Taipaleen Lauri oli useita päiviä ollut miettivän ja hajamielisen näköinen, tehnyt töitään niinkuin ei oikein olisi ollut selvillä, mitä kulloinkin teki; ja kun samaan aikaan sattui juuri viikkopäiväkin kartanoon tehtäväksi, niin ei mennyt itse, vaan palkkasi etumiehen, sillä omista pojista ei ollut vielä päivätyön tekijää, vaikka hänellä niitä oli useampiakin.
Eukko ja lapset eivät käsittäneet syytä tähän hänen omituiseen ja umpimieliseen miettimiseensä, vaikka he sen kylläkin hyvin olivat huomanneet, ja kun kysyttiin, miksei isä mene itse viikkopäiväänsä tekemään, vastasi hän jonkunverran äkäisellä, tuskallisella äänellä, että »olisi tässä tärkeämpää tointa, kun saisi — tuota noin — mutta enempää hän ei puhunut, vaikka kaikesta näytti, että hän kyllä olisi tahtonut puhua.
Se oli juuri se, joka teki hänet miettiväksi, hajamieliseksi ja toisinaan tuskallisen näköiseksi, ettei saanut sanotuksi aikeitaan, sillä hän pelkäsi, että eukko iskisi heti lujasti vastaan.
— Mitä tärkeämpiä sitten? kysyi emäntä, kun viikkopäivästä oli puhe.
Lauri katsoi häneen syrjäsilmällä niinkuin arastellen.
— Niin, olisihan sitä muutakin — tuota noin, vastasi hän vaan toisenkin kerran, katkaisten lauseensa kesken, vaikka se keskeytys näytti kylläkin väkinäiseltä.
Eukko katseli kummastellen ja tutkivan näköisenä miestään, Lauria, joka aina oli ollut iloinen ja avomielinen.
— Mikä kumma sinuun nyt on mennyt? kysäsi hän. — Mitä sinä oikein mietit ja tahdot, mitä haudot päässäsi? Ethän ennen ole tuollainen ollut.
— Niin, onhan sitä — ja olisihan sitä — tuotanoin — vastasi vaan Lauri vitkalleen, mutta siihen se nytkin jäi.
Mikä kumma tosiaankin pitää oleman, ettei saa sanotuksi, mitä aikoo, ei tehdyksi, mitä tahtoo, ajatteli hän itsekseen.
Oli niinkuin joku näkymätön käsi olisi joka kerta painanut häntä suulle, kun hänen piti puhua siitä, mitä mietti. Sillä hän mietti todellakin ja oli jo miettinyt monta päivää erästä asiaa, ja mietti yhä kiihkeämmin, jota pitemmälle se häneltä jäi puhumatta.
Toisinaan valtasi hänet outo, pelonsekainen tunne. Hänestä tuntui juuri kuin olisi hän aikeissa tehdä jonkun rikoksen yleistä järjestystä tai hyvää maailman menoa tai jotain sellaista vastaan, josta hän ei ilman jälkiseurauksia tai rangaistusta pääsisi. Mutta hän ei voinut sille mitään, ja jota enemmän hän asiaa mietti ja sillä itseään kiusasi, sitä lujemmaksi tuli hänen päätöksensä, että hänen lopultakin, kaikesta huolimatta täytyy saada aikeensa täytetyksi. Se tuntui hänestä miltei elämän ehdolta — kävipä sitten kuinka tahansa. Ja kuinkapa tuosta kävisi tuollaisesta — hyvin kaikki vaan —, kunhan ensin saisi suunsa avatuksi ja sen aikeensa ilmaistuksi.
Oli tuollainen pimeä, kolkon hiljainen ja painostava talvi-ilta, jommoisena päiväsydämmen ulkoilmassa ahertanut ihminen mielellään paneutuu aikaiseen levolle ja nukahtaa huomaamattaan.
Lapset vetivät makeata unta Taipaleen tuvassa, emäntä nukkui levollisena seinän puolella vuodetta, mutta saman vuoteen lattiapuolella valvoi Lauri, käänsi vuoroin kylkeä ja toista, mietti ja hikoili, ja nousi välillä vuoteen reunalle istumaan. Hän pyyhkäsi otsaansa, kyhni päätänsä, pisti piippuun ja koetti vedellä sauhuja, mutta tupakka ei maistunut, piippu sammui yhtenään ja lopulta heitti hän sen pois.
— Kummallinen juttu, vähäpätöinen asia oikeastaan, ja sentään se vaivaa kuin painajainen, valvottaa miehistä miestä, ajatteli hän tuskallisena. — Heittäisikö koko homman ja rupeisi ajattelemaan jotain muuta, esimerkiksi halkojen ajoa kartanon metsästä, johon nyt kaikki rientävät ja josta kuuluvat aika hyviä päiväpalkkoja nykivän. Kun kehui kahteentoista markkaan Rajalakin toissapäivänä ajaneensa. Keli on mainio, ajomatka mäetön, tasainen ja lyhyt. Kelpaisi nyt ottaa rahaa miehen ja hevosen.
— Siinä asia, jota kannattaa miettiä! — On viisainta ruvetakin harkitsemaan sitä ja heittää suoraan hiiteen tuo toinen ajatus, jota tuskin sentään saa täytetyksi.
Hän paneutui uudestaan päättäväisenä selälleen vuoteelle, veti peitteen leukaansa saakka ja päätti nukkua uhallakin. Hän sulki silmänsä ja koetti ajatuksissaan seurata rahallista halkokuormaa kartanon metsästä rautatienasemalle. Usein ennenkin oli hän nukahtanut tuota pikaa, aivan rauhallisesti, kun oli ollut jotain uutta mieleistä mietittävää, josta tiesi tulevan valmista, tai kun oli muistellut entisiä hyvästi onnistuneita asioita. — Kolme metriä kun panee kuormaan — tiehän on pelkkää tasaista suota ja niittyä aina aseman tienkäänteeseen saakka, että vaikka reen sevillä sopii seistä — siinä sitten hiukan vähentää mäen alla asemalle käännyttäissä — vaan jos siitä kääntyisi valtamaantietä kaupunkiin päin, niin ei olisi isompaa mäkeä vielä moneen virstaan. — Se on mainio tie tämä maantie tästä kaupunkiin — varsinkin tällaisella kelillä. Lähellä kaupunkia kyllä on ainakin jonkun verran likaa ja sohjua, mutta sitä on niin lyhyeltä. Kahden seutuun aamulla jos lähtee kotoa, niin ennättää parhaaseen toriaikaan perille, tuohon kuuden ja seitsemän välille, jolloin ihramahat toriämmät alkavat lyhtyineen lihakuormia tarkastella. — Vaan eihän sitä ole pitkiin aikoihin enään kuljettu, kun on totuttu tuohon rautatiehen. — Oli niitä monta hauskaa matkaa ennen, jos joskus kyllä sai hiukan kavahtaakin. Viimeinen matka taisi olla se, joka tehtiin Kulmalan kaiman kanssa, juuri silloin, kun nämä uudet mitat olivat tulleet käytäntöön — — —.
Halkokuorma oli jäänyt aseman tienhaaraan, se oli Laurilta kokonaan unohtunut — ja hän oli ajatuksissaan nyt viimeisellä kaupunkimatkallaan maanteisin, toistakymmentä vuotta sitten, Kulmalan Lauri ajaen edellä, hän jälessä, Kulmalaisella leipäkuorma, hänellä juottovasikka. — On pimeä aamu vielä ja ollaan juuri Hämeentullin ulkopuolella, kun tulee kaksi retkaletta vastaan ja ärjäsevät Laurille, että »mitä maanjusseilla on myytävänä?» — »Leipää», vastaa Kulmala. »Mitä teilläpäin nykyjään leipämeetteri maksaa?» kysyy silloin jätkistä toinen, pahannahkaisella rykäisyllä, ja samassa hyökkäävät molemmat Kulmalan rekeen, yrittäen viskata yhtä leipäsäkkiä tiensivuun. »Meillä myyjäänkin leipää kilokaupalla», vastaa Kulmala, koppasee rekensä pohjalta rautapuntarin varsipuolesta kouraansa ja hujahuttaa pari kertaa ponsipäätä ympäri — — — Kuului pari pahaa älähdystä — — —. Hyvän hinnan sai Kulmala torilla leivistään, ja hinnoissaan oli vasikanlihakin. — Kyllä se matka on kerran vielä tehtävä maanteisin, aivan ehdottomasti, ihan tällä viikolla. Mutta kun ei saa otetuksi sitä puheeksi. Kun ei saa suutansa auki, siinäpä se. Jos puhuu ja ilmaisee aikeensa, niin eukko nauraa, sitten suuttuu ja tekee toran. — On niinkuin pelkäisi ja häpeisi ottaa sitä puheeksikaan. Kyllä pitää olla noloa tällainen — — —
Hänen tuli vari, hän työnsi peitteen pois ja kavahti taas istuilleen.
— Oih, mitä hänen pitikään miettimän — — — halonajoa kartanon metsästä, eikä kaupunkimatkaa. Mutta kun siitä ei pääse irti, kun ei mahdu mitään muuta päähän, ei vaikka pakolla koettaisi. — Siitä on tehtävä selvä juuri tällä hetkellä, tuli mitä tahansa.
Hän epäili vielä hetkisen, mutta veti sitten pari kertaa vahvasti henkeä sisäänsä, rykäsi väkinäisesti ja sanoi vavahtavalla äänellä: »Maija!»
Eukko ei kuullut.
— Maija, kuulehan, sanoi hän uudestaan kovempaa, ja melkein säpsähti omaa ääntänsä hiljaisessa tuvassa, jossa ei kuulunut muuta kuin seinäkellon naksutus.
— Kah — mitä sinä siinä — joko nyt on aamu? tokasi eukko unenpöperöisenä.
— Iltaa tämä on vielä, vastasi Lauri, ääni vavahdellen yhä.
— No nuku sitten herrannimessä ja anna muittenkin nukkua!
— Nukkuisihan tässä kylläkin, mutta kun on sitä miettimistä — tuotanoin —
— Tuotanoin, tuotanoin — aina vaan tuotanoin, matkasi eukko. — Mikä kumma sinun nahkaasi nyt on mennyt? Sinä niine mietteinesi yhä! Mitä ihmeen miettimistä — kun et vaan olisi sairas?
— Onhan sitä niin miettimistä — — —
— Sano sitten kerrankin, mitä.
— Se va-asikka, ponnahti Laurin suusta sana niinkuin salpain takaa, ja hän huokasi helpoituksesta. — Nyt oli, jumalankiitos, alku tehty!
— Va-sik-ka? toisti eukko kysyvällä äänellä ja nousi istuilleen vuoteelle hänkin. Hänen päähänsä lennähti varmaan epäilys miehensä järjen eheydestä, sillä hän sanoi heti hätäisellä äänellä:
— Otahan tulta!
Lauri oli jo niinkuin toinen mies, astui vikkelästi pöydän luo ja sytytti lampun.
— Mitä se vasikka niin sinun päätäsi vaivaa, ettet yön lepoa saa, miesparka? kysyi Maija emäntä istahtaen rahille ja katsellen lampun valossa tutkivasti miestään. — Minunhan se on huolenani ollut ja kyllä se on hyvässä kunnossa, juuri ennen maatapanoa viimeksi juotin.
— Niin, kyllä, vaan nyt se olisi vietävä kaupunkiin, sanoi Lauri.
— Viedään tietysti, niinkuin ennenkin, kunhan ennätetään. Näinä päivinä se on vietävä, vaan eihän niitten vuoksi koskaan muulloinkaan ole öitä valvottu, vaikka niitä on viety jok’ikinen talvi.
— Kas minä aijon sen viedä hevosella — kaupunkiin saakka —
— Ahaa! huudahti eukko. — Siinäkö se pykälä olikin? Sitäkö olet sisässäsi hautonut? Onpa sekin päähänpisto, lähteä tästä hevosella kaanittamaan tällaista taipaletta muutaman markan vuoksi! Pane hevonen ennemmin halonajoon, niin on jotain ansiota. Etteikö enää rautatie kelpaa? Mikä hullu päähänpisto tosiaankin!
Mutta Lauri oli rohkea jo, ja sanoi päättävästi:
— On se sellainen päähänpisto, ettei sitä enää muuteta. Hevosella lähden kuin lähdenkin vaihteeksi kerran vielä. Ja keli on mainio kuin kierä jää.
— Ja sitten jäät taas vaihteeksi kerran vielä juopottelemaan Rapakiven mökkiin, niinkuin ennenkin hevosmatkoillasi, etkä tuo vasikan hinnasta kotiin tuon taivaallista.
— Voihan juopotella vaikka junassakin kulkee, ja voihan kaupungissakin.
— Ei samalla tavalla. Junasta potkitaan ulos, ja kaupungissa on poliisit.
— Mutta eihän tässä ole juopoteltu vuosikymmeneen, eikä juopotella nytkään, sen lupaan ja vannon.
— No mitä varten sinä oikeastaan tahdot hevosella lähteä, kun jo niin kauvan on huomattu junakulku kaikin puolin edullisemmaksi? tutkaili eukko.
— En osaa sitä oikein itsekään selittää, vastasi Lauri, mutta niin minusta vaan tuntuu, että hevosella lähden.
Eukko koetti panna vastaan kaikella tavalla, mutta Lauri yhä vaan äityi, eikä hänen kanssaan enää auttanut mikään väitteleminen.
Mutta kun hän alkoi katsella vaatteita päälleen ja kurkoitella pitkää teurastuspuukkoaan seinän raosta ikkunan päällä, tuli uusi yhteentörmäys. Vaan siinäkin hävisi eukko, sillä kun Lauri kerran oli päättänyt vielä samana yönä teurastaa vasikan ja lähteä matkalle, niin hän myös piti päänsä.
— Tulipa tästä nyt levoton yö, voihki eukko.
— Mitä merkitsee yksi yö ihmisen elämässä, kyllähän tulevana yönä maataan rauhassa, lohdutteli Lauri ja lähti navettaan, johon eukonkin täytyi seurata hänelle apulaiseksi.
Ja hän teurasti vasikan, sonnusti kuormansa ja lähti kello kahden seudussa aamuyöstä matkalle.
* * * * *
Vasta iltahämärissä hankki Lauri kaupungista kotiin päin takaisin, sillä talvinen päivä kului väleen kaikellaisissa pikkuasioissa. Hän oli tyytyväinen kauppoihinsa ja hyvillään siitä, että sai rautatienjunista riippumatta lähteä noin vaan, niinkuin itseään halutti.
Tienposkessa, noin vähän yli puolimatkan kaupungista kotiin päin, oli synkän korven laidassa suuren mäen alla pieni metsätorppa, Rapakivi nimeltään. Siinä oli ennen nuorempina päivinä kaupunkimatkoilla otettu monet huimat humalat, juotu ensin omat leilit tyhjiksi ja ostettu torpasta lisää, sillä torpan väki piti salakauppaa. Nytkin pistäysi Lauri tulomatkallaan vanhan tavan mukaan torppaan puhalluttamaan hevostaan.
Ei oltu miestä nähty yli kymmeneen vuoteen, mutta hyvästi tunnettiin ja hyvänä pidettiin. Ihmeteltiin, mikä nyt oli päähän pistänyt, kun hevosella lähti, kyseltiin kuulumisia kaikenmoisia ja tarjottiin lopulta ryyppyäkin. Sitä ei Lauri ottanut, sanoi heittäneensä viinat niille teilleen, eikä olevan aikaakaan pitempiin viivyttelyihin, koska täytyi rientää kotiin, että aamulla pääsisi lähtemään rahatöihin. Noin puoli tuntia hän siinä istui pakinoiden ja sitten lähti taas.
Sää oli kirkas, mutta suojanpuoleinen. Oli sellainen keskitalven ilta, joka muistutti kevättä. Tuuli kohahteli silloin tällöin suvekkaasti ja alkoi nostaa pilviä etelästä päin, Laurin selän takaa, ja kotvan kuluttua tunsi Lauri jo niskassaan muutamia vetisenpehmeitä lumihiutaleita. Hän nosti lammasnahkaisen kauluksensa ylös, painoi lakkia alemmaksi, veti lointa polvilleen ja asettui oikein mukavasti reen perään kenolleen.
Keskitaivaalla ja pohjan puolella paloivat tähdet vielä kirkkaina, mutta vähitellen menivät taivaan rannat pilveen kaikkialta ja metsä kahden puolen tietä muuttui aivan mustaksi. Kohta oli leuto, talviöinen lumisade täydessä käynnissä, ja yksi ainoa kirkkaampi tähti pilkoitti enää melkein keskellä taivasta, jotensakin suoraan Laurin edessä. Se oli hänen mielestään jotakuinkin niinkuin kodin kohdalla. Hän katseli sitä tarkkaavaisena ja seurasi sen himmenemistä. — Sammuukohan sekin, vai vieläkö kirkastuu uudelleen — mietti hän. — Jos tuuli kääntyisi äkkiä pohjoiseen, niin vielä se ehtisi kirkastua uudestaan. — Mutta tuo pilven sakara tuossa kulkee kummallisen nopeasti, vaikka täällä metsässä ei käy tuuli ollenkaan. — Mikä voima niitä siellä ylähällä ajanee, ja mihin heillä lie kiire, — ne menevät menojaan ja sitten tulevat taas takaisin. — No nyt se viimeinenkin tähti jäi pilven taa —.
Lauria alkoi torkuttaa, ja hyvähän siinä oli vaikka torkkuakin selkäkenossa reen perässä, kun ei ollut kylmäkään. Ja kun ei ollut mitään ulkoapäin tulevia havainnolta, kääntyivät mietteet unisina sisäänpäin. — Mitähän eukko sanoo, mietti hän, kun otetaan esiin se uusi ja kaunis villahuivi, jonka hän oli tuomisiksi ostanut juuri niillä samoilla markoilla, jotka muuten olisivat junakyytiin menneet. Ja Pekka sitten, vanhin poika, sille oli omiin nimiinsä hyvä veistinkirves, jota se niin kauvan oli pikku nikarruksiinsa mielinyt. Siitä paisuu miestä, siitä Pekasta, — huomenna se jo nähdään — hän paneekin sen ajamaan halkokuormaa ja itse katselee ja raivaa vaan ajoteitä metsästä ulos. Siihen se kyllä pystyy, ja pystyy se jo kohta veropäiviäkin tekemään kartanoon. — Pekka saa ajaa ja Ville poika tekee pinoa asemalla. He ottavat rahaa vahvasti — toimeentulo torpassa paranee, kun heitä on kolme miestä yhdessä hommassa — hänelle tulee itselleen helpommat päivät jo vähitellen — ja kyllä sietääkin — hohhooh —.
Lopulta nukkui Lauri kokonaan ja hevonen juosta hölkytteli omaa juoksuaan, sitä nopeammasti yhä, jota tutummaksi tunsi tien käyvän. Siinä oli taloja ja torppia, joitten pihamailla ja porteilla oli monasti seissyt, tuli laajoja vainioita, joilla oli monta kovaa päivää saanut astuskella. Mutta nyt ei onneksi tuntunut ohjaksen nykäsyä minkään veräjän kohdalla ja ruuna juoksi erinomaisen hyvällä päällä kaikkien niitten ohi. Tuli taas metsää, pitkää pimeätä kuusikkoa, ja tie painui loivaksi alamäeksi, jossa juoksu kävi yhäkin huokeammasti.
Ruuna heristi korviaan — mitä se oli? Ei se ollutkaan kuin aivan tuttu kohina ja vihellys, joka kuului metsän takaa. Se oli niin tuttu, että hän oli kuullut sen koko ikänsä, monta kertaa joka päivä, laitumella, työssä ollessaan, tallissakin yön aikana. Mutta yht’äkkiä kohahti se hirveän läheltä, ja samassa silmänräpäyksessä näki ruuna aivan kupeeltaan kauhean, häikäisevän valon, jonka senkin oli kyllä ennenkin nähnyt, vaan ei milloinkaan vielä niin peljättävän läheltä eikä niin päällepuskevan näköisenä. Hän ponnisti takakinttujaan ja otatti laukkaan, päästäkseen hirviöstä ohi. — Uh, kuinka se nyt riipasi sieltä takaa, niin että oli suupielet haleta ja lavat mennä sijoiltaan, ja nyt se pisti ja löi häntä kylkiin ja jalkoihin herkeämättä, joka askeleella, vaikka hän henkensä edestä nelisti —.
Eikä se lakannut lyömästä, ennenkuin ruuna seisattui omaan tallin katokseen, vavisten ja syvälti puhaltaen. Siinä se sitten seisoi aisantyngät vempeleestä rempottaen ja alkoi lopulta hörähdellä, kun ei kuulunut valjaitten avaajaa——
Se oli Pietarin postijuna, joka edellisellä asemalla oli jonkun vaurion vuoksi myöhästynyt puolisen tuntia ja jota koneenkäyttäjä nyt vei Helsinkiä kohti lisätyllä höyryllä, voittaakseen viivytyksen takaisin. Maantie kulki parin kilometrin päässä Taipaleen torpasta rautatien yli, ja ratavartija oli kyllä määräaikaan sulkenut siinä portin, mutta kun juna oli niin paljon myöhästynyt, oli portti jonkun kulkijan vuoksi avattu ja jäänytkin sitten uudelleen sulkematta.
Kun juna saapui asemalle, roikkui koneen lumiauran päällä reen pirstaleita ja yläpuoli Taipaleen Laurin ruumista — — —.
Oliko se sattuma — oliko se sallima — vai vaaniiko ihmisen vaellusta täällä maailmassa joku järkkymätön kohtalo —?
Minä en ole eilen syntynyt — kaukana siitä. Olen jo niin vanha, että tuskin enää kaikin ajoin muistan syntymävuottani. Otsani on kurtuissa, poskeni ryppyjä täynnä. Päälakeni voin kyllä useimmissa tapauksissa pitää hatulla peitettynä, sillä minulle sattuu aniharvoin sellaisia tilaisuuksia, joissa sen paljastaminen muitten läsnäollessa olisi välttämätön, mutta leukani täytyy minun aina pitää sileäksi ajeltuna niinkuin kuorittu nauris, ett’ei se paistaisi harmaalta, sillä sitä en voi millään peittää. Jos sitä vielä alkaisin peitellä, esimerkiksi villahuivilla, niin pidettäisiin minua ainakin satavuotiaana. Ja se olisi sentään jo liikaa.
Kaikki tämä ei haittaisi mitään, jos minulla vaan olisi täydet oikeudet olla vanha. Minä saattaisin kulkea vapaasti, reimasti, ja antaa partani kasvaa. Kurttuinen otsani ja harmaa leukani tuottaisivat minulle ehkä vaan kunniaa, niinkuin muillekin vanhoille, joitten elämä on ollut työ ja vaiva — niinkuin useimmin uskotaan. Minä saattaisin käydä teaattereissa, laulajaisissa ynnä muissa kansankokouksissa, antaa päälakeni hohtaa kunniakseni ja sanoa nuoremmille hyvällä omallatunnolla: »anteeksi, minä tahtoisin istua», tai: »väistäkäähän hiukan, minä tahtoisin lähemmäksi», tai monasti suoraan ja lyhyesti vaan näinkin: »minä tulen täältä»! Ja minä saattaisin istua hienoilla päivällisillä hienojen naisten keskellä, ja he osoittaisivat minua kohtaan suurta huomaavaisuutta, katselisivat minua ehkä peittelemättömällä ihastuksella ja päästäisivät ruusuisilta huuliltaan makeita sanoja, ja minulla olisi oikeus käyttää kaikki tämä hyväkseni — jos minulla vaan olisi oikeus olla vanha.
Mutta nyt, — — — no saattepa kuulla.
Olen joskus sattunut ihmisten seuraan, joille ikä jo on antanut arvokkaisuutta ja sananvaltaa, suoraan sanoen: auktoriteettia. On puhuttu viisaita sanoja elämän kokemuksista ja tehty johtopäätöksiä ja tuomioita niitten nojalla. Mutta jok’ikinen kerta, kun minä tällaisissa tilaisuuksissa olen muistanut olevani myöskin jo vanha ja luullut jotain nähneeni ja kokeneeni, ja siihen luottaen avannut suuni, on minut pahanpäiväisesti nolattu.
Tässä yksi esimerkki monien joukosta.
Istuin kerran ikään eräässä seurassa, jossa keskusteltiin monista mitä tärkeimmistä kysymyksistä yhteiskunnan alalla, lasten kasvatuksesta, äitien pyhistä tehtävistä, nuorison riennoista, nykyaikaisista höllistä rakkaussuhteista ja muista sellaisista. Muistin onnettomuudeksi sillä kertaa ikäni hyvin, aijoin vetää korteni esiin myös ja sain tilaisuuden avaamaan suuni.
— Mitä nykyaikaiseen lasten kasvatukseen tulee — jotensakin siihen suuntaan muistaakseni aloin puhua — niin syrjästä katsoen näyttää siltä, kuin niitä opetettaisiin ryömimään vanhempain ihmisten nenälle, ennenkuin vielä osaavat kunnolleen ryömiä edes lattialla.
Siihen loppui puheeni. Sen enempää ei minun mielipidettäni suvaittu kuulla, ja tämä suvaitsemattomuus osoitettiin jotensakin nenäkkäillä keskeytyksillä, joita singahteli joka taholta niin että korvani kuumenivat, mutta varsinkin rouvain puolelta. Kymmenkunta paria pilkallisia ja murhaavan pistäviä silmiä oli suunnattuna minua ainoaa onnetonta kohti.
— Syrjästä katsoen todellakin, hah hah haaah! Mies, jolla ei ikänä ole ollut omaa perhettä, eikä tule olemaankaan, ei lasta ei vaimoa, puhuu syrjästä katsoen — — —
— Näin voi puhua ainoastaan se, jolla ei ole pienintäkään kokemusta, ei hämärintäkään tietoa missään yhteiskunnallisessa kysymyksessä, sillä — — —
— Niin, kuinka voi tietää mitään yhteiskunnasta, kun ei ollenkaan tunne sitä sidettä, sitä laitosta — — —
— Sitä pyhää laitosta — — —
— Anteeksi rouva Hanhelin — — — niin, sitä pyhää laitosta, jolla koko yhteiskunta lepää ja josta koko muu elämä — — —
— Sitä pyhäin ihmisten yhteyttä — — —
— Tämä on jotain aivan hassua, tämä on kurioosia — — — nuorukainen, perheetön mies alkaa tässä viisastella kokemuksillaan — — —
Koko seura oli yksimielinen siitä, että niin todella oli asian laita, ja tämä kysymys, tämä minun oikeudeton pyrkimiseni vieraalle alalle, joutui vähitellen pohjaksi koko keskustelulle ja minä jäin kuin jäinkin siihen kurioosumiksi, jota katseltiin ja käänneltiin joka puolelta.
Vihdoin lausui eräs joukossa istuva vanha herra oikein mehevän loppuponnen koko juttuun, joka ponsi jääköön tässä mainitsematta, ja eräs rouva (ei hänen omansa, vaan jonkun toisen) ihastui siitä niin hurjasti, että minusta näytti, kuin olisi hän tuskalla voinut hillitä itseään kavahtamasta tuon sukkelan herran kaulaan. Luultavasti hän sen jälestäpäin tekikin jossain toisessa tilaisuudessa, jossa kysymys yhteiskunnan pyhästä pohjalaitoksesta ei ollut niin tärkeä.
Mutta minä riensin sieltä hiki otsani poimuissa pois, ja tuntui kuin minut olisi sieltä potkittu ja mukiloitu ulos, niinkuin pyhäin joukosta, johon en ollut kelvollinen tulemaan.
* * * * *
Minua on aina suuresti huvittanut maalaiselämä, ja on minulla paljon kokemusta kaikenlaisissa maatalouden askareissa. Sen vuoksi hain kerran isännöitsijän tointa eräässä suuressa kartanossa luullen olevani vanhana maanmiehenä pätevä hakemaan sitä. Lähetin kaikki mahdolliset paperit ja »suositukset» patruunalle ja anoin nöyrimmästi päästä huomioon otetuksi.
Ei kuulunut mitään vastausta.
Tein vartavasten matkan itse paikalle katsomaan, kuinka asian laita olisi.
Kartano oli komea, ainoastaan ovikello ja portieri puuttuivat. Astuin eteiseen ja avasin siitä umpimähkään sen oven, jolle vaistoni vei minut, huomaamatta ensiksi käyttää rystöäni ovipeilissä.
Vastapäätä ovea istui pöydän takana lihava herrasmies, niinkuin viiden karpion jyväsäkki, pää paljas niinkuin minullakin, mutta naama sileä ja punakka. Hänellä oli pitkä sikaari hampaissa, vasemmassa kädessä joku paperi, mutta oikean käsivartensa oli hän kietaissut nuoren, reippaan näköisen naisen vyötäröille, joka seisoi hänen vieressään pöydän takana ja silmäili eteenpäin kumartuneena samaa paperia, jota herrakin.
Olen maailmassa nähnyt ja kokenut yhtä ja toista, ja yhdeksi pahimmista ja loukkaavimmista asioista tiedän sen, kun joku aavistamattomasti tulee häiritsemään ihmisiä heidän tärkeissä toimissaan. Käännyin siis ovea kiinnivetäissäni silmänräpäyksessä selin huoneessa olijoihin, ja vasta tämän kömpelön ja kollomaisen tempun tehtyäni näytin heille kumartain etupuoleni.
Heidän äskeinen asentonsa oli siinä lyhyessä hetkessä koko lailla muuttunut. Herra piteli molemmin käsin paperia ja nainen seisoi pari askelta sivummalla, totisen ja virallisen näköisenä, mutta jonkun verran hermostunutta punaa kasvoillaan.
— Onko minulla kunnia puhutella patruunaa itseään — — —?
— Kyllä — — — olkaa hyvä, istukaa hetkiseksi. Meillä on tässä juuri meijerin kuukaustili silmäiltävänä.
Hän osoitti ovipielessä olevaa tuolia, minusta nähden hieman tuskallisella käden liikkeellä.
— Jaha — puhui hän, kolistellen tuhkaa sikaristaan — kaksitoistatuhatta neljäsataa neljätoista kiloa maitoa à yksitoista penniä — ja voita — — —joo, kyllä tämä lyö yhteen — nettomarkoissa tuhat kuusisataa — — — ja teidän kuukausipalkkanne — — —
Hän otti pöytälaatikosta rahaa ja ojensi naiselle, joka kumarsi, vetäytyi selkä edellä pöydän takaa pois ja lähti huoneesta, katsomatta ollenkaan minuun. Ohitseni astuissaan sipsahutti hän ainoastaan jalkaansa lattiaan, juuri kuin olisi unohtanut nostaa sitä tarpeeksi korkealle.
Minä puhuin asiani.
— Tässä on ollut vähän vaikea valinta, selitteli patruuna. — Teillä on kyllä mainiot paperit ja suosituksiakin — olette oppinut mies — mutta todistuksistanne ei käy ollenkaan selville, oletteko vanha mies vai nuori — minä haluaisin vanhaa.
Hytkähdin mielihyvästä. Kerrankin siis ikäni antaisi minulle etusijan.
— Niinkuin patruuna näkee, en ole enää poikanulikka — — —
— Sen kyllä näen, mutta te ymmärrätte minua väärin. Tarkoitan, oletteko perheellinen mies vaiko naimaton.
Siinä se oli!
Koetin selitellä asiaa oman käsityskantani mukaan, vaan se ei auttanut.
— Jaa jaa, sanoi patruuna jotensakin tiukasti ja rypisti silmiään, joita hiukan näkyi paksulihaisten poskipäitten takaa — löytyy asioita, nähkääs — — ikävyyksiä saattaa tapahtua, katsokaas, hm! Minulla on nuori meijerska — karjakot ovat nuoria, hm! Minä tahdon, että talossani vallitsee järjestys sekä siivo ja hyvä henki. — — — Niin, hyvästi, hyvästi! Suokaa anteeksi, olisin pyytänyt teitä jäämään päivällisille, mutta rouvani ei satu olemaan kotona — te ymmärrätte, niin, hyvästi, hyvästi — — —!
* * * * *
Minulla ei ole oikeutta olla vanha, sen olen aina ja joka kohdassa huomannut, mutta tuhatta hullummasti saattaa käydä, jos joskus erehdyksessä satun muistamaan itseni vielä nuoreksi.
Sellainen erehdys sattui minulle tässä aivan hiljattain. Olin kaupungissa käydessä joutunut nuorten seuraan, jossa rakkaus ja sulo ja iloinen huolettomuus vallitsivat ja jossa palavien povien salainen tuli levitti mehevätä lämpöä ympäristöön niinkuin näkymätön kiuvas.
Minun tuli siinä niin leppoisan lämmin olla, minunkin poloisen, jäseneni nöyrtyivät, nuortui vereni, ja unohdin kokonaan olevani vanha. Aloin lörpötellä ja nauraa niinkuin muutkin, iskeä merkitsevästi silmää ja tehdä sulavia kumarruksia.
Kuinka ollakaan, silmäni sattuivat kohtaamaan erään nuoren kaunottaren, joka istui yksinään eräässä sivuhuoneessa, erillään muusta joukosta. Yht'äkkiä tuli mieleeni joku välttämätön asia kulkea sen huoneen läpi, jossa hän istui, ja ohikulkeissani tuntui minusta, niinkuin hän olisi katsellut minua sangen suurella huomiolla, vakavana ja melkein surumielisen näköisenä, istuissaan siinä välinpitämättömänä muun seuran ilakoimisesta.
Oliko hän nuori?
Jaah, sitä on nykyajan naisista monasti melkein mahdoton vakuuttaa, ja tiennee sen useimmissa tapauksissa ainoastaan papinkirja sekä asianomainen itse.
Oliko hän kaunis?
Minun silmissäni hän oli todellinen kaunotar, vaikka muitten mielestä ehkä unohdettu kaunotar, koska hän istui yksin. Mutta sen parempi minulle. Minä menin ja istuin rohkeasti hänen rinnalleen, eikä hän siitä näyttänyt ollenkaan säikähtävän.
Se seikka lisäsi vielä rohkeuttani, ja nyt olin mielestäni jo niinkuin viisikolmatta vuotias. Häntä näytti huvittavan jutella kanssani ja minusta alkoi tuntua niinkuin me olisimme olleet vanhat tutut, jopa oikeat ystävät. Kohta olin jo niinkuin tuossa kuudentoista korvilla, esitin lähempää tuttavuutta hänen kanssaan ja taisin alkaa löpistä jotain muutakin — — — mutta hetken kuluttua nousi hän kiivaasti ylös ja puhui itkevällä äänellä, yli olkansa, jotain häväistyksestä, ja heitti vielä poistuessaan matkan päästä minulle seuraavat lohdulliset sanat: »sedän olisi pitänyt puhua tuollaista asiaa neljännesvuosisataa sitten — vaikka minun mammalleni — silloin se olisi ollut ehkä jonkun verran järjellistä — — —».
Hän meni jäykkänä saliin, mutta hänen itkevät silmänsä ja kiivaasti kohoileva povensa olivat tainneet paljastaa minun syyllisyyteni, sillä ovelle ilmestyi ihmeellistä liikettä, ja minä huomasin olevani jotensakin samallaisessa asemassa kuin valokuva panoraamassa.
En oikein muista, kuinka siitä suoriuduin, mutta kun vapisevin käsin ja hermostuneella kiireellä etsin hattuani eteisessä, kuulin salista repäisevän naurun rähäkän ja aina välillä jotain puhetta »siitä vanhasta hassusta», ja eräs todella nuori herrasmies tuli seisomaan salin ovelle, arvatenkin pitämään silmällä minun hattuvalintaani.
Oih, sinä petollinen Eevan tytär, joka katseellasi sait minun niin kokonaan unohtamaan ikäni! Miksi katsoit minuun ollenkaan? Kangastiko sinun sielusi surumielisiin kuvastimiin joku nuorukainen, jota ajatellessasi vaan sattumalta käänsit silmäsi minuun, vai olisiko sinun rintaasi pujahtanut ohi menevä säälin tunne minun surkastunutta olemustani kohtaan?
Tähän suuntaan mietiskellen astuskelin murhemielisenä katua ylös, toista alas, ja tulin lopulta täysin selville siitä, että pahin vaara minua uhkaa silloin, jos erehdyn kuvittelemaan itseäni nuoreksi. Sillä vihdoin huomasin minä seisovani sporttikaupan edustalla miettimässä ensi kertaa ijässäni jonkunlaisen ampuma-aseen ostoa — — —
Mutta eihän minulla ole oikeutta olla vanhakaan, siitäkin olen yhtä täysillä perillä. Onko minulla oikeutta olla mitään? Siinä pulmallinen kysymys.
Tämä on todella pirullinen tila, johon olen joutunut ja jossa minun täytyy elää, tämä tällainen tyhjä ja pohjaton keskiväli. Suo siellä ja suo täällä. »Todelliset» vanhat eivät tunnusta minun vanhuuttani ja »todelliset» nuoret kutsuvat minua sedäksi. Tämä on totisesti vaikea asema.
— Onkohan sinulla vaan minun silmälasini taas nenälläsi siellä? huusi setä avoimesta kammarin ovesta emännälleen toiseen huoneeseen, kun huomasi hänen istuvan siellä kiikkutuolissa ja lasit päässään tarkastelevan sukankudinta, josta luultavasti oli silmä pudonnut.
Itse puuhasi hän kammarissaan puhdistaen pyssyään, rasvaillen ja hangaten sitä, niin että hiki valui otsasta.
Hän ei ollut kenenkään oikea setä, sillä hänellä ei ollut edes veljeä eikä sisarta, mutta sedäksi häntä sentään kaikki lähemmät tuttavat kutsuivat, ja varsinkin oli hän »setä» kaikille viina- ja jahtiveikoille, mitä paikkakunnalla oli, ja vielä kaikille niillekin, jotka etäisemmiltäkin seuduilta sattuivat sellaisilla asioilla pitäjässä liikkumaan. Eikä niitä ollutkaan vähän, sillä kymmenet kaupunkilaisherrat kulkivat joka syksy paikkakunnalla sunnuntaimetsästyksillä, ja kaikkien niitten kanssa oli setä tullut lähempään tuttavuuteen. Ja jos milloin metsälle mentiin, tai jos suurempi juominki sattui, erittäinkin herrain kesken, siellä oli setä aina mukana, usein kutsuttuna, mutta useammin vielä kutsumatta, niinkuin sattumalta joukkoon joutuneena. Ja aina se setä sattuikin siihen, missä miestä tarvittiin, sillä hän oli pitäjän jahtivouti ja oli virkansa johdosta yhä liikkeellä, milloin milläkin kulmalla laajaa seurakuntaa.
Oli elokuun yhdeksännen päivän ilta ja puoliyöstä alkaen loppui hyödyllisen metsänriistan rauhoitusaika. Sitävarten setä nyt pani aseitaan täydelliseen kuntoon, vaikka kyllä hän pyssyistään piti suuren huolen ainakin ja teki niillä tavantakaa koeampumisia asuntonsa portailla aitan seinään, jota väliä oli tasan kaksikymmentä askelta.
— Te olette kelvottoman muistamattomia, te vaimoihmiset. Sinä olet joka päivä kuullut, että minun silmälaseihini ei saa kajota, ja joka ikinen päivä sinä niitä sentään pitelet, kuljettelet niitä ja lopulta sotket ne pois oikeilta paikoiltaan, tai pistät väärään koteloon, niin että kun minun pitäisi ottaa kirjoituslasini, niin saankin päähäni jahtilasit, ja jos milloin metsälle lähden, niin eikö pidä sattua niin kirotusti, että silloin melkein aina kirjoituslasit joutuvat mukaani.
Emäntä ei vastannut mitään, kutoi vaan tyynenä sukkaansa katsellen silmälasien yli ikkunasta pihalle, ja sellainen välinpitämätön äänettömyys suututti setää vielä enemmän, niin että hän jatkoi torumistaan äityvällä voimalla. Mutta emäntä tiesi, että vastaansanomisesta saattoi nousta vielä pahempi rähäkkä, ja senvuoksi koetti hän olla äänettä niinkauvan kuin mahdollista.
Vihdoin nosti hän päänsä kutimesta ja asetti silmälasit nenältään pöydälle.
— No ole nyt jo tuossa! — Niinkuin sinä et näkisi ilman silmälaseja kantaa vallesmannin eväslaukkua ja viinapulloja, vanha houkko, vastasi hän sedän pitkään moitesaarnaan väsyneesti naurahtaen, nousi tuolistaan ja meni koettamaan uunin suulle villavaatteella peitettyä kahvipannua, vieläkö se olisi kuuma.
Tästä vastauksesta olisi tainnut olla ikävät seuraukset, mutta setä oli siksi juhlallisella tuulella, siksi jahtitunnelmain vallassa ja touhuissaan, että hän malttoi mielensä ja meni jotensakin rauhallisena itse ottamaan lasit pöydältä, mihin emäntä oli ne laskenut. Sitten puhaltaa hohotti hän niihin kummaltakin puolen, otti pyyheliinan seinältä ja alkoi sillä hangata niitä.
— Vai sinä tahtoisit tehdä minusta vallesmannin eväslaukun kantajan, puhui hän laseja hangatessaan. — Minähän olen herra niinkuin hänkin, sen kyllä tiedät.
— Minä herra, sinä herra, kumpi meistä kontin kantaa, hymähti emäntä. —Mutta sinä kannat aina.
— No jos joskus kannankin, niin en kanna renkinä hänen eväitään, vaan teen sen hyvähyvyyttäni, niinkuin palveluksena vertaiselleni kumppanille — ja samasta pullosta otan ryypyn ja otan osaa jahtiin niinkuin muutkin herrat. — Kas niin, nyt ne ovat kirkkaat. Pitäisit ne puhtaina edes siitä hyvästä, että niitä aina käytät.
Hän asetti lasit päähänsä ja katsoi kämmeneensä, kuletti kämmentään etäämmälle ja toi sen taas ihan nenänsä eteen kallistellen päätään ja rypistellen otsaansa, siristellen silmiään ja avaten ne taas selki selälleen. Sitten tähysteli hän kotvan aikaa ikkunasta aitan seinää, otti lasit päästään ja tähysteli välillä paljain silmin. Meni sitten ottamaan kammarinsa pöydältä kotelosta toiset lasit ja teki niillä samat temput. Pani ne pois ja asetti taas ensimmäiset lasit nenälleen.
— Nämä ne sittenkin ovat jahtilasit, puhui hän puolittain itsekseen. — Kumma kuinka ihmisen silmät saattavat heiketä. Pitäisi melkein saada uudet lasit joka vuosi. Ensi syksynä nämä ovat parahultaiset kirjoituslaseiksi, mutta ei näillä silloin enää ole metsälle mentävä.
Hän tähysteli taas aitan seinää, vuoroin toisesta, vuoroin toisesta ikkunan ruudusta. Sitten hypähti hän ottamaan pyssyn, vanhan kaksipiippuisen, suustaruokittavan haulikon, jonka juuri oli puhdistanut, ja alkoi sillä tähtäillä ikkunasta ulos.
— Vaan jos se liikkuisi — sanoi hän omissa ajatuksissaan ja alkoi viipottaa pyssyn piippua puolelta toiselle. Mutta piippu sattuikin liian lähelle akkunaa ja akkunalaudalla kasvava väkevä tuoksuinen pelargooni putosi lattialle, niin että ruukku särkyi, ja suuri parvi kärpäsiä surahti lentoon.
— Hyh! Sinä olet hurja niine pyssyinesi. Vanha mies niinkuin poikanulikka! huusi emäntä ja riensi korjaamaan kasviaan. — Kun tuolla kerran saisi edes otuksen!
Se oli vanha laulu, jonka säveltä setä ei saanut muuttumaan. Hän närkästyi siitä niinkuin aina ennenkin, mutta hän nieli närkästyksensä, pisti lasit povelleen, kokosi metsästyskojeensa kaikki ja lähti vallesmannille, johon häntä oli kutsuttu jo yöksi jahdin alkajaisiin, sillä sinne oli käveltävää useita virstoja.
Topakkana hän astui maantietä, taluttaen vitjoista luppakorvaa narttua, »tianaa», joka oli vallesmannin koiran pentu. Ja metsämiestä oli hän kiireestä kantapäähän, jalassa pitkävartiset saappaat, niin roimat, että hänen lyhyt vartalonsa upposi niihin melkein vyötäreitä myöten, päässä sulitettu hattu, varustettu kahdella pitkällä kukkometson sulalla, jotka setä kerran metsää käydessään oli lintujen kuopimapaikalta löytänyt. Ja saappaitten ja hatun välillä oli viheriää ja keltaista, ja kiiltävää metallia. Siinä pyssyt, ruutisarvet ja haulikukkarot, siinä torvet ja pyypiiskut ja kupeella mäyrännahkainen laukku, kukin kappale erivärisessä kantimessaan roikkumassa.
Uljas oli setä päältä nähden, mutta sisässä alkoi sentään liikkua levottomia ajatuksia. Ne olivat olleet lähes vuoden unohduksissa, mutta nyt ne taas tulivat esiin, aivan samallaisina, yhtä kiusoittavina ja hermostuttavina, kuin joka ikinen syksy ennenkin.
Hänellä oli ollut mielessään ihana ajatus, kaunis kuva ikänsä kaiken, mutta ei se ollut vielä koskaan toteutunut oikealla jahdilla, ei silloin, kun jänis vauhdilla kiitää koirain edellä, ei miesjoukossa milloinkaan, niinkuin hän olisi tahtonut.
— Mutta mitä, jos se huomenna tapahtuisi — mietti hän.
Ja tällainen oli hänen mielikuvansa.
Hän pääsee hyvään kohtaan seisomaan, sivummalle toisista, niin etäälle, ettei kukaan näe, ei kuule häntä. Jänis on tehnyt aimo sivuharppauksen, eksyttänyt koirat — jos hän itse voisi jollain tavoin saada koirat jäämään hyvin kauvas jälelle, jos olisi jotain keinoa siihen, niin silloin se tulisi hiljempää. — Se tulla löllöttelee häntä kohti polkua pitkin — ei kuin ahoa, aukeata ahoa, se on vielä parempi — hän on näreen takana piilossa ja antaa sen tulla ihan lähelle — sitten — hän hiljalleen viheltää — hyvin hiljaa vaan, ettei kuule muut kuin jänis pitkillä korvillaan — se istahtaa ja alkaa suutaan mutistellen kuulostaa, — — — hänellä on pyssy vakavasti näreen oksalla — ja sitten — hei! — — — sitten se kerrankin tapahtuu ja hän saa huutaa miesjoukossa, niinkuin ne toisetkin huutavat jäniksen kaatuessa. — Ja kun ne toiset tulevat luo, utelevat ja kyselevät, että mistä päin se tuli, kuinka se kävi — niin, kuinka se kävi? — Se kävi siten, että jänis meni sellaista hiiden hamppua — se meni vilauksessa tuosta noin, ei hän enää ennättänyt nähdä kuin vähän häntää, mutta hän jälkeen heitti, ja — — —
Setä seisoi keskellä maantietä, vihelteli ja tähtäsi vasemman kätensä etusormella tien sivussa olevaa kantoa, suu hymyssä, melkein nauravana. Sitten napsahutti hän peukaloa ja keskistään ja äännähti: — noin!
— Mitä siellä on, kun komsarjus noin viittoo? kysäsi samassa ääni hänen takanaan.
Siinä oli torppa tien sivussa ja muuan mies oli sieltä rientänyt jälessä ja saavuttanut sedän hänen huomaamattaan.
— Minä tässä vaan koirani kanssa reistailen, vastasi setä jonkun verran hämillään. Hänen päähänsä lennähti ajatus, että noin ne saattavat nähdä toiset metsämiehetkin. Sitä pitää varoa. — Minä ja vallesmanni menemme aamulla jahtiin ja taidamme ottaa akronoomin mukaan myös, sanoi hän sitten virallisen painavasti.
— Niinpä näkyy, niinpä näkyy, puhui mies ja alkoi kulkea sedän mukana.
— Oliko sinulla asiaa mitä? kysyi setä sellaisella äänenpainolla, josta selvästi ilmeni, ettei hän sallinut kenen tahansa kulkea rinnallaan ilman asiata.
— Olihan minulla vähän asiaa ja siksipä juuri mukaan riensinkin, kun näin, että komsarjuksen matka oli tänne päin. Tuo Nummelan Jussi on ollut minulle vähän velassa ja toi tässä viime viikolla velkakirjan, jonka poikansa on kirjoittanut — sen poika käy kansakoulussa — mutta siinä kirjassa ei ole todistajaa. Ajattelin, että poikettaisiin nyt yhdessä Nummelaan, niin komsarjus todistaisi. Kirja on minulla mukana.
— Äs! Ei minulla ole tässä aikaa poikkeilemaan, sanoi setä kärsimättömästi. — Eikä ole edes kirjoituslaseja mukanani. Minulla on vaan jahtilasit.
— Sepä sattui hullusti, sanoi mies. — Mutta eiköhän tuota sentään nimeään osanne piirtää vanhaa tottunuttaan?
— Ei se niin vaan käy. Velkakirja on tärkeä paperi.
Mies seurasi häntä kumminkin aina Nummelan kohdalle saakka, joka oli torppa sekin, pirtin ovi aukeava melkein suoraan maantielle. Siinä rupesi hän uudestaan pyytämään setää velkakirjaansa todistamaan. — Se olisi hänelle kovin tärkeä asia, sillä muuten saattaa käydä niin onnettomasti, että Jussi kieltää koko velan. — Piirtäisi vaikka sormeaan myöten nimensä paperiin. Ja hän pyysi ja pyysi.
Mutta Nummelan isäntä olikin nähnyt miehet maantiellä ja astui pirtistään ulos.
— Kyllä asia on, niinkuin naapuri on puhunut, sanoi hän, mutta ei sattunut tähän silloin ketään todistajaa. Jos nyt herra komsarjus olisi hyvä ja astuisi sisään, niin voitaisiin tässä ottaa pieni tiraus kaupantekijäisiksi, koska sattuu olemaan hiukan kotosalla. Kyllä minä otan koiran ja pistän tuohon — noh, katsos sitä, äkäinenpä sinä —.
— Tiana, soh, hyi! äyhkäsi setä. — Ne nuo narttukoirat. — Tiana häär hyi haraskissa susipraskan sööka täär pasop — — — se on siellä vallesmannilla kasvatettu, niin ei tahdo oikein totella muuta kuin ruotsalaista komentoa.
He astuivat pirttiin ja saarnamies otti velkakirjan taskustaan, levittäen sen pöydälle.
— Jaa, jos minä siitä jotain sanon, niin valehtelen, naurahti setä katsellen seisaallaan paperia pöydällä. — Mutta numerot sentään näen — seitsemänkymmentä viisi — ja kuusi korkoa.
— Niin on.
Setä asetti silmälasit nenälleen, vei paperin kädessään niin etäälle kuin ylettyi, väänsi vielä niskaansa taapäin ja koetti lukea.
— »Minä allekirjoittanut — — —»
— Ei, siinä seisoo »minä Jussi Nummela», oikaisi Nummelan pieni poika, joka seisoi seinemmällä.
Setä mutisti suutaan niin että huuliparta liikahti, ja katsoi lasiensa ylitse poikaan.
— Meidän poika, se käy kansakoulua. Tämä on sen tekemä tämä kirja, selitti isäntä.
— No jo minä ajattelin. Niin, niin, kyllähän ne tätä nykyä niitä koulujaan käyvät, mitä heissä sitten oppinevat. Mutta kunhan vanhaksi tulet, kunhan tänne pääset, niin laseja saat käyttää sinäkin, vaikka kävisit kymmentä koulua. Ja voi käydä silmiesi kanssa vielä niin hullusti kuin minunkin, ettet tule edes yksillä laseilla toimeen. Katsokaas, en minä oikeastaan näillä laseilla näe lukea enkä kirjoittaa, vaikka koetteeksi pistin päähäni. Nämä ovat jahtilasit ja näillä näkee vaan etäälle. Toiset jäivät tietysti kotiin, sillä eihän niitä molempia osaa yht’aikaa mukaansa ottaa. Jos olisi kirkas valo ja paperi tuolla tuvan toisessa seinässä, niin sitten kyllä näkisin näilläkin.
Nummela naurahti salavihkaan, sedän huomaamatta, ja lausui vakavana:
— Jos herra komsarjus sentään tahtoisi itse lukea paperin, niin minä pidän sitä täällä ikkunan luona —
— Oh, pöhkö! Mitä apua siitä olisi, sittenhän pitäisi kynänvarren kuitenkin olla niinkuin humaliston riu’un. Lukekoon poika sen, kun on kirjoittanutkin.
Poika luki kirjan ja setä veti rohkeasti seisaallaan siihen muutaman paksun koukeron ja vakuutti, että kyllä se näkyy ja kyllä hänen nimensä tunnetaan, jos paperi oikeuksiinkin joutuisi. Olivatko he koskaan nähneet esimerkiksi tuomarin nimikirjoitusta? Niin korkeasti oppinut herra, ja kulkee pännineen paperilla kuin harakka.
Ja kun oli otettu Nummelan vanhanaikaisesta kanttiinipullosta hiukan asian vahvistukseksi, rupesi setä puhumaan aamulla alkavasta jahdista ja kaikista ihmeistä, mitä siellä tulisi tapahtumaan.
— Nähkääs, kun minä ja vallesmanni — Ette te talonpoikaiset ja oikeaan jahtiin tottumattomat miehet käsitä sitä huvia, kun täydestä juoksusta vaan keikautetaan — noin — — —
* * * * *
Aamulla istuvat metsämiehet, setä, vallesmanni ja akronoomi kahden suuren ahon välisessä notkelmassa kapulasillalla, joka siihen on rakennettu karjan ylikäytäväksi. He ovat olleet liikkeellä jo hämäristä alkaen, kulkeneet mäkiä ja niittyjen noroja torvien räikinällä ja kovalla metelillä, mutta koirat eivät ole löytäneet ainoaakaan jänistä.
Kaiken muun sälyn lisäksi, jota riippuu sedän kupeilla ja sivuilla, on hänen selässään vielä koko aamun keikkunut viilekkeistä suuri, pullea reppu.
Nyt on reppu keskellä siltaa suu auki, ja miehet istuvat ympärillä.
— Vika on koirissa, sanoo setä suutaan massauttaen ja laskien kädestään siltapuulle tyhjän tinapikarin, joka oli otettu käsille metsäonnen parantamiseksi. — Vika on koirissa, huomaattehan sen. Tiana se seh! huutaa hän koiraansa, joka nuuskii näreitten juuria aholla. — Tiana häär, seh, seh! — Aivanhan tämän turpa on tulikuuma. — Noh, tiana, sööka nyt, sööka nyt — hu tu tu, kissa, kissa! — Sittenhän on ihme, ellei tästä — — —
— No nyt!
— Hei!
— Pass opp!
— Ei, ei! Elä sinne!
— Mene sinä tuonne!
— Minä menen sinne. Minun on valta määrätä, se on minun koirani!
— Mene vaikka helvettiin, minä menen kuitenkin tänne!
— Soh, soh sitä hätää! Nyt kaasitte matin.
Toinen koira oli ulahtanut jossain ahon laidassa ja sillalla syntyi täydellinen sekasorto. Kaksi pitkäkoipista miestä reuhtoi siinä niinkuin äkillisessä mielen häiriössä, hyppeli edestakaisin ja tölmi toinen toistaan ja välillä setää, joka heidän keskellään tulisella kiireellä kokoili eväitä ja koetti saada laukun suuta kiinni.
Hetken kuluttua ei toisista kuulunut, ei näkynyt mitään, setä yksinään vaan seisoi karjatiellä kapulasillan päässä ja hankasi silmälasejaan, kiihkeästi ympärilleen vilkuillen.
Koirain haukunta kulkea remusi ympäri ahoja ja poikkesi toisinaan etemmäksi metsään, mutta vihdoin alkoi se kuulua hyvin läheltä. Setä oli tuskin saanut lasit nenälleen ja hanat vireeseen, kun jänis jo tulla viiletti karjatietä pitkin ja sen kiivaasta tulosta saattoi heti huomata, että sillä oli aikomus kulkea suoraan poikki sillan.
— Voi sen vietävää, millä vauhdilla tulee — ja koirat kintereillä, vaikka äsken oli kyllä turpa kuiva ja kuuma, niin ettei sillä olisi luullut mitään haistavan —
Hän viheltää ja viheltää, viheltää jo innoissaan huulet pitkinä oikein kovaa ja nostaa pyssyn poskelleen, mutta jänis tulee vaan samaa vauhtiaan, ihan kuin se olisi kuuro ja sokea. Se menee jo sedän ohi sillasta ja hipasee melkein hänen saapasvarsiaan. Setä tekee pikaisen ympärikäännöksen, viheltää yhä kovemmin ja tähtää jäniksen jälkeen niinkauvan kuin sitä vähänkin näkyy. Mutta kun se on kadonnut kantojen ja mättäitten taa, kourasee setä niskaansa ja pyssy hänen vasemmassa kädessään painuu veltosti alas.
Koirat hyökkäävät ulvoen ohi ja ovat viedä sedän kumoon.
— Tiana hyi, tyhmä vouhkelo, murahtaa hän harmistuneena.
Mutta kohta kuuluu pamaus aholta ja koirain haukunta lakkaa.
— Siellä ne nyt taas huutavat ja tänne näkyvät roikottavan sitä saalistaan. Voi kovaa onnea, miettii setä.
Hän on masentuneena vaipunut sillankorvaan istumaan, käpristynyt melkein kokoon niinkuin siili, joka vaaran uhatessa vetäytyy piikkisen selkänahkansa sisään, koska hänellä ei ole muita puolustuskeinoja.
Sedällä oli sentään hiukan parempiakin keinoja puolustautuakseen lähestyvästä ivasanain tulvasta: ne hänen silmälasinsa.
— Niistähän hänellä oli elinaikainen tuska ja toinen tuska oli siitä vanhasta eukosta, joka niitä aina tunkee pitelemään ja sotkemaan — — — hän kyllä oli oikein tarkastavinaan, mutta erehdys siinä tuli sittenkin — kiireessä. — Naurakoot vaan, ei se naurusta parane. Onko hän sitten niinkuin muut onnellisemmat, muut heikkosilmäiset, jotka tulevat joka kohdassa toimeen yksillä laseilla, ei kuin nenälleen pistävät? — Hänellähän on niin ihmeelliset silmät, että pitää olla kahdet lasit, toiset joita käyttää huoneella, toiset joilla käy metsää —.
Mutta kun tuli viimeinen toimitus jäniksen ajossa, siinä ei setä tarvinnut silmälaseja eikä iskenyt harhaan. Hän oli laukkua avatessaan työntänyt ne otsaan ja katseli tinapikarin kirkasta pohjaa luonnollisilla silmillään, pitkin nenänsä selkää lasien alatse.
Jo useissa huudoissa jälekkäin oli Yläpellon Taneli kilvoitellut naapurinsa Alapellon Taavetin kanssa majatalo-oikeuksista Pellonkylässä, mutta aina vaan oli majataloa pysytetty Alapellossa, vaikka Taneli joka huudossa oli tehnyt yhä alempia tarjouksia. Tämä oli alkanut sapettaa Tanelia ja lopulta synnyttänyt hänessä sellaisen kateuden, että hän jo kauvan oli kulkenut suorissa kostotuumissa naapuriaan kohtaan. Monasti, pimeinä syksyöinä, oli hän luuhinut Alapellon rakennusten ympärillä, taskuissa kuivia tuohen käiväröitä ja tulitikkulaatikko, tai vaaninut matalaksi kumartuneena Taavetin ikkunan alla, kourassa suuri mukulakivi. Mutta aina oli joku salainen pelko estänyt häntä toimeen ryhtymästä ja hervaissut hänen kätensä.
Nyt oli vihdoin viimeisessä huudossa myönnetty majatalonpito Tanelille, koska naapurin huuto oli ollut kovin paljon korkeampi, ja uudestavuodesta oli muutto tapahtuva.
Koko joulun edun, mutta varsinkin joutilaat joulun pyhät on Taneli ollut kovassa jännityksessä, miettinyt ja luonut itselleen kuvia tämän tärkeän tapahtuman syistä ja seurauksista. Mutta varsinkin on hän vaivannut päätään sillä, kuinka naapuri mahtanee suhtautua tähän uuteen asiain tilaan, sillä eihän hän tavallisena ihmisenä voine aivan rauhallisena katsella vanhojen oikeuksiensa siirtämistä toiseen taloon. Ja vihdoin on hän mielestään tullut kaikista seikoista täyteen selvyyteen.
* * * * *
On uudenvuoden yö, kirkas, hiljainen ja tyyni pakkasyö. Suuri luonto lepää rauhassa raskasta talviuntaan, tietämättä aikain vaiheista tai vuosien käänteestä mitään. Ei näy merkkejä taivaalla eikä maassa, ei tähdissä eikä kimaltelevissa hangissa, että uusi vuosiluku olisi tulossa. Ei näy vuosipylvästä taivaan pielessä eikä numerotaulua, jonka ohi kiidetään: taivas on ijankaikkisesti sama, ja yhtä sileä silmäillä joka puolelta.
Eikä näy mitään muutosta tai merkkiä vuosien vaiheesta kylässäkään, joka harmaana häämöttää peltojen keskellä. Lumisilta katoilta pistävät mustat savupiiput näkyviin tänään niinkuin eilenkin, ja sen ne tekevät yhtä vakavina luultavasti huomennakin. Raitti on tyhjä ja autio, ei ääntä eikä liikettä, paitse silloin tällöin joku heikko rasahdus aidoissa, kun vanha, halkaistu kuusipuu kutistuu ja ääntelee pakkasen käsissä.
Tuntuu kuin koko kylä ottaisi uuttavuotta vastaan rauhassa nukkuen, antaisi sen tulla omia tulojaan unen näkymättömillä siivillä, niinkuin on tapa ollut ennenkin jo pitkät ajat, ainakin koko nuoremman sukupolven muistin. Sillä pitkä ja painostava on valvoa pohjolan talvinen yö, ellei mieli ole jollain erityisellä tavalla virkeä tai kiihoitettu. Ennen kotipolton aikana vanhat miehet kyllä lauloivat virsiä juhlayöt läpeensä, niin että vankat sävelet toisinaan kuuluivat kylästä kylään. Nyt on aika toinen. Kotipolton kirkkaalla nesteellä oli katkeruutensa ohella se hyvä puoli, että se teki miehet hartaiksi, tehtaan viina vie tavallisesti tappeluun tai tylsään uneen, ja useimmin se horastaankin suihin niin himokkaalla kiireellä, ettei malteta oikeata hetkeä odottaakaan.
Oli Pellon kylässäkin ennen muinoin otettu uutta vuotta vastaan virren veisuulla ja räiskyvillä takkavalkeilla, joitten loiste sulatti ikkunoista jäät ja heijasti kirkasta valoa kauvas hangille. Nyt nukutaan ja kylä on pimeä.
Yksi on sentään rakennus, joka tästä tekee pienen poikkeuksen, jos sattuu kylän raittia kulkemaan ja sen kohdalle tulemaan. Sieltä tuikahtaa vielä jäätyneitten pirtin ikkunain läpi heikko valo maantielle, näkyy hämärästi liikettä ja kuuluu epäselvää hörinää, vaikka kohta on puoliyö ja vuosien taite lähestymässä.
Kuusi miestä istuu pirtin perällä pitkän pöydän ympärillä, puhua mekastaen ja nauraa kohotellen, ja aina välillä lähtee joku joukosta liikkumaan ja teppailemaan lattialle tai pistäytyy avopäin pihalle. Vanhanaikuisten leveitten seinärahien kulmauksessa, ihan pirtin oikeanpuolisessa peränurkassa istuu, kyynärpäät pöydässä ja leuka kämmenissä, itse talon isäntä. Se on Yläpellon Taneli, roteva, hartiakas ja jysäniskainen mies, jonka heti tuntisi isännäksi, vaikkei koskaan olisi talossa käynytkään. Toiset pöydässä istujat ovat hänen molemmat renkinsä, joku kuleksiva päiväläinen, sekä kaksi mäkitupalaista, joitten pienet mökit kyhjöttävät kylän päässä, Yläpellon vanhassa sikopiirissä.
Miehet ovat kaikki tulehtuneen punakoita ja kova-äänisiä, silmissä samea kiilto, sellainen, jonka käytetty ja humalalla höystetty jumalanvilja vahvasti nautittuna saa aikaan. Pöytä on puolillaan mustia tehtaan olutpulloja, ja huolimattomasti ylitse ja syrjään kaadettu ruskea neste uittaa honkaisen laudan kuluneita syitä pitkin, tipahtelee niistä niinkuin mahla keväisen koivun kyljestä maahan ja sekoittuu lattialle tupakan porojen ja muitten karikkeitten kanssa miesten jalkojen alla limaiseksi liaksi.
Taneli, isäntä, nousee seisaalleen rahien kulmauksesta niinkuin puheenjohtaja, joka alottaa virallista kokousta, ja lyö kämmenensä märkään pöytään niin että tupa mäjähtää, ja pimeässä uunin nurkassa, sammuneen hiilustan ääressä torkkuva talon vanha täti hypähtää kirkaisten ja siunaten pystyyn.
— Miehet! hihkasee Taneli etukumarassa, nojaten molemmin kämmeninsä pöytään. — Miehet, nyt sitä aletaan elää tässäkin talossa. Yläpellossa aletaan elää, sanon minä, sillä onnen ohjat venähtivät kerran meidänkin puolelle, ja huomenna niihin tartutaan kiinni, tänä yönä jo, kello kahdeltatoista. Niin että jos sinulla on neljäkymmentä penniä rahaa, Hiskiias, sinä Alapellon vanha kakkurakkari, jos sinulla on neljä kovaa vaskista kolikkoa, niin huomenna saat jo sillä kurkkusi kosteaksi tässäkin talossa. Monasti sitä jo naapurissa kostutitkin ja sen itaran nylkijän pohjattomaan kukkaroon kannoit roposesi.
— Tulihan sitä kannetuksi joskus, kuinka kulloinkin sattui, hymähti Hiskiias, mäkitupalainen — mutta on oltu kantamattakin. Ja nytpä taidan siitä konstista lakata kokonaan, koska ei enää kuulu saavan edes ryyppyä oluen pohjaksi. Halkeehan sitä näin vetisestä tavarasta minun ikäiseni mies, jonka sisälmykset jo ovat tiukempien aineitten mukaan asettuneet.
— Ne ovat niitä ruumin koukkuja ja pahansuopain vehkeitä, eikä mitään muuta, ärähti isäntä, että kiellettiin kievarit ryyppyä matkustavalle taritsemasta; ja epäilenpä, että ovat naapurini Alapellonkin sormet olleet mukana siinä pelissä, koska hän koko syksyn on niin ahkerasti herrain puheilla koluutellut. Mutta menköön ryyppyoikeus, jos mennäkseen, olut ei lakkaa kuohumasta. Nyt juodaan oluella viinan hautajaisia, ja eikö ole visaa tämäkin, jos kohta vaatiikin hiukan väljemmän tilan? — Käykääpä kuopassa, pojat! Tänä iltana juotte ilman edestä, Taneli tarjoo. Ja pistetäänhän tuo nyt ensimmäinen kuorma poskeen tulijaisiksikin, kunhan sen verran jää, että on vieraan vara, jos huomenna sattuisi joku matkustava herra tai muu rahalla hakija. Kuoppaan pojat, se on Yläpellon Tanelin käsky, ja sitä on kuultava! — Alapellossa maataan jo, koska on pimeys ikkunoissa, mutta uskokaa minua, ei siellä Taavetti naapuri tänä yönä nuku.
Hän naurahti pahasti, kurkistettuaan ikkunasta ulos.
Rengeistä toinen kiskasi auki kuopan kannen keskellä tuvan lattiaa, toinen astui päreellä kuoppaan ja alkoi latoa sieltä pulloja lattialle.
— Lappaa heitä ylös vaan, täysi poritsuuni, huusi isäntä. — Nosta koko resu, mitä niitä yksittäin! Pitäisi siitä kymmenestä resusta johonkin riittää. Taavetti tuossa Alapellossa, naapurini ja vihamieheni, rikas vaivainen, otti aina vaan puoli kuormaa kerrallaan, mutta nytpä se siirtyikin kievari lopulta toiseen paikkaan, siirtyi Yläpeltoon juuri tänä yönä, porrasta ylemmä, jossa Yläpellon Taneli, köyhä mies, otti heti ensi kerralla koko kuorman, kymmenen resua. — Ääh, Taavetti räähkä, olisit nyt tuossa — — —! Mutta en minä sinua vaivaista vihaa, mitä turhia. Mutta sen vaan sanon, että olisitpa nyt näitten neljän seinän sisäpuolella, niin pullon kaulan työntäisin kurkkuusi, työntäisin koko pullon pohjaa myöten, sillä et sinä omallasi koskaan suutasi kostuttanutkaan, vielä vähemmin naapurisi suuta. — Itara olit, ruumin- ja kunnanmiesten avulla ja suosiolla, herrain häntyrinä koetit ikäsi kaiken kievaria pitää, sillä rikastuit ja nurkkiasi kostutit. Mutta muutos tuli vihdoin kuin tulikin, oikeushan se lopulta maan perii, ja asiain vilpitön meno, sanon minä — — — äh, mitä noita hauraita laseja tuossa, nyt se meni lattialle ja särkyi. Ota haarikka ja kaada siihen, ota vanha tukeva kaksikorva, juokoot herrat lasiastioista.
— Missähän haarikka lienee? kysäsi joku ympärilleen katsellen.
— Missä lie nurkassa piilossa, häveten pitkiä korviaan, tokasi toinen.— Hae häntä!
— Hae pöytään tänne kunniasijalle, se on kyllä sen arvoinen, huusi isäntä.
Se oli uunin pankolla, puolillaan kanaista kaljaa, ja mies, joka tarttui sen korvaan, avasi tuvan oven ja viskasi kaljan umpimähkään ulos.
— Siunatkoon tuota hullua, parahti vanha täti, joka uunin luota oli katseillaan seurannut haarikan kulkua ja tyhjentymistä, ennättämättä kuitenkaan hätiin. — Laittakoon kerran jumala kurkkuusi niin tulisen tuskan ja polttavan janon, että siihen henkesi heität, sinä humalainen roikale.
— Pyh, kas mun tätä! Kas tätiä nyt, kuinka äityy! Kanaat pinnalla purjehtii, ja tätä ei saisi viskata pellolle.
— Mitä höpisee täti siellä? äyhkäsi isäntä. — Pankaa levolle.
— Levolle tällaisessa räiskeessä? Menkää te ensin tiehenne. Jopa tuli elämä ja ryske taloon, jos tuota on ollut ennenkin. Jopa tuli! Hohhoih, siunatkoon jumala!
Vanhuksen sanoja ei enää kukaan kuullut eikä ottanut huomioon, sillä huuto ja naurun hohotus nousi vallan valtavaksi, kun haarikka, tehtaan oluella täytettynä alkoi kiertää pöytää. Kun se oli tullut isännän kohdalle, otti hän siitä aimo siemauksen, piti sitä vankasti molemmista korvista koholla ja alkoi puhua.
— Sinä vanha vakava haarikka, sanoi hän, sinä olet palvellut tätä taloa melkein minun muistinikäni, ja jouduitpa kunniasijalle nyt vielä ennen lahoomistasi. Ensi kerran kastuvat laitasi oikealla herrastavaralla, oikealla tehtaan panoksella. Kotoisesta oluesta olet kyllä ennen parempina aikoina täyttynyt niin monta kertaa, että jos ne kaikki yht’aikaa suustasi valuttaisit, niin hukkuisi koko tämä Pellon kylä. Tämä on isävainajani tekemä, tämä haarikka. Minä muistan, miehet, sen syntymisen vielä niinkuin unennäköä. Tuossa keskellä pihaa, niitten kahden suuren kiven välissä kasvoi kataja, paksutyvinen, aika rahnikko. Mutta kun äiti vainaja siitä usein taitteli oksia astiain haudevesiin, alkoi se vähitellen kuivua. Silloin kaatoi isäukko sen kokonaan ja teki astioiksi, ja siitä syntyi tämä haarikkakin. Ja tietäkääs mitä, ensi kerran koeteltiin tämän pitävyyttä kirkkaalla viinalla, oikealla kotipoltolla, ja hyvin se piti. Meillä rakennettiin silloin uutta aittariviä, ja juuri kun isä oli saanut kiristetyksi vanteet haarikkaan, saivat rakennusmiehetkin harjahirren aitan päälle. No mitä muuta, isä täyttää haarikan viinalla ja nousee aitan harjalle. Siellä se tyhjennettiin harjakaisiksi neljään pekkaan, eikä ainoakaan miehistä pudonnut maahan. Ne oli poikia ne! Mutta kuinka ollakaan, isä innostui hakemaan lisää, ja silloin yritti Tiilon Otto, joka oli hiukan heikompi muita, poksahtaa alakertaan, vaan isä ennätti tarttua housujen takapuoleen kiinni ja nosti miehen takaisin niinkuin kintaan. — 'Pysy täällä vaan miesten joukossa, mitä siellä alahalla vielä teet’, äyhähti hän. Ne oli miehiä! Minä istuin kivellä ja katselin, ja ajattelin vaan sitä aikaa, jolloin saisin housut jalkaani. — Mutta mitä kello on, joko tulee kaksitoista? huusi hän samassa hätäisesti, aivan kuin olisi unohtanut jonkun tärkeän asian, ja ponnahti kiivaasti seisaalleen. — Kyllähän meillä tässä on iloa ja valoa kuin Heikkilän häissä, mutta ajan juoksusta on yhtäkaikki pidettävä tarkka vaari tällä tärkeällä hetkellä. Ei sovi laiminlyödä laillisten oikeuksien vastaan ottamista kellonlyönnillä, ettei paha ennättäisi pistää sorkkaansa väliin. Onko jo kaksitoista?
Siirrettiin lamppua pöydältä ja tarkastettiin miehissä vanhaa taalalaista, joka tuvan perä-ikkunan vasemmalla puolella käydä kuuhkaili, vakavana ja rauhallisena, vaikka hiukan onnahdellen. Se uupui vielä puoli tuntia kahdestatoista.
— Hyvä on, vielä on aikaa, sanoi Taneli rauhallisempana ja alkoi astuskella lattialla raskain askelin, jonkun verran horjahdellen.
Miehet katsella tihersivät häntä kysyvästi ja kummastelevan näköisinä, ja jokaisen päässä pyöri tämä sama ajatus: mitä se oikein tarkoittaa ja mitä sillä on mielessä, kun kellosta niin kovin tarkkaa vaaria pitää? Osataan tässä olutta juoda ilman kelloakin ja osannee kai uusivuosikin tulla tällä kertaa niinkuin on tullut aina ennenkin. Kievarin pidon se kyllä saa nyt huomisesta, mutta tarvitseeko senkään alkaa niin ihan minuutilleen — — —.
— Tarkoitan naapuriani, Alapellon Taavettia, sanoi isäntä hetken kuluttua matalalla, mutta kireällä äänellä, niinkuin jatkona äskeiselle ajatusjuoksulleen, ja asettui taas pöydän taa istumaan. — Tässä kylässä ei kellään muulla ole pukinsorkkaa — eikä niitä ole monta minun tietääkseni koko pitäjässäkään.
— Kyllä vaan Anttilan lautamiehellä on sorkka molemmissakin jaloissa ja komsarjuksella on vielä häntäkin, sanoi Hiskiias, tupalainen, jota oli sakoitettu viinan myynnistä.
— On kyllä, vaikkei niitä näy saappaista eikä sortuutin alta, myönsi isäntä. — Mutta naapurin Taavetti on sittenkin pahin vihamieheni, hän on kiusaajani ja pahahenkeni, joka aina mielellään heittää mutkan jalkaani, varsinkin juuri tällä hetkellä. Minä olen haistellut jotain, minä tiedän jotain — olenpa kuullut kuiskailtavankin — — — mutta — — —
Hän pusersi leveän kämmenensä nyrkkiin, naputti rystöillä otsaansa katsellen viekkaan uhkaavana kulmainsa alta, ja jatkoi taas:
— Ei juoda sentään päätämme pöydän alle, miehet, sillä minä tarvitsen teidän apuanne heti kohta.
Miehet vilkuivat toinen toiseensa ja ympärilleen yhä kummastelevammin, aivan kuin salainen pelko tai joku paha aavistus olisi iskenyt heihin. — Mitähän tosiaan sillä on mielessä, mihinkähän se meitä näin yösydännä, aivan uudenvuoden yönä tarvitsee —?
— Juodaan sen verran vaan, että on paras rohkeus luonnossa, ja käsivarsissa jäntevin voima. Täytäpä haarikka vielä kerran, Heikki!
Kun miehet pysyivät äänettöminä ja yhä vaan katselivat toisiaan sekä isäntää humalan voimasta typertynein silmin, eikä kellään ollut enää oikein hanakkaa halua tarttua vastatäytetyn haarikan korvaan, rykäsi Kylänpään Kustaa, vanha vakava mies, toinen Yläpellon mökkiläisistä, ja alkoi puhua.
— Antakaas kun minäkin avaan suuni tähän asiaan, sanoi hän vitkalleen. — Minä en oikein saa päähäni, mikä isännällä on meininki. Ei suinkaan meidän vaan — — —
— Äs! ähäytti isäntä. — Ei sinun tarvitse päähäsi saadakaan mitään muuta, kuin että teet vaan mitä käsketään, mitä minä käsken, joka tässä olen isäntä ja hallituksen pitäjä. — Mitä? Mitä sinä mutiset? Luuletko tästä kostohommiin ja rosvotöihin lähdettävän! Ei toki rautaa jalkaamme hankita juuri kuin elämä alkaa. — Kievari muutetaan, siinä koko homma, kuulkaa nyt.
— Vai niin, no sehän on eri asia, mistä pappi lehmän saa. Mutta millä tavalla sitä tämän paremmin muutetaan? Nythän se on jo tässä talossa. Huoneet ovat kunnossa, hevoset tallissa, olutta lattiakuoppa puolillaan ja tässä kuskipoikia vaikka viiteen kyytiin.
— Vaan patsas, nähkääs, tuo punaiseksi maalattu hongan pökkelö! Se seistä jämittää vielä Alapellon portilla jäisessä maassa, ja se on se, joka on muutettava meidän portille juuri tänä yönä, juuri sillä hetkellä, jolloin vanha vuosi niskansa taittaa. Se on juuri se, joka on ainoa laillinen ja kaikkien nähtävä merkki siitä, että nyt ovat oikeudet meillä, vihdoinkin meillä.
— Jahaah, vai sellainen homma tässä vaan onkin, sanoi Kustaa rauhallisena. — Mutta onko se nyt pakosta muutettava juuri näin yösydännä?
— On, vastasi isäntä tiukasti. — Se on nyt juuri yösydännä muutettava. Kupernyörin korkea päätös on pantava minuutilleen voimaan, sillä maailmassa on monta mutkaa, niinkuin jo äsken sanoin, ja tässä meidän kylässä erittäin. Ja toisekseen, onpa tässä jo kiusaakin koettu naapurin puolelta enemmän kuin tarpeeksi, loppukoon rutosti siis, kun on loppumaan määrätty.
— On tainnut Alapelto hyvinkin tehdä pientä kiusaa isännälle tässä kievarijutussa. Eikö ollut tämä jo kolmas kerta kun olitte huutamassa? kysyi Kylänpään Kustaa.
— Kolmas oli, ja isävainajakin yritti jo yhden kerran, ja kaiken sen ajan — ja jo kauvan sitä ennenkin koottiin Alapellossa rahaa kievarin pidolla, rehenneltiin ja rikastuttiin.
— Mutta on siinä naapurissa sentään tehty vahvasti työtäkin. Ainakin ennen, kun minä nuorempana siinä kaksi vuotta palvelin — — — yritti Hiskiias, mutta isäntä keskeytti hänet kiivaasti.