Maaliskuun aamuaurinko helotteli taivaalla koko loistossaan. Keväiset hanget kimaltelivat ja jääkiteet säteilivät niinkuin tähdet. Missä aurinko pääsi tupaan paistamaan, siellä se vaikutti kuin vakavaraiselta sedältä saatu rohkaiseva katse.
Varsanniemen tupaan se pääsi paistamaan molemmista sivuseinäikkunoista. Ovensuun puoleisesta ikkunasta lankesi sen valo suoraan takassa palavaan valkeaan. Ja kun kellertävämpi auringon valo ja punertavampi hulmuilevan takkatulen valo sekoittuivat toisiinsa, nokisessa takassa, syntyi siitä omituisesti kiehtova monivaihteinen värileikki.
Juuri kouluun lähdössä olevan Masan katse sattui siihen ja hän jäi kirjat kainalossa seisomaan ja takkaan katsomaan. Kasvoille ilmestyi yllätetyn sävy, ja alituisen pelon ja vaaran vaanimisen turruttamissa aivoissa alkoi elää. Hänestä tuntui, kuin olisi hän jossain jo ennenkin nähnyt samallaista. Mutta missä? Missä —?
Hän pinnisti muistiaan. Ja vihdoin hän muistikin.
Se oli silloin, kun hän eräänä yönä näki unissaan taivaan. Siellä oli jotain tuollaista. Ja äiti sieltä hymyili hänelle — — Ja Jukka — —
Masa liikahti takkaan päin. Ja jäi ahmien katsomaan valojen leikkiä.
— Pitäisikö jotain olla, vai —? kysyi takan toisella puolella astioita pesevä emäntä.
— Ei, sanoi Masa ja säpsähtäen hypähti ovelle. Oven aukeamassa tuli isäntä vastaan nahkakäärö kainalossa.
— Jassoo, se on juuri — tuota — ä-ä-äläs nyt Masa. Odotas vähän, hätäili isäntä ja melkein otti Masaa kauluksesta.
— Panes nyt ne kirjat vielä vähäksi aikaa tuohon penkille ja juoksuta nämä nahat Rantin suutarille, sanoi sitten kun sai Masan takaisin tupaan.
Masa katsoi kelloon, eikä liikahtanut.
— No — — älä nyt siinä. Pane vain kirjat penkille ja lähde! tiukensi isäntä. Kyllä sä siellä joudat käydä. Pitää munkin joutaa käräjille Jukan tähden. Koko päiväksi vielä.
Sanaa sanomatta vei Masa kirjat penkille, ja lattiaan katsoen otti nahkakäärön isännältä. Porstuasta hän vielä kääntyi takaisin ja kysyi:
— Mitä minun pitää sanoa?
— Ei tarvitse sanoa mitään. Sen vain annat suutarille. Kyllä se siitä tietää, vastasi isäntä.
Masa läksi juoksemaan nahkakäärö kainalossa.
"Myöhästyt, myöhästyt" humisi hänen korvissaan. Samaa sanoivat pieksut tiehen lyödessään. Olipa kuin olisi jälissäkin joku juossut ja huohottanut: "myöhästyt, myöhästyt. Et taaskaan ehdi ajoissa kouluun."
Maantiellä ei tullutkaan enää ketään koululaisia vastaan. Kaikki olivat jo menneet. Ja ehtivät ajoissa. Hän yksin vain myöhästyy. Saa sitten mennä kolistaa pitkin käytävää, kun jo ollaan tunnilla. Jokainen katsoo häneen. Opettajakin keskeyttää kuulustelun ja katsoo vain häneen. Ja jos opettaja sitten vielä kysyy, että missäs Saari on taas ollut? niin mitä hän sanoo? Jos sanoo, että on ollut viemässä nahkoja suutariin, niin toiset nauravat. Jos sanoo jotain muuta, niin valehtelee.
Jukka, käräjät ja isäntä vilahtivat mieleen. Sentähden hän ei uskaltanut isännälle mitään puhua myöhästymisestä, kun se mainitsi niistä käräjistä. — Ei niillä toisilla ole mitään tällaisia. Ei niiltä ole veli kuollut niittylatoon, ei niiden tarvitse pelätä käräjiä ei mitään. Eikä niiden tarvitse kaiket aamut ja illat asioilla juosta niinkuin hänen. Ei tarvitse muuta kuin läksyjään vain lukea ja sitten lähteä kouluun. Eikä niiden tarvitse olla Ruokko-Masana — —
Masa nykäisi lakin otsalleen ja yritti juosta vieläkin paremmin.
Kelloon ampui hän katseensa heti, kun hikisenä ja huohottavana tuli takaisin. Sieppasi kirjat penkiltä kainaloonsa, koettaen lohduttaa itseään sillä, että kello on niin paljon edellä koulun kellosta, että hän vielä ehtii. Kun oikein juoksee.
Koulun tienhaaran tuolla puolella tuli joku nainen. Antin Miina! säikähti Masa ja yritti parantaa juoksuaan, että ehtisi kääntyä koulun tielle ennenkuin Miina ehtii kohdalle. Hän pelkäsi Miinaa vielä enempi kuin muita ihmisiä. Tähän saakka oli hän onnistunut välttämään Miinaa. Mutta nyt — —?
Raskaasti huohottaen pakotti hän puutuvat raajansa epätoivoiseen ponnistukseen.
— Voi Masa parka! huusi Miina jo etäämpää ja alkoi kävellä "kolmoista" ehtiäkseen kohdalle, ennenkuin Masa ehtisi kääntyä koulun tielle.
— Kun en mä ole ollenkaan saanut sua nähdä sen jälkeen, huohottiMiina edelleen. Kun antoivat sen Jukan kuolla niinkuin koiran! —Katso nyt vain sinä, jott'ei sun niin käy!
Masa pysähtyi kuin tainnuttavan iskun saanut. Miina pääsi kohdalle.
— Onko sun ollut hyvin paha olla? Oletko sä itkenyt?
Miina pani kätensä Masan pään päälle. Masa äsähti kuin säikähtänyt koira ja hypähti syrjään.
— Kun ei sen enempää katsota perään! Kun saa kuolla kuin koira! Ja sitten vain revitään ja raamastetaan, niinkuin teuraselukkaa. Niinkuin asia sillä paranisi! — Miina alkoi ääneensä itkeä. — Kyllä mun on sitten tullut sua niin sydämestäni surku. Kun sunkin pitää sellaista nähdä ja kuulla. Poika parka!
Taas yritti Miina panna kätensä Masan pään päälle. Masa sähähti ja läksi kävelemään ohi koulun tienhaaran.
— Etkö sinä menekään kouluun? ihmetteli Miina.
Masa tyrskähti ja rupesi juoksemaan. — Kamalaa poikaa! Kun ei menekään kouluun! ihmetteli Miina ja sen enempää Masasta välittämättä jatkoi matkaansa.
Kädet nyrkkiin puristettuna ja hampaita kiristäen Masa yhä vainjuoksi. Ja kun ei enää jaksanut juosta, niin rupesi kävelemään.Vastaan pidellen hän meni hämärästi tajuten asemansa vaarallisuuden.Mutta meni kuitenkin. Niinkuin pallo, joka on viskattu vastatuuleen.
Vihdoin hän sai itsensä pysäytetyksi. Kohotti päätään ja katsoi ympärilleen, niinkuin se, joka on nukkuessaan siirretty toiseen paikkaan. Huomasi seisovansa vainiolla, keskellä auringon valossa kimaltelevaa maantietä. Koulukirjat kainalossa — —
Jos joku näkisi! säpsähti hän. Keskellä koulutuntia vainiolla koulukirjat kainalossa — —! Joku alkoi vaatia kääntymään takaisin. Mutta voi tulla joku vastaan, ennenkuin ehdit kouluun, sanoi toinen. Hän katsoi sinne päin ja näki, että kylästä tultiin hevosella. Äärimmäistä hätää huutava katse alkoi etsiä pelastumismahdollisuuksia. Ja vasta nyt hän huomasi seisovansa Ratulan riihen kohdalla, ja — oli samassa jo riihen edessä. Kiipesi kuin orava luuvan tikapuita, suljahti avonaisesta ovesta luuvaan ja jäi kynnysviereen makaamaan. Sydän löi ja keuhkot paljehtivat.
Kylästä tuleva hevonen ei kuitenkaan antanut hänen kauan maata. Hän siirtyi oven kohdalta syrjempään, nousi istualleen ja asettui oven pielestä katsomaan. Se tulikin jo ja hän tunsi sen. Se oli heidän Roima. Ja reessä oli isäntä ja Ratulan isäntä.
— Tulevatkohan tänne!
Jännittyneenä jäi Masa sitä odottamaan, samalla pälyillen olkilatoon, valmiina hyppäämään sinne heti, jos — —. Ohi he kuitenkin menivät kovasti jutellen. Eivät edes katsahtaneetkaan riiheen päin.
Masa vapautui ja puhkesi hytisevään nauruun.
Hän oli varma, että jos miehet olisivat tienneet hänen olevan luuvassa, niin ne olisivat tulleet ja ottaneet hänet mukaansa. Kaikki ihmisethän tänä päivänä etsivät häntä, kun on käräjät. Ja jos he tietäisivät hänen olevan täällä, niin ne tulisivat kaikki tänne. Mutta ne eivät saakaan tietää, kun isäntä ja Ratulan isäntäkään eivät tiedä. Käräjilläkin ne kyselevät häntä ja lähettävät jonkun hakemaan. Se menee Varsanniemeen. Siellä sanotaan, että hän on koulussa. Se menee sinne. Eikä häntä löydy sieltäkään. Eikä kukaan tiedä, missä hän on.
Oli hyvä, ettei hän mennyt tänään kouluun! Olisivat sieltä hänet löytäneet. Mutta nyt eivät löydä mistään. Ei vaikka kuinka hakisivat!
Masaa nauratti niin, että täytyi panna käsi suun eteen, ettei vain kukaan kuulisi.
Naurun virkistämänä alkoi hän katsoa ympärilleen luuvassa. Siinä oli seinästä seinään ulottuva pino ruisolkilyhteitä. Hän alkoi niitä vääntää ja kiskoa toiseen paikkaan. Jonkun aikaa sitä tehtyään huomasi saaneensa kamarin, jossa yhtenä seinänä oli viskuri, toisena hänen latomansa lyhdepino, ja kaksi seinää muodosti luuvan seinät. Ilon huudahdus pääsi Masalta sen huomattuaan ja hän kiepsautti itsensä lyhteitten ylitse kamariinsa. Unohti kaiken muun ja säteilevin silmin katseli ympärilleen.
Hän teki siihen vierelle toisenkin kamarin. Kaivoi pois lyhteitä, että tuli ovi väliin. — Hänellä oli siis nyt tupa ja kamari. Hän kulki tuvasta kamariin ja kamarista tupaan. Kantoi niihin huonekaluiksi luuvassa olevat luudat, varstat, haravat, seulat ja kaikki mitä irti sai. Lyhteitä asetteli penkiksi ja sängyiksi. Hääri ja hyöri tyytyväisen ja toimekkaan näköisenä.
Kaiken aikaa kuitenkin oli siellä jossain — aivan kuin aidan takana sisäänryntäämismahdollisuutta vaanimassa — tietoisuus, että tämä onkin vain leikkiä. Todellisuus on toista. Siellä ne ovat koulukirjatkin kynnysvieressä. Hän tiesi sen, vaikka ei kertaakaan sinne katsonut. Ja Jukasta on tänään käräjät. Tajusi hän senkin, että sitä varten hän näin hommaa ja puuhaa, ettei se sieltä aidan takaa pääsisi sisään ryntäämään.
Mutta puuha loppui. Ja silloin se heti ryntäsi.
Masa lyyhistyi lyhteiden päälle ja painoi kädet kasvoilleen. Pelon, häpeän ja tuskan tunne kouristi sydäntä.
Minne hän nyt joutuu? Jos menee täältä pois, niin ihmiset näkevät. Ottavat kiinni ja kysyvät, missä hän on ollut. Mitä hän sitten heille sanoo —? Ja isäntä ja kaikki — Mitä ne sanovat, kun saavat kuulla, ettei hän ole ollutkaan koulussa tänään? Ja jos sitten vielä saavat tietää, missä hän on ollut — —
Tuntui aivan mahdottomalta enää mennä ihmisten joukkoon.
Mutta minne hän sitten menee? Pitääkö hänen tänne — —? Kontolan täti!
Masan pää kohosi, mutta painui jälleen alas.
Kyllä ne hänen sieltäkin löytävät.
Onkohan Jukka taivaassa? Äidin kanssa — Saavat olla siellä aina yksissä ja enkelien seurassa — — Eikä heitä kukaan kiusaa eikä sano ruokoiksi — —
Silmiin kohosi kyynel, kurkussa kakerti ja mieleen ilmautui arka toive: kun saisi olla siellä.
Jukka kuoli Ratulan Hampparin latoon, ja — Masa katsoi ympärilleen kuin jotain muistellen — minä — olen Ratulan luuvassa ja — kuolen — —? Ja sitten raamastetaan.
Kamalan kauhun valtaamana syöksi hän luuvan ovelle. Siitä ponnautti hänet kuitenkin heti takaisin tieltä kuuluva kulkusten kilinä, viheltely, puhelu, reen ratina ja muu hälinä. Ja kun hän kyykistyi katsomaan seinän raosta, näki hän tiellä menevän loppumattoman jonon halko-, hiekka-, hirsi- ja seiväskuormia. Ajajista jotkut istuivat kuorman päällä, mutta suurin osa käveli ryhmiin kerääntyneinä. — Kukaan ei tullut luuvaan. Eivät edes viitanneet sinne päinkään. Tuskin huomasivatkaan koko riihirakennusta.
Ne eivät tiedä, että minä olen täällä, ajatteli Masa melkein surumielisesti. Hän ei tiennyt enää itsekään, kumpaa toivoisi, sitäkö, että nuo tietäisivät hänen olevan luuvassa, vai sitäkö, että ne eivät tiedä. Jos ne tietäisivät hänen olevan täällä, niin veisivät hänet pois. Mutta silloin hän myöskin joutuisi ihmisten joukkoon. — — Ja kaikki saisivat tietää, missä hän on ollut. — —
Masa voihkaisi, heittäytyi suulleen olkien päälle ja painoi silmänsä kiinni. Mieleen muistui se jänis, jonka hän syksyllä näki kerran Matinsalossa. Se tuli yli lakeuden loikkien sen kuin jaksoi, ja sen perässä kaksi suurta koiraa ulisten ja kielet pitkällään. Jänis oli juuri päästä metsään, kun sieltäkin hyökkäsi koira. Sen enempää ei hän jänistä nähnyt. Sydäntä karmivan rääkäisyn vain kuuli.
Silloin hän itki sen jäniksen surkeutta. Nyt on hän itse sellainen jänis, jota koirat ajavat takaa — —.
Masa painoi päänsä lujemmin olkiin.
Onkohan Jukka taivaassa? Pääseeköhän sinne sellainenkin, joka kuolee niittylatoon? Ja leikotaan palasiksi?
Masa ei jaksanut enää ajatella. Sekavina kuvina vain vilahteli mielessä saunarahi, vasikan teurastus, käräjät, koulu, opettaja, piirustusvihko. Ruumis ja pää painuivat yhä veltommin olkiin — ja vähän ajan kuluttua hän nukkui.
* * * * *
Masa näki unta.
Jukkaa ahdistivat sudet. Hän, Masa makasi sängyssä heidän omassa tuvassa ja kuuli, kun Jukka jyskytti porstuan oveen ja parkuen huusi ovea avaamaan. Hän yrittikin mennä, mutta ei päässyt sängystä minnekään. Jo kuuluu susien ulvonta ja askelten kahina, kun ne tulevat metsästä. Jukka parkuu ja hänkin yrittää edes huutaa, mutta ei saa sitäkään tehdyksi. Silloin kuuluu, kun sudet hyökkäävät Jukan kimppuun, niin että tuvan seinä jysähtää.
Siihen Masa heräsi.
Silmät pyöreinä katseli hän sivuilleen. Muisti missä on ja heristi korviaan.
Kuului kuin hiljaista viheltelyä ja jonkinlaista kahinaa.
— Tpruu — Seiso s—na, räjähti sitten.
Masa ihan ponnahti koholle, haparoitsi käsillään ja painui jälleen olkiin.
Siellä on joku riihen edessä. Tuleekohan se tänne?
Jännittyneenä jäi hän kuuntelemaan, ja kuuli selvään, kuinka siellä joku asetteli rekeä. Nyki ja ähki. — Nyt ähkiminen loppui. Sen sijaan alkoi kuulua viheltämistä.
Tuleekohan se tänne, vai ottaako se ruumenia ruumensuojasta? ajatteliMasa. Kohoavasta vihellyksestä hän ymmärsi, että luuvaan se tulee.Yht'äkkiä vihellys katkesi ja kuului hiljainen älähdys.
Masa tiesi, että nyt se on luuvan ovella. Hän kyyristyi syvemmälle olkiin.
— Mikäs per—? kuului luuvan ovelta hiljainen ihmettely. Kuka —?
Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin hengittelyä. Sitten kuului ihmettelevä hengähdys ja jotain liikettä.
— Ämmä aa saari, kuului sitten.
Se on löytänyt minun kirjani, säikähti Masa ja yritti painua lattian sisään.
— Mikäs saakeli nyt oikein on? kuului luuvan ovelta vapautuneesti.Hoi! Onko siellä ketään? Hei?
Masa tunsi äänestä, että se on Ratulan Jussi.
— Hoi! huusi Jussi vielä. Sitten hän kuului tulevan luuvaan ja menevän yli lattian olkiladon ovelle.
— Hoi! Onko siellä ketään? huusi Jussi olkilatoon. Kuunteli hetkisen ja tuli takaisin ihmetellen, että: "mikäs mikäs — mikäs nyt oikein on?"
Masa ei nähnyt, mutta kuuli, että nyt se tulee suoraan häntä kohti. Jo kuului, kuinka oljet kahisivat, kun se kumartui niiden ylitse katsomaan häntä.
— Hoi poika! Mitä sä täällä olet?
Masa ei liikahtanut jäsentäkään.
— Onko se kuollut? pääsi Jussilta.
Masa vavahti. Jussi huomasi sen ja uskalsi tulla olkien ylitse hänen luokseen. Masaa olasta puistaen kysyi:
— Mitä sä täällä olet?
Masa riuhtasi, murahti ja kääntyi toisin.
— Mikset sä ole koulussa? tiukkasi Jussi.
Masa ei puhunut mitään.
— Mitä sulle nyt sanotaan! Kun täällä vain olet etkä ole mennyt kouluun! — Opettajakin — kuule! torui Jussi.
Masan hartiat nytkähtivät, hän tyrskähti ja alkoi nyyhkiä.
Jussi katsoi avuttomana.
— Onko sinulle oltu ilkeitä? kysyi sitten. Varsanniemessäkö? Vai koulussako?
Masa nyyhkytti vain.
— Älä nyt itke, koetti Jussi lohdutella. Pääset minun kanssani hevosella. Minä vain panen olkikuorman, niin sitten heti lähdetään.
Jussi meni heittelemään lyhteitä rekeen. Eikä Masa ehtinyt vielä ajatella mitään, kun Jussi jo huusi:
— Tule nyt!
Masa totteli ja silmiään pyyhkien tuli ovelle.
— Ota kirjasikin! huomautti Jussi.
Masa otti ja sitten laskeutui luuvan kynnykseltä kuorman päälle.
— Istu nyt sitten niin, ettet putoa! sanoi Jussi ja suitsista nykäisten vielä sanoi:
— Noh! Mennään nyt.
Juuri kun he olivat tulossa koulun tienhaaraan, sylkäisi koulu melakoivan oppilasparvensa pihalle. Huutaen ja hälisten juoksivat ne maantietä kohti.
Masa hätääntyi. Kääntyi toisaanne ja koetti painautua kuormaan.Kuitenkin ne huomasivat hänet.
— Ka hei! Saari! huusi joku.
— Missä?
— Olkikuormassa!
Koko parvi rähähti nauramaan ja tavoitti olkikuorman.
— Onko Saari ollut Harjukylän koulussa vaihteen vuoksi?
— Tiinaliisan koulussa se on ollut.
— Kuinka tuo hevonen jaksaa vetää, kun koko "saari" on kuorman päällä!
Sellaista sateli perästä tulevasta joukosta. Korpisen Rikku yritti kiivetä kuorman päällekin ja nauroi niin, että suu levisi korviin asti.
— Tuu tänne, senkin mullosilmä, ärjäsi Jussi ja yritti lyödä Rikkua ohjasperillä.
Rikku väisti lyönnin ja päästi irti kuormasta. Siellä Jussin ulottuman ulkopuolella hän jatkoi räkättämistään ja pani kaikkensa matkaan. Ja kun Masa Varsanniemen tien haarassa laskeutui pois kuorman päältä, oli Rikku jo siinä höristelemässä. Jussi kuitenkin huomasi sen ja huusi:
— Jos perkeleen räkäkuono menet sinne, niin mä tulen ja näytän sulle!
Rikun täytyi taas kieltäytyä mieliteostaan. Vahingon koetti hän korvata entistä rähisevämmällä naurulla.
Masa pääsi rauhassa menemään. Mutta melkein samassa, kun hän ehti kotiin, oli Rikkukin jo siellä.
Masa jäykistyi penkille istumaan.
Rikku jäi muurin viereen seisomaan ja naureskeli niin, että emäntäkin, lankavyyhtiä orteen asettaessaan ihmetteli:
— Mikäs sitä Rikkua nyt niin kovin naurattaa?
Sitä juuri Rikku odottikin ja äänekkääseen nauruun yltyen hän sanoi:
— No kun Masa tuli Ratulan Jussin olkikuormassa, kun me —
Enempää ei Rikku ehtinyt sanoa, kun Masa villisti karjaisten hyppäsi hänen kimppuunsa, löi hänet alleen ja korahdellen mukiloitsi hänen päätään laattiaan.
Rikku repesi rääkymään.
— No mutta Masa! Mikä Jumalan tähden sun nyt on tullut? siunasi emäntä ja tarttui Masan takin helmaan.
Kuin tappeleva kissa, jonka hännästä otetaan kiinni, pyörähti Masa ja puri emäntää käteen.
— Jumala siunatkoon! parahti emäntä. Niinpä sä oot kuin hullu! huudahti vielä ja sysäsi Masan menemään.
Rikku hyppäsi heti ulos. Porstuassa hän törmäsi turkit päällä tulevaan isäntään niin että tämä horjahti. Rikku säikähti.
— Masa meinasi mun tappaa! rääkyi hän ja kiireesti pyrki pihalle.
— Tappaa sun olisi saanutkin, tuollaisen tappisilmän! ärjyi isäntä, pui nyrkkiä ja tömisti jalkaa Rikulle, joka takana silmin mennä nuoletti jo tallin sivulla.
Masa seisoi kuin sakeassa sumussa siinä kamarin oven ja sängyn jalkopään kulmauksessa, johon emäntä hänet tyrkkäsi. Hämärästi hän kuuli, kun isäntä porstuassa mellasti Rikulle, ja hämärästi hän näki, kun emäntä pöydän luona pyyhki voita kipeälle kädelleen ja Mikku pyöri ympärillä kysellen:
— Onko äitin täti pipii?
Hämärästi näki Masa senkin, kun isäntä tuli tupaan sellaisella touhulla, ettei ollenkaan huomannut häntä. Vasta turkit naulaan saatuaan hän emännän käden voitelupuuhatkin huomasi.
— No — mikäs sun käteesi on tullut? kysyi ja etusormella ohjaten syöksäytti liman nenästään lattialle, hankasi sen siitä saappaansa pohjaan ja sormiaan housunkaulukseen pyyhkien meni emännän luo.
Emäntä vain naurahteli eikä tehnyt mitään selkoa. Eikä Mikkukaan osannut sanoa muuta kuin:
— Äitin on täti pipii.
Vähitellen sai isäntä kuitenkin selville, mitä tuvassa oli tapahtunut.
— No — missäs se Masa nyt on? tohahti hän ja samassa jo huomasikinMasan.
Pitkin ja painavin askelin harppasi hän Masan luo.
— Sun veljesi tapettiin Korpisessa, eikä siitä joudu kukaan kärsimään. Sua ei meillä tapeta. Mutta Ratulainenkin sanoi, jotta mun pitää tehdä sinusta mies. Ja minä teen! Sä et saa meillä oppia mitään huonoja konsteja, jylisi isäntä ja molemmin käsin vanui Masan tukkaan.
Puoliääneen pyrskähti oppilaista joku nauramaan, kun Masa seuraavana aamuna tuli kouluun. Toiset katsoivat häneen säälimättömästi, toiset säälivästi hymyillen. Vain joku oli, joka ei nauranut eikä hymyillyt, ihmetellen vain kysyi silmillään.
Masa kesti sen kaiken ja pääsi paikalleen istumaan. Avasi kirjan ja syventyi sitä lukemaan.
— Katso sen tukkaa, kuuli hän takanaan kuiskattavan ja huomaamattaan vei hän käden päähänsä. Tukka tuntui olevan vanukkeinen. Eiliseltä.
Takaa kuului pidätetty hihitys. Se sai Masan poskilihakset nytkähtämään ja silmät välähtämään.
Opettaja tuli luokalle. Veisattiin virsi ja opettaja luki rukouksen.Loi sitten tarkastelevan katseen yli luokan. Pysähtyi Masaan ja kysyi:
— Missä Saari oli eilisen päivän?
Koko luokka hiljeni.
Masa katsoi pulpettiin eikä vastannut mitään. Opettaja odotti. — Mikset sinä vastaa? kysyi sitten. Masa katsoi vain pulpettiin eikä vastannut.
— Mikset sinä vastaa? uudisti opettaja tiukemmin.
Masa ei vastannut.
— Olitko sairas? Masa ei vastannut.
— No mutta — miksi et sinä sano mitään? ihmetteli opettaja. Nouse seisomaan ja selitä missä olit eilisen päivän. Sairastitko vai miksi et tullut kouluun?
Masa nousi seisomaan, mutta ei sanonut mitään.
— Tämähän on merkillistä! hymähti opettaja ja loi kummastelevan katseen yli luokan.
Oppilaista toiset ihmetellen, toiset pelokkaina katsoivat Masaan. Joidenkin kasvoilla väreili ivahymy. Korpisen Rikku nauroi melkein ääneen, pyöri ja heittelehti tuolillaan kuin olisi istunut elohopean päällä. Vuoroin avasi suunsa kuin jotain sanoakseen; vuoroin levitti sen leveään naurun virniin.
— Mitäs se Korpinen siellä? Istu rauhassa! sanoi opettaja kiusaantuneesti.
— No, kun Masa — Saari — tuli eilen Ratulan Jussin olkikuormassa, rähähti Rikku.
Opettajan katse naulautui Rikkuun.
— Mitä? Olkikuormassa! — —?
— Niin. Ratulan Jussin olkikuormasssa se tuli, kun me menimme kotiin, kielitteli Rikku.
Opettajan puolittain hämmästynyt, puolittain epäilevä katse viipyi vielä Rikussa. Vähitellen se kuitenkin lipui Masaan.
— Mitenkä se asia nyt oikein on Saari? Sanopa, missä olit eilispäivän.
Masa ei sanonut mitään. Poskilihakset vain nytkivät ja silmät välähtelivät Rikkuun päin.
— Oletko sinä tullut Ratulan olkikuormassa? Mistä? Ja minkätähden?Selitäpäs nyt!
Masa ei sanonut mitään.
— Miksi et sinä vastaa?
Opettajan äänessä kuului jo nousemassa olevaa kiukkuakin.
Luokalta ei kuulunut hiiskausta. Rikkukin oli jäänyt nauru kasvoilla odottamaan.
Opettaja odotti vähän aikaa.
— Jahah! Vai et sinä aio sanoa, missä olit eilen, sanoi sitten kylmästi, laskeutui alas kateederilta ja hitaasti tuli pitkin käytävää. En minä jouda tässä koko tuntia sinulta vastausta onkimaan.
Masan luo tultuaan tarttui opettaja hänen otsatukkaansa ja käski tulla peremmälle. Vastaanpanematta antoi Masa viedä itseään. Se sai Korpisen Rikun nauramaan koko suullaan. Käsiään polviin takoen ja takapuoltaan nostatellen hän nauroi ja yritti saada toisiakin nauramaan. Siellä täällä joku koettikin väkinäisesti hymyillä.
— Seiso siinä ja muistele, missä olit eilisen päivän, sanoi opettaja ja asetti Masan seisomaan kateederin viereen luokkaa vastapäätä. Itse nousi hän kateederille, koputti sormillaan pöydänkanteen ja käski olla hiljaa.
— Hiljaa! uudisti vaativammin ja katsoi Rikkuun, joka yhä vain riemuitsi, kuin olisi saanut siihen jonkinlaisen erikoisoikeuden.
— Korpinen tulee myös tänne, sanoi opettaja kuivasti.
Rikun nauru jähmettyi ja hän jäi tuijottamaan opettajaan kiittämättömyyden ja väärinymmärryksen uhrina.
— No! Tule vain, tule! kiristi opettaja. Vai pitääkö minun tulla sinuakin tukasta taluttamaan.
Itkua tehden vääntäytyi Rikku seisaalleen ja läksi laahustamaan.
— Seiso tuossa! käski opettaja ja viittasi kateederin toiselle puolelle. —
Vihdoinkin päästiin alkamaan tunti.
Sen loputtua käski opettaja Masan ja Rikun mennä paikalleen. Masan hän määräsi illalla jäämään.
Masa jäi.
Likemmä tunnin sai hän istua illan hämyisessä koulusalissa, ennenkuin opettaja tuli ja alkoi jälleen tutkia, missä hän oli eilispäivän ollut.
Masa ei vastannut mitään. Härkäpäisesti vain altakulmain mulautti, kun opettaja uhkasi rangaistuksella.
— No seiso sitten siinä! tiuskasi opettaja ja hermostuneesti liikehtien meni omalle puolelleen.
Masa seisoi.
Illan hämy yhä tummeni ja hiljaisuus tiheni. Pyöreänaamainen seinäkello vain yksitoikkoisesti tikutti.
Vihdoin kuului taas ovenkäynti. Voimistelusalista alkoi kuulua luokkasaliin suuntautuvia askeleita. Ovi avautui ja opettaja tuli luokkasaliin.
— Koko ajanko sinä olet seisonut! ihmetteli hän, kun tapasi Masan seisomassa samassa asennossa, mihin hänen lähtiessään jäi.
— Niin, sanoi Masa hiljaa.
Opettaja hymähti itseään syyttävästi ja asettui istumaan pulpetilleMasaa vastapäätä.
— En minä sinulle mitään pahaa tahdo, alkoi hän puhella. Päinvastoin. Minä olen aina toivonut sinulle kaikkea hyvää ja myötätunnolla ottanut osaa kohtaloosi. Varsinkin sen jälkeen, kun se veljesi, Jukka, vai mikä hänen nimensä oli —
Siihen katkesi opettajan lause ja hän jäi katsomaan Masaan, joka tärisi kuin ylimääräisesti kuormitettuna, ja jonka silmistä tipahteli kyyneleitä pulpetille — — —
Opettajankin alkoivat huulet nytkiä ja posket vavahdella. — — Hiljaa pani hän kätensä Masan pään päälle ja vapisevalla äänellä kuiskasi:
— Saat mennä kotiin.
Masa etsi tarpeelliset kirjat pulpetin laatikosta ja läksi hissuttamaan pois.
Opettaja seurasi hänen menoaan. Vielä sittenkin, kun Masa jo oli sulkenut oven takanaan, istui hän pulpetilla miettivän hiljaisuuden täyttämässä luokkasalissa, ja raskain ilmein katsoi sinne, johon Masa hänen näkyvistään katosi.
Seuraavana aamuna ei kukaan nauranut, kun Masa tuli kouluun. Eikä opettajakaan enää tutkinut, missä hän oli ollut silloin toissapäivänä. Jonkinlaisella melkein kunnioitukseen vivahtavalla pidättyväisyydellä kaikki suhtautuivat häneen.
Sitä seuraavana aamuna tuli Ylikarpin Tussu Masaa vastaan maantiellä.
— Menetkö sä nyt Ratulan luuvaan? kysyi Tussu.
Masa ei vastannut mitään. Sieppasi vain jäätyneen kokkareen tieltä ja sinkautti sen Tassulle vasten naamaa.
— S—nan ruotikee! kiljaisi Tussu ja toisella kädellä silmäänsä painaen yritti toisella tavoittaa jo hyvässä matkassa menevää Masaa.
Illalla tuli Tussu Varsanniemeen. Kysyi isäntää. Isäntä oli ulkometsätorpparilta sysiä hakemassa, ja emäntä sanoi, ettei hän tule kotiin ennen puolta yötä, jos tulee vielä silloinkaan.
Tussu meni penkillä läksyjään lukevan Masan viereen istumaan.
— Mitäs se Masa nyt tietää? kysyi.
Masa ei sanonut mitään. Silmiään vain mulautti vihaisesti.
— Kun viskasi mua aamulla jäätelillä, jotta mun on vieläkin toinen silmä melkein kiinni, toimesi Tussu emännälle ja näytti silmäänsä.
— Masako? ihmetteli emäntä ja koetti piilottaa sidottua kättään.
— Niin. Aamulla tuolla maantiellä.
— Mikä sen Masan sitten on tullut, päivitteli emäntä.
— Enkä mä ainakaan sille mitään tehnyt, totesi Tussu. Mikäs emännän käteen on tullut, kun pitää kääre olla?
— Ehen mä tiedä. Se on vain vähän kipeä, sanoi emäntä torjuvasti.
— Missäs poika-Masa on? kysyi Tussu pitemmäksi venähtäneen äänettömyyden jälkeen.
— Missä lie kylillä. Tussu läksi pois.
Emäntä jatkoi askarettaan ja Masa lukemistaan. Tussusta ei puhuttu mitään koko iltana.
Kylällä siitä kuitenkin puhuttiin. Ja kun Masa taas aamulla tuli kouluun, otettiin hänet jo eteisessä vastaan merkitsevin hymyin ja naurunrähinällä.
— Sankari saapuu! huusi joku ja avasi eteisestä luokkasaliin vievän oven selkiselälleen. Joku toinen työnsi hänet luokkasaliin, jossa myöskin puhkesi naurunrähinä. Masan takinhelmaankin joku tarttui, ja taakseen katsomatta Masa huitaisi nyrkillään ja potkaisi. Kuului heikko rymähdys ja rähinä katkesi. Ja kun Masa tahtomattaan katsahti taakseen, näki hän Mattilan Väinön, koulun hennoimman ja viattomamman pojan, verta vuotavaa nenäänsä pidellen nousevan lattialta.
Masan mieltä purasi vihlova itsesyytöksen tunne. Eihän Väinö ollut koskaan tehnyt hänelle pienintäkään pahaa — —
Mutta kuka sen käski repiä minua — kuka jo — — — Ja kylmästi kuin ei olisi mitään tehnyt, meni Masa paikalleen.
Koulun ylijärjestäjä kirjoitti Masan nimen luokkataululle. Masa kohotti hiukan päätään. Näki nimensä taululla ja painautui jälleen lukemaan.
Opettaja tuli tunnille. Silmäsi tauluun. Piti rukoukset. Katsoi uudelleen tauluun ja kysyi:
— Mitäs Saari on tehnyt?
Masa ei sanonut mitään.
Opettaja uudisti kysymyksensä.
Masa ei sanonut nytkään mitään.
Ylijärjestäjä sai selittää.
Vielä kysyi opettaja, oliko Saarella mitään sanomista ylijärjestäjän selostukseen.
Masa ei sanonut mitään.
Opettaja määräsi hänelle tunnin jälki-istunnon.
Masa ei värähtänyt. Suu tiukasti suljettuna vain katseli välinpitämättömän näköisenä.
Seuraavana aamuna hän ei ollut minkäänlaisissa kouluunlähtöpuuhissa.Oleskeli vain ja seisoskeli eikä avannutkaan kirjoja.
— Jassoo! Eikö nyt olekaan koulua? kysyi isäntä sen huomatessaan. Ja kun ei Masa sanonut siihen mitään, käski isäntä hänen ottaa kintaat ja hakoraudan ja mennä tunkion viereen havuja hakkaamaan.
Masa meni.
Itse meni isäntä poika-Masan kanssa Karipohjasta pärepuita hakemaan.
Iltapäivällä käski isäntä poika-Masan pysyä tämän illan kotona hevosia ruokkimassa. Itse sanoi menevänsä kintaita hakemaan Rantin suutarilta, ja samalla lupasi käydä Ylikarpissa katsomassa, minkälaisen hevosen ne ovat nyt markkinoilta tuoneet.
Pikemmin kuin osattiin odottaakaan tuli hän kuitenkin takaisin.
— Missäs Ruokko-Masa on? kysyi heti, kun sai oven auki. Ka siellä. Onpa nyt ollut koulua, ärjäisi hän Masaa kohti mennen. Mitä sä aamulla sanoit, jotta ei oo? Häh?
Masa kyräili altakulmain.
— Ja mikset sä oo toissa, kolmantena päivänäkään ollut koulussa? Ja ollut arestissakin jo ainakin kahtena päivänä! Ja tapellut —! Ja — ja — — Ryökäleen ruokko!
Isäntä vapisi kiukusta.
— Sun tähtesi tässä saa hävetä silmänsä maalle, kun ihmiset hyppivät niin, ettei pian kehtaa tuvasta pihalle mennä! Missä sä olit silloin, kun Ratulan Jussi sua olkikuormassa toi? Häh? Sano! Ja mitä varten sun sitä Ylikarpin Tussua piti silmään nakata? Ja mitä se Mattilan Väinö sullen on tehnyt, kun sun on sitäkin pitänyt lyödä ja potkia kuin hullu koni? Häh? Sano!
Isäntä meni ottamaan takasta piippuunsa valkeaa.
— Sano! minä sanoin, karjaisi hän ankarasti savuavan piipun takaa, niin että Mikkukin peloissaan piiloutui äidin taakse.
— Älä nyt siinä taas niin kovin — —! supatteli emäntä. Poikakin sua pelkää.
— No mitäs saat — — Tulen sun tukkaasi! sähisi isäntä ja silmät kiiluen ja sormet harallaan hyökkäsi Masaa kohti. Masan luo päästyään kuitenkin pysähtyi, niinkuin olisi jotain muistanut. Pyörähti ja meni ulos.
Tupaan jäi tavallista syvempi äänettömyys. Isäntä meni suoraa päätäRatulaan.
— Onkos isäntä kotona? kysyi heti, joutamatta tervehtääkään.
— Tuolla se on kamarissa. Menkää sinne, käski kahvinkeittopuuhissa häärivä emäntä.
Kamarissa oli opettajakin.
— Jassoo, opettajakin on täällä! Hyvää iltaa — tuota —.
— Iltaa! Istukaa! käski isäntä.
— Tiedä tuota — ole niin istumisestakaan väliä. Mä tulin vain sanomaan, jotta sen Masan pitää muuttaa heti paikalla meiltä pois!
— Pois! Mitä varten? ihmetteli Ratulan isäntä.
— No en minä kehtaa sitä pitää. Kun se tuollaiseksi rupesi, sanoiVarsanniemen isäntä leveä ja syvä halveksinnan sävy äänessään.
Toiset näyttivät ällistyneiltä.
— Joo. Niin se on, jotta en minä Masaa enää pidä, vahvisti Varsanniemi, otti lakin pois päästään niinkuin toistenkin oli, pudottautui tuolille istumaan ja lakin pudotti tuolin viereen lattialle. Tänä aamunakin, kun olisi pitänyt kouluun lähteä, ei se ollut niitä miehiäkään. Istuskeli vain ja oleskeli. Minäkin luulin, jotta ei nyt olekaan koulua, ja käskin sen mennä havuja hakkaamaan — kun mä olen aina koettanut katsoa sen, jotta ei se vain laiskottelemaan oppisi. Vasta nyt illalla sain kuulla, jotta tänä päivänä on ollutkin koulua.
— Kyllä nyt koulua on ollut, totesi opettaja.
— Niin. Nyt sitten jo huudetaan, jotta minä pidän Masaa vain töissä enkä päästä kouluun. Mutta, vaikka mä sen itse sanon, niin sellaista minä en ole koskaan tehnyt. Enkä tule vastakaan tekemään. Kyllä se kouluun saa vapaasti tulla aina kun koulua vain on. Tänä iltana minä olen vasta senkin kuullut, jotta ei se oo ollut koulussa silloinkaan toissapäivänä vai koska se lie ollut. Ja tänä iltana minä olen vasta kuullut sen muistakin koiruuksista. Opettajanhan on pitänyt sitä rangaistakin?
— Onhan sitä vähän pitänyt, myönsi opettaja.
— Joo. En minä sitä enää pidä. Tiedä mikä karvoo vielä tuleekaan, kun oikein ehtii. Se toisen lapsen kurittaminenkin on niin ilkeää, jotta kyllä se mun puolestani saa jäädä tekemättä, sanoi Varsanniemi ja sylkäisi matolle.
— Niin, onhan se niinkin, myönsi Ratulainen. Meillä olikin tässä opettajan kanssa juuri puhetta siitä Masasta, että mikä sen on tullut, kun se tuollaisia tekee. Eihän siinä ennen ole sellaisia merkkejä näkynyt?
— No ei sitten vähääkään, ennenkuin nyt nämä, joista tässä on juuri puhe ollut. Minäkin olen luullut, jotta ei sillä ole sisua ollenkaan. Mutta näkyy vain olevankin. Silloin mä sen tulin jo näkemään, kun se sitä meidän emäntää käteen puri.
— Mitä? Puri!?
— Joo.
Varsanniemi kertoi koko asian.
— Emäntä on kyllä kieltänyt, jotta ei sitä saa kellenkään sanoa, eikä tarvitsekaan sitä tämän leveämmälle levittää. Emäntä kovasti kummasteli. Ylikarpin Tussuakin, jotta kun kehtaa tulla täysiaikainen mies porajamaan, lopetti Varsanniemi kertomuksensa.
— Hm hm, hymähteli Ratulainen. Mikähän kumma siihen Masaan on oikein mennyt?
— No en minä ainakaan ymmärrä, tunnusti ja ihmetteli Varsanniemi.
— Joistakin seikoista olen minä johtunut ajattelemaan, että se on yhteydessä hänen veljensä kuolemantapauksen kanssa, sanoi opettaja. Se on jollain tapaa koskenut häneen niin ankarasti, että hänen hermostonsa on ärtynyt eikä toimi enää oikein normaalisesti. Enkä minä usko, että tässä kuri mitään auttaa. Pikemmin —
— No ei mitään se auta, innostui Varsanniemi. Silloin mä tulin senkin näkemään, kun minä — tuota — Varsanniemi hämmentyi hiukan.
— Kun se siihen meidän emännän käteen puri, niin mä menin niin luontooni, jotta mä otin ja tukistin sitä, alkoi hän tyynemmin. Ja vaikka mä ravistin sitä oikein noin kätevänlaisesti, niin se ei urahtanut. Hampaitten ritinä vain kuului ja suusta pursusi vaahtoa. Mutta ääntä se ei päästänyt. Äsken mä olin tehdä samoin, mutta sain kuitenkin itseni takaisin. Ja sentähden se pitääkin laittaa meiltä pois, jotta minä en enää toista kertaa sitä tee. Ei siitä mitään hyvää ole. Paatuu se vain. Paatuu ja sappi kasvaa.
— Minä luulen, että kun hän pääsisi jonnekin muualle, toiseen piiriin, jossa ei häntä ja hänen asioitaan tunnettaisi, niinkuin ne täällä tunnetaan, niin se tekisi hänelle hyvää, sanoi opettaja, kun taas sai vuoron.
— Se voisi olla, myönsi Varsanniemi.
— Olisikohan hänellä ketään sukulaisia missään muissa kunnissa? kysyi Ratulainen Varsanniemeltä. Tiedättekö te?
— En mä muita tiedä, mutta setä hänellä on kaupungissa, sanoi Varsanniemi miettien ja lattiaan katsoen. Samassa hän jo innostuneena kohotti päänsä ja löi käsillä polviinsa ja melkein huudahti:
— Jaa, mutta sinne se sopiikin! Sillä ei ole yhtään lasta. Viime syksynä kuoli ainoa tyttö keuhkotautiin. Sinne se sopii! Ja ne ovat sitten vielä niin aikaan tuleva pari, jotta kun sattuu, niin ottavat Masan ilman maksuakin.
— Tunnetteko te ne? kysyi Ratula.
— No, niinkuin sun siinä. Me oomme sen Hermannin — se on Hermanni sen miehen nimi — me oomme sen kanssa rippikoulukaverit. Minä oon monta kertaa sen torilla nähnyt, kun oon kaupungissa ollut. Ja oon mä jonkun kerran sen asunnollakin käynyt, kertoi Varsanniemi.
— Mitenkähän se olisi, tuumiskeli Ratulainen. Jos te ette aijo enää Masaa pitää, niin tekisittekö sen palveluksen että ottaisitte selvän, suostuvatko he ottamaan Masan? Kun te olette tuttavakin niiden kanssa.
— Niin no — miksen minä sitä tee, myönsi Varsanniemi. Minä olen muutenkin ajatellut kaupunkiin mennä näinä päivinä. Niin jotta — kyllähän se sopii.
— Sittenhän se sopiikin kovin hyvin, ihastui Ratulainen. Ja nyt me juomme kahvit sen asian päälle, koska näkyy juuri tulevan.
— Harjakaisiksi, naurahti opettaja.
— Niin. Harjakaisiksi, naurahti Ratulainenkin.
Emäntä asetti kahvitarjottimen pöydälle, siirsi tuoleja pöydän luo ja käski tulla ottamaan kahvia.
Setä ei ottanut Masaa hoitoonsa. Eikä oman paikkakunnan ihmisistäkään kukaan siihen suostunut.
— Hoitakoon Varsanniemi loppuun asti, kun kerran ottikin, sanoivat.
— Ja kun kerran sen tuollaiseksi on opettanut, sanoivat jotkut, äänessä eräänlaista vahingoniloa. Kärsiköön itse.
Ja vielä jotkut sanoivat:
— Jopa minä olen sitä ajatellutkin, että saapas nähdä, saakoVarsanniemi Hantin Karoliinan pojasta ihmisen. Nyt se on nähty — —
Nakkasivat nenäänsä ja vetivät sormensa pois pelistä.
Olikin oltu jonkinlaisessa epävarmuudessa, että miten se Masa oikein oli otettava ja mikä se oikein oli. Nyt ei enää tarvinnut olla epävarma. Samanlainenhan se näkyy olevan kuin kaikki muutkin sellaiset. Saa vain ruveta katsomaan, ettei tuo silmille hyppää.
Masa jäi siis edelleenkin Varsanniemeen.
— Mutta rippikoulua kauemmaksi en minä sitä pidä. Enkä enää sen asioihin itseäni sekota. Saa minun puolestani olla ja tulla ja mennä niinkuin tahtoo, sanoi isäntä, sylkäisi ja käänsi selkänsä sinne ovenpuolisänkyyn päin, jonka puolella Masa tavallisesti lueskeli, kun ei toimissa ollut.
Masa jäi yksin maailmaan. —
Kun sai itse olla rauhassa, niin antoi muidenkin olla. Pilkkasanoihin ja härnäilemisiin vastasi vihaisilla silmäinväläyksillä. Mutta jos joku käsin otti kiinni, niin silloin iski vastaan käsin, jaloin ja hampain. Suuremmiltaan sai ja pienemmilleen antoi selkään. Välillä murjotti omaan kuoreen sulkeutuneena.
— On kuin mikäkin mörrikkä. Niinkuin karhu, sanoivat ihmiset ja lapsiaan varoittivat, että antakaa sen olla rauhassa. Älkää olko huomaavinanne vaikka se mitä tekisi. Mutta jos kimppuun käy, niin kyllä minä — — —
Kaikki tietysti eivät voineet antaa Masan olla rauhassa. Heidän täytyi saada härnätä häntä ja haukkua milloin ruoti-Masaksi, ruotipaapaksi, karmankeliksi, kunnankarooksi, pitäjänpässiksi ja milloin miksikin. Ja kun ei pelkällä sanomisella saatu Masaan vaikutetuksi, niin käytiin käsin kiinni. Silloin Masa aina maksoi luonnossa. Ja niin pysyi ainainen "korkeajännitys" Masan ja kylän muiden poikain, sekä heidän välityksellään hänen ja poikain vanhempain välillä.
Koulussa jännitys harvemmin pääsi purkautumaan teoiksi. Siellä opettaja, aina kun yhteenottoja sattui, otti selvän kahnauksen syistä, jolloin tavallisesti selvisi, että alkusyy oli muualla eikä Masassa. Ja rangaistukset lankesivat sen mukaisesti.
Kesäisillä paimenretkillä ei tällaista oikeudenjakajaa ollut ja niillä suoritettiin tappeluita melkein joka päivä. Masan häviölle joutuessa yhteenotto päättyi hävinneen puolen uhkaavaan äänettömyyteen, toisen puolen alakynteen jäädessä se päättyi tämän itkien ja kiroten esittämiin uhkauksiin:
— Mä sanon isälle! Sanon jo!
Koulutehtävät Masa suoritti yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Luontaisten lahjojen ohessa siihen vaikutti halu noudattaa oikeudentuntoisen opettajan tahtoa, sekä eräänlainen hiljainen koston- ja kunnianhimo. Hän on yhtä hyvä kuin hekin.
Ylemmille osastoille tultaessa ja kehnompain ainesten joukosta pois jäätyä, toverit vähitellen lakkasivat häntä härnäilemästä ja kiusottelemasta. Antoivat hänen olla rauhassa. Eikä hänkään heidän rauhaansa häirinnyt.
Kotona suoritettavat tehtävät hänelle määräsi emäntä, isäntä kun uhkauksensa mukaisesti ei sekaantunut Masan asioihin. Ei edes Masan lukemisintoa häirinnyt, vaikka pitikin lukemista työmiehelle kaikkein hulluimpana hommana. Mutta eihän se minun takkiani laahaa. Itsepähän tuon edestään löytää, ajatteli ja hillitsi itsensä. Ja kun kyläläiset tulivat poikainsa puolesta Masan päälle kantamaan, sanoi hän vain:
— Pitäkööt puolensa. Tai jos eivät voi pitää, niin antakoot Masan olla rauhassa.
— Rauhassa, matkivat kantelijat. Kukahan tämän rauhaa pyytäisi häiritä, mutta kun — —
— No Masa nyt ei ainakaan kenenkään rauhaa häiritse, sanoi isäntä sillä tavalla, että kantaja ymmärsi enemmän sanomisen turhaksi.
— Vielä tuota puolustaa — muutamaa, mutisi vain ja meni pois.
Kun Mikku tuli sille iälle, että alkoi kelvata paimenen virkaan, ja Masaa alettiin käyttää töissä aikaihmisten mukana, loppuivat paimenkahakat ja niistä johtuvat kantelut. Niistäkin harmeista siis päästiin. Ja elämä oli melkein siedettävää taas.
Ja niinpä kävikin, että kun Masan huutolaisaika loppui, haastoi isäntä häntä edelleenkin jäämään taloon.
— Alan jo käydä vanhaksi, ja kun tässä on nyt jo molemmin puolin toisiinsa opittu, niin eikö se lie näin parasta. Kyllä minä palkkaa maksan sen kuin joku toinenkin.
Masa ei ollut sitä asiaa koskaan johtunut ajattelemaan eikä osannut siihen mitään vastaankaan sanoa.
— Kuinka paljon noin niinkuin arvelisit pitäväsi saada palkkaa? kysyi isäntä vielä.
Masa ei osannut siihenkään mitään sanoa. Ei hän ollut sitäkään tullut koskaan ajatelleeksi.
— Niin no — kyllähän me siitä sovimme. Kyllä minä sinulle aina sen maksan kuin joku toinenkin, vakuutti isäntä.
Varsanniemen Ruokko-Masasta tuli siis Varsanniemen renki-Masa. Ja kun hän samoihin aikoihin kävi rippikoulunkin, tuli hänestä myös raavas poika.
Se ei vaikuttanut mitään muutosta hänen ulospäin näkyvään elämäänsä. Hän teki työnsä samoin kuin ennenkin, oli yhtä vähäpuheinen ja itsekseen elelevä kuin ennenkin, ja kaiket joutoajat lueskeli lainakirjoja, niinkuin ennenkin.
Joskus vain ajatteli, että hänkin on nyt raavas poika ja renki, jolle maksetaan palkkaa. Silloin aina mieleen läiskähti jotain omituista, sellaista ujostuttavaa. Ja siellä jossain syvemmällä asuva arka kaiho ja kaipaus jonnekin ikäänkuin heräsi. Ja syttyi aavistus jostain salaperäisestä, joka on jossain ja joka tuossa tuokiossa voi tulla esille.
Vapisevin sieluin Masa odotti sitä — — —
* * * * *
Eräänä talvisena sunnuntai-iltana, poika-Masalle rahaa antaessaan kysyi isäntä häneltä, renki-Masalta:
— Eikös sun tekisi mieli iltamaan?
Masan suu vääntyi hymyntapaiseen kierteeseen ja arasti isäntään vilkaistuaan hän painautui jälleen lukemaan edessään pöydällä olevaa kirjaa.
— Kyllä minä rahaa annan, sanoi isäntä. Ja kun Masa mitään sanomatta yhä vain luki, jatkoi hän:
— Saisit sinäkin mennä vähän ihmisten joukkoon. Rupeat pian pelkäämään ihmisiä, kun aina niiden kirjain kanssa vain välästelet.
Masa painoi kirjan kiinni ja näki isännän seisovan avattu kukkaro kädessä ja kaksi sormea kukkarossa valmiina nyppäämään sieltä rahaa.
— Tuos'on. Mene nyt! kehoitti isäntä ja heitti hopeaisen markan Masan eteen pöydälle. Aika mies — pitäähän sitä jo ruveta tyttöjäkin katselemaan, pilaili vielä.
Masa hymyili altakulmain, kun isäntä tyttöjen katselemisesta puhui, nousi haukotellen ja käsiään oikoen ja vei kirjan kaapin nurkalle.
Poika-Masa silloin jo meni ovessa.
— Älä nyt toista jätä, huusi isäntä.
— Kyllähän se sinne yksinkin pääsee, vastasi poika-Masa ja löi oven perässään kiinni.
— Koetas mennä Ratulaan katsomaan eikö Miska lähde, neuvoi ja lohdutteli isäntä Masaa.
Masalla ei ollut minkäänlaista päällystakkia. Harmaan villavyön hän vain silmusti kaulaansa ja läksi.
Ratulan pari vuotta Masaa vanhempi renki, Miska, oli juuri lähdössä työväentalolle.
— Piruko sinne menee, jahkaili hän, kun Masa mainitsi jotain nuorisoseurantalolle menosta. Siellä on niin saakurin fiiniä, jotta ei siellä uskalla meidänmoinen paljoa hengittääkään. Tytötkin niinkuin mitäkin enkelinkuvia. Älä piru vie mene sinne. Tule vain työväentalolle. Siellä meidänmoistakin pidetään ihmisenä.
Masalla ei ollut minkäänlaista omaa suunnitelmaa ja hän myöntyi Miskan ehdotukseen, aivan samoin kuin äsken isännänkin kehoitukseen ja meni Miskan kanssa työväentalolle.
Tämän ensimäisen iltamamatkansa jälkeen oli Masan ihmeellinen olla. Oliko se jotain uutta, se, jota siellä puhuttiin? Vai oliko se vanhaa ja tuttua? Hyvin tuttua. Ne molemmat, jotka siellä puhuivat, sanoivat, että ihmiset on eroitettu kahteen eri laumaan. Toisessa on rikkaat ja toisessa köyhät. Sanoivat ne niille kumpaisillekin jonkinlaiset nimetkin, mutta ne eivät jääneet hänen mieleensä. Ja ne sanoivat, jotta köyhää kansaa on aina sorrettu ja pilkattu ja ylönkatsottu. Ja se on saanut aina tehdä raskaimmat työt ja sittenkin elää ainaisessa puutteessa ja kurjuudessa. Saanut aina olla niinkuin tyhjäksi syödyllä laitumella samalla aikaa kuin toiset lihavilla apilanurmilla suun täysin ahmaavat. Ne sanoivat, jotta sellainen on väärin ja jotta jokaisella ihmisellä pitäisi olla yhtä paljon ja samanlaista, ja jotta pitäisi olla niin, että ei köyhiä olisikaan, vaan pitäisi kaikkien ihmisten olla yhdenarvoisia.
Ällistyneenä oli hän kuunnellut suu auki.
Sehän oli juuri niin kuin hän oli aina itsekseen ajatellut, että noin sen pitäisi olla. Ja siellä iltamassa hän melkein jo häpesi, kun niin suurelle ihmisjoukolle puhutaan sitä, mitä hän oli ajatellut. Ja yhteen aikaan oli jo alkamaisillaan muistella, että koska ja missä hän olisi tuolle miehelle ajatuksistaan puhunut. Mutta ymmärsi kuitenkin, että sehän on mahdotonta. Eihän hän ole tuota miestä koskaan nähnytkään. Ei edes tiedä mistä se on kotoisinkaan. Ja eihän hän ollut kellekään muullekaan koskaan mitään semmoista puhunut. — Se vain itsestään ajatteli samoin kuin hänkin.
Tähän tullessaan Masan mielessä aivan nytkähti. Hän oli luullut, ettei kukaan ajattele sellaisia kuin hän ajattelee, ja että jos hän jollekin sanoisi jotain, että hän sellaisia ajattelee, niin ne nauraisivat itsensä kipeiksi. Ja nyt kuitenkin on muitakin, jotka ajattelevat samoin! Oikein herroja! Sellaisia, jotka kelpaavat saarnaamaankin — — —!
Masa hengähti syvään ja vapautuneesti ja kohensi ryhtiään. Hän ei olekaan niin arvoton, kuin minä häntä pidetään ja kuin on itsekin luullut olevansa.
Ja se toinen puhuja kun kertoi köyhän, isättömän pojan elämästä aivan kuin olisi tuntenut hänen elämänsä. Sanoi, jotta sitä pilkataan ja ilkutaan ja härnätään joka paikassa, koulussa, karjatiellä ja kaikkialla. Ja sanoi, että juuri sellaisten puolesta he taistelevat ja juuri sellaisia, kärsiviä ja halveksitulta ihmisiä he kutsuvat riveihinsä taistelemaan.
Sitä muistellessaan näki Masa pitkän rivin samanlaisia poikia kuin itsekin on, jotka ovat ensin olleet ruokko-Masoja, tai -Jusseja tai mitä vain ja nyt ovat renkinä ja ajattelevat samoin kuin hänkin ajattelee. Ja hänelle melkein tuli kyynel silmään tajutessaan, ettei olekaan niin yksin kuin oli luullut.
Se hänelle vain oli outoa, kun ne aina sanoivat, jotta köyhäin pitää nousta taisteluun ja valloittaa itselleen oikeuksia ja etuja. Ettäkö oikein sotimaan pyssyin ja miekoin — — —? Vai mitä taistelua ne mahtoivat tarkoittaa?
Kauhulla ajatteli hän sitä, että jos tulisi sota ja pitäisi lähteä sinne. Melkein hän ennemmin antaisi asiain olla sellaisina kuin ne nyt ovat.
Mutta jos ne tarkoittavatkin jotain muunlaista taistelua? Jos ei tarvitsisikaan oikeaan sotaan mennä?
* * * * *
Lukemattomia kysymyksiä ja arvailuja ja unelmia jäi hänen mieleensä askartelemaan. Ja kun seuraavan kerran tuli iltama työväentalolle, meni hän taas sinne. Ja myöskin sitä seuraavaan iltamaan hän meni. Lopulta alkoi hän olla siellä joka sunnuntai, niin että isäntäkin jo rupesi ihmettelemään, että:
— Tuosta Masastapa nyt vasta kylänluuta tuli, kun ensin matkaan pääsi. Vaikka sellaistahan se on se nuorten elämä. Ja on aina ollut, myönsi sitten, eikä puhunut Masalle mitään.
— Pankaa nyt, pojat, parempi puoli päälle, tai muuten saadaan sonninheiniä! huusi Varsanniemen isäntä, kun alettiin luokoa ottamaan. Viittasi kaakkoisella taivaalla näkyvään mustaan pilvenreunaan ja alkoi kovalla touhulla lyödä heiniä kuormaan.
Kiireen panivat matkaan toisetkin, poika-Masa, Tilta ja päiväläisenä oleva Heikin Matin Liisa. Ja Mikkukin, jota jo vähinsä aloteltiin Miskaksi sanoa, huhtoi ja teuhui kuorman päällä — ikäänkuin sekin jotain olisi auttanut. Renki-Masalla vain ei ollut kiirettä. Suu ivahymyssä hän vain harvakseen veteli haravaa ja haukotteli silloin tällöin. Oli maanantai ja hän oli eilen taas ollut iltamassa talolla.
— No Masa, Masa, haravoitse, haravoitse! hoputti isäntä, puolijuoksua vieden heinälavosta kuormaan.
— Piru tässä porvarin hyväksi raatakoon, jymäytti Masa.
— Häh? pääsi isännältä ja hän jäi suu auki katsomaan Masaan. Mitä — porvarin — —? Oletko sinä kans olevinasi sosialisti? kysyi sitten pilkallisesti.
— Olen minä, vastasi Masa varmasti.
— Jassoo — —! No sitten meille taitaa hyvin pian tulla ero.
— Tulkoon vain, uhmasi Masa.
— Häh? kysyi isäntä taas. Piruko sun nyt on?
— Ei mun mikään ole. Minä vain en enää meinaa toisen työssä itseäni tappaa enkä porvarin hyväksi raataa, vakuutti Masa.
— No lähde sitten pois! Ja siitä paikasta, tömähti isäntä. Minä en rupea sellaisten sosialistipirujen kanssa tappelemaan, sanoi vielä ja kiukusta puhisten alkoi taas lyödä heiniä rekeen.
Ukkonen jyrähti aivan lähellä, tuulenpuuska tohisutti metsää ja viskeli heinänkorsia ilmaan. Muutamia vesipisaroitakin jo tuli. Vaistomaisesti alkoi Masakin jouduttaa työtään.
Sade siitä kuitenkin tuli ja ajoi luo'on ottajat kesken työtä latoon.
— Vaai sosialisti sinusta nyt on tullut, jutteli isäntä renki-Masalle, kun maattiin ladossa heinäin päällä. Minä olenkin jo pitkän aikaa moittinut, jotta mikä siinä on, kun sun työntekosi ei ole enää paljon mistään kotoisin. — Vhai se siinä onkin, jotta sä oot kans sosialisti! Hm — hm.
Masa ei sanonut mitään. Isännän katsetta väistäen vain katsoi ulos.Tilta ja Liisa keskeyttivät supattelunsa ja katsoivat hekin häneen.Selällään makaava poika-Masa taivutti kädet päänsä taakse ja hymähtipilkallisesti.
— Älä anna itseäsi narrata, alkoi isäntä uudestaan. Sosialisti vie sun elämäsi aivan männikköön.
— Nyt se männikössä on, tuhahti Masa.
— Hääh?
— Nyt se männikössä on, sanoi Masa kovemmin ja heittäytyi selälleen heinäin päälle.
— Hoo — sai isäntä vain sanotuksi ja jäi pitkästi katsomaan Masaan.
Sen enempää ei siitä puhuttu sillä kertaa. Eikä Masa myöskään pois lähtenyt. Mutta oikeaa sopua ei siitä enää tullut. Isäntä rupesi "piloillaan vain", niinkuin hän itse sanoi, "tekemään kiusaa sosialisteille" ja salaa järjesteli työt niin, että Masa joutui tekemään aina vähintäin yhtä paljon kuin joku toinen. Menikin joku päivä, ettei Masa päässyt selville mitä tekisi. Mutta sitten hän eräänä iltana hevosten viennistä tullessaan sattumalta kuuli, kun isäntä naapurin isännälle naureskeli, että "hän pani sosialistinkin tekemään työtä". Ja isäintäin ohi mennessään hän huomasi heidän merkitsevästi katsovan häneen.
— Etpäs pannutkaan, ilkkui Masa hammasta purren itsekseen.
— Etkä jumaliste panekaan! vannoi puoliääneen ja viskasi suitset avoimesta tallinovesta sisään vähääkään katsomatta minne ne osuivat. Ei vienyt naulaan, niinkuin aina ennen.
Nyt tuli isännän vuoro ällistyä ja joutua neuvottomaksi. Masa alkoi silminnähtävästi tahallaan ja tarkoituksellisesti hutiloida ja venkkailla työssään. Milloin vähän vain päällisin puolin hotaisi osalleen asetetun työn, milloin jätti osan siitä suorastaan tekemättä. Ja aina teki edes hieman toisin kuin tiesi isännän tahtovan.
Isäntä turvautui käskijävaltaansa. Alkoi komentaa Masaa että: sun pitää mennä sinne ja sinne, ja tehdä siellä se ja se työ sillä ja sillä tavalla.
— Ja se pitää tehdäkin niinkuin minä sen sanon, varmensi aina määräyksensä.
Masa hymyili kurillista hymyä ja teki aina jonkunverran toisin kuin isäntä käski. Ja kun isäntä alkoi "ottaa tappionsa takaisin" venyttämällä työpäivää, alkoi Masa seisoskella ja vihellellä ja kysellä:
— Aijotaanko työ tehdä kaikki nyt tänä päivänä?
Äkä kasvoi molemmilla puolilla.
Ja eräänä päivänä se vihdoin puhkesi.
Oltiin Mätikorvessa kauraa leikkaamassa. Puoliselta noustua käski isäntä renki-Masan ruveta asettamaan lyhteitä kuhilaille.
— Pane ne tälle puolelle vesivakoa, sanoi hän osoittaen kädellään.Ja sun pitääkin nyt tehdä niinkuin minä käsken. Muista se!
— On ajaessa parempi, kun saa peltojen päissä tehdä kuormilla loivemmat käänteet maasilloille kääntyessä, selitti isäntä toisille.
Masa alkoi tehdä kuhilaita ja asetti ne — keskelle vesivakoa. Isäntä huomasi sen. Sanaa sanomatta hän meni Masan luo ja Masan kaulukseen tarttuen ärjäsi:
— Sepä nyt on helvetinmoista, kun ei sulle enää ollenkaan kelpaa oikea puhe! Sinne panet ne likoamaan!
Masa ei ollut huomannut isännän tuloa. Häneltä pääsi säikähtynyt älähdys ja hän iski nyrkillä taakseen. Nyrkki sattui jonnekin, ja kun hän kääntyi, näki hän isännän pitelevän verta vuotavaa nenäänsä.
— Sosialisti, sähisi isäntä hampaitaan kiristäen.
— Porvari, vastasi Masa, ja hänen kasvoilleen levinnyt hätäytymisen ilme katosi kuin pyyhkäisten.
— Minä olen sulle jo kerran sanonut, jotta sun pitää laputtaa pois meiltä. Uskotko sä sen yhdellä sanomalla? Vai pitääkö mun sanoa se vielä toisenkin kerran? jylisi isäntä.
— Minä en ole koskaan pyytänyt teillä olla, vastasi Masa. Väkisin minut on teille tuotukin. Mutta väkisin ei minua tarvitse teiltä pois viedä. Minä menen vapaasti ja pää pystössä menenkin, jatkoi, otti takkinsa ojan reunalta ja läksi menemään pois päin.
— Hyvästi, sanoi vielä ilkkuen.
— Shosialisti, tuhahti isäntä.
— Phorvari, tuhahti Masa.
Ensi kiivaudessaan aikoi Masa mennä sen tien. Mutta kylätielle tultuaan kääntyikin kylään päin. Ja kylään tultuaan poikkesi maantieltä Varsanniemen kujalle, olematta itsekään selvillä, mitä varten sille poikkesi. Pihassa ei ollut ketään. Mutta emäntä voi tulla milloin tahansa, älysi Masa ja pujahti talliin. Sieltä kiipesi tallin ylisille ja asettui makaamaan heinäin päälle. Makasi pitkän aikaa ja tuijotti kattoon, jonka rimalautain reunoissa kuivuneet parkkisoirot siirottivat.
— Jahas! sanoi vihdoin havahtuen. Mitäpäs siinä nyt muu on keinona kuin kilometritehtaalle lähtö. Vääntäytyi seisaalleen ja tuli alas talliin. Kuunteli ja kurkisteli, mutta ei huomannut mitään vaarallista. Kukko kanoineen vain pakisi pihanurmikolla, ja kissa makasi auringonpaisteessa rappusilla, ilmassa jäähyväisiään viserteleviä pääskysiä vahtien. Masa tuli tallista pihalle. Samassa tuli siihen emäntäkin nurkkauksen takaa, avopäin ja hameet sonnustettuna, sian ämpäri kädessään.
— Hyh — yh, pääsi emännältä. Ka Masako se onkin! Mä jo luulin, jotta mikä tallista tulee. Mitä sä haet?
— En mä mitään — — Hyvästi nyt vain emäntä, änkytti Masa ja läksi kujalle päin.
— Mitä — hyvästi? Onko isäntä määrännyt sun pois?
— Kyllähän siinä taisi olla mun omaakin syytäni, tunnusti Masa, tallin nurkkaa nyppien.
— Vhaai — no — mutta älä nyt vain niin lähde. Tulehan edes vaatteesi ottamaan, käski emäntä, kun huomasi Masan aikovan lähteä.
— Äijä parka, sanoi vielä Masasta pois kääntyen.
Masa kuitenkin kuuli sen. Ja syventyi tallin nurkkaa tutkimaan.
— Tule nyt vain tupaan! huusi emäntä rappusilta.
Masa meni. Istui hiljaa penkillä ja antoi katseensa kulkea kautta tuvan sillä aikaa kun emäntä laittoi hänen vaatteitaan nyyttiin. Vielä haki emäntä aitasta juuston ja kaksi leipää, jotka pani samaan nyytiin. Ruokaakin olisi laittanut pöytään. Mutta Masa ei luvannut enää syödä. Otti vain nyyttinsä ja läksi.
— Mutta — äläs vielä, huomasi emäntä ja pujahti kamariin. Tuli pian takaisin kädessään seteli, jonka antoi Masalle.
— Vähän matkarahoiksi, naurahti.
— Mutta jos isäntä suuttuu, huomautti Masa.
— Ei se suutu, vakuutti emäntä. Katuu se itsekin, kun saa itsensä takaisin.
Masa pani rahan taskuunsa ja vihdoinkin läksi.
— Hyvästi — ja paljon kiitoksia! sai hän porstuan puolelta sanotuksi.