The Project Gutenberg eBook ofYlenkatsotuitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: YlenkatsotuitaAuthor: Jaakko NikkinenRelease date: November 18, 2017 [eBook #55992]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YLENKATSOTUITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: YlenkatsotuitaAuthor: Jaakko NikkinenRelease date: November 18, 2017 [eBook #55992]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Ylenkatsotuita
Author: Jaakko Nikkinen
Author: Jaakko Nikkinen
Release date: November 18, 2017 [eBook #55992]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YLENKATSOTUITA ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Jaakko Nikkinen
Edistysseurojen Kustannus-O.Y., Helsinki, 1922.
Tuvassa oli aivan hiljaista.
Täti laittoi perunainkastiketta unisesti palavan takkatulen luona. Pojat istuivat penkillä, vanhempi ikkunapielessä kädet polvilla ja pää kumarassa, nuorempi nurkkauksessa nenällään kirnuten asetteli kukon sulkaa lakkiinsa. Nuorin lapsista, kolmen neljän vanha tyttö, istui lattialla ja sitoi liinaa huiviksi pienen varpuluudan tyveen.
Lakkinen lasiton pillipoppa tuikutti pöydällä suulleen käännetyn tuopin päällä ja raollaan olevasta ovesta virtasi alhaalta kylmää talvi-ilmaa porstuasta tupaan ja yläraosta savua tuvasta porstuaan.
— No — tulkaa nyt syömään! sanoi täti ja vei perunavadin pöytään.
"Lapsiparat", oli hän vielä sanomaisillaan, mutta jätti kuitenkin sanomatta ja vain hiljaa huoaten istui penkille pöydän taakse.
— No, Masa, tule jo! Ja Jukka ja, ja Sanni, tule syömään! Tänne tädin syliin! Täällä on voitakin!
Sanni riisti liinan pois luudan tyvestä, viskasi luudan nurkkaan ja juoksi tädin luo.
— Uuppista, sanoi täti ja lempeästi hymyillen nosti Sannin syliinsä.
— No no, pojat, tulkaa nyt syömään, tulkaa! Täällä on vielä Elosen emännän tuomaa voitakin! kehoitteli täti poikia, jotka yhä vain penkillä kyhjöttivät.
Masa nousi ja tuli hiljaa pöytään, Jukka silitti vielä kukon sulkaa lakissaan, asetti lakin penkille ja tuli sitten hänkin.
— Syökää nyt, jotta jaksatte! Ettei heti tule nälkä, kun uuteen kotiin menette. Syödään voi kaikki, puheli täti.
Jukka kyllä soikin. Mutta Masan syönti oli hitaanlaista.
Hän oli yksitoista täyttänyt ja tiesi ja ymmärsi enempi kuin toiset. Hän muisti kolme vuotta sitten kuolleen isänsäkin. Olihan hän ollut isän kanssa pajassakin ja takoa kilkutellut pienellä vasarallaan samoin kuin isä takoi suurella vasarallaan. Isän kuoleman ja hautajaisetkin hän muisti. Varsinkin nyt kun äitikin viime viikolla haudattiin, palautuivat isän hautajaiset entistä elävämmin mieleen.
Hänellä ei ole nyt isää ei äitiä — Eikä Jukalla — EikäSannillakaan, joka on vielä niin pieni — — — He ovat orpoja — —.
Orpoja — Se sana nosti aina sumua silmiin.
Tiesi hän senkin, että kunta oli heidät myönyt. Antin Miina eilen illalla kertoi ja sanoi, että hän ja Jukka olivat tulleet Välikylään, hän Varsanniemeen ja Jukka Korpiseen. Ja Sanni oli tullut Ylikylään, Saarenpäähän. Ei Masa tuntenut ketään heistä eikä tiennyt edes talojakaan. Mutta Miina oli sanonut, että tänä päivänä on määrä jokaisen hakea huutamansa.
Masa keskeytti syöntinsä ja läksi pöydästä.
— Mitä se Masa nyt, ihmetteli täti. Ethän sinä syönytkään! Tule uudestaan ja syö edes voileipää!
Masa sanoi jo syöneensä ja meni ulos. Täti kehotteli Jukkaa ja Sannia syömään ja samalla heiltä salaa katsoi muurinvieri-ikkunasta ulos. Siellä oli jo senverran päivä, että näki, mitä Masa pihalla puuhasi.
Ensin hän hetken aikaa vain seisoi keskellä pihaa. Sitten meni ja käväsi navetassa, jossa ei ollut enää pariin vuoteen lehmää ollut. Navetasta tultuaan ja sen oven huolellisesti suljettuaan hän meni tyhjän rehuladon ovelle. Sitä hän ei avannut. Kädellään vain pyyhkäsi tumman raidan kuuraiseen oveen. Melkein tyhjään puukatokseenkin hän katsahti. Seisoi taas vähän aikaa kuin jotain harkiten ja sitten läksi kahlaamaan syrjemmässä olevalle pajansijalle, jossa ahjonpohja vielä oli näkyvissä. Siinä hetkisen seisottuaan läksi takaisin tupaan päin ja katosi tädin näkyvistä tuvan varjoon.
Tädin silmät räpyttivät. Hän kumartui pöydän taakse ja niisti nenänsä hameen helmaan.
Jukka ja Sannikin olivat jo lopettaneet syöntinsä ja täti korjasi kuppeja pöydältä, kun Masa tuli tupaan. Takkakivelle istuen hän sanoi:
— Kujalla tullaan hevosella.
— Meillekö? remahutti Jukka ja hyppäsi sivuseinäikkunasta katsomaan.
— Evotella, mongersi Sanni ja meni hänkin ikkunaan.
Tätikin kurkotti etäämpää, mutta hevonen tulikin jo pihaan. Jukka ryntäsi ulos ja "evotella evotella" hokien aikoi Sanni mennä perässä, mutta täti sai kiinni ja vei muurinvieri-ikkunasta katsomaan.
— Varsanniemen isäntä se näkyy olevan, sanoi täti ja kiiruhti järjestelemään tuoleja paikoilleen, samalla arasti katsoen Masaan.
Varsanniemen isäntä se oli. Sanoi käyneensä asemalla opettajaa kyydissä ja nyt takaisin tullessaan poikkesi ottamaan sen, Masa vai mikä sen nimi on.
— Tämäkös se on tässä takkakivellä.
— Se se on, myönsi täti.
— No niin, tule nyt sitten minun rekeeni, niin koetetaan lähteä, puheli isäntä. Onko sinulla mitään tavaroita otettavana, vaatteita tai muuta?
Pieni vaatemytty, yksi paita, Masalla oli. Silmät maahan luotuna otti hän sen tädiltä ja vaiteliaana läksi isännän mukana.
— No hyvästi nyt Masa! huusi täti.
— Hyvästi, vastasi Masa hiljaa porstuasta ja painoi tuvan oven kiinni.
Jukka meni isännän ja Masan kanssa ulos, mutta täti jäi Sannin kanssa tupaan. Hänen herkistyneeseen korvaansa kuului reen ratina, kun se porstuan päitse läksi menemään kujalle. Eikä hän voinut olla menemättä ikkunasta katsomaan. Siitä näki maantielle saakka ja hän oli näkevinään, kuinka Masa maantielle käännyttäessä katsoi tänne päin ja sitten pyyhkäsi silmiään kädellään. — — Samassa syöksähti Haukkalan kartanon varjosta näkyviin hevonen kirkkoreki perässä. Se kääntyi kujalle. Reessä oli mies ja nainen. Saarenpäästäkö? tuli tädille mieleen ja hän jäi katsomaan, tulevatko ne tänne vai ajavatko muiden mökkien pihoille. — Tänne näkyivät tulevan ja hän tunsikin ne jo. Saarenpään isäntä ja emäntä ne olivat.
— Nyt Sanni pääsee hupalla! sanoi täti ja sieppasi Sannin syliinsä.
— Upalla, upalla, alkoi Sanni hokea ja kysyvin katsein etsi "uppaa".
— Setä ja täti tulevat ja vievät Sannin hiipalla, selitti täti.
— Tetä, täti, uppa —
Sanni riuhtoi itsensä pois tädin sylistä mennäkseen etsimään niitä.
— Tanni menee tetän ja tatin kant upalla, kiiruhti hän kertomaan Saarenpään isäntäväelle, kun nämä saaleja ja huopa käsivarrellaan tulivat tupaan.
— Joo, upalla se pääsee sedän ja tädin kanssa, lepersi emäntä silmänsä suureksi tehden ja päätään puistaen ja levitteli saaleja lämpiämään. Täti haki tuoleja ja niiden selustimille asetettiin saalit takkatulen paisteeseen.
— Hae, Jukka, lisää risuja! käski täti. Jukka haki.
Siinä saaleja lämmittäessään ja Sannin talkkeroimista ja jokeltelua seuratessaan emäntä jutteli, etteivät he ensin aikoneet Sannia ottaakaan. Kun Ratulan isäntä kävi siitä heille puhumassa, niin he sanoivat etteivät he, jo vanhemmanpuoleiset ihmiset, viitsi sellaiseen vaivaan ruveta.
— Mutta sitten tuo yhtäkaikki läksi sinne kokoukseen ja oli saanut sen. Tiedä häntä nyt sitten — — puheli emäntä ja koetteli saaleja kädellään. — Kyllä nämä nyt jo ovat niin lämpimät kuin tarvitaankin. Tulepas nyt Sanni, niin täti pukee sinut ja sitten lähdetään hupalla.
— Mene sinä jo kääntämään hevosta, sanoi emäntä Sannin elkeitä hymyillen seuraavalle isännälle.
— Upalla, upalla, upalla, hoki Sanni kaiken aikaa, kun häntä puettiin ja matkaan toimitettiin. Ja kun täti nosti hänet rekeen emännän syliin ja hevonen läksi liikkeelle, puhkesi Sannilta sydämellisen riemukas nauru.
Vapisevin huulin ja kyyneltyvin silmin jäi täti katsomaan heidän menoaan. Vasta kun he katosivat Haukkalan kartanon varjoon, meni hän tupaan ja komensi sisään Jukankin, joka vilusta väristen seisoi porstuan oven pielessä varsanjalat sieraimissa.
Jukka haettiin vasta iltapäivällä. Täti oli jo pannut nyyttiin ylimääräisen huivinsa ja esiliinansa sekä sisar-vainaan tavaroitakin ne, mitkä aikoi itselleen ottaa. Hän oli aikonut lähteä niin, että ehtii kotiin yöksi. Mutta jos ei Korpisesta nyt pian tulla, niin minnekä hän sitten enää lähtee! Akka-ihminen sellaiselle metsätaipaleelle yötä vasten!
Mutta silloinpa jo sitten kuuluikin porstuasta kolina ja sisään porhalsi mies turkinkaulus pystössä ja kintaat kädessä.
— Päivää! Onko täällä sitä sellaista kloppia, jonka meidän isäntä sanoi huutaneensa? kysyi tulija ja turkinkauluksen kulmaa pois kääntäen katseli ympäri tuvan. Tuossahan on ainakin yksi.
— Oletko sinä Korpisesta? tutki täti.
— Sieltä. Ainakin vielä tällä tietoa.
— No mitäs siinä sitten, Jukka, muuta on kuin lähde mukaan, sanoi täti.
Jukan jollain tapaa puolivalmiilta vaikuttavat kasvot kääntyivät vinoon ja kieli valahti ulos suusta, kun kuuli, että häntäkin on tultu hakemaan. Ja enempiä käskyjä odottamatta läksi hän ulos.
— Eikö vävylle mööpelikuormia laiteta, kun tiloille lähtee? Ja jyväkuormia? kyseli Korpisen renki Jukan perässä ulos mennessään.
Täti tuli Jukkaa matkaan panemaan.
— Mutta kylläpä sulla on likainen reki! ihmetteli hän reen nähtyään.
— Miksei se likainen ole, kun koko päivän olen sillä lantaa ajanut. Ja jo monta päivää. Tämä on viimeinen kuorma tälle päivälle, lasketteli renki.
— Olisit edes jotain lointa ottanut!
— Mistäs minä otin, kun ei talosta anneta.
— Odottakaa vähän! Minä haen jotakin: riepua. Vaatteensahan tuossa likaa, tuollaisessa, toimesi täti ja meni tupaan.
— Oletko sinä koskaan ennen ajanut hevosella? kysyi renki Jukalta.
— En, hörähti Jukka.
— Nyt saat ajaa. Ja ajakin sitten niinkuin kuriiri.
Täti tuli loimiresun kanssa ja heti kun hän sai sen reelle, asettui Jukka sille istumaan ja alkoi hapuilla suitsia. Kujalle päästyä renki ne hänelle antoikin ja purskahti nauruun nähdessään, miten hullunkuriseen ilon ilmeeseen Jukan kasvot vääntyivät.
— Jumala siunatkoon teitä lapsiparat, puhkesi täti yksin jäätyään sanomaan. Haki sitten nyyttinsä tuvasta, lukitsi oven ja vei avaimen lähimmälle köyhäinhoitolautakunnan jäsenelle. Läksi sitten kiireesti astelemaan kymmenkilometrisen metsätaipaleen takana olevaa kotiaan kohti.
Pohjatuulella oli valta hallussaan.
Hjiyuuuuu — — — tshiiiuuu se vihelteli. Potki, riipoi, reuhtoi ja pelmehti ja säikäytti pienet lumikiteet liikkeelle. Viskoi ne ilmaan ja villiä riemua viheltäen ja ratasliiterin luukulla tahtia lonkuttaen kiidätti niitä päin seiniä ja aitoja.
Se äkkäsi Masan Varsanniemen halkoliiterissä keitto- ja kamaripuita pilkkomassa. Hyökkäsi sinne ja vallattomasti löi hänelle lunta vasten kasvoja, niin että hengitys salpautui. Ravisteli takin liepeitä ja housun lahkeita, retuutti korville kiskottua lakkia pois päästä, ja sitten päistikkaa hyppäsi liiterin edessä olevaan kinokseen, niin että lumi pölähti. Siitä se taas hurjasti viheltäen läksi irtaimia lumihiutaleita kiidättämään ja vainiolle reuhastamaan.
Masan alkoi olla kylmä. Paleli käsiä ja jalkoja ja koko ruumista hytisytti. Täytyi lähteä tupaan lämmittelemään.
Hän asetti kintaansa muurin olalle ja istui hiljaa takkakivelle. Kopisteli jalkojaan ja katsoi, kun isäntä piippu hampaissa porasi reen jalakseen ketaran tapin reikää, niin että seinät tärisivät.
Kun tytär Tilda nousi rukkinsa takaa tullen tekemään puolisen keittovalkeaa takkaan, meni Masa pois takkakiveltä, ja kahlasi lastukasan ylitse höyläpenkin luo, jossa talon viisitoistavuotias poika Masa näperteli vasikankiulua. Vapaana olevalla puukolla alkoi hänkin jotain laudasta lohennutta liuskaa veistellä.
Sen huomasi nelivuotias Mikku, jolla oli "huusholli" muilta vapaaksi jääneessä pöydän ja höyläpenkin kulmauksessa suuren kaksijatkoisen kaapin edessä.
— Tee tiitä mulle evonen! huudahti hän, viskasi pois puupalikan, jota äidin antamalla patapuukolla nirhasi, ja kahlasi Masan luo.
Poika-Masa samassa tarvitsi puukkoa ja otti sen Masalta. Laudan liuska kädessään jäi Masa katsomaan kun talon Masa piirsi pohjan uurrosta kimpeen.
— Tee tättä mulle evonen! pyysi Mikku Masan kädessä olevaa liuskaa osoittaen.
— Eikös sulla oo hevosia, sanoi Masa ja meni Mikun alueelle.
— Tät on tupa ja tät talli, tät on oiman parti, tät imon, selitti Mikku. Tee tinä ny tilppua niin Mikku nottaa. Tuot on imon pönttö ja tuot oiman.
Mikku osoitti Masalle kahta tavallista suurempaa taltan lastun kappaletta. Masa teki niinkuin Mikku käski.
Kesken puuhailuaan Mikku jälleen muisti nirhaamansa puukappaleen.
— Tee tättä Mikulle evonen, pyysi hän.
— Ei ole puukkoa, vastasi Masa. Mikku tarjosi patapuukkoaan.
— Ei tällä saa hevosta, naurahti Masa. Mikku meni isän luo.
— Itä antaa puutto! pyysi hän. Kylän poika tekee Mikulle evoten.
Isäntä kiipesi penkille ja ikkunan päällä olevasta puukkovinkasta antoi puukon.
— Mutta älkää vain tehkö haavoja, muistakaa se! varotti isäntä.
— Ei, vakuutti Mikku.
— Mitähän sinäkin — petrus, sanoi emäntä rukin takaa, ja yritti tavoittaa Mikkua, kun tämä hyvän mielen loiste kasvoillaan vei puukkoa Masalle.
Masa alkoi veistää laudan liuskaan pykäliä. Yksi pykälä oli hevosen pää, toinen etujalat, kolmas takajalat ja neljäs häntä. Suu leveässä ihastuksen hymyssä ja päätään kallistellen seurasi Mikku hevosen valmistumista.
Puoliselta noustessaan sanoi isäntä:
— Käypäs nyt Masa sinä tallissa!
Poika Masa katsoi kysyvästi isäänsä, että miksi se nyt noin sanoo?Kun tavallisesti vain kysyy, että "onkos Masa tallissa ollut?"
— Sinä, pikku-Masa, sua mä meinaan, selitti isäntä. Käy nyt sinä tallissa varistamassa hevosille heiniä! Jotta opit sinäkin. Sinä oot niin pieni ja vikkelä, jottei sua saa tuulikaan kiinni.
"Pikku-Masa" katseli altakulmain suu epäilevässä naurun kierteessä.
— Etkö uskalla? Mene vain. Ei siellä tarvitse muuta kuin ylisiltä heiniä häkkiin varistaa.
Masa ei ollut koskaan käynyt tallissa ja epäröitsi yhä.
— No — mene nyt vain, mene, käski isäntä.
Masa läksi kyhnimään tallia kohti.
— Vedä tallin ovi kiinni perässäsi! huusi isäntä vielä, sylkäsi kouraansa, otti kirveen ja alkoi veistää paksua koivun puolikasta.
— On saanut sen äitinsä kanssa olla niinkuin on sattunut. Täytyy tässä ruveta sitä vähän työlle opettamaan. Lautakunnan miehetkin sanoivat, jotta työtä ne pitää opettaa tekemään, kun niiden kuitenkin täytyy työllä ruveta itseään elättämään, puheli isäntä veistäessään.
Vähän aikaa veistettyään meni hän kirves toisessa ja ainespuu toisessa kädessä ikkunasta katsomaan.
— No mutta — ainako se poika vain on tallissa? Mitäs se siellä näin kauan on, tuhahti, viskasi kirveen ja ainespuun lastukasaan ja läksi talliin.
Masa seisoi siellä tyhjässä pilttuussa ja katsoi, kun hevoset repivät hänen antamiaan heiniä häkistä, ja sieraimiin karissutta pölyä pois päristäen söivät niitä.
— Mitäs sä täällä seisoskelet? tiukaisi isäntä ovelta.
Masa säpsähti ja tuli ulos.
— Ei saa seisoskella, joka työmieheksi aikoo ruveta, puheli isäntä. Työmiehen pitää aina liikkua. Ja olla vikkelä. Niinkuin kärppä. Kun minä olin sinun iälläsi, niin minä olin notkeakin niinkuin remmi.
Masa tarpoi polvia myöten lumessa, selkä vääränä ponnistelevan isännän edellä ja nöyränä kuunteli sen, mitä tuulen tohinalta sai kuulluksi.
— Saat taas mennä liiteriin sahaamaan ja pilkkomaan. Mutta ei niin kauan pidä olla, että vilu tulee. Kun vilu alkaa tulla, niin pitää tulla tupaan ja lukea katkismusta, ettei pappi pane pöydän alle, kun tästä kinkerille mennään, jatkoi isäntä tupaan ehdittyä.
Masa otti kintaansa muurin olalta ja meni liiteriin. Sahasi jonkun aikaa rivakammin, mutta sitten alkoi saha liikkua yhä hitaammin. Vihdoin se pysähtyi kokonaan ja Masa jäi miettien katsomaan pukilla olevaa halkoa. Nyppäsi siitä tikun ja tuijotti siihen.
Niinkuin remmi, sanoi isäntä minun iälläni olleensa. — — Niinkuin tuppivyö, tai kengännauha, jonka voi vetää solmuunkin — —.
Hän näki isännän solmuun vedettynä. Pää pullistuneine silmineen toisessa päässä ja harallaan siirottavat jalat toisessa. Keskellä, vatsan paikkeilla suuri solmu. Voiko sitä niinkin olla? Masa taivutteli ruumistaan joka taholle ja tuli siihen käsitykseen, että se oli mahdotonta. Poikkihan siinä täytyy luiden mennä. Ainakin hänen niin kävisi.
Ja onko se vain isäntäkään ollut sellainen kuin remmi. — Vallan niin notkea. Mutta jos ei hän ole sellainen ollut, niin hän valehtelee, kun sanoo sellainen olleensa. Ja äiti sanoi aina, että valehteleminen on suuri synti ja siitä joutuu helvettiin.
Ei Masa mitenkään tahtonut niin ajatella, että isäntä valehtelee ja helvettiin joutuu, rikkaan ja komean talon isäntä. Mutta vaikea hänen oli sitäkin uskoa, että isäntä sellainen olisi ollut kuin remmi.
Pohjatuuli se vain reuhasi ja pelmehti ja pani mietteisiinsä vajonneen Masan vilusta värisemään. Hän läksi tupaan. Ja paljoa hauskempi hänen olikin istua tuvassa ja lukea katkismusta. Myöhemmin, tupaan puut laitettuaan, haki hän sanomalehden postipaikasta ja illalla luki sitä ääneensä ristivalkean valossa. Se oli vieläkin hauskempaa.
Sitä vain ei voinut olla välillä ajattelematta, että valehteleeko isäntä, vai onko hän todellakin ollut niinkuin remmi.
Myrskyä ja tuiskua jatkui vielä seuraavankin päivän. Illalla läksi Varsanniemen isäntä kauppaan hakemaan hevosenkenkiä ja tulitikkuja sekä kuulemaan, "mitä muut ihmiset sanovat tästä ilmasta". Siellä olikin puoti täynnä miehiä ja tupakan savua. Isäntiä, renkiä, isäntäin poikia ja vieraita tukkilaisia, sekä puolikasvuisia poikia, jotka ovipuolella kuhisivat. Oli puhe hevosista. Erityisesti tuli puheeksi kun ne ovat niin erilahjaisia. Toisista tulee juoksijoita opettamattakin ja toisista taas ei saa tekemälläkään.
— Niinhän ne ovat ihmisetkin erilaisia. Toiselle saa saarnata niin että sarvet päähän, eikä sittenkään saa ymmärtämään. Toiselle taas ei tarvitse muuta kuin vähän vihjaista, niin se jo ymmärtää, sanoi Ylikarpin Tussu. Hän ei ollut hevosmies, mutta piti itseään muuten viisaana miehenä.
— Ja suutari tulee toisesta muutamassa viikossa, kun taas toista ei saa puolessa vuodessakaan oppimaan niin paljoa, että osaisi edes pikilangan tehdä, sanoi Rantin suutari, ja sylkäisi liasta ja sulaneesta lumesta mustankiiltävälle lattialle.
— Se onkin vähän merkillinen paikka, yhtyi Varsanniemikin keskusteluun. Minä oon nyt sen tullut oikein näkemään. Se meidän poika Masa ei tahtonut millään pelillä oppia lukemaan, — eikä se niin kaseva ole nytkään. Mutta tuollaiseen rouhutyöhön, siihen se on poika. Kun taas siltä meidän ruokko-Masalta ei oikeasta työstä tule paljon uutta ei kystä. Mutta appas kun se kirjan pariin pääsee, niin kyllä silloin tapahtuu. Kun se sanomalehtiäkin lukee, niin kyllä se käy niin rivilleen, ettei siinä tarvitse yhtään oopailla.
— Kuka se sellainen lukumies olikaan? kysyi kauppias, kun ei siinä kiireissään joutanut niin joka sanaa kuulemaan.
— Se meidän ruokko-Masa.
— Ruokko-Masa, matki Halkolan renki-Iikka.
— Niin, se sepän Masa, joka on meillä ruokolla, selitti Varsanniemi.
— Ite sä perkele ruokolla oot, s—an kuraleuka, murisi muuan tukkilainen. Toiset rähähtivät nauramaan, mutta ostoksiaan juuri maksava Varsanniemi ei huomannut asiasta mitään.
— Ruokko-Masa, Ruokko-Masa, sin' oot Ruokko-Masa, virnailivat pojat ovipuolella ja tyrkkivät toisiaan köysi- ja nahkakääröjen sekaan.
— Siivolla siellä pojat tai saatte laputtaa ulos! komensi kauppias.
Pojat alkoivat pulitella ulos toisiaan tyrkkien ja hokien:
— Sin' oot Ruokko-Masa, sin' oot Ruokko-Masa.
Siitä alkaen rupesi Masan nimeksi vakaantumaan VarsanniemenRuokko-Masa. Sillä hänet erotettiin Varsanniemen poika-Masasta.
Varsanniemen Mikkukin oppi sanomaan:
— Uokko-Mata.
Niinä kolmena päivänä, jotka Sanni oli ollut Saarenpäässä, muistuivat emännälle entistä useammin mieleen omat aikaisin kuolleet lapsensa. Varsinkin nyt, kun roskailma oli loppunut ja miehet olivat taas päässeet metsään menemään, ja piika Maija oli naapurissa työnsä kanssa, eikä heitä ollut kotona muita kuin hän ja Sanni, oli hän kokonaan muistoihinsa vajonnut.
Jalka polki rukkia ja kädet hoitelivat langan valmistumista.
Mutta ajatukset olivat muualla.
Mitä lie tarkoitettu sillä, kun häneltä oli kaikki lapset niin aikaisin poisotettu? Oliko se ollut rangaistusta? Vai rakastavasta kädestä lähtenyttä kuritustako? kyseli hän itseltään. Ja tekikö hän edes oikein siinäkään, kun suostui ottamaan Sannin hoitoonsa? Jos hänenkin käy samoin kuin omainkin lasten? Kun parhaiksi ehtii kiintyä, niin korjataan pois.
Katse suuntautuu Sanniin, joka puhtaaksi pestynä, punanauhaiset letintyngät niskassa, istui lattialla, ikkunasta tulvivain auringon säteiden laskukohdalla, ja äänetönnä leikki vaatetilkuista kootulla nukella ja kangaspalasilla.
Niinhän hänelle oli aina käynyt, jatkoi emäntä mietteitään. Sanni oli senkin nimi, hänen esikoisensa. Puolentoista vuoden vanhana sairastui kurkkumätään. Hän valvoi yötä päivää vuoteen ääressä ja lääkärikin haettiin kolme kertaa. Mutta mikään ei auttanut. Kuolema voitti — —.
Siitä on nyt kolmekolmatta vuotta.
Kun Matti syntyi, sai hän jostain sen käsityksen, että se jää elämään. Ja elikin se viisivuotiaaksi. Sillä aikaa jo ehti Hilda syntyä ja kuollakin. Matti oli terve ja vilkas poika. Sille laitettiin jo pojan pukukin ja hän näki vieläkin, kuinka Matti ujosteli ja samalla oli hyvillään, kun puku pantiin ensi kertaa päälle. Juuri sinä päivänä täytti Matti viisi vuotta ja puku annettiin jonkinlaiseksi syntymäpäivälahjaksi. Iltapäivällä meni Matti toisten lasten kanssa jokirantaan. Siellä oli joltain kiveltä luiskahtanut jokeen — ja tuotiin ruumiina kotiin.
Emäntää vieläkin puistatti, kun muisti, kuinka hän silloin toisin vuoroin riiteli ja solvasi Jumalaa siitä, että tämä oli rikkonut lupauksensa, toisin vuoroin taas rukoili ottamaan hänetkin sinne, missä Matti oli. Pelkäsivät hänen menettäneen järkensä. — — Eikä se pelko taitanut aiheetonta ollakaan.
Matin kuoleman jälkeen syntynyttä lasta ei hän uskaltanut katsoa silmiin eikä koskaan oikein lujasti painaa rinnalleen. Puolen vuoden ikäisenä se sitten kuolikin — raukka — —.
Emäntä huokasi.
Ei ole hänen sallittu lapsesta ihmistä kasvattaa. Ei ainakaan omasta lapsesta. Sallittaneeko toisen lapsesta — — —.
Sanni rukka. Jos se onkin sinulle onnettomuus, kun meille jouduit— — —. Eikä onni, niinkuin ihmiset sanovat — — —.
Emäntä pysäytti rukkinsa. Oikealla kädellä rukin pyörästä pitäen hän puolain välistä katsoi Sannia.
Sannikin näytti miettivän jotain. Toisella kädellään konemaisesti heilutteli nukkeaan, mutta ikkunaan tähdätyissä silmissä oli ilme, joka osoitti, että ajatukset vaelsivat muualla kuin nuken heiluttamisessa.
Yht'äkkiä hän katsahti emäntään. Heitti nuken lattialle ja juoksi emännän luo. Nojasi tämän polviin ja katsoi silmiin.
— Eihän Tanni taattanu mennä äitin kant tiltonhautaan? Tannin olit tullu kolttu likaitekti, sanoi, painautui lujemmin emännän polvia vasten, hapuili kiinni hänen käsiinsä ja kuin rukoillen katsoi silmiin.
Emännän mielessä läikähti.
— Ei Sannin tarvitse kirkonhautaan mennä! Eikä saakaan mennä, sanoi hän ja tempasi Sannin syliinsä.
— Etkö tina antaiti Tannin mennä?
— En! Minä en antaisi!
Sanni painoi päänsä emännän rinnoille.
— Ookko tina ny Tannille äiti? Kun Tannin äiti on tiltonhauatta.
— Olen, kuiskasi emäntä hiljaa ja painoi Sannin rintojaan vasten.
— Minä olen Sannin äiti, kuiskasi hän uudelleen ja painoi suudelmanSannin otsalle.
* * * * *
Miehetkin tulivat kotiin.
Heti kahvin juotuaan alkoi isäntä taas houkutella Sannia syliinsä.Pöytärahilla istuen kehotteli:
— Tule paapalle! Tule!
Sanni vain nauroi ja piilotti kasvonsa ruoanlaittopuuhissa häärivän emännän hameenlaskoksiin.
— Mene nyt! kehoitti emäntä. Sanni yritti paremmin piiloutua.
— Kuinka et sinä isälle mene? nuhteli emäntä ja hellällä väkivallalla irroitti Sannin itsestään.
Sanni purskahti äänekkääseen nauruun ja tunki emännän eteen, hänen ja takkakiven väliin.
Isäntä otti sokerinpalan astiasta pöydältä, asetti sen avonaiselle kämmenelle ja Sannia kohti kättään kurottaen houkutteli:
— Tule nyt paapan syliin!
Emäntä siirsi Sannin pois takkakiven kyljestä ja velliä sekottaen istui kivelle.
— Vooi mitä isällä on! huudahti ja yritti kääntää Sannia isäntään päin. Katso! Mene nyt syliin, taikka minä menen!
Sanni päästi suuriäänisen naurun ja alkoi pyrkiä emännän syliin.
— Eei — älä minun syliini tule. Ei minulla mitään ole. Mutta mene isälle! Sillä on sokeria, neuvoi emäntä ja otti Sannin syliinsä.
Sannin kasvojen ilme oli yhtä hyvin itkun kun naurunkin ilmettä ja hän kiersi kätensä emännän kaulan ympärille.
— Katsos Sanni, yllytti isäntä ja kurotti sokeripalaa.
Sanni painoi päätään lujemmin emännän rintaa vasten, mutta samalla kuitenkin salaa katsoi sokeripalaan isännän kädessä.
— Mene nyt isälle, houkutteli emäntä ja yritti irrottaa Sannin käsiä kaulaltaan. Isä itkee, kun ei Sanni ollenkaan isän syliin mene, kuiskasi hän Sannin korvaan, kuitenkin niin, että isäntäkin sen kuuli.
— Tule nyt, Sanni, paapalle! pyysi isäntä ääntään itkuiseksi tehden ja silmiään pyyhkien.
— Katso nyt! Isä itkee jo.
Emäntä sai Sannin pois sylistään ja työnsi häntä isäntää kohti.
— Mene nyt, ettei isän tarvitse itkeä. Sormi suussa katsoi Sanni isäntään. Isäntä painoi kädet silmille ja rupesi tyrskimään.
— No mutta, no mutta! hätäili emäntä. Mene nyt, Sanni kulta! Isä tulee muuten kipeäksi ja viedään kirkonhautaan!
Sormi yhä suussa alkoi Sanni emännän työntämänä hilautua isäntää kohti. Yht'äkkiä päästi helisevän naurun ja kädet ojona juoksi isännän luo.
Loistava hymy kasvoillaan nosti isäntä Sannin syliinsä ja antoi sokeripalan.
— Mutta ethän sinä osaa lasta sylissäsi pitääkään, nauroi emäntä ja meni asettamaan Sannia paremmin.
— Ä ä älähän nyt huoli! Kyllä me siitä sovimme, torjui isäntä. Mutta nisua paappa Sannille antaa, kun se oli niin kiltti, että tuli paapalle.
— Ka, kun riiputtaa lasta kamalasti, huudahti emäntä, kun isäntä Sannia kantaen meni kamariin. Olisi taas mennyt joukkoon, mutta vellipannu rupesi juuri kuohumaan.
— Nisua paappa Sannille antaa. Mistä me nyt vain löydämme mummon varaston, puheli isäntä kamarin piirongin edessä, toinen jalka tuolilla ja Sanni polvella istumassa. Piirongin avaimet löytyivät emännän Amerikassa olevan veljen vaskikehyksiin asetetun valokuvan takaa. Isäntä avasi piirongn lahvin.
— Hpp — ääh! Mutta täälläpä nyt vasta oli! ihmetteli hän ja suurin silmin katsoi Sanniin. Suuriksi rävähtivät Sanninkin silmät vehnäset nähtyään.
Sanni sai kädet täyteen vehnästä. Sitten pantiin kaappi jälleen lukkoon ja avaimet paikoilleen ja mentiin tupaan.
— Nukenkin paappa Sannille ostaa. Oikein ison nuken ostaakin, jutteli isäntä.
— Vai niin teille tuli heti hyvät välit, kiusotteli emäntä.
— Niin ne nyt tuli. Katso vain, kuinka sinun täst'edes käy, kerskaili isäntä.
Sanni pyrki pois isännän sylistä. Isäntä laski, ja suu vehnästä täynnä juoksi Sanni emännän luo.
— Itä ottaa Tannille tuuren nuken!
— Vai niin! ihasteli emäntä. Kelpasikos mennäkin syliin! — Menkää nyt syömään, sanoi sitten miehille. Maijakin näkyy juuri tulevan.
Sanni meni heti Maijallekin juttelemaan, että "itä ottaa Tannille noin tuuren nuken".
— Vai niin se isä on hyvä sille pikku raukalle, sanoi Maija ja heltyneenä nosti Sannia.
Sannin oli niin mieli hyvä, että hän ei saanut rauhassa olluksi missään, ja pyrki joka paikassa mukana olemaan. Kun renki Joose puoliselta hioi kirvestä riihipinolle menoa varten, oli Sanni siinäkin vieressä ja pää kallellaan seurasi Joosen käden liikettä. Pyörähti siitä, että letintyngät heilahtivat ja sanoi:
— Tetän kiivet tanoo Maija, Maija, Maija, Maija.
— Vai niin se sanoo, sinä — kekkula — ja Joose yritti kirvesvarrella hotaista Sannia. Sanni juoksi pakoon ja nauroi. Nauru tuli Jooseltakin, ja isäntä ja emäntä vasta oikein nauroivat. — Oli nimittäin julkinen salaisuus että Joose, niin totinen vanhapoika kun hän muuten olikin, heitteli silloin tällöin hyvin helliä silmäyksiä Maijaan. Hämilleen hän joutui nytkin ja kiiruhti lähtemään riihipinolle. Isäntä ja emäntä jäivät nauramaan ja ihmettelemään, että mistä se Sanni tuon sai.
— Maija, Maija, Maija, matki isäntä ja puhkesi uudelleen nauramaan.
Illalla takkavalkean ympärillä istuttaessa Sanni nauroi ja telmäsi. Hypähteli toisen luota toisen luo. Nykäisi nukkuvinaan olevaa isäntää parrasta ja huusi: "Hei", jolloin isäntä säikähtyneenä avasi silmänsä ja sai Sannilta helisevän naurun. Juoksi siitä emännän luo, pokkasi kätensä hänen polviinsa ja äsähti "Pöh!"
— Ohohoh kun minä säikähdin! huudahti emäntä ja puisteli hartioitaan.
Vihdoin Sanni kiipesi Joosen syliin. Joose oli taas joutumaisillaan hämille. Sai kuitenkin hallituksi itsensä ja hiukan tottumattomasti asetti Sannin polvelleen ja alkoi "köröttää". Lämpeni niin, että puhkesi yksitotisella äänellään laulaa jurnuttamaan:
"Körö körö kirkkoon,Papin muorin penkkiin,Lukkarin lautaan,Parhaaseen paikkaan."
— Paahaateen paikkaan, matki Sanni, ja nauraen katsoi takkavalkeaan.
Itkuinen tihusade syyskuun alkupäivinä.
Jukka, se Korpisen myöty poika, kävellä lenkutteli lehmäin perässä takalistolle päin vihellellen ja pitkää pihlajaista raippaa viuhutellen. Suuremman miehen hartioita varten tehdyn likemmä polviin ulottuvan takin liian pitkät hihat oli käännetty niin, että likainen vuori oli näkyvissä. Housut oli koottu paikoista ja rei'istä ja päässä oli eräänlainen lakki, jonka alta vetistävät, joka hetki tirskuvaan nauruun valmiit silmät luikistelivat. Selässä oli nurkistaan kulunut tuohikontti.
Jonkun matkaa edellä meni toinen lehmäjoukko, ja silmäkulmat pinnistettynä yritti Jukka tunnustella, kenen ne olivat. Mutta kun ei sumun läpitse nähnyt niin tarkasti, eikä kellokaan kuulunut, niin antoi katseensa valahtaa jälleen tiehen ja rupesi uudelleen viheltämään. Vihdoin puhkesi täyttä kurkkua huutamaan:
— Tiiu talu tappeli akkansa kans,Minä menin väliin keppini kans.Minä sain sieltä plökkiiniJa hyppäsin omaan mökkiini.
— Älä nyt perkele hevosen alle kävele, räjähti hänen edessään.
Jukka hypähti sivuun, sylkeä tirskautti ja sanoi:
— Joo.
Nosti päänsä ja huomasi että Ratulan pikkurenki Jussi siinä toi hevosia laitumelta. — Enempää puhumatta menivät he kumpikin suuntaansa. Vasta matkan takaa Jukka älysi kysyä:
— Kenen lehmät tuolla edellä menevät?
— Varsanniemen, vastasi Jussi.
Nyt tuli Jukalle kiire. Lehmästä toiseen juosten ja raipalla hutkien yritti hän saada niitä juoksemaan. Lehmillä ei kuitenkaan ollut vähääkään juoksuhalua. Silloin Jukka turvautui toiseen keinoon. Pysähtyi ja luikkasi:
— Masaa!
Ei kuulunut mitään vastausta.
Jukka painoi silmänsä kiinni niin että otsaa pinnisti ja koko voimansa huutoon keräten rääkäsi:
— Masaaa!
— Hooi, kuului vastaus.
— Älä jätä! huusi Jukka.
Taasenkaan ei kuulunut vastausta. Ja taasen Jukka koko voimallaan karjasi:
— Masaaa! Odota!
— Aja nopeammin! huusi Masa.
— Saakeli, saakeli, saakeli, alkoi Jukka sinkua ja vihan tiestä hutkia lehmiä raipallaan. Ja nyt täytyi lehmäin ruveta juoksemaan. Päästyään lähemmäksi Jukka kellon pälpätyksen sekaan huusi Masalle:
— Mihin sä menet?
— Mätikorpeen, vastasi Masa.
— Pitääkö sun paimentaa?
— Pitää — Ratulan kaurasta. Minnekäs sä menet?
— Matinsaloon.
— Pitääkös sun paimentaa?
— Ei. Jää tänne, kehoitti Jukka. Päästetään lehmät yhteen.
Masa jäi tiepuoleen odottamaan.
— Missäs Rikku on? kysyi, kun Jukka tuli kohdalle.
— Kotona, missäs muualla, kun kerran sataa.
— Mutta eikös se ole vanhempi kuin sinä? moitti Masa.
— Se on kahdennellatoista ja minä olen vasta yhdeksännellä, selittiJukka. Mutta ei se sateella koskaan lähde. Eikä aina poudallakaan.
— Kuinka se niin saa olla? ihmetteli Masa.
— Miksei saa, kun itkee, sanoi Jukka ja sylkeä tirskautti hampaitten välistä.
— Itkee, epäili Masa. Nyt sä narraat.
— En narraakaan, tiukkasi Jukka. Piru vieköön, sanoi sitten ulkoaopitun miehekkäästi. Se on porukontti. Korpisen porukontti-Rikku se on.
Taas Jukka sylkeä tirskutti hampaitten välistä. Masa naurahteli.
— Haaviston Miskan isä sen oli möksinyt hyvän omaksi, kun se oli särkenyt kaikki Haaviston pääskyspesät, innostui Jukka kertomaan. Ja Miska sanoi, jotta kyllä Rikku sitten rääkyi. Mutta Miskan isä oli vain möksinyt ja tukistanut. Ja kun Rikun äiti oli tullut riitelemään, oli Miskan isä paasannut sen tulemaan, niin jotta pää kolmantena jalkana.
Jukkaa nauratti jutellessaan.
— Se on sellainen poika se Miskan isä, jotta kyllä se vain yhden ämmän pitelee, sellaisenkin kraapan kuin Rikun äiti. — Pitää katsoa, onko se pannut mullen voita, toimesi Jukka edelleen ja kirvotti kontin kantimia irti. Kävellessään kaivoi eväänsä esille ja luetteli:
— Leipää, silakkapussi, piimäleili — eikä mitään muuta. Pirunämmä.Viskaan mäkeen koko sapuskat.
Vihoissaan heitti Jukka kontin selkäänsä, ja kantimia kiinni sitoessaan hoilautti:
"Tämän kylän ämmätTappurahännätEi tarvitsisi muuta,Kuin tervaa mustaan pussihin,Ja sillä vasten suuta!"
— Eikö sulle panna koskaan voita? kysyi Masa?
— Silloin pannaan, kun Rikkukin on. Mutta muuten ei koskaan.
— Mulle pannaan joka päivä. Ja paljon! Se on hyvin harvoin, kun mun tarvitsee silakkaa syödäkään, kehuskeli Masa.
Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Kunnes Jukka taas vimmastui sanomaan:
— Se on sitten piru se meidän ämmä. Ja penikat on pikku-piruja.Hirttää ne sais jokaisen. Ja äijän saisi hirttää kaksi kertaa.
Hän iski lähinnä kävelevää lehmää raipallaan, niin että se kimmurrellen tunkeutui toisten sekaan. Sitten jäi äänetönnä pää alas painuneena kävelemään.
Masa loi Jukkaan murheellisen katseen, mutta ei sanonut mitään. Vähän ajan kuluttua katsahti uudelleen Jukkaan, mutta ei nytkään sanonut mitään. Vasta Mätikorven tien haarassa hän sanoi:
— Saat multa voita — jos haluat —
Jukka oli siihen heti valmis.
Masa suisti lehmänsä Mätikorven tielle. Sitten istuivat veljekset kivelle ja Masa jakoi laukussaan olevan voin. Jukan osuuden pani kahden leipäpalan väliin.
Sylkeä nieleskellen ja kosteita huuliaan maiskutellen Jukka himokkain katsein seurasi Masan puuhaa. Masa huomasi sen ja hänelle tuli mieleen, että Jukka syö voileipänsä jo ennenkuin ehtii kunnolla perillekään. Se jollain tapaa masensi nousemassa olevaa antamisen iloa. Masennus vielä lisääntyi, kun hän Mätikorven tielle kuuli, kuinka Jukka mennessään hoilasi:
"Kun ei piru saa,Kun ei piru saa,Kun jätkäll' on taivaassa torpanmaa."
Masan masentunut mieli ei jaksanut kohota. Ja mikäpä sitä olisi kohottanutkaan. Kun hän Mätikorpeen päästyään istui ladon kynnykselle syömään, ei hänen voirasiansa ollutkaan kukkuroillaan. Puolillaan vain. Silakka oli kovaa purra ja niin kirpeän suolaista, että ihan suuta väärään veti. Mutta kun hän muisti, että Jukan pitää syödä aina silakkaa, ja kun ryyppäsi leilistä paksua viilipiimää päälle, niin sai silakankin jotenkuten luistamaan.
Tuuli heräsi pohjoisesta. Ensin kuului vain lyhyitä tohahtelevia, puista vettä karistelevia puuskauksia. Pian se kuitenkin vakaantui keskeytymättömäksi, nousten ja laskien vyöryväksi tummanraskaaksi kohinaksi ja teki pehmeästä tihkusateesta piiskaavan pisarasateen. Mitään muuta ei kuulunut kuin myrskyn kohina ja sateen rapina. Eikä näkynytkään. Yksinäinen varis vain pyrki vastatuuleen lentää kannustamaan äänettömänä kuin olisi sillä ollut jotain salakähmäistä mielessä. Sekin vain tehosti kaiken harmautta ja sumeaa raskasmielisyyttä.
Saisi edes istua! ajatteli Masa.
Mutta pellon piennar oli märkä. Ja viluhan siinä olisi muutenkin tullut istuessa. Oli täysi työ, kun alituiseen kävelemällä sai itsensä lämminnä pidetyksi. Ladossa olisi mukavin olla. Kaivaisi itsensä heiniin, niin ettei näkyisi muuta kuin pää. Sieltä sitten katselisi ulos tuuleen ja sateeseen. Ei kastuisi eikä tulisi kylmä. — Mutta kun pitää paimentaa. Eikä ole minkäänlaista aitausta, jonne voisi edes hetkiseksi lehmät sulkea. Vain silloin tällöin sai pistäytyä ladossa. Mutta kun parahaksi ehti tuntea, kuinka mukava siellä olisi olla, niin silloin lehmät jo suuntasivat kulkunsa Ratulan kauraa kohti. Eikä auttanut muu kuin hypätä ladosta ulos koko ruumista viiltelevään tuuleen ja sateeseen.
Hyljätyn tunne valtasi mielen.
Hän oli lukenut Luonnonkirjaa viime sunnuntaina, kun sai olla kotona.Sieltä muistui hänen mieleensä:
"Ken siellä nokkivi ikkunaan?""Avatkaa ikkuna hetkes vaan!On tuuli kylmä. On jäässä maa.Mä kuolen kohta. En ruokaa saa!"
Hän näki pienen linnun — sen leppälinnun, jonka pesä oli aitan nurkkaukseen syöpyneessä kolossa ja joka aina aamuisin niin hauskasti liverteli, hän näki sen tuulessa ja tuiskussa nokkivan jäätyneeseen ikkunaruutuun ja pyytävän tupaan. Masan silmät sumenivat.
"On tuuli kylmä, on märkä maa.Mä viluun kuolen, jos en suojaa saa",
mukaili hän runon. Ja posket kastuivat kyynelistäkin, eikä vain sateesta.
Lehmät menivät taas toisaanne päin. Masa juosta hölkötti ladolle.Latoon kömpiessään hän äännähti:
— Ruokko-Masa —
Ja tuokion kuluttua heiniin kaivautuneena:
— Ja oma Masa — —
Ja siinä itselleen sijaa valmistaessaan hän muisti, miten isäntä sanoi viime viikolla Tolkkilasta ostetusta sianporsaasta, että se on järjettömästi hyvänruokkoinen — — Siitä hypähti ajatus siihen, että hän näki itsensä ja sianporsaan rinnakkain.
Hän tunsi poskiensa kuumenevan ja jäi tuijottamaan ladon olkikatosta riippuvaan tyhjään rukiin tähkään.
Minkätähden hänen pitää olla Varsanniemen Ruokko-Masa?
Tiesihän hän sen kyllä ja ymmärsi. Kun hän on köyhä. Ja kun häneltä ovat isä ja äiti kuolleet. Mutta sittenkin. Minkätähden ollenkaan pitää olla Ruokko-Masoja? Miksei kaikki saa olla vain Masoja ja Jussia ja Miskoja! Mitä varten pitää olla ruokkojakin? Minkätähden toiset ovat rikkaita ja toiset köyhiä? Toiset herroja, joilla on arkisinkin pyhävaatteet päällä, toiset muita ihmisiä, joilla on pyhisinkin rikkinäiset housut jalassa?
Minkätähden Korpisessa pannaan paimenelle voita vain silloin, kunRikkukin on mukana, mutta ei silloin, kun Jukka yksin on?
Minkätähden — —? Minkätähden — —?
Masa näki loputtoman määrän toisiinsa kietoutuneita kysymyksiä, joihin hän tunsi sotkeutuvansa kuin kärpänen hämähäkin verkkoon.
— Äiti, äännähti hän hätäytyneenä. Samassa kuitenkin muisti, että äiti onkin jo kuollut, ja hän on orpo — "orpo-raukka", niinkuin Antin Miina toissa päivänä sanoi. Ja silitti päätä. Niinkuin äitikin oli tehnyt — — —
Minkätähden toisilta kuolee isä ja äiti ja toisten elää niin kauan —? Minkätähden toisten pitää jäädä orvoiksi, eikä toisten tarvitse — —?
Masa makasi ja tuijotti katosta riippuvaan tyhjään rukiintähkään.Mitään ei hän kuitenkaan nähnyt.
Ladon takaa kuuluva kuiskailu ja kahina havautti hänet. Hän ponnahti istuaalleen, hyppäsi ovelle ja näki että lehmät olivat kaikki Ratulan kaurassa.
Kuin ammuttu syöksähti hän ladosta ulos juuri samassa, kun ladon takaa hyökkäsi kaksi miestä.
— Täälläkös sinä sen tuhannen ruotikee vain makailetkin ja syötät lehmilläsi toisten ihmisten kauraa! ärjäsi toinen miehistä ja yritti tavoittaa Masaa kiinni. Masa pääsi kuitenkin pujahtamaan pois ja samassa jo kainaloita myöten upposi likomärkään kauraan, juoksi, hosui ja huusi.
Vasta kun sai lehmät luvalliselle alueelle, uskalsi hän katsoa, minne ne miehet joutuivat. Siellä näkyivät vielä seisovan ladon luona, kumpaisellakin pyssy selässään. Hän tunsikin ne jo. Toinen oli Ratulan isäntä itse ja toinen Kuppilan Kalle, se sama, joka oli pari kertaa käynyt poika-Masaa henkivakuutukseen yllyttämässä.
Masan ei tehnyt mieli mennä ladolle. Ja kun miehet alkoivat tulla häntä kohti, ei hän tiennyt, kumpi pitäisi tehdä, juostako metsään vai odottaako paikallaan. Vilusta ja pelosta väristen vain näki miesten tulevan yhä lähemmäksi.
Kalle ojensi pyssynsä häntä kohti. Masa mölähti, maailma musteni ja hän alkoi huojua —
Eivät ne kuitenkaan häntä ampuneet. Eivät edes lyöneetkään. Ohitse mennessään Ratulan isäntä vain sanoi:
— Koetas nyt muistaa, ettet enää toista kertaa päästä lehmiä kauraan.
Masa alkoi toipua, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Maahan vain katsoi.
— Noin vähälläkö sinä sen päästät? kuuli hän Kallen kysyvän.
— Pääsköön nyt tällä kertaa, kuuli hän isännän vastaavan. Se on niin siivo poika, ettei sitä saa liikoja kurittaa. Vahinko sille tuli.
— Vahinko, matki Kalle. Älä usko! Kyllä ne tuollaiset kunnan syöpäläiset jo sen verran tunnetaan, että tiedetään, koska niille vahinko tulee. Jos piru vie tuo kaura olisi nyt ollut mun, niin — — ei totisesti tuo poika pariin viikkoon paljoakaan nauraisi.
Enempää ei Masa kuullut.
Vasta kun miehet olivat kadonneet metsään, uskalsi hän ruveta vapaasti hengittämään. Hän oli ollut varma siitä, että saisi vähintäin selkäsaunan jo täälläkin. Ja mitä kotona olisikaan sanottu.
Ja nyt Ratulan isäntä vain sanoikin, että hän on niin siivo poika, ettei häntä saa liikoja kurittaa.
Masa lähetti kiitollisen katseen sinne päin, minne isäntä oli kadonnut ja lähti taas latoa kohti.
Ratulan isäntä varmaankaan ei sanoisi Ruokko-Masaksi, jatkoi hän mietteitään. Sanoisi vain Masaksi. Kun se kerran sanoi, että hän on siivo poika.
Masa ei mennyt enää latoon. Seinustalla vain seisoskeli, että olisi heti valmiina, kun lehmät alkavat kauraan päin mennä. Kun se isäntä niin sanoi, että hän on siivo poika.
Eläisi äiti nyt! Saisi hänelle kertoa, kuinka rikas ja komea Ratulan isäntä, joka on melkein niinkuin herrat, sanoi, että hän on niin siivo poika, ettei häntä saa liikaa kurittaa. Eikä lyönyt häntä, vaikka lehmät olivatkin kaurassa. Ei edes torunutkaan.
Mutta äitiä ei ole — — Eikä ketään muutakaan, jolle voisi sellaisia kertoa.
Sumentuvia silmiään räpyttäen meni Masa nurkkauksesta katsomaan, missä päin lehmät olivat.
Masa arvasi oikein. Jukka söi hänen antamansa voin leipineen jo ennenkuin oikein kunnolla perillekään pääsi.
Veräjän hän lehmille avasi ja ajoi ne siitä sisään. Mutta sitten hän jo istui veräjäpielenä olevan tuuhean kuusen alle ja söi. Joi leilistä "kirnussa piinattua" päälle ja leilin tulppaa kiinni lyödessään röyhäytti hyvin syöneen tyytyväisyydellä. Istui vielä vähän aikaa kontti polvillaan ja katsoi eteensä.
— Amen alle, lauta päälle ja kivi laudan päälle jott'ei herassöötinki sisälle pääse, sanoi sitten, kapsahti seisaalleen ja heitti kontin selkäänsä. Veti veräjän kiinni ja Alatalkkarin Jussia matkien notkahtelevin polvin kävellä horjotteli ladolle. Sinne päästyään karjasi: "hoorjop!" ja viskasi kontin puoliavoimen oven kautta latoon.
Itse hän kiipesi katolle.
Ladon katto oli märkä. Ei siellä nyt käynyt makaileminen, niinkuin edellispäivinä. Takaisin ei hän kuitenkaan palannut, vaan käveli harjalle. Seisoi siellä kädet taskussa ja katseli yli laajan, sateen sumentaman lakeuden, jossa juoksi aitoja pitkin ja poikin ja johon oli kaikkialle siroteltu tyylikkäitä olkikattoisia niittylatoja. Etäämpänä häämötti lehmiäkin. Jukka suuntasi suunsa sinne päin ja huikkasi — —
Minkäänlaista vastausta ei kuulunut.
Hän luikkasi lujemmin — —
Ei mitään vastausta nytkään.
Hän asetti molemmat kourat torveksi suunsa eteen, ummisti silmänsä, lyykisti hartioitaan ja keräsi kaikki voimansa yhteen rääkäisyyn.
Kuunteli — — —
Mitään ei kuulunut. Tuuli vain tohisi ja sade löi kasvoihin.
Jukkaa alkoi hermostuttaa.
Taas keräsi hän voimansa ja rääkäsi niin, että itsekin ihan hypähti.
Sama kiusoittava äänettömyys.
Jukka tuhahti itkunsekaisesti.
Ja taas hän rääkäsi kuin epätoivoinen. Sitä hän sitten teki niin kauan, ettei kurkusta lähtenyt muuta kuin heikkoa kähinää.
Sadekin oli sillä välin yltynyt ja kasteli Jukan läpimäräksi, ennenkuin hän vihdoinkin tuli pois katolta ja meni latoon. Siellä hän hautasi itsensä heiniin ja jäi tyytyväisenä makaamaan. Puhkesi hyräilemään:
"Tillun lillun lihavaJa tallun lallun laiha.Meidän mumm'on lihavaJa toiskan mumm'on laiha,Enkä minä meidän mummaaToiskan mummaan vaiha."
Ladon kurkihirren alushirren ja sen alla olevan hirren välissä oli suuri palokärjen nakertama reikä. Jukan katse osui siihen ja mieleen tuli, että siitä se palokärki kulkee ladossa. Pitää oman ovensa. Siitä ei ollut pitkälti siihen ajatukseen, että hänelläkin pitäisi olla oma ovensa, josta hän pääsisi ladossa kulkemaan.
Katse laskeutui oviaukkoon. Siitä se siirtyi oven viereen seinään. Käsi meni lonkalle, jossa oli tuppi puukkoineen. Ja niin tuli päätös tehdyksi.
Hän purki heinät pois päältään, siirtyi seinän viereen ja alkoi nakertaa hirttä poikki ovenpieli-seinästä. Hiljaa rapisten kulki puukko kerran toisensa perästä poikki hirren, yläsyrjästä alasyrjään. Valkoista puun murenaa varisi heiniin ja hirteen tuli valkea viiru. Jukka piirteli ja ähki ja silloin tällöin pyyhkäsi nenästä tuppaavat varsanjalat pois. Hiki tippui otsalta ja käsi uhkasi turtua puukon päässä. Mutta Jukka ei hellittänyt.
Aika kului. Mutta kului hirsikin.
Puoli-hirteen päästyään hän otti ja söi. Kiireesti, katse kaiken aikaa seinähirteen tähdättynä, hän haukkoi leipää ja silakkaa. Rouhi niitä jonkun verran hampaillaan ja hartiavoimalla painoi rouheet menemään kurkusta alas. Suu oli vielä täydessä käynnissä, kun hän jälleen siirtyi työhönsä.
Alkoi jo tuntua illalta, kun hirsi vihdoinkin oli niin kulunut, että rupesi taipumaan puukon alla. Ja yht'äkkiä puukko putkahti läpitse niin, että Jukka löi nenänsä seinään ja sai siihen verinaarmun. Siitä ei hän kuitenkaan joutanut välittämään. Olihan hirsi nyt poikki. Riemastuneena hyppäsi hän ulos, taivutti hirrenpalasta ulospäin ja alkoi nykiä sitä ovenpielipuusta irti. Kun sai irti, niin huudahti:
— Hih! ja viskasi pätkän kauas kedolle. Hyppäsi jälleen latoon ja koetti päätään aukkoon. Pää ei mahtunutkaan sinne. Jukka vetäytyi taaksepäin ja pieni pettymyksen ilme silmissään katsoi aukkoa.
— Lähde kotiin jo! Lehmäin on kylmä, kuului jostain.
Jukka kurottautui ovesta katsomaan. Lehmät seisoivat tiheässä rykelmässä veräjällä ja tiellä meni joku mies.
— Menköön! ajatteli Jukka, vetäytyi takaisin latoon ja syventyi tarkastamaan tekemäänsä aukkoa, joka tosiaankin oli liian pieni.
Hetken aikaa niin katseltuaan hän alkoi nirhata toistakin hirttä poikki.
Vasta kun pimeä jo alkoi tehdä haittaa, malttoi hän hellittää. Pisti puukon tuppeen, kokosi levälleen jääneet eväänsä konttiin ja hyvätuulisesti vihellellen läksi lehmiä kohti. Avasi veräjän ja antoi lehmäin laputella ulos. Pani sitten veräjän kiinni ja raippansa latvalla kuraista tietä kyntäen käveli lehmäin jälessä.
Sadekin oli jo lakannut ja taivaan pilvipeite oli repeillyt riekaleiksi, joita tuuli koetti kiireen kaupalla pois kuljettaa. Riekaleiden lomista vilahti silloin tällöin kuu näkyviin.
Kun tie sukeltautui metsään, niin oli kuin olisi tultu kahden mustan muurin väliin. Muurien takaa kuului rausketta, vikinää, roisketta ja kahinaa, sekä kaiken pohjana syvä ja raskastuntuinen kohina.
Jukan pää kohosi. Vihellys katkesi, jalat naulautuivat tiehen ja huulilta pääsi säikähtynyt kuiskaus:
— Härre-jäsys! Pilvet kiisivät kuin hulluuteen saakka säikähtyneet, ja puolikumollaan oleva kuun puolikas irvisteli puiden välistä kuin pääkallon kuva myrkkypullon kyljessä.
— Voi jäsys! parahti Jukka jälleen ja alkoi hoputtaa lehmiä.
Hänelle ei tullut mieleenkään muuta kuin että siellä ne nyt elämöimät, häjyt henget, tiikerit, korillat ja koirankuonolaiset, jotka purematta nielevät täysiaikaisia miehiäkin. — — Tukka nousi pystyyn ja sydäntä kouristi. Hän yritti hiipiä varpaillaan, etteivät ne vain kuulisi. Mutta lehmän kellon ne kuulevat —! Pämpättääkin kuin kiusalla.
— Älä pämpätä sitä kelloa! karjasi Jukka kellokkaalle ja samalla huomasi, että nythän ne kuulivat hänenkin äänensä.
Tuuli kahautti tien vieressä olevan haavan lehtiä. Jukka voihkasi niinkuin ainakin se, jolla ei ole enää pelastuksen toivoa. Ja kun kuukin samassa pääsi pilven takaa, näki hän, miten metsässä huojui, keikkui, kiikkui, heilui ja roikkui mustia päitä ja ruumiita. Kauhusta väristen ja valittavalla äänellä siunaillen kyyristyi hän lehmäin sekaan ja yritti kävellä kyyryllään, etteivät ne sieltä metsästä vain näkisi häntä. Silloin joku tarttui hänen jalkaansa ja karvainen käpälä löi häntä päähän. Kamalasti rääkäisten horjahti hän lehmäin jalkoihin.
Kun, ei kuitenkaan mikään häntä niellyt, eikä alkanut metsään kuljettaa, ymmärsi Jukka, että olikin vain lehmä astunut hänen jalalleen ja toinen lyönyt hännällään häntä päähän. Silloin hän puhkesi rumaääniseen itkuun. Itku sulatti kamalan pelon hyydyttämää mieltä, ja siitä sai hän tukea jo horjumassa olevalle uskolleen, että oli ollut hirveässä vaarassa.
Niin hän tuli koko metsämatkan ja vielä Koninmäen torppainkin ohi täyttä kurkkua parkuen.
Kylää lähestyessään hän alkoi hillitä villiä itkuaan ja onnistuikin niin, että kotiin päästessä vain hynkkivä nikotus, punaiset silmät ja poskilla näkyvät kyynel juovat näyttivät, että hän oli itkenyt. Mutta kun häneltä tutkittiin, mitä varten hän oli itkenyt ja mitä varten hän näin myöhälle oli ollut, pysyi hän itsepintaisesti vaiti. Niin itsepintaisesti, että sai isännän sisun kuohumaan.
— Vai et sä s—na meinaa mitään sanoa, ärjäsi isäntä, tarttui toisella kädellään Jukan kaulukseen ja toisella sieppasi luudanvarren puuloukosta.
* * * * *
Seuraavana aamuna ei enää suorastaan satanut. Mutta ilmassa oli kosteaa sumua ja maa oli märkä. Jukka sai nytkin lähteä yksin lehmäin kanssa samaan Matinsaloon, jossa eilenkin oli ollut.
— Muistakin vain, jotta tulet oikealla ajalla kotiin, varoitti emäntä, kun Jukka tallin taitse meni kujalle.
Jukka ei sanonut mitään.
Perille päästyään hän ensimäiseksi söi ja sitten ryhtyi jatkamaan eilistä työtään. Piirsi puukolla, ähki ja nyysäsi, ja aika-ajoin sipasi kädellä selkäänsä, jota vieläkin hieman kivisti eiliseltä, varsinkin kun nahkainen housunkannatin paidan rikkeimen kohdalta siihen vielä hankasi. Sen pahempaa häiriötä ei se kuitenkaan hänelle tuottanut. Eikä kauan kestänytkään, kun hirsi oli poikki ja pätkä kedolla toisen seurana.
Nyt oli hänelläkin siis oma luukkunsa, niinkuin palokärjelläkin! Hän pujahti siitä sisään ja ulos, ja kuvitteli olevansa lintu, jolla on pesä ladossa. Kivitaskun tapaan hyöri ja pyörähteli. Sieppasi maasta irtonaisen turpeen hampaisiinsa:
— Hvii dakk, hvii dakk, dakk, hvii dakk, vihelteli ja kielellään maiskutteli. Keikkui, hyöri ja pyörähteli ja turve hampaissaan pujahti latoon.
Tuli jälleen ulos ja alkoi saman pelin. Sillä tavalla karttui latoon vähitellen iso kasa turpeita risuja ja aidaksenkappaleita.
Vihdoin hän väsyi olemaan lintuna. Istahti hengästyneenä heinäin päälle ja suutaan irvistäen kohensi housunkannatinta, jonka hankauskohtaa nyt kivisti entistäkin pahemmin, kun iho oli hikinen.
Sitten hän taas söi. Syötyään heittäytyi pitkälleen heinäin päälle ja katsoi palokärjen luukkuun. Alkoi tuntua ikävältäkin. Kun eivät Alatalkkarin Vesteri ja Mikkilän Santtu tänäänkään tulleet.
Mutta emäntä käski tänään tulla aijemmin kotiin kuin eilen.
Enempää hankkimatta heitti hän kontin selkäänsä, hyppäsi ulos ladosta, otti raippansa ladon porraspenkiltä ja läksi lehmiä veräjällepäin ohjailemaan. Lehmät olivat vastahakoisia lähtemään. Syödä vain yrittivät ja muualle kävellä, mutta ei veräjälle. Mutta kun Jukka kimpaantuneena ärjyi että: "hoi kotia, hoi kotia", täytyi niiden uskoa ja lähteä.
Kotona oltiin puolisella juuri, kun Jukka lehmäin kanssa tuli tarhaan. Emäntä tuli ensimäisenä ulos.
— Siunatkoon tuota poikaa, mitä se taas on tehnyt, päivitteli hän portailla.
— Enkös mä nyt tullut aikaisin, huusi Jukka mielistellen.
— Tulit sä nyt aikaisin, murisi emäntä äkääntyneenä. Älä vain, ryökäle, panekaan niitä navettaan, huusi hän, kun huomasi Jukan aikovan tapansa mukaisesti mennä navetan ovea avaamaan. Mihin ne nyt pannaan? kysyi sitten isännältä, joka myöskin jo tuli portaille avopäin.
— Mihinkäs nämä nyt sitten pannaan, tiuskasi isäntä. Kyllä sä, poika, sen elävä, tarvitsisit taas saada sellaisen löylyn jottas tietäisitkin, ärjyi hän Jukalle.
Jukka riipoi kontin selästään, viskasi sen tarhaan ja katosi.
Illallisen aikana ilmaantui Jukka Varsanniemen muuripieleen.
— Mene, Jukka, istumaan, käski isäntä pöydän takaa.
Jukka katsoi lattiaan ja vetäytyi puuloukkoon päin.
— Onko Jukalla? kysyi emäntä puuropannua likoon pannessaan.
Jukka yritti painautua syvemmälle puuloukkoon.
— No mutta — mikäs sen Jukan nyt on? ihmetteli isäntä. — Tapaapa sinulta sana lähteä? — Eihän sinua vain lyöty ole?
Isäntä katsoi tutkivasti Jukkaan ja huomasi, että Jukan leuka alkoi vavahdella ja silmät räpyttää tavallista tiheämpään. Hän nousi pöydästä, tuli Jukan luo ja kätensä Jukan olalle laskien kysyi:
— Onko sinua lyöty?
Toisetkin kääntyivät katsomaan. Ruokko-Masa vain entistä kiiruummin tuppasi ruokaa suuhunsa.
— Onko sinua lyöty! kysyi isäntä tiukemmin ja puisti Jukkaa olasta.
— On, sanoi Jukka hiljaa.
— Koska?
— Eilen.
— Kuka?
— Isäntä.
— Minkätähden? Jukka purskahti itkuun.
— Vaai niin, sanoi isäntä venyttäen. Oletko saanut syödä?
— Olen minä.
— Tule tänne meidän joukkoon syömään! Isäntä talutti Jukan pöytään.Hae sille voileipää! käski sitten emäntää.
Emäntä haki.
Pöytään katsoen alkoi Jukka syödä kyynelten vielä tipahdellessa silmistä.
Ruokko-Masa lopetti syöntinsä ja nenäänsä niiskuttaen meni ulos.
Kun Jukka sai syöneeksi, käski isäntä hänen tulla kanssaan.
He menivät Ratulaan.
— Tätä poikaa sopisi vähän katsella, sanoi hän Ratulan isännälle.
Ratulan isäntä käski heidän tulla kamariin. Siellä riisuttiin Jukalta pois takki ja liivi, jolloin pitkin selkää ulottuvasta paidan rikkeimestä pahastuvassa ihossa näkyi jotain epämääräisiä juovia, sekä vihaisen punaiseksi käynyt housunkannattimen hankauskohta.
Isännät katsoivat toisiaan silmiin ja puistelivat päätään. Mitään he eivät sanoneet. Eivätkä he puhuneet mitään Jukan vaatteistakaan. Merkitsevästi vaan katsoivat toisiinsa kun Jukka niitä päälleen kohenteli ja takinhihan suihin taitetta käänsi. Vasta kun Jukka valmiiksi puettuaan kysyvästi katsoi, että mitä hänen kanssaan nyt sitten aiotaan, sanoi Ratulan isäntä:
— Saat olla meillä nyt yötä.