Heinäkuun yhdeksäntenätoista p:nä kello 3:n aikaan iltapäivällä pikku Ann Shropton alkoi nousta Lontoossa olevan Valleys Housen pääportaita. Hän kiipesi hitaasti petin pienenä, valkeana haamuna noita laajoja ja hohtavia askelmia, laskien niitä ääneen. Niiden lukumäärä ei ollut koskaan sama kahta päivää perätysten, mikä seikka teki ne mielenkiintoisiksi hänelle, jolle uutuus oli elämän suola.
Tultuaan siihen paikkaan, missä ne haarautuivat, hän pysähtyi miettimään, kumpaako puolta oli viimeksi kulkenut, ja kun ei muistanut, niin istuutui. Hänellä oli uutinen kuljetettavana. Se oli ollut uutinen hänen lähtiessään, mutta oli jo muuttunut suhteellisen vanhaksi ja oli tulemassa vieläkin vanhemmaksi verrattaessa hänen uuteen aikomukseensa kulkea koko taulukokoelman läpi. Sillä aikaa kuin hän kehitteli tätä tuumaansa, suuren ikkunan kautta tulviva aurinko loi valkean hohteen laajaan, kiiltävän puun ja marmorin rajoittamaan alaan, mistä hän oli tullut. Pikku Ann'in luonne vieroi satuja ja mielikuvituksen luomia asioita, sillä ne olivat hänen mielestään liian löyhiä ja vailla riittävää todellisuutta; ja niin tuo vaeltavassa kirkkaudessaan melkein yliluonnollinen hohde kulki hänen päänsä yli ja heijasteli oudosti hallin pylväissä herättämättä hänessä mitään tunnelmaa tai kuvittelua. Tarkoitus saada selville, mitä oli taulukokoelman päässä, veti puoleensa koko hänen oleellisesti käytännöllisen ja toimeliaan mielensä. Päätettyään kääntyä vasemmalle hän tuli tuohon hyvin pitkään, kapeaan ja melkein pimeään saliin — varjostimet olivat alasvedetyt. Hän kulki varovaisesti siksi, että lattia oli täällä hyvin liukas, ja eräänlaisen vakavuuden vallassa, osittain pimeyden ja osittain taulujen vuoksi. Ne olivat tosiaankin tässä valossa peloittavia nuo vanhat Caradocit — muutamat niistä olivat mustia, aseellisia olentoja, jotka näyttivät katselevan eräänlaisella polttavalla, julmalla, puolustavalla ahneudella heidän välitseen kulkevan jälkeläisensä pientä, valkeaa haamua. Mutta pikku Ann, joka tiesi ne vain kuviksi, säilytti kiinteän astuntansa ja silloin tällöin, kulkiessaan erään ohi, joka näytti muita inhoittavammalta, nyrpisteli nykerää pientä nenäänsä. Perällä, kuten hän oli aavistanut, oli ovi. Hän avasi sen ja astui porraskäytävään. Nurkassa oli kiviset portaat ja kaksi ovea. Olisi ollut hauska nousta noita portaita, mutta hauska oli myöskin avata nuo ovet. Mentyään arasti ensimmäiselle ovelle hän käänsi kädensijasta. Se oli yksi noita huoneita, jotka olivat välttämättömiä talossa ja joista hän ei suuresti välittänyt. Suljettuaan tämän oven verrattain kuuluvasti hän avasi toisen ja joutui huoneeseen, joka ei muistuttanut alakerran suojia, mitkä olivat kaikki korkeita ja kullattuja, vaan enemmän sellaista matalaa, kirjoilla täytettyä, missä hän sai yksityisopetusta. Huoneen perältä, jota hän ei voinut nähdä, hän kuuli sellaisen äänen, kuin joku olisi suudellut jotakin, ja hänen vaistonsa olisi saanut hänet melkein kääntymään ja menemään pois, mutta "halloo"-sana sai äkkiä hänet avaamaan suunsa. Ja melkein heti hän näki isoäidin ja isoisän seisomassa tulisijan ääressä. Tietämättä tarkkaan, olivatko nämä iloisia hänen tulostaan, hän lähestyi heitä ja alkoi heti:
"Täälläkös sinä istut, isoisä?"
"Täällä."
"Onko täällä somaa, isoäiti? Minne nuo kiviportaat johtavat?"
"Tornin katolle, Ann."
"Oh! Minulla on uutinen vietävänä perille, niin että minuntäytyynyt mennä."
"Ikävätä menettää sinut."
"Niinhän se on, mutta hyvästi nyt."
Kuultuaan oven sulkeutuvan hänen jälkeensä lordi ja lady Valleys katsahtivat toisiinsa hymyillen epävarmasti.
Pikkuinen neuvottelu, jonka Ann oli keskeyttänyt, oli saanut alkunsa seuraavalla tavalla.
Tottuneena vetäytymään tähän hiljaiseen ja kotoiseen huoneeseen, joka ei ollut hänen virallinen työhuoneensa, missä häntä aina saattoivat sihteerit häiritä, lordi Valleys oli tullut tänne ylös lunchin jälkeen tupakoimaan ja märehtimään erästä kiusallista asiaa.
Asia koski Pendridnyn maatilaa Cornwallissa. Se oli kauan kiihdyttänyt hänen asiamiestään ja häntä itseään, ja hänen oli nyt tehtävä lopullinen päätös. Kysymys oli kahdesta maatilan pohjoispuolella olevasta kylästä, joiden asukkaat olivat kokonaan riippuvaisia erään suuren kivilouhimon käynnistä, louhimon, joka jonkun aikaa oli tuottanut tappiota.
Suopeana miehenä hän oli perin vastahakoinen käyttämään keinoa, joka olisi saattanut hänen alustalaisensa pulaan, semminkin niissä tapauksissa, jolloin ei ollut ollut mitään kahnausta hänen ja heidän välillään. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan asia oli seuraava: Lukuunottamatta tätä louhimoa Pendridnyn maatila ei ollut vain kannattava, vaan vieläpä voittoatuottava liike, mikä hankki varoja Valleys Housen, Newmarketissa olevan kilparadan ja muiden yleisten menojen peittämiseen. Käytettäessä tätä louhimoa edelleen ja pidettäessä huolta Pendridnyn kunnossapysymisestä ja maksettaessa eläkkeitä yli-ikäisille palvelijoille asia muuttui kokonaan toiseksi.
Istuessaan siellä tänä iltapäivänä poltellen mielipiippuaan hän oli lopultakin tullut siihen johtopäätökseen, ettei voinut tehdä muuta kuin sulkea louhimon. Hän ei ollut tehnyt tätä päätöstä helposti, vaikka, ollaksemme oikeudenmukaisia häntä kohtaan, tieto siitä, että tämä päätös tuli aiheuttamaan melun paikallisessa ja kenties koko kansallisessa lehdistössä, oli pikemminkin kannustanut häntä tekemään sen kuin pidättänyt häntä siitä. Hän tunsi kuin häntä olisi tahdottu pakottaa, eikä pitänyt pakotuksesta. Riistää noilta köyhiltä ihmisiltä heidän välitön toimeentulonsa oli hänestä, sen hän tiesi, paljon vaikeampaa kuin niistä, jotka tulivat nostamaan siitä melun, mutta hänen omatuntonsa oli puhdas ja hän saattoi jättää huomioonottamatta tuon syntyvän melun pelkkänä puoluevihana. Hän oli koettanut tutkia tätä asiaa rehellisesti kaikilta puolin ja oli tuuminut näin: Jos minä pidän tätä louhimoa käynnissä, niin minä tosiasiassa hyväksyn köyhdyttämisperiaatteen, koska minä luonnollisesti odotan, että jokainen minun maatilani kannattaa omat rakennuksensa, viljelyksensä, metsästysalueensa ja ottaa osaltaan osaa tämän talon, minun perheeni, rotuhevosten ja kaikkien niissä käytettävien ihmisten ylläpitoon. Jos minä sallin jonkun kannattamattoman liikkeen olla käynnissä, niin se merkitsee sitä, että minä köyhdytän toiset vuokralaiseni toisten kustannuksella. Sen täytyy sentähden olla väärää taloutta ja salaista sosialismia. Edelleen, jos loogillisesta asiaa ajatellaan, se saattaa johtaa minut perikatoon, minkä salliminen, vaikka en mieskohtaisesti tekisikään vastaväitteitä, merkitsisi sitä, että en usko olevani perinnäistapojen ja koulutukseni perusteella paras välikappale, jonka avulla valtio voi taata kansan hyvinvoinnin…
Kun hän oli tullut tähän kohtaan mietteissään, hänen mielensä, tai paremmin sanoen hänen olennainen itsensä, oli luonnollisesti noussut pystyyn ja sanonut, että se oli järjetöntä!
Persoonattomuus oli muodissa, ja tavallisesti hän uskoi ajattelevansa sillä lailla. Oli kuitenkin kohta, missä mahdollisuus tehdä siten taukosi ilman että hän itse, hänen säätynsä tai isänmaa tuli petetyksi. Tuohon argumenttiin, jonka hän oli kylliksi viisas esittämään itselleen kernaammin kuin sallimaan, että joku toinen olisi sen hänelle esittänyt, siihen, että oli suhteetonta, että yksi mies saattoi yhdellä kynänpiirrolla määrätä satojen kohtalot, satojen, joilla oli samanlaiset aistit ja tunteet kuin hänelläkin, hän oli vastannut: "Josminäen sitä tee, niin sen tekee joku rahamies, yhtiö — tai, mikä pahempi, valtio!" Kun osuustoiminnalliset yritykset olivat hänen mielestään vieraita maan hengelle, niin ei ollut muuta valitsemisen varaa, mikäli hän saattoi ymmärtää. Tosiasiat olivat tosiasioita, eikä niitä saanut jättää huomioonottamatta.
Huolimatta tästä kaikesta päätöksenteon välttämättömyys teki hänet surulliseksi, sillä vaikka hänellä ei ollutkaan hyvää suhteellisuuden aistia, hän oli kuitenkin humaaninen.
Hän poltteli paraikaa piippuaan ja tarkasteli pientä paperiliuskaa, kun hänen vaimonsa astui sisään. Vaikka tämä oli tullut kysymään hänen neuvoaan kokonaan toisenlaisessa asiassa, niin hän näki heti miehensä vaivaantuneeksi ja sanoi:
"Mikäs sinun nyt on, Geoff?"
Lordi Valleys nousi ja meni lieden luokse, tyhjensi piippunsa ja ojensi vaimolleen tuon paperin.
"Tuo louhimo! Siitä ei ole mihinkään — täytyy sulkea?"
Lady Valleysin kasvot muuttuivat.
"Oh, ei! Se merkitsisi huutavaa hätää."
Lordi Valleys tuijotti kynsiinsä. "Se panee jarrun koko tilalle", hän sanoi.
"Minä tiedän sen, mutta miten me voisimme katsoa noita ihmisiä silmiin — minä en enää koskaan voisi mennä sinne. Ja useimmilla heistä on sellaiset suuret perheet."
Lordi Valleysin katsellessa edelleen kynsiään lady Valleys jatkoi vakavasti:
"Sen toimenpiteen asemesta minä tekisin uhrauksia. Minä pikemmin vuokraisin Pendridnyn kuin ajaisin kaikki nuo ihmiset työstä. Luulen, että sen saisi vuokratuksi."
"Vuokratuksi? Paras lehtokurppametsä koko maailmassa!"
Seuraten ajatuksiaan lady Valleys jatkoi:
"Aikaa voittaen me voisimme siirtää nuo ihmiset toisiin töihin.Oletko kysynyt Miltounin mielipidettä?"
"En", sanoi lordi Valleys lyhyesti, "enkä aiokaan — hän on liian epäkäytännöllinen".
"Hän näyttää aina hyvin tietävän, mitä tarvitsee."
"Minä sanon sinulle", toisti lordi Valleys, "Miltoun ei ymmärrä tällaisia asioita — hän ja hänen aatteensa viittaavat takaisin keskiaikaan."
Lady Valleys tuli lähemmäksi ja tarttui hänen takkinsa kaulukseen.
"Geoff — tee minulle mieliksi. Jokin toinen keino!"
Lordi Valleys rypisti kulmakarvojaan ja katsoi vaimoonsa jonkun aikaa. Lopulta hän vastasi:
"Miellyttääkseni sinua — minä lykkään päätöksen täytäntöönpanon toiseksi vuodeksi."
"Luuletko sinä, että se on vuokraamista parempi?"
"Minä en pidä ajatuksesta, että joku sivullinen pääsisi sinne. Siihen on vielä aikaa, jos siihen on pakko. Ota tämä minulta joululahjaksesi."
Lady Valleys punastui hieman, kumartui eteenpäin ja suuteli hänen korvaansa.
Juuri sillä hetkellä pikku Ann oli astunut sisään.
Kun hän oli mennyt ja he olivat vaihtaneet tuon epävarman katseen, niin lady Valleys sanoi:
"Minä tulin Babsin vuoksi. Minä en tiedä, mitä tehdä hänelle, sittenkuin tulimme tänne. Hän ei ryhdy innolla mihinkään."
Lordi Valleys vastasi melkein jurosti:
"Se johtuu luultavasti kuumuudesta — tai Harbingerista. Huolimatta mukavasta arkuudestaan tuo mies ei pidä ajatuksesta jättää tätä lasta, jota hän niin kiihkeästi ihailee."
"Ah!" sanoi lady Valleys hitaasti, "minä en ole siitä niin varma".
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Barbarassa on jotakin omituista. Minä en ole varma, vaikka hän tuntisi jotakin tuota mr Courtieria kohtaan."
"Mitä!" sanoi lordi Valleys muuttuen epäfilosofisen punaiseksi.
"Sitä, mitä sanoinkin!"
"Älähän joutavia, Gertrude. Miltounin asia riitti jo yhden vuoden osalle."
"Kahdenkymmenenkin", mutisi lady Valleys. "Minä pidän Barbaraa silmällä. Sanotaan, että Courtier aikoo mennä Persiaan."
"Toivon hänen myöskin jättävän sinne luunsa", mutisi lordi Valleys. "Totisesti, tämä on jo liikaa. Minusta tuntuu siltä, kuin te kaikki olisitte väärässä."
Lady Valleys kohotti kulmakarvojaan. Miehet olivat niin omituisia näissä asioissa! Hyvin omituisia ja avuttomiakin kehnompia!
"No niin", hän sanoi, "minun täytyy mennä kokoukseen. Minä otan hänet mukaani ja koetan saada hänet ryhtymään johonkin", ja poistui sitten.
Kysymyksessä oli syntyväisyyden edistämisyhdistyksen avajaisjuhla, minkä puheenjohtajaksi hän oli lupautunut. Suunnitelma on senlaatuinen, että hän oli heti kohta innostunut siitä, se kun vetosi hänen laajaan ja verevään luonteeseensa. Monilla yhdistyksillä, joilta hän ei ollut voinut kieltää kannatustaan, oli itsessään vain vähän vetovoimaa, ja todella virkistävää oli tuntea jotakin julkista toimintahaaraa kohtaan jotakin innostusta lähentelevää. Ei niin, että hän olisi tässä suhteessa ollut akateemisen johdonmukainen, sillä yksityisessä elämässä ja tuttaviensa kesken hän ei pitänyt ahtaan dogmaattisesti kiinni naisten velvollisuudesta synnyttää lapsia ylenmäärin. Hän ajatteli imperialistisesti tässä asiassa ilman tekopyhyyttä. Yksilöiden ohella kaikissa tapauksissa suuret, terveet perheet! Hänen perusaatteensa oli — kansallinen laajennus! Hänen mottonsa, jonka hän tahtoi mahdollisesti saada myöskin yhdistyksen motoksi, oli:"De l'audace, et encore de l'audace!"Kysymyksessä oli kansan voiman täysi toteuttaminen. Hänellä oli totinen ja eräässä merkityksessä liikuttava usko "lippuun", välittämättä siitä, mitä se mahtoi suojaansa kätkeä. Se oli hänen idealisminsa. "Voitte puhua", hän saattoi sanoa, "niin paljon kuin tahdotte kansallisen elämän ohjaamisesta yhteiskunnallisen oikeuden mukaisesti! Mitä välittää kansa yhteiskunnallisesta oikeudesta? Asia on paljon laajempi. Se on tunneasia. Meidän täytyy laajeta!"
Matkallaan kokoukseen hän mietti puhettaan eikä koettanut saada syntymään keskustelua Barbaran kanssa. Siihen oli kyllä aikaa; vaikka olikin raukea ja kalpea, Barbara näytti kuitenkin niin suloiselta, että oli huvittavaa saada hänen kannatuksensa tässä asiassa.
Toimikunnan jäsenet olivat jo koolla kokoushuoneen takana olevassa pienessä, synkässä huoneessa, ja he läksivät heti puhujalavalle.
Välittämättä kuulijain katseista Barbara istui surullisiin mietteisiinsä vaipuneena.
Miltounin vaalia seuranneisiin kolmeen viikkoon oli kasaantunut niin paljon hommia, että hänelle ei ollut jäänyt aikaa eikä voimia ottaa selvää omasta tilastaan. Siitä aamusta lähtien, kun Harbinger oli tarkastellut häntä ja Halia, Harbinger oli näyttänyt elävän vain saadakseen olla hänen lähellään. Ja tietoisuus Harbingerin intohimosta tuotti hänelle kirvelevää huvia. Hän oli ratsastellut ja tanssinut hänen kanssaan, mikä oli välistä tuntunut melkein riemastuttavalta. Mutta oli myöskin aikoja, jolloin hän tunsi — vaikka aina tietyllä tavalla halveksien itseään, samoin kuin silloin, kun istui lämpöisellä kivellä, kallioisen kukkulan juurella — outoa tyytymättömyyttä, jonkin kaipuuta, joka oli tämän maailman ulkopuolella, maailman, missä hän sai keksiä puutteensa voidakseen uskoa vakaviin pyrkimyksiinsä.
Hän oli nähnyt Courtierin kolmesti. Kerran tämä oli tullut päivällisille kutsun johdosta, jonka lady Valleys oli kirjoittanut tuolla lumoavalla, melkein syvämietteisellä tyylillään, jonka hän oli opetellut kirjoittaakseen sellaisille, jotka olivat yhteiskunnallisesti häntä alempana, semminkin, jos nämä olivat älykkäitä. Kerran oli Courtier ollut Valleys Housessa, puutarha-juhlassa. Ilmoitettuaan hänelle, milloin lähtisi seuraavana päivänä ratsastamaan, Barbara oli tavannut hänet ratsastusradalla, seisomassa radan vieressä, siinä paikassa, mistä hänen piti ajaa ohitse. Courtierin kasvoilla oli silloin hänelle niin ominainen, kunnioituksen ja ivallisen itsetietoisuuden sekainen ilme. Kävi selville, että hän tuli matkustamaan pois, mutta Barbaran kysymyksiin, miksi ja minne, hän oli vain kohauttanut olkapäitään. Kun hän nyt istui siinä pölyisellä puhujalavalla, tässä kuumassa, paljaassa kokoushuoneessa, missä näki kaikki nuo ihmiset ja kuuli puheita, joiden sisältöön ei jaksanut syventyä, niin ajatusten sekasotku, hänen ympärillään olevat kasvot ja puhujain äänet vaikuttivat painajaisen tavoin. Tämän kaiken keskeltä hän erotti kuitenkin hyvin selvästi suuren hatun alta äitinsä niskan värin ja erään oikealla istuvan toimikunnan jäsenen kasvojen ilmeen, jäsenen, joka pureskeli kynsiään sinisen paperin suojassa. Hän huomasi, että joku puhui kuulijain joukossa, ikäänkuin työntäen suustaan sanaryhmiä. Hän saattoi nähdä hänet — pienen miehen, mustassa takissa, kalpeine tempovine kasvoineen.
"Minusta tuntuu, että tämä on hirveätä", hän kuuli hänen sanovan, "minusta tuntuu, että tämä on jumalanpilkkaa. Minusta on hirveätä, että meidän pitäisi sekaantua suurimpaan voimaan, suurimpaan ja pyhimpään ja salaisimpaan — voimaan, joka liikuttaa maailmaa. Minä en jaksa sitä kuunnella, se näyttää minusta tekevän kaiken niin vähäpätöiseksi!" Barbara näki hänen istuutuvan ja äitinsä nousevan vastaamaan.
"Meidän kaikkien täytyy olla myötätuntoisia sitä vakavuutta ja tiettyyn määrään saakka sitä tarkoitusta kohtaan, joka on meidän kuulijaimme joukossa olevalla ystävällämme. Mutta meidän täytyy kysyä itseltämme: Onko meillä oikeutta myöntää itsellemme yksityisten tunteitten ylellisyyttä asiassa, mikä koskee kansallista laajenemista. Meillä ei ole oikeutta jättäytyä tunteen valtaan. Meidän ystävämme tuolla kuulijain joukossa — suokoon hän anteeksi minun sanani — puhui pikemmin runoilijan kuin vakavan reformaattorin tavoin. Minä pelkään, että jos annamme itsemme vaipua runouteen, niin tämän maan syntyneisyys on pian myöskin vaipuva runouteen. Ja sitä meidän on mahdoton ajatella ristissäkäsin. Olin aikeissa esittää seuraavan loppuponnen, kun meidän ystävämme tuolla kuulijain joukossa — —"
Mutta Barbaran huomio oli jälleen siirtynyt tuohon omituiseen ajatusten ja tunteiden sekoitukseen, mistä tuo pieni mies oli hänet niin äkkiä herättänyt. Sitten hän huomasi, että kokous loppui ja hänen äitinsä sanoi:
"Nyt, rakkaani, on sairashuonepäivä. Me ennätämme juuri sopivaan aikaan."
Kun he olivat jälleen autossa, Barbara nojasi taaksepäin hyvin äänettömänä, tarkastaen katuliikennettä.
Lady Valleys katseli häntä syrjäsilmällä.
"Mikä pikkuinen pommi tuo pieni mies oli!" hän sanoi. "Oli varmastikin tullut sisään erehdyksestä. Kuulin, että mr Courtier on saanut kutsun Helen Gloucesterin tanssiaisiin tänä yönä, Babs."
"Miesparka!"
"Sinämenet sinne", sanoi lady Valleys kuivasti.
Barbara vetäytyi takaisin nurkkaansa.
"Älä härnää minua, äiti!"
Katumuksen ilme tuli lady Valleysin kasvoille. Hän koetti tarttua Barbaran käteen, mutta tuo väsynyt käsi ei vastannut hänen puristukseensa.
"Minä tiedän, missä mielentilassa sinä olet, rakkaani. Sen voittamiseen tarvitaan rohkea ote. Älä anna sen kasvaa itsessäsi. Sinun olisi parasta mennä eno Dennisin luokse huomenna. Sinä olet vaivannut itseäsi liiaksi."
Barbara huokasi.
"Toivon, että olisimme jo huomispäivässä."
Auto oli pysähtynyt, ja lady Valleys sanoi:
"Tuletko sisään, vai oletko liiaksi väsynyt? Heistä tuntuu aina niin hyvältä nähdä sinut."
"Sinä olet kahdesti niin väsyksissä kuin minä", vastasi Barbara, "tietenkin minä tulen".
Näiden kahden naisen astuessa sisään laitoksessa syntyi heti kohta heikkoa kuiskinaa ja mutinaa. Lady Valleys, jonka laaja olemus herätti heti toimeliasta ja rohkaisevaa luottamusta, istuutui erään sängyn laidalle. Mutta Barbara seisoi keskellä kapeata auringonvalon juovaa, tietämättä mistä aloittaisi, häneen päin kääntyneiden kasvojen keskellä. Nuo köyhät rakkaat näyttivät niin nöyriltä, niin äänettömiltä, niin väsyneiltä. Eräs heistä makasi aivan liikkumattomana, nostamatta edes päätään tulijan näkemiseksi. Nuo uinuvat, kalpeat kasvot ulkonevine poskipäineen näyttivät niin haurailta, että kosketus tai henkäys olisi murtanut ne; otsalla lepäsi silkkiäkin hienompi, tumma hiussuortuva; suljetut silmät olivat syvällä päässä; toinen käsi, joka oli työstä melkein kokonaan näivettynyt, lepäsi rinnalla. Hengitys kulki aivan verettömien huulien läpi. Hänen nukkuva olentonsa näytti omalla tavallaan kauniilta. Barbaran valtasi omituinen mielenliikutus. Nukkuja näytti niin kokonaan irtaantuneen tästä maailmasta ja kaikista sen muodollisuuksista ja kankeudesta. Katsellessaan häntä Barbara menetti väsymyksensä ja onttouden tunteensa ja johtui ajattelemaan kotoisia kivikunnaita, kun tuuli puhalteli niillä ja kaikki oli alastonta, suurta ja välistä hirveätä. Tuossa hiljaisessa unessa oli jotakin alkuperäistä. Naapurivuoteessa oleva vanha nainen ruskeine kurttuisine kasvoineen ja kirkkaine, tummine ja eloisine silmineen näytti tämän tällaisen rauhallisuuden rinnalla melkein raa'alta selittäessään Barbaralle, että pieni kanervakimppu saippua-astian toisessa päässä, ikkunalaudalla, oli tuotu Walesista, sillä, kuten hän selitti: "Minun äitini oli syntynyt Stirlingissä, niin että minä pidän hieman kanervista, vaikka en itse olekaan koskaan poistunut Bethnal Greenistä."
Mutta kun Barbara uudestaan kulki ohitse, niin tuo nukkuva nainen oli istuallaan ja näytti vain tavalliselta olennolta — hänen outo, hauras kauneutensa oli kadonnut.
Tuntui huojentavalta, kun lady Valleys sanoi:
"Rakkaani, minun täytyy olla merimiesbasaarissa puoli kuusi. Sillä aikaa kuin minä olen siellä, sinun täytyy mennä kotiin ja levätä ja virkistää itseäsi illaksi. Me menemme päivällisille Plassey Houseen." Gloucesterin herttuattaren kutsut, joita kukaan ei kernaasti laiminlyönyt, olivat määrätyt näin myöhäiseksi päiväksi herttuattaren ilmaiseman halun johdosta pitkittää sesonkia ja sillä lailla auttaa vuokra-ajureita. Ja vaikka jokainen oli asiaa kohtaan myötätuntoinen, niin useimmista oli tuntunut yksinkertaisemmalta matkustaa pois, saapua kaupunkiin kutsupäivänä ja poistua taas seuraavana aamuna. Läpi koko tuon viikon, millä sesonkia oli näin pidennetty, ajurit olivat pitkissä riveissä rautatieasemilla ja pysähdyspaikoillaan, tietämättä, mitä tehtiin heidän hyväkseen, odottaen yhtä kärsivällisenä kuin heidän hevosensakin. Mutta koska kaikki olivat erityisesti ponnistelleet tällä lailla, niin poikkeuksellisen suuri, valittu ja loistava seura kokoutui Gloucester Houseen.
Laajan tanssisalin kattoon oli ripustettu suuria viuhkoja yhteenkietoutuneiden, pyörivien parien yläpuolelle puhdistamaan ja tuulettamaan raskasta ilmaa, ja nuo suuret viuhkat, jotka liikkuivat uskomattoman hitaasti, johtivat heikon, vilvoittavan ilmavirran valkeiden paidanrintojen ja paljaiden kaulojen mereen ja panivat liikkeelle lukemattomien kukkien tuoksun.
Myöhään yöllä, lähellä erästä suurta kukkakimppua, eräs hyvin sievä nainen seisoi ja jutteli Bertie Caradocin kanssa. Tuo nainen oli Bertien serkku, Lily Malvezin, Geoffrey Winlowin sisko ja erään vapaamielisen päärin vaimo, lumoava olento, jonka neilikanväriset posket, kirkkaat silmät, nopeat huulet ja pyöreä vartalo antoivat hänelle mitä sievimmän vilkkauden ilmeen. Puhuessaan hän katseli ovelasti toveriaan, koettaen ikäänkuin tunkeutua tuon nuoren, itsehillintäisen miehen varustusten läpi.
"Ei, rakkaani", hän sanoi pilaatekevällä äänellään, "sinä et koskaan saa minua vakuutetuksi siitä, että Miltoun tulisi takertumaan.Il est trop intransigeant. Ah! Sielläpäs on Babs!"
Sillä Barbara oli lipunut ohitse, silmät laiskan harhailevina, huulet hieman raollaan, niska jotenkuten yhtä kalpeana kuin hänen valkea takkinsa, kasvot kalpeina ja ilmeisesti uupuneina hänen raskaan, ruskehtavan hiusvyyhtensä alla, ruumis taipuisana ja aivankuin pyörryksissä, mistä tanssikumppanin käsivarsi sai hänet herättää valssin joka pyörteessä.
Liikuttaen tuskin ollenkaan huuliaan, kuten ylhäisöpiirien vankien oli tapana puhua, Lily Malvezin mutisi:
"Kenen kanssa hän tanssii? Onkos se nyt se tuntematon juoksija,Bertie?"
Vallan yhtä liikkumattomin huulin Bertie vastasi:
"Neljäkymmentä yhtä vastaan, ei mitään vedonlyöjiä."
Mutta nuo tutkivat, kirkkaat silmät seurasivat yhä Barbaraa, joka ajelehti tanssissa suuren pyörteeseen joutuneen vesililjan tavoin, ja seuraava ajatus kulki tuon sievän pään läpi:
"Babs on takertunut häneen. Se on häneltä kehnosti tehty, totisesti!" Ja sitten hän näki erään toisen, joka nojasi pylvääseen ja jonka silmät myöskin seurasivat noita kahta, ja hän ajatteli: "Hm! Claud — raukka — ei ihme, että hän katselee tuolla tavalla. Oh! Babs!"
Erään patsaan vieressä, terassilla, Barbara ja hänen toverinsa seisoivat, siellä, missä juhlalyhdyt eivät muuttaneet puiden näköä, puiden, jotka tarjosivat synkkyytensä ja kirkkautensa virkistyksen.
Uuden kalpean uupumuksensa valtaamana, hengittäen vielä syvään valssin johdosta, Barbara näytti Courtierista olevan täynnänsä rakastettavuutta. Miksi pitäisi ihmisen sepitellä puheita unikuville! Barbara oli vain ilmaanpainettu kauneuden ilmestyskuva, mikä olisi hävinnyt kosketuksesta — hän oli lumouksen aaveiden kaltainen, jotka ilmestyvät ihmiselle öisen sinisen taivaan alla vuoriston tähtihohteisessa lumossa tai hiljaisen kultaisessa koivumetsässä! Puhuminen olisi ollut pyhyydenhäväisemistä. Sitä paitsi, mitä hyötyä olisi Courtierille tuottanut puhuminen tässä Barbaran maailmassa, mikä oli niin hurmaava ja vilkkaan vaikuttava — tässä maailmassa, mikä oli rakennuksen kaltainen, jossa kaikki ikkunat olivat peitetyt ja varjostimet alasvedetyt, rakennuksen, minne ei päästetty ketään, joka ei ollut vannonut uskovansa, että se oli maailma, koko maailma, eikä mitään muuta kuin maailma, minkä ulkopuolella oli vain jätteet kaikesta siitä, mistä se oli rakennettu. Miksi olisi Courtier puhunut tässä seurapiirin maailmassa, missä hän tunsi olevansa kuin erämaassa, missä etsi kanssaihmistä!
Harbingerin ääni sanoi heidän takanaan:
"Lady Babs!"
Kauan löyhyttelivät viuhkat tämän uljaan huvipyörteen yläpuolella ja viulut valittivat ja vinkuivat myöhään aamuun asti. Sitten äkkiä, aivan kuten kastekimallus katoaa ruohosta auringon noustua, kaikki haihtui pois, ja suuriin huoneisiin jäi vain jäljelle livreepukuisia palvelijoita, jotka kiiltävillä lattioilla näyttivät samanlaisilta kuin flamingot lammen rannalla päivän sarastaessa.
Fitz-Haroldien perintökartanossa, pienen merenrantakaupungin Nettlefoldin ulkopuolella, lordi Dennis vietti rauhallisia päiviään. Tässä etelärannikon ilmanalassa, mikä oli Englannin kaikkein terveellisin ja leppoisin, hän vanheni hyvin hitaasti, nauttien täysin siemauksin rauhallisesta elämästä, ajatellen tuskin ollenkaan kuolemaa. Hän oli ihmeellisen itsehillintäinen, kuten tuo vanha korkea rakennuskin korkeine ikkunoineen ja kyyryllään olevine tulisijoineen. Hänen kirjansa, sillä hän tutki kutakuinkin kiihkeästi vanhoja sivistysmuotoja ja kuvasi niiden tapoja silloin tällöin kuivalla, kohtalaisen terävällä kynällään määrätyissä, vanhanaikaisissa julkaisuissa; hänen mikroskooppinsa, sillä hän tutki vesiäisiä, ja hänen ystävänsä John Boglen kalastajavenhe, John Boglen, joka oli aikaa sitten huomannut hänet parhaaksi kalakseen, kaikki nämä ynnä jotkut tilapäiset vierailijat sekä hänen pienet käväisynsä Lontoossa, Monklandissa ja muissa maakartanoissa muodostivat hänen elämänsä, mikä, joskaan se ei ollut suunnattoman hyödyllinen, oli kuitenkin kauttaaltaan laatuisaa ja hyväntahtoista, vaikuttaen tunnetulla yksinkertaisuudellaan tietyn negatiivisesti ei ainoastaan hänen omaan luokkaansa, vaan tämän luokan ja koko maan välisiin suhteisiin. Nettlefoldissa sanottiin yleensä, että hän oli gentlemanni ja että jos kaikki lordit olisivat hänen kaltaisiaan, niin heitä vastaan ei olisi mitään muistuttamista. Kauppakansa ja majatalonpitäjät tunsivat, että maan edut olivat turvallisemmin hänen käsissään kuin sellaisten käsissä, jotka tahtoivat sekaantua asioihin kaikkien niiden hyväksi, jotka eivät halunneet muuta kuin saada olla rauhassa. Sellainen mies, joka saattoi niin täydellisesti unhottaa olevansa herttuan poika ja jota muut ihmiset eivät koskaan unhottaneet, oli mies, joka tuotti heille rahaa. Oli totta, että hänellä ei ollut koskaan ollut paljon sanottavaa yleisissä asioissa, mutta tämä jätettiin huomioonottamatta, sillä hänellä olisi sitä ollut, jos olisi tahtonut, ja se seikka, että hän ei ollut tahtonut, osoitti vielä paremmin, että hän oli gentlemanni.
Samalla lailla kuin hän oli pienen kaupungin ainoa henkilö, jota vastaan ei koskaan voitu mitään sanoa, samalla lailla hänen talonsakin oli talo, joka uhmasi arvostelua. Aika oli tehnyt siitä perin sopivan. Kaikki oli siinä hienoa — muratin peittämät seinät, purppuraanvivahtava, paikoittain lehtisammalen peittämä katto, rauhaisat niityt, joilla ponyja ja lehmiä kävi laitumella ja jotka ulottuivat aina mereen saakka. Seisoen yksinään muiden talojen takana, ikäänkuin niiden mestarina, joskin hieman liian esteettisen erillään tavallisista tarpeista — se teki muut arvottomiksi.
Hänellä ei oikeastaan ollut naapureita, joita olisi koskaan tavannut, lukuunottamatta nuorta Harbingeria, joka asui kolmen mailin päässä Whitewaterissa. Mutta koska hän osasi välttää oman piirinsä aiheuttaman vaivan, niin tämä ei kiusannut häntä. Paikallisessa laupeudentyössä, semminkin mikäli kaupungin kalastajat olivat kysymyksessä, joiden talvikuukaudet tuottivat nykyjään hyvin vähän, hän oli tuhlaavainen aina liiallisuuteen asti, sillä hänellä ei ollut suuria tuloja. Lukuunottamatta sitä, että toimi muutamien kunnallisten yritysten etunenässä, hän otti osaa politiikkaan hyvin vähän tai ei ollenkaan. Hänen torylaisuutensa oli laadultaan lempeätä, hän ei uskonut maan uudistuvan muutoin kuin siten, että eri luokat suhtautuivat toisiinsa suopeasti. Kun häneltä kysyttiin, miten tämä saattoi käydä päinsä, hän saattoi vastata kuivalla, hieman pahanilkisellä miellyttävyydellään, että jos herhiläisten pesiä härnättiin kepillä, niin herhiläiset tulivat esiin. Kun hänellä itsellään ei ollut maata, niin hän oli arka lausuessaan kantansa tässä pulmallisessa kysymyksessä. Mutta jos hänen päällensä hyökättiin kiivaasti, niin hän saattoi sanoa seuraavasti: "Maa on yleensä parhaimmassa tilassa meidän käsissämme, mutta keskuudessamme saisi olla vähemmän sellaisia, jotka eivät viljele itse maata eivätkä anna muidenkaan sitä viljellä."
Hänellä oli maata kohtaan lempeä ja suojeleva tunne, mitä saattoi odottaakin, eikä hän voinut ajatella, että se olisi jäänyt tuon kylmän äidin, valtion, vuokrattavaksi. Hän suhtautui ivallisesti radikaalien ja sosialistien mielipiteisiin, mutta ei pitänyt siitä, että näitä ihmisiä mieskohtaisesti paneteltiin heidän selkäinsä takana. On kuitenkin myönnettävä, että jos hänelle tehtiin vastaväitteitä, niin hän kävi huomattavasti ivallisemmaksi. Kun hänellä ei ollut mitään tilaisuutta julkisessa elämässä vaikuttaa mielipiteineen toisiin, niin synnynnäinen aristokraatti oli hänessä pakotettu jollakin lailla tulemaan ilmi.
Joka vuosi, heinäkuun lopulla, hän jätti talonsa lordi Valleysin käytettäväksi, joka piti sitä mukavana paikkana, missä saattoi odottaa Goodwood-juhlaa.
Herttuatar Gloucesterin kutsujen jälkeisenä aamuna hän sai seuraavan kirjeen:
Valleys House.
Rakkahin Dennis-enoni.
Saisinkohan tulla luoksesi hieman aikaisemmin lepäämään? Lontoossa on niin hirveän kuuma. Äidillä on vielä kolme tehtävää suoritettavana, ja minun on tultava takaisin viimeiseen illatsuun, mikä on poliittinen luonteeltaan — joten en halua mennä Monklandiin asti. Ja kaikkialla muualla, paitsi sinun luonasi, on meluisata. Eustace näyttää niin uupuneelta. Minä koetan saada hänet mukaani. Isoäiti voi hirveän hyvin.
Rakkaimpia, parhaimpia terveisiä lähettää Sinun
Babsisi.
Samana iltapäivänä hän saapui, mutta ilman Miltounia, ajaen asemalta kevyillä vaunuilla. Lordi Dennis kohtasi hänet veräjällä ja suudeltuaan häntä tarkasteli häntä jotenkuten levottomasti, sivellen valkeata suippopartaansa. Hän ei ollut koskaan nähnyt Babsia kyllästyneenä johonkin, paitsi silloin, kun vei hänet John Boglen venheeseen. Barbara näytti varmasti kalpealta, hänen tukkansakin oli kammattu eri tavalla — mikä seikka häiritsi sellaista, joka ei tietänyt syytä siihen. Pujottaen kätensä Barbaran käsikoukkuun hän vei hänet niitylle, mikä oli vielä täynnään voikukkia ja missä vanha valkea pony, joka oli kantanut Barbaraa ratsastusradalla kaksitoista vuotta sitten, lähestyi heitä ja hieroi turpaansa Barbaran vyötäisiin. Ja äkkiä lordi Dennisissä heräsi epämukava ja outo aavistus siitä, että vaikka Barbara ei tullutkaan itkemään, niin kaipasi kuitenkin aikaa nykyisen mielentilansa voittamiseen. Näyttämättä siltä, kuin eroaisi hänestä, hän kulki kedon toisessa päässä olevalle muurille ja seisoi siellä katsellen merta.
Vesi oli melkein korkeimmillaan. Etelätuuli puhalsi hänen ylitseen ja toi tullessaan merikukkien tuoksun, ja pienten laineiden hauras kahina tuli melkein hänen jalkoihinsa. Kaukana ulapalla laskevan auringon valossa hymyilevät vedet lepäsivät valkeina ja salaperäisinä heinäkuun sumussa, herättäen hänessä omituisen tunteen. Mutta lordi Dennis, vaikka hänellä olikin runolliset tunnehetkensä, pystyi sentään pitämään meren oikealla paikallaan — sillä loppujen lopuksi se oli vain Englannin kanaali, ja hyvän englantilaisen tavoin hän oivalsi, että jos me kerta erotamme asiat niiden oikeista nimistä, niin ne lakkaavat olemasta tosiasioita, ja jos ne lakkaavat olemasta tosiasioita, niin ne tulevat — pirullisiksi! Itse asiassa hän ei paljoakaan ajatellut merta, vaan Barbaraa. Oli totta, että tuo tyttö oli jossakin pulassa. Ja ajatus, että Babs saattoi olla pulassa, oli perin outoa, sillä lordi Dennis tunsi tiedottomasti, mikä suuri ja mahtava häiritsevä voima tarvittiin tunkeutumaan tuon satalaskoksisen ja loistavan kaavun läpi, mikä kääri itseensä tuon niin nuoren ja onnensuosiman olennon. Se ei ollut kuolema, siksi se oli pakostakin rakkaus. Ja hän ajatteli heti kohta tuota punaviiksistä veitikkaa. Aatteet olivat kylläkin hyviä — kellään ei voinut olla mitään niitä vastaan oikeassa paikassa — esimerkiksi päivällispöydässä. Mutta rakastua, jos siitä nyt oli kysymys, mieheen, jolla ei ollut vain aatteita, vaan myöskin taipumus elää niille ja niistä, eikä mistään muusta, tuntui lordi Dennisistä olevanoutré.
Barbara oli seurannut häntä muurille, ja lordi Dennis katseli häntä epäilevästi.
"Sinä tahtoisit levätä unhotuksen virrassa, Babs? Sivumennen sanottuna, oletko nähnyt meidän ystäväämme Courtieria? Hyvin maalauksellista — tuo hänen Don Quixotelainen elämänkatsomuksensa!" Hänen äänensä (monen muun hienostuneen äänen tavoin, joka on kyllästynyt spekulatsioniin) oli kolminainen — ivasi aatteita, ivasi itseään aatteitten ivaamisen vuoksi, osoittaen kuitenkin selvästi, että se pohjimmiltaan ivasi vain itseään aatteitten ivaamisen vuoksi, sillä olisi ollut raakaa, jollei se olisi sitä tehnyt.
Mutta Barbara ei vastannut hänen kysymykseensä, vaan alkoi puhua muista asioista. Ja koko tämän iltapäivän ja illan hän jutteli niin kevyesti, että lordi Dennis, jollei hänen vaistonsa olisi sitä estänyt, olisi tullut petetyksi.
Tuo ihmeellinen hymynaamio — tuo nuoruuden tutkimattomuus — hävisi yöllä Barbaralta. Istuen ikkunallaan, kuunvalossa, mikä näytti "kullanhohteiselta, taivaalla kiitävältä koilta", hän katseli ahnaasti pimeyteen, ikäänkuin se olisi ollut suuri aate, jonka sydämeen hän koetti nähdä. Silloin tällöin hän siveli itseään, joutuen oudon mukavasti erilleen ruumiistaan. Onnettomuudekseen hän tunsi taas olevansa kaksoisolento. Tuo pehmeä yö, joka oli täynnänsä meren hiljaista liikutusta ja syvää mittaamattomuutta, herätti hänessä hirveän halun olla yksimielinen jonkin, jonkun kanssa, joka oli ulkopuolella häntä. Viime yön tanssiaisissa tuo "lentävä tunne" oli vallannut hänet jälleen ja vaikutti edelleenkin — hänen välinpitämättömyyden-piirteensä omituisena ilmaisuna. Ja tämä Courtierin kosketuksen tuottama tunne,cacoethes volandi, ja typistettyjen siipien tunne haavoitti häntä — kuten kielto haavoittaa lasta.
Hän muisti, miten Monklandissa isännöitsijän talossa oli ollut harakka, joka kerran oli hakenut turvaa vainoojilta orkideain huoneesta. Niin pian kuin sitä luultiin tarpeeksi kesyksi, sen annettiin lentää, jotta olisi nähty, tuliko se enää takaisin. Neljä tuntia se oli istunut korkean puun latvassa ja lopulta tullut alas vankilaansa. Peläten, että naakat kävisivät sen kimppuun sen seuraavalla löytöretkellä, sen toinen siipi leikattiin. Sen jälkeen tuo hämyinen lintu, vaikka elelikin kyllin onnellisena, hypellen sinne tänne häkissään ja terassilla, mitkä olivat sen koekenttänä, näytti silloin tällöin levottomalta ja pelästyneeltä, liikutellen siipiään, ikäänkuin olisi hengessään lentänyt, ja surulliselta sen johdosta, että täytyi pysyä maassa.
Ikkunansa ääressä hän myöskin räpytteli siipiään, ja sitten vuoteeseen mentyään lepäsi huokaillen ja kierrellen. Jokin kello löi kolmea. Sietämättömän kärsimättömyyden valtaamana oman epämukavuutensa johdosta Barbara veti yöpukunsa päälle auto-takin, pisti tohvelit jalkaansa ja pujahti käytävään. Talo oli hyvin hiljainen. Hän hiipi alakertaan pehmein askelin. Hapuiltuaan hallin läpi, missä syntymäisillään olevan valon ohuet aaveet asustivat, hän irroitti oven ketjut ja pakeni merta kohden. Juostessaan kasteessa hän ei synnyttänyt suurempaa melua kuin lintu lentäessään ilmassa, ja kaksi ponya, jotka tunsivat hänen haamunsa pimeässä, puhalsivat, lähettäen täten pehmeät hälyytyshuokauksensa suljettujen voikukkien keskeltä. Hän kiipesi muurin yli rannalle. Juostessaan hän oli päättänyt paiskautua mereen viihdyttääkseen itseään, mutta se oli niin synkkä, siinä oli vain pieni valkeanhäivä, ja taivaskin oli niin synkkä, odottaen päivän tuloa!
Hän seisoi ja katseli. Hengen ja ruumiin sykintä ja syöksyminen taukosi vähitellen tässä laajan synkässä yksinäisyydessä, missä vain pienten aaltojen hiljaista murtumista kuului. Hän oli hyvin tottunut näihin pimeihin hetkiin — vain viime yönä tähän samaan aikaan Harbingerin käsivarsi oli ollut kiedottuna hänen vyötäisilleen viimeisessä valssissa! Mutta täällä pimeän hetket näyttivät niin erilaisilta, juhlallisilta, ja Barbarasta tuntui siltä, kuin pimeys olisi nähnyt hänen sisimpänsä läpi ja tehnyt hänet niin pieneksi ja vauhkoksi. Hän värisi turkisreunuksisessa takissaan huomatessaan itsensä niin ihmeellisen mitättömäksi tuon mustan taivaan ja synkän meren edessä, jotka näyttivät muodostavan yhden suuren säälimättömän kokonaisuuden. Kumartuen maahan hän jäi odottamaan päivän koittoa.
Se saapui Downsin puolelta ja kiiti merta kohden laahaten mukanaan siivissään kylmän ilma-aallon. Sen mukana rohkeus palasi pian Barbaran vereen. Hän riisuutui ja juoksi synkkään, nopeasti vaalenevaan veteen. Se peitti hänet ahnaasti, ja hän alkoi uida. Vesi oli ilmaa lämpimämpi. Hän makasi selällään ja molski, tarkastaen taivaan punertumista. Kylpeä tällä lailla puolipimeässä, hiukset levällään, ilman märkiä vaatteita jäsenten ympäri kietoutuneina, tuntui hänestä yhtä huvittavalta kuin pahanteko lapsesta. Hän ui ulapalle päin, mutta pelästyi rohkeuttaan ja ui takaisin rantaan, auringon noustessa.
Hän paiskautui vaatteisiinsa, kiipesi muurin yli ja riensi takaisin taloon. Hänen alakuloisuutensa ja kuumeentapainen epävarmuutensa oli hävinnyt. Hän tunsi itsensä kiinteäksi, tuoreeksi ja hirveän nälkäiseksi, ja pujahtaen pimeään ruokasaliin hän alkoi etsiä ruokaa. Hän löysi pieniä leivoksia ja matusteli niitä parhaillaan, kun näki avoimessa ovessa lordi Dennisin, pistoli toisessa ja sytytetty kynttilä toisessa kädessä. Hienoine piirteineen ja valkoisine partoineen, mitkä pistivät esiin hänen yönutustaan, hän näytti vaikuttavalta ja sillä hetkellä hyvin lady Casterleyn näköiseltä, ikäänkuin vaara olisi terästänyt hänet. "Tätäkö sinä sanot lepäämiseksi?" hän sanoi kuivasti. Sitten, huomattuaan hänen märät hiuksensa, hän lisäsi: "Minä näen, että olet jo uskonut surusi unhotuksen vesille."
Mutta vastaamatta mitään Barbara hävisi himmeään halliin ja yläkertaan vieviin portaisiin.
Sillä aikaa kuin Barbara ui päivänkoittoa odottaessaan, Miltoun kylpi noissa lempeyden ja totuuden vesissä, jotka vierivät seinästä seinään parlamentin alahuoneessa. Pitkän, maakysymystä koskevan keskustelun aikana, minkä esilleottamista hän oli odottanut, esiintyäkseen ensi kertaa, hän oli jo kohottautunut yhdeksän kertaa kohtaamatta puheenjohtajan katsetta, ja vähitellen hänet valtasi epätodellisuuden tunne. Totisesti tätä suurta huonetta, missä taukoamatta kaikui yhden ihmisen ääni omituisten mekaanisten hyväksymis- ja paheksumishuutojen säestämänä, ei ollut ollenkaan olemassa muualla kuin hänen omassa jättiläismielikuvituksessaan! Ja kaikki nuo olennot olivat vain hänen aivojensa keksintöä! Ja kun hän lopulta pääsi puhumaan, niin hän puhui oikeastaan vain itselleen! Kankea ihmisäänen tahrima ilma, lukemattomien valojen väsymätön tuijotus, pitkät penkkirivit, omituiset, kaukaiset, korkealle kohotetut, kalpeat, kuuntelevat lihapyöröt, nuo kaikki olivat hänen oman itsensä ilmauksia! Eikä tuo edestakainen kulkukaan käytävällä ollut mitään muuta kuin hänen omien, pienten, itsepäisten osastensa edestakaista kulkua! Ja syvällä tässä hänen mielikuvituksensa jättiläisolennossa kuului hänen oman pitämättömän puheensa kahina, mikä kuljetti eteenpäin hänen pienen, vaihtelevan äänensä singahduttamia, paisuneita sanapalloja.
Sitten tämä unikuva katosi äkisti. Hän oli seisoallaan ja puhui jyskivin sydämin.
Pian häneltä hävisi väristys, ja jäljelle jäi vain hämärä tietoisuus siitä, että hänen sanansa kaikuivat omituisilta, ja kummallinen jäätävä hyväntunne sen johdosta, että singahdutteli niitä tuonne hiljaisuuteen. Hänen ympärillään ei näyttänyt enää olevan ihmisiä, vain suita ja silmiä. Ja hän nautti siitä tunteesta, että nämä hänen sanansa pidättivät nuo ahnaat suut ja silmät mykkinä ja liikkumattomina. Sitten hän huomasi tulleensa puheensa loppuun ja istuutui alas, jääden liikkumattomaksi keskelle moninaista ääntä, tuijottaen edessään olevan henkilön takaraivoon, pitäen käsiään ristissä polven ympäri. Ja pian sen jälkeen, kun tuo pieni, kaukainen ääni kuului uudestaan, hän otti hattunsa ja poistui, luomatta katsettaan oikealle tai vasemmalle.
Lievityksen ja villin ylpeydentunteen asemesta, joka täyttää niiden sydämet, jotka sukeltavat ensi kertaa, Miltounilla ei ollut mitään muuta syvässä, synkässä lähteessään kuin katkeruuden vesiä. Totta puhuen hän oli puheensa kautta luopunut eräänlaisesta tuskanlievityksestä. Hän oli lopultakin tullut vakuutetuksi siitä, miten turhaa hänen vaelluksensa oli ilman Audrey Noelia. Hän kulki hitaasti Templeä kohden, pitkin jokivartta, missä lamput kalpenivat päivänvalon koittaessa.
Sillä Miltoun ei ollut niitä, jotka ottavat asiat kevyeltä kannalta. Hän suhtautui niihin kuten ratsastaja, joka käyttää omaa itseään ratsunaan, kiihtyy ja tuskailee omien kuolaimiensa raaoista kiskaisuista, kestäen yksinäisessä ja ylpeässä sydämessään taistelun kaiken kuorman, minkä tyhmemmät tahi nerokkaammat luonteet jakavat muiden kanssa.
Kulkiessaan siinä kotiinsa hän ei näyttänyt vähemmän menehtyneeltä kuin jotkut noista kodittomista, jotka nukkuivat yönsä joen partaalla ja jotka näyttivät ikäänkuin tietävän, että vain nukkumalla sellaisen lähellä, joka niin helposti saattoi tuottaa unhotuksen, saattoi päästä etsimästä tätä lohdutusta. Hän oli kenties onnettomampi kuin nuo, joiden henget olivat ainakin tauonneet kiusaamasta heitä, lähdettyään heidän ruumiistaan elämän raskaassa painostuksessa.
Nyt kun Audrey Noel ei ollut saapuvilla, niin hänen rakastettavuutensa ja tuo sanoin selittämätön ominaisuus, mikä teki hänet rakastettavaksi, liehui hänen, Miltounin, edessä, tuo oikea kauneuden kiduttaja-kukka, jota oli mahdoton saavuttaa — ja jonka hän olisi voinut saavuttaa, jos vain olisi tahtonut! Tästä johtui hänen kärsimisensä. Hän olisi saavuttanut, jos olisi tahtonut! Hän kärsi myöskin fyysillisesti eräänlaista hiljaista kuumetta, mikä oli aiheutunut kastumisesta, sinä päivänä, jolloin näki hänet viimeksi. Ja tuon salaisen kuumeen vuoksi asiat ja tunteet, kuten hänen mielenliikutuksensakin ennen hänen puhettaan parlamentissa, olivat kuin hirveällä tavalla verhotut, ikäänkuin kaikki olisi ollut jonkinlaisen flanelliverhon peittämänä, jota hän ei saattanut puhkaista. Ja kaiken aikaa hänessä tuntui kaksi miestä kuolettavasti kamppailevan keskenään; toinen heistä uskoi jumalalliseen voimaan ja auktoriteettiin, toinen oli toivoton, kiihkeä, nälkäinen olento. Hän oli hyvin onneton, kaivaten oudosti jonkun seuraa, joka olisi voinut ymmärtää hänen tunnettaan, ja kun hän ei ollut koskaan hankkinut itselleen uskottuja, niin hän ei tietänyt, miten olisi tyydyttänyt tuon kaipuunsa.
Päivä oli valjennut, kun hän saapui huoneeseensa, ja ollen varma siitä, ettei voinut nukkua, hän ei edes mennyt vuoteeseen, vaan muutti vaatteita, keitti itselleen kahvia ja istuutui ikkunalle, josta näki kukkaisen pihamaan yli.
Keskeisessä Temple Hallissa tanssiaiset jatkuivat vielä, vaikkakin sen kiinalaisten lyhtyjen hohde oli jo himmentynyt ja hävinnyt. Miltoun näki jonkun miehen ja naisen lepäävän viimeisen tanssin jälkeen vanhan suihkulähteen suojassa. Naisen pää oli vaipunut miehen olkapäälle, heidän huulensa yhtyivät. Ja ikkunalle saakka tulvi heliotroopin tuoksu valssin sävelen mukana, jonka tahdissa nuo kaksi olisivat saattaneet tanssia. Tuo niin huomaamatta toisiinsa kietoutunut pari, heidän silmiensä salainen välke, heidän huuliensa kuiske, tuo kivinen ja niin taitavasti keksitty kätkö visertelevien varpusten alla — se oli se maailma, mistä hän oli vapaaehtoisesti luopunut! Kun hän katsahti uudestaan, niin — näyn tavoin — se oli kadonnut. Musiikki oli myöskin tauonnut, heliotroopin tuoksu oli lakannut. Tuossa kivisessä kätkössä oli kulkukissa kyykyllään ja vainusi viserteleviä varpusia.
Miltoun meni ulos ja, kääntyen Strandille, kulki eteenpäin suunnasta välittämättä, kunnes kellon lähestyessä viittä tapasi itsensä Putney Bridgeltä.
Hän pysähtyi siihen, nojasi rintasuojusta vastaan ja katseli veteen. Aurinko pilkisti juuri kuuman sumun läpi, ensimmäiset vaunut menivät ohi, ja miehiä kulki työhön. Mitä varten vaelsi tuo virta, ja mitä varten ihmisvirta vuoti sen poikki kahdesti päivässä? Mitä varten miehet ja naiset kärsivät? Koko tämän elämän kulussa Miltoun ei nähnyt enää mitään päämäärää, yhtä vähän kuin lokkien Heilumisessa tässä varhaisessa auringon valossa.
Jättäen sillan hän meni Barnes Commonia kohden. Yö asusti siellä vielä genista-pensaissa, mitkä olivat harmaan hämähäkinverkon ja kimaltelevan kasteen peitossa. Hän kulki vielä nukkuvan kulkijaperheen ohi, mikä oli yhtenä sekaisena läjänä. Yksin kodittomatkin makasivat toistensa käsivarsilla!
Täältä hän tunkeutui kadulle, mikä vei lähelle Ravenshamia. Kääntyen sinne hän tuli kasvitarhaan ja istuutui penkille, lähelle vaapukkapensaita, jotka olivat suojassa varkailta, mutta joista Miltounin lähestyessä kaksi rastasta tunki esiin suojusverhon läpi ja lensi tiehensä.
Hänen pitkä ja niin liikkumaton olentonsa pisti erään puutarhurin silmään. Hän pani liikkeelle jutun, että hänen ylhäisyytensä oli hedelmätarhassa. Se ulottui Cliftonin korviin asti, joka tuli itse katsomaan, mitä tämä merkitsi. Tuo vanha mies pysähtyi Miltounin eteen hyvin hiljaisesti.
"Teidän ylhäisyytenne on tullut aamiaiselle?"
"Jos minun isoäitini sen sallii, Clifton."
"Oletan, että teidän ylhäisyytenne puhui viime yönä."
"Kyllä minä puhuin."
"Toivon, että alahuone tyydyttää teitä."
"Kohtalaisesti, kiitän teitä, Clifton."
"Nuo edustajat eivät ole enää sellaisia kuin teidän isoisänne aikoina, minä luulen. Hänellä oli hyvin hyvä käsitys heistä. He muuttuvat, epäilemättä."
"Tempora mutantur."
"Niinhän se on. Minä huomaan nykyään suhtauduttavan yleisiin asioihin aivan uudella tavalla. Se johtuu viidenpennin lehdistä. Ihmiset ostavat niitä, mutta tuskin hyväksyvät niitä. Minä odotan kiihkeästi saadakseni lukea teidän puheenne. Sanotaan, että ensimmäinen puhe tuottaa vaivaa."
"Niinpä melkein."
"Muttateilläei ole ollut syytä olla huolissanne sen johdosta.Olen varma siitä, että se oli mainio."
Miltoun näki, että tuon vanhan miehen kellahtavat kasvot kävivät oranssinvärisiksi hänen lumivalkeiden poskipartojensa välistä.
"Tätä päivää minä olen odottanut", hän sopersi, "aina siitä saakka, kuin olen tuntenut teidän ylhäisyytenne — ja siitä on jo kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Nyt se alkaa."
"Taikka loppuu, Clifton."
Vanhan miehen kasvoille ilmestyi syvä hämmästys.
"Ei, ei", hän sanoi, "kun ottaa huomioon teidän esi-isänne, niin ei koskaan".
Miltoun tarttui hänen käteensä.
"Anteeksi, Clifton — tarkoitukseni ei ollut loukata teitä."
Yhteen minuuttiin ei kumpikaan puhunut mitään, vaan katseli käsiään ikäänkuin hämmästyneenä.
"Jos teidän ylhäisyytenne tahtoisi kylpeä — aamiainen on kahdeksalta. Minä voin hankkia teille partaveitsen."
Kun Miltoun astui aamiaishuoneeseen, niin hänen isoäitinsä istui pöydässä,Timeskädessä, edessään hedelmiä, jotka leivosten kera muodostivat hänen ensimmäisen ateriansa. Hänen ulkonäkönsä vastasi tuskin sitä, mitä Barbara oli hänestä kirjoittanut. Totta puhuen hän näytti hieman kalpealta, ikäänkuin olisi kärsinyt kuumuudesta. Mutta hänen teräksenharmaista silmistään ei puuttunut eloisuutta eikä hänen tavoistaan päättäväisyyttä.
"Minä huomaan", hän sanoi, "että olet lähtenyt kulkemaan omaa latuasi, Eustace. Minulla ei ole mitään sitä vastaan sanottavana, oikeastaan päinvastoin. Mutta rakkaani, muistakin tämä, että miten tuletkin muuttumaan, niin älä horju. Vain yksi seikka merkitsee jotakin parlamentissa, ja se on se, että samalla vasaralla lyö aina samaa naulaa. Sinä et näytä ollenkaan hyvinvoivalta."
Kumartuen suutelemaan häntä Miltoun mutisi:
"Kiitän teitä, minä voin mainiosti."
"Joutavia", vastasi lady Casterley. "Sinusta ei pidetä huolta. Oliko äitisi silloin parlamentissa?"
"Sitä en luule."
"Aivan niin. Ja mitä Barbara nyt tekee? Hänen pitäisi pitää sinusta huolta."
"Barbara on Dennis-enon luona."
Lady Casterley puri yhteen huulensa, ja katsoen sitten tyttärenpoikaansa hän sanoi:
"Minä vien sinut sinne vielä tänä päivänä. Sinun pitää päästä merenrannalle. Mitäs siihen sanotte, Clifton?"
"Hänen ylhäisyytensä näyttää kalpealta."
"Pitäkää vaunut varalla, me lähdemme Clapham Junctionin asemalta. Thomas voi käydä hakemassa sinulle vaatteita. Tai on parempi, että minä soitan äidillesi, että hän lähettää meille auton, vaikka minä en pidäkään noista laitoksista. Junassa on hyvin kuuma. Järjestäkää matkatavarat, Clifton, olkaa hyvä."
Tätä suunnitelmaa vastaan Miltounilla ei ollut mitään muistuttamista. Ja koko matkan hän oli vaipuneena välinpitämättömyyteen ja väsymykseen, mikä lady Casterleystä näytti mitä suurimmassa määrässä pahaenteiseltä. Sillä väsymys oli hänestä outo ja anteeksiantamaton tila. Tuo pieni arvokas nainen — aristokraattisen periaatteen säiliö — oli selkärankaansa myöten keinotekoisen energian läpitunkema, tuon valppaan tarmokkuuden, jota niiden, joilla ei ole yhteiskunnassa mitään toivottavaa, täytyy kehitellä itsessään, etteivät kehnontuisi ja olisi pakotettuja taas toivomaan. Rehellisesti sanoen hän ei jaksanut sietää sitä, että jokin vieras vaikutus oli päässyt vallalle hänen tyttärensä pojassa, sillä hän tiesi syyn hänen tilaansa ja oli kärsimätön sellaisen uskostaluopumisen johdosta. Jos hän olisi ollut joku muu hänen lapsenlapsistaan, niin hän ei olisi empinyt, mutta Miltounissa oli jotakin, joka pidätti lady Casterleytäkin, ja vain kerran koko neljän tunnin matkalla hän yritti katkaista hänen äänettömyyttään. Hän teki sen omalta kannaltaan katsoen hyvin pehmeällä tavalla — sillä olihan Miltoun hänen sydämensä ylpeyden ja kaikkien toiveiden varsinainen esine! Pistäen ohuen, pienen, terävän kätensä hänen käsivartensa alle hän sanoi tyynesti:
"Rakkaani, älä haudo sitä. Siitä ei tule koskaan mitään."
Mutta Miltoun poisti hänen kätensä hienosti ja laski sen takaisin pölyiselle vaipalle vastaamatta mitään tai näyttämättä muutakaan merkkiä siitä, että oli kuullut.
Syvästi loukkaantuneena lady Casterley puristi yhteen kuihtuneet huulensa ja sanoi terävästi:
"Hitaammin, Frith, olkaa hyvä!"
Loikoessaan samana iltapäivänä takkuisen tamariskipensasaidan alla Miltoun ilmaisi, joskin vain vähän, sielunsa hätää Barbaralle. Hän ei olisi koskaan tehnyt sitä, jollei heidän välillään olisi sattunut tuota odottamatonta yöllistä paljastusta Monklandissa, ja tuskinpa edes nytkään, jollei hän olisi tuntenut tässä sisaressaan sitä elämän lämpöä, jota hän itse kaipasi. Rakkauden asioissa Barbara oli heistä kahdesta vanhempi. Sillä useimmille naisille ominaisen ja hellän sydämentuntemuksensa ohella hänessä oli perittyä maailmannaisellisuutta, mitä saattoikin odottaa lordi ja lady Valleysin tyttäreltä. Jos hän ei ollutkaan selvillä omien mielenliikutustensa tilasta, niin se ei ollut kuten Miltounilla sydämen ja aistien tähden, vaan hänen henkensä ja uteliaisuuden vuoksi, jotka Courtier oli herättänyt ja saanut hieman räpyttelemään siipiään. Hän tuskitteli Miltounin tukalan aseman johdosta, häntä loukkasi myöskin ajatus, että mrs Noel nääntyi yksinäisenä huvilassaan. Agathan kaltainen hyvä ja vakava sisar oli saanut Barbaran omistamaan kapinallisia käsityksiä moraalista ja vieroittanut hänet kokonaan uskonnosta. Ja niin hänestä tuntui, että jos nuo kaksi eivät voineet olla onnellisia erillään, niin he saattoivat sitä olla yhdessä kaiken sen ilon nimessä, mitä oli maailmassa!
Sillä aikaa kuin hänen veljensä loikoi ja katseli taivasta tamariskien alla, hän koetti miettiä, miten olisi lohduttanut häntä, tietäen, ettei vähimmässäkään määrässä ymmärtänyt hänen ajatustapaansa. Kedoilla heidän takanaan kiurut visertelivät tuleentumattoman viljan ylistykseksi, merenrannassa näkyi kaikkia värejä, eloisan vihreästä aina tatinpunaiseen saakka, ja kaukana ulapan reunalla pienet kumarat haamut keräsivät merikuminaa. Ilma tuoksui suloiselta tuossa tamariskien varjossa, ja sanomaton rauha vallitsi. Ja auringonsäteitten hyväilemänä Barbara ei voinut olla käymättä kärsimättömäksi kärsimysten johdosta, jotka olisi voitu poistaa toimimalla. Lopulta hän uskalsi:
"Elämä on lyhyt, Eusty!"
Miltounin eleetön vastaus sai hänet säpsähtämään.
"Minä siunaan sinua, jos saat minut siitä vakuutetuksi, Babs. Jos noiden leivojen liverrys ei merkitse mitään, jos tuo sininen ulappa on meidän mielikuvituksemme rämettä, jos me mitättömästä ryömimme mitättömyyttä kohden, jos meidän elämässämme ei ole mitään päämäärää, niin Jumalan nimessä, saata minut siitä vakuutetuksi."
Johdettuna äkisti syvemmälle kuin käsitti, Barbara saattoi vain ojentaa kätensä ja sanoa: "Oh! Älä ota asioita niin ankaralta kannalta!"
"Koska sinun sanojesi mukaan elämä on lyhyt", mutisi Miltoun omalla hymyllään, "niin älä turmele sitä säälintunteella! Entisaikaan me jouduimme Toweriin vakaumustemme vuoksi. Me voimme sietää hieman yksityistä ahdistusta, niin ainakin toivon, tai olemmeko me sitten niin kokonaan muuttuneet?"
Hänen äänensä sävy vaikutti valtavasti Barbaraan, joka vastasi terävästi:
"Mitä meidäntäytyykestää, meidän täytyy, luulen. Mutta miksi pitäisi meidän itseaiheuttaaitsellemme kärsimyksiä? Sitä minä en voi kestää!"
"Oh! Syvää viisautta!"
Barbara punastui.
"Minä rakastan elämää!" hän sanoi.
Ilta-auringon kaleerilaivat purjehtivat jo leveänä, kultaisena laivueena rannikkoa kohden, missä pienet, synkät, kumartuneet olennot eivät olleet vielä lopettaneet työtään, ja leivoset lauloivat tuleentumattoman viljan yläpuolella — kun Harbinger, nelistäen hietikkoa pitkin Whitewaterista Sea Houseen, saapui tuon äänettömän, kotia kohti kulkevan parin luokse.
Ei olisi oikein sanoa tästä nuoresta miehestä, että hän kernaasti teki diagnoosin henkisestä ilmakehästä, mutta tätä ei ole suinkaan luettava hänen viakseen, koska hänen kehdostaan lähtien kaikki olivat päättäneet yksissä neuvoin pitää aina hänen ympäristönsä henkistä ilmapuntaria vieläpä varjossakin hyvin korkealla. Ja se seikka, että hänen oma henkinen lämpömittarinsa oli nyt kohonnut niin korkealle, että uhkasi halkaista koko lasin, sai hänet sitäkin huonommaksi huomaamaan, mitä muissa ihmisissä tapahtui. Kuitenkin hän huomasi, että Barbara näytti kalpealta ja — kuten hänestä näytti — suloisemmalta kuin koskaan ennen. Hänen vanhemman veljensä seurassa Harbinger tunsi itsensä aina jotenkuten levottomaksi. Hän ei voinut oikein halveksia hänen omassa säädyssään ilmenevää itsepintaisuutta, mutta hän ei voinut paremmin kuin muutkaan tunkeutua Miltounin yleisiä totuuksia kohtaan osoittaman ivallisen, ohuestikätketyn halveksunnan läpi. Pitäen hyvää luuloa itsestään — kuten kauniit miehet yleensä, joiden kohtalo on sellainen, että tämä luulo ei voi koskaan tai lähes koskaan vakavasti horjua — hän ei suvainnut sitä, että häntä hiemankaan olisi halveksittu. Hän tunsi sentähden sanomatonta helpotusta, kun Miltoun, sanoen tarvitsevansa jotakin aikakauskirjaa, läksi harppaamaan kaupunkia kohden.
Harbingerille yhtä hyvin kuin Miltounille ja Barbarallekin viime yö oli ollut katkera ja levoton. Tuon kalpean, notkean olennon näkeminen, olennon, jonka suu oli ollut raollaan ja joka oli pyörinyt eteenpäin Courtierin käsissä, oli kiintynyt hänen näkemykseensä noista tanssiaisista lähtien. Viime tanssinsa aikana hänen kanssaan Harbinger oli ollut melkein julman äänetön, saattaen vain äärimmäisillä ponnistuksilla pidättäytyä viittaamasta tuohon "rehentelevään, punatukkaiseen veitikkaan", miksi hän salaa nimitti tuota menetettyjen asiain puoltajaa. Itse asiassa hänen silloiset ja senjälkeiset mielenliikutuksensa olivat olleet jonkinlaisena paljastuksena, tai olisivat voineet olla, jos hän olisi voinut katsoa niitä syrjästä käsin. On totta, että hän oli seuraavana päivänä liikkunut, kuten tavallista, kylmänä ja ujostelemattomana, koska ei tietenkään halunnut antaa ihmisten mitään nähdä, mutta hänessä oli sellaista kaipuun ja mustasukkaisuuden kipua ja raivoa, että häntä täytyi tosiaan sääliä. Hänen kaltaisensa suuret ja rajut tyypit säilyttävät kaikkein viimeisimpinä sielunsa rauhan. Kulkiessaan kotiin tanssiaisista hän päätti seurata häntä merenrantaan, minne Barbara oli pahansuovasti sanonut lähtevänsä. Toisen melkein unettoman yön jälkeen hän ei voinut enää epäröidä. Hänen täytyi saada tavata hänet! Sitäpaitsi saattoihan hän rankaisematta mennä omalle maatilalleen. Hän ei välittänyt siitä, vaikkapa se olisi herättänyt huomiotakin. Herättänyt huomiota! Mitä enemmän, sitä parempi! Hänessä alkoi herätä miehellisen päättäväisyyden ilkeä itsepäisyys. Barbara ei saanut päästä hänen käsistään!
Mutta nyt kun hän käveli hänen rinnallaan, niin kaikki hänen päättäväisyytensä ja varmuutensa oli muuttunut hämmentyneeksi nöyryydeksi. Hän marssi hevosensa rinnalla alla päin, tuntien tuskaa sen johdosta, että oli niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana, ollen vihoissaan oman äänettömyytensä ja saamattomuutensa johdosta, melkeinpä vihainen Barbaran rakastettavuudenkin ja sen kivun vuoksi, minkä se aiheutti hänelle. Kun he saapuivat kotiin ja Barbara jätti hänet tallin eteen sanoen menevänsä poimimaan kukkia, niin hän tempoi suitsista ja noitui sitä, että hevonen hidasteli talliin mennessään. Häntä peloitti ajatus, että Barbara olisi ennättänyt lähteä ennen hänen tuloaan puutarhaan, ja kuitenkin hän puoliksi pelkäsi sitäkin, että olisi löytänyt hänet sieltä. Mutta Barbara oli edelleenkin poimimassa hajuneilikoita huvimajan aidan vieressä, joka vei ansareihin päin. Ja kun Barbara nousi keräämästä noita kukkia, niin ennenkuin hän, Harbinger, tiesi sitä itsekään, hän oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ja, pitäen häntä ikäänkuin pihdeissä, suuteli säälimättömästi.
Barbara ei vastustanut ollenkaan, hänen pehmeät poskensa, vieläpä hänen passiiviset huulensakin kävivät kuumemmiksi ja kuumemmiksi; mutta äkkiä Harbinger perääntyi, sydän seisahtuneena väkivaltaisen uskalluksensa johdosta. Mitä oli hän tehnyt? Hän näki hänen, Barbaran, nojaavan melkein kätkettynä leikatun lehvistön sisään ja kuuli hänen sanovan hienon ilkkuisesti: "Kas niin!"
Harbinger olisi syöksynyt hänen jalkainsa juureen pyytämään anteeksi, mutta arveli jonkun tulevan. Hän mutisi käheästi: "Hyvä Jumala, miten mieletön minä olin!" ja seisoi hehkuen juron epätietoisena rohkeuden ja pelon välimailla. Sitten hän kuuli Barbaran sanovan rauhallisesti:
"Niin, sitä te olitte — melkein."
Nähdessään Barbaran vievän käden huulilleen, aivan kuin ne olisi olleet haavoittuneet, hän mutisi katkonaisesti:
"Antakaa minulle anteeksi, Babs!"
Seurasi minuutin hiljaisuus, jonka kestäessä Harbinger seisoi, uskaltamatta katsahtaa häneen, mielenliikutustensa näännyttämänä. Sitten hän kuuli hämmästyksekseen hänen sanovan:
"En pannut sitä pahakseni — tällä kertaa!"
Harbinger katsahti ylös. Miten saattoi Barbara rakastaa häntä ja puhua noin kylmästi! Miten saattoi hän olla panematta pahakseen, jos hän ei rakastanut häntä! Barbara vei käden kasvoilleen, kaulalleen ja tukkaansa, korjaillen sitä epäjärjestystä, minkä suuteleminen oli aiheuttanut.
"Lähdemmekö nyt sisään?" sanoi Barbara.
Harbinger astui askeleen eteenpäin.
"Minä rakastan teitä niin", hän sanoi, "minä jätän elämäni teidän käsiinne, ja te saatte tehdä sille mitä tahdotte."
Näiden sanojen johdosta, joiden oikeasta merkityksestä hän tiesi hyvin vähän, hän näki Barbaran hymyilevän.
"Jos minä sallin teidän tulla kolmen yardin päähän, niin käyttäydyttekö kiltisti?"
Harbinger kumarsi, ja äänettömästi he kävelivät taloa kohden.
Illallinen oli outo ja epämukava. Mutta sen komedia näyteltiin niin hienosti, että Miltoun ja lordi Dennis eivät sitä huomanneet, vaikka lady Casterleylle se oli läpinäkyvä. Sillä, kun Harbinger oli lähtenyt ratsastamaan takaisin hietikkoa pitkin, hän otti kynttilän ja pyysi Barbaraa tulemaan mukaansa. Vietyään sitten tyttärentyttärensä siihen osastoon, joka oli aina varattuna hänelle ja erikoisesti kalustettu häntä varten melkein ilman mitään huonekaluja, hän istuutui vastapäätä tuota hoikkaa, nuorta, voimakasta olentoa, ikäänkuin olisi tahtonut toimittaa täyden tarkastuksen, ja sanoi:
"Niin,sinäalat tulla järkiisi, sittenkin. Suutele minua!"
Kumartuessaan suorittamaan tätä seremoniaa Barbara näki kyyneleen vierivän pitkin hänen hienopiirteistä nenäänsä. Tietäen, että sen huomaaminen olisi ollut liian peloittavaa, hän nousi ja meni ikkunan luo. Siellä, tuijottaen ulos synkkien ketojen ja pimeän meren yli, minkä reunaa pitkin Harbinger ratsasti kotiinsa, hän nosti käden huulilleen ja ajatteli sadanteenkin kertaan:
"Niin, sellaistako se sitten onkin!"