The Project Gutenberg eBook ofYhden ainoan kerranThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Yhden ainoan kerranNovellejaAuthor: Kalle KajanderRelease date: January 2, 2024 [eBook #72594]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1911Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YHDEN AINOAN KERRAN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Yhden ainoan kerranNovellejaAuthor: Kalle KajanderRelease date: January 2, 2024 [eBook #72594]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1911Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Yhden ainoan kerran
Novelleja
Author: Kalle Kajander
Author: Kalle Kajander
Release date: January 2, 2024 [eBook #72594]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1911
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YHDEN AINOAN KERRAN ***
Novelleja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.
Yhden ainoan kerranVainottuSattuma — sallima — kohtaloko?Vaikea asemaSilmälasitKateus
Tiiveliin oli kesäksi tullut herrasväkeä Helsingistä, niinkuin niitten tapa on pyrkiä maalle virkistymään, vaurastumaan ja kokoomaan uusia voimia, että taas jaksaisivat talven siellä kaupunkinsa huminassa kuohua.
Taloa oli ensin kevätkesästä käyty moneen kertaan tutkimassa ja tarkastamassa. Oli käynyt vanha herrasmies ja lihava rouva, oli käynyt rillineniä nuoria herroja ja nauravia neitosia, oli tingitty ja hierottu kauppaa, sovittu maidosta ja voista ja maan tuotteista sekä pantu taksa hevoskyydeistä ja muusta palveluksesta. Ja kun vihdoin kaikki oli huomattu mukiin meneväksi, oli tultu suuressa joukossa ilon räiskeellä taloon, laulaen, nauraen, monenkirjavat pukimet, nauhat, harsot ja hetaleet rattailta hulmuten, ja tämä oli tapahtunut muutamaa päivää myöhemmin, kuin Tiivelin karja hännät sojossa oli ensi kertaa kirmaissut navetasta laitumelle.
Ja sitten alettiin kesän vietto. Käveltiin talon ympäristössä, milloin joukolla remuten, milloin hartaina parittain, joskus aivan yksittäinkin. Loikoiltiin nurmilla, istuskeltiin kivillä ja kannoilla, jonkun kerran seisoskeltiin lammen rannalla ja koeteltiin miehissä pettää pikku kaloja onkeen, jossa oli mahdottoman pitkä merenruokoinen vapa ja suuri punaiseksi maalattu koho, Tiivelin pieneen lampipahaseen nähden niinkuin pollari Helsingin satamassa.
Pidettiin luonnon ylistämiseksi jollain mäentörmällä istuen toisinaan oikeita hartaushetkiä, joissa ei puuttunut huokauksia eikä yleviä tunteen purkauksia, ja jotka saattoivat kestää tuntikausia, niinkauan, kunnes palvelija talon päärakennuksen portailla kumautteli mykevää metallilevyä merkiksi siitä, että ruoka oli herrasväelle valmista. Mutta jos sattui pieni kevätkesäinen sateen ryöppäys tai ohimenevä ukkoskuuro pyyhkäsemään yli paikkakunnan, silloin juostiin hatut ja hameenhelmat kainalossa, takinkaulukset pystyssä kotiin, ja morkattiin Jumalaa, vaikka isäntä seisoi paitahihasillaan pellolla, katseli taivasta ja sanoi hyvillä mielin muulle väelle: Jumalan kiitos, että kerrankin sataa, kunhan nyt sataisi oikein runsaasti.
Joskus luettiin, milloin ääneen useamman kuullen, milloin yksinään hartaaseen nautintoon painuneena jotain kauniskantista kirjaa, jossa puhuttiin rakkaudesta, siitä rakkaudesta, jonka voimalla ja turvin tämä ihmissuku lisääntyy, kasvaa ja täyttää maata. Ja silloin huokaili se lihava rouva ja vanha herra yhtä syvästi kuin koko nuorukaisjoukkokin.
Sillointällöin, ohimennen, yritettiin antautua keskusteluun jonkun kanssa talonväestä tai työmiehistä, mutta siitä ei syntynyt koskaan mitään kunnollista kanssapuhetta.
— Hyvää huomenta, isäntä! On niin äärettömän ihana aamu tänään.
Väki oli murkinalta töihin menossa.
— Päiv — — niin, huomenta huomenta! Onhan se ihana, kunhan vähän sataisi.
— Hm — niin! Mihin töihin nyt menette?
— Sonnallahan tässä ollaan, mutta pelto ryöppyy niin vietävästi. Sataa pitäisi oikein tuntuakseen. Eivät jaksa tänä vuonna nuo kevät-touvotkaan — — —
— Vai niin, vai niin, hm — — —
Siellä olikin todella navettapuolella ja pellolla sellainen mehevä lannan tuoksu, että ikkunat piti siltä suunnalta sulkea ja herrasväen oleskella koko päivä päällä tuulen, talon takana kohoavalla kankaalla.
Kaupunkilaisten joukossa oli eräs rakastunut ja kihloihin mennyt pari, häitä vailla vaan. Se oli joku kaukainen sukulainen, nuori hoikka tyttö, ja hienoviiksinen kaupunkilaisherra, jonka leukaa kannatti alituisesti puolen vaaksan korkuinen kiiltokaulus. He kaksi etsivät aina yksinäisyyttä ja kulkivat niin paljon kuin mahdollista syrjässä muista, neitosella tavallisesti kädessään punakantinen kirja, jota usein sylitysten luettiin.
— En käsitä näitä maalaisia, sanoi tyttö. — Kuinka ne voivat olla niin kylmiä ja jäykkiä, niin elottoman näköisiä. Niiltä puuttuu tunteita. Ne eivät ihan varmaan ymmärrä rakkaudestakaan mitään.
— Mitä sinä niistä, kunhan me vaan ymmärrämme, vastasi herrasmies. — Ja ehkä nekin siitä omalla tavallaan jotain tietävät — kyllä ne varmaan jotain tietävät.
— Eivät tiedä, intti tyttö. — Katsohan tuotakin talon vanhinta poikaa ja hänen nuorta vaimoansa! Vasta keväällä ovat viettäneet häitä ja ovat sen näköisiä, niinkuin eivät rohkenisi lähestyä toisiaan kymmentä metriä lähemmäksi. Toinen tonkii, vääntää ja koukistelee tuolla silmät juroina, niinkuin olisi yksinään koko maailmassa, toinen häärii täällä aivan kuin toista ei olisi olemassakaan. Ei ainutta hyväilyä, ei hellää sanaa, ei edes rakastavaa katsetta, ei mitään tällaista, kultaseni, tällaista — Ah!
— Aah!
— Ne ovat typeriä!
— No olkoot, mitä me niistä.
— Mutta se kiusaa minua. Minä tahtoisin, että ne olisivat toisellaisia, etteivät ne meitä aina töllistelisi, kun me kävelemme, vaan että ne tuntisivat itsekin jotain sellaista, kuin mekin.
— Ehkei niillä ole aikaa sellaiseen, sanoi herra naurahtaen.
— Oi jumala, ja minulta kun tahtoo aika loppua kesken vaan pelkkään siihen — — —
He nousivat ylös kiveltä, jolla olivat istuneet, ja neitonen pisti sen punakantisen kirjan pieneen rihmaiseen laukkuun, joka riippui hänen käsivarressaan.
— Lähdetäänpä katsomaan, eikö meidän »carbonaro» vihdoinkin olisi tullut kotiin, sanoi hän, kääntyen vilkkaasti kumppaniinsa.
— Minulla olisi hirveä halu päästä kerran näkemään sitä hänen kuoppaansa sisäpuolelta.
— Sysi-ukko niin! Jos sinua haluttaa, niin lähdetään vaan, vastasi herra.
Ja he lähtivät käsitysten kävelemään kivikkoista polkua, joka siivosti talon peltoja kierrellen vei matalan lepikon ja katajikon läpi korkeammille maille ja suurempaan metsään.
Vähän matkan päässä metsän laidasta, missä mäen rinta taittui yhtätasaiseksi kankaaksi ja mihin sileärunkoisten petäjäin lomitse vielä hyvästi näkyivät talon rakennukset ja vainiot, avautui heidän eteensä ahon tapainen aukeama, ja aukeaman perällä kyhjötti pienen pieni mökki tai oikeammin maasauna, sillä se oli puoleksi maan sisään kaivettu. Keskellä aukeamaa oli sysimiilun tila ja sen kahden puolen korkeat läjät nokista multaa. Sivummalla oli mahtava röykkiö kuivia rankoja ja ahon korkeammassa laidassa näkyi vanha tervahauta, jota sortuneesta silmästä päättäen ei oltu enään pitkiin aikoihin käytetty.
Rakastava pari kiersi hiilimurskaa kartellen mökkisen eteen, mutta ovi oli etulukossa ja he huomasivat siitä, että asukas oli jossain kauvempana poissa. Oven pielessä, aivan katon rajassa oli pieni yksiruutuinen ikkuna, runsaan vaaksan levyinen ja saman korkuinen, ainoa valo-aukko koko asunnossa, ja neitonen alkoi tirkistellä siitä sisään, verhoten molemmin puolin kämmenillä silmiään. Mutta ruutu oli vanhaa punavihertävää lasia sekä vielä muutenkin likainen, niin että hyvin heikosti siitä saattoi mitään nähdä mökin sisäpuolelle. Vuode, jonkunlainen lautainen lava siitä näkyi, ja se täytti toisen puolen asumuksesta miltei seinästä seinään. Lavalta näkyi olkia ja jotain repaleisia vaatekappaleita.
— Ja tuossa se makaa! huudahti neitonen. — Katsohan, katsohan, voi hirveätä! — Mutta on sillä kahvipannukin, näetkö, minä eroitan sen nyt aivan selvästi tuossa liedellä.
Siellä oli todellakin liesiuuni, huoneen mukainen sekin, mutta oikein uloslämpiävä, ja liedellä oli todellakin pieni nokinen kahvipannu.
— Voi, voi, kukahan sille keittää kahvia?
— Itse tietysti.
— Itse tietysti niin.
— Eihän sillä ole keittäjää.
— Niin, eihän sillä ole keittäjää. Minua niin huvittaisi keittää sille kahvia tuossa pannussa, jos se olisi kotona.
— Ja joisit sitten sitä hänen kanssaan tuolla oljilla istuen. Sitä olisi hauska katsella!
— Fyy, mitä sinä voit ajatella! Minä vaan keittäisin tietysti, ja katselisin, olisiko hän siitä hyvillään.
Herra nauroi ja he jatkoivat leperrystään.
— Kyllä ne »carbonarit», joista luettiin, olivat varmaankin kaikki ihan tällaisia, kuin tämä meidän sysi-ukko. Pitkiä, rotevia, tummaverisiä ja tulisia —
— Ja onko tämä mielestäsi niin tulinen? Pitkä ja musta hän kyllä on — — —
— On hän tietysti nuorena ollut tulinen, sen minä näen nytkin vielä hänen silmistään. Mutta olihan heissäkin tietysti sekä nuoria että vanhoja.
— Jos hän olisi viittäkymmentä vuotta nuorempi, niin pelkäänpä, että saisin hänestä vaarallisen kilpailijan, sanoi herra, taas naurahtaen.
Tyttö painoi vikkelästi kämmenensä hänen suulleen, ja hän antoi sen olla siinä aivan tyytyväisesti, hymähteli vaan.
— Puhu sinä, mitä haluat, mutta tässä ukossa on jotain intresanttia, jotain puoleensa vetävää, olkoon niin vanha, niin musta ja likainen kuin onkin.
— Sitä ei voi kieltää.
— Hän on toisenlainen, kuin nämä muut maalaiset, vaikka kyllä yhtä juro ja harvapuheinen, kuin kaikki muutkin. Mutta hänen katseessaan on jotain — oletko huomannut, kuinka hän vastaan tullessa katsoo meitä?
— En ole siihen erittäin kiinnittänyt huomiotani, emmekähän ole häntä niin aivan usein nähneetkään.
— Mutta minä olen huomannut hänen katseensa joka kerta. Kumma ettei hänellä ole ollut vaimoa. Vanha emäntä sanoi, että hän on elänyt yksinään koko ikänsä. Kuinka sellainen voi olla mahdollista? Varmaan on hänellä nuorena täytynyt olla rakkaussuhteita, sen ilmaisee hänen näkönsä nytkin vielä. Onkohan häntä petetty?
— Kuka tietää, hymähti herra.
— Niin, kuka tietää. Minä kernaasti kysyisin häneltä. Jaa, mutta minä kysyn, kun tapaamme hänet ensi kerran.
Mies, joka niin oli vetänyt kaupunkilaisneiden sekä hänen sulhasensakin huomion puoleensa ja jonka pienen maatupasen lukitun oven edessä he nyt seisoivat, oli vanha ukko, kautta paikkakunnan tunnettu Tiivelin Matin nimellä. Hän oli ikänsä kaiken ollut taitava, luotettava ja paljon käytetty hiilien ja tervan polttaja ja suurimman osan ikäänsä pitänyt ypö yksinään asuntoa tuossa maamajassa, jonka jo nuoruutensa parhaina vuosina oli Tiivelin nummeen kyhännyt. Mutta harvoin hän oli kotosalla, paitse sydäntalvea, jolloin nikarteli yhtä ja toista mökkisessään, vakkoja, rasioita, pärevasuja ja muuta sellaista. Nykyään, kun tervanpoltto jo oli vähentynyt, melkeinpä kokonaan loppunutkin, poltti hän paraasta päästä vaan hiiliä, mutta työtä riitti siinäkin, ja koko kevätpuolet ja kaiket syksytkin kuljetettiin Mattia talosta taloon, kylästä kylään miilumestarina. Tiiveli oli suurimetsäinen talo, ja kun hiilien poltto murtopuista hyvästi kannatti kauppaakin varten, oli omassa talossa aina poltatettu kolme neljäkin isoa miilua vuoden mittaan. Mutta kiireimmän keskikesän ja elonkorjuun aikana heilui Matti joka kesä muun väen mukana Tiivelin niityillä ja vainioilla. Eikä hän silloinkaan paljon asustanut omassa konnussaan, sillä hän söi talon pöydässä ja makaili useimmat yönsä tallin ylisillä tai muissa ulkosuojissa.
Eräänä päivänä sattui sitten, että Matti taas nokisena asteli Tiivelin kujassa nuorta paria vastaan, kun nämä palasivat aamukävelyltään. Hän näytti joutuvan hiukan hämilleen, tullessaan niin ahtaassa paikassa vastatuksin sellaisen hienon herrasväen kanssa, ja koetti kulkea niin paljon kuin mahdollista aidan puolitse. Mutta hän katseli heitä kaiken aikaa kulmainsa alta, puolittain salaa, ja niin hartaasti, että raapasi hihansa vitsan tynkään seiväsparissa, ja hänen katseensa oli surunvoittoinen ja hänen poskilihaksissaan kävi pieni väre. Lyhyen hyvänpäivän tehtyään aikoi hän sillä hyvällään rientää ohitse. Mutta neitonen seisattui ja alkoi puhutella häntä.
— Eikö Matti koskaan ole kotona siellä tuvassaan? Minä niin kernaasti tahtoisin kerran tulla sinne sisään.
Matti kääntyi ja katsoi pitkään kysyjää.
— Sinnekö sisään? Mitä ryökkinä nyt leikkiä laskee suotta. Eivät sinne ole pyrkineet eivätkä pyri huonommatkaan sisälle. Siellä on likaa ja törkyä, eikä siellä ole edes mihin tuollaisilla helmoilla istuisi.
Ja hän kääntyi mennäkseen eteenpäin.
— Ei maar, jatkoi neiti, kyllä se on oikein totta. Matin täytyy kerran näyttää tupansa meille. Tämä herrakin — hän on minun sulhaseni — tahtoisi myös erittäin mielellään nähdä sitä.
— Niin, sanoi herra, meitä kumpaakin huvittaisi katsella kerran oikein yksityiskohdittain tuollaista alkuperäistä asuntoa. Niitä ei nähdä kaupungeissa.
Hän otti rintataskustaan hopealle hohtavan kotelon, avata napsautti sen ja hypisti sieltä näppiinsä sikaarin, jota piti toisesta päästä varovasti kiinni, niinkuin leikkausta tekevä lääkäri lansettiaan, ja tarjosi toista päätä Matille.
— Saanko minä tarjota Matille tupakkaa? Olkaa hyvä — kunnollinen aamusavu!
Matti vilkasi sekä tarjoojaa että sikaaria.
— Kiitoksia vaan, mitähän minä nyt herran sikaaria — taitaakin olla oikein ruuna riima.
— Kyllä se on parempi, naurahti herra.
— Paljon kiitoksia vaan hyvä herra, kiitteli Matti uudestaan ja tarttui sikaariin, samalla kun herra sievällä, vikkelällä liikkeellä hellitti hyppysensä sen toisesta päästä.
Matti käänteli kauvan aikaa sikaaria kädessään, kastellen sitä välillä huulissaan, ja herraspari katseli häntä hymyssä suin. Mutta lopulta purasi hän toisen pään poikki ja sylkäsi tielle. Samassa hän kuitenkin suutaan massautellen kumartui katsomaan mihin pätkä oli lentänyt, otti sen ylös ja pisti tupakkamassiinsa.
— Ei sitä niin hyvää palaa sentään sovi tielle heittää — ahhah, kyllä lähtee herkästi savu. Mitähän maksaneekaan?
— Kyllähän se maksaa.
— Mutta mietoa on minun suuhuni.
— Sen kyllä uskon.
— No milloinka Matti on kotona, kysyi taas neiti?
— Niin tuota, kyllähän minä nyt taidan jo kotiin jäädäkin, kun isäntä puhuu vielä suuren miilun pokattavansa ennen heinänaikaa. Patistavat sepät häneltä hiiliä yhtenään, sanoo hän, niin polttaa heitä sitten. Mutta mitähän herrat ja ryökkynät sinne nokisille miiluverstaille tuhraantumaan.
— Kyllä me tulemme, sanoi neiti nauraen. — Ja sitten saamme oikein rauhassa jutellakin Matin kanssa. Hyvästi nyt vaan!
— Hyvästi, hyvästi, jumalan haltuun vaan!
Matti huokasi pitkään ja jatkoi kulkuaan, hieno havannasikaari puoli mittaansa suupielessä.
— Näitkö niitä hampaita, kun ne sikaaria purressa tulivat näkyviin, sanoi neiti kumppanilleen, kun he olivat poistuneet vähän matkaa Matista.
— Kyllähän ne olisi joskus hyvät olemassa sellaiset aseet, vastasi herra huolettomasti päätään heilauttaen — mutta eihän niitä ole kaikilla.
* * * * *
Kaksi päivää latoi Matti puita miiluun mökkinsä edustalla, mekko märkänä, pää hiessä, sillä ilma oli ankaran helteinen. Kolmantena päivänä hän peitti sen ja sytytti iltapuolella palamaan. Ja syötyään illallisensa, kuivaa leipää, suolattua merisilakkaa ja talosta tuotua kirnupiimää, löi hän lapion lappeella lisää multaa niihin kohtiin miilun kylkeä, mistä savu pyrki sankempana tupruamaan. Sitten istahti hän piippunysä hampaissa miilunsa viereen, tuulen alapuolelle, missä savu karkoitti kiukkuiset hyttyset kauvemmaksi.
Siinä hän istui ja painui mietiskelyyn. Hänestä tuntui hyvältä olla taas pitkistä ajoista kotonakin, tarvitsematta kyhjötellä milloin missäkin havumajassa. — Tässä oli sentään täydellinen suoja, jos sadekin sattui, oli oikea vuode, mihin toisinaan sai heittäytyä pitkälleen. — Oli jo vanhemmalla puolella alkanutkin kolottaa selkää ja ristiluita se ainainen maaperissä makaaminen, vaikkapa oli havujakin alla, vaikka vielä olkiakin. Maa oli sentään aina maa ja varsinkin öiseen aikaan kostea ja kylmä.
Kauvan hän istui hievahtamatta paikallaan, katse maahan luotuna, kädet polvien välissä ja sammunut piippu kourassa. Pisti vihdoin piipun taskuunsa, pyyhkäsi otsaansa ja huokasi syvään. Se oli sellainen yksinäinen huokaus, jota ei kukaan kuullut, se oli kuin petäjän latvan hiljainen kohahdus Matin ahon laidassa, joka hukkuu ilmojen avaruuteen. Ei ollut Matilla tapana huokailla ihmisten kuullen, eikä hän sitä usein ollut tehnyt yksinäänkään, sillä hänellä oli kaikin puolin hyvä toimeentulo ja hyvä terveys, ja elämä oli kulunut yhtämittaisessa touhussa, niin ettei siinä ollut juuri ehtinytkään huokailemaan.
Mutta viime aikoina, ja varsinkin juuri tänä kesänä oli hän usein painunut mietteihinsä, ollut alakuloisen ja surumielisen näköinen, ja silloin aina lopulta syvään ja hiljalleen huokaissut sekä pyyhkäissyt vitkalleen päätänsä, otsasta alkaen korvan taitse aina niskaan saakka, ja viimeksi vielä kyhnäissyt niskaansa. Tämä tapahtui vaan silloin kun hän oli yksinään, sillä joukossa ollen oli hän niinkuin ennenkin. Jos kysyttiin, kuinka hän jaksoi, sanoi hän elämän aina vaan olevan kuin silkkiä. — Mitä häneltä puuttuisi, niinkauvan kuin sysiä maailmassa tarvitaan — ja tarvituinhan niitä nyt vielä ainakin hänen elinaikansa.
Kun ei näkynyt olevan mitään korjattavaa miilupeitteessä, istui hän yhä paikallaan ja katseli kuinka aurinko mailleen mennessä punaisen hohtavasti valaisi petäjikköä nummella. — Ei ollut sateen pelkoa tälle miilulle.
Silloin huomasi hän sen nuoren herrasparin käsitysten lähestyvän polkua pitkin, ja sen neitosen punainen hattu hohti iltaruskossa, niinkuin hänen päässään olisi ollut ihka ilmeinen tuli. He nousivat aholle huitoen nenäliinoillaan hyttysiä ja kuuluivat ankarasti valittavan sitä häiriötä ja kiusaa, mikä saattoi olla noin pienistä jumalanluomista.
— Siinä ne taas ovat, huokasi Matti itsekseen. — Pysyisivät poissa niin olisi parempi. — Oli niin vaikea katsella niitä.
Tulijat eivät huomanneet ollenkaan Mattia, joka istui miilun toisella puolella verhossa sekä hienon savun peittämänä, ja he jäivät hetkiseksi seisomaan aholle ja katselemaan miilua. Pian kuitenkin kääntyi herra toisaalle, istahti kivelle ja alkoi katsella laskevaa aurinkoa. Neitonen laski kätensä hänen olalleen, ja nyt kuului auringosta, luonnosta ja iltaruskosta pitkiä ihastuksen huudahduksia ja monia ylistäviä sanoja, joita ei Matin korva kaikkia eroittanut. Eikä hän niin paljon kuunnellutkaan, kuin katseli, sillä itse se näky, joka hänellä nyt oli miilunsa toisella puolella, kiinnitti enemmän hänen huomiotaan.
Jo istahti tyttö herrasmiehen polvelle.
Matti huokasi taas vielä tavallista pitempään, ja pyyhkäsi päätänsä. — Eihän niitä nyt oikeastaan olisi tarvinnut katsella — mutta kun ei voinut olla katselemattakaan, vaikka hyvin tiesi, että rauhan se vei mielestä — katkeroitti vaan, teki kaihomieliseksi. — Tarvitsiko niitten nyt tulla juuri siihen toisiaan hyväilemään. Vai tahallaanko lienevät tulleet, häntä härnätäkseen — —
Hän käänsi päänsä toisaalle, mutta samassa kääntyi se kuitenkin niinkuin itsestään takaisin, ja ajatus kulki samaa latua, mitä oli kulkemaan ruvennut. — Eiväthän ne tahallaan — mitä ne hänestä, koska eivät edes huomaa, että hän on lähelläkään. Eiväthän ne tiedä hänen elämästään mitään — hyviltä ihmisiltä tuntuvat sitäpaitse. — Sellainen kallis sikaarikin — ja joka kerta ystävällisesti tervehtivät ja puhuttelevat, ja mökkipahaseenkin tulisivat. Ovat tietysti nyt juuri sillä samalla asialla, ja mökkikin on niin siivoton. Kuka sitä tässä ennättää puhdistamaan. — Mitähän ne nyt siitä auringosta — ja juuri pahimpaan hyttysparveen jäivät — olisikohan kutsua niitä tänne savun puolelle. — Mutta eivät ne siedä tällaista savua, eivät itse eikä heidän pukimensa — menee läpi tuollaisten harsojen hienoon hipiään saakka. Jaa’ah, jaa’ah! Onnellisia ihmisiä — onnellisia miehiä, nuoria ja onnellisia! — Ettei pitänyt minulla, ettei jumalan nimessä pitänyt minulla olla — olisihan siitä nyt vielä vanhanakin jotain hupia ja hoivaa — olisi edes puhekumppani, jolle voisi asioitaan uskoa — eihän niitä vieraille voi höpistä kaikkia, mitä milloinkin mielessä kytee. — Olisi pitänyt edes vielä kymmenen vuotta sitten koettaa, ehkä olisi jonkun ijäkkäämmän saanut vielä silloinkin. Olisihan nyt siivooja mökissä ja kahvinkeittäjä — —. Tämä ikä menee kuin yksi päivä, kuin yksi ainoa auringon kierros noususta laskuun — ja mikä aamulla jäi, se jääneenä pysyy kun ilta hämärtää. Oih noita! — Kumpikahan lienee heistä ensimmäisenä silmää iskenyt, kumpi antanut sytyttävän vihjauksen? — Lieneekö neitonen suhauttanut, vai poikako ensin kukersi? Eipä tiedä, eipä tiedä. — Eivätpä suhautelleet minulle nuorena, eivät silmää iskeneet — itse en osannut kukertaa. Yksi kyllä lentää kohautti syliini kutsumatta, mutta se oli toisten kana ja jo kahdesti hautonut. — Ah, sinä Matleena — olisipa tainnut olla parempi sentään ottaa sinutkin, kun olisi arvannut täällä näin vanhaksi yksin elävänsä ja lopultakin tyhjyyden alkavan kaivaa sydänalaa. — Itse en osannut kukertaa, tyhmä olin ja taitamaton, eikä kutsumatta kukaan muu luokseni lentänyt — — —.
Miilun kyljestä tuprahti yht’äkkiä musta savu ja singahti muutamia kipeniäkin.
Matti hypähti pystyyn. — Katsos pakanaa, noin se käy, kun vaan niihin mietteihinkin painuu, ehätti hän ajattelemaan ja riensi tukkimaan reikää.
Nuori pari säikähti kovin, sillä eivät he olleet aavistaneetkaan, että Matti olisi niin lähellä, vaan luulivat hänen olevan joko mökissään tai jossain metsässä.
— Huh! Mattihan se on, huudahti herrasmies. Neitonen nauroi pelästykselleen ja hengitti kiihkeästi. Sitten kääntyivät he katselemaan Matin touhua, kun hän lapiolla löi maata aukkoon ja jymäytteli vielä suurella puunuijalla päälle.
— Mistä Matti tähän niin äkkiä ilmestyi, kysyivät he?
— Tuossa istuin miilun takana suojassa itikoilta
— Jaa, mutta ei niitä tässä lähempänä tunnu niin paljo olevankaan, sanoi neiti.
— Ne pelkäävät savua, selitti Matti. — Mutta tässä lähempänä täytyy itsekin sietää savua ja katkua, ja tässä pian noettuu. Se on veikeätä käymään vaatteihin miilun savu, tervassavu erittäinkin.
— Vai oli Matti niin lähellä meitä, emmekä me osanneet arvata mitään, sanoi neiti heittäen merkitsevän katseen sulhaseensa. — Mutta onhan Matillakin tietysti joskus ollut morsian, joku vallaton tyttö, joka on pitänyt Mattia hyvänä, lisäsi hän veitikkamaisella äänellä.
Matti ei vastannut mitään, hymähti vaan ja tarkasteli miiluaan. — Tässähän sitä täytyy koko poltto-aika lähellä oleskella, ei tästä pitkälle sovi loitota, puhuskeli hän, niinkuin ei olisi äskeistä kysymystä huomannutkaan.
— Tarvitseeko sitä niin vartioida ja peitellä, eikö se osaisi palaa itsekseen, kysyi herra?
— Jos sitä ei vartioisi ja peittelisi, niin se puhkeisi ilmiliekkiin ja sitten se ei enää olisi miilu, vaan juhannuskokko, vastasi Matti. — Ettekö huomanneet juuri äsken? Miilu ei saa koskaan puhjeta ilmituleen, sen täytyy loppuunsa saakka vaan salaa ja hiljalleen kyteä, niin ettei muuta näy kuin hieno savu. Jos pahasti liekkiin pääsee, niin menee poroksi.
— Ei suinkaan Matilta ole koskaan mennyt poroksi, kun on noin tarkka, kysyi taas herra?
Matti katsoi pitkään sekä herraa että neitiä, aivan kuin olisi miettinyt, että vastatako vai ei, mutta vihdoin hän hitaasti, matalalla ja surunvoittoisella äänellä vastasi:
— On mennyt, yhden ainoan kerran.
Tämä vastaus tuli niin ihmeellisen raskaasti, että se herätti herrasväessä huomiota.
— Onko siitä jo kauvan, kysyi herra?
— Onhan siitä, mikä häntä muistaneekaan — jo kymmeniä vuosia.
— Hui hai, niin vanha asia! Mahtoi olla katkera tapaus Matille?
— Olihan se, vastasi Matti pitkän ajan kuluttua, nojaten nuijansa varteen ja pyyhkäisten otsaansa. — Tiivelin ukko vainaa vaati korvauksen hiilistään — se oli Tiivelin miilu, tässä samassa paikassa — ja sen vuoksi sain hikoilla puoli kesää. Eihän se aivan täyttä korvausta vaatinut, mutta se oli suuri miilu.
— Kuinka se niin kävi? Mattihan oli silloin tietysti mies parhaillaan.
— Olinhan minä. Kuinka lienee käynyt.
— Yksinkö olitte? Ei ollut apulaista?
— Yksin olin. Mikä tässä apulaista pitäisi. Yksinäni olen tullut toimeen tähän päivään saakka.
— Sattui kaiketi joku tapaturma?
— Ei sattunut. Oma huolimattomuuteni oli.
Matti oli taas pitkän aikaa äänettä, eivätkä puhuneet toisetkaan mitään.
— Kuinka Matti on voinut koko ikänsä elää noin yksinään, ei apulaista eikä kumppania millään taholla, ei edes emäntää, katkaisi vihdoin neiti äänettömyyden? — Kun olisi ollut hyvä vaimo, niin olisihan se auttanut vaikka miilun poltossa. Katsokaahan, minäkin osaisin tätä.
Hän otti lapion maasta ja heittää tuiskautti hiukan muraa miilun kylkeen, ja nauroi. Mutta samassa viskasi hän lapion pois, vilkaisi käsiään ja alkoi hangata niitä nenäliinalla.
Herra nauroi ja naurahti jo Mattikin, samalla huokaisten.
— Kas noin se käy. Ei tämä ole naisten työtä, ei varsinkaan niin hienoilla käsillä tehtävää, kuin ryökkynällä on.
— Miksei tähän voisi tottua, sanoi neiti. — Jos minä olisin Matin emäntä, niin olisin tässä miilulla Matin levätessä. Mutta miksei Matti todellakaan ole nainut? Ettekö ole koskaan tuntenut edes kaipuuta siihen, ettekö ole koskaan tuntenut edes rakkautta?
Sana »rakkautta» lausuttiin niin hempeästi sorahtavalla äänellä, että Matin ryppyinen suupieli vavahti, ja hän jäi katselemaan neitiä. Mutta kun hän ei vastannut mitään, niin jatkoi neitonen kysymyksiään, innostui vaan yhä, leperteli ja leperteli, niinkuin niitten on tapa päästyään lempi-aineeseensa käsiksi. — Oliko Mattia petetty, vai itsekö ei ollut huolinut. Olihan hänen tietysti täytynyt olla jossain tekemisissä naisten kanssa. — Eihän sellaista miestä voinut olla olemassakaan, joka ei nuoruudessaan olisi niitä edes jotakuta kertaa lähennellyt.
Vihdoin Matti ikäänkuin väkipakolla, tai jonkun painon alta päästäkseen murahti, että eihän hän nyt sentään ollut ihan tietämätön niistä.
— Ahaa, hän oli siis kumminkin lähennellyt niitä?
— Oli, yhden ainoan kerran.
— Taaskin yhden ainoan kerran. Kummallista!
Mutta enempää ei Matti puhunut siitä asiasta, ei sanaakaan, vaikka olisi kuinka paljo tahansa udeltu ja kyselty. Hän alkoi näyttää kiusaantuneelta ja harmistuneelta, rupesi vaan nuijimaan miiluansa ja antoi lyhyitä, kiertäviä vastauksia.
Aurinko oli laskenut, ilta alkoi hienosti hämärtää ja viiletä. Nuori pari jätti hyvästi ja lähti kävelemään kotiin päin. Mutta kun he olivat poistuneet aholta, kääntyi Matti katselemaan heidän jälkeensä, nojaten nuijansa varteen, ja hän katseli niin kauvan, kunnes sen neitosen punainen hattu häipyi vaaleaan iltasumuun, joka Tiivelin lammesta kohoten levisi nummen syrjään saakka. Sitten pyyhkäsi hän päätänsä ja istahti kivelle, jolla poistunut pari äsken oli istunut, ja painui mietteihinsä.
— Yksin! Yksinään hautaan saakka! — Hm, mikä niille elämäänsä kertomaan — nauraisivat vaan, ja vielä muitakin sillä naurattaisivat. Yksin, yksin! — Hoo-oh, se tapahtui sittenkin vaan sen ainoan kerran, eikä se koskaan sattunut uudestaan — — —
Mutta tästä ainoasta kerrasta ei ollut Matti vielä koskaan kenellekään sen tarkemmasta puhunut, olipa sitä tiedustellut kuka tahansa, saati sitten vieraat kaupunkilaiset.
* * * * *
Oli kuitenkin paikkakunnalla vielä elossa joku vanhempi, Matin ikäisiä, joka muisti tapauksen, tämän Matin »ainoan kerran», vaikka se muuten oli jäänyt jo kokonaan unhotuksiin.
Ja näin se oli käynyt.
Tiivelissä oli ollut mallassauna, ja ihan samaan aikaan oli Matille sattunut miilun poltto aivan näillä samoilla tiluksilla, joilla hän nytkin miiluaan vartioitsi.
Hän oli silloin vielä varsin nuori mies, karski ja rivakka sekä liukas liikkeissään, mutta muuten juro, sekä hidas kulkemaan kisoissa ja karkelopaikoissa. Tyttöjä hän kyllä aina katseli, mutta salaa ja arastellen, ja jos ne puolestaan sattuivat heittämään häneen hiukankin pitemmän katseen, käänsi hän tavallisesti päänsä pois, niinkuin ei olisi kestänyt niitten katsetta. Ja jos hän joskus sattui tanssipaikkaan, meni hän johonkuhun pimeään nurkkaan istumaan, uunin taa tai johonkin sellaiseen, tai jäi ovenpieleen, ja katsella kyyräili sieltä toisten tanssia, kuitenkin suuri osanoton ilme kasvoillaan. Vaan jos silloin sattui joku pari pyörähtämään hänen ohitsensa niin läheltä, että naisen hameen helmat pyyhkäsivät hänen polviaan, vetäytyi hän vielä taemmaksi tai lähti kokonaan pois, aivan kuin hän itse mielestään olisi ollut toisten tiellä.
Nyt oli Tiivelissä iso syysmaltaitten teko, ja kuinka ollakaan, kun Matti oli saanut miilunsa vankasti peitetyksi, päätti hän pistäytyä, sinne pikipäin katsomaan hänkin. Ja ehkä siellä saisi maistaa hyvää kuuteloakin, jota tyttöjen oli tapana paistaa saunan kiukaalla. Se olisi kylmään suuhun varsin sopivaa, mietti Matti. Ja olikin kolkko ja rämseinen syksyiltä, eikä ollut miilun luonakaan silloin vielä muuta suojaa, kuin pieni havukota, jossa sateen aikana juuri niin ja näin säilyi kastumasta; niin että leppoisa saunan lämminkin tuntuisi ruumiissa erittäin hivelevältä.
Tiivelin emäntä tuli maltan tarkastamasta saunapolulla Mattia vastaan ja tunsi hänet.
— Kah, mihinkä nyt risti vedetään, kun Mattikin tulee mallassaunaan?Mattihan se on, sanoi hän nauraen?
— Tulinpahan suotta kerran vilkasemaan. Ajattelin, että jos ne minullekin antaisivat vähän kuuteloa, vaikka enhän minä niille ole jauhoja ostanut. Mutta kun eivät antane, niin eiväthän ottanekaan, vastasi Matti.
— Kun et vaan jo alkaisi tyttöjä katsastella? Mutta eihän tuo aikaista olisi tuokaan.
— Mitä ne tytöt minusta — — —
— Elähän sano! Mutta hyvä on, että menet sinne. Onhan joku järkevä joukossa, etteivät ilakoidessaan polta vielä saunaa. Ja varoitahan meidän piikoja sinäkin, että muistavat sekoittaa maltaita.
— En minä siellä kauvan — minulla palaa miilu.
— No käyt välillä miilullasi.
Emäntä kääntyi mennäkseen, mutta pyörähti uudestaan takaisin ja huusi kuiskaavalla äänellä Mattia.
— Kuulehan, Matti, mitä sanon. Siellä on se maailman Matleena, minä pahasti pelkään, ettei se saisi riitaa aikaan taas. Olisin ajanut sen ulos, mutta en oikein rohjennut. Jos se siellä alkaa vehkeillä, niin sano niille kaikille olleesi isännän parissa, ja että isäntä lupasi tulla kantsukalla saunaan, jos mökää kuuluu.
Saunassa oli joukko nuorta väkeä, lähikylän piikoja ja renkimiehiä, mutta joukossa joku talojen omiakin nuoria, ja syntyi aika naurun rähäkkä, kun Matti kumartui matalasta ovesta sisään.
— Matti!
— Mitä kummaa!
— Eipä ole miilumestaria mallassaunoissa nähty!
— Tuohon vedän ison ristin, nauroi joku tytöistä ja teki päreellä ristinmerkin seinään.
— Eikö saisi tulla, kysyi Matti seisten ovella ja pitäen vielä rimasta kiinni?
— Mielellään, mielellään, nauroivat tytöt.
— Jos olen liikaa, niin käännyn takaisin.
— Vielä mitä, kuului tyttöjen joukosta. — Mattihan kumminkin on kuutelon arvoinen, sai muut tahi ei. Kas tässä, tulehan maistamaan!
Matti istahti jakkaralle ja otti tarjotun kuuteloviipaleen käteensä.
— Eikö siellä miilulla paistuisi kuutelo, sanoi joku pojista pistävästi?
— Vielä mitä! Niinhän se tulisi sysijauhoista kuin leipä petäjän kuoresta, sanoi toinen. — Vehnää siihen tarvitaan, ja lesettyä vehnää sittenkin vielä. Mutta onko Matti tuonut tähän kuuteloon hyppysellistäkään? Minä toin kaksi naulaa parhaita vehnäjauhoja.
Matti kavahti seisaalleen ja viskasi pehmeän kuuteloviipaleen kädestään, niin että se lensi seinään ja litistyi nokiseen hirteen kiinni.
Kaikki hätkähtivät, sillä Matti tunnettiin jättiläiseksi voimiltaan, ja taisivat jo äskeiset pistopuheitten laskijat katua sanojaan.
— Suunne kiinni, pojat, minä tässä emännöin ja kuutelo on minun, jos se siksi tulee, alkoi Tiivelin vanhempi piika torua. — Ja Matti saa siitä yhtä hyvin kuin joku muukin täällä olijoista, ilman valintaa ja eroitusta, jos kohta olette tuoneet jauhotomusen tullessanne. Ken alkaa riitaa haastaa, sen ajan täältä ulos. Elä ole, Matti, milläsikään niitten joutavista loruista. Istuhan tuohon ja ota uutta, heh!
Matti ei ollut luonteeltaan riidan haluinen, vaikka olikin kuohahtanut. Hän ei puhunut mitään, oli vaan kahdenvaiheilla jäädäkö ollenkaan koko seuraan, vai lähteäkö heti pois. Mutta kun hän huomasi, että tytöt olivat sentään hyvänsuopia hänelle, arveli hän, että joutaahan tätä lystiä hetken katsella. Ja niin istahti hän uudestaan jakkaralle.
Pojilta oli vilkkaus kadonnut ja jonkun verran matala-äänisempinä supattivat tytötkin. Saunaan tuntui hiipineen joku määrä painostavaa alakuloisuutta. Mutta yksi oli joukossa, joka rupatti herkeämättä ja aina tavan takaa remahti leveään nauruun, siten säestäen omaa puhettaan. Se oli Maailman-Matleenaksi tai Viina-Matleenaksi kutsuttu suurisuinen nainen, joka ei ollut erittäin tervetullut juuri mihinkään seuraan, ei varsinkaan sinne, missä oli muita naisia, mutta joka siitä huolimatta ilmestyi jokaiseen mallassaunaan ja jokaiseen tanssipaikkaan. Hän oli vielä nuorekas ijältään, leveä ja rehevä, mutta oli kahden aviottoman lapsen äiti ja kuljetteli salaa pieniä viinapulloja hameittensa alla. Hänellä oli erinomainen halu liittää ihmisiä yhteen, tehdä aviopareja niin paljon kuin mahdollista, ja kaikkien nuorten rakkaussuhteet hän oli tuntevinaan. Nytkin hän taas alkoi luetella kuin kirjasta lukien, mikä tyttö saisi minkin pojan, ja teki valmiita pariskuntia kaikista saunassaolijoista.
— Mutta kuka saa Matin, kysäsi joku ilvehtien?
— Ette te kukaan huoli Matista, vaikka panisinkin kuuluutukseen, enkä tiedä hänelle sopivaa koko suuressa kylässä, mutta jos asia pannaan oikealle tolalle, niin meistähän tulee Matin kanssa paras pari ja minä otan hänet itse, sanoi hän nauraa remahuttaen ja hypähti kaikkien aavistamatta istumaan Matin polville.
Syntyi yleinen hämmästys ja hetkisen äänettömyys, ja jokainen ajatteli, että kuinkahan siinä käy, sillä ei oltu vielä sinä ilmoisna ikänä edes kuultu saati nähty, että kukaan olisi Matin polvella istunut. Tyttöjen katseissa vaihteli ylenkatse ja pilkan ilme, ehkäpä jossakussa silmäkulmassa välähti pieni viha ja kateuskin, sillä ihmissydämen salaisuudet ovat tutkimattomat.
Mutta Matti ei noussut ylös, ei työntänyt Matleenaa polviltaan, niinkuin yleiseen oli odotettu. Ei hän tarkemmin punninnut, kuka se oli, se oli joka tapauksessa nainen, ja se aivan kuin naulitsi hänet jakkaraan kiinni. Ja nyt rupesi taas puhe luistamaan ja kompasanojakin laskettiin aivan kuuluvasti, poikien parvesta erittäinkin. Tunnettiin kyllä Matin voima ja Matleenan myrkyllinen kieli, mutta tapaus oli niin ärsyttävä, ettei voitu suuta hillitä.
— Jopa löysi omansa, kuului joukosta.
— Kun ei vaan olisi Matleenan hameissa särkyvää, jos sattuu Matti kahmasemaan, kuului toisaalta.
— On siinä koko maailman Matleena.
— Ja sietääpä vaan Matti häntä polvellaan kuin sietääkin.
— Asetutaan pariin ja ruvetaan leikkimään, ettei tuon yhden parin tuossa tarvitse yksinään kököttää. Eiköhän osata istua sylittäin toisetkin, ehdotti joku.
Puhuttiinpa tai tehtiinpä mitä tahansa, Matti ei hievahtanut paikaltaan eikä kirvonnut tavalliseen liikkeeseensä Matleenan kieli.
Aluksi oli Matti kömmähtänyt, niin ettei tiennyt mitä tehdä. Hän istui siinä matalalla jakkaralla kuin salaman lyömänä, kädet hervottomina sivuilla, niska taapäin vääntyneenä seinään kiinni. Mutta äkkiä kävi kautta koko hänen vankan ruumiinsa omituinen tunne. Se puistatti kaikkia jäseniä, sai sydämmen kiihkeästi jyskyttämään, pani jokaisen hermon kärjen outoon liikkeeseen ja vei hänen jäntereisen käsivartensa tiukasti Matleenan vyötäreille, samalla kun toinen käsi kohosi hänen helmaansa, vaikka Matti itse ei ajatellut mitään, eikä tahtonut mitään, ei oikeastaan nähnyt eikä kuullutkaan mitään.
Matleena oli kietaissut kätensä Matin kaulaan, painanut suunsa aivan hänen korvaansa kiinni, ja kuiskia supatteli hätäisiä sanoja, joita toiset eivät kuulleet.
— Kyllä näkyy, että se on purrut hävyltä pään poikki, sanoi joku tytöistä, mutta ei se Matissa eikä Matleenassa herättänyt pienintäkään huomiota.
Kauvan he istuivat sillä tavoin sylitysten, toisten nauraessa, remutessa ja alotellessa jotain leikkiä.
Silloin astui vielä saunaan muuan uusi tulokas, naapurikylän poikia. Hän meni hyvän illan tehtyään ja hiukan ympärilleen vilaistuaan suoraan peräseinälle, joka antoi nummeen päin, ja työnsi lautaisen akkunaluukun sivulle.
— Mikähän tuli tuolla nummessa tähän aikaan roihuaa, katsokaas, sanoi hän osoittaen sormellaan avatusta ikkuna-aukosta. — Olen sitä tullessani ihmetellyt pitkin matkaa.
Ennenkuin kukaan ennätti vielä edes liikahtaa tai sanaakaan sanoa, ponnahti Matti rahilta ylös kuin vireestä lauaistu jousi, loikkasi sellaisella voimalla, että löi päänsä matalaan parvenalushirteen ja pudotti lakkinsa. Matleena kierähti hänen polveltaan pitkää pituuttaan lattialle. Ovi paukahti räiskeellä auki, eteisestä kuului vaan Matin vimmatun karmea kirous, ja hän juoksi avopäin ja läähättäen nummelle, suoraan poikki pellon, yli aitojen, yli kivien, halki pistäväin kääkkyräkatajain, juoksi niinkuin hullu, pillastunut hevonen tai säikäytetty hirvi.
— Se on Matin miilu, huusivat akkunasta katselijat. — Se on päässyt ilmiliekkiin!
— Herra siunaa ja varjele, Matin miilu, kirahti Matleena hätääntyneenä, sieppasi pudonneen lakin lattialta käteensä ja riensi Matin jälestä.
Kaikki rupesivat nauramaan. Toiset nauroivat sellaisella mielihyvällä, että silmiään pyyhkielivät.
— Jo siinä nyt tuli siunaukset ja varjelukset sen lystin päälle.
— Parempi oli, että niistä päästiin. Lähtihän se hutsu jälestä.
— Mutta ei naureta suotta toisen vahingolle. Eiköhän sinne olisi sentään mentävä auttamaan, pojat?
— Mitähän siellä apuinesi teet? Eikähän siellä ole edes kulon vaaraa märässä metsässä. Jos miilu meni, niin se meni.
— Säälittää sentään Matin vahinko.
— Ooh, menihän sinne Matleena, koska otti Matin lakinkin. Kyllä ne siellä asiansa hoitavat.
Matti riehui ilmitulessa roihuavan miilunsa ympärillä syyspimeässä yössä kuin paholainen. Huitoi pitkällä kuusen näreellä liekkiä, syyti multaa miiluun, repi kynsin tuoretta turvetta ahon kamarasta, koppasi suuria kiviä, kiskasi märkiä juuren lahoja, mitä vaan irti sai, ja paiskasi kaikki tuleen. Ja kirosi aina välillä ja huusi hammasta purren, että »anna nyt taivas vettä!»
Saapui Matleena Matin parhaaseen leiskuntaan, puhui avusta ja tarjosi lakkia paljaspäiselle miehelle.
Matti kahmasi lakin ja viskasi hurjalla voimalla tuleen.
— Sinäkö, sinäkö, sinä silkoinen piru, sinä ruokoton eläin, karjahti hän ja tempasi miilunuijan käteensä, ja tuskin sai Matleena vältetyksi iskun, joka varmaan olisi murskannut hänen päänsä — — —
Mutta kun väki Tiivelissä joi aamukahvia, tuli Matti hiljalleen tupaan. Hän oli nokinen, likainen ja niin äärimmilleen uupuneen näköinen, että talon väki tuskin häntä tunsi. Housuissa roikkui palkeenkieliä, takki oli repeillyt ja tulen polttama monesta kohti, tukka valui märkinä suortuvina ympäri paljaan pään. Hän istahti alakuloisena ja sanaakaan sanomatta ovensuun rahille. Ei maininnut edes hyvää huomenta.
— No kuinka nyt on käynyt, Matti? Kuului tuli tehneen ryöviön yöllä, virkkoi isäntä.
— Teki!
— Voi vahinkoa! Ei suinkaan vaan ihan hullusti käynyt?
— Ei siellä ole kuin tulinen tuhka jäljellä, murahti Matti.
* * * * *
Sen koommin ei Matti mihinkään seuroihin mennyt. Eikä hän naisia lähennellyt, eivätkä naisetkaan häntä, vaikka ei hän sentään koskaan voinut lakata niitä salaa ajattelemasta. Eikä hän koskaan puhunut tarkemmasti sanaakaan tästä tapauksesta. Vaan jos joku sattui kysymään, niinkuin on turha tapa usein vanhoilta pojilta kysellä, että eikö hän koskaan ole edes ajatellut kainaloista kanaa itselleen, niin oli hän äänettä, tai vastasi aikain takaa lyhyeen ja huokaisten:
— Olen, yhden ainoan kerran.
Ja silloin hän tavallisesti pyyhkäsi päätään koko kourallaan, kiertäen otsasta korvan taitse niskaan saakka.
Hän oli pari vuorokautta umpeen maannut puolittain horrostilassa erään heinäsuovan alla kylän laidassa, mihin märkänä, uupuneena ja vilusta värisevänä oli ryöminyt pimeän syysyön myrskyistä sadetta ja äkäisiä vainoojiaan pakoon.
Kaikkialla oli häntä jo useita viikkoja hätyytetty, potkittu, huoneista ja pihoiltakin pois häädetty. Koko sen ajan, jonka kodittomana ja ilman merkittyä orjan kahletta kaulassaan oli koettanut vapaana maita kierrellä, oli hän ollut miltei alituisen ahdistuksen alaisena, mutta viimeisessä kylässä, johon oli poikennut, oli hän vasta saanut kovinta kokea, joutunut täydelliseen hengen vaaraan, niin ettei hän ollut enää ollenkaan rohjennut tämän kylän nurkkia lähestyä. Ja se oli tullut siitä, että hän oli siellä rohjennut erään talon tunkiolta mennä ottamaan mädäntynyttä vasikan päätä, jossa ei enää ollut muuta tähteenä kuin valkea luu ja hiukan karvoja. Hän oli kyllä kokemuksistaan viisastuneena koettanut tehdä sen salaa, mutta talossa oli ollut koira myös, lihava, hyvin ruokittu kartanokoira, joka itse oli vasikanpään tunkiolle kuljettanut ja syönyt siitä syötävät kohdat omaan suuhunsa. Tämä se ensimmäisenä oli tullut nälkäisen kulkurin kimppuun, tehnyt tappelun ja saanut lopulta koko talon väen ja vielä puoli kylää apuunsa, niinkuin ei yksinään olisi voinut kurittaa laihaa ja heikontunutta heimolaistaan.
Kivet ja kalikat olivat vinkuneet, iskuja oli tullut selkään, päähän, kylkiin, huudoilla ja sadatuksilla oli vaivaista seurattu aina kylän päähän saakka, missä hän oli viskautunut tieltä metsään ja lymynnyt näreikköön. Siinä oli hän virunut vapisevana, huohottaen, kieli velttona suusta roikkuen ja kuuma kina paksuina puikkoina suupielistä valuen, eikä ollut jaksanut sillä hetkellä enää edes päätään kannattaa, vaan sekin oli painunut etujalkojen väliin maahan.
Oli tullut rankka, sateinen ilta ja vielä rankempi sysipimeä yö, ja kun häntä oli alkanut ankarasti palella ja puistattaa, oli hän hiipinyt maantielle takaisin ja alkanut siinä leuka ja turpa karvat vavisten vainuskella ilmaa sekä matkansa suuntia.
Ei kuulunut enää liikettä eikä elollista ääntä miltään suunnalta, huudot olivat valjenneet, kartanokoirain haukunta lakannut ja vainoojat kaikki vetäytyneet lämpimiin suojiinsa vankkojen seinien sisäpuolelle. Ja niinkuin heikkoutensa tuntien ja aavistaen väkevämpänsä lähtevän tänä yönä liikkeelle, olivat metsänkin asukkaat painautuneet pesiinsä ja onkaloihinsa, kun luonto itse pani voimansa myrskyn vonkuvilla siivillä ja koskena ryöppyävällä vesitulvalla lentämään maitten yli, yli kylien, vainioitten, metsien — — —
Hän yksin vaan, vainottu kulkukoira, seisoi likomärkänä likaisella maantiellä, sillä hänellä ei ollut kotoa eikä pesää.
— Tuoltapäin hän oli tullut — sinne ei ollut enää takaisin yrittämistä. — Eteenpäin siis, ehkäpä jossain vielä löytää suojaa ja suupalan ruokaakin, ehkä vielä sattuu sellaiseenkin kohtaan, jossa hänen puutteensa tajutaan ja hänelle annetaan tyyssija.
Ja hän lähti horjuen ja matalana, niinkuin rajuilman painamana juosta lyyhyttämään metsäistä, kohisevaa ja rytisevää taivalta, ja huomasi jonkun ajan juostuaan tulleensa taas asutuille maille, ken tiesi taas toiseen kylään. Mutta hän oli matkoillaan tullut araksi, ja muistellessaan varsinkin lähtöään edellisestä kylästä, ei hän rohjennutkaan mennä enää siitä eteenpäin, vaan ryömi murtuneena ja toivottomana heinäsuovan alle tien sivussa ja sinne jäi.
Siellä hän nyt oli maannut, toisinaan tajuttomassa tilassa, jolloin nälän ja vilun viiltävä tunne heitti hänet rauhaan, toisinaan taas valveilla, kärsien tuskia ja kouristuksia, ja vaivaten heikkoja koiranaivojaan miettimällä sitä hänelle käsittämätöntä asiaa, mikä kaikkeen tähän kurjuuteen oikeastaan oli syynä.
— Mitä varten tässä maailmassa ei ole muuta, mietti hän taas kerran, kuin potkuja, ruoskaa, nälkää, kahleita ja kuonokoppia ja henkeä ahdistavia kaularautoja? Jos yhtä niistä et tahdo sietää, niin toista saat, ja joskus saat niitä kaikkia yht’aikaa. Vaan jos kaikki ne kestät, niin saat kuin armosta jonkun palan ruokaa suuhusi ja pääset joskus rauhassa lämpimään makaamaan. Vältätkö taas niitä kaikkia, lähdet vapauteesi, niin olet joka kohdassa, mihin tulet, vainottu ja ahdistettu, ja elämäsi on musta ja myrskyinen kurjuus. — Kun elämän alku oli niin iloinen, miksi sen ei annettu sellaisena jatkua? Ooh, hauuh!
Poloinen vavahti ja ulahti haikeasti muistellessaan lapsuutensa huolettomia hetkiä.
Oli ollut lämmin kesäinen päivä, tuoksuava ja pehmeä nurmikko komean herraskartanon pihalla, missä he ensi kerran koko poikue olivat emonsa kanssa vapaudessa piehtaroineet, ja monet hienot kädet olivat heitä hyväilleet. Heidän kauneuttaan oli ylistetty, niinkuin muuta kaunista ei maailmassa olisi ollutkaan, sillä heidän piti olla jaloa rotua, niin sanottiin. Hauskasti ja huolettomasti olivat viikot ja kuukaudet vierineet emon hellästi vaaliessa, ja varsi oli rivakasti vaurastunut.
Mutta pian se huoleton elämä oli loppunut, lyhyt oli ollut vapauden aika.
Hänet riistettiin emostaan ja sisaruksistaan ja kuljetettiin ahtaassa laatikossa johonkin kauvas pois, outoon paikkaan ja ventovieraaseen seuraan, jossa eräs tyly ihminen, jota kutsuttiin herraksi, piti häntä viikkomääriä kahleista seinään kytkettynä, vaan siitä syystä, että hän oli ollut pakahtua ikävästä, itkenyt ja koettanut etsiä tietä kotipaikoilleen ja emonsa luo takaisin. — Miksei hänen annettu vapaasti mennä sinne, minne luontonsa häntä veti? — Mitä varten hänet asetettiin sellaiseen kauheaan kidutukseen, kun hän tietääkseen ei ollut mitään pahaa tehnyt, ei ketään purrut, ei edes äkäisesti haukkunut? Oliko se hänen syynsä, että hänen oli ikävä, että kaikki siinä vieraassa paikassa hänen sieramiinsa haisi oudolta?
Hänen ruumiinsa hytkähteli hermostuneesti heinäsuovan alla ja suolista lähti sellainen kutistava tunne kaikkiin jäseniin, niinkuin olisi joka kohtaa pihdeillä puristeltu. Päällä rysähti ja kohisi, sivuilta tuli ilkeä viima ja kylmää vettä tihkusi yhä maata pitkin hänen allensa, ja hän käpristyi kokoon niinkuin kerä. Ankara tuulenpuuska huojutteli suovaa ja oli painaa taipuvien pohjapuitten alla hänen luunsa poikki. Mutta hän oli niin masentunut ja raukea, hänet oli vallannut sellainen veltto välinpitämättömyys, ettei hänellä ollut halua lähteä siitä mihinkään. Hän koetti uudestaan nukkumalla tukahuttaa tuskansa ja tuimat tunteensa, mutta uni oli kuin hourimista, kauheita kuvia täynnä. Käpälät liikahtelivat, ruumis vavahteli, heikkoa, valittavaa haukuntaa tuli silloin tällöin kuuluviin sieramista, ja hän heräsi taas ja alkoi ahtaassa olinpaikassaan hajanaisesti mietiskellä elämänsä juoksua.
— Oih, kuinka häntä oli kiusattu ja kidutettu. Kahleihin hän lopulta ehkä olisi pakosta tottunut, maannut siinä paikallaan tylsänä vetelehtien ikänsä kaiken, mutta kun siihen alkoi tulla lisäksi ruoskaa ja nälkää, niin se oli tehdä hänet hulluksi. Ensin häntä rääkättiin metsässä ja sitten kotona. Auh, niitä kamalia retkiä! Hänen olisi toisen, vanhan, äkeän ja tuimasilmäisen roikaleen kanssa, joka häntä luisevuudellaan inhoitti, pitänyt laukata henkensä edestä vuoria, rämeitä, risukkoja, huutaa ja ölytä turhan vuoksi kuin vähämielisen. Siihen hänellä ei ollut halua, ei hän siihen tottunut eikä oikein ymmärtänyt, mitä sillä tarkoitetuinkaan. — Oliko tarkoitus, että hänen olisi pitänyt peljättää ja hätyyttää arkoja metsän elukoita ja siinä juosta kyntensä verille? Hän katsoi joskus kysyvästi siihen vanhempaan toveriinsa, mutta aina se vouhkotti vaan omaa menoaan eikä antanut muuta vastausta kuin äkäisen murahduksen.
— Ei tullut sinusta mitään, et ollutkaan oikeata rotua, sekasikiö — niin hänelle ärjästiin, potkastiin, lyötiin, pantiin taas kahleihin, pidettiin päiväkausia nälässä ja vietiin sitten uudestaan metsään. — — —
— Kerran hän ne petti, julmat. Se oli ihanin päivä siitä lähtien, kuin hänet emostaan oli erotettu, mutta katkerasti se loppui. Hän juoksi metsälle vietäissä irti päästyään salaa aivan toiselle suunnalle, kuin mihin häntä huudettiin, ja antoi niitten meluten mennä ja huhuilla torvineen. Sitten tapasi hän kartanon paimenpojan kivellä istumassa ja syömässä evästä kontistaan, ja hän lyöttäytyi pojan seuraan. Se silitti päätä, antoi leipää ja jutteli hänelle koko päivän. Illalla ajoi hän sen kanssa karjan kotiin. Mutta kujassa, kun karja yhteen kokoon tullen miehissä soitti kellojaan ja hän niitä kuunnellen oli unohtanut kaiken muun, tulikin herra äkkiarvaamatta vastaan kahleet ja paksu sauva kourassa. — Se huusi niin julmasti, ettei hän osannut edes pakoon yrittää, lyyhistyi vaan aitoviereen ja odotti iskua. — Ei sillä hyvä, että hän yksinään sai, saipa vielä poikakin, joka häntä oli ruokkinut ja hyvänä pitänyt.
— ’Enkö ole sanonut sinulle, että jos missä irrallaan tapaat, niin heti ota kiinni ja tuo kotiin, lurjus. Ja nyt olet päivän kanssasi kulettanut ja ehkä vielä ruokkinutkin, pässi! — Löysikö edes jänistä, ajoiko sitä? Vai sinun kanssasi vaan makasi, ja lehmiä haukkui. Yhtä typeriä ja kelvottomia te molemmat, kuin lehmännekin.’ — — —
— Se oli kauhea ilta. Poikaparka itki tuvassa ja hän lehmitarhan aitaan kiinni kahlehdittuna. Vihdoin tuli kartanon herra karanko kourassa kiivaasti häntä kohti ja kuului pihalle tullessaan huutavan, että ottaa hän siitä lehmäin haukunta-innon. — Nyt se lyö, luut murskaa noin kauhealla aseella, eikä hän pääse välttämään. — Mutta vaikka korvat jääkööt, tai päänahka revetköön, tai katkennee kahle, niin kerran hän yrittää — ja hän vetäytyi matalana taapäin ja pingoitti kahletta — — —
— Tukehtua hän oli silloin, korvat kohisi, silmät sokeni ja hengitys seisattui kokonaan, mutta samassa solahti kaulain läpi pään, ja sinne jäi herra hovinsa pihalle seisomaan ja kiroilemaan, kädessä kahle ja tyhjä vaskella helatta kaulain. Ja hän juoksi ja juoksi yhä eteenpäin vaan, eikä ajatellut mitään muuta kuin päästä hirmuisesta herrasta niin kauvas kuin mahdollista. Ensimmäisen päivän noustessa oli hän jo vierailla paikkakunnilla, ja siitä saakka oli hän omin päin kulkenut, ilman että kukaan olisi yrittänyt häntä enää kahlehtia tai kiinni ottaa. — Hän oli vapaa — — —
Tämä menneitten elämän vaiheitten juoksu seisattui taas hänen muistissaan, sillä häntä alkoi vaivata kummallinen, ennen tuntematon poltto ja kuivattava kuumuus. Koettipa ajatella mitä tahansa, kaikki inhoitti häntä, ja hän tunsi itsensä melkein sekapäiseksi ja kääntyeli suovan alla kyljelle ja toiselle ja väliin läähätti suullaan, pää velttona käpäläin välissä.
— Houriko hän, vai oliko hän täydessä järjessään?
— Ilkeätä untako tämä oli, joka pani tällaisen palon ruumiiseen, vai oliko tämä kovaa todellisuutta? Olihan hän vapaa ja oma herransa. Olihan hänellä valta mennä mihin tahtoi ja tehdä mitä tahtoi. — Mitäkö tahtoi! Eih — murr-r-r — hän murahti ja puri hammasta. — Eipä hän saanut ottaa sitä mätää vasikan päätäkään tunkiolta, vaikka se ei enää ollut kenenkään oma, sittenkun vasikka sitä oli lakannut kantamasta. — Matoja sen silmistä kömpi ulos, mutta kyllä ne olisivat voineet asua pelkässä tunkiossakin — — —
— ’Us, luuska! Kenenkähän nälkäinen rakki tuokin on? Ajakaa pois — huut pellolle!’ Sellaista hän oli kuullut joka kohdassa, ja jos lapset, niitten kaksijalkaisten pienet pennut olivat jossain hänelle suupalan antaneet, niin päävihoista oli heitä kahmastu kiinni ja huudettu ilkeällä äänellä: ’ei saa juoksukoiria ruokkia'. — Ja omia heimolaisia, niitä lihavia ja typeriä tyhjäntoimittajia, kartanoilla haukkujia, niitäkin vielä usutettiin kimppuun — — — ja nekin matelevat raukat olivat tekevinään herroilleen palveluksen hätyyttämällä häntä — — —
— Ihmeellinen ja käsittämätön tämä vapaus, näinkö siitä saa kärsiä, että tulee hulluksi? Onko sitä olemassa, tunteeko sitä kukaan? — — Kun on orja, niin potkitaan, kun tahtoo olla vapaa, niin vainotaan kahta kauheammin ja tapetaan nälkään — — —. Mutta ehkä ne voimakkaimmat ja rohkeimmat vaan ovat vapaita ja lihoovat, ottavat heikommilta mitä tahtovat ja tekevät mitä tahtovat — — —
Joku uusi aate oli jo ennenkin hämäränä, tiedottomana ja epäselvänä asunut hänen väsyneissä aivoissaan, mutta nyt, kun ajatusvoima taas oli kiihkeässä kulussa, ilmestyi se äkkiä aivan selvänä hänen eteensä.
— Mitä? — Hän nosti kuin heränneenä päätään ja murahti.
— Mikä on pakottanut hänet pysymään heikkona? Eihän hän ole voimaton nytkään vielä — hän suotta oli nöyrä ja aristeli, kun olisi pitänyt näyttää voimansa ja asunsa niille. — Ahnaita ne ovat kaikki, ilkeitä — — — ne ovat kateita ja tunnottomia — — — ei niitten kanssa arkuudella eikä armoille rupeamisella pääse mihinkään — niitten sisu siitä vaan kasvaa. — Oi, kuinka ne ovat olleet julmia häntä kohtaan, kuinka ne kaikki ovat häntä rääkänneet. — Mutta hän ottaa takaisin kaikki, mitä on menettänyt — — — hän lähtee heti rohkeasti liikkeelle ja kostaa niille kaikille eroituksetta, sillä kaikki ne ovat samallaisia, julmat. — Hän kostaa — se on hänen vapautensa — hän iskee hampaansa niihin, eikä hellitä ennenkuin hänen leukansa louskahtavat niitten ytimien läpi yhteen — — —
Tämä kärsimystensä ja kurjuutensa pitkällinen miettiminen ja tämä uusi, rohkea tuuma oli hänet lopulta saanut siihen määrään raivoksi ja kiihtyneeksi, ettei hän enää tuntenut kipua, ei nälkää, ei heikkoutta eikä arkuutta. Hän vapisi vihasta nyt ja pureskeli hampaitaan — — —
* * * * *
Taisi olla aamupuolta, sillä kapeasta aukosta maan pinnan ja suovan pohjan välillä pilkisti hänen pimeään tyyssijaansa utuisen punertava valojuova, niinkuin nousevan auringon säde, ja näkyi muutama oksa syksyisestä haavasta, jossa joitakuita heleänkeltaisia lehtiä vielä värähteli. Ja heinän korsissa ja suovan reunimmaisissa pohjapuissa kimalteli jäätyneitä kastehelmiä.
Routaiselta maantieltä alkoi kuulua kovaa tärinää, niin että maa hänen allaan heikosti vavahteli. Hän kavahti jaloilleen — — — sieltä oli tulossa ihmisiä hevosella ja rattailla tietä pitkin, kovaa vauhtia ajaen. Kirkas valo huikasi hänen kauvan hämärässä olleita silmiään, niin ettei hän niitä oikein nähnyt, kun pisti päänsä aukosta ulos, mutta hän kuuli ratasten räikinän seasta kovaa puhetta — — —
Niinkuin nuoli lensi hän yli aidan ja maantienojan suoraan ajajia kohden ja iski kiinni hevosen turpaan. Hevonen kääntyi kuin salaman iskemänä poikki tien ja kirmasi metsään, rattaat kaatuivat ojaan ja ajajat suistuivat maahan. Sinne ne jäivät voihkimaan ja huutamaan apua, olematta oikein selvillä, kuinka tämä kaikki oli tapahtunutkaan, mutta hän, joka sellaisen äkkirymäyksen oli aikaan saanut, laukkasi jo puolitiessä kylään päin, ajattelematta mitään muuta kuin että hän puree, puree kaikkia.
Kylästä juoksi miehiä vastaan avun huutoa kohti, eivätkä kiireessä häntä huomanneet, ennenkuin hän karkasi hampain kiinni ensimmäisen jalkaan —
— Äh! niin meni luja rasvanahkainen saapasvarsi puhki hänen hampaissaan kuin naskalilla, ja kuin rautapihdeillä puristi hän miehen säärtä, joka huitoen ja kiroillen koetti toisella jalallaan potkien saada häntä irti.
— Auh! niin ne potkivat häntä ennenkin, kun hän nälkäänsä olisi purrut mätää vasikan luuta, nämä samat kaksijalkaiset —
Hän hellitti hampaansa ja iski siihen toiseen jalkaan, joka häntä potki. Mies yritti tarttua käsin häneen, mutta nähtyään hänen hurjan veriset ja kiiluvat silmänsä, alkoikin hän huutaa. Toiset murtivat seipäitä aidasta, toiset koppasivat kiviä, mutta taas oli hän jo jättänyt heidät ällistyneinä ja säikähtyneinä seisomaan maantielle.
Kauhua hän jätti jälkeensä ja aavistamattomana hän hyökkäsi eteenpäin kuin ukkosen vasama.
— Juoskoon joku kiireimmittäin kylään, se koira on varmaan vesikauhuinen, huudettiin hänen jälessään.
— Voi kauheata, kuinka se minua puri! Jokohan sillä oli kuoleman vihat hampaissa, valitteli miehistä kalpeana ja vavisten se, jonka sääriin hän oli reijät iskenyt — — —
Koko kylä oli liikkeellä ja kauhu oli vallannut kaikki. Koirat ulvoivat ja haukkuivat tuskaisen kiivaasti, siat juoksivat röhkien, harjakset pystyssä pitkin kujia, tyhmät lampaat laukkasivat sänkipelloilla kylki kyljessä kiinni ja seisattuivat sorkkiaan kopautellen, kun olivat jossain aidankulmauksessa löytäneet selkätuen, lehmät mörisivät tarhoissa sarvet tanassa — ja kaiken tämän hämmingin seassa juoksivat kyläläiset itse sinne tänne aseet kourissa, tavottaen juoksukoiraa, joka takkuisena, likaisena ja laihana luuskana, silmät verisinä ja suu vaahdossa ennätti joka kohtaan ja joka kohdassa ehti käyttää hampaitaan, vaan jota ei kukaan ennättänyt siksi lujasti kolhasta, että olisi kykenemättömäksi saattanut. Ja kohta häntä ei enää ollut missään. Joku oli nähnyt hänen laukkaa van maantiellä toiseen kylään päin.
Mutta kaikki olivat vakuutetut siitä, että koira oli ollut raivotautinen, ja paljon se oli ennättänyt purra haavoja sekä ihmisiin että eläimiin.
Pantiin heti viesti ruununmiehille ja toinen lääkärille, paljo oli nyt puuhaa ja paljo oli tuskaa yhden ainoan nälkiintyneen koiran tähden, sillä haavan saaneita ahdisti kuoleman kalvava pelko, koska yleiseen tiedettiin vesikauhuisen koiran puremat hengelle vaarallisiksi.
Sillä aikaa venyi juoksukoira saman suovan alla, josta oli kylään lähtenytkin. Vainu oli vetänyt hänet sekapäisenä ja loppuun uupuneena takaisin sinne, ja siellä hän makasi kyljellään, jalat suorana, kuin kuollut, tietämättä mistään.
Häntä etsittiin joukolla ja suurella voimalla, aseet käsissä, monen kylän piiristä, sillä epäilemättömänä pidettiin, että hän oli raivotautinen. Risteiltiin metsät kuin suden ajossa, nuuskittiin nurkat, pengottiin latojen alustat ja kaikki mahdolliset lymypaikat. Ja hän heräsi vielä kerran tuntoihinsa siitä, että häntä sohittiin selkään jollain terävällä esineellä. Hän lähti ryömimään ulos, vaistomaisesti välttäen pistoja, sillä hänellä oli vielä tunto, mutta samassa kuuli hän kovan pamauksen ja kyljessä tuntui kuumalta — — —
Siinä oli miehiä paljo, oli kylänmiehiä ja oli kiiltävänappisia herrojakin, ja kaikki puhuivat kovalla touhulla, käsien liikkeillä ja hengästyneinä juoksukoirista, raivotaudista ja muista kauheista maan vaivoista, jotka ovat seurauksena siitä, että koiria pidetään ilman kuonokoppaa ja lasketaan vapaina juoksentelemaan — — —
Mutta juoksukoira ei kuullut enää niitä arveluita. Hän makasi suovan vieressä laihtuneena ja surkeasti kuihtuneen näköisenä, ja kahden korkealle pullottavan kylkiluun välistä valui verta syksyiselle nurmikolle.