! Ja tuossa onkin Vich Ian Vohr, joka on sullonut reppunsa valmiiksi, ja mr. Waverley näkyy väsyneen heilumaan edes takaisin kuvastimen edessä; ja tuolla harmaja, jäykkä Bradwardinen parooni, joka entispäivien kahakoissa ampui meidän klan'istamme nuoren Ballenkeirochin Ronaldin, tulla tömistelee pitkin kujaa, kumppaninaan tuo köhivä rättärinretku, jota sanovat Macwheebleksi — juuri kuin Kittlegabin lairdin ranskalainen kokki kävelemässä pikku rakki kintereillään; ja minä olen nälissäni niin että näköä haittaa, kyyhkyseni, käskekää siis Katen asettaa rokka pöytään, ja pyntätkää tekin itsenne koreaksi, sillä tiedättehän että Vich Ian Vohr ei istuudu pöytään ennen kuin näkee teidät sen päässä emännöimässä; — älkääkä vain, emäntä kulta, unohtako viinaa."

Tämä viittaus tuotti päivällisen. Suruharsossaan hymyillen kuin aurinko usman läpi istuutui mrs. Flockhart pöydän päähän, itsekseen ehkä ajatellen ett'ei ollut väliä miten kauvan kapinaa kesti, kun se saattoi hänen seuransa niin suuresti tavallisia tuttavuuksiaan ylhäisemmäksi. Hänen kummallakin puolellaan istuivat Waverley ja parooni, ja päällikkö oli hänelle mieluinenvis-à-vis. Rauhan ja sodan miehet, rättäri Macwheeble ja vänrikki Maccombich, ottivat sijansa molemmin puolin päällikköä, monet kerrat syvään kumarreltuaan herroilleen ja toisilleen. Aikaan, paikkaan ja asianhaaroihin katsoen oli ateria perin oivallinen, ja Fergus oli parhaalla tuulellaan. Vaaroista välinpitämättömänä, luonteensa, nuoruutensa ja kunnianhimonsa innossa, hän jo mielikuvituksessaan näki kaikki aikeensa onnistuneina, ennättämättä muistelemaan että soturin toisena, suurena mahdollisuutena on hauta. Parooni parilla sanalla puolustelihe siitä, että oli tuonut rättärin mukanaan. He olivat haalineet tarvittavia varoja sotaretkeä varten, selitti hän. "Ja tosiaan", lausui vanhus, "niin totta kuin uskon tämän retken viimeisekseni, lopetan siinä missä alotinkin — olen aina huomannut vaikeammaksi saada sodan jäntäreitä, joiksi muuan oppinut asiantuntija nimittääcaisse militairea, kuin sen lihaa, verta ja luuta."

"Mitä kuulenkaan! Oletteko koonnut ainoan kelvollisen ratsujoukkomme, saamatta avuksenne Doutellen louisdoreja?" ["La Doutelle" oli sota-alus, joka Ranskasta toi kapinoitsijoille pikku määrän rahaa ja aseita.]

"Niin kyllä, Glennaquoich — näppärämmät ovat ehtineet edelleni."

"Se on häpeällistä", kiivaili nuori ylämaalainen; "mutta jakakaamme edes minun apurahani jäännös: se säästää teiltä tämäniltaiset huolet ja huomenna on kaikki yhdentekevää, sillä ennen auringon laskua saamme kukin tavalla tahi toisella osuutemme." Waverley teki samanlaisen tarjouksen korviaan myöten punastuen, mutta suurella vakavuudella.

"Kiitos vain, pojat", virkkoi parooni, "vaan enpä tahdo tehdä lovea rahavähiinne. Rättäri Macwheeble on jo hankkinut tarvittavan summan."

Rättäri vääntelehti kuin tulisilla hiilillä. Vihdoin hän, alustukseksi moneen kertaan rykäistyään ja loppumattomalla sanojen toistelulla tankattuaan uskollisuuttaan hänen armonsa palveluksessa, yöllä tahi päivällä, elävänä tahi kuolleena, hän alkoi vihjailla, että pankit olivat siirtäneet kaikki käteiset varansa linnaan; epäilemättä oli hopeaseppä Sandie Goldie tekevä parhaansa hänen armoaan palvellakseen; mutta aika oli peräti täpärällä sellaisten panttauspaperien laatimiseen; ja jos kerran hänen armonsa Glennaquoich tahi mr. Waverley voisivat —

"Mokomaa lorua en ota kuullaksenikaan, sir", keskeytti parooni äänellä, joka mykistytti Macwheeblen, "tehkää vain niin kuin jo olemme sopineet, jos tahdotte palveluksessani pysyä."

Rättäristä tuntui kuin olisi hänet tuomittu laskemaan verta omista suonistaan parooniin, vaan hän ei kuitenkaan hirvinnyt hiiskahtaa sanaakaan vastaan. Tovin vielä vääntelehdittyään tuolillaan hän kuitenkin kääntyi Glennaquoichiin ja selitti, että jos hänen armollaan oli enemmän hopeita käsillä kuin sotatarpeisimsa vaadittiin, niin tiesi hän taattuja henkilöitä, joiden huostaan ne tällähaavaa voisi uskoa ja hyvällä korollakin.

Fergus nauroi sydämensä pohjasta tälle ehdotukselle ja vastasi hengästyneenä: "Sulimmat kiitokseni, rättäri, mutta tiedättehän että meillä sotureilla on yleisenä tapana pitää emäntiämme pankkiireinamme. — Tässä, mrs. Flockhart", hän virkkoi, ottaen pulleasta kukkarostaan neljä, viisi isoa kultakolikkoa, ja viskaten kukkaron muine sisältöineen hänen helmaansa, "tämän enempää en nyt tarvitse. Ottakaa te loput: olkaa te pankkiirinani, jos eloon jään, ja testamenttini toimeenpanija, jos kaadun; mutta muistakaakin antaa jotakin niille ylämaan itkijävaimoille, jotka äänekkäimmin veisaavat viimeisen Vich Ian Vohrin peijaisissa."

"Tämä ontestamentum militare", huomautti parooni, "joka roomalaisten keskuudessa sai etuoikeuden ollanuncupativum."

Mutta mrs. Flockhartin hellä sydän suli päällikön puheeseen; hän alkoi surkeasti nyyhkyttää ja kieltäysi jyrkästi koskemasta koko omaisuuteen, minkä Fergus sen vuoksi oli pakotettu ottamaan takaisin.

"No menköönpä", tuumasi päällikkö, "jos kaadun, niin sen saa krenatööri, joka pääkalloni rusentaa, ja koetan pitää siitä huolta, ett'ei hän sitä aivan vähällä työllä peri."

Rättäri Macwheeblen valtasi taaskin kiusaus pistää oma kauhansa keittoon, sillä missä käteinen raha oli kysymyksessä, siinä hän ei hevillä vaiti pysynyt. "Kenties olisi parempi viedä tuo kulta miss Mac-Ivorille, kuoleman tahi muiden sodan sattumien varalta. Voitaisiin laatia nuoren neidin nimeen lahjotuskirjamortis causa— parilla kynänpiirrolla tuo olisi tehtynä."

"Nuori neiti", väitti Fergus, "saa muita asioita ajatellakseen kuin näitä viheliäisiä kolikoita, jos sellaista sattuu."

"Totta — kieltämätöntä — ei epäilystäkään siitä; mutta teidän armonne tietää, että kylläinen suru —"

"On useimmille keveämpi kärsiä kuin nälkäinen? — Oikeassa olette, rättäri, aivan oikeassa; ja uskonpa, että joitakuita sellainen turva lohduttaisi koko ihmissukupolven häviöstä. Mutta on surua, joka ei tunne janoa, ei nälkää; ja Flora parka" — hän vaikeni, ja koko seurue oli myötätuntoinen hänen liikutukselleen.

Paroonin ajatukset luonnollisesti kääntyivät tyttärensä turvattomaan asemaan, ja suuri kyynelkarpalo herahti sotavanhuksen silmään. "Jos kaadun, Macwheeble, niin on teillä kaikki paperini ja tunnette kaikki asiani; olkaa rehellinen Rosaa kohtaan!"

Rättärikin oli sentään maallisesta savesta kaavailtu; pinta oli kyllä pölyinen ja rosoinen, mutta oli hänessä hyvää ja rehellistä tunteellisuuttakin, varsinkin milloin paroonista tahi hänen nuoresta tyttärestään oli puhe. Häneltä puhkesi hätääntynyt ulina. Jos se murheen päivä koittaisi ja Duncan Macwheeblellä olisi ainoakaan lantti taskussaan, niin se olisi miss Rosen. Hän oli raatava ja raastava, neidin pääsemättä puutetta tuntemaan; "jos koko Bradwardinen ja Tully-Veolanin komea paroonikunta, sen linna ja kartano — (hän nyyhki ja inisi joka hengähdyksellä) — sen suot ja nummet, pellot ja niityt — kasvavat viljat ja istutukset — rakennukset — puutarhat — kyyhkyslakat — verkko- ja veneoikeudet Veolanin vesissä ja lammissa — kymmenykset, kirkkoherran- ja kappalaisenpuustelli —annexis, connexis— laidun-edut — polttopuut, heinät ja rehut — läänitysvapaudet kaikkine niihin kuuluvine lisineen — (tässä hänen jo täytyi ottaa avukseen pitkän kaulahuivinsa liepukka, pyyhkiäkseen silmiään, joihin tuon teknillisen sekamelskan herättämät ajatukset heruttivat kyyneleitä virtanaan) — mitkä kaikki on täydellisemmin mainittu asianomaisissa papereissa ja todisteissa — ja sijaitsevat Bradwardinen pitäjäässä Perthin kreivikunnassa — jos, kuten jo mainittu, niiden kaikkien täytyy siirtyä isäntäni lapselta Inch-Grabbitille, joka on whig ja hannoverilainen, hänen pehtoorinsa hoideltavaksi, tuon Jamie Howien, joka ei kelpaa edes maalaispoliisiksi, saatikka rättäriksi" —

Valituksen alkupää oli todella ollut liikuttavakin, mutta lopulta oli mahdoton pidättää nauruaan. "Älkäähän välittäkö, rättäri", virkkoi vänrikki Maccombich, "sillä entiset hyvät riistämisajat ovat jälleen tulleet, ja Sneckus Mac-Snackus (tarkottaen kaitannexis, connexis) sekä muut ystävänne saavat väistyä pisimmän miekan tieltä."

"Ja se miekka on oleva meidän, rättäri", vakuutti päällikkö, joka näki että Macwheeble oli hyvin ällistyksissään vänrikin selityksestä.

"Heille vuortemme metallin annamme, hei!lillibulero, bullen a la,kulta puuttuu, mut kalpoja kirkkaita ei,lero lero, bullen a la,velat, velkojat näinpä me kuittaamme vain,lillibulero, bullen a la,siten maksunsa saanut on tyytyvä ain',lero lero, bullen a la.

"Heille vuortemme metallin annamme, hei!lillibulero, bullen a la,kulta puuttuu, mut kalpoja kirkkaita ei,lero lero, bullen a la,velat, velkojat näinpä me kuittaamme vain,lillibulero, bullen a la,siten maksunsa saanut on tyytyvä ain',lero lero, bullen a la.

"Vaan ei kannata olla noin alla päin pahoilla mielin, rättäri: juokaa viininne iloisin sydämin; parooni on onnellisesti ja voitokkaasti palaava Tully-Veolaniin ja yhdistävä omaansa Killancureitin lairdikunnan, koska tuo pelkuri sekarotuinen sika ei tahdo lähteä prinssin puolesta sotaan kuten oikea herrasmies."

"Tilat ovat tosiaan vierekkäin", selitti rättäri silmiään kuivaten, "ja yksi mies ne molemmat hoitelisi."

Mrs. Flockhartin poistuttua pöydästä miehet jäivät vielä tuokioksi pakinoimaan, edessä olevat sotatapahtumat tietysti parhaastapäästä puheen-aineena.

Kun vänrikki Maccombich oli lähtenyt ylämaalaisleiriin ja rättäri Macwheeble vetäytynyt johonkin syrjäiseen majataloon sulattelemaan päivällistään ja hautomaan Evan Dhun viittausta sotalain omavaltaisuudesta, meni Waverley paroonin ja päällikön seurassa Holyroodin linnaan. Jälkimäiset kaksi olivat mitä parhaimmalla tuulella, ja parooni matkalla kiusotteli sankariamme hänen kauniista vartalostaan, joka uudessa puvussa enimmin edukseen esiintyi. "Jos teillä on mitään aikomuksia jonkun hempeän Skotlannin immen sydäntä vastaan, niin kehottaisin teitä puheisiin päästessänne käyttämään Virgiliuksen sanoja:

"nunc insanus amor duri me Martis in armis,tela inter media atque adversos detinet hostes,

"nunc insanus amor duri me Martis in armis,tela inter media atque adversos detinet hostes,

"mitkä säkeet Struanin Robertson, Donnochy-klan'in päällikkö (joll'ei Luden vaatimukset oleprimo locovarteenotettavat), on niin kauniisti kääntänyt kielellemme:

"sai julma lempi minut sääryksiinja lantioni laittoi tartaniin.

"sai julma lempi minut sääryksiinja lantioni laittoi tartaniin.

"Teillä sentään onkin polvihousut, joita pidän parempina, ne kun ovat vanhempaa perua isiltämme ja siistimmät näöltään."

On hyvin tunnettua, miten monet olivat ne ylhäiseen sivistyneeseen ja varakkaaseen säätyluokkaan kuuluvat herrasmiehet, jotka ottivat osaa vuoden 1745 onnettomaan ja toivottomaan yritykseen. Skotlannin vallasnaisetkin yleensä kannattivat uljasta ja kaunista nuorta prinssiä, joka heittäysi maanmiestensä armoille pikemmin romaanisankarina kuin juonivana valtiomiehenä. Ei siis ihme, että enimmän ikänsä Waverley-Honourin hiljaisuudessa viettänyttä Edwardia häikäisi se vilkkaus ja loisto, mikä nyt vallitsi kauvan autiona olleessa skotlantilaisessa palatsissa, vaikka paljon vielä olikin ulkonaisia merkkejä nähtävissä siitä että muutos oli häthätää toimeenpantu.

Väleen löysi rakastajan silmä lempensä esineen. Flora Mac-Ivor oli paraikaa Rose Bradwardinen seurassa palaamassa istuimelleen salin ylipäässä. Kaiken loiston ja kauneuden keskessäkin he olivat herättäneet yleistä huomiota, kahtena kieltämättä viehättävimpänä naisena mitä saapuvilla oli. Prinssi oli hyvin huomaavainen molemmille, varsinkin Floralle, jonka kanssa läksi tanssiin — hänen ulkomainen kasvatuksensa, ranskan- ja italiantaitonsa nähtävästi teki tehonsa.

Päästessään tanssin loputtua ahdingossa esille tunkeutumaan Edward seurasi Fergusta miss Mac-Ivorin luo. Kaikki se harras toivo, jota hän poissaollessaan oli sydämessään vaaliskellut, tuntui nyt tavattaessa häipyvän, ja niinkuin unohtuneen unen erikoiskohtia muistelemaan yrittävä, hän olisi tällä hetkellä koko maailman antanut muistaakseen mihin oli perustanut nyt harhaluuloilta tuntuvat haaveensa. Hän astui Ferguksen vierellä alla päin, polttavin poskin ja sydämessään sellaiset tunteet kuin pahantekijällä, joka mestauskärryillään hitaasti edetessään hälisevän katsojajoukon läpi ei tule tarkanneeksi mitään melua, mikä korviinsa tunkeutuu, eikä liikehtivää laumaa, jota harhaileva katseensa kohtaa.

Flora näytti hänen lähestyessään hiukan — vain hiukkasen — hämmentyneeltä. "Tuon tässä Ivorin heimon kasvatin", sanoi Fergus.

"Vastaanotan hänet toisena veljenä", vastasi Flora.

Sanalla oli sen verran erityistä äänenpainoa, jott'ei tämä voinut välttää kuumeentapaisella jännityksellä kuuntelevaa korvaa. Puhujan koko sävystä ja tavasta päättäen se ilmeisesti merkitsi: "En ole milloinkaan ajatteleva mr. Waverleytä sen likeisemmäksi." Edward seisahtui, kumarsi ja katsahti Fergukseen, joka puraisi huultaan — hänkin oli siis tulkinnut sisarensa tervehdyksen jotakin enempää merkitseväksi. "Tämä siis on unelmani loppu!" oli Waverleyn ensimäisenä ajatuksena, ja se tuotti niin sanomatonta tuskaa, että ajoi veren poskipäiltä.

"Hyvä jumala!" huudahti Rose Bradwardine, "hän ei vielä ole toipunut."

Suurella mielenliikutuksella lausutut sanat kuuli itse chevalier, joka nopeasti esiin astuen tarttui Waverleytä käteen ja ystävällisesti tiedusteltuaan miten oli hänen vointinsa laita lisäsi haluavansa häntä puhutella. Voimakkaalla ja äkillisellä ponnistuksella, jonka asianhaarat pakolliseksi tekivät, Waverley tointui niin paljon, että sai seuratuksi prinssiä erääseen salin komeroon.

Prinssi pidätteli häntä jotakuinkin kauvan, kysellen Englannin katoolisten toryperheiden oloja, heidän vaikutusvaltaansa ja valtiollisia mielipiteitään. Tuollaisiin tiedustuksiin olisi Edward muulloinkin kyennyt vastailemaan vain ihan päällisinpuolin, ja on arvattavissa, että hänen selittelynsä nykyisessä tunteidenkuohussaan olivat sekavuuteen asti epämääräisiä. Chevalier pari kertaa hymyili hänen vastaustensa hajamielisyyttä, mutta pitkitti keskustelua, vaikka olikin pakotettu sitä enimmiten yksikseen ylläpitämään — kunnes huomasi Waverleyn saaneen aikaa malttua. On luultavaa että tämä pitkä puhelu oli osaksi aiottu edistämään sitä luuloa, että Waverley oli valtiollisesti tärkeä henkilö. Mutta loppulauselmistaan päättäen hänellä oli toinenkin ja hyväätarkottava vaikutin neuvottelunsa pidentämiseen, sankarimme itsensä vuoksi. "En voi vastustaa kiusausta", hän virkkoi, "joka houkuttelee minua kerskaamaan olevani erään naissalaisuuden huolellinen uskottu. Näette, mr. Waverley, että tiedän kaiken, ja vakuutan olevani sydämeni pohjasta puolellanne. Mutta, hyvä ystävä, teidän täytyy tiukemmin pitää tunteitanne ohjaksissa. Täällä on monta, joiden silmät näkevät yhtä hyvin kuin minun, vaan joiden kieleen ei ole yhtä suuresti luottaminen."

Niin sanoen kiepsahti hän kepeästi pois ja yhtyi muutaman askeleen päässä seisoskelevaan upseeriryhmään, jättäen Waverleyn mietiskelemään hänen viimeisiä sanojaan; niitä hän ei kokonaisuudessaan voinut ymmärtää, mutta tajusi kuitenkin neuvon, että varovaisuus oli tarpeellinen. Osottaakseen olevansa uuden herransa ilmaiseman harrastuksen arvoinen, hän uhallakin päätti yrittää heti totella kehoitusta ja astui jälleen Floran ja miss Bradwardinen luokse, ja jälkimäistä tervehdittyään onnistui pääsemään ylimalkaisen keskustelun alkuun paremmin kuin odottikaan.

Jos, rakas lukijani, konsanaan olet sattunut ottamaan kyytihevoset ----ssä tahi ——ssä (joista ainakin toinen ja luultavasti molemmatkin kievarit ovat osuneet kohdallesi), niin olet epäilemättä huomannut, tuskainen myötätuntoisuus sydämessäsi, miten surkean vastahakoisina koni-poloiset ensin pistävät kehnäytyneet kaulansa länkiin. Mutta kun kyytipojan vastustamattomat kehotuskeinot ovat saaneet ne hölkkäämään virstan tahi pari, niin ne turtuvat ensi tuskalleen, ja "valjaihin lämmittyään", kuten kyytipoikanne saattaa huomauttaa, tekevät matkaa kuin ei mikään olisi hätänä. Vertaus soveltuu niin oivallisesti Waverleyn tunteisiin tänä ikimuistoisena iltana, että otin sitä käyttääkseni mieluummin (varsinkin kun se tietääkseni on aivan omintakeinen) kuin jotakin loistavampaa kuvausta, jollainen olisi Byshen "Runoustaiteesta" tavattavissa.

Ponnistus on oma palkintonsa, niinkuin hyvekin; ja sankarillamme oli vielä muitakin elähyttäviä vaikuttimia urhean tyyneyden ja välinpitämättömyyden teeskentelyyn Floran silminnähtävää tylyyttä vastaan. Ylpeys on tehokas, vaikka kirveleväkin lääke rakkauden haavoihin. Prinssin suosion saavuttaneena, mahtavassa vallankumouksessa luultavasti huomattavankin sijan hankkivana, ylhäisen piirinsä veroisena sekä kasvatukseltaan että luontaisilta lahjoiltaan, nuorena, rikkaana ja jalosukuisena — kannattiko hänen masentua oikullisen kauneuden päänkeikauksesta?

Oi impi, armoton ja kylmän jäykkä,on rinta mulla yhtä ylpeä.

Oi impi, armoton ja kylmän jäykkä,on rinta mulla yhtä ylpeä.

Tällaisin tuntein Waverley päätti osottaa Floralle, ett'ei häntä lannistanut epuu, jonka hänen pikku turhamaisuutensa kuiski olevan tytön omallekin tulevaisuudelle yhtä kohtuuton kuin hänenkin. Ja tätä mielenmuutosta auttamassa oli yhä puoliaan pitelevä salainen ja itselleenkin tuntematon toive, että Flora saattaisi oppia pitämään hänen lempeään paremmassa arvossa, nähdessään ett'ei kokonaan hänen vallassaan ollut sitä vetää puoleensa tahi lykätä luotaan. Chevalierin sanoissa myös oli salaperäinen rohkaiseva sävy, vaikka Edward pelkäilikin niiden vain tarkottaneen että Fergus hartaasti kannatti sisarensa ja hänen välille aiottua liittoa. Mutta aika, paikka ja pikku sattumukset loihtivat hänen mielikuvituksensa äkkiä toimintaan ja loivat hänen käytökseensä miehekkään ja päättäväisen ilmeen, joka jätti kohtalon huostaan lopullisen ratkaisun. Jos hän sattuisi taistelun aattona olemaan ainoa murheellinen ja nolostunut, niin miten ahnaasti kävisikään juttuun kiinni kulkupuhe, jolla hänen maineensa oli jo kerrassaan liiaksi ollut hammasteltavana!

Näiden sekavien mielialojen vallassa ollen ja toisinaan ohimennessään hymyllään tahi nyökkäyksellään osanottoaan ilmaisevan prinssin rohkaisemana lämpeni Waverley yrittämään parhaansa mitä vilkkaasta luonteestaan lähti, ja herätti yleistä ihailua seurueessa. Keskustelu kääntyi vähitellen aloille, joilla hän edullisimmin sai näyttää kykyään ja tietojaan. Illan iloisuutta pikemmin ylensivät kuin ehkäisivät huomispäivän vaarat. Kaikkien hermoja piti tulevaisuus jännittyneinä ja jokainen tahtoi vielä nykyhetkestä nauttia. Tämmöinen mieliala on sangen suotuisa vilkkaan mielikuvituksen, runollisuuden ja intoisan kaunopuheliaisuuden ilmauksille. Waverleyllä, kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet, oli toisinaan harvinaisen sujuva puhelahja, ja tässä tilaisuudessa hän useammin kuin kerran kosketteli hellimpiä tunteita ja sitte taas antausi säihkyvän hilpeyden aloille. Häntä kannattivat ja elähyttivät toiset saman hengen innostamat, jotta kylmäkiskoisemmatkin ja vakavasti harkitsevat lopulta tempausivat mukaan. Monet naiset kieltäysivät tanssista, joka yhä oli käynnissä, ja mikä milläkin tekosyyllä liittyivät seurueeseen, jonka "kaunis nuori englantilainen" näytti ympärilleen keränneen. Hänet esiteltiin useille ylhäisön naisille, ja tavallisesta ujoudestaan hetkeksi vapautuneella käytöksellään voitti hän kaikkien yksimielisen suosion puolelleen.

Flora Mac-Ivor tuntui olevan sukupuoltaan ainoa, joka pysyi hiukan kylmäkiskoisena ja mukautumattomana, vaan ei hänkään voinut kokonaan salata ihmettelyä, jota Waverleyn entistään paljoa sujuvampi ja loistavampi seurustelutaito herätti. En tiedä, eikö hän sentään hetkeksi ollut pikkuisen pahoillaan siitä, että oli asettunut niin jyrkästi torjumaan pois rakastajaa, joka noin hyvin tuntui ansaitsevan asemansa maan ylhäisimmissä piireissä. Hän oli epäilemättä tähän asti pitänyt paranemattomana haittana Edwardin luonteessa sitämauvaise hontea, joka hänen mielestään liiaksi lähenteli arkamaisuutta ja saamattomuutta, itse kun oli kasvanut hovielämässä ja jäänyt vieraaksi englantilaisten tapojen vaatimattomuudelle. Mutta jos hänen sielussaan kajastikin hetkellinen toivomus, että Waverley olisi aina osottautunut noin rakastettavaksi ja miellyttäväksi, niin ei sen vaikutus kauvaakaan kestänyt, sillä heidän erottuaan oli esiintynyt asioita, jotka Floran silmissä saattoivat ennen tekemänsä päätöksen lopulliseksi ja peruuttamattomaksi.

Peräti toisenlaisin tuntein ja kaikella sielullaan kuunteli Rose Bradwardine hänen sanojaan. Hän tunsi salaista riemua siitä, että yleinen tunnustus kohdistui mieheen, jonka ansioita hän oli tullut pitäneeksi jo liiankin aikaisin ja liiankin hellästi arvossa. Ilman pienintäkään mustasukkaisuuden ajatusta, mitään pelkoa, tuskaa tahi epäilystä tuntematta, ainoankaan itsekkään mietteen häiritsemättä rauhaansa, katseli hän onnellisin mielin seurueen yksimielistä suosiollisuutta. Kenties oli tämän illan vilpitön ilo puhtainta mitä ihmismieli konsanaan voi kokea — niin lyhytaikainen ja suurien surujen seuraama kuin olikin.

"Parooni", virkahti chevalier, "en uskaltaisi jättää rakastettuani nuoren ystävänne seuraan. Hän on todenteolla pikku romanttisuudestaan huolimatta mitä viehättävin seurustelija."

"Ja kautta kunniani", vastasi parooni, "tuo poikanen voi välipäikseen olla yhtä yksvakainen kuin tämmöinen kuusikymmenvuotias ukon rahju. Olisipa teidän kuninkaallinen korkeutenne vain nähnyt miten hän avosilmin uneksi ja torkkui Tully-Veolanin lammen äyräillä kuinhypokondriakhestahi, kuten Burton 'Anatomiassaan' määrittelee,phrenesiacustaikkalethargicus, niin ihmettelisitte mistä hän äkkipikaa on saanut noin hillittömänä pulppuilevan juhla-ilon ja leikkisyyden."

"Minä en muuta osaa arvella", selitti Fergus Mac-Ivor, "kuin että innostus on tartanien luoma, sillä vaikka Waverley on kaikin puolin kelpo poika, niin ei hän kuitenkaan toverina ole erityisemmän vilkas ollut."

"Sitä kiitollisempia saamme olla hänelle", sanoi prinssi, "kun on täksi illaksi varannut ominaisuuksia, joista lähimmät ystävänsäkään eivät ole mitään tienneet. — Mutta kuulkaapas, hyvät herrat, yö lähenee ja huomispäivän asioita on aikaisin ajateltava. Ottakoon kukin kauniin kumppaninsa ja kunnioittakoon vaatimatonta ateriaa läsnäolollaan."

Hän astui etumaisena toiseen huoneustoon ja istuutui baldakiinin alle pitkän pöytäjonon yläpäähän, sekä arvokkaana että kohteliaana, mikä sävy hyvin soveltui hänen ylhäiselle syntyperälleen ja suurille aikeilleen. Tuskin oli tuntia kulunut, kun jo soittajat kajauttivat lähtösäveleen.

"Hyvää yötä siis", huudahti chevalier, hypähtäen seisaalleen; "hyvää yötä ja olkoon ilo mukananne! — Hyvää yötä, kauniit naiset, jotka olette niin suuresti suoneet myötätuntoisuuttanne maanpakolaisprinssille. — Hyvää yötä, urheat ystäväni: olkoon tämäniltainen onnellisuus enteenä siitä, että pian ja voitokkaina palaamme näihin isiemme suojiin, ja että Holyroodin palatsissa vielä monen monina iltoina ilomme ja intomme kajahtelee."

Milloin Bradwardinen parooni jälkeenpäin sattui mainitsemaan tätä prinssin hyvästelyä hän ei kertaakaan ollut surumielin lisäämättä:

"Audiit, et voti Phaebus succedere partemmente dedit; partem volucres dispersit in auras.

"Audiit, et voti Phaebus succedere partemmente dedit; partem volucres dispersit in auras.

minkä", hän huomautti, "ystäväni Bangour on kauniisti kääntänyt meidän runomitallemme:

Rukousta Phaebus kuuli puolittain,hän toiset puolet tuuleen huusi vain."

Rukousta Phaebus kuuli puolittain,hän toiset puolet tuuleen huusi vain."

Waverleyn ristiriitaiset tunteet ja uuvuksiin asti rasittunut mielentila olivat vaivuttaneet hänet myöhäiseen, mutta sikeään uneen. Hän uneksi olevansa Glennaquoichissa ja oli Ian nan Chaistelin suojiin siirtänyt Holyroodin juhlakemut. Kimeänä piipatteli säkkipilli, eikä se harha-aistimusta ollutkaan, sillä Mac-Ivorin klan'in "pääpiiparin" jämeät askeleet tömisivät pihakivityksellä, missä hän mrs. Flockhartin sanojen mukaan — tämä kun nähtävästi ei ollut kansallisen soitannon ystäviä — "järkytteli noppakivetkin irti liitoksistaan kiljunnallaan." Tietysti nämä säveleet pian kävivät Waverleynkin unelle liian voimakkaaksi säestykseksi.

Callumin töppösien tepastelu hänen kamarissaan (sillä Mac-Ivor oli jälleen antanut Waverleyn hänen huostaansa) oli seuraavana lähdön enteenä. "Eikö teidän armonne jo kiepsahda jalkeilleen? Vich Ian Vohr ja prinssi ovat parastakättä tuolla suuressa vihreässä laaksossa, jota täällä sanovat kuninkaanpuistoksi, ja monet ovat nyt pystyssä, joita iltaan mennessä kannetaan."

Waverley hypähti ylös vuoteestaan ja järjesti Callumin neuvolla ja avulla tartanipukunsa kuntoon. Samalla Callum ilmotti hänen nahkareppunsa saapuneen Dounesta ja jo joutuneen Vich Ian Vohrin tavarain mukana kuormavankkureihin.

Waverleyn mieleen johtui luolan-neidon salaperäinen paperitukku, joka tuntui aina vain livahtavan hänen käsistään. Mutta nyt ei ollut aika ajatella uteliaisuutensa tyydyttämistä: kieltäydyttyään mr. Flockhartin tarjoamasta "aamutuimasta" — varmaankin ainoana miehenä, jolle chevalierin armeijassa ei sellainen lämmike kelvannut — hän lausui jäähyväisensä ja läksi Callumin keralla matkaan.

"Callum", kysäisi hän, heidän rientäessään pitkin likaista kujaa Canongaten eteläkulmalle päin, "mistä minä hevosen saan?"

"No mutta mitä hittoa ajattelettekaan!" kummaili Callum. "Vich Ian Vohr marssii heimonsa etunenässä kilpi olallaan, prinssistä puhumattakaan, joka tekee samaten. Tokihan tekään ette sen parempaa tahtone?"

"Enpä todellakaan, Callum, sitte. Annahan kilpeni; no, nyt olemme valmiit. Miltä näytän?"

"Pulskalta kuin se ylämaalainen, joka on kuvattu Luckie Middlemassin ravintolan kylttiin", kehui Callum.

Suoriuduttuaan pääkaupungin rumasta ja likaisesta laitaosasta ulos raittiiseen ilmaan tunsi Waverley uutta intoa ja voimaa, lujin mielin ajatellen edellisen illan tapahtumia ja toiveikkaasti, päättävästi antautuen alkavan päivän vaiheisiin.

Hänen noustuaan St. Leonardin pienelle kallionyppylälle avautui hänen eteensä Kuninkaanpuisto eli "Arthurin istuin" nimisen vuoren ja Edinburgin kaupungin nykyisen etelärinteen välinen notkelma. Omituisen vilkas ja eloisa näky esiintyi siellä. Sinne oli ylämaalaisten armeija asettunut, parhaillaan valmistuen lähtöön. Waverley oli jotakin sen kaltaista nähnyt Fergus Mac-Ivorin kanssa metsästysretkellä ollessaan, mutta nyt oli hyörinä monin verroin suuremmoisempaa ja jännittävämpää. Taustalla törröttelevät vuoret ja itse taivaan kupukin kaikuivat säkkipillin sävelistä, jotka kukin omalla soinnullaan kutsuivat päällikköään ja klan'iaan taisteluun. Vuoristolaiset nousivat ylös vuoteiltaan, taivasalla yönsä vietettyään, kuin kekojensa ympärillä kuhiseva mehiläisparvi — ketterinä ja jäntevinä kuin kaikkiin sotatemppuihin tottunut joukko konsanaan; vaikka kukin toimikin omintakeisesti ja säännöttömästi, oli tuloksena kuitenkin hyvä järjestys ja säännöllinen ryhmitys.

Hauskalta ja reippaalta näytti sekin sekamelska, jolla eri klan'it joutuisasti keräysivät lippujensa ympärille marssiasentoon. Heillä ei ollut mitään telttejä purettavana, kun olivat miltei kaikki maanneet paljaalla tantereella siitä huolimatta, että alkoi olla syysmyöhä ja yökylmiä. Tuokion aikaa lainehtivat ja liikehtivät edes takaisin liehuvat tartanit, heiluvat töyhdöt ja liput, joissa loistivat Clanronaldin ylpeä tunnussanaGanion Coheriga(vastustakoon ken uskaltaa), Mac-Farlanien sotahuutoLoch Sloy, Tullibardinen markiisin valiolauseForth, fortune, and fill the fetters(eespäin, onni, ja täytä kahleet), loordi Lewis GordoninBydandja monien muiden päälliköiden vaakunalauselmat.

Vihdoin järjestyi väenpaljous kapeaksi, synkäksi, pitkän pitkäksi kolonnaksi, joka ulottui laakson päästä päähän. Etunenässä kohosi chevalierin lippu, punainen risti valkealla pohjalla, alla valiolauseTandem Triumphans. Armeijan etujoukkona oli pienoinen ratsuväkiosasto, etupäässä alamaan aatelia palvelijoineen ja alustalaisineen, ja heidän lippunsa, joita oikeastaan lukumäärään nähden oli liian monta, liehuivat jo taivaanrannalla.

Waverleyn silmäillessä kirjavaa näkyä, jonka vaikutusta lisäsivät muutamat linnasta ylämaalaisten pois rientäviä takajoukkoja kohti ammutut satunnaiset kanuunanlaukaukset, muistutti Callum tavallisella suorapuheisuudellaan, että Vich Ian Vohrin osasto oli etumaisia, joten oli paras kiireimmän kautta pötkiä sitä tavottamaan, kanuunanruoaksi siihen töllistelemään jäämättä. Waverley lähtikin rientämään nopeasti eteenpäin, kuitenkin tuon tuostakin luoden katseen sankkoihin soturiparviin, joita keräytyi sekä edessään että takanaan. Lähemmäksi tultaessa ei armeija enää tuntunutkaan yhtä mahtavalta. Jokaisen klan'in johtavat miehet kyllä olivat hyvin asestettuja ja uljaan näköisiä taistelijoita, hyvään sotakuriinkin tottuneita, mutta alempina arvoluokkina oli ylämaan rahvasta, köyhää, huonosti puettua, vaillinaisissa aseissa — näivettynyttä ja kurjan näköistä väkeä. Jokaisella suurella klan'illa oli noita "helootteja" joukossaan, niin että osastojen takimaiset rivit muistuttivat rosvolaumaa; aseina näki siellä seipääseen kiinnitettyjä kirveitä, tupettomia miekkoja, lukottomia piiluikkuja, viikatteen teriä ja sen semmoista; muutamilla oli ainoastaan tikari, nuija tahi aidas. Näiden sivistymättömien raukkojen julma, siistimätön ulkomuoto herätti hämmästystä alamaassa, vaan myös pelkoakin. Niin vähäisen tunnettiin siihenkään aikaan ylämaan asukkaita, että näiden sotilasseikkailijain esiintyminen sai etelä-alamaalaiset yhtä ällistyneiksi kuin olisi heidän maansa pohjoisesta vuoristosta neekerien tahi eskimoiden kansainvaellus käynyt sivistynyttä maailmaa uhkaamaan. Ei siis ihme että Waverley tähän asti arvosteltuaan ylämaalaisia niiden näytteiden mukaan, joita ovela Fergus oli tuon tuostakin saattanut hänen eteensä, nyt tunsi luottamuksensa hiukan jäähtyvän ja oli pakotettu ensi työkseen ihmettelemään uskaliasta yritystä, jolla silloin korkeintaan 4,000 miehen suuruinen joukko miehiä, niistä tuskin puolet asestettuja, aikoi muuttaa yhdistetyn brittiläisen kuningaskunnan kohtaloa ja kukistaa sen hallitsijasuvun.

Hänen siten kulkiessaan pitkin yhä paikallaan pysyttelevää kolonnaa laukaistiin vihdoin lähdön merkiksi ainoa kanuuna, mikä näin tärkeää valtiokeikausta suunnittelevalla armeijalla oli ja joka ei mihinkään tosi työhön kelvannutkaan. Hetikohta oli koko taistelulinja liikkeessä. Eteenpäin rientävistä pataljoonista kajahti ilmoille hurja riemuhuuto, joka sitte hukkui säkkipillien hälyyn, kunnes raskas marssin töminä senkin voitti kumealla pauhullaan. Liput loistivat ja heilahtelivat, ja ratsuväki kiiruhti etujoukoksi, lähettääkseen tiedusteluosastoja ottamaan selvää vihollisen liikkeistä. He katosivat Waverleyn katseilta, pyörähtäessään "Arthurin istuimen" taakse. Jalkaväki seurasi samalle taholle, eteläisempää tietä käyttäen. Edwardin oli melkoisen vaikea ehättää Ferguksen osastoon, joka hänen saapuessaan pysähtyi, asettui asentoon ja vastaanotti hänet innostunein säkkipillien sävelin. Miehetkin hurrasivat täyttä kurkkua; useimmat tunsivat hänet ennestään ja olivat nyt ylpeitä siitä, että hän oli oman heimon puvussa. "Hoilaatte kuin olisi itse päällikkönne astunut riveihinne", huomautti Evan Dhulle muuan naapuriklan'in mies.

"Jospa ei ole iso itse, niin onpahan ison veli", vastasi Maccombich.

"Ahaa! Hän se siis on se kaunis eteläpuolenDuinhewassel, joka menee naimisiin lady Floran kanssa?"

"Saattaapa kyllä, ja kuka sen tietääkään. Eihän se ole sinun asiasi enempää kuin minunkaan, Gregor."

Fergus astui syleilemään vapaaehtoista, lämpimästi ja sydämellisesti toivottaen hänet tervetulleeksi heimonsa riveihin; mutta piti tarpeellisena samalla selittää syyn miksi hänen pataljoonansa oli näin kutistunut, kolmeksi sadaksi, huomauttamalla että paljon miehiä oli lähetetty tiedusteluosastoiksi.

Asian laita oli kuitenkin sellainen, että Donald Bean Leanin luopuminen oli häneltä riistänyt vähintäinkin kolmisenkymmentä tanakkaa soturia, jotka oli varmasti olettanut saavansa palvelukseensa, ja että useat hänen satunnaisista puoluelaisistaan olivat päälliköittensä kutsumuksesta liittyneet niiden lippujen ympärille, joiden alaisia varsinaisesti olivat. Hänen omankin klan'insa suuren pohjoisen haaran kilpaileva päällikkö oli kerännyt väkensä, vaikk'ei vielä ollut käynyt kannattamaan kumpaakaan taistelevaa puoluetta, ja oli juonillaan saanut jossakin määrin supistetuksi Ferguksen johtamaa osastoa. Näitä pettymyksiä korvasi sentään se yleinen myönnytys, että Vich Ian Vohrin lippukunta oli näöltään, varustuksiltaan ja asetaidoltaan Charles Edwardin parhaittenkin valiojoukkojen veroinen.

Duddingstonen kylän sivuutettuaan seurasi armeija jonkin aikaa Edinburgin ja Haddingtonin välistä postitietä, kunnes Musselburgin kohdalla meni Eskin poikki. Silloin se kääntyi mereen päättyvältä lakealta tasangolta sisämaahan päin ja otti haltuunsa Carberry Hill nimisen ylängön harjanteen, joka Skotlannin historiassa jo ennestäänkin oli muistettava paikka, siinä kun kaunis Maria Stuart antautui kapinallisten alamaistensa vangiksi. Tämä tienoo valittiin sen johdosta, että hallituksen armeija oli chevalierin saaman tiedon mukaan Aberdeenista meritse tultuaan astunut maihin Dunbarissa ja edellisenä yönä leiriytynyt Haddingtonin länsipuolelle, aikoen laskeutua tasankoa myöten Edinburgiin päin, pitkin alempaa rantatietä. Pysyttelemällä ylängöllä, joka monessa kohti oli postitien sivussa, toivoivat ylämaalaiset saavansa tilaisuuden edulliseen hyökkäykseen. Armeija seisahtui siis Carberry Hillin harjalle sekä soturiensa levähdyttämiseksi että saadakseen sopivan keskusaseman, mistä joukot voitaisiin marssittaa vihollisen liikkeiden mukaan. Siinä odoteltaessa saapui prinssiltä lähetti kutsumaan Fergusta kiireimmiten hänen luokseen; hän tiesi kertoa, että etujoukko oli joutunut kahakkaan muutamien vihollisten ratsumiesten kanssa ja että Bradwardinen parooni oli leiriin lähettänyt muutamia vankeja.

Waverley läksi rivistä ja astui eteenpäin, uteliaana näkemään mitä oli tekeillä. Pian hän huomasi viisi tai kuusi ratsumiestä, jotka pölyisinä saapuivat täyttä neliä ilmoittamaan, että vihollisjoukot olivat liikkeellä pitkin rannikkoa länteen päin. Edemmäs päästyään hän äkkiä kuuli surkeaa ähkymistä eräästä hökkelistä. Hän lähestyi mökkiä ja kuuli oman kotiseutunsa tutulla murteella jonkun yrittävän lausua isämeitää tuskan keskeyttämällä äänellä. Kärsimykset aina herättivät aulista vastakaikua sankarimme povessa. Sisälle astuen hän ensi hämyssä ei voinut erottaa muuta kuin jonkinlaisen punaisen mytyn, sillä ne, jotka olivat riisuneet haavoittuneelta aseet ja osan vaatteita, olivat jättäneet hänelle edes rakuunakauhtanan, johon kääriytyneenä hän kiemurtelihe maassa.

"Jumalan tähden", rukoili haavotettu Waverleyn askeleet kuullessaan, "antakaahan pisarakaan vettä!"

"Sen saatte", vastasi Waverley, nosti miehen käsivarsillaan ylös ja kantoi hänet mökin ovelle, antaen hänen juoda taskuleilistään.

"Luulisin tuntevani tuon äänen", sanoi mies, mutta harhailevan katseensa sattuessa Waverleyn pukuun hän päätään pudistaen huokasi: "ei, eihän tämä ole meidän nuorisquire!"

Tällä nimellä oli Edward yleiseen tunnettu Waverley-Honourin tiluksilla, ja se loi hänen sydämensä nyt tuhansia muistoja tulvilleen, niitä kun jo kotimaan tuttu kieli oli elvytellyt. "Houghton!" hän huudahti, tuijottaessaan jäykistyviin kasvonpiirteisiin, joille kuolema alkoi painaa leimaansa, "sinäkö siinä?"

"En uskonut enää kuulevani englantilaista ääntä", valitteli haavotettu; "minut heitettiin tänne joko elämään tai kuolemaan oman onneni varassa, kun huomasivat, ett'en tahtonut antaa mitään tietoa rykmentistäni. Mutta voi, squire, miten saatoittekaan viipyä poissa joukostamme niin kauan ja antaa tuon hornanhengen, Ruffinin, meitä viekotella? Olisimmehan totisesti seuranneet teitä vaikka tulen läpi."

"Ruffinin! Vakuutan sinulle, Houghton, että sinua on kurjasti petetty."

"Sitä olen useasti ajatellutkin", vastasi Houghton, "vaikka näyttivät meille sinettinnekin; ja niin ammuttiin sitte Tims, ja minut alennettiin sotamieheksi."

"Älä väsytä voimiasi puhumalla", neuvoi Edward; "minä hankin sinulle kiireen kautta lääkärin."

Hän näki Mac-Ivorin lähestyvän, tämän palatessa pääkortteerista pidetystä sotaneuvottelusta, ja kiirehti häntä vastaan. "Mainioita uutisia!" huusi päällikkö; "vajaan kahden tunnin kuluttua alkaa nujakka. Prinssi on asettunut etujoukkojen ensi riveihin, ja miekkansa vetäessään huudahti hän: 'veikot, olen heittänyt pois huotran!' Tule, Waverley, lähdemme oitis liikkeelle."

"Varro hetkinen; tämä vanki parka tekee loppuaan; mistä löydän lääkärin?"

"Vielä kysytkin! Eihän meillä ole sellaista miestä, paitsi pari kolme ranskalaista poikasta, jotka luullakseni eivät ole apteekkarioppilaita parempia."

"Mutta mieheltä juoksee veri kuiviin."

"Surkeata!" sanoi Fergus hetkellisen säälin valtaamana, vaan lisäsi heti jälkeenpäin: "mutta se on ennen iltaa tuhansienkin kohtalo — tule pois vain."

"En voi; hän on setäni alustalaisen poika, kuuletko."

"No, jos hän omia miehiäsi on, niin täytyyhän häntä hoivaella; käsken luoksesi Callumin — mutta perhana vieköön,ciade millia molligheart!" jatkoi tuittupäinen päällikkö, "mikä panikaan sellaisen vanhan soturin kuin Bradwardinen lähettämään kuolevia miehiä tänne vaivoiksemme!"

Callum riensi ainaisen nopsana paikalle; ja Waverley todella vain voitti ylämaalaisten puolelta yhä suurempaa suosiota tällä huolittelullaan. He eivät olisi ymmärtäneet sitä yleistä ihmisystävällisyyttä, mikä teki Waverleylle miltei mahdottomaksi astua ainoankaan apua tarvitsevan ohitse; mutta kuullessaan haavotetun olevan hänen "seuraansa", he yksimielisesti tunnustivat, että Waverleyn käytös ilmaisi hyvää ja tunnollista päällikköä, joka ansaitsi väkensä rakkauden. Neljännestunnin kuluttua veti onneton Humphrey viimeisen hengähdyksensä, rukoillen nuorta herraansa Waverley-Honouriin palattuaan olemaan ystävällinen vanhalle Job Houghtonille ja äidilleen, sekä vannottaen häntä olemaan taistelematta näiden hurjien hamemiesten kanssa vanhaa Englantia vastaan.

Vilpittömällä surulla ja kalvavan katumuksenkin painostaessa mieltään oli Waverley ensi kertaa eläessään nähnyt kuolevan ihmisen viime tuskia. Hän käski Callumia kantamaan ruumiin takaisin hökkeliin; nuori ylämaalainen teki sen reippaasti, jättämättä tutkimatta vainajan taskuja, joiden sitte kuitenkin huomautti jo olleen tyhjennetyt. Kauhtanan hän ainakin sieppasi ja varovasti kuin luupalaa kätkevä vainukoira kätki sen varvikkoon, huolellisesti pannen merkille paikan, huomauttamalla että siitä tulisi oivallinen nuttu vanhalle äidilleen, jos sattuisi samaa tietä palaamaan.

Otti melkoisen lujalle ennättää marssivaan kolonnaan, joka nyt oli nopeasti etenemässä, vallatakseen Tranentin kylän yläpuolella olevan pengermään, jonka merenpuoleista alankoa vastustajain tien tiedettiin kulkevan.

Monia hyödyttömiä ja tuskallisia mietteitä herätti Waverleyssä surullinen kohtaus hänen ja kersanttivainajansa välillä. Miehen tunnustus osotti selvästi, että eversti Gardinerin toimenpiteillä oli ollut pätevä aihe ja että ne oli ihan välttämättömiksikin tehnyt se kapinayllytys, jota oli harjotettu Edwardin nimessä. Nyt hän jälleen muisti menettäneensä sinettinsä; sehän oli tapahtunut Bean Leanin luolassa. Oli ilmeistä, että tuo viekas konna oli sen anastanut, vehkeilläkseen sen avulla rykmentissä omin aikein; ja Edward tunsi olevansa varma siitä, että hänen tyttärensä kätkemä paperitukku oli valaiseva näitä salakähmäisiä juonia. Sillävälin hänen korvissaan kaikui Houghtonin valittelu: "Voi, squire, miksi jätittekään meidät?"

"Niin", hän hymähti itsekseen, "olen tosiaan menetellyt ajattelemattoman julmasti teitä kohtaan. Toin teidät kotivainioiltanne, ylevän ja hyvänluontoisen isännän suojeluksesta; saatettuani teidät sotakurin kaiken ankaruuden alaisiksi, en muka jaksanut kantaa omaa taakkaani, vaan vetäydyin pois velvollisuuksistani, jättäen sekä ne, joiden suojeleminen oli asianani, että oman maineeni kärsimään konnamaisia keinotteluja. Oi miten suunnatonta kurjuutta ja pahaa useasti tuottavatkaan velttous ja päättämättömyys, jolleivät itse olekaan paheita!"

Vaikka ylämaalaiset marssivat hyvin joutuisasti, niin oli aurinko jo laskemaisillaan, kun saapuivat niiden ylänköjen selänteelle, jonka pohjoispuolella mereen leviävällä aukealla lakeudella ovat Seatonin ja Cockenzien pikku kylät sekä isompi Preston, mutta melkoisen matkan päässä toisistaan. Muuan edempi Edinburgin rantatie kulki tasangon halki, Seatonin pikkumetsiköstä alkaen Prestoniin asti, jonka jälkeen se jälleen katosi epätasaiseen sisämaahan. Tämän tien oli englantilainen kenraali valinnut pääkaupunkia lähetäkseen, ensinnäkin koska se oli ratsuväelle mukavampi, ja toiseksi siitäkin luultavasta syystä, että oli siten suoraa päätä ryntäävä päin Edinburgista vastaansa marssivaa ylämaalaisarmeijaa. Mutta siinä hän erehtyi; chevalierin selvä äly tahi hänen neuvojiensa harkinta jätti suoranaisen tien avoimeksi, ja sen sijaan miehitettiin ne lujat asemat, joilta alanko oli hallittavissa.

Heti ylängölle päästyään asettuivat ylämaalaiset taistelurintamaan pitkin selännettä. Miltei samalla hetkellä ilmestyi Seatonin pensaikkojen takaa englantilaisten etujoukko, miehittääkseen tasangon; armeijat olivat siten ainoastaan virstan päässä toisistaan. Waverley selvästi erotti rakuunaskvadroonat, niiden toinen toisensa jälkeen asettuessa erilleen tasangolle vastapäätä prinssin armeijaa. Perästäpäin tuli joukko kenttätykkiä, jotka myös asetettiin riviin ja suunnattiin ylänköön päin. Sitte seurasi avoimina kolonnina kolme tahi neljä jalkaväkirykmenttiä, painetit pystyssä kuin teräsaidat ja aseet salamina välähdellen, kun merkin saadessaan yhtähaavaa asettuivat ylämaalaisten keskuksen kohdalle. Pitkän jonon päätti toinen tykkiosasto ja ratsurykmentti, jotka järjestyivät jalkaväen vasemmalle puolelle, joten koko taistelurintama oli etelää kohti kääntynyt.

Sill'aikaa osottivat ylämaalaiset yhtä ripeää taisteluintoa. Klan'it asettuivat rintamaan sikäli kun ehtivät harjanteelle, ja molemmat armeijat pääsivät siten yhtaikaa taistelujärjestykseen. Järjestäydyttyään ylämaalaiset puhkesivat huikeaan sotahuutoon, jonka kaiku kauan kieriskeli takana olevassa vuoristossa. Englantilaiset, jotka näyttivät olevan reippaalla tuulella, vastasivat äänekkäillä, uhmaavilla huudoilla ja laukasivat pari kanuunaa erästä ylämaalaisten etumaisempaa asemaa kohti. Jälkimäisiä suuresti halutti käydä hyökkäykseen tuota pikaa, ja Evan Dhu vakuutteli Fergukselle, että "punatakit tutisivat kuin kepin päällä muna", ja että heidän puolellaan oli kaikki luonnolliset edut, "koskapa vanhat väkäleuat ämmätkin (Jumala heitä siunatkoon) saattaisivat rynnätä alas mäkeä."

Mutta kuitenkin oli maaperä, jota vuoristolaisten olisi täytynyt laskeutua, vaikk'ei toki laajalti, aivan läpipääsemätön. Se ei ainoastaan ollut rämeinen, vaan kivimuurien risteilemä ja pitkin pituuttaan hyvin leveän ja syvän kaivannon saartama, mitkä seikat olisivat englantilaisille muskettisotureille tuottaneet kamalan edun, ennenkuin ylämaalaiset olisivat voineet käyttää miekkojaan, joihin olivat pääasiassa tottuneet luottamaan. Johtajat olivat senvuoksi pakotetut hillitsemään ylämaalaisten taistelukiihkoa, ja vain muutamia tarkk'ampujia lähetettiin alas rinnettä kahakoimaan vihollisen etuvartioiden kanssa ja maasuhteita tutkimaan.

Tässä oli siis harvinaisen jännittävä sotilaallinen näytelmä. Nuo kaksi armeijaa, niin erilaisia näöltään ja järjestöltään, mutta kumpikin oivallisesti harjaantuneita omaan sodankäyntitapaansa — joiden ottelu tuntui ratkaisevan ainakin Skotlannin kohtalon, joksikin aikaa — seisoivat nyt vastakkain kuin kaksi miekkailijaa areenalla, mietiskelemässä millä tavoin oli paras hyökätä vastustajan kimppuun. Johtavat upseerit ja esikunnat nähtiin selvästi kukin rintamansa edessä, kaukoputkilla tähystelemässä toistensa liikkeitä, lähettelemässä määräyksiä ja vastaanottamassa tietoja ajutanttien ja tiedustelu-upseerien kautta, jotka loivat eloa näkymölle, eri suunnille nelistäen kuin olisi päivän ratkaisu riippunut heidän ratsujensa vauhdista. Armeijain välisellä alueella sattui toisinaan pikku kahakoita yksityisten tarkk'ampujain välillä, ja joskus nähtiin hatun tai lakin putoavan, toverien kantaessa pois jotakuta haavotettua. Tällaiset ottelut olivat kuitenkin aivan vähäpätöisiä, sillä kumpaisenkaan armeijan aikeisiin ei soveltunut edetä sille taholle. Naapurikylistä kurkisteli talonpoikaisväestö arkana ja uteliaana, ja ulkona merenlahdella näkyi kaksi purjelaivaa, englantilainen lippu mastossa, koko taklaasi täynnä vähemmän pelokkaita katselijoita.

Kun tätä kaameaa seisahdusta oli kestänyt jonkin tovin, sai Fergus erään toisen päällikön keralla käskyn asettaa klan'insa Prestonin tienoille, uhatakseen Copen armeijan oikeaa siipeä ja pakottaakseen häntä siirtämään asemaansa. Voidakseen määräystä noudattaa otti Glennaquoichin päällikkö haltuunsa Tranentin hautuumaan, tärkeän aseman, joka Evan Dhun sanojen mukaan oli "mukava seutu jokaiselle kristitylle herrasmiehelle, joka kovaksi onnekseen sattuisi kaatumaan ja haluaisi päästä vihittyyn maahan." Ehkäisemään ja karkottamaan tätä osastoa lähetti englantilainen kenraali kaksi kanuunaa ja lujan ratsuväkiosaston. He saapuivat niin lähelle, että Waverley selvästi tunsi entisen oman joukkonsa lipun ja kuuli torvien ja rumpujen hälyyttävän hyökkäyskäskyä, jota itse oli niin useasti totellut. Kuulipa hän hyvin tutun, englantilaisella murteella lausutun komentosanankin, sen päällikön antamana, jota oli aikoinaan sydämensä pohjasta kunnioittanut ja rakastanut. Ympärilleen vilkaistessaan hän näki ylämaalaisten kumppaniensa villiintyneen ulkomuodon, kuuli heidän keskenään kuiskailevan järeällä ja tuntemattomalla kielellä, katseli omaa pukuaan, niin peräti erilaista kuin se, mitä oli lapsuudestaan asti pitänyt, ja toivotteli heräävänsä tilasta, joka tällä haavaa tuntui hänestä unelta inhalta, kauhealta ja luonnottomalta. "Hyvä Jumala!" hän mutisi, "olenko siis maanpetturi, lippuni kavaltaja ja synnyinmaani vihollinen, kuten tuo onneton sotamies loppuaan tehdessään sanoi?"

Ennen kuin hän saattoi tukahuttaa entispäiväin tukalaa muistoa, astui hänen entinen päällikkönsä suoraryhtisenä riviensä eteen, tutkiakseen asemaa. "Nyt osaan häneen", virkahti Callum, varovasti nostaen piiluikkunsa muurin yli, jonka takana kyyristelihe tuskin kuudenkymmenen kyynärän päässä tähdättävästään.

Edwardista tuntui kuin olisi ollut isänmurha tapahtumassa silmiensä edessä, sillä sotavanhuksen kunnioitettavat, hopeanharmajat hapset ja jalot kasvonpiirteet johtivat mieleen sen miltei isällisen arvonannon, jonka hän oli upseeriensa sydämissä saavuttanut. Hän oli jo huutaa: "seis!" mutta Callum Begin vieressä loikova ylämaalainen ukko tarttui ampujan käsivarteen. "Säästä laukauksesi", virkkoi vanhus, jolla oli tietäjän maine, "ei ole hänen hetkensä vielä tullut. Mutta varokoon huomispäivää — näen käärinliinan hänen povellaan."

Callum oli kivikovasta luonteestaan huolimatta altis taika-uskolle. Hän kalpeni ennustajan sanoista ja veti pois pyssynsä. Vaarastaan tietämättä käänsi eversti Gardiner hevosensa ja ratsasti verkalleen takaisin rykmenttiinsä.

Sillävälin oli englantilainen armeija asettunut uuteen rintamaan, jonka toinen siipi painui merelle päin ja toinen nojausi Prestonin kylään; ja kun tämän uudenkin asennon ahdistaminen oli yhtä vaivaloista, niin kutsuttiin Fergus osastoineen entiselle paikalleen. Tämä muutos teki vastaavan vaihdoksen kenraali Copen väessä, joka taaskin muodostui ylämaalaisten kanssa yhdensuuntaiseksi rintamaksi. Näissä molemminpuolisissa liikkeissä kului aika iltahämärään asti, ja armeijat valmistausivat viettämään yönsä aseissa, nykyisessä asennossaan.

"Ei tule enää tänä iltana mitään tehdyksi", huomautti Fergus Waverleylle; "ennen kuin sentään kääriydymme levätteihimme, käykäämme katsomaan mitä parooni hommailee tuolla takana päin."

Hänen vartiopaikkaansa lähetessään he tapasivat tämän vanhan tunnollisen upseerin, yövartiat liikkeelle lähetettyään ja yövartiat asetettuaan, lukemassa episkopaalisen kirkon iltasiunausta osastolleen. Hänen äänensä kajahteli soinnukkaana, ja vaikka nenävarren alapäähän valahtaneet silmälasit ja sotilaspukuun pujotettu Saunders Saunderson apulaisen toimessa näyttivät hieman naurettavilta, niin loivat aseman vaarallisuus, kuulijakunnan sotainen asu ja taaempana seisoskelevat satuloidut ratsut kuitenkin vaikuttavan juhlallisen leiman hartaudenharjotukselle.

"Olen tosin jo aamulla varhain, ennen kuin sinä olit hereilläkään, ripittänyt itseni", kuiskasi Fergus ystävälleen; "vaan en ole toki niin jyrkkä katoolinen, ett'en voisi yhtyä tämän kelpo miehen rukoukseen."

Edward nyökkäsi päätään, ja he viipyivät kunnes parooni pääsi loppuun.

Kirjan sulkiessaan hän virkkoi: "Nyt, pojat, iskekää huomenna raskain käsin ja kevyin tunnoin." Hän tervehti sitte ystävällisesti Mac-Ivoria ja Waverleytä, joka kysyi mitä mieltä hän oli nykyisestä asemasta. "No, tiedättehän mitä Tacitus sanoo:In rebus bellicis maxime dominatur Fortuna, onnen kauppaa on sodan käynti. Mutta uskokaa minua, hyvät herrat, tuo mies ei ole mikään älyniekka ammatissaan. Hän jäähdyttää poikaparkojensa miehuutta, pitämällä heitä puolustusasennossa, joka jo itsessään merkitsee alakynnessä oloa tahikka pelkoa. Nyt ne lojuvat tuolla aseissaan koko yön, levottomina kuin sammakko haravan tiessä, kun taasen meidän miehemme ovat aamulla aivan pirteitä ja ketteriä taisteluun käydäkseen. Hyvää yötä, veikot. — Muuan seikka painaa mieltäni, mutta jos huomispäivä hyvin päättyy, niin neuvottelemme siitä kerallanne, Glennaquoich."

"Voisinpa melkein sovittaa mr. Bradwardineen Henrik-kuninkaan määritelmän Fluellenista", huomautti Waverley, toverinsa keralla astuessaan leiripaikkaansa:


Back to IndexNext