Seuraavana aamuna vei hän Jukan Korpiseen ja teki köyhäinhoitolautakunnan jäsenenä muistutuksen Jukan hoitoa vastaan.
Korpisen isäntä ei puhunut mitään. Ratulaisen saappaisiin vain katsoi. Ratulaisen mentyäkin vielä seisoi ja katsoi ja venytti alahuulensa ylähuulen päälle.
— Yymphä! hymähti sitten pilkallisesti. Mikähän sinäkin luulet olevasi, jotta noin kannattaa lankkisaappaissa kulkea.
Mattilan isäntä oli ollut ketunajossa. Ja kun kirkollisverojen maksulta tultaessa sattui yhteen Korpisen isännän kanssa, rupesi kyselemään, että mitä Korpinen aikoo ruveta rakentamaan, kun on jo hirsiä ajanut.
Korpinen ällistyi.
— Hirsiä ajanut!? Mistä?
— Matinsalosta.
Korpinen ällistyi yhä enempi. Hän ei ollut Matinsalossa käynyt sitten heinäajan. Eikä silloinkaan metsässä.
— Mutta oltu siellä on. Kaksi hirsipuuta hakattu ja pois viety, vakuutti Mattila. Ainakin kaksi!
Siellä oli siis ollut varkaita.
Korpiselle tuli kiire kotiin. Ja vaikka lyhyt joulunalusviikon päivä oli jo puolessa, ja vaikka oli kylmä niin että kiljui, ja kalpean kellertävänä pohottava pohjoinen taivas ennusti kylmän yhä kiristyvän, hän vain hiukan haukattuaan ja takin muutettuaan sieppasi kirveen kainaloonsa ja läksi.
— Kyllä minä sille perkeleelle näytän, murisi ovessa mennessään.
Hän viipyi myöhälle sillä matkalla. Ilta-askareet oli jo tehty, ruoka valmiiksi keitetty ja valkea takasta sammutettu. Eikä isäntää vain kuulunut.
Odotellessaan asettui emäntä kehräämään niukkavaloisen kattolampun alle. Rikku härnäili kolmi-vuotiasta Suoma-siskoaan. Sieppasi tältä milloin yhden, milloin toisen lelun, ja kun Suoma yritti sitä häneltä pois, niin nauraa hihittäen läksi juoksemaan. Itkien talkkeroitsi Suoma perässä. Vasta kun emäntä tiuskasi:
— Jos et sä sen kuvainen anna sen tytön olla, niin minä tulen tukkaasi! vasta silloin Rikku väkinäistä naurua tehden antoi lelun takaisin Suomalle. Istui vähän aikaa suu naurun virnissä, ja taas sieppasi jotain Suomalta.
Jukka istui takkakivellä puolipimeässä ja koputteli jalkojaan kiven kylkeen. Äsken lantaa navetasta kantaessa jalat kastuivat ja nyt niitä palelsi. Nälkäkin hänen jo oli. Rikku ja Suoma saivat voileipää iltapäivällä, mutta hänen piti käydä tallissa ja kantaa puita tupaan. Sitten piti lähteä navetasta lantaa kantamaan ja emännän apuna juoksemaan. Muita palvelijoita kun ei ollut minkäänlaisia.
Jalkojaan takkakiven kylkeen koputellen nieleskeli Jukka sylkeä, jota selän takana olevasta pannusta kohoava höyry nosti suuhun. Jos hän olisi yksin tuvassa, niin salaa söisi taas pannusta. — — Mutta — — Jukka kohotti hiukan silmäluomiaan, kun Rikku ja Suoma taas juoksivat peräkkäin, Rikku nauraa kihistäen ja Suoma itkien.
— Sepä nyt on helvetinmoista, kun ei puhe kelpaa! ärjäisi emäntä. Ja nyt hän todellakin hyökkäsi Rikun tukkaan.
Itkua hynkäten kyyristyi Rikku höyläpenkin taakse. Emäntä tuli takan luo, ja tullessaan töyttäsi Jukan pois takalta.
— Siinä sä kans istut, niinkuin ainakin ruotivaivainen. Tottakai sä nyt muuallakin tarkenet, tiuskui emäntä Jukalle, ja nosti kahvipannun lämpimään paikkaan. Samoin perunapannun. Otti pannusta perunan käteensä ja siihen puhallellen yritti umpeen jäätyneestä ikkunasta ulos kurkistaa. Perunaa syöden asettui sitten jälleen rukin taakse.
Sanaa puhumatta oli Jukka siirtynyt sängyn eteen tuolille istumaan, ja emännän syönnin näkemisen yllyttämää nälän tunnetta vaimentaakseen hieroskeli housun rikkeimestä näkyviin pyrkivää polveaan.
Tuvassa oli täysi hiljaisuus, kun porstuasta alkoi kuulua ramiseva jalan narske.
— No viimeinkin! huudahti emäntä ja esiliinaansa puistaen nousi taas rukin takaa.
Rikkukin nousi höyläpenkin takaa. Ja Suoma huusi:
— Itä tulee!
Jukkaakin hiukan elvytti tieto, että nyt saa pian syödä.
— Hyi vilunkoiraa, huusi Suoma käsiään rapistellen, kun isännän tupaan tullessa kylmä ja paksu huurupilvi vyöryi pitkin lattiaa. Kylmää huokui isännästäkin. Parta ja takin rintamus olivat paksussa huurteessa ja tavallista kylmemmältä tuntui hänen äänettömyytensäkin.
— No löysitkös mitään? kysyi emäntä toista kahvikuppia kaataessaan?
— Löytyi, murahti isäntä.
Kahvin juotuaan asettui hän takan luo seisomaan. Selkä takkaan päin ja kädet selän takana hän katseli vuoroin Rikkua, vuoroin Jukkaa.
— Pojatko tuonne Matinsalon keskilatoon ovat sillä siivolla törkyä kantaneet? kysyi sitten painokkaasti. Ja seinäkin on särjetty, lisäsi vielä.
Rikun tapoihin ei kuulunut ensi kysymykseen vastaaminen ja Jukka seurasi emännän pöydän kattamispuuhia niin hartaasti, että hän ei kuullutkaan kysymystä.
— Häh? jyrähti isäntä.
Jukka säpsähti niin että jäi suu ammollaan katsomaan.
— Mitä? kysyi Rikku sivumennen.
— Sinä ja Jukkako olette särkeneet Matinsalon keskiladon seinän, ja latoon töskää ajaneet, niin että nyt saa ainakin kuorman heiniä panna tunkioon? jylisi isäntä.
— En minä ainakaan, kielsi Rikku leveästi.
— No Jukkakos? tömähti isäntä ja liikahti Jukkaa kohti.
Jukka ponnahti tuolilta ja livahti ulos.
— Älä mene minnekään — junkkari, huusi isäntä ja hyökkäsi Jukan perässä ulos.
Tupaan jäi hiljaisuus — —
Pian tuli isäntä takaisin.
— Etkö saanut kiinni? kysyi emäntä.
— En. Kun meni kuin koira. Mutta menköön. Kylläpähän vielä tuleekin.
— Mihin päin se meni? uteli Rikku.
— Tuonne, — minnekähän meni. Sika välitti katsoakaan, tuhisi isäntä äkäisenä ja meni pöydän taakse istumaan. Tuo nyt se ruoka pöytään! Minun on nälkä, kun on koko päivän saanut olla yhden talkuttaman päällä.
Emäntä laittoi ruoan pöytään ja pahoitteli, kun Jukka juuri syömä-ajaksi läksi. Saa sitten taas hänelle erikseen laittaa.
— Tuollaisen syömisistä! tuhahti isäntä. Tehnyt vahinkoa jo paljon enempi kuin elättäjäistä maksetaan.
Toisetkin tulivat pöytään ja enempää puhumatta alettiin syödä Lamppu vain hiljaa sihisi ja ulkoa kuului pakkasen paukahtelua.
— No —? kysyi opettaja ja katsoi odottaen luokkaan.
Sieltä ei kuitenkaan kukaan vastannut mitään. Päät alas painettuina oppilaat vain alta kulmain vilkuilivat vuoroin toisiinsa, vuoroin opettajaan.
Oli kansakoulun kuusijuhla lopullisesti järjestettävänä. Opettaja oli ehdottanut, että rähinän ja tungoksen välttämiseksi ei juhlalle päästettäisi ketään muita kun ainoastaan oppilaat. Tälle ehdotukselleen hän nyt odotti oppilaiden hyväksymistä. Ja sai ahdistavalta tuntuvan vaikenemisen vastaukseksi.
Silloin hän muutti ehdotuksensa niin, että oppilaiden omaiset saisivat tulla. Ja koko luokassa kävi vapauttava kohaus.
— Niinkö? kysyi opettaja vielä.
— Niin, kuuli monesta suusta. Päät kohosivat ja silmiin ilmestyi loistetta. Sillä oli asia päätetty ja luokassa syntyi kotiin lähdön kolina.
— Minä en ole koskaan nähnyt joulukuusta, kuiskasi VarsanniemenRuokko-Masa vierustoverilleen.
— En minäkään ole, vastasi tämä. Eikä isä eikä äiti, eikä Laurikaan ole koskaan sitä nähnyt, jatkoi vielä ja toisella kädellä oman pulpettinsa ja toisella käytävän vastaisella puolella olevan pulpetin reunaan tarttuen ponnautti itsensä sylikaupalla eteenpäin. Masakin hapuili pulpettien reunoihin, samoin tehdäkseen. Pelkäsi kuitenkin roiskahtavansa selälleen käytävälle, jolloin toiset nauraisivat. Eikä seurannutkaan esimerkkiä. Siivosti vain meni kävellen.
Pitkin matkaa puhuttiin vain joulukuusesta. Tytöt tanssailivat, taputtelivat käsiään ja luettelivat, ketä tuovat kuusijuhlalle.
— Ketäs sinä tuot? kysyi Ratulan Lyyli Masalta ja kirkkain silmin katsoi Masaan.
Masa yritti hymyillä, hämmentyi ja sopersi jotain.
— Omaisensa saa tuoda, jatkoi Lyyli. Eikä se minkäänlaista olisikaan, jos ei isä ja äiti ja muut omaiset saisi tulla.
Masa hämmentyi kokonaan. Kuin jostain kaukaa näki hän Lyylin katsovan, ja sitten katoavan toisten joukkoon.
Oltiin juuri Varsanniemen tienhaarassa. Masa poikkesi sille, jäi yksin ja hälinä häipyi hänen kuuluviltaan. Mutta sitä enempi myllersi hänen mielessään se, mitä jo ehti kuulla.
Ketäs sinä tuot? — — Omaisensa saa tuoda — — — Eikä se muuten mitään olisikaan, jos ei isä ja äiti saisi tulla — — Eikä Laurikaan ole koskaan nähnyt joulukuusta — —
Hänellä ei ole isää, ei äitiä, eikä Lauria, eikä ketään, jonka toisi joulukuuselle — — — Ei kukaan häntä tarvitse joulukuuselle päästäkseen — — —.
Masa pysähtyi ja katsoi kuin ällistyneenä ympärilleen.
Jukka — —!
Jukka ei myöskään ole koskaan nähnyt joulukuusta!
Hän suorastaan säikähti sitä ajatusta. Ja pelkäsi toista, jonka tunsi sen perässä tulevan.
Saisikohan Jukka tulla joulukuuselle — —?
Häpesi Masa sitä ajatusta. Räkänenäinen, kiroileva ja renkutuksia rallatteleva, isännän vanhaan takkireuhkaan ja ja saapasmouhuihin puettu Jukka — ja joulukuusi — — jossa on kynttilöitä, ja omenia, ja karamellia ja jos mitä. Häpesi Masa sitä, että ne yht'aikaa tulivat mieleen.
Niitä hän kuitenkin ajatteli koko illan. Läksyjä lukiessaan, puita tupaan kantaessaan ja Mikun kanssa askarrellessaan hän sitä mietti. Oli itsestään selvä, että isäntä ja emäntä ja poika-Masa ja Mikku saisivat tulla. Isäntähän hänelle joulukuusirahankin antoi ja joululehden hinnankin. Masasta tuntui, että heillä melkein on parempi oikeus joulukuuselle mennä kuin hänellä onkaan. Mutta Jukka! Hän ei pääse muuten kuin hänen avullaan.
Saisikohan Jukka tulla?
Jukka on kyllä hänen veljensä. Mutta onkohan se hänen omaisiaan? Kun he asuvat eri taloissa.
Opettaja sen tietäisi sanoa. Kun uskaltaisi mennä häneltä kysymään —
* * * * *
He olivat Mikun kanssa piirtämishommissa. Kumpikaan ei kuitenkaan piirtänyt. Masa istui pöydän päässä tuolilla, edessään pöydällä kivitaulu ja rihveli, istui ja tuijotti peräsängyn edusverhoihin. Mikku makasi ryömillään pöydällä jalat penkillä ja pompotteli itseään, kiihkeästi odottaen, että Masa alkaisi piirtää. Turhaan odotettuaan veti taulun eteensä, otti rihvelin Masan kädestä. — Minä teen evoten, sanoi ja alkoi piirtää niin että taulu kiljui.
Se kaikki jäi Masalta huomaamatta. — Hän oli ollut opettajalta kysymässä — — Ja opettaja oli sanonut, että Jukka sai tulla. Nyt oltiin kuusella. Jukan kasvot loistivat iloa ja ihmettelyä. Ja hänen itsensä oli niin hyvä olla, kun oli saanut Jukalle tällaisen ilon — — Jukka paralle, joka ei saa koskaan muuta kuin — —
— Te on tika, raivasi Mikku ja työnsi Masan eteen taulun, jolle oli piirtänyt kuikeloisen, pitkäkaulaisen ja puikkokoipisen elukan.
— No sikakos siitä hevosesta tulikin? kysyi ovipuolella korvoa vannehtiva isäntä. Poika-Masa tuli katsomaan ja purskahti nauramaan.
— Tee ny tina Uokko-Mata Mikulle evonen! pyysi Mikku ja tarjosiMasalle rihveliä.
Masa otti rihvelin. Ja suullaan ja silmillään hymyillen Mikun piirtämälle kuvalle, mutta syvemmällä itkien toteutumatonta unelmaansa, alkoi hän piirtää hevosen kuvaa.
Kun Masa seuraavana aamuna tuli kouluun, luki Helylän Eero jotain runoa ja Alaviidan Vilho luki kertomusta. He tekivät usein niin, eikä Masa nytkään pannut siihen mitään huomiota. Meni vain tapansa mukaan hiljaa paikalleen sinne ensi osaston puolelle. Mutta siellä hän muistikin, että eilen valittiin Eero ja Vilho jotain esittämään joulukuusella. Ja tänään on heillä määrä mennä puoli tuntia ennen koulun alkamista opettajan luo saamaan ohjeita.
Kateudensekaisella alakuloisuudella Masa ajatteli sitä, että he saavat mennä opettajan luo ja jutella hänen kanssaan. Jos hän olisi toinen heistä niin — — silloin hän saisi opettajalta kysyä, saako Jukka tulla joulukuuselle. Ja olisihan hänkin jotain voinut lukea — —. Jos olisikin valittu joka osastolta yksi — —. Silloin hänkin olisi varmasti päässyt — —.
Mutta sitten hän huomasikin olevansa Ruokko-Masa, ja itseään häveten avasi katkismuksensa, pisti sormet korviinsa ja alkoi lukea. Lukemisen kuitenkin keskeytti uusi mielijohde. Jos hän pyytäisi, että Eero ja Vilho kysyisivät opettajalta, saako Jukka tulla joulukuuselle —.
Hän kääntyi, ja jo puolittain nousikin mennäkseen heidän puheilleen. Mutta samassa tuli epäilys, että jos he nauravat hänelle, ensi-osastolaiselle, ja sanovat toisillekin, että hänellä on asiaa opettajalle — että Varsanniemen Ruokko-Masalla on asiaa opettajalle — —
Eero ja Vilho jo menivät. Masa odotti, että he vielä huomaavat kysyä, onko kellään mitään asiaa opettajalle. Silloin hän heti sanoisi. Mutta he eivät kysyneet mitään. Takkiaan suoristaen ja tukkaansa kädellä silittäen vain menivät ja katosivat pimeään voimistelusaliin.
Iloksi ei koitunut Masalle mikään sinä päivänä. Läksytkin menivät miten kuten, kun opettaja ahkerasti auttoi.
— Mikäs nyt on! ihmetteli opettaja. Tapaahan Saari osata!
Ja kyllähän hän nytkin osannut olisi. Mutta se Jukka — —
Kotiin lähdettäessä yritti hän jäädä eteiseen ja toisten mentyä aikoi käydä opettajalta kysymässä. Mutta kun Aappolan Niilo huusi: Tule jo Masa — niin ei hän jäänytkään.
Ja huomenna on viimeinen koulupäivä! Ja ylihuomenna on kuusijuhla!
Yöllä näki hän unta, että Korpisen riihen nurkkaa nostettiin. Monta miestä oli paksuilla puukangilla vääntämässä. Ja kun nurkka kohosi tarpeeksi korkealle, ilmaantui sen alle Jukka. Miehet nykäisivät kanget pois ja nurkka romahti Jukan päälle.
Masa parkaisi ja heräsi.
Kun hän jälleen sai unesta kiinni, oli hän opettajan luona paitasillaan. Sitten hän oli huimaavan korkealla kapean seinän päällä. Siellä puhalsi kylmä tuuli. Lähellä oli toinen seinä. Hänen olisi pitänyt hyvin kiireesti päästä sille ja sieltä sitten tikapuita alas. Mutta ennenkuin hän ehti niin kauas, että olisi uskaltanut hypätä, alkoikin seinä huojua ja luhistua — —
Masa heräsi taas ja huomasi pudonneensa lattialle.
Aamulla taas kouluun mennessään hän päätti luopua koko ajatuksesta. Kun ei siitä kuitenkaan mitään tule! Eikä ole väliäkään. Ei Jukka osaa joulukuusta kaivatakaan. Kun ei ole ennenkään sitä nähnyt, eikä nytkään saa mitään siitä kuulla. Ja tokko siinä mitään nähtävää liekään — —. Kuusessa — —.
Mutta kun hän tuli koulun eteiseen, eikä siellä ollut ketään, pujahti hän pimeään voimistelusaliin. Sielläkään ei ollut ketään. Hän asetti lakkinsa ja kirjansa uunin vieressä olevalle pöydälle, hiipi varpaillaan opettajan kamarin ovea kohti, tarttui lukon painimeen, ja säikähti niin, että oli polvilleen lysähtää, kun ovi avautui ja kirkas valo tulvahti vastaan. Jollain tapaa hilautui hän kamarin puolelle.
Opettaja istui pöydän ääressä kirjoittamassa. Oven käynnin kuullessaan kääntyi katsomaan ja näytti ällistyvän, kun näki, kuka tulija oli. Masa seisoi katse lattiassa ja odotti, että opettaja käskee hänen mennä ulos. Kuitenkaan ei opettaja käskenyt. Tuokion odotettuaan vain kysyi:
— Onko Saarella asiaa? —. On. Mä tulin kysymään, jotta saisikoJukka tulla joulukuuselle.
— Jukka? Kuka Jukka?
— Se Korpisen.
— Korpisen? Kuka se sellainen on?
Masa jo pelkäsi, että hän ei saakaan sitä sanotuksi. Hän tunsi opettajan katseen itsessään, eikä uskaltanut nostaa silmiään lattiasta. Opettaja odotti.
— Se Jukka — — mun veljeni, sai Masa vihdoin töytätyksi.
— Jassoo — — Se on sinun veljesi, huomasi opettaja. Tietysti hän tulla saa. Tietysti.
Masa livahti takaisin voimistelusaliin. Siellä ei ollut nytkään ketään. Hän heitti vasenta jalkaansa kuin hyppyaskeleen ottaakseen. Hillitsi kuitenkin itsensä, otti kirjansa ja lakkinsa pöydältä ja meni eteiseen. Siellä ei ollut nytkään ketään. Mutta rappusilta kuului ääniä ja askeleita. Kiireesti pani Masa lakkinsa naulaan ja meni luokkasaliin, niinkuin tavallisesti.
Kukaan ei tiennyt, että hän oli käynyt opettajan puheilla! Kysymässä, saako Jukka tulla joulukuuselle huomenna. Ja opettaja oli sanonut, että saa.
Keskellä tuntiakin tuppasivat Masan jalat lyömään tahtia pulpetin alla ja huulet suippenivat vihellystyyliin. Aina hän kuitenkin sai hillityksi itsensä ja suoriutui loistavasti kaikista päivän tehtävistä. Ja kun opettaja lukukausitodistuksia esittäessään teki hänestä osastonsa ensimäisen, tunsi hän saaneensa hyvää niin paljon, että melkein häpesi, ja ujosti painoi päänsä alas, kun jonkun kanssa katseet vastakkain sattuivat.
Koulusta kotiin päästyään Masa heti juoksi Korpiseen sanomaan Jukalle, että tämä saa tulla joulukuuselle koululle. Hän on ollut opettajalta kysymässä ja opettaja oli sanonut, että saa. Ja sanoo hän Jukalle senkin, että hän on ensi osaston ensimäinen, eli priimus, niinkuin neljäsosastolaiset sanovat.
Veitikkamaisesti jalkojaan sivuille heitellen Masa juoksi maantielläKorpiseen päin kädet housuntaskussa.
Jukka ei ollut kotona. Eikä tietty sanoa, koska hän tulee.
— Se on eilen illalla jo mennyt, sanoi Rikku, Suoman nukkea tukasta riepottaen.
Seuraavana aamuna Masa jälleen kävi Korpisessa. Jukka ei ollut vieläkään tullut.
Masa pyysi, että Jukan käskettäisiin heti tulla Varsanniemeen, kun hän tulee kotiin.
Emäntä lupasi.
Koko päivän Masa odotti Jukkaa. Katseli ikkunasta kujalle. Ja pihalla kulkiessaan katsoi maantielle niin kauas kuin näki. Mutta Jukkaa ei näkynyt ei kuulunut.
Masaa alkoi epäilyttää, että jos ei Jukka tulisikaan. Illan jo hämärtyessäkin hän vielä yritti katsoa ikkunasta kujalle, ja melkein säikähti, kun emäntä huomautti:
— Eikös jo pitäisi, pojat, vaatteita muuttaa? Pimeähän nyt tulee tuossa paikassa.
— Minä käyn ensin Korpisessa. Opettaja sanoi, että Jukkakin saa tulla, sanoi Masa hätäillen ja läksi juoksemaan.
Jukka oli aina vain poissa. Masa jäi Korpisen muuripieleen seisomaan ja kysyvästi emäntään katsomaan.
— Mitäs toljotat? tiuskasi emäntä.
Väsyneesti läksi Masa takaisin. Jos ei hän olisi tietänyt Mikun ja poika-Masan odottavan, niin hän ei olisi juossut vähääkään. Mutta hän tiesi, että he odottavat. Ja juoksi. Että he edes ehtivät.
Mitä opettajakin sanoo? Kun oikein oltiin pyytämässä! Ja hän lupasi.Ja nyt ei Jukka tulekaan!
Masa paransi juoksuaan. Että edes Mikku ja Masa ehtivät.
Ehtiväthän he. Kuusi oli vielä sytyttämättä ja salin ovet lukittuina. Koululaiset olivat jokseenkin kaikki jo paikalla ja joitakin muitakin jo oli. Mutta kun kuusi saatiin sytytetyksi, niin sitten vasta alkoi muuta väkeä oikein tulvata. Jonkun aikaa ovet kitisivät ja kolisivat keskeytymättä ja joka kerta, kun ovi avautui, käänsi Masa katseensa sinne päin. Hän odotti, että Jukka lopultakin tulee. Ja kun salin ovipuoli tuli niin täyteen, ettei enää voinut ovelle saakka nähdä, odotti hän, että Jukan ihmettelystä levenneet silmät jostain välistä tuikahtavat näkyviin.
Mutta Jukkaa ei kuulunut eikä näkynyt.
Kynttilät paloivat, kultalangat ja kultapaperiset koristeet kimaltelivat, ja omenat hohtivat. Luettiin, laulettiin, jaettiin omenat, karamellit ja piparkakut. Pukkikin tuli, suuri kontti selässä, tuohivirsut jalassa, tömisti sauvalla lattiaan, kiersi ympäri kuusen, mäkätti ja puhui jotain.
Jukka vain ei ollut sitä näkemässä eikä kuulemassa.
Pukki jakoi joululehdet.
— Matti Aleksanteri Saari, huusi se niin, että sali raikui.
Masa hätkähti, kun kuuli nimensä noin kuuluvasti sanottavan näin suuren joukon aikana. Ujosti meni hän ottamaan lehtensä. Hänestä tuntui kuin olisi pukki nostanut hänet jostain, asettanut kaikkien nähtäville ja sanonut, kuka hän on. Ja nyt ihmiset katsovat häneen ja sanovat että: sekös se onkin! Matti Aleksanteri Saari.
Siinäpä sen nyt kuulivat muutkin kuin koululaiset. Kuulivat, ettei hänen nimensä ole mikään Varsanniemen Ruokko-Masa, vaan on hänelläkin oikea nimi. Yhtä hyvä kuin jollakin toisellakin.
Matti Aleksanteri Saari.
Hän kiitti pukkia hiljaisuudessa. Olisi nyt vain ollut Jukkakin kuulemassa. Juho Iivari Saari.
Mutta Jukkaa ei ollut.
Kun leikki oli kuusen ympärillä käynnissä, istui Masa paikallaan ja mietti, pitikö hänen panna omena kahtia Jukalle ja Mikulle, vai saisiko hän antaa sen kaikki Jukalle? Jukalle hän sen mieluummin antaisi. Kun Jukka ei saa olla kuusellakaan, mutta Mikku saa. Karamellia hän Mikullekin antaisi. Itse söi hän piparkakun, se kun olisi hajonnut taskussa. Yhden karamellin hän myöskin söi.
Seuraava päivä oli lauantai, joulun aaton-aaton aatto ja yleinen lattiain pesupäivä. Masankin piti olla veden viskelijänä, kun lattiaa hangattiin. Ja puiden kantajana ja muuna juoksupoikana. Puoliselta pantiin hänet liiteriin keittopuita pilkkomaan. Sieltä hän juoksi Korpiseen katsomaan, oliko Jukka vieläkään tullut.
Korpisenkin tuvasta kuului pesunkahinaa. Ovea juuri hangattiin tuvan puolelta. Ja kun Masa nykäsi oven auki, sai hän märän rätin vasten kasvojaan ja emäntä horjahti kynsilleen porstuaan.
— Siinä sä hyppäät kuin epätaidon roiskeessa, ärjyi emäntä ja seisaalleen päästyään huitasi uudelleen Masaa rätillä kasvoihin.
— Eikö sua nyt Varsanniemessä tarvita — Ruokko-Masa — tiuskasi vielä, veti oven kiinni Masan eteen, lupsautti haan ja alkoi uudelleen hangata.
Masa ei tiennyt, mihin katsoa. Hiljaa hiipi hän porstuasta pihalle ja liiterin taitse kahlasi maantielle, ettei tuvasta vain kukaan näkisi häntä.
Mutta kyyneleitä hän ei päästänyt silmiin Hammasta vain puri. Ja tielle päästyään ja lunta housuista karistaessaan heitti hän vihaisen silmäyksen Korpiseen päin. Kädet puristuivat nyrkkiin housujen taskuissa ja posket nytkivät. Mutta itkenyt hän ei. Hän ei tahtonut itkeä. Ei millään uhalla. Mutta purra hän olisi tahtonut. Purra niin että rauskuu! Ja potkia. Korpisen emäntää. Ja kaikkia — — —.
Syntihän se sellainen on — tiesi hän sen. Mutta olkoon! Käskee niiden sanoa häntä Ruokko-Masaksi. Vielä nytkin, vaikka joulukuusella kuulivat hänen oikean nimensäkin Korpisen emäntäkin. — — Oli siellä, vaikka ei ole talosta ketään koulussa! Ja Rikku oli. Ja Suoma. — Kumma, ettei isäntäkin tullut — —
Masa hymähti ja lähetti syvästi halveksivan silmäyksen Korpiseen päin.
Ja sellainen ämmä sanoi häntä Ruokko-Masaksi! Sellainen — — —Mutta odottakoon! Odottakoon jo — perkele.
Se oli ensimäinen kerta, kun Masa kirosi. Kauhistuen huomasi hän sen itsekin.
— Mutta mitäs ne sanovat minua Ruokko-Masaksi! huudahti hän puoliääneen ja painui hakkuupölkylle nyyhkimään.
Herätessään sunnuntai-aamuna oli Masalla samea tunne likalätäköstä ja tahrautumisesta. Ja mieleen muistui se eilinen.
Hän yritti olla sitä ajattelematta. Mutta vaikka hän kuinka olisi yrittänyt pitää ajatuksiaan muualla, Jukassa, kuusijuhlassa, joululehdessä, joka oli kaapissa, omenassa, joka oli tyynyn alla, tai missä vain, niin aina se livahti siihen, että hän kirosi eilen.
Hän painoi poskensa ylisängyn reunaa vasten ja jäi siitä katsomaan lattialle. Sieltä tuli vasta pestyn tuoksu ja sinne oli levitetty punaraitaiset matot. Ja Mikku siellä jo teiskasi koiran kanssa punertavassa takkavalkean valossa.
— Mikun on hyvä, ajatteli Masa. Hän ei ole kironnut. Eikä hänen tarvitsekaan kirota. Eihän häntä koskaan sanota Ruokko-Mikuksi.
Kyynel mielessä ja melkein silmässäkin hän seurasi Mikun ja koiran teiskaamista, kun isäntä tuli tupaan ja huudahti:
— No mutta — vieläkö se Masa on sängyssä! Tule nyt jo alas!
Masa totteli.
— — Sun pitää lähteä Kontolan tädin luo katsomaan, onko Jukka siellä, toimesi isäntä, sieppasi kirveen vinkasta ja halon loukosta ja aikoi ruveta puita pilkkomaan perunapannun alle. Mutta kun ei löytänytkään eilen pois tuvasta kuljetettua hakkuupölkkyä, niin pani kirveen ja halon takaisin ja muuten kohensi valkeaa.
Ällistyneenä ja ihmeissään pani Masa vaatteita päälleen, aina väliin katsahtaen isäntään. Lakkia päähän asettaessaan hän katsoi kysyvästi isäntään ja kuin arvellen meni ulos.
— Älä nyt vain vielä mene, huomasi isäntä varottaa. Pitää ensin syödä.
— En minä menekään, vastasi Masa.
Sen tien hän kuitenkin olisi kukaties mennyt, jos ei isäntä olisi kieltänyt.
— Pian tästä nyt syöminen tulee — perunatkin kohta ovat pehmeitä. Ja navetasta tullaan tuossa paikassa, puheli isäntä, kun Masa tuli takaisin tupaan. Eikä sieltä pidä yötä vasten takaisin lähteä. Niin vain tulet, jotta ehdit huomenna päivällä saunaan.
Masa kuunteli isännän puhelua vain korvillaan. Katse ja ajatukset olivat ylisängyssä. Hän oli pihalla huomannut, että siellä tädin luona olisi niin mainio tilaisuus antaa se omena Jukalle. Tuliaisiksi — — Eikä kukaan näkisi! — Kun vain saisi sen taskuunsa! — — Kun sattuisi niin, että kaikki toiset menisivät pois tuvasta! Silloin hän heti kiipeisi ylisänkyyn —, ja — — —
Mutta aivan kuin uhalla kaikki juuri nyt tulivat tupaan. Poika-Masa tuli aivan hänen perässään. Ja pian tulivat emäntä ja Tiltakin lypsyltä.
— Katso sitten tuolle Ruokko-Masalle jotain haukkaamista taskuun, kun ehdit! sanoi isäntä emännälle ja puuhasi perunapannua pois takalta.
Emäntä siivilöitsi maidon. Sitten vasta kysyi:
— Minnekäs se Masa sitten — kun sille haukkaamista pitäisi olla?
— Sen pitää mennä tätinsä luo Kontolaan, katsomaan, onko Jukka siellä. Ratulainen sanoi Jukan olleen taas monta päivää poissa, selitti isäntä.
— Siitä Jukastapa nyt risti tuli, nurisi emäntä.
— Tulihan siitä, myönsi isäntä. Mutta kyllä Masan mennä pitää, vakuutti vielä. Ja kun Tilta vei perunavadin pöytään, meni hän perässä ja käski Masan tulla syömään. Ja jokaisenkin.
Sen kaiken Masa kuuli vain korvillaan ja näki silmillään. Mutta ajatus oli kokonaan ylisängyssä ja omenassa tyynyn alla. Omenan mukaansaanti näytti nyt aivan mahdottomalta. Hetihän hänen pitää lähteä, kun saa syödyksi. Ja jos ne löytävät sen sieltä sillä aikaa kun hän on tädin luona. — — —
Hän heitti jäähyväiskatseita ylisänkyyn, ja syötyään pani lakin päähänsä, kiersi paksun villahuivin kaulaansa ja aikoi mennä.
— Onkos sulla jo taskussa? kysyi isäntä. Älä nyt mene. Emäntä hakee. Ja oletkos sinä kasvojaskaan pessyt? Pese kasvosi, ettet riihimieheltä näytä.
Masa totteli, riisui lakin ja villavyön ja laittoi vettä.
Tilta käski poika-Masan tuomaan vesikorvoa hänen kanssaan navettaan.
— Käy samalla tallissa tekemässä silppua hevosille! käski isäntä ja tyytyväisen toimekkaana asettui takan luo tupakoimaan. Emäntä otti aitan avaimen sängyn pääpuolesta ja lähti aittaan. Mikku, joka syötyään oli istunut äänetönnä, tuli ja kuiskasi jotain isälleen.
— No — mennään vain, sanoi isäntä ja läksi Mikun kanssa ulos.
Masa jäi siis yksin tupaan. Kuin heitettynä oli hän ylisängyssä, pisti omenan taskuunsa ja saman tien hyppäsi alas. Kun emäntä tuli tupaan, niin hän jo pesi kasvojaan, puuskuttaen ja pärskyttäen niin, että vesi pirisi ympärillä. Koko ruumis värisi. Kun sai sen omenan niin, ettei kukaan nähnyt! Emäntäkin luulee, että hän on koko ajan vain pessyt kasvojaan. Kasvojaan pyyhkiessään Masa nauroi salaa pyyheliinan takana.
Emäntä asetti pöydän nurkalle kappaleen juustoa ja lenkiksi taitetun verimakkaran. Leipää käski ottaa lisäksi niin paljon kuin haluaa. Masa tuppasi ne taskuunsa, kietoi jälleen villavyön kaulaansa ja pani lakin päähänsä ja vanttuut käteensä. Ovessa tulivat isäntä ja Mikku vastaan.
— Pane lakki korville, siellä on kylmä, neuvoi isäntä. Ja ole nyt sitten mies mentyäsi ja tuo Jukka tullessasi.
Masa käänsi lakin korville ja tallin taakse tultuaan oli heittää kuperkeikan. Niin hyvä hänen oli siitä, kun sai sen omenan mukaansa.
* * * * *
Kun hän vihdoin pulpahti metsästä sille aukealle, jossa Kontolan torppa- ja mökkikylä uinaili, oli laiska joulukuun aurinkokin jo ehtinyt melkein niin korkealle kuin se sinä päivänä jaksoikin. Juuri ja juuri se näki kylän vastaisella puolella korkealla kallioharjulla kasvavan metsän ylitse ja katseli unisena Kontolan lumisia pellontilkkuja, kattoja, huurteisia seiniä, pihapuita, aidan seipäitä ja savupiipuista tulvivia valtaisia savupilviä, joiden varjot liukuivat pitkin hankia. Pakkanen naksutteli aitoja, lumi kitisi jalkain alla ja kaivonvintin kitinääkin kuului jostain.
Kylääntulo elähytti Masan pitkällä yksinäisellä metsämatkalla vilustunutta ruumista ja turtunutta mieltä. Samalla se pani hänet vilkkaasti harkitsemaan jo metsämatkalla herännyttä kysymystä, että jos Jukka sattuu olemaan pihassa, niin antaako hän jo siinä omenan hänelle. Vai antaako vasta tuvassa, kun tätikin on näkemässä?
Jukkaa ei kuitenkaan näkynyt pihassa. Mutta risukasan vieressä oli kirves pölkkyyn lyötynä, tuoreita kengän jälkiä ja karisteita. Juuri äsken oli Jukka siis siinä hakannut risuja tädille. Ja nyt he istuvat tuvassa risuvalkean ääressä, Jukka ja täti, eivätkä osaa ajatellakaan, että hän on pihassa — — Masa hytkähti hyvästä mielestä, joudutti askeleitaan ja tuli tupaan.
Ei siellä mitään Jukkaa näkynyt. Täti siellä vain oli kontallaan takan ääressä ja puhalsi pihisevään risuvalkeaan. Kun näki Masan, niin ällistyi niin, että puhaltaminen jäi kesken. Löi kädet yhteen ja huudahti:
— No mutta — mitäs —?! Masako se on!?
Masa yritti hymyillä.
— Mene nyt istumaan — tai ota siihen tuoli — — saanhan minäkin sen hakea.
Täti harppasi tuolin takan luo ja käski Masan istua siihen lämmittelemään ja ottaa vanttuut pois käsistään.
Masa istui ja otti vanttuut pois.
Täti rupesi jälleen kiihdyttämään valkeaa palamaan. Sitten asetti oikean kätensä muurin olkaa vasten, nojasi otsaansa siihen ja muurin olan alitse Masaan katsoen kysyi:
— Onko sulla asiaa, vai kuinka sä nyt tänne tulit?
— Mä tulin katsomaan, onko Jukka täällä, vastasi Masa.
Tädin otsa ponnahti erille muurista ja katse iskeytyi Masaan. Sitten hän kumartui ottamaan lisää risuja takkaan ja rauhalliseksi tekeytyen kysyi:
— Mitäs varten sä nyt niin Jukkaa etsit? Masa sanoi, että isäntä käski tulla ja että Jukka on ollut jo monta päivää poissa.
— Sys siunatkoon! huudahti täti uuninpankolle valahtaen. Ja näillä pakkasilla!
Masa säikähti tädin hätää, ja vasta nyt hän huomasi, että Jukalle olisi voinut joku onnettomuuskin tapahtua.
— Vaikka eihän sitä tiedä. Saattaa olla niinkin, ettei Jukalla ole mitään hätää, koetti täti tyynnytellä, yhtä paljon itseään kuin Masaakin, jonka säikähdyksen hän huomasi. Minä vain tässä aamulla ajattelin, jotta kun sinä ja Jukka tulisitte jouluna minua katsomaan. Ja kun sinä sitten poukahdit tupaan aivan aavistamatta, niin mulle tuli heti mieleen, että nyt on jotain tapahtunut. Mutta eihän sitä silti ole tarvinnut mitään tapahtua. Saattaahan Jukalla olla hyväkin olo.
Täti kurotti kahvipannua muurin olalta ja siinä vielä lisäsi:
— Kun ei tiedä.
Kahvipannulle takkaan tilaa tasotellessa täti kysyi:
— Onko Jukka ennen ollut kotoa poissa? Masa kertoi mitä tiesi.
— No ollaanko sille ilkeitä, kun se niin pakoilee?
Masa taas kertoi mitä tiesi.
— Vai niin! huudahti täti. Onkos sitten kummakaan, jotta pakoilee, poika parka!
Täti kääntyi selin kahvimyllyä hyllyltä ottamaan ja Masa oli huomaavinaan, että hän pyyhkäsi silmiään. Käsivarsi teki sellaisen liikkeen. Sen parempaa selkoa ei hän kuitenkaan saanut, täti kun hommasi hyllyn luona kahvivehkeiden kanssa selin häneen, ja vasta kun kahvipannu alkoi sylkeä, juoksi sinne hätään.
Köyhät olivat ne antimet, mitä täti voi Masalle tarjota. Ei vehnästäkään kahvin kanssa, niinkuin Masa oli nähnyt aina vieraille annettavan. Ja päivälliseksi oli vain hakatulla lampaantalilla höystetyitä perunoita ja leipää. Ei voita ei maitoa, eikä mitään puuroa tai velliä. Kaljaa vain särpimeksi.
Syötäessä täti kyseli Masan oloa. Ollaanko ilkeitä? Onko koskaan lyöty? Annetaanko ruokaa, niinkuin omalle väellekin?
— Vaatteet sulla on hyvät. Noin sievää kangasta, ja paksut. Kyllä noilla vain tarkenee. Ja uudet kengät, ja lakkikinko uusi?
Täti tarkasteli kaikkia kädestä pitäin ja sanoi lopuksi:
— Kyllä sun on hyvä.
Myönsihän Masa itsekin, ettei hänellä valittamisen syytä ollut. Sitä vain ei voinut tädille sanoa, että häntä sanotaan Ruokko-Masaksi.
— Oletkos koskaan ollut Sannia katsomassa? kysyi täti.
Masa sanoi kaksi kertaa olleensa.
— No minkälaista siellä oli? uteli täti. Masa kertoi, että Sannilla oli nukkejakin niin paljon kuin hyvänsä. Yksi sellainenkin, joka panee silmänsä kiinni, kun sen asettaa makuulle. Ja sellainen jänis, joka hyppi aivan kuin oikea jänis, kun sitä veti. Ja kalossit ja porvarista ostetut kengät ja takki, valkoinen lakki ja sellainen karvainen, joka pannaan kaulaan — niinkuin opettajan Tellervolla.
Hymysuin kuunteli täti Masan selostusta.
— Ottavat sen vielä oikein omakseen, hymähti.
Masa ei vastannut siihen mitään. Meni vain takan luo istumaan. Täti istui takkakivelle ja vähän aikaa ääneti Masaan katsottuaan puhkesi sanomaan:
— Minä olen monta kertaa muistellut sitä päivää, kun teidän piti kotoanne lähteä, ja ajatellut, jotta oli sekin, kun teidän piti noin ajeluksiin joutua. Isäsi eläessä teillä oli niin hyvä olo. Kaikkia oli jo riittävästi. Ruokaa ja vaatetta, hyvä tupa ja paja ja muutakin kartanoa. Lehmä oli, eikä velkaa mitään. Ja isälläsi niin hyvä palkka. Mutta se kuolema on sellainen. Ei se katso — korjaa se, kun sen aika tulee.
Täti huokasi.
— Vaikka eihän sulla ja Sannilla nytkään mitään hätää ole. Mutta sittenkin — — Ja kun sen Jukan piti sellaiseen paikkaan joutua — poika paran. Missä vain lie tälläkin hetkellä —? Onkohan sitä edes etsitty?
Ei Masa tiennyt.
— Tuskin, arveli täti. Kukapa meni etsimään. Kun ei ole isää eikä äitiä. Kukapa köyhästä orvosta niin paljoa välittäisi, että etsimään lähtisi.
Masa katsoi tätiin ja täti katsoi eteensä lattialle.
— Se on se köyhän elämä sellaista, puheli täti kuin itsekseen. Ensin elää kituuttaa niinkuin toukka puun raossa ja sitten kuolla nuupahtaa vaikka maantien ojaan. Eikä kukaan tule kättään väliin panemaan. Toista se on rikasten. Ei tarvitse muuta kuin olla ja hollastaa, ja jos vähänkin rupeaa kelkkaa kaatamaan, niin heti on monta kättä pystöön auttamassa. Ei niiden pääse lapsetkaan katoamaan — — Minkähäntähden pitääkin niin olla!?
Masa katsoi ahmien tätiin. Toista se on rikasten — minkätähden pitää niin olla? Ajatteleeko tätikin niin? Hän odotti, että täti vielä puhuisi siitä enempi. Mutta täti ei puhunut enää. Hiljalleen vain takoi jalkaterällään lattiaan ja tuijotti eteensä.
Masan teki mieli sanoa tädille jotain siitä, että minkätähden, kysyä jotain, mutta kun ei keksinyt sopivia sanoja, jäi sekin tekemättä.
Aamulla läksi Masa takaisin. Täti antoi hänelle kuivan leipäpalasen matkaevääksi. Masan mieli aikoi mennä nureaksi. Mutta sitten hän muisti, että täti on köyhä, ja kiittäen otti hän leipäpalasen.
— Ja sano siellä, jotta Jukkaa pitää ruveta etsimään! käski täti.
Yöllä valveillaan maatessaan oli Masa paljon ajatellut omenaansa. Metsälle päästyään hän otti sen taskustaan ja kuori paperin pois sen ympäriltä. Se oli nyt arveluttavasti toisen näköinen kuin joulukuusella. Ruttuinen ja ruman tumma, eikä sellainen sileä ja helakan punainen kuin silloin.
Hän ei ollut koskaan saanut omenaa. Ja vähän aikaa sitä katseltuaan hän, jonkinlaista juhlamieltä tuntien, sovitti hampaansa omenan kylkeen ja haukkasi siitä kappaleen. Pureskeli sitä miettivän näköisenä.
Se ei maistunut hyvältä. Pikemminkin se maistui pahalta.
Hän sylkäsi purun kouraansa. Katseli sitä. Siinä oli tummanruskeaa rupaa, seassa joku kovempi murena ja kuoren liuskoja. Se oli suorastaan ilettävän näköistä — ja hän pyyhkäsi sen kourastaan tielle.
Katseli taas omenaa vähän aikaa. Haukkasi, pureskeli ja — sylkäsi tielle.
Kuin onnettomuutta aavistaen pyöritteli hän omenaa, haukkasi kappaleen toisensa perästä ja sylki tielle. Kunnes ei ollut jälellä muuta kun joka puolelta järsitty keskus kovine siemenkoteloineen.
Masa katsoi sitä ja ymmärsi että siinä se nyt on. Hänen omenansa. Hän katsoi sitä kuin jotain parempain aikain muistoa, sulki sen huolellisesti kouraansa ja läksi hiljalleen eteenpäin.
Hän tunsi itsensä nyt niin säälittävän tyhjäksi ja onnettomaksi, kaikkensa menettäneeksi. Ja niin itkettävän yksinäiseksi. Ja kun hän ajatteli sitä, että ne toiset söivät omenansa jo joulukuusella ja hänen omenansa mätäni, tunsi hän hämärästi, ikäänkuin siinä olisi jotain enempikin kuin vain omena. Kuin olisi hänen elämänsä ikäänkuin ruttuinen mätä omena, ja toisten kuin eheä helakanpunainen omena.
Ruokko-Masa — — Varsaniemen Ruokko-Masa — —
Toista se on rikasten, sanoi täti. Tädin elämä vissiinkin on kanssa niinkuin ruttuinen omena. Ja Antin Miinan. Ja kaikkien köyhäin.
Rikasten, niinkuin Ratulan isännänkin ja meidän isännän ja koko väen, on niinkuin terve ja eheä omena.
Minkätähden pitääkin niin olla, sanoi täti. Sen ympärillä rupesi Masan ajatus kieppumaan. Ja oli ikäänkuin olisi jonkinlaista pölyä ajautunut aivoihin. Sen synnyttämässä raskaassa hämärässä hän näki ihmiset jakautuneina kahteen joukkoon. Ja siellä parempiomenaisten puolella Korpisen emäntä hosui märän rätin kanssa ja riiteli niille joilla oli mätiä omenia käsissä. — — — Korvissa alkoi kuulua outoa jutinaa ja sekaäänistä sohinaa. Päätä huimasi ja kaikki alkoi huojua.
— Hooi, kuuli hän takanaan huudettavan. Ja kun hän säikähtyneenä hyppäsi tiepuoleen kinokseen, suhahti hänen ohitseen myötämäessä hyvää vauhtia kiitävä hevonen halkokuorma perässä. Reki natisi ja kulkuset soivat. Sen perästä tuli toinen — kolmas — neljäs — viides — — — Sitten ei enää kuulunut mitään.
Yksinäinen tiainen vain alakuloisesti visersi huurteisessa katajapensaassa, kun Masa kömpi jälleen tielle, ja tielle päästyään huomasi että se omenan sydän oli kadonnut hänen kourastaan.
Joulutekstin luettuaan ja puolipäiväaskareista selviydyttyään heittiSaloviidan emäntä saalin hartioilleen ja läksi Korpiseen.
— Ei näin joulupäivänä oikeastaan saisi kylälle lähteä. Mutta kun siellä kotonakin tahtoo niin käydä aika pitkäksi, niin otin ja lähdin vähän jaloittelemaan, puolusteli hän itseään, Korpisen sivupenkille istuessaan.
— Noo, kyllähän sitä nyt naapurissa saa juhlapäivänäkin käydä. Eipä sitä tähän aikaan näytä enää niin oltavan arkoja siinä suhteessa, tyynnytteli Korpisen emäntä. Tuossa maantielläkin on kaiken päivää ajeltu edestakaisin.
— Vai niin! ihmetteli Saloviidan emäntä. Sieltä meiltä ei näekään ollenkaan maantielle.
— Ei suinkaan sieltä näe.
— Ei sieltä näe.
Tuli lyhyt äänettömyys, jonka aikana Saloviidan emäntä tutkivasti katsoi ääneti istuvaa isäntää.
— Siellä on ilmakin jo vähän lämminnyt, sanoi sitten.
— On se. Koko lailla se jo on lämminnyt, myönsi Korpisen emäntä.
— Olikin jo niin kirpeät pakkaset, jotta oikein tahtoi hätäytyä.
— Joo — kylmää se on ollut, sanoi isäntä, nousi ja meni ulos.
Emäntäkin nousi ja rupesi kahvipannusta vanhoja poroja pois tyhjentämään.
— Ä ä ä älä älä vain mua varten rupea kahvia laittamaan, kielsi Saloviidan emäntä. Mun pitää heti lähteä. En mä ollenkaan kahvia varten. Muuten vain lähdin jaloittelemaan.
— Kyllähän minä sen tiedän, jotta et sä sitä varten, mutta keitetään nyt. Kun tuossa on noin hyvä hiilloskin, sanoi Korpisen emäntä.
Ja keitti kahvin.
Yhdestä ja toisesta asiasta, lehmäin poikimisesta, kehruiden joutumisesta, sairauksista, kuolemantapauksista, kihlauksista, joulunaikaan pidettävistä hartausseuroista ja muista juteltua, Saloviidan emäntä vihdoin huomasi, että hänen pitääkin lähteä kotiin. Heitti saalin jälleen hartioilleen. Oven luona vielä pysähtyi ja siinä muun puheen lomassa noin vain sivumennen kysäisi:
— Missäs Jukka on?
Ei sitä tietty, missä Jukka oli.
— Niin — Tuli vain tuossa mieleeni, kun ei näy. Eikä meilläkään näkynyt useampaan päivään. — — No hyvästi nyt vain, ja paljon kiitoksia. Käykäähän nyt meilläkin jonakin päivänä! Isäntäkin! Ole ollutkaan meillä — herra ajan tietää, koska.
Raitilla tuli Rapa-Antin Kreeta Saloviidan emäntää vastaan.
— Minnekäs nyt? kysyi Saloviidan emäntä.
— Korpisessa vain meinaan käydä, vastasi Kreeta välinpitämättömästi.
— Olisit tullut ennemmin. Minä juuri tulen sieltä.
— Korpisestako! No — kuule! Kreeta tuli aivan Saloviidan emännän viereen, nyhjäsi kylkeen ja kuiskasi: Onko se Jukka kadonnut?
— Ei sitä ainakaan kotona näkynyt, eikä sanottu mitään tiettävänkään.
— Sinä kysyit — —!?
— Kysyin minä.
— Vhaai niin, jotta se sittenkin on totta! Sanotaan Masan olleen sitä jo etsimässäkin.
— Niin sitä puhutaan, jotta oikein kaksi päivää jo on ollut.
— Nii'in. En minä ymmärrä, mutta kun minä kuulin, jotta se Jukka on kadonnut, niin se otti niin oudosti, jotta mun täytyi asian aikain ottaa ja lähteä. Vaikka ei se mulle oo mitään sukua ei syntyä, mutta sittenkin — —.
Juttua jatkui ja päättyi se siihen, että kumpikin sanoi menevänsä kotiinsa. Kotiin ei kuitenkaan kumpikaan suoraa päätä mennyt, vaan poikkesi Saloviidan emäntä Alatalkkariin ja Kreeta kävi Peltosessa ja taisi käydä vielä muuallakin.
Eikä ollut Saloviidan emäntä ainoa, joka pyhien aikana käviKorpisessa ja muun jutun lomassa huomasi kysyä Jukkaakin. EikäRapa-Antin Kreeta ollut ainoa, joka aikoi niin tehdä.
Korpisessa alkoi olo käydä kiusalliseksi. Pyhien ohi mentyä isäntä valjastikin hevosen ja läksi etsimään Jukkaa. Jukkaa ei kuitenkaan löytynyt, eikä kuulunutkaan minkäännäköistä hänestä.
Kävi niinkuin isäntä oli matkaa ajatellessaan pelännytkin. Kun Jukkaa ei löytynyt, puhkesi melu. Ihmisten katseisiin ilmaantui eräänlaista julkeaa hävyttömyyttä, kaksimielisyyttä, jopa suoranaista ilkuntaakin. Ja lapsetkin vastaan tullessaan kyräilivät altakulmain, ja ohi päästyään painautuivat päät yhteen ja sitten kääntyivät katsomaan taakseen häneen.
Korpinen laittoi sanomalehteen ilmoituksen Jukan katoamisesta. Melu hiukan hiljeni. Odotettiin, että mitä alkaa kuulua.
Mitään ei kuitenkaan kuulunut ja melu puhkesi entistä voimakkaampana.
Asia ilmoitettiin nimismiehelle.
Nimismies lähetti Välikylään määräyksen, että jokaisen talon ja huonekunnan tuli huolellisesti tarkastaa kaikki huoneensa ja kartanoalueensa.
Jukkaa vain ei löytynyt.
Nimismies antoi samanlaisen määräyksen toisiinkin kyliin.
Jukasta vain ei mitään kuulunut.
Silloin määräsi nimismies miehen jokaiselta savulta poliisin johdolla toimittamaan oikein perinpohjaisen etsinnän, jokainen kylä omalla alueellaan.
Välikylästä alettiin. Parissa muussakin kylässä ehdittiin etsintä toimittaa, kun levisi tieto, että Jukka oli löytynyt.
Kuin veren makuun päässyt petolauma hyökkäsi ihmisten juttuhimo sen tiedon kimppuun.
* * * * *
Ratulan pikkurenki Jussi Jukan oli löytänyt.
Hän oli mennyt heinään Hampparin vainion mäkiranta-ladosta. Saatuaan oven auki oli hän heittänyt heinähangon latoon. Se oli kimmahtanut takaisin ja pudonnut maahan ladon eteen. Jussi ei ollut sitä miksikään huomannut. Oli vain ottanut hangon ja mennyt itsekin latoon. Mutta kun hän aikoi painaa hangon heiniin, tuntui siellä olevan jotain kovempaa vastassa. Silloin alkoi hän käsin kaivaa heiniä — ja näkyviin tuli ihmisen käsi.
Säikähtyneenä hyppäsi Jussi ladosta rekeen, sai suitset käteensä ja kuin takaa-ajettuna läksi ajamaan kotiin, sanomaan että ladossa makaa mies.
Isäntä läksi Jussin kanssa samalla hevosella takaisin ladolle.
Ja sieltä löytyi Jukka.
Selällään makasi, silmät ja suu avoimiksi jähmettyneinä ja kädet ristissä rinnan päällä. Heiniä oli hiukan peittona.
— Jukka parka, sanoi isäntä, kun nosti kovaksi tönkiksi jäätyneenJukan rekeen, johon Jussi oli laittanut heiniä pohjalle.
Jussilta pääsi itku. Ja kosteiksi kävivät isännänkin silmät.
Sanaa puhumatta he hiljaista kävelyä ajaen tulivat kylään ja veivät ruumiin Korpiseen. Sieltä se vielä samana iltana toimitettiin leikkaushuoneelle.
Sitä ennen ehti Rapa-Antin Kreeta käydä ruumista katsomassa. Pää kallellaan seisoi ruumiin ääressä, oikean käden etusormi alaleualla ja vasen käsi oikean kyynäspään alla. Huojutteli ruumistaan ja huokaisten sanoi:
— Hjoo joo — — Siinä se Jukka nyt on. Pyyhki silmiään ja läksi pois. Saloviidassa Kreeta jutteli, kuinka Korpisen isäntäkin nyt näytti nöyrtyneeltä ja masentuneelta. Niin jotta taisi vähän sarvet tylsyä nyt. Antin Miina tuli vasta seuraavana päivänä ruumista katsomaan.
— Menkää kirkolle ruumishuoneeseen katsomaan. Siellä sen näkee, sanoi isäntä.
Miina ei kuitenkaan mennyt. Alkoi vain nuhdella isäntää, kun antoiJukan niin kauan olla ennenkuin rupesi etsimään.
— No helvetistäkö minä sen tiesin, jotta se juuri silloin Ratulan latoon kuolemaan lähtee! sinkautti isäntä. Ja mistä mä sitä ymmärsin, kun se jo niin monta kertaa ennenkin oli samalla tavalla poissa. Ajattelin vain, jotta tottapahan sen on nytkin joku hoivaansa ottanut, kun niillä ihmisillä kerran oli niin hyvä halu siitä huolta pitää.
— No niin, mutta — olisi kanssa pitänyt lasta hoitaa niin, ettei sen olisi tehnyt mieli karata kotoa. Eihän Masakaan ole koskaan karannut, sanoi Miina.
— Hoo! kuohahti Korpinen. Tulevathan nyt tutkinnot ja käräjät ja kaikki. Silloin sopii sanoa kaikki, mitä tiedät.
— Niin. Silloin sopii sanoa, säesti emäntä.
— Älkää nyt siinä! En suinkaan minä käräjiin. Mutta — —
— Mitäs sitten? Pitää suunsa kiinni, kun ei kerran tiedä, tiuskasi isäntä ja käänsi selkänsä Miinalle, joka itsekseen mumisten läksi pois.
Aina vain itsekseen mumisten meni Miina kirkonkylässä asuvaa köyhäinhoitolautakunnan esimiestäkin nuhtelemaan, kun ei Jukasta sen parempaa huolta pidetty. Kun sai kadota ja kuolla niinkuin koira.
Lautakunnan esimies haki käsille lautakunnan pöytäkirjat, asetti lasit nenälleen ja virkaäänellä luki Miinalle:
"Lautakunnan jäsenen Mikko Ratulan tietoon oli tullut, että Välikylässä Heikki Korpisen hoidossa olevan orpopojan Juho Iivari Juhonpoika Saaren hoito ei ole täydellisesti tällaisten hoidosta annettujen kunnan päätösten ja muiden sääntöjen mukaista. Mutta koska mainittu Mikko Ratula oli sanotulle Heikki Korpiselle lautakunnan puolesta ja nimessä antanut muistutuksen, ei lautakunta katsonut olevan syytä tällä kertaa enempiin toimenpiteisiin ryhtyä."
— Mä vain luulin, jotta — — Hyvästi, änkytti Miina ja kiiruhti pois, ymmärtäen enempi esimiehen äänestä ja siitä suuresta kirjasta, josta hän luki, kuin siitä, mitä hän sieltä luki.
Poliisitutkinto ei tuonut asiaan valoa. Eikä ruumiinavauksessakaan voitu todeta mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä.
Ihmisten arveluille ja kuvitteluille jäi täysi temmeltämisvapaus.
Varsinkin Ratulan Jussia haastateltiin ahkerasti. Niin ahkerasti, että Jussissa alkoi omanarvontunto herätä siinä määrässä, että hän rupesi polttamaan paperossia. Ja alkoi toisten ikäistensä mielestä olla mahtava.
— Ei ymmärrä enää muusta puhuakaan kuin siitä, kun hän sen Jukan sieltä ladosta löysi. Vieläpäs kun löytökin! sanoivat toiset syvää halveksumista tavoittelevalla äänellä.
Jussin itsetuntoa vain nosti tämä toisten kateus, joksi hän sen huomasi. Ja melkein joka ilta hän käveli jonnekin naapuriin. Istui penkille, veti paperossirasian taskustaan ja miehekkään verkkaisilla liikkeillä otti sieltä tupakan, asetti huulilleen, otti takasta kekäleen ja sillä sytytti. Paperossia hampaissaan pyöritellen ja silmiään siristellen hän sitten jutteli siitä, kun hän sen Jukan sieltä ladosta löysi. Ja vastaili toisten kysymyksiin.
— Näkyikö siinä ladolla minkäänlaisia jälkiä? kysyttiin.
— Ei minkäänlaisia.
— Niin. Mitäpäs siinä sopi enää näkyäkään. Monta pyryä jo ollut sen jälkeen. Entäs ovi? Oliko se kiinni?
— Jokainen ovipuu paikoillaan.
— Vai niin! Jotta jokainen?
— Ihan jokainen. Kirveellä sain takoa ennenkuin pääsivät irti.
— Soo'oh! Sepä merkillinen paikka. Noo — entäs heinät? Näyttivätkö nuo niinkuin sellaisilta, jotta niistä olisi voinut ajatella siellä jonkun makaavan?
Ei Jussi ainakaan ollut mitään huomannut ennenkuin pisti hangon heiniin.
— Jaa jaa. Noo — — miltäs tuo muuten tuntui? Eikö vähän noin niinkuin sydäntä käpäillyt, kun heinäin alta tuli käsi näkyviin?
Tässä joutui Jussi hieman kiusalliseen asemaan, kun ei sopinut sanoa, ettei tuo miltään tuntunut. — Keksi kuitenkin sanoa, että läksi kylään sanomaan, ettei vain hänen päälleen mitään epäluuloa lankeisi. Sitä hän luonnollisestikaan ei sanonut, että häneltä itku pääsi kun isäntä sanoi: Jukka parka.
Varsinkin siihen ovi juttuun ihmiset takertuivat. Olisiko tuo ollut Jukka niin viisas, että olisi pistellyt ovipuut latoon ja sitten latoon päästyään asettanut ne jälleen paikoilleen? Vai vai — olisiko ollut joku toinenkin — — —?
Jännittynein mielin jäätiin odottamaan käräjiä.
Kiihkeimmän mieltenkuohun ja jännittävimmänkin käräjäin odotuksen lomassa jäi ihmisille aina joku hetki, jolloin he muistivat Masankin.
— Mitähän Masa nyt ajattelee? sanoivat. Sanni on vielä niin pieni, että hän ei osaa mitään ajatella. Mutta Masa ymmärtää jo, sanoivat vielä. Ja paikalle sattuessa yrittivät Masan silmistä lukea hänen ajatuksiaan.
Masa ei kuitenkaan näyttänyt silmiään kenellekään, niin että niistä olisi voinut mitään lukea. Käänsi päänsä sivulle, painoi katseensa alas, jopa veti lakinkin silmilleen, kun niin ahtaalle joutui. Sieltä sitten lähetti toisille arasti hymyilevän, toisille vihaisen, puremaan valmiin katseen. Jos joku yritti jotain sanoa, niin puolijuoksua kiiruhti pois.
Hän pelkäsi. Pelkäsi sitä, että ihmiset puhuvat hänelle Jukasta.
Aluksi ei hän ymmärtänyt muuta kuin että Jukka on kuollut. Jonkinlaista raskasta ja pimeää vain oli mielessä. Siitä vähitellen selviytyi tunne, että oli tapahtunut jotain outoa, kamalaa. Mitä se oli ja kenelle se oli tapahtunut, siitä hän ei ollut selvillä. Hän katsoi ihmisiin tiukka, kysyvä ilme silmissään. Kunnes jälleen tuli siihen, että Jukka oli löydetty kuolleena Ratulan niittyladosta heinäin seasta.
Se outo ja kaamea oli siis tapahtunut Jukalle — —
Säikähtyneenä jäi hän tuijottamaan siihen.
Monet pitkät yönhetket hän yksinään valvoi ja pimeään tuijottaen mietti. Että Jukan kuolemassa oli jotain, jota ei muiden kuolemassa ollut, sen hän ymmärsi heti. Eihän se ole tavallista että niittylatoon kuollaan.
Siitä hän aina läksi. Ja lopuksi tuli siihen, että Jukan kuolemassa oli jotain häpeällistä. Jotain hirveän häpeällistä. Ja rumaa. Niittylatoon kuolla — ja heinähäkillä tuodaan kylään — ja lautareellä viedään illan pimeässä kirkolle — — ruumista — —
Kun hän vertasi sitä hautajaissaattueisiin ja muuhun niiden yhteydessä olevaan, häpesi hän niin, että painoi päänsä alas. Eikä enää kehdannut katsoa ihmisiä suoraan silmiin. Salaa vain altakulmain yritti urkkia, mitä he mahtavat ajatella. Ja näki, että he ajattelivat samoin kuin hänkin. Kun hän joskus sattumalta kuuli heidän puheitaan, tuli hän vakuutetuksi siitä, että ihmistenkin mielestä Jukan kuolemassa oli jotain hirveän häpeällistä ja rumaa. Hän häpesi niin, että alkoi karttaa ihmisiä.
Silloin vasta alkoivat ihmiset joutaa häntäkin muistamaan. Ja silloin hän alkoi peljätä sitä, että ihmiset puhuisivat hänelle Jukasta.
Mitään muuta niin kamalaa ei hän osannut ajatellakaan. Jos niin kävisi — jos joku kysyisi — sanoisi —. Mitä kysyisi tai mitä sanoisi, sitä hän ei osannut ajatella. Mutta kun hän kuvitteli seisovansa jonkun ihmisen edessä, joka puhuu hänelle jotain Jukasta, mitä tahansa, niin oli hänellä sellainen tunne, että sen ihmisen puhe painaa hänet maan sisään.
Hän uskoi, että ihmisillä on kova halu tehdä hänelle sellaista, ja oli varma, että jos ne vain saisivat hänet käsiinsä, niin ne heti alkaisivat puhua hänelle Jukasta. Mutta hän ei antanut itseään heidän käsiinsä. Piilottautui milloin minnekin, puiden, pensaiden, aitain ja rakennusten suojaan, siltain alle ja minne kulloinkin. Saattoi tuntikausia kyhjötellä kartanolla nurkkain takana, kun tuvassa oli vieraita. Naapureissa hän ei käynyt missään.
Niin sai hän varjelluksi itsensä, ettei kukaan päässyt puhumaan hänelle Jukasta. Toisia osasi hän karttaa niin etteivät he saaneet tilaisuutta, ja toisiin vaikutti hänen pelokkaisuutensa niin etteivät he voineet puhua hänelle mitään. Eihän Masa ollut ennenkään heidän tiellään ollut eikä antanut heille aihetta hänen asioihinsa sekaantua. Mitäpä heidän nytkään tarvitsi sitä tehdä. Kun hän kerran näytti sitä pelkäävän.
Kansakoulutovereitaan ja Varsanniemen ihmisiä ei Masa osannut peljätä. Eivät he hänen kuultensa koskaan puhuneetkaan mitään Jukasta. Kansakoulunoppilaatkin Masan poissa ollessa kyllä siitä puhuivat. Mutta Masan paikalle sattuessa heti loivat toisiinsa merkitsevän katseen ja vaikenivat. Masan poistuessa vain lähettivät tutkivan katseen hänen jälkeensä.
Eräänä aamuna oli tämä äänetön sopimus tulemaisillaan rikotuksi. Luokkasalin ovipuolella pulpetilla istui Korpisen Rikku, joka oli joululta tullut kouluun, ja uteliaasti kuuntelevalle poikajoukolle jutteli Jukan avaamisesta leikkuuhuoneella juuri kun Masa tuli saliin. Masasta ja toisten varottavista silmäyksistä välittämättä hän kovaäänisesti hölötti:
— — — puukolla vain oli maha riivaistu auki Ja katsottu, mitä se oli syönyt. Suolet — — — Älä saa — — —!
Siihen katkesi Rikun ääni, kun joku nykäisi hänet selälleen pulpetin päälle.
Masa koetti hymyllä peittää pelästynyttä katsettaan ja hiipi paikalleen kuin haavan saanut.
Hän aavisti, mistä Rikku puhui. Ja kun hän vilkasi taakseen ja näki toisten uhkaavina puivan nyrkkiä Rikun nenän edessä, oli hän varma siitä, että siitä Rikku puhui. Jukan avaamisesta leikkaushuoneella. Raamastamisesta — —
Kiireesti avasi hän käsillä olevan maantieteen, painoi tapansa mukaisesti kädet korville ja rupesi lukemaan.
Se kuitenkaan ei enää auttanut. Selvemmin kuin koskaan ennen kuvastui hänen mieleensä nyt, kuinka Jukka alastomaksi riisuttuna makaa rahilla. Siitä hän ei ollut varma, onko rahi sellainen musta saunarahi, jota hänen aina piti kuljettaa, kun pikkuvasikoita teurastettiin ja jonka yksi jalka aina putosi, jos ei osannut oikeinpäin kantaa. Mutta muunlaistakaan hän ei osannut ajatella. Siinä Jukka makaa. Joku pitää toisesta jalasta ja kädestä — niinkuin pikkuvasikkaa, kun sitä nyljetään — ja toinen — —
— — puukolla vain oli maha riivaistu auki — suolet — muisti hän Rikun sanat. Hänen silmänsä pimenivät ja hän sai ylönantokohtauksen.
Säikähtyneinä tuijottivat toiset Masaan. Vihdoin älysi joku, että pitäisi mennä sanomaan opettajalle. Joku toinen meni. Opettaja tuli ja tutki, onko Masa sairas. Ei Masa sanonut sairas olevansa.
— Voitko olla koulussa? Saat mennä kotiin, jos et voi olla.
— En minä kotiin mene, sanoi Masa hiljaa.
Opettaja meni hakemaan palvelusmummoa siivoamaan pulpetin ja lattian. Masan housuillekin oli pärskynyt. Mummo pyyhki senkin pois ja sanoi, etteivät ne nyt ole entistä pahemmat.
Masalle muistui äiti mieleen, kun mummo siinä hänen ympärillään hääri ja puheli. Eikä torunut. Eikä opettajakaan torunut, vaikka hän tuolla tavalla tahri paikat. Ja hänestä tuntui, ikäänkuin vajoaisi hän jonnekin pehmeään ja lämpimään hämäryyteen. Mummo, opettaja ja ne pojat, jotka puivat nyrkkiä Rikulle, seisovat piirissä siellä ylhäällä ja suojelevat häntä.