— Hyvästi, vastasi emäntä, viimeistä tavua korostaen.
— Poika parka — kun tuollaisen työn jouduit itsellesi tekemään, sanoi vielä itsekseen ja ryhtyi askareisiinsa.
Sekavin tuntein asteli Masa vaatemyttyä kantaen Varsanniemen kujaa.Maantielle kääntyessä tuli leikkuuväki vastaan.
— No hyvästi nyt sosialisti, sanoi isäntä pilkallisesti. Koska sä takaisin tulet?
— Joskus, vastasi Masa. Mutta en teille rengiksi, lisäsi painavasti.Ja kuuli isännän nauraa höräyttävän.
Äsken hän vielä arkaillen ajatteli, että jos sattuisi joku tulemaan vastaan ja kysymään, että: minnekäs nyt? Nyt ei hän enää muistanutkaan sitä mahdollisuutta. Meni vain.
Saarenpään ohi mennessään hän näki Sannin istuvan kuistin rapuilla parvi puolikasvuisia kananpoikia ympärillään ja kissanpoika sylissään. Näkyi ruokkivan kananpoikia ja houkuttelevan niitäkin syliinsä.
Masan mielessä läikähti, ja uteliaana jäi hän seuraamaan, saako Sanni kananpoikia syliinsä.
Eipä näy saavan. Eivät uskalla mennä, kun siellä jo on kissa.
Hänen teki mieli mennä Sannin luo. Sanomaan hänellekin hyvästit.
Samassa kuitenkin muisti missä on ja alkoi jouduttaa askeleitaan, ja käänsi päänsä toisaalle, ettei Sanni huomaisi, kuka se on, joka siellä menee vaatemyttyä kantaen.
Vasta Sannin näköpiiristä ulos päästyään Masa vapautui ja ajatteli:
— Tuleekohan Sannista porvari vai sosialisti?
* * * * *
Jonkun päivän kuluttua tiesi Antin Miina Varsanniemessä kertoa, että Masa on Kirkonkylässä Nallisen räätälin, "sen pääsosialistin ja jumalankieltäjän luona."
Ja taas jonkun päivän kuluttua tiesi hän kertoa, että Nallisen räätäli on vienyt Masan kaupunkiin.
— Se on nyt siellä Vapauden Sanomissa. Kuuluvat meinaavan siitä kirjainpränttääjää itsellensä, kertoi Miina ja hartain ilmein katsoi takan nurkalle selkiämään nostettua kahvipannua.
Ulkona sataa tuhuuttaa ja tuvassakin on melkein kuin hämärä. Isäntä kuorsaa peräsängyssä ja pyhittää lepopäivää. Ovisängyn vieressä piika-Sanna kampaa hiuksiaan katsoen ikkunasta, raskasmielinen ilme silmissään. Kamarista kuuluu hiljaista puhelua, josta toisinaan erottautuu jokin äkäisempi tiuskaus, laatikkojen avaamista ja muuta kahinaa.
Yht'äkkiä kamarin ovi riipaistaan auki.
— Onko Sanna siellä? kuuluu sieltä kiusaantunut ääni.
— On, vastaa Sanna.
— Tuletko tänne kamariin! pyytää sama ääni.
Sanna menee.
Siellä on Sannaa hiukan vanhempi tytär Hilma alusvaatteillaan ja emäntä istuu keinutuolissa.
— Minkä puvun minä nyt panisin juhlille? kysyy Hilma tuskastuneestaKun tuli tällainen sää, ettei voikaa panna uutta pukua.
— En minä tiedä, vastaa Sanna ja jonkun verran ällistyneenä katsoo tuolien selustimille ja vuoteen päälle asetettuja monia erilaisia pukuja.
— Äiti tahtoo panemaan vain tuon pumpulipuvun, selittää Hilma.
— No eikös se sitten kelpaisi, kiiruhtaa emäntä sanomaan.
— Niin, mutta kun se oli mulla viime sunnuntaina kokouksessa, vaikeroi Hilma.
— Vaikka olisi ollut kahdessa kokouksessa.
— Pumpulipuvussa kesäjuhlalle! sanoo Hilma halveksien ja nakkaa niskaansa.
— Liikakin hyvä se on tällaisella ilmalla, inttää emäntä.
— Kyllähän te menisittekin vaikka navettahameella.
— Vaikka paitasillani. Tuollaisiin komeleihin. Vieläpäs kun värkkikin!
— Sopiikos tämä? kysyy Hilma Sannalta, pumpulipukua näyttäen ja äänellään mairitellen Sannaa vastaamaan, että ei sovi. Sanna kuitenkin vastaa vain:
— En minä tiedä.
— En minä sitä pane, tiuskaa Hilma ja viskaa pumpulipuvun lattialle.Tuon vaaleansinisen musliinipuvun minä panen.
— Pane mikä tahansa, sanoo emäntä kyllästyneesti ja menee tupaan. Sanna menee hänen perässään, ottaa kampansa penkiltä ja menee luhtiinsa — kesäjuhlia varten pukeutumaan hänkin.
Verkkaisesti kuin jotain muuta miettien riisuu hän askarepuvun pois päältään, ja jää paitansa rintamusta nyppimään.
Hilman alusvaatteissa oli pitsiä ja brodyyria kaikkialla. Hihoissa, kaula-aukoissa, hameen helmassa ja joka paikassa. Leveämpää ja kapeampaa, välipitsit ja kaikki.
Hänen vaatteissaan ei ole palastakaan. Karkeaa kotitekoista pellavakangasta vain paita ja liivi. Eikä hänellä ole oikeaa valkoista alushamettakaan. Puoliksi pidetty, itse kudotusta puna- ja valkoraitaisesta pellavakankaasta tehty alushame vain. Saarenpään peruja — — ainoa mitä enää on jälellä. Ja puku — —?
Sanna kohotti hiukan päätään ja loi alakuloisen katseen seinällä riippuvaan punavalkoristiseen pumpulikankaiseen pukuunsa, ja muisti, kuinka Hilma sanoi: "pumpulipuvussa kesäjuhlalle!"
Hilmalla on tuska siitä, minkä puvun valitsisi. Minulla ei ole sitä tuskaa, ajatteli Sanna ja hymyili ivallisesti.
Sopiiko hänen mennä kesäjuhlille? Pumpulipuvussa? Kun ei Hilmakaan sillä mene?
Mutta Hilmahan onkin talontytär. Tietysti hänen pitää olla paremmin puettu kuin piika. Piikain kyllä sopii mennä pumpulipuvussakin.
Piika. —
Sopiiko hänen mennä ollenkaan nuorisoseuran kesäjuhlille, kun hän on piika? Eiväthän toisetkaan piiat niissä kulje. Työväenyhdistyksen juhlilla vain —
Mutta Varsanniemen Miska on nuorisoseuran juhlilla —
Sanna tunsi punastuvansa. Istui tuolille pöydän luo, jonka yläpuolella seinässä oli laudalla suljettava luukku. Pää painui pöytää vasten ja paljaat käsivarret kiertyivät pään ympärille.
Ei hän itkenyt. Muuten vain johtui taas ajattelemaan elämäänsä.
Isä ja äitikin tulivat taas mieleen, niinkuin niin monta kertaa ennenkin nyt viimeksi kuluneena vuotena. Ei hänellä kyllä ollut heistä minkäänlaista muistoa. Mutta hän oli kuullut heistä. Varsinkin Kontolan tädiltä ja Antin Miinalta.
Jos isä ja äiti eläisi nyt vielä — —? Silloin hänen varmaankaan ei tarvitsisi olla piikana. Sanoohan täti aina, että isän eläessä heillä oli hyvä toimeentulo.
Tai jos Saarenpään isäntä ja emäntä vielä eläisivät — —?
Ihmisillä oli tapana silloin kuiskailla, että hänestä tulee vielä Saarenpään emäntä. Hän nauroi vain sellaisille. — Vasta nyt on hänellä monen muun asian ohella muistunut mieleen paljon sellaistakin, josta on johtunut ajattelemaan, että kenties niillä oli jotain sellaista mielessä. Silloinkin — se oli juhannusaaton edellispäivä viime vuonna — kun se tapahtui ja kun isäntä aikoi sinne Hurrilaan mennä. Kaiken aamua olivat isäntä ja emäntä niin omituisia. Naureskelivat ja puhelivat kaikellaisia hänelle. Kun hän hevostakin valjasti isännän kanssa, sanoi isäntä:
"Lähden tästä vähän lakimiesten puheille", ja naurahti ja katsoi häneen niin omituisesti. Ja kun hän rattailla vasta huomasi, että riimunvartta ei olekaan mukana ja hän haki sen tallista ja antoi isännälle, niin isäntä sanoi:
"Tulevana tiistaina on sun syntymäpäiväsi. Et kukaties muistakaan?Täytät kahdeksantoista."
Ja emäntä portailla sanoi isännälle, että:
"Koetas sinä nyt vain se muistaa ja — —"
Hän vieläkin muistaa, kuinka emäntä katkaisi lauseensa kesken ja meni tupaan.
Itse meni hän juurikasvimaata perkaamaan. Ja silloin — —!
Sitä hän ei unhota koskaan.
Hän ei ehtinyt kitkeä kuin puolen lyhyestä porkkanapenkistä, kun he jo tulivat takaisin. Hevonen laukkasi, korskuen ja pärskyttäen, sen kuin voi, ja rattaat tulivat perässä kyljellään toinen pyörä ilmassa ja toinen aisa hevosen seljän päällä. Isäntää ei hän nähnyt. Mutta kun hän ehti puutarhan portista pihaan, syöksi hevonenkin tallin ja halkoliiverin välistä pihaan niin että rattaat iskivät tallin nurkkaan ja kori meni pirstoiksi ja ylhäällä tuleva pyörä lensi kauas. Silloin hän näki isännänkin siellä pirstojen seassa poukkalehtavan. Hän alkoi huutaa hevosta pysähtymään. Emäntäkin tuli portaille ja alkoi huutaa. Mutta hevonen ei siitä välittänyt. Kamalasti korskuen ja sieramet levällään se vain laukkasi ympäri pihan. Silloin hyppäsi emäntä sen eteen. Hevonen löi hänet alleen, tallasi jalkoihinsa ja veti rattaiden jätteet hänen ylitsensä. Emäntä jäi siihen makaamaan, mutta hevonen olisi mennyt takaisin maantielle, jos ei eteen samassa olisi tullut auto, se sama, jota se oli säikähtänyt. Siinä saatiin hevonen kiinni ja saatiin isäntäkin pois sieltä.
Sannaa vieläkin puistatti, kun muisti, minkänäköinen isäntä oli. Hän kyllä ei ollut paikalla, kun isäntää sieltä pirstojen seasta korjattiin. Sattumalta paikalle osuneen Varsanniemen Miskan kanssa hän kantoi tiedottomaksi menneen emännän kamariin ja toimitti renki-Miskan lääkäriä hakemaan.
Hän kantoi emäntää jalkopuolesta ja Miska kantoi hartioista. Hän itki. Ja melkein itki Miskakin, kun otti hänen kädestään kiinni ja sanoi hyvästi.
Sen jälkeen ei hän ole Miskaa nähnytkään kuin yhden kerran menevän tästä ohi polkupyörällä.
Sannan ajatus pysähtyi hetkiseksi siihen kuin levähtämään. Lähti sitten taas jatkamaan.
Kun hän vihdoin ehti mennä isäntää katsomaan, kannettiin häntä jo tupaa kohti. Häneltä pääsi huuto ja hän oli pyörtyä, niin kamalan näköinen isäntä oli. Verta ja pölyä kaikkialla ja niiden seasta loistivat otsaluu, poskiluut, leukaluut ja hampaat paljaina. Kaikki liha ja nahka oli hankautunut pois niiden päältä. Kaulaan kiertyneet suitsenperät olivat kuristaneet hänet kuoliaaksi — —
Sannan pää kohosi pöydästä ja kauhun ilme silmissään katsoi hän seinässä olevaan luukkuun.
Seuraavana yönä kuoli emäntäkin, kertaakaan tajuihinsa tulematta. — —
Sitten tulivat Rantalan, Seppälän ja Sikkarin emännät tyttärineen hautajaisia laittamaan.
Sanna hymähti.
Oli sekin aikaa! Hän sai yksin hoitaa lehmät ja muun askareen ja sitten yötä päivää juosta asioilla. Sellaisilla, joille he itse olivat liian hyviä menemään. Ei hän joutanut syömäänkään muuta kuin vähän juostessaan haukkasi mitä sattui löytämään. Ei koskaan pöytään käsketty toisten joukkoon syömään. Itselleen ne kyllä laittoivat hyvät jos hyvätkin ruoat. Mutta hänelle ja renki-Miskalle ei niitä koskaan annettu. — Ja sitten ne riitelivät perinnöistä —! Sitä vaille, etteivät tapelleet! — Mutta kun hautajaispäivä tuli, niin silloin olivat niin mustissa, niin mustissa — ja niin hartaina — —. Huojuttelivat ruumistaan ja huokailivat, olivat pää kallellaan ja itkivät —. Pirut!
Sanna sylkäisi.
Hän muisti, kuinka hänen silloin teki niin sydämellisesti mieli siepata korento ja sillä pyyhkäistä koko akkarivi pellolle ja kuinka hänestä tuntui, että se olisi ollut aivan emännän ja isännän tahdon mukaista.
Toisen päivän iltapuolella ne sitten rupesivat kokoilemaan rattailleen mikä mitäkin. Hänkin meni kamariinsa katsomaan, etteivät edes hänen omiaan vie. Mutta sielläkin niitä jo oli. Seppälän Manta kääri piirongin liinaa ja Sikkarin Hulda oli pöytäliinan kimpussa, sen uuden, jonka hän juuri kuolemantapausten edellä sai valmiiksi. Ja molempain äidit purkivat piirongin laatikoista hänen liinavaatteitaan lattialle.
"Ne on mun", huusi hän heti ovella. Siihen Seppälän emäntä, muutama krapu, sanoi jotta: "Sun! Ei täällä ole, lapsiparka, sun mitään."
"Mutta minä olen ne kaikki neulonut", hän tiuskasi.
"Vaikas olisit kuinka neulonut, niin sun ei ne kuitenkaan ole. Ei kunta muillekaan vaivaisillensa pitsihameita ja pitsipaitoja ja tuukia kustanna", sanoi Seppälän emäntä siihen. Silloin hän suuttui ja karjasi, että: "Itse te kunnan vaivaisia olette, muutamat nälkäsilmät! Mun ne on, ja minä ne myöskin pidän." Ja vihoissaan alkoi hän repiä niitä heidän kynsistään.
Pitivät ne kuitenkin ne — —
Hän oli silloin niin kiukuissaan, että kun ne tarjosivat hänelleruokia tädille vietäväksi, niin hän paasasi ne kaikki pöydän alle.Täyden rokkavadinkin viskasi Sikkarin emännän päähän. Ja niin läksi.Eikä ole sen jälkeen talossa käynyt.
Kukas niiden käski sillä tavalla häntä herjata! Eihän se hänen syynsä ole, että hänen vanhempansa ovat kuolleet köyhinä ja hän on köyhäksi orvoksi jäänyt! Eikä hän ole koskaan heidän tielleen tupannut eikä heidän omaansa pyytänyt. Ei suinkaan hän Saarenpäähänkään olisi mennyt, jos ei häntä olisi viety.
Nyrkkiin puristuneet kädet vapisivat ja pää painui jälleen pöytään.
Kun ne kehtasivat ne liinatkin viedä! Sen pöytäliinankin, jonka hän teki aivan itse. Itse kutoi kankaan, itse piirsi mallin ja illoin ja öin neuloi ja niin hartaasti yritti valmiiksi, jotta saisi Juhannusaattona asettaa sen pöydälleen, kun Miska oli luvannut tulla. — Ja saikin hän sen valmiiksi — mutta — — Hän neuloi siihen kaksi toisiinsa kietoutunutta ruusua. Toinen niistä oli hän ja toinen oli — — Miska — —
Ja nyt se liina on Sikkarin Hildalla — ihmisellä, joka itse ei saisi painohakaa puseroonsa neulotuksi!
Sannin nyrkki iski pöytään, niin että kampa ja hiusneulat hypähtivät.
Piika — kunnanvaivainen! Jolla ei ole ihmisellistä pukuakaan. Mitä tekee sellainen nuorisoseuran kesäjuhlassa? uhmaili hän, mutta samalla kuitenkin kurotti käsillään kuin jotain pois pyrkivää tavoittaakseen. Hän ei ollut käynyt kertaakaan seuratalolla sen jälkeen, kun Saarenpäästä viime kesänä läksi. Hänellä ei ollut ollut sellaista pukuakaan, jolla olisi kehdannut mennä. Nyt hänellä olisi, mutta — — hän muisti Hilman puvut — kehtaako silläkään mennä? Nauravat. Ja Miskakin saa hävetä hänen tähtensä. Miska — Miska — —
Taas kurotti hän käsiään kuin jotain pidättääkseen.
Hän muisti kamarinsa Saarenpäässä, sen pöydät, piirongin, vuoteensa, ikkunaverhot, kukat ja kaikki. Muisti Helunan ja Mansikin, muisti nimikko-lampaansa, kanat ja Maija-kissan. Muisti ne ruusupensaat, jotka he isännän kanssa istuttivat puutarhaan, kukkapenkit ja kyökkikasvit, joita hän oli kitkenyt ja kastellut. Muisti vähäpuheisen ja ujon, mutta helläsydämisen isännän, ja toimekkaan, hyvätuulisen emännän. Muisti viime vuoden Vappu-illan, jolloin Varsanniemen Miska saattoi häntä kotiin seuratalolta.
Ja nyt ne ovat kaikki poissa — — muilla — — Miska —?
Miskakinko toisilla — —?
Säikähtyneenä katsoi hän eteensä. Huulet alkoivat nytkiä, silmät räpyttää.
Hiljaa parahtaen heittäytyi hän seipäistä ja maalaamattomista laudoista kyhättyyn luhdinsänkyyn niin että olkipatja kahahti. Painoi päänsä tyynyyn ja purskahti itkuun.
Päiväjuhlille meno Sannalta jäi. Mutta iltamasta illalla hän ei enää voinut olla poissa. Hänen täytyi mennä — ja nähdä Miska.
Hän oli sitä varten elänyt tähän päivään saakka. Siihen olivat kohdistuneet kaikki hänen ajatuksensa, toiveensa ja unelmansa. Varsinkin viime viikkoina. Pukukin oli yksinomaan sitä varten laitettu. Sen hinnan säästöön saadakseen oli hänen täytynyt kieltäytyä kaikesta muusta. Ja sen neulomisessa valvoa monet hetket silloin kun toiset olivat rauhassa nukkuneet. Kankaan Liisa sen oli leikannut ja harsinut, mutta itse oli hän sen neulonut talon vanhalla käsiompelukoneella. Itse oli hän sommitellut koristeet ja kaikki. Kaikki tätä päivää varten ja aina Varsanniemen Miska mielessä.
Nyt se hetki oli siis tullut.
Kun hän asetti pukua päälleen, vapisivat hänen kätensä niin, ettei ollut painonappeja kiinni saada. Mutta kun hän asetteli laskoksia ja katseli itseään tässä puvussa, tunsi hän lapsellista iloa. Hän huomasi olevansa taas sievä ja soma, niinkuin Saarenpäässä ollessaankin. Kaikki katkeruus katosi mielestä, aivan kuin olisivat pukuun liittyvät unelmat sen pois ajaneet. Hän avasi luhdin oven, että tulisi enempi valoa. Askeleet olivat melkein tanssiaskeleita ja mielessä ailahteli laulun sävel.
Jos ei Hilmalla olisi ollut juhlilta tulleita vieraita, olisi hän mennyt hänen kamariinsa näyttämään itseään hänelle ja katselemaan, miltä hän Hilman suuressa peilissä näyttäisi.
Mutta siellä oli vieraita. Lypsylle mennessään hän tarkasti heidän polkupyöränsäkin tuvan seinustalla ja tunsi joukosta omankin pyöränsä, sen, joka hänelle Saarenpäässä ostettiin ja joka nyt on Sikkarin Huldalla — sekin —. Ei hän kuitenkaan tahtonut siitäkään nyt sen katkerampaa ajatella. Yritti vain katsella itseään siinä epämuotoisessa pellinpalasessa, jonka oli edellisen piian jäljiltä löytänyt luhdista. Sekin oli kuitenkin niin pieni, ettei siitä paljoakaan viisastunut. Hän pani sen pois, sitoi huivin päähänsä ja meni ulos.
Pihalla oli Hilma vieraittensa, kolmen pojan ja kahden tytön kanssa, iltamaan lähdössä. Sanna hiukan säpsähti, mutta ei sopinut enää takaisinkaan kääntyä. Eivätkä ne näyttäneet häntä huomaavankaan. Pojat katsoivat vähän pitempään, mutta tytöt eivät katsoneetkaan. Huldakaan. Taisi vähän hävetä. Ja mitäs ne hänestä — piiasta. — Se havainto puraisi sen verran, että hän pysähtyi portaille katsomaan kun ne omiaan hälisten ja nauraen läksivät ajamaan. Huomasi tyttöjen kiiltävät ostokengät ja huolettoman näköiset kesäviitat. Katsoi omiin kömpelönnäköisiin vanhan Rantin suutarin tekemiin kenkiinsä, ja muisti, ettei hänellä ole minkäänlaista takkia nyt. Saarenpäässä hänelläkin oli, mutta — —.
Hän meni tupaan. Siellä istui emäntä uuninpankolla ja salamyhkäisenä ikkunasta kurkisteli iltamaan lähtijöitä. Sannan tupaan tullessa kääntyi.
— Meneekö Sannakin iltamaan? kysyi hyvätuulisesti myhäillen.
— Meinaan mennä, sanoi Sanna iloisuutta tavottaen.
— Mene vain, sanoi emäntä äidillisesti. Sanna joi vielä piimän sintua hyllykaapin vieressä olevasta tikerältä lemuavasta pytystä, pyyhki huulensa ja läksi.
Ilmassa tuntui päättyneen sateen ja kauniin sään nostama voimakas apilantuoksu ja mieltä virkistävä raikkaus. — Vain jokunen kiireesti ajava iltamaan menijä oli enää tiellä. Heidän kiireensä herätti Sannassakin levottomuuden sekaista kiirettä ja pani hänetkin jouduttamaan askeleitaan.
Jo etäämpää hän näki että seuratalon portailla oli muutamia poikia. Onkohan tuttuja? ajatteli. Onkohan Miska? ajatteli aremmin ja mielen levottomuus lisääntyi. Luo tultuaan näki että Miskaa ei siinä ollut eikä tuttujakaan muita kun Huikan Eero ja Alasen Niilo. Toiset olivat aivan vieraita hänelle.
Pojat jakautuivat kahta puolta. Silmät maahan luotuina meni Sanna välistä ja ujosti tervehti Niiloa ja Eeroa. He vastasivat sivumennen. Toiset eivät sanoneet mitään, mutta Sanna tunsi että heidän katseensa olivat häneen tähdättyinä.
Eteisessä ei ollut muita kuin pääsylippujen myöjä kopissaan ja ovenvartija oven vieressä tuolilla istumassa. Hieman tavallista uteliaammin katsoivat hekin Sannaan, kun hän asetti huivinsa naulaan ja osti pääsylipun. Ja kun ovenvartija avasi oven saliin, jossa heti kynnyksestä alkaen seisoi miehiä toinen toisessaan kiinni ja Sanna sen nähdessään hiukan peräytyi, niin he molemmin naurahtivat.
— Kyllä sinne vielä mahtuu, sanoi ovimies ja käsipuoleen tarttuen työnsi Sannan oviaukkoon.
— Poikia aivan, sanoi vielä, kun painoi ovea kiinni ja sillä kitistiSannan miesten sekaan.
Päitä kääntyi ja hikeä hikoaville kasvoille ilmestyi ovimiestä ymmärtävä hymy. Sannakin huomasi sen hymyn. Häntä pelotti ja iletti ja mahdollisimman pieneksi itseään kutistaen ja pukuaan varjellen alkoi hän seinäviertä pitkin hilautua ravintolan ovelle päin, jossa näkyi olevan muitakin tyttöjä. Väljempääkin siellä oli. Mutta ei sieltäkään mitään nähnyt. Eikä sinne paljon kuullutkaan.
Sanna siirtyi ravintolan puolelle ja asettui oven viereen seisomaan.
Ravintolan perimmäisessä nurkassa oli muutamia poikia tupakoimassa. Kyökistä kuului naurua ja puhelua. Ovelta ikkunaan suuntautuvalla pitkällä pöydällä oli rikkomaton järjestys. Sanna vaipui sitä katsomaan.
Siinä oli ensin suurella tarjottimella renkaana kahvikuppeja limittäin toinen toisensa sisälle asetettuna. Lautaset olivat renkaan sisässä. Sitten oli sokeriastia, kerma-astia ja kukkamaljakko, jossa oli kissankelloja, apiloita, horsman kukkia ja päivänkakkaroita. Sen perästä oli vehnätarjotin, jolla oli kahvileipäviiluja renkaaksi asetettuna ja renkaan sisässä pikkuleipäkasa. Sitten oli taas sokeri- ja kerma-astiat sekä kukkamaljakko. Viimeiseksi oli kaksi tarjotinta, joista toisella oli paksusta limpusta leikatuita, toisella ohuesta näkkileivästä tehtyjä, juustolla ja makkaralla päällystettyjä voileipiä. Tarjottimien välillä oli kaksi maitokannua ja niiden ympärillä suulleen asetettuja laseja.
Sanna ei voinut irroittaa katsettaan pöydästä.
Hänkin oli kaksi kertaa ollut ravintolatyttönä silloin kun oli Saarenpäässä. Toissa vuonna kesäjuhlillakin. Silloin oli samoin voileipiä ja kahvia. Rusinasoppaakin silloin oli. Ja he söivät ja joivat niin paljon kuin jaksoivat. Niinkuin varmasti tekevät nytkin tuolla kyökissä. Sanna nielasi suuhun tuppaavan syljen. Hän ei ole saanut vehnäskahvia sitten kun Saarenpään hautajaisissa. Siihen saakka hän kyllä sai. Hyvin useinkin. Mutta sen jälkeen ei ole saanut. — Kun olisi rahaa, niin ostaisi nyt ja joisi: Mutta rahat menivät kaikki pääsylipun ostoon. Ja eiväthän sitä tytöt usein itse ostakaan. Pojathan niille ostavat. — Varsinkin sellaisille, joiden kanssa — — — Jos — — jos — Miskakin — —!
Sannan sydän sykähti ja posket lämpenivät.
Jos Miska ostaisi hänelle kahvit. Tulisi iloiseksi, kun näkee hänet —. Tulee tervehtimään, kyselee ja juttelee ja vihdoin sanoo: "Mutta mennäänpäs juomaan kahvit!" He menevät ja juovat, vehnäsen kanssa. Ja juttelevat. — —
Sannan katse imeytyi pöydän herkkuihin ja ajatus kietoutui siihen kun he Miskan kanssa juovat kahvia — —. Ja kun salissa puhkesi valtava kättenläiske ja syntyi satapäisen yleisön liikahtamisesta aiheutuva kohina, säikähti hän kuin olisi pahanteosta tavattu ja painautui lujemmin seinää vasten.
Valkoesiliinaisia ravintolatyttöjä — Seppälän Mantan ja pari muuta Sanna tunsikin — juoksi salista ravintolaan ja koputtivat kyökin oveen.
— Onko kahvi valmista? kysyivät hätäisesti, kun ovi aukeni.
— On, vastattiin kyökistä vakuuttavasti.
Enempää ei Sanna nähnyt eikä kuullut, sillä samassa hulmahti ihmisvirran alkupää salista ravintolaan ja ravintolapöytä hukkui sinne.
Eikä Sanna enää joutanut pöytää ajattelemaankaan. Salista virtaavaa yleisöä hän vain katsoi, peljäten ja odottaen ja yhä lujemmin seinään painautuen.
Kukaan ei huomannut häntä. Jokaisen katse oli vain suunnattuna ravintolapöytään, jonka ympärillä ensiksi ehtineet jo hälisivät, söivät ja joivat ja tunkeilivat ja astelivat toistensa varpaille ja tyrkkivät toisiaan niin että kahvia läiskyi lattialle ja vaatteille. Sannaankin saakka tungos ulottui. Häntäkin tyrkittiin ja hänen varpailleen asteltiin. Mutta hän ei hievahtanut, eikä kääntänyt katsettaan pois ovesta, josta yhä vain tuppasi ihmisiä ravintolaan.
Siinä hän seisoi vielä silloinkin, kun suurin tungos ja kohina jo oli vaimentunut ja ravintolaan tulleista suurin osa mennyt eteiseen vievän oven kautta pois, eikä uusia enää tullut kuin harvakseen vain.
Hän ei ollut vielä nähnyt Miskaa. Ja häntä alkoi jo pelottaa, että jos ei näekään. Jos ei Miska olekaan täällä? Hän aikoi kurkistaa saliin, mutta samassa kuului sieltä niin äänekäs lähestyvä naurun helinä, että hän vetäytyi äkkiä takaisin ja jäikin odottamaan. Sieltä tuli kaksi avokaulaiseen ja lyhythihaiseen, aivan valkeaan pukuun puettua tyttöä, jotka nauroivat ja kiemailivat välissään tulevalle pojalle.
Sanna jäykistyi ja hänen kyntensä painuivat seinään.
Poika oli Varsanniemen Miska. Tytöistä toinen oli Korpisen Suoma.Toista ei Sanna tuntenut.
Hän kuuli, kun Miska tilasi kolme kuppia kahvia. Sitten hän näki Miskan kumartuvan ja kuuli hänen sanovan: "Tehkää hyvin!" Tytöt ottivat kuppinsa. Miska tarjosi kermaa ja sokeria. Sitten, itse syrjempään siirtyen ja kohteliaasti kumarrellen osoitti vehnätarjotinta. Lopuksi otti Miska itsekin ja sitten he siirtyivät penkille istumaan Sannaa vastapäätä. Sanna piiloutui kahden edessään seisovan pojan taakse ja sieltä seurasi, kun he joivat kahvinsa, nauroivat, juttelivat ja toisinaan uhkausta, toisinaan salaperäisyyttä teeskennellen puivat sormeaan Miskalle.
Vihdoin he nousivat ja toivat kupit pöydälle. Tytöt kiittivät sirosti niiaten ja tulivat takaisin saliin. Mutta Miska läksi paperossia virittäen eteisen ovea kohti ja katosi Sannan näkyvistä.
Sanna ei uskaltanut liikahtaa. Seisoi vain seinää vasten kädet selän takana ja tuijotti eteensä. Tuttuja tyttöjäkin meni siitä ohitse ja tervehtivät. Mutta kun ei Sanna vastannut, eivät hekään pidättäneet puheille.
Vihdoin tuli sieltä taas Miskakin jonkun toisen pojan kanssa. Nyt Miska huomasi Sannan ja, kuin hiukan säpsähtäen ohi mennessään nyökkäsi päätään tervehdykseksi ja pysähtyi toverinsa kanssa salin puolelle oven viereen.
— Kuka tuo tyttö oli, jota sinä tervehdit? kuuli Sanna sen vieraan pojan Miskalta kysyvän.
— Se oli — en tiedä oikein, kuinka sen sanoisin —. Sanotaan sitä sepän Sannaksikin. Se on se, joka oli Saarenpäässä myötynä. Mutta kun ne isäntä ja emäntä kuolivat, niin se joutui sieltä pois ja nyt se on Mattilassa piikana, kuuli Sanna Miskan selittävän.
Hänen päänsä kohosi hiljaa ja silmiin ilmestyi hämmästynyt katse, joka kysyvänä suuntautui vastaisella seinällä olevaan ikkunaan. Kädet irtautuivat seinästä ja valahtivat alas.
Sepän Sanna — Saarenpäässä myötynä — Mattilassa piikana — kolkutti hänen päässään.
— Jos yleisö olisi hyvä ja tulisi saliin, niin jatketaan ohjelmaa, tuli iltaman ohjaaja ilmoittamaan.
Ravintolassa vielä oleva yleisö alkoi virrata Sannan ohi saliin ja Sannan kasvot saivat sellaisen ilmeen kuin olisi hänen hyvin vaikea pidättää nauruaan. Mutta kun ravintola tuli tyhjäksi, säikähti hän ja alkoi pälyillä ympärilleen kuin piilopaikkaa etsien. Ja kun ravintolatytötkin poistuivat, hiipi hän eteiseen vievää ovea kohti, niinkuin ihminen, joka on tullut väärästä ovesta, eikä millään ehdolla sallisi, että sitä huomattaisiin.
Rapuilla tuli Korpisen Rikku Sannaa vastaan.
— Joko sinä menet kotiin? kysyi Rikku.
— Jo, vastasi Sanna.
— Minäkin tulen, sanoi Rikku.
— Tule vain, vastasi Sanna ja enempää Rikusta välittämättä meni. Eikä hän Rikkua oikeastaan nähnytkään. Eikä se mitä hän Rikulle sanoi ollut muuta kuin koneellista äänielimien liikuntaa.
Hän muisti vain Miskan äänen ja tajusi, että kaikki on nyt lopussa — ja että hän on saanut parantumattoman haavan ja pitää kättään sen päällä, etteivät ihmiset sitä näkisi — ja kiiruhtaa pois, ettei veri ihmisten nähden pääsisi vuotamaan.
Luhtiin päästyään hän, vaistomaisesti avaimen sisään otettuaan ja oven hakaan pantuaan, meni pöydän luo tuolille istumaan ja alkoi tuijottaa luukun sulkulautaan sen ilmeisenä kuin olisi hänelle juuri äsken odottamatta mieleen muistunut joku pitkän aikaa unhotuksissa ollut hyvin naurettava asia. Ja yht'äkkiä purskahtikin hän nauramaan.
— Kyllä olen ollutkin hullu kun en tuota jo ennen ole ymmärtänyt! Sepän Sanna, joka on ollut myötynä — se sanoi — mikset sanonut heti, että kunnanvaivaisena — piika. — Ja sellainen on luullut, jotta Varsanniemen Miska, rikkaan talon komea poika — ha ha ha! Kyllä on pitänyt ihmisen ollakin hullu —!
Ja taas hän nauroi.
Ja sitten hän melkein itki. Hammasta purren ja kädet nyrkissä taisteli vastaan, mutta sittenkin melkein itki. Itki sitä, että on nyt niin yksin.
Ja koko maailman hylkäämä.
Hän oli purskahtamaisillaan ääneen itkemään. Mutta kiristikin vain hampaita entistä lujemmin. Ja tunsi säälimättömästi vihaavansa Miskaa ja koko maailmaa. Sylkäsi — — heille vasten naamaa. Nauroi itsellään ja pilkkasi itseään tuon itkun vuoksi.
— Onpas kun asiakin, sanoi.
Ja itki.
Riuhtasi itsensä seisaalleen, sivalsi huivin päästään ja — jäi huivi kädessä, suu ja silmät avoinna kuuntelemaan.
Luhdin tikapuut natisivat.
— Siellä tulee joku, kuiskasi Sanna. Kuka? Henkeä pidättäen hän kuunteli kuinka se rappu rapulta tuli ylemmäksi ja ylemmäksi. Nyt se tuli jo ullakolle — nyt se tarttui oven kahvaan. —
Sanna alkoi vapista, kun ovi rupesi hiljalleen nytkimään.
— Hei, kuului sieltä hiljaa. Avaatko oven?
— Korpisen Rikku taas! — älysi Sanna ja puhkesi kolkosti kalisevaan pilkkanauruun.
Hän oli jo taas ollut uskomaisillaan, jotta se on Varsanniemen Miska — —
Hänen täytyi uudelleen nauraa niin hullulle ajatukselle.
Rikku kuuli naurun ja lakkasi nykimästä. Silloin katkesi Sannan nauru ja jännittyneenä jäi hän kuuntelemaan.
Ullakolta ei kuulunut vähään aikaan mitään. Sitten kuului kuinkaRikku kääntyi poispäin.
Sanna hätääntyi. Äsken, kun Rikku nyki ovea, tuntui hänestä turvallisemmalta. Mutta nyt Rikkukin menee ja jättää hänet! Ja sitten ei hänellä ole ketään.
— Rikku, kuiskasi Sanna arasti.
— Oletko yksin, kysyi Rikku.
— Olen.
Rikku palasi takaisin.
— Avaatko oven? kysyi hiljaa.
— Rikku, kuiskasi Sanna.
— Mitä? kysyi Rikku.
— Rakastatko sinä minua?
— Rakastan, vastasi Rikku.
Liikutuksesta vapisten avasi Sanna oven ja nyyhkien heittäytyi Rikun kaulaan.
Akat olivat yksimielisiä siitä, että Sannalle pitäisi jo oikein sanoa. Kun on kuin mikäkin votakka! Heti aamulla piti päästä noiden kloppihyväkkäiden kanssa samalle pellolle. Ja kyllä siellä on sitten pidetty eri peliä koko päivä! Naurettu ja laulettu ja kiljuttu kuin kissat maaliskuulla. Pojatkin — muutamat — ovat kuin Perttelin aikaiset karoot!
Syvästi suuttuneina akat aina lyhteen sidettä kiertäessään katsoivat viereiselle pellolle, jossa Sanna renki-Jussin ja päiväläisenä olevan Helipolan Jaskan kanssa leikkasi. Kukaan ei kuitenkaan tullut vielä mitään sanoneeksi.
— Mitä te siellä minusta juoruatte? kysyi Sanna yht'äkkiä akoilta.
— Juoruamme!
— Sinusta?
— Mekö? huudahtivat akat, Jaakoon Liisa, Siikalan Anna ja SamelinSussu melkein yht'aikaa. Ja ällistyneinä katsoivat toisiinsa.
— Niin te! Koko päivän olette juorunneet.
— Älä nyt! Eihän me mitään oo —
— Ootte te! väitti Sanna. Tottahan mullakin korvat on. — Meinaavat, jotta en minä oo kuullut, sanoi pojille, leikkaamaan kumartuessaan.
— Sitä me oomme kyllä tässä sanoneet, jotta et sinä viime vuonna tuollainen ollut, kun sä Mattilassa olit, tunnusti Jaakoon Liisa ja sirpin pontta kourassaan pitäen pyöritteli sirppiä edessään. — Olit niin siivo ja hiljainen. Ja nyt oot tuollainen ylenannettu.
— Ja päässilmäinen, jatkoi Sanna. Mitäs siitä. Silloin oli rakkaat veljet. Mutta nyt on toisin.
— Kuinka toisin se nyt sitten on? uteli Liisa.
— Niin vain, jotta hurja luonto on parempi kuin rikkinäinen paita, vastasi Sanna ja heitti juuri sitomansa lyhteen keskipellolle. Älkää murehtiko akat! Antakaa hevosen murehtia. Sillä on suuri pää.
— Niin — itkulla ja kehruulla saa yhtä paljon, huusi Jussi.
— Sinäkin, kelvoton, mutisi Liisa ylenkatseellisesti.
— Tällaisella luonnollaei nurkissa kurkistella.Sinä saat lempiä ketä sinä tahdotJa minä vain herrastella
lauloi Sanna ja hihkasi:
— Hih hilukaa, eikä tule vilukaan!
— Kun ei vain nolahtaisikin joskus, sanoi Liisa tovereilleen.
— Häh? kysyi Sanna.
— Sanoin vain, jotta kun ei vaan sunkin vielä nolahtaisi joskus, vastasi Liisa rohkeasti.
— Nolahtakoon! Eipä tässä korkealta kaaduttaisi! viskasi Sanna ja katsoi akkoihin kuin jotain vaanien. Heitti niskaansa ja painautui leikkaamaan. Sanaa puhumatta alkoi riipoa niin, että pojat eivät olleet millään pysyä mukana.
Sillä menolla he ehtivät peltonsa päähän paljoa ennemmin kuin toiset.
— Hei akat! huusi Sanna, kun sitoi viimeisen lyhteen ja löi sirppinsä sen tyveen. Leikatkaa niin, että saatte peltonne loppuunkin joskus!
— Me leikkaammekin niin, että tähätkin tulevat lyhteisiin, vastasiSussu.
— Hoo! Väli tähkistä, kun vain pelto loppuu, vastasi Sanna ja asetti kaksi lyhdettä tyvet päällekkäin ja istui niiden päälle.
— Kyllähän sillä välikin on, sanoi juuri Sannan pellolla lyhteitä kuhilaille paneva isäntä. Vaikka — ei tässä tähkiä ole peltoon jäänyt, tunnusti maahan katsellen.
— Ei ole tapana meidän maassa tähkiä peltoon jättää, sanoi Sanna ja painautui istumaan pää kätten varassa ikäänkuin olisi hyvin väsynyt.
— Sanna saakin jo mennä kotiin auttamaan emäntää siellä, käski isäntä. Pojat saavat ruveta panemaan kuhilaille, että saadaan kaikki pystöön. Tiedä vaikka tulisi sadekin jo taas yöllä.
Sanna nousi selkäänsä painellen, ja raskaanlaisin askelin läksi menemään pitkin peltoa sirppi kädessä. Jaakoon Liisa katsoi tutkivasti häneen. Kumartui äkkiä leikkaamaan, kun Sanna kääntyi taakseen katsomaan.
— Ettekö ole huomanneet tuossa Sannassa mitään? kysyi hiljaa toisilta.
— Ei — mitä? kysyivät Sussu ja Anna ja kääntyivät katsomaan Sannaan. Kun he jälleen kysyvinä kääntyivät Liisaan, niin hän kuiskaten kertoi havaintonsa.
Annalta ja Sussulta putosivat sirpit peltoon ja kädet paukahtivat yhteen. Päätään pyörittäen katsoivat he seisahtunein silmin toisiinsa aivan sanattomiksi hämmästyneinä.
— Mutta älkää Jumalan tähden vain puhuko kellekään mitään, varoittiLiisa.
Toiset tekivät syvästi torjuvan liikkeen.
— No älä hyvä ihminen! Kuka herran tähden tästä nyt menisi puhumaan! Ei toki — eei vaikka! Jopa se olisi oikein kamalaa, vakuuttivat Anna ja Sussu.
— Ei hengelläkään saa hiiskua! Muistakaa se! vannotti Liisa vielä.
— Älä pelkää! vakuuttivat toiset, jonkunverran loukkaantuneinakin, kun Liisa sellaisia ollenkaan ajattelikaan heistä.
Isäntä tuli sinnepäin ja akat alkoivat leikata.
— Isäntä saa hyvän ruisvuoden nyt, sanoi Liisa, kun isäntä tuli kohdalle.
— Ei se huonostikaan mennyt, myönsi isäntä.
— E-i. Näin suuri vainio! Ja tästä tulee jyviä kuhilasluvulta, sanoiLiisa ja sirppiään heiluttaen silmäili yli vainion.
— Kyllä sitä saa, kun maansa hyvin asuu, sanoi Annakin.
Isäntä meni ja akat kumartuivat leikkaamaan.
Isännän edemmäksi mentyä Anna pysäytti taas leikkuunsa ja kuiskasi:
— Ketähän se olisi?
— En minä yhtään ainakaan tiedä, sanoi Liisa päätään puistaen.
Kotona järjestyivät työt niin, että Sanna joutui yksin lypsylle siksi aikaa kun muu leikkuuväki söi illallista. Sitä hän oli toivonutkin, että pääsisi pois tuvasta siksi kun toiset tulevat, ettei tarvitsisi olla akkain katseltavana ja näykittävänä, ja tahallaan viivytteli hän navetassa niin kauan, että vieras väki ehti mennä pois.
Isäntä ja Jussikin laskivat jo sirppejä huomista varten, kun hän vihdoin tuli navetasta. Jussi nyökkäili Sannalle päätään siellä tahkoa pyörittäessään ja iski silmää. Sanna yritti ottaa selvää, mitä Jussilla oli mielessä, eikä huomannutkaan, kun satutti jalkansa porstuan kynnykseen ja kaatui maitoastioineen. Maito levisi kaikki porstuan lattialle, ja Sannalta pääsi karkea kirous.
— No mutta mitäs sä nyt! huudahti emäntä, kun tuli tuvasta katsomaan, mikä siellä kolahti. Vooi sua! Hae nyt takkaluuta ja putulapio ja ota edes sian ämpäriin enintä!
— Saakurin saakuri, hoki Sanna mennessään ja samaa hän hoki luudan ja putulapion kanssa tullessaankin.
— Älä kiroa! pyysi emäntä.
— No mitäs — kun pitää ihmisen olla niin nolo! kivahti Sanna.
— No ei se kiroamalla ainakaan parane. On vain niin ilkeää ja rumaa kuulla, kun naisihminen kiroaa.
— Mitä piian on lukua, sanoi Sanna purevasti.
— Ihminen se piikakin.
— Ei olekaan, — ainakaan kaikkien mielestä, intti Sanna.
— On varmasti, vakuutti emäntä. Kun vain itse itsensä ihmisenä pitää.
Emäntä meni tupaan. Sannan luutaa kuljettava käsi pysähtyi, hän nosti päänsä ja katsoi pitkästi tuvan oveen, jonka taakse emäntä katosi.
Muut ilta-askareensa suoritti Sanna äänettömästi, ja kaikki loppuun saatuaan meni heti huoneeseensa. Otti avaimen pois porstuan puolelta, heittäytyi vuoteelle.
— Oi Jumala! huokasi hän kipeästi ja väänteli käsiään. Nyt ne sen jo tietävät.
Jaakoon Liisa katsoi sillä tavalla. Ja emäntä sanoi: "kun vain itse itsensä ihmisenä pitää".
Tietääköhän emäntäkin jo?
Siitä hän ei ollut varma. Pikemmin hän kuitenkin uskoi, ettei emäntä tiedä. Muuten vain, niin sanoi. Kun hän kirosi. Ja kun hän on muutenkin ollut sellainen ja tällainen.
Mutta Jaakoon Liisa.
Sanna tunsi vieläkin itsessään sen katseen, jolla Liisa katsoi häntä, kun hän heidän ohitseen tuli peltoa pitkin.
Liisa tietää. Ja kun sen Liisa tietää, niin tietävät sen Sussu jaAnnakin ja silloin sen pian tietää koko maailma.
Oi Jumala!
Sanna väänteli käsiään, itki puoliääneen ja kuiskaten siunaili:
— Oi Jumala, oi Jumala!
Olihan hän sen kyllä ymmärtänyt, että kerran se tiedoksi tulee. Mutta sittenkin oli hänellä ollut salainen toive, että se ei tule tiedoksi. Tapahtuu jotain sitä ennen — — Ja jos ei mitään muuten tapahdu, niin kyllä hän panee tapahtumaan. — — Tappaa hän itsensä, ennenkuin antaa sen tulla ihmisten tietoon — —
Niin oli hän ajatellut.
Nyt ne kuitenkin sen jo tietävät. Nyt ne jo sanovat että hän on sellainen — — portto — —
Seppälän emäntäkin — ja Sikkarin emäntä — ja tyttäret.Naureskelevat ilkeästi ja sanovat että hänestä on tullut — — —
Mutta ne eivät saa sanoa hänestä sellaista! Sitä iloa ei hän niille anna. Ei totisesti annakaan. — Sanokoot sitten kun hänet koskesta kiskovat — — —
Hän oli hypähtänyt lattialle, takoi nyrkillään pöytään ja hurja ilme silmissään katsoi ikkunasta ulos.
Siellä ulottui musta riihen varjo yli kellertävän ohrapellon, melkein saunaan saakka. Isäntä seisoi ohrapellon pientareella piippu hampaissa ja miettivän näköisenä katseli ohraa. Joen rannalta kuului uimamiesten ääniä.
Hänen uhmansa lysähti lamaan kuin olisi hän nähnyt jotain kaunista ja ylevää, joka on kaikkien muiden saatavissa, ja on ollut hänenkin, mutta jonka omistamiseen hän itse on tehnyt itsensä kelvottomaksi. Hiljaa voihkaisten vetäytyi hän pois ikkunan kohdalta ja vaipui tuolille istumaan.
Hänellä olisi nyt muuten niin hyvä olo. On oikea kamarikin taas hallussa. Ja niin hyvä isäntäväki. Aivan vertaisenaan kohtelevat.
Ja nyt juuri pitää sen tulla — —
Minkätähden pitää hänelle aina niin käydä? Miksei hänenkin elämänsä saa mennä niinkuin muidenkin? Minkätähden hänen elämässään pitää kaiken aina olla näin?
Koko elämä aina tähän päivään asti vilahti hänen mielessään.
Ja tämä päivä!
Hän moitti itseään siitä. Sellaisia päiviä on hänellä jo paljon! Jo viikkolaskulla. Ja kuukausiakin jo. Sellaisiahan ne ovat olleet aina siitä alkaen, kun hänelle selvisi se. Päivät sellaisia. Ja yöt on hän itkenyt — —
— Voi Miska, Miska — —! huokasi hän. Mutta samassa jo nuhteli itseään siitä. Mitäs Miska tähän kuuluu? Eihän Miska käskenyt hänen niin ruveta elämään. — Eikä Rikkukaan — eikä kukaan niistä toisistakaan — olisi hänen luhtiinsa tai kamariinsa koskaan tullut, jos ei hän itse olisi ovea avannut. Itse hän aina niille oven avasi. Jokaiselle. — Tiesi kyllä tunnossaan, että se ei ole oikein ja tunsi aina ikäänkuin tahraantuvansa. Ja melkein heti alkoi Rikkuakin epäillä. Mutta kuitenkin aina avasi oven. Tahtoi muka kostaa. Kostaa? — Kenelle?
Sanna naurahti.
Kenelle hän on kostanut?
Itselleen — — eikä kellekään muulle!
Rikkukin on viime lauantaina ollut kihloilla Seppälän Mantan kanssa. Vai oletko jo kuullut? ilkkui hän itselleen. Ja heittäytyi taas sänkyyn.
Sen pidemmälle ei hän kuitenkaan enää jaksanut. Koetti kyllä uskotella itseään, että hänelle oli aivan samantekevää missä Rikku oli. Mutta sittenkin hän kiristi hampaitaan ja kuuli hienoa rapinaa, kun hänen kyntensä painuivat sängyn reunaan. Kurkusta kuului korinaa ja koko olemus tuntui kääntyvän nurin. Ja taas valtasi hänet villisti hekumallinen ajatus että hyökkää Rikun kimppuun ja paljain käsin repii hänet kappaleiksi. Ja Mantan samoin. Ja itsensä. Jasen— —
Hän värisi kuin olisi kylmässä vesialtaassa maannut.
Mieleen tuli se aika kun hän oli Saarenpäässä. Ja kuin jostain sumun seasta näki hän siellä silloisen itsensä. Kun hänkin oli puhdas ja viaton.
Ja kaunis — — Hän kurotti käsiään sitä kohti kuin pyytääkseen, että se vetäisi hänet pois sieltä loasta ja pimeästä, missä hän nyt viruu. Mutta se katsoi vain niin surullisesti häneen ja näytti puhtaita käsiään, siten tahtoen osoittaa, että niillä ei sovi ottaa kiinni sellaiseen kuin hän nyt on.
Sannalta puhkesi valitus.
Nuoruus — elämä — kunnia — kaikki on häneltä mennyt. Ja nyt hän on — — nyt hän on — —
Huora!
Älähtäen hypähti hän lattialle, ja jäi suu ja silmät auki kuuntelemaan.
Mitään ei kuulunut.
Hän avasi hiljaa oven porstuaan, hiipi porstuan ovelle ja avasi senkin. Pysähtyi taas kuuntelemaan. Mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Halkoliiterin oviaukko vain ammotti siellä mustana kuin pohjaton kita.
Kuin varas pujahti Sanna tuvan ja ruokapuodin välistä pienestä veräjästä, hiipi kuulumattomin askelin tuvan päädyitse vievää polkua. Tuli pienelle puusillalle, siitä jyväaitan eteen ja siitä molemmin puolin aidattua kapeaa polkua saunan luo. Saunan nurkkaan kiinnitetty vasikkahaan veräjä oli auki ja Sanna läksi korkean jokitörmän suojassa juoksemaan yön pimeässä kumeasti kohisevaa koskea kohti.
* * * * *
Puolen yön aikaan tuli hän takaisin väsyneenä ja vaivautuneena. Meni talliin ja siellä irroitti nuoraisen riimunvarren soimen syrjästä. Riimunvarsi kädessä tuli porstuaan ja lukitsi oven. Kamariin tultuaan veti oven lukkoon perässään ja aikoi juuri kumartua kirstuaan avaamaan, kun sängystä kuului aivan kuin siellä olisi joku kähminyt. Äkkiä oli Sanna seisaallaan. — Missä sä näin kauan olet ollut? kuului sängystä Jussin uninen ääni.
Kuin kissa hyökkäsi Sanna sinne, tarttui Jussin kaulukseen ja ennenkuin Jussi ehti edes kieltään huiskauttaa, oli hän porstuan lattialla nelinkontin. Lattialle pudonneen lakin potkaisi Sanna menemään Jussin perään, koetteli, oliko avain poissa porstuan puolelta, ja veti jälleen oven lukkoon. Astui jo pari askelta poispäin, mutta kääntyi jälleen ja kiersi varmuuslukonkin kiinni.
Sanna ei mennyt saunaan lauantai-iltana. Sanoi, ettei jouda. Emäntä oli luvannut, että hän saisi mennä sunnuntaiksi Kontolan tädin luo. Hän oli pyytänyt sitä emännältä. Ja hän lähteekin sinne niin pian kun ehtii ettei aivan nokipimeä matkalla saavuta.
Sillä aikaa kun toiset olivat saunassa, laittoi hän itseään matkaan. Pani päälleen sen viime vuonna kesäjuhlille laittamansa puvun. Se oli kyllä jonkun verran ahdas, mutta ei sitä kukaan huomaa, kun hänellä on nyt panna takki päälle.
Kirstusta kaivoi hän huivin ja sen nuoran, jonka silloin yöllä pari kolme viikkoa sitten pani sinne. Koetteli nuorassa olevan silmukan lujuutta, tarkasteli nuoran pituutta ja muutenkin sitä katseli. Kääri sen ja pisti poveensa puseron alle. Pudotti kirstun kannen kiinni ja jäi vapisevin huulin siihen katsomaan.
Oven takaa kuului askeleita ja oveen koputettiin.
— Onko Sanna jo mennyt? kysyi emäntä sieltä.
Sanna pyyhki kiireesti silmänsä, kätki nuoran huolellisesti ja avasi oven.
— Tässä olisi vain vähän jotain tädillesi, ja tässä olisi sinulle vähän evästä, ettet aivan tätisi ruoan päällä tarvitse olla, sanoi emäntä ja antoi Sannalle kaksi kääröä.
— Kiitoksia paljon, sanoi Sanna hiljaa.
— Ja sano terveisiä tädillesi! käski emäntä vielä.
— Kyllä, lupasi Sanna.
— Avaimen minä panen tuonne vuorilaudan päälle, meni hän emännän jälkeen sanomaan.
— Pane, vastasi emäntä. Minnekä vain tahdot. Ei suinkaan me sitä tarvita, huomasi emäntä vielä lisätä ja katosi tupaan.
Sanna katseli emännän tuomia kääröjä arvelevan näköisenä. Pani ne jo kirstuunkin, mutta sitten kuin jotain huomaten otti ne sieltä jälleen pois, etsi vanhemman huivinsa, asetti kääröt sille ja teki nyytin. Heitti sitten katseen kautta kamarin ja oli purskahtaa itkuun.
Oven lukittuaan ja avaimen vuorilaudan päälle pantuaan läksi hän nyytti kädessä menemään maantielle ja sitä pitkin syysillan hämyssä tummentuvaa metsää kohti.
Metsälle ehdittyään hän hyppäsi ojan ylitse metsään. Ja kun oli varma siitä, ettei tieltä enää voitu nähdä, otti hän nuoran povestaan ja alkoi umpimähkään kävellä hiljaa keinuvain oksain alla, nuoraa selkänsä takana pitäen ja katse kiinteästi maahan luotuna.
Silmiin alkoi nousta sumua, huulet alkoivat nytkiä ja aika ajoin vavauttivat hartioita pidätetyt nyyhkeet. Ja viimein hän ääneen tyrskähtäen heittäytyi suulleen sammalikkoon. Ja jäi siihen makaamaan ja nyyhkimään.
Metsässä vallitsi alkavan sunnuntaiyön rauha. Aurinko oli jo laskenut ja varjot kadonneet. Iltatuulen rauhaa luova henkäys oli jo hiljennyt ja päivän arkiset äänet vaijenneet. Rauhoittava, tasainen puolivalaistus ja unelmoiva hiljaisuus valoivat maalle lahjojaan.
Ne vaikuttivat Sannaankin vähitellen rauhoittavasti. Hänestä alkoi hiljalleen tuntua siltä, että siellä jotkut seisovat ja säälien katsovat häneen, yksinäiseen ja hyljättyyn ihmisraukkaan. Eivät uhkaa, eivätkä pilkkaa ja piinaa niinkuin muut. Kätensä vain levittävät hänen ylitseen ja lupaavat ottaa hänet suojaansa.
Kuului heikkoa rahinaa. Sanna vavahti ja teroitti katsettaan sinne päin, mistä se kuului. Pikkuinen hiiri siellä tuli risun alta näkyviin. Nuuski ja nuuski ja pienet korvat sojossa tutki ympäristöä. Uskalsi vihdoin kokonaan aavalle, katkaisi heinänkorren ja pieniä leukojaan paputtaen alkoi sitä pureskella.
Sannan tuska ikäänkuin lientyi, niin soman näköinen tuo hiiri oli.Niin tyytyväinen ja niin viisaat silmät. Tuollainen pieni olento!Täällä vain metsässä asuu kanervain ja sammalten seassa pienen risunalla — — Eikä tarvitse ketään hävetä.
Hiiren eleitä seuratessaan hän unhoitti todellisuuden. Kivistävä raukeus vain alkoi tuntua kaikkialla. Ja piinallisten päivien ja tuskissa valvottujen öiden rääkkäämässä ruumiissa tuntui siltä kuin sitä joku painaisi maata kohti. Varsinkin sitten kun hiirikin vetäytyi risunsa alle.
Nukkumaan — —
Väsymys ja raukeus alkoi suorastaan kirvellä, ja velttona mukautui ruumis kaikkiin alustansa epätasaisuuksiin. Päätä pakotti ja silmäluomien välistä tihkui kuuma vesi.
Raskas musta verho levisi kaiken ylitse.
Hän tunsi makaavansa ohuen hyvin epävarman verkon päällä, josta milloin tahansa voi pudota alas jonnekin pohjattomaan. Hän pelkäsi, ja yritti pitää itsensä mahdollisimman koholla ja keveänä. Kuitenkin verkko hiljalleen kallistui ja hän luisui sen reunaa kohti. Luisui ja luisui ja yhtäkkiä kierähti verkolta pois — ja heräsi.
Heti vaipui hän kuitenkin uudelleen horrokseen. Makasi pohjattoman äkkijyrkänteen reunalla ja piti toisella kädellään lujasti kiinni jostain, ettei vain putoaisi. Joku seisoi siinä vieressä, takoi raipalla saappaittensa varsiin ja vaati häntä nousemaan ja lähtemään jonnekin. Jyrkänne veti häntä, hänen kätensä irrottui siitä josta hän kiinni piti, hän kierähti jyrkänteen reunalta — ja heräsi taas.
Hän muisti että hänellä on joku tärkeä tehtävä, joka on vielä suorittamatta. Joku hyvin tärkeä. Ja jos ei hän sitä suorita, niin tapahtuu hänelle jotain hyvin pahaa. — — Jotain — — pahaa — — pahaa — — Suuria koiria alkoi liikkua hänen ympärillään. Nuuhkivat ja irvistelivät ja olivat niin vihaisen näköisiä. Eikä hän päässyt ylös. Koirat tulivat hiiviskellen yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja yhtäkkiä koko lauma hyökkäsi hänen päälleen. Hän parkaisi, heräsi ja ponnahti istualleen.
Oli aivan nokipimeä. Eikä risausta kuulunut.
Hän pyyhkäsi otsaansa.
Mitäs se olikaan kun hänen piti tehdä — —?
Ja missä hän oikein on —?
Jälleen pyyhkäisi hän otsaansa ja laski käden sivulleen. Se osui sammalen päälle koholle jääneeseen nuoraan. Hän vavahti ja äkkiä nykäisi kätensä takaisin.
Ja jäi tuijottamaan pimeään.
Vähän aikaa niin istuttuaan hän uudelleen tavoitti nuoraa. Se tuntui tutulta. Hän veti sen syliinsä, kuletti sitä kouransa lävitse ja koetti pinnistää muistiaan.
Vihdoin tuli nuoran päässä oleva silmukka hänen kouraansa.
Hän hätkähti niin että hengitys salpautui. Ja muisti missä on ja mitä varten on tänne tullut.
Hänhän on tullut tänne — hirttämään itsensä — — Etteivät ihmiset saisi hänelle sanoa että hän on — — huora — —
Kuin ankarasta vilusta väristen nousi hän seisaalleen, puristi nuoraa lujasti kädessään ja läksi kiiruusti kävelemään. Löi otsansa puuhun ja alkoi kulettaa kättä kasvojen edessä, etteivät oksat silmiin sattuisi. Satutti jalkansa useamman kerran. Ja kaatuikin. Mutta aina vain pyrki eteenpäin.
Aluksi hän uskotteli etsivänsä paikkaa missä tehdä sen mitä varten on tänne tullut. Mutta sitten hän ei enää ajatellut mitään. Kulki vain pimeässä metsässä kuin jonkun kulettamana. Ja kaikin keinoin yritti suojella itseään, ettei haavaa eikä mitään muutakaan vammaa saisi.
Taas hän satutti jalkansa ja kaatui. Ja kun hän yritti siitä nousta vihlasi koko ruumista kuin olisi monella veitsellä viilletty yhtaikaa.
— Nyt se tulee, välähti hänen mielessään, ja tuskaisesti voihkaisten painui hän sammalikkoon suuren kiven vierelle.
Poltto lieveni pian. Mutta nousta hän ei jaksanut. Suoristi vain itsensä kiven viereen makaamaan. Ja sai hämärtyneeseen tajuntaansa kuvan että makaa sairaana pikkutyttönä Saarenpään peräsängyssä. Ja emäntä sieltä lattialta sanoo: "Siunaa nyt Sanni itsesi."
Hän risti kätensä ja siunasi itsensä.
Samassa jo taas vihlasi kuin olisi monilla veitsillä viilletty yhtaikaa.
Kontolan täti istui yksikseen aamiaispöydässä syksyisen kyynelherkän aamuauringon valaisemassa tupasessaan. Mutusteli perunoita hampaattomilla ikenillään ja sormin murenteli leipää suuhunsa. Oven käynnin kuullessaan kääntyi katsomaan, että kuka nyt jo näin aikaisin tulee — sunnuntaiaamuna.
— Täti, sanoi tulija hiljaa, painoi toisen käden silmilleen ja toisella otti tukea muurista. — Jäsys siunatkoon! Sannako? — huudahti täti. Mikä sinun on!?
— Oi täti! voihkasi Sanna, kurotti kättään tätiä kohti ja näytti painuvan lattiaan.
Täti hyökkäsi apuun ja talutti Sannan sänkyynsä. Korjasi sängyn reunalle velttona retkahtaneen Sannan käden sänkyyn ja jäi säikähtyneenä katsomaan Sannaa, joka makasi silmät suljettuna ja suu avoinna ja hengitti epätasaisesti huohottaen.
— Mitä Jumalan tähden — Kun on kuin kuoleman käsistä päässyt, puheli täti itsekseen eikä voinut lähteä vuoteen äärestä ennenkuin Sannan hengitys alkoi tasautua ja hän muutenkin näytti rauhoittuneemmalta. Silloin uskalsi täti hiljalleen ruveta aamuaskareitaan suorittelemaan.
Hän luuli Sannan jo vaipuneen syvempäänkin uneen. Mutta yhtäkkiäSanna kuiskasi:
— Täti.
— Mitä? kysyi täti ja meni luo.
— Minä tapoin sen, sanoi Sanna.
— Tapoit? Minkä?
— Sen — —? Korpisen Rikun — —
— Korpisen Rikun, parkaisi täti. Mitä Jumalan tähden sinä — —
— Niin — — En minä sitä tappanut — — Mutta sen — — Lapsen — — Kun minä makasin Saarenpään peräsängyssä, niin se tuli siihen kitisemään — — Ja silloin minä — — Eikä se sitten enää kitissyt — —
Huohottaen ja suurella vaivalla sai Sanna sen sanotuksi ja katkonaisesti hengittäen vaipui jälleen horrokseen.
Täti seisoi ja tuijotti Sannaan hämmästyneeksi kysymykseksi jähmettyneenä. Pani kätensä ristiin ja hitaasti kääntyi katsomaan taakseen kuin sieltä selitystä ja neuvoa etsien. Kääntyi jälleen Sannaan päin ja jäi kaiken muun unhottaen siihen tuijottamaan ja odottamaan. Seisomaan väsyttyään, haki tuolin sängyn luo ja hetkeksikään katsettaan Sannasta irroittamatta, istuutui sille.
Häntä alkoi ahdistaa kamala luulo. Niin kamala, ettei hän uskaltanut sitä selvään ajatellakaan. Mutta kun muisti, mitä Sanna oli sanonut, niin ei voinut sitä torjuakaan.
— Tappanut, se sanoi. Korpisen Rikun — — Lapsen — —
Täti vavahti ja katsoi Sannaan aivan kuin olisi tahtonut nähdä hänen lävitseen ja siten saada selvyyden. Sannakin vavahti, avasi silmänsä ja näytti hämmästyvän, kun näki tädin. Rauhottui kuitenkin pian ja kuiskasi:
— Täti.
— Mitä? kysyi täti nousten ja sänkyyn kumartuen.
— Muistaako täti mitä Saarenpään emäntä siellä kirkossa sanoi? kysyiSanna.
Täti nytkähti taaksepäin.
— E-en minä muista — sopersi hän. Sanna näytti hetken yrittävän muistaa.
— Voi kun ei kukaan muista, vaikeroi sitten. Täti hätäytyi. Mutta samassa Sanna jo ilahtuneena huudahti:
— Täti, nyt minä muistan kuinka Saarenpään emäntä sanoi. "Tutki minua Jumala ja koettele minua. Ja jos minä väärällä tiellä lienen, niin saata minua iankaikkiselle tielle." Niin hän sanoi, täti. Hän rukoilee aina niin. Siihen raamattuunkin, joka minulle rippikoulussa annettiin, hän kirjoitti niin. Antakaa täti minulle se raamattu.
— Mi-missä se on — en minä tiedä —, änkytti täti.
— Se on siellä piirongin päällä Miskan kuvan takana, sanoi Sanna aivan selvästi.
Täti joutui avuttomaksi. Sanna katsoi odottaen ja ihmeissään kun ei täti liikahda.
— Oi täti — minä olen niin sairas, parahti sitten yhtäkkiä ja rupesi haikeasti itkemään. Älkää olko täti minulle vihainen! Olkaa edes te minulle hyvä!
Taas loi täti pelästyneen, apua ja neuvoa etsivän katseen ympärilleen. Unhottui pitempäänkin katsomaan ikkunan takana olevaa pihlajaa, jota myrskyä lähenteleväksi yltynyt tuuli ravisteli, niin että ensimäiset kellastuneet lehdet karisivat irti ja menivät tuulen mukana.
Vasta kun Sannan itku lakkasi kuulumasta, kääntyi hän sänkyyn päin. Sanna makasi rauhallisena avosilmin ja katsoi ylisängyn pohjaan kuin olisi jotain miettinyt. Käänsi vihdoin päänsä tätiin päin.
— Täti, sanoi hiljaa. Minä olen ollut väärällä tiellä. MuttaSaarenpään emäntä vie minut oikeaan. Eikö niin täti?
— Niin vie. Ja Jumala, sanoi, täti.
— Ja Jumala, myönsi Sanna. Eikös tätikin tule sille oikealle tielle?
— Tulen.
— Kun minä ensin paranen.
— Niin — — kun sinä ensin paranet, kuiskasi täti ja pidätetystä itkusta täristen kumartui pyyhkimään silmiään hameen helmaan.
Kun hän siitä kohosi ja katsoi sänkyyn, niin Sanna jo taas nukkui.
— Lapsi parka, kuiskasi täti, pitkän aikaa Sannaan katsottuaan, suoristi hiukan edusverhoja ja meni laittamaan kahvipannua takalle, että on edes kahvia antaa Sannalle, kun hän taas herää. Juuri kun hän aikoi istua kahvia jauhamaan, vilahti ikkunan ohi miehen pää ja hartiat.
— Kuka herran tähden tähän nyt — hätäili täti, meni kiiruusti sulkemaan sängyn edusverhot ja asetti tuolit sängyn eteen järjestykseen. Parhaiksi ehti hän jälleen istuutua ja asettaa kahvimyllyn syliinsä, kun tupaan tuli herrahtavasti puettu mies.
— Päivää, täti, tervehti tulija.
— Päivää, vastasi täti kylmästi ja ulos katsoen jauhoi kahvia.
— Eikö täti tunne? kysyi tulija ja tuli kädestä pitäen tervehtimään.
— Kukahan tässä kaikkia ohiajavia joutaa tunnustelemaan, vastasi täti yrmeästi ja vastahakoisesti antoi kätensä.
— Minä olen Masa, sanoi tulija.
— Masa? Mikä Masa? sanoi täti yliolkaisesti ja jauhoi kahvia.
— Se — Masa. Onpas täti nyt! Katsokaa edes!
Täti katsoi tulijaan.
— Ethän sä vain ole sepän Masa, sisar-vainaan poika? tunnusteli.
— Sehän juuri minä olen.
— No — hyvä ihminen! Kun en minä ollenkaan ymmärtänyt ajatellakaan!Käy istumaan!
— Kiitos! Tavataan sanoa, ettei oikein jouda istumaan. Ja minun onnyt vähän sillä tavalla, että minä en jouda pitkiä aikoja olemaan.Kolmen tunnin kuluttua pitää jälleen olla tuolla naapurikunnanMetsäkylässä, sanoi Masa.
— Metsäkylässä, ihmetteli täti. Sieltäkö sinä tulet?
— Sieltä. Sain lainata pyörän ja päätin käydä täällä asioita utelemassa. Kun ei ole tämän pitempi matkakaan, selitti Masa. Ja nyt sitten ensiksi: missä Sanna sisko mahtaa mennä? Tietääkö täti sen?
— Ky-yllähän minä tiedän — — vastasi täti hieman epävarmalla äänellä.
— Ei kai hän Saarenpäässä enää ole?
— Eei — Hän joutui pois heti kun ne isäntä ja emäntä kuolivat. Olet kai kuullutkin, kuinka niiden kävi?
— Olihan siitä lehdissä. Ja minä silloin jo ajattelin Sannaa. Mutta oli silloin vielä omatkin asiat siinä kunnossa, että oli täysi niiden kanssa. Piikana Sanna on?
— Piikana — —
— Minulla olisi nyt tiedossa hänelle hyvä paikka siellä kaupungissa, sanoi Masa. Sen vuoksi minä tänne näin ohimennen poikkesinkin sanomaan teille, että te käskisitte Sannan järjestää asiansa niin, että voi lähteä mukanani, kun kahden viikon kuluttua tulen uudestaan tänne. Otatteko sen tehdäksenne?
— Miksen minä — — Vaikka — —
— Mitä vaikka? uteli Masa.
Tädin silmät kyyneltyivät.
— Sitä vain — jotta ei Sannasta taida nyt olla sen paikan ottajaksi.
— Kuinka —? kysähti Masa.
— Sanna on täällä, sanoi täti silmiään pyyhkien.
— Täällä? huudahti Masa ja etsivin silmin katseli kautta tuvan.
— Tuolla sängyssä se on, viittasi täti.
— Onko hän sairas!?
— On, sai täti sanotuksi ja puhkesi nyyhkimään.
Masa seisoi ällistyneenä. Hiipi sängyn luo, avasi hiljaa edusverhoja ja katsoi sänkyyn. Sanna yhä nukkui. Masa sulki edusverhot ja tuli takaisin tädin luo.