Kolme päivää ensimmäisten ja samalla, kuten hän itselleen lupasi, viimeisten hienostotanssiensa jälkeen Courtier sai Audrey Noelilta kirjeen, mikä ilmoitti hänen jättäneen Monklandin ja muuttaneen Thamesin rannalle, lähelle Westminsteriä.
Kun Courtier meni sinne samana heinäkuun päivänä, niin parlamenttitalo hohti auringon paisteessa, mikä lämmitti sen viisaista päätöksistä virtaavan, vakavan ilman. Courtier kulki ohi epäilevin mielin. Noiden tornien läheisyydessä hänen tunteensa olivat aina sekavia. Hänessä ei ollut siinä määrin runoilijaa, ettei olisi nähnyt niissä mitään muuta kuin muutamia taivasta vastaan piirtyviä viivoja, mutta hänessä oli tarpeeksi runoilijaa saamaan hänet potkimaan jotakin, ja tässä mielentilassa hän kääntyi kulkemaan jokivartta pitkin.
Mrs Noel ei ollut kotona, mutta kun palvelija ilmoitti hänen heti saapuvan, niin Courtier istuutui odottamaan. Audreyn huoneistosta, mikä oli ensi kerroksessa, nähtiin yli virran, ja se oli ilmeisesti vuokrattu kalustettuna, sillä siellä nähtiin selviä merkkejä eri makusuuntien välisestä taistelusta, missä Edward VII:n aikainen oli voittanut Victorian aikaisen ja täyttänyt huoneet varhais-yrjöläisillä jätteillä. Courtier istuutui ainoalle, varmalle voitonmerkille, hyvin mukavalle ja uudelle, ruusunpunaiselle, ikkunakomerossa olevalle istuimelle, ja tyytyi vanhan sotilaan helppoudella olemaan tekemättä mitään.
Tuota hyvin suloista, tummatukkaista tyttöä kohtaan hän oli kerran tuntenut suojelevaa tunnetta. Nyt hänessä yhtyi siihen ei vain lämminsydämisen miehen ritarillinen sääli pulassa olevaa naista kohtaan, vaan myöskin sellaisen miehen kärsimättömyys, joka, ollen luonteenlaadultaan kykenemätön tuntemaan itseään sorretuksi, nousi kapinaan kaikkea muihin kohdistuvaa tyranniutta vastaan.
Noiden harmaiden tornien näkeminen, joiden alla Miltoun ja hänen isänsä istuivat, kiusasi häntä nyt syvästi; ne olivat hänestä auktoriteetin vertauskuvia, auktoriteetin — joka oli hänen kuolemattoman haltiattarensa, tuon suloisen, voittamattoman vapauden menetetyn asian vihollinen. Mutta tällä haavaa joki, joka tulvanaan toi tullessaan vapaata vettä, joka oli huuhdellut kaikkia rantoja, kosketellut kaikkia hietikoita ja nähnyt kaikkien kuolevaisten tähtien nousun ja laskun, oli siinä määrin rauhoittanut häntä äänettömällä vapauden hymnillään, että Audrey Noel tapasi hänet syvästä unesta tullessaan sisään kädet täynnä kukkia.
Laskien kukat äänettömästi käsistään hän jäi odottamaan Courtierin heräämistä. Noilla verevillä kasvoilla punertavine viiksineen, ulkonevine leukoineen, v:n muotoisine kulmakarvoineen, oli unessakin iloinen uhka. Ja tuskin kellään koko Lontoossa oli niin kokonaan toisenlaiset kasvot kuin tällä tummalla, pehmeätukkaisella naisella, joka hentona, passiivisena, ilonsekaisella pelolla katseli sitä ainoata henkilöä koko maailmassa, jolta saattoi kuulla jotakin Miltounista menettämättä itsekunnioitustaan. Hän heräsi lopultakin ja ilmaisematta mitään hämmennystä sanoi:
"Se oli niin teidän tapaistanne, ettette herättänyt minua."
He istuivat kauan puhellen, virran varrella tapahtuvan liikkeen nukuttavasti säestäessä heidän ääniään ja kukkien nukuttavasti täyttäessä huoneen tuoksullaan. Kun Courtier läksi, niin hänen sydämensä oli herkkänä. Mrs Noel ei ollut puhunut itsestään ollenkaan, vaan melkein koko ajan Barbarasta, ylistäen hänen kauneuttaan ja ylevää henkeään, kalveten kerran tai kahdesti, nauttien ilmeisestikin salaisella ahneudella kaikista Miltouniin sattuvista viittauksista. Selvästi näkyi, että hänen tunteensa eivät olleet muuttuneet, vaikka hän ei tahtonut sitä osoittaakaan! Courtierin sääli häntä kohtaan muuttui melkein rajuksi.
Tässä mielentilassa, mihin sekoittui vielä paljon muutakin, hän pukeutui juhlatakkiin ja läksi Valleys Houseen, sesongin viimeiseen juhlaan, mikä pakostakin näin myöhään heinäkuussa oli luonteeltaan poliittinen.
Noustessaan leveitä ja hohtavia portaita, mitkä niin usein olivat pilkanneet pikku Ann'in laskutaitoa, hänen mieleensä muistui lastenkamarinaikainen taulu, mille oli annettu nimeksi "Taivaaseen johtavat askeleet". Näiden portaiden yläpäässä hän tapasi Harbingerin, joka oli tuttavien ympäröimänä, ja nyökäytti hänelle lyhyesti päätään. Tuon nuoren miehen sievät kasvot ja muhkea vartalo näyttivät Courtierin karsaissa silmissä menestyksellisemmiltä ja miellyttävämmiltä kuin koskaan ennen, niin että hän sivuutti hänet ivallisesti ja johti askeleensa lady Valleystä kohden, jonka hän näki kenraalin tavoin seisovan pienellä, avonaisella paikalla, missä jatkuva ihmisvirta kulki sinne ja tänne tähden säteiden tavoin. Lady Valleys näytti olevan parhaimmalla tuulellaan, sopien niin hyvin kirkkaaksi kiilloitettuihin paikkoihin, ja hän tervehti Courtieria erittäin sydämellisellä äänensävyllä, mihin sisältyi suopeuden ohella sellaista kohtaan, jota täytyi pitää outona lintuna, tietty diplomaattinen ominaisuus, yhtyneenä haluun ikäänkuin "varoittaa häntä" ja pelkoon tulla sanoneeksi jotakin, mikä saattoi kiihdyttää ja tehdä Courtierin vielä vaarallisemmaksi. Hän sanoi kuulleensa, että Courtier lähtisi Persiaan, ja toivoi, että tämä ei saattaisi siellä asioita vielä sotkuisemmiksi, ja sanottuaan: "Hyvin tehty, että tulitte!" hän asettui entiseen asentoonsa.
Huomattuaan keskustelun loppuneeksi Courtier seisoi selkä seinää vasten ja odotti. Näin eristettynä hän näytti yksinäiseltä käeltä, joka tarkasti naakkaparven kiertoliikettä. Niiden liikkeet näyttivät hieman tarkoituksettomilta sellaisen mielestä, joka oli niin erillään Westminsterin fetisheistä ja tunnussanoista. Hän kuuli heidän keskustelevan Miltounin puheen johdosta, jonka oikea merkitys vasta nyt näyttiin oivallettavan. Hänen korviinsa kuuluivat sanat "doktrinääri", "äärimmäinen", "uusi voima". Ihmiset olivat ilmeisestikin ymmällä, hämillään ja pahoillaan — ikäänkuin jokin tähän asti vähäpätöinen tähti olisi äkkiä ilmennyt tähtisikermien joukkoon.
Etsien katseellaan Barbaraa tästä joukosta Courtier oli koko ajan levoton ja häpeissään. Miksi hän oli tullut tänne niin outojen ihmisten sekaan vain saadakseen nähdä hänet! Miksi hän ikävöi ollenkaan tätä tyttöä tietäessään, ettei voinut viikkoakaan sietää sitä ilmapiiriä, missä tämä tyttö eli, ja että Barbara perin huonosti soveltui sellaiseen ilmapiiriin, minkä hän, Courtier, olisi voinut tarjota hänelle, puhumattakaan siitä epätodenmukaisuudesta, että olisi saattanut saada itseään puolta nuoremman henkilön hermot väräjämään!
Ääni hänen takanaan sanoi: "Mr Courtier!"
Hän kääntyi ja näki Barbaran.
"Minä haluaisin puhella kanssanne eräästä vakavasta asiasta.Tahdotteko tulla taulukokoelmaan?"
Kun he viimein olivat hyvin lähellä erästä Caradocien kuvaryhmää ja saattoivat ikäänkuin leikata itsensä eroon tuosta tungoksesta yksityistä keskustelua varten, niin Barbara alkoi:
"Miltoun on niin hirveän onneton. En tiedä, mitä hänelle tehdä. Hän saattaa itsensä kipeäksi."
Ja hän katsoi äkisti Courtieriin, josta hän sillä hetkellä näytti hyvin nuorelta ja liikuttavalta. Barbaran silmissä oli, kuten lapsen silmissä, uskovan hehku, ikäänkuin hän olisi tahtonut Courtierin avulla häätää tuon pulan, kertoa hänelle ei ainoastaan Miltounin hädästä, vaan koko elämästä, sen tarkoituksesta ja sen onnen salaisuudesta. Courtier sanoi sitten kohteliaasti:
"Mitä minä voin tehdä? Mrs Noel on kaupungissa. Mutta siitä ei ole mitään apua, jollei — —". Tietämättä miten lopettaa, hän vaikeni.
"Toivoisin olevani Miltoun", mutisi Barbara.
Näiden näppärien sanojen johdosta Courtierin oli hyvin vaikeata olla tarttumatta hänen käsiinsä. Tämä kapinallinen välähdys Barbarassa oli saanut hänen verensä kiertämään nopeammin. Mutta tuo tyttö näytti aavistaneen, mitä hänen sisässään liikkui, sillä hänen seuraavat sanansa olivat viileitä.
"Ei ole hyvä, vaan suorastaan tyhmää, että minä kiusaan teitä."
"Teidän on mahdotonta kiusata minua."
Barbaran katse siirtyi äkisti hänen sormikkaistaan suoraanCourtieriin.
"Matkustatteko tosiaankin Persiaan?"
"Kyllä."
"Mutta minä en tahtoisi teidän lähtevän, en ainakaan vielä!" Ja kääntyen äkisti hän jätti hänet.
Oudon hämillään Courtier seisoi liikkumattomana tarkastaen Caradocien kuvaryhmän vakavata tuijotusta.
Eräs ääni sanoi:
"Mainio maalaus, eikö totta?"
Lordi Harbinger oli hänen takanaan. Ja hänen mieleensä muistuivat vielä kerran lady Casterleyn sanat, hänen mieleensä muistuivat nuo kaksi olentoa, jotka hän näki äänestäjäjoukon yläpuolella olevalla parvekkeella käsitysten, ja koko hänen mustasukkaisuutensa tätä sievännäköistä nuorta kolossia kohtaan, hänen vihansa sellaista kohtaan, jonka hän saattoi ikäänkuin vainuta aina taistelevan voittajan puolella, ja hänen tietoisuutensa siitä, miten menetetty hänen asiansa oli, hänen epäilynsä siitä, saattoiko sitä rehellisesti pitää ollenkaan minään asiana, leimahti hänessä leikkiin, niin että hänen vastauksensa jäi vain tuijotukseksi. Harbingerin kasvoille oli ilmestynyt myöskin jäykkä, väkivaltainen ilme, mikä tuli vähitellen näkyviin.
"Minä sanoin: 'Mainio, eikö totta?' Mr Courtier."
"Kyllä minä sen kuulin."
"Ja mitä te suvaitsitte vastata?"
"En mitään."
"Te käyttäydytte niin kohteliaasti kuin teiltä sopii odottaakin."
Kylmän ylenkatseellisesti Courtier vastasi: "Jos tahdotte sanoa jotakin sellaista, niin valitkaa paikka, missä minä voin vastata teille", ja kääntyi äkisti kantapäillään.
Mutta mennessään ulos kadulle hän kiristeli hampaitaan.
Hyde Parkissa ruoho oli kuivunut ja kasteeton taivaan alla, jonka tähdet olivat kuumuuden ja tomusumun peitossa. Koskaan ei Courtier ollut niin kiihkeästi kaivannut taivaan lohdutusta — tuota siunattua mitättömyyden tunnetta yön synkän kauneuden edessä, joka, estäen kaiken alhaisen raivon ja nälän, saattaa ihmiset osallisiksi omasta ylevyydestään ja kohottaa heidät suuruuden tuntoon.
Kello kävi viidettä seuraavana päivänä, kun Barbara läksi Valleys Housesta jalan. Puettuna vaaleaan säämiskätakkiin hän veti kaikkien huomion puoleensa. Noustuaan pian autoon hän ajoi Templeen, pysähtyi Strandin puoleiselle sisäänkäytävälle ja kulki kapean pihamaan poikki lainkäytön keskukseen. Oikeudenpalvelijat riensivät istuinhuoneistaan ja osastoistaan, matkalla teelle, krikettikentälle tai puistoon — nuoret virkamiehet, joita ei sitonut vielä maineen tai palkkioiden lumous. Ohimennessään jokainen loi katseen Barbaraan, sormet syyhyten halusta nostaa lakkiaan hänelle. Vietettyään päivänsä oikeustapausten tarkastamisessa ja asianajotyössä, koetettuaan vähintään kuusi tuntia keksiä, mitä mahdollisuuksia A:lla oli voittaa asiansa tai B:llä estää hänet siitä, heidän oli vaikea tuntea muuta tätä tyyntä näkyä kohtaan, mikä oli kultaisen, hoikan, vaeltavan puun kaltainen. Kun hän kysyi yhdeltä heistä tietä Miltounin luokse, niin tämä kulki hänen edellään aran juhlallisesti, ja kun Barbara oli hävinnyt tomuisiin portaisiin, niin hän jäi odottamaan, toivoen että Barbara ei olisi tavannut etsimäänsä henkilöä, vaan olisi ollut pakotettu palaamaan ja kysymään häneltä tietä takaisin. Mutta Barbara ei palannutkaan, ja hän meni surren tiehensä sisimpäänsä myöten liikutettuna.
Kun kukaan ei vastannut hänen koputukseensa ja kun ovi antoi perään, Barbara vaelsi kirjurien, keittiöksi muutetun tyyssijan eteisen läpi arkihuoneeseen. Se oli tyhjä. Hän ei ollut koskaan ennen ollut Miltounin huoneissa ja vilkui uteliaasti ympärilleen. Kun Miltoun ei harjoittanut asianajoa, niin hänen huoneestaan puuttuivat siihen kuuluvat välineet. Siinä oli vain kulunut matto, muutamia vanhoja tuoleja ja kirjoja maasta kattoon asti. Ikkunain välisellä seinällä oli hyvin suuri Englannin kartta, missä oli kaikkialla merkkejä ja ristejä. Tämän kartan edessä oli suuri pöytä, jolle oli läjättynä kirjoituspaperia, joissa näkyi Miltounin sievää ja kärkevää kirjoitusta. Barbara tutki niitä vetäen otsansa ryppyyn. Hän tiesi veljensä kirjoittavan kirjaa maakysymyksestä, mutta hän ei ollut aavistanut, että kirjantekemisessä tarvittaisiin niin paljon kirjoittamista. Toisella pöydällä oli myöskin paperia ja Blue Bookeja, hajallaan, sekä Aiskhyloksen ja Danten pronssiset rintakuvat. "Mikä epämukava paikka!" hän ajatteli. Huoneessa oli tosiaankin sellainen ilmakehä, sellainen henki, joka masensi häntä hirveästi. Nähdessään muutamia kukkia alhaalla pihalla hän sai halun mennä niiden luokse. Sitten hän kuuli takanaan jonkin äänen puhuvan. Mutta huoneessa ei ollut ketään, ja tuon katkonaisen yksinpuhelun vaikutus oli niin kammottava, että hän peräytyi ovea kohden. Tuo ääni, mikä tuntui siltä, kuin kaksi eri henkilöä olisi puhunut samalla äänellä, kävi kuuluvammaksi, ja tahtomattaan hän loi katseensa rintakuviin. Nämä näyttivät aivan moitteettomilta. Vaikka tuo ääni oli kuulunut takaapäin, kun hän oli ikkunan luona, niin se kuului taasen takaapäin, kun hän oli ovella, ja äkisti hän huomasi sen tulevan kirjakaapista, mikä oli keskellä seinää. Barbaralla oli isänsä hermot, ja mentyään kirjakaapin luokse hän huomasi, että se oli kiinnitetty oveen, minkä se kokonaan peitti. Hän veti sitä luokseen ja meni ovesta sisään. Keskellä epäjärjestyksellistä sänkykamaria Miltoun oli hajasäärin, päällään vain paita ja polvihousut. Hänen jalkansa olivat paljaat ja hänen hiuksensa hikipisaroissa. Hänen synkkä katseensa kouristi Barbaran sydäntä. Barbara astui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä. Tämä oli polttavan kuuma, mutta hänen ilmestymisensä näytti jäädyttäneen Miltounin silmät ja kielen. Barbaraa peloitti hirveästi tuo vastakohta, mikä oli tuon jäätävän hiljaisuuden ja hänen polttavan kätensä välillä. Hän ei voinut ajatella mitään, kohotti vain toisen kätensä hänen otsalleen, mikä oli myöskin polttavan kuuma!
"Mikä on saanut sinut tulemaan tänne?" sanoi Miltoun.
Barbara saattoi vain mutista:
"Oh, Eusty! Oletko sinä sairas?"
Miltoun tarttui hänen ranteeseensa.
"Kaikki hyvin, minä olen vain tehnyt liiaksi työtä ja saanut pienen kuumeen."
"Niin, minä huomaan", mutisi Barbara. "Sinun pitäisi olla vuoteessa.Tule kotiin minun kanssani."
Miltoun hymyili. "Tässä ei auta puoskaroiminen."
Hänen hymynsä ja hänen äänensä sävy sai Barbaran vavahtamaan.
Mutta Miltoun likisti vielä lujemmin hänen ranteitaan.
"Hyvä Babsini, sinä teet niin kuin minä tahdon. Mene kotiin, pidä kielesi kurissa ja anna minun palaa loppuun rauhassa."
Barbara kesti tuon kipeän puristuksen arastelematta. Hän oli saanut takaisin kylmyytensä.
"Sinuntäytyytulla! Sinulla ei ole täällä mitään, ei edes kylmää vettä."
"Jumalani! Ohra-juomaa!" Näissä sanoissa oli enemmän ivaa kuin kokonaisessa palopuheessa aineellisen hyvinvoinnin evankeliumia vastaan. Tuntiessaan sen koskevan itseensä Barbara sulki silmänsä. Mutta Miltoun oli irroittanut hänen ranteensa ja alkanut kävellä edestakaisin lattialla. Äkkiä hän pysähtyi:
"'The stars, sun, moon all shrink away,A desert vast, without a bound,And nothing left to eat or drink,And a dark desert all around.'"
[Tähdet, aurinko, kuu, kaikki haihtuvat,laaja erämaa, ilman rajaa,ei mitään syötävää tai juotavaa jäljellä,ja synkkä erämaa kaikkialla ympärillä.]
"Sinun pitäisi lukea Blakea, Audrey."
Barbara kääntyi äkisti ja poistui pelästyneenä. Hän kulki arkihuoneen ja käytävän läpi portaille. Miltoun oli sairas — hän houri! Hänen suontensa kuume näytti tunkeutuneen hänen kynsiensä välityksellä Barbarankin suoniin. Hänen kasvojaan poltti, hän ajatteli sekavasti ja hengitti epätasaisesti. Hän oli arka ja samalla kertaa hirveän surullinen, ja kaiken lisäksi hänessä heräsi Harbingerin suudelman myrkyllinen muisto.
Hän riensi alas portaita, kääntyi vaistomaisesti kulkemaan alamäkeä ja joutui Thamesin rannalle. Ja äkisti, luontaisen nopean päättäväisyytensä avulla hän huusi ajurin ja ajoi lähimmälle puhelinasemalle.
Audrey Noelin kaltaiselle naiselle, joka oli syntynyt toisen vastakuvaksi ja täydennykseksi ja jonka hommat ja ponnistukset erosivat hänen luonteensa mukaisesti kaikesta itsepäisestä ja uupumattomasta oman tarkoitusperän tavoittelemisesta, hänen vapaaehtoinen asuinpaikanmuuttonsa oli vakava asia.
Erotettuna kukistaan, lehmuksensa ystävällisistä huokauksesta ja farmarien tarpeista, erotettuna pienen kotinsa toimeliaasta yksitoikkoisuudesta, mikä on yksinäisen naisen tuki ja lohdutus, hän oli suorastaan hukassa. Vieläpä musiikinkin harrastus näytti olevan hänelle mahdotonta. Hän ei ollut koskaan elänyt Lontoossa, niin että hän ei voinut turvautua vanhoihin tottumuksiin ja tapoihin, vaan oli pakotettu tekemään itselleen omat ja uudet — mutta siihen tarvittiin vähintään tuntosarvet, millä voitiin kurkottaa ja tarttua asioihin, mutta siihen hän ei pystynyt. Kun hän oli taistellut Edward VII:n makusuuntaa vastaan ja pannut käyntiin yksinkertaisen ruokajärjestyksensä, niin hän oli yhtä avuton kuin konsanaan vankilasta päässyt pahantekijä. Hänellä ei ollut edes sitä tukea, mikä tulee välttämättömyydestä kätkeä tunteensa pelosta, että häiritsee muita. Hän oli istutettuna sinne kaipuineen ja suruineen, eikä ollut olemassa ketään eikä mitään, mikä olisi saanut hänet niistä irroitetuksi. Hankittuaan tahallaan itselleen tämän asunnon hän koetti parhaansa mukaan sopeutua siihen, tuntien sen joka tapauksessa siedettävämmäksi kuin oleskelun Monklandissa, missä hän oli tehnyt tuon surullisen ja anteeksiantamattoman virheen — oli rakastunut.
Tämä sellaisen ihmisen puolelta sattunut loukkaus, joka tunsi itsensä kykeneväksi nauttimaan onnesta ja tuottamaan sitä toisille, oli saanut alkunsa — kuten tuo toinen surkea ja anteeksiantamaton loukkaus, hänen avioliittonsa — liiallisesta taipumuksesta uhrautua toisen hyväksi. Mutta vähän lohdutusta tuotti tieto siitä, että halu antaa ja vastaanottaa rakkautta oli kahdesti tehnyt hänestä — kuolleen naisen. Millaisia sitten olivatkin nuo kypsymättömät mielenliikutukset olleet, joiden vallassa hän kaksikymmenvuotiaana tyttönä oli suostunut ottamaan miehen, hänen tunteissaan Miltounia kohtaan ei ollut vain antautumista, vaan itsekieltäymyksen korkeampaa liekkiä. Hän halusi tehdä parhaansa hänen hyväkseen, eikä häntä edes lohduttanut tieto siitä, että hän oli uhrautunut hänen parhaakseen. Kaikki oli otettu hänen käsistään! Kuitenkaan hän ei ominaisella fatalismillaan kapinoinut. Jos olisi ollut säädettynä, että hänen olisi pitänyt viisikymmentä tai kuusikymmentä vuotta katua tomussa ja tuhassa ensimmäistä tyttönä tekemäänsä virhettä, niin kapina olisi yhtäkaikki ollut kaukana hänestä. Jos hän olisi kapinoinut, niin se ei olisi tapahtunut hengessä, vaan itse toiminnassa. Yleiset periaatteet eivät merkinneet hänelle mitään. Hän ei tuhlannut voimiaan miettiäkseen asemansa oikeutta tahi vääryyttä, hän vain koetti sulattaa sen aiheuttamat tosiasiat.
Hän vietti Courtierin käyntiä seuranneen päivän National Galleryssä, jonka katto kaikista Lontoon katoista yksinään näytti tarjoavan hänelle suojelustaan. Hän oli keksinyt erään italialaisen mestarin taulun, jonka aihe muistutti Miltounia, ja sen edessä hän istui hyvin kauan, vetäen lopulta erään vahtimestarin luuvaloisen tuijotuksen puoleensa. Tämän naisen hiljainen haamu, naisen, jolla oli soikeat kasvot ja vakava kauneus, herätti hänen uteliaisuutensa ja kiihdytti määrättyjä moraalisia arveluita. Mrs Noel odotti hänen mielestään epäilemättä rakastajaansa. Hän tiesi kokemuksesta, että mikään nainen ei ollut koskaan istunut minkään kuvan edessä niin kauan ilman syvempää syytä, ja hän piti silmänsä auki saadakseen nähdä, mikä tuo mahtoi olla. Hänelle tuotti sentähden melkein tuskaa, kun kiertomatkallaan tuli paikalle ja huomasi, että nämä olivat päässeet häneltä karkuun ja menneet pois yhdessä joutumatta hänen tarkastuksensa alaisiksi. Tuntien jalkansa väsyneiksi, sillä hän oli ollut koko päivän liikkeellä, hän istuutui siihen aukkoon, jonka mrs Noel oli jättänyt, ja huomasi vasten tahtoaan katselevansa tuota taulua. Hän ei välittänyt siitä, millä tavalla se oli maalattu, mutta hänkin sai tuosta taulusta sen omituisen vaikutuksen, että tuo herrasmies paloi sisältäpäin. Hän ei ollut kuitenkaan kauan istunut siinä, kun näki tuon naisen seisovan taulun vieressä ja tuon herrasmiehen huulten liikkuvan. Se näytti hänestä sääntöjenvastaiselta, ja hän nousi ja meni sitä kohden. Mutta kun hän teki sillä lailla, niin hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kun hän avasi ne äkisti, niin hän ei nähnyt enää tuota naista.
National Gallerystä Audrey meni A. B. C.-kahvilaan ja sieltä kotiinsa. Hänen asumuksensa edessä odotti auto, ja palvelustyttö ilmoitti hänelle, että lady Caradoc oli arkihuoneessa.
Barbara oli tosiaankin siellä, kasvoilla sellainen ilme, joka oli ominainen hänen isälleen kilpa-ajoissa, metsästysretkillä tai myrskyisissä ministeristön istunnoissa, ilme, joka oli sekä päättävä että terävä. Hän puhui heti kohta:
"Minä sain teidän osoitteenne mr Courtierilta. Minun veljeni on sairas. Minä pelkään, että se on aivokuumetta, ja luulen, että olisi parasta, jos te menisitte katsomaan häntä hänen huoneisiinsa Templessä. Aikaa ei pitäisi lainkaan tuhlata."
Audreystä tuntui, kuin huoneessa olisi kaikki pyörinyt; kuitenkin hänen aistinsa olivat erinomaisen terävät, niin että hän saattoi selvästi haistaa laskuvedenaikaisen joen mudan. Hän sanoi väristen:
"Oh! Minä menen, niin, minä menen heti kohta."
"Hän on aivan yksinään. Hän ei ole pyytänyt teitä tulemaan, mutta minä luulen, että tämä on ainoa keino. Hän luuli minua teiksi. Tehän sanoitte kerta olevanne hyvä sairaanhoitajatar."
"Kyllä."
Huone tuntui nyt kyllin kiinteältä, mutta hän oli kadottanut aistiensa yliluonnollisen herkkyyden ja tunsi olevansa hämillään. Hän kuuli Barbaran sanovan: "Minä voin viedä teidät autollani ovelle asti", ja mutisten: "Minä laitan itseni valmiiksi", hän meni makuuhuoneeseensa. Hetken aikaa hän oli niin huumaantuneena, ettei tehnyt mitään. Sitten hänet valtasi outo, pehmeä, melkein tuskallinen ilo, aivan kuin jokin uusi vaisto olisi syntynyt hänessä, ja nopeasti, ilman mitään hämmennystä tai hätiköimistä, hän alkoi panna tavaroitaan kokoon. Hän pani matkalaukkuun vaatetarpeensa, flanellia, pumpulia, eau de Colognea, lämminvesipullon, vedenkeittäjän, shaaleja, lämpömittarin ja kaikkia, mitä hänellä oli sellaista tarkoitusta varten. Puettuaan yksinkertaisen puvun päälleen hän tarttui matkalaukkuunsa ja palasi Barbaran luokse. He menivät yhdessä autoon. Kun se alkoi viedä häntä tuolle niin kauan kaipaamalleen ja niin hirveälle koetukselle, häntä alkoi uudestaan peloittaa, niin että hän vetäytyi hyvin kalpeana ja äänettömänä omaan nurkkaansa. Hän huomasi Barbaran sanovan ajurille: "Strandin kautta. Pysähtykää jonkun lintukauppiaan ovelle jäiden saantia varten!" Ja kun jäälaatikko oli saatu autoon, min hän kuuli hänen sanovan: "Minä tuon teille kaikkea, mitä tarvitsette — jos hän tosiaankin sairastuu."
Kun sitten auto pysähtyi ja avonainen käytävä oli hänen edessään, hän sai takaisin kaiken rohkeutensa.
Hän tunsi tytön lämpimän käden omassaan ja tarttunen matkalaukkuunsa ja jäälaatikkoon hän poistui ajoneuvoista ja riensi ylös portaita.
Lähdettyään Nettlefoldista Miltoun oli mennyt suoraan huoneisiinsa ja alkanut valmistaa maakysymystä käsittelevää kirjaansa. Hän teki työtä koko yön — mikä oli jo kolmas uneton yö, ja koko seuraavan päivän. Illalla, tuntien jotakin outoa päässään, hän meni ulos ja käveli edestakaisin Thamesin rannalla. Sitten, peläten mennä vuoteeseen, missä olisi joutunut kenties makaamaan unettomana, hän istuutui nojatuoliinsa. Vaivuttuaan siinä uneen hän näki peloittavia unia ja heräsi virkistymättömänä. Kylvettyään hän joi kahvia ja pakotti itsensä uudestaan työhön. Keskellä päivää häntä huimasi ja väsytti, mutta hän oli aivan haluton syömään. Hän meni ulos kuumalle Strandille ja osti itselleen erään tarpeellisen kirjan. Juotuaan jonkun verran kahvia hän tuli takaisin ja alkoi tehdä työtä. Kello neljän aikaan hän huomasi, ettei ymmärtänyt enää sanoja. Hänen päänsä oli polttavan kuuma, ja hän meni makuuhuoneeseensa lauhduttamaan sitä. Senjälkeen jotenkuten hän alkoi kävellä edestakaisin, puhellen itsekseen, mistä Barbara hänet sitten tapasi.
Barbara oli tuskin poistunut, kun hän tunsi itsensä perin uupuneeksi. Pieni ristiinnaulitun kuva riippui hänen sänkynsä yllä, ja laskeuduttuaan makuulle hän pysyi liikkumattomana, kasvot kätkettyinä peitteeseen, kädet ojennettuna seinää kohden. Hän ei rukoillut, haki vain lepoa mielikuviltaan. Läpi hänen puoleksi hypnotisoidun tietoisuutensa kulki pieniä, polttavan mielikuvituksen säikeitä. Sitten hän ei tuntenut mitään muuta kuin pelkkää ruumiillista sairautta, ja sitä vastaan hänen tahtonsa nousi kapinaan. Hän päätti olla tulematta sairaaksi, tuoksi naurettavaksi möhkäleeksi, jota naiset hoitelevat. Mutta sairaustilat kävivät pitemmiksi ja uusiintuivat yhä useammin. Karkoittaakseen ne hän nousi ja käveli jonkun aikaa edestakaisin. Sitten hänet valtasi pyörtymiskohtaus ja hän oli pakotettu istuutumaan, jottei olisi kaatunut maahan. Polttavan kuumasta hän oli muuttunut kuolettavan kylmäksi ja iloitsi voidessaan peittää itsensä sänkyvaatteilla. Hän tunsi itsensä pian uudestaan kuumaksi, mutta sairaan miehen vaisto esti häntä luomasta päältään peitteitä, ja hän pysyi aivan liikkumattomana. Huone näytti muuttuneen paksuksi, valkeaksi, pilvenkaltaiseksi aineeksi, mihin hän oli käärittynä, voimatta liikuttaa kättään tai jalkaansa. Hänen hajuja kuuloaistinsa oli tullut luonnottoman tarkaksi. Hän tunsi kaukaisten katujen, kukkien, tomun, kirjojensa nahan sekä joen mudan hajun, vieläpä Barbaran vaatteiden jättämän tuoksun. Jokin kello löi kuutta, hän laski lyönnit, ja pian koko maailma näytti olevan täynnään lyöviä kelloja, hevosten kavioiden kapsetta, polkupyörän kelloja ja ihmisten askelten ääniä. Hänen näköaistinsa sensijaan rajoittui tähän valkeaan pilvikääröön, millä hänet oli kohotettu maasta, keskelle tuota taukoamatonta vasaroimista. Tuon pilven pinnalla näytti olevan lukemattomia pieniä, liikkuvia pilkkuja, jotka näyttivät korpisammakoilta. Sitten niiden takaa ilmestyi suuret kasvot, hyvin synkät ja aivan kuin pronssiset, ja näiden kasvojen katse tunkeutui polttavana hänen aivoihinsa. Mitä enemmän hän koetti päästä niistä eroon, sitä enemmän ne ahdistivat ja polttivat häntä. Hän oli menettänyt äänensä eikä voinut huutaa, ja äkisti nuo kasvot peittivät hänet.
Kun hän sai takaisin tajuntansa, hänen päänsä oli märkänä jostakin, joka oli pantu hänen otsalleen ja jota piteli jokin olento kumartuneena hänen ylitseen. Kohottaen kättään hän kosketti poskea, ja kuultuaan tukahdutetun nyyhkytyksen hän huokasi. Hänen käteensä tartuttiin, ja hän tunsi sitä suudeltavan.
Huone oli niin pimeä, että Miltoun tuskin saattoi nähdä hänen kasvojaan — hänen katseensa oli myöskin hämärä, mutta hän saattoi kuulla hänen hengityksensä ja hänen pukunsa ja liikkeittensä synnyttämän pienimmänkin äänen — Audreyn käsien ja hiusten tuoksu näytti käärivän hänet, ja keskellä tuota syvää kuumeen tuottamaa suruaan hän tunsi kääreen helpotuksen. Hän ei kysynyt, miten kauan Audrey oli ollut siinä, hän lepäsi vain hiljaa, koettaen katsella häntä, peläten noita äskeisiä kasvoja, jotka näyttivät vaanivan häntä jossakin ilmassa, valmiina peittämään hänet uudestaan. Tuntien sitten äkisti, ettei voinut niitä pidättää, hän nyökäytti päätään ja tarttui häneen, koettaen kätkeä itsensä hänen rintansa suojaan. Tällä kertaa hänen pyörtymisensä ei ollut niin syvä. Sitä seurasi kiihkeitä hourailutiloja, joiden väliaikoina hän saattoi tuntea Audreyn läsnäolon ja nähdä hänen kalvaassa kynttilänvalossa, vaaleaan verhoon käärittynä, ajelehtivan lähellä häntä tai istuvan hänen vieressään käsi laskettuna hänen käteensä. Saattoipa hän tuntea kylmän kääreen aiheuttaman helpotuksen ja eau de Colognen tuoksun. Sitten Audrey oli häviämäisillään hänen tietoisuudestaan ja hän itse oli siirtymäisillään ristiriitaiseen maailmaan, missä hänen vuoteensa yläpuolella oleva ristiinnaulitun kuva näytti pullistuvan esiin ja ikäänkuin olevan putoamaisillaan hänen päälleen. Hän tunsi väkivaltaista halua kiskoa sen alas, mikä halu kasvoi ja sai hänet kohottautumaan vuoteessa ja kiskomaan sen irti seinästä. Eräänlainen salaperäinen tietoisuus Audreyn läsnäolosta seurasi häntä kuitenkin hänen matkallaan tuossa oudossa maassa, ja kerran hän tuntui olevan hänen kanssaan paikassa, missä outo valo näytti heille ketoja ja puita, nummen synkän äären ja kirkkaan meren, mitkä kaikki olivat valkaistuja ja suloisen kiihkon kirkastamia.
Pian päivänkoiton jälkeen hän oli pitemmän aikaa täydessä tajussa ja suhtautui eräänlaisella ihmettelyllä Audreyhin, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään. Niin hiljaisena hän istui valkeassa, väljässä nutussaan, kalpeana vartioimisesta, silmät liikkumattomasti kiinnitettyinä häneen, huulet puristettuina yhteen, väristen hänen pienimmänkin liikkeensä johdosta. Hän, Miltoun, ahmi toivottomasti hänen kasvojensa suloutta, joilla näkyi oman itsensä unhotus.
Barbara ei ilmaissut veljensä sairautta kenellekään, hänen käytännöllinen järkensä kun neuvoi häntä välttämään kaikkea häiritsevää. Omasta aloitteestaan hän hankki lääkärin ja kävi kaksi kerta päivässä kuulemassa, millainen Miltounin tila oli.
Hänen isänsä ja äitinsä olivat menneet viettämään Goodwood-viikkoa lordi Dennisin luo, ja vaikeinta oli selittää heille hänen oma poissaolonsa tuosta niin mieluisasta kokouksesta. Hän oli maininnut heille tuon puolinaisen totuuden, että Eustace kaipasi häntä kaupungissa, ja koska lordi ja lady Valleys eivät olleet päässeet eroon tietystä levottomuudesta poikansa suhteen, niin tuo tekosyy riitti.
Vasta kuudentena päivänä, jolloin kriisi oli ohi ja Miltoun aivan vapaa kuumeestaan, Barbara saattoi mennä takaisin Nettlefoldiin.
Saavuttuaan perille hän meni kohta tapaamaan äitiään, joka oli makuuhuoneessa lepäämässä. Oli ollut hyvin kuuma Goodwood-juhlassa.
Barbara ei pelännyt häntä — hän ei tosiaankaan pelännyt ketään, paitsi Miltounia ja jollakin omituisella tavallaan kenties hieman Courtieria. Kuitenkaan, kun palvelustyttö oli mennyt, hän ei heti kohta aloittanut. Lady Valleys, joka juuri oli kuullut yksityiskohtia eräästä seuraelämässä sattuneesta skandaalista, alkoi huolellisen varovaisesti tehdä siitä selvää tyttärelleen — sillä hän tunsi tarvetta tehdä siitä selvää jollekin.
"Äiti", sanoi Barbara äkisti, "Eustace on ollut sairaana. Vaara on nyt ohitse, ja hän voi hyvin." Sitten katsahtaen hämmästyneeseen ladyyn hän lisäsi: "Mrs Noel hoitaa häntä."
Mennyt aikamuoto, missä sairaus mainittiin, ehkäisi alussa lady Valleysin äkillisesti säikähtymästä, mutta Barbaran viime sanat saivat hänet hämilleen. Sen sijaan, että olisi saanut tyydyttää sitä osaa itsestään, mikä pitää häväistysjutuista, hän oli itse joutunut niiden esineeksi, mikä ei ollut koskaan kadehdittavaa. Nainen ei koskaan hoitanut miestä sellaisissa olosuhteissa merkitsemättä tälle miehelle kaikkea, maailman silmissä. Hänen tyttärensä jatkoi: "Minä vein hänet hänen luokseen. Näytti siltä, että muuta ei voinut tehdä — koska hän kaikkineen kaipasi häntä. Kukaan ei tietenkään tiedä tästä mitään, paitsi tohtori ja — Stacey."
"Hyvä Jumala!" mutisi lady Valleys. "Se on saanut hänet paranemaan."Äidin vaisto lady Valleysissä pelästyi äkisti. "Puhutko totta, Babs?Onko vaara tosiaankin ohitse? Miten väärin olet tehnyt, kun et oleaikaisemmin minulle ilmoittanut."
Mutta Barbara ei perääntynyt, ja hänen äitinsä vaipui syviin mietteisiin.
"Stacey on kissa", hän sanoi äkisti. Siihen sievisteltyyn kertomukseen, jonka hän tuosta häväistysjutusta oli esittänyt tyttärelleen, oli sisältynyt tavanmukainen palvelustyttö. Lady Valleys ei voinut nauttia tämän yhteensattuman ironiasta. Nähtyään sitten Barbaran hymyilevän hän sanoi happamesti:
"En näe, mikä tässä on naurettavaa."
"Vain se, kun luulin teidän nauttivan siitä, että sekoitin tähän juttuun Staceyn."
"Mitä! Tarkoitatko sitä, että hän ei tiedä?"
"Hän ei tiedä mitään."
Lady Valleys hymyili.
"Mikä pikkuinen heittiö sinä olet, Babs!" ja lisäsi pahanilkisesti: "Claud ja hänen äitinsä tulevat tänne Whitewaterista Bertien ja Lily Malvezin kanssa, niin että sinun olisi parasta mennä pukeutumaan", ja hänen silmänsä etsivät viekkaasti hänen tyttärensä katsetta, niin että puna nousi tytön poskille.
Kun hän oli mennyt, niin lady Valleys soitti palvelijan ja vaipui mietteisiinsä. Ensiksi hän ajatteli kysyä miehensä neuvoa, sitten hän arveli, että vaitiolo oli kultaa. Koska kukaan muu ei tietänyt kuin Barbara, niin ei ollut syytä tietääkään.
Hänen älykkyytensä ja kokemuksensa käsitti tämän jutun kauaskantavat mahdollisuudet. Ei saanut ottaa yhtä ainokaista harha-askelta. Jos hänellä ei ollut muiden toimia tarkastettavina kuin omat toimensa ja Barbaran, niin paljon vähemmän kompastumisen mahdollisuuksia oli olemassa. Hänen sielussaan oli omituinen, melkein koomillinen ja lähes traagillinen ajatusten ja tunteiden sekoitus, jossa oli maallista viisautta ja äidillistä vaistoa, lämminveristä myötätuntoa kaikkia rakkausasioita kohtaan ja kylmäveristä harkintaa hänen poikansa tulevaisuuden suhteen. Kenties ei ollut vielä liian myöhäistä estää todellista tuhoa, semminkään kun jokaisen piti myöntää, että tuo nainen ei ollut mikään seikkailijatar. Mitä ikänänsä tehtiinkin, niin ei saatu unhottaa, että hän oli hoitanut Miltounia — pelastanut hänet, kuten Barbara sanoi! Häntä piti kohdeltaman kaikella suopeudella ja huomaavaisuudella.
Joudutettuaan vuorostaan pukeutumistaan hän meni tapaamaan tytärtään.
Barbara oli jo pukeutunut ja nojasi ulos ikkunastaan merta kohden.
Lady Valleys alkoi melkein arasti:
"Rakkaani, joko Eustace on ylhäällä vuoteesta?"
"Hänen piti nousta tänään tunniksi tahi pariksi."
"Vai niin. Olisikohan siinä mitään vaaraa, jos sinä ja minä menisimme ja vapauttaisimme mrs Noelin tuosta sairaanhoidosta?"
"Eusty raukka!"
"Niin, niin! Mutta käytähän nyt järkeäsi. Olisiko siitä hänelle vahinkoa?"
Barbara vaikeni. "Ei", hän sanoi, "minä en luule, mutta tohtorin on tässä sanottava sanansa".
Lady Valleys ilmaisi selvää helpotuksen tunnetta.
"Me menemme tietenkin tapaamaan häntä ensin. Eustacen täytyy saada tavallinen hoitaja, niin luulen."
Katsoen huomaamatta Barbaraan hän lisäsi:
"Minä aion olla hyvin kiltti häntä kohtaan, mutta romanttinen ei saa olla, kuten ymmärrät, Babs."
Barbaran huulille ilmestynyt nauru ei rauhoittanut häntä ollenkaan; päinvastoin häntä vaivasi levottomuus tyttärensä suhteen ja tunne siitä, että hän, yhtä hyvin kuin Miltounkin, hoippui jonkun hullutuksen partaalla.
"Kas niin, rakkaani", hän sanoi, "minä lähden alas."
Mutta Barbara viipyi hieman kauemmin tässä sänkykamarissa, missä hän kymmenen päivää sitten oli maannut vääntelehtien siihen asti, kunnes toivottomana meni ulos ja jäähdytti itseään synkässä meressä. Hänen viimeinen kohtauksensa Courtierin kanssa oli sattunut ennen tuoretta kohtausta Harbingerin kanssa, jota hän Valleys Housen juhlassa ei ollut sietänyt kanssaan kahden kesken. Hän tuli alas myöhään.
Samana iltana, rantatiellä, tähtitaivaan alla kuljeskeli kansaa, kaupunkilaisia, viettämässä kahden viikon lomaansa. Kaksittain ja kolmittain, kuuden tai kahdeksan ryhmissä, ne kulkivat lordi Dennisin maita rajoittavan muurin ohi. Heidän hajanainen äänensä ja naurunsa pienien aaltojen huokausten säestämänä kaikui muurin yli Harbingerin, Bertien, Barbaran ja Lily Malvezinin korviin, kun nämä päivällisen jälkeen kulkivat rantaan. Lomallaolijat tuijottivat noihin neljään juhlapukuiseen, heidän yläpuolellaan olevaan olentoon. Heillä oli muuta ajateltavaa kuin näillä, ja he kävivät yhä vaiteliaammiksi illan pimetessä. Nuo neljä nuorta ihmistä olivat myöskin verrattain vaiteliaita. Tässä lämpimässä yössä, joka oli täynnä huokausta, pimeyttä ja tähtiä, oli jotakin, joka ei suosinut puhelua, niin että he erkanivat eri pareiksi ja pyrkivät loittonemaan toisistaan.
Seisoessaan siinä muuria vastaan Harbingerista tuntui siltä, että sanoilla ei ollut mitään tilaa tässä maailmassa. Hänen pahin vihamiehensäkään ei olisi voinut sanoa tätä nuorta miestä romanttiseksi; kuitenkin hänen rinnallaan oleva olento, tämän niskan hohde ja pimeässä näkyvät kalpeat posket tarjosivat hänelle kenties kaikkein selvimmän salaperäisyyden välähdyksen, mitä hän oli koskaan nähnyt. Hänen mielensä, mikä oleellisesti oli käytännöllinen ja luonteeltaan ja tavoiltaan viihtyi parhaiten asiain aineellisessa puolessa, aavisti hämärästi, että täällä, tässä pimeässä yössä, tässä synkässä meressä ja tämän tytön kalpeassa olennossa, tytön, jonka sydän oli hänestä synkkä ja salaperäinen, että täällä oli kenties jotakin — niin, jotakin —, joka oli käsittämätöntä hänen filosofialleen, oli jotakin, joka vei hänet hänen mukavasta kehyksestään jumalalliseen erämaahan. Jos niin olikin, niin se haihtui pian Barbaran hiusten tuoksun vaikutuksesta hänen aisteihinsa ja halusta päästä tästä lumotusta hiljaisuudesta.
"Babs", hän sanoi, "oletteko antanut minulle anteeksi?"
Kääntämättä päätään Barbara vastasi luonnollisen välinpitämättömästi:
"Kyllä — kuten jo teille sanoin."
"Siinäkö kaikki, mitä teillä on sanottavana toverillenne?"
"Mistä sitten puhua — Casettan juoksusta?" Syvällä sisimmässään Harbinger päästi äänettömän kirouksen. Barbarassa oli jotakin ilkeätä, mikä sai hänet käyttäytymään sillä lailla häntä kohtaan! Se oli tuo vekkuli — tuo vekkuli! Ja äkkiä hän sanoi:
"Sanokaapas minulle — —", sitten sanat tuntuivat tarttuvan hänen kurkkuunsa. Ei! Jos jotakin olikin, niin hän oli kernaammin sitä kuulematta. Tässäkin oli rajansa!
Joku rakastavainen pari kulki tuolla alhaalla hyvin äänettömänä, kädet kiedottuina vyötäisten ympärille.
Barbara kääntyi ja läksi kotia kohden.
Ne päivät, jolloin Miltounin sallittiin ensi kertoja jättää vuoteensa, olivat sille, joka oli hoitanut häntä, surun ja ilon sekaisia. Nähdä hänen istuvan, hämillään heikkoutensa johdosta, oli onnellista, mutta ajatus, että hän ei ollut enää kokonaan riippuvainen hänestä, ei enää tuo pyhitetty olento, avuton olio, sai hänet surulliseksi kuin äidin, jonka lapsi ei enää tarvitse häntä. Tunti tunnilta Miltoun tuli nyt loittonemaan hänestä, tuli astumaan oman henkensä linnoitukseen. Tunti tunnilta hän, Audrey, taukosi olemasta hänen hoitajansa ja lohduttajansa ja muuttui enemmän hänen rakastamakseen naiseksi. Ja vaikka tämä ajatus häämöttikin hämärässä tulevaisuudessa lumoavan kukkasen tavoin, niin se tuotti tällä haavaa liian paljon huolestuttavaa epävarmuutta. Mrs Noel oli myöskin hyvin väsynyt, nyt, kun kaikki kiihoitin oli kadonnut — hän oli niin väsynyt, että tuskin tiesi, mitä teki ja missä liikkui. Mutta hänen silmiinsä oli niin uskollisesti asettunut hymy, että se peitti väsymyksen varjot ja piti hänen huuliaan vankinaan.
Noiden kahden pronssikuvan väliin hän oli asettanut maljakon täynnään liljoja ja jokaiseen vapaaseen sopukkaan pienen ruusuvaasin tervehtimään Miltounin toipumista.
Miltoun nojasi suuren nahkatuolinsa selkää vastaan, käärittynä lordi Valleysin turkkilaiseen viittaan — jonka Barbara oli tuonut, kun ei ollut löytänyt veljensä vakavien pukujen joukosta mitään yönuttua vastaavaa. Liljojen haju oli voittanut kirjojen tuoksun, ja hämyinen, seikkaileva mehiläinen täytti huoneen huvittavalla huminallaan.
He eivät puhuneet, vaan hymyilivät heikosti, katsellen toinen toiseensa. Tänä hiljaisena hetkenä, ennenkuin intohimo oli tullut vaatimaan oikeuksiaan, heidän henkensä kulkivat uinailevan ilman läpi ja kietoutuivat toisiinsa, niin että kumpikaan ei voinut irtaantua tuosta pehmeästä, hitaasta, kaikkivoittavasta katseesta. Keskinäisessä tyytyväisyydessä toinen toiseensa, niin lähellä toisiaan kuin sävelet viulun kieliä, heidän henkensä olivat kietoutuneet yhteen — he olivat niin uppoutuneet toinen toiseensa, että sinä aikana eivät tuntuneet tietävän, kuka kumpikin oli.
Pannakseen toimeen päätöksensä lady Valleys, joka oli palannut kaupunkiin aamujunassa, läksi Barbaran kanssa Templeen kolmen tienoissa iltapäivällä ja poikkesi matkallaan lääkärin luokse. Koko asia olisi ollut niin paljon helpompi, jos Eustace olisi ollut siinä tilassa, että hänet olisi heti voitu muuttaa Valleys Houseen, ja hän tunsi syvää huojennusta huomatessaan, että tohtori ei nähnyt tässä mitään vaaraa. Parantuminen oli ollut huomattava — likeltä piti, ettei ollut tullut pahaa aivokuumetta — mikä nyt oli vältetty! Lordi Miltounin ruumiinrakenne oli erittäin vahva. Niin, hän, tohtori, saattoi varmasti suosittaa tätä muuttoa. Miltounin huoneet olivat liian ahtaat tällä säällä. Häntä oli hoidettu hyvin — varmasti! Oh, niin! Juuri niin! Ja tohtorin silmät kävivät kenties hitusen verran kiivaammiksi. Hän ymmärsi, että hoitaja ei ollut mikään ammattilainen. Saattoi olla hyväkin vaihtaa hoitajaa, jos potilas muutettiin. Heistä tuo lady saattoi olla jo uupunut. Juuri niin! Niin, hän tuli pitämään siitä huolen. Hän piti suotavana sairashuonevaunujen käyttämistä. Se voitiin hyvin järjestää täksi iltapäiväksi — heti kohta — hän itse pitäisi siitä huolen. He saattoivat viedä Miltounin juuri sellaisena kuin oli, miehet tiesivät kyllä, mitä heidän tuli tehdä. Ja kun Miltoun oli saatu Valleys Houseen, niin heti kohta, kun hän ilmaisi mielenkiintoa ruokaansa kohtaan, hänet oli vietävä merenrannalle — merenrannalle! Tähän vuoden aikaan mikään ei ollut sen veroista! Sitten ravintoon katsoen hän oli taipuvainen suosittamaan jotakin kiihoittavaa, jotakin tippasta kenties neljä kertaa päivässä ruoan kera — mutt'ei ilman — sekoitettuna munaan, arrowrootiin tai kakkuun. Viikon perästä hän tulisi jaloilleen, kahdessa viikossa hän tulisi merenrannalla tervehtymään täydellisesti. Ylityö — kynttilän polttaminen loppuun — vielä hieman enemmän sitä — olisi saanut aikaan kokonaan toista! Niin juuri, niin juuri! Päivällisen jälkeen hän, tohtori, tulisi itse katsomaan varmuuden vuoksi. Hänen potilaansa saattoi kyllä aluksi rasittua! Hän kumarteli lady Valleysin poistuessa, ja kun tämä oli mennyt, niin hän istuutui puhelimensa ääreen, hymyn väreillessä hänen virheettömillä huulillaan.
Tämän keskustelun johdosta suuresti rohkaistuna lady Valleys nousi autoonsa, mutta kun se kiitti keskelle liikettä, niin tavattoman hermostuneisuuden merkkejä alkoi ilmestyä hänen muuten niin rauhallisille kasvoilleen.
"Toivoisin, rakkaani", hän sanoi äkisti, "että joku muu olisi ottanut tämän tehdäkseen. Olettakaamme, että Eustace kieltäytyy!"
"Sitä hän ei tee", vastasi Barbara. "Mrs Noel näyttää niin väsyneeltä. Sitäpaitsi — —"
Lady Valleys vilkaisi uteliaasti noihin nuoriin kasvoihin, jotka olivat käyneet neilikanpunaisiksi. Niin, hänen tyttärensä oli jo nainen, jolla oli naisen sisäinen näkemys. Hän sanoi vakavasti:
"Menettelit hätäisesti, Babs. Toivokaamme, että siitä ei koidu onnettomuutta." Barbara puri huultaan.
"Jos olisit nähnyt hänet, kuten minä! Ja mitä onnettomuutta sinä tarkoitat? Eivätkö he saisi rakastaa toisiaan, jos tahtovat?"
Lady Valleys hillitsi virnistyksensä. Se oli juuri hänenkin katsantokantansa. Ja kuitenkin — —!
"Se on vasta alkua", hän sanoi, "sinä unhotat, millainen poikaEustace on".
"Miksi tuota olentoraukkaa ei päästetä ulos häkistään?" huudahti Barbara. "Mitä hyötyä siitä on kenellekään? Äiti, jos minä joskus olen naimisissa ja haluan päästä vapaaksi, niin minä myöskin pääsen!"
Hänen äänensä värisi ja erosi hänen tavallisesta onnellisesta äänestään, niin että lady Valleys tahtomattaan tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.
"Rakkaani", hän sanoi, "älä saata meitä puhumaan sellaisista synkistä asioista".
"Minä tarkoitan sitä, mitä sanoin. Mikään ei voi minua estää."
Mutta lady Valleysin kasvot olivat äkkiä tulleet melkein julmiksi.
"Niin sitä, lapseni, ajatellaan, mutta se ei ole niin yksinkertaista."
"Se ei voi olla ainakaan hullumpaa", mutisi Barbara, "kuin olla haudattuna elävältä, kuten tuo onneton nainen".
Vastaukseksi lady Valleys vain mutisi:
"Tohtori lupasi toimittaa sairashuonevaunut kello neljäksi. Mitä minun tulee sanoa?"
"Mrs Noel ymmärtää jo siitäkin, kun katsot häneen. Hän on senlaatuinen."
Mrs Noel avasi itse heille oven.
Lady Valleys näki hänet tällöin ensi kertaa sisällä, ja hänessä yhtyi uteliaisuus varmuuteen, millä hän peitti hermostuneisuutensa. Sievä olento, vieläpä rakastettava! Mutta hänen sanoissaan ilmenevä teeskentelemätön myötätunto: "Minä olen totisesti kiitollinen. Teidän täytyy olla perin uupunut", ei estänyt häntä lisäämästä nopeasti: "Tohtori sanoo, että hänet on saatettava kotiin näistä kuumista huoneista. Me odotamme täällä sillä aikaa, kuin käytte sanomassa sen hänelle."
Ja sitten hän näki, että se oli totta: Tuo nainen oli sellainen, joka ymmärsi.
Jäätyään pimeään käytävään hän silmäsi Barbaraan.
Tyttö seisoi seinää vasten, pää heitettynä taaksepäin. Lady Valleys ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta kaikki tuntui hänestä äkkiä perin epämukavalta, ja hän kuiskasi:
"Kaksi murhaa ja yksi varkaus, Babs. Niinhän 'Our Mutual Friendissä' kerrottiin?"
"Äiti!"
"Mitä?"
"Hänen kasvonsa! Kun sinä heität pois kukan, niin se katsoo sinuun."
"Rakkaani!" mutisi lady Valleys kovin lohduttomana, "mihin sinä oikein viittaatkaan!"
Tämä pimeässä käytävässä vaaniva, kuiskaava tyttö — oli niin perin omituinen, sellainen, joita ei tavata itse elämässä.
Ja sitten lady Valleys näki uudestaan avautuneen oven läpi Miltounin, joka oli nojallaan tuolissaan, hyvin kalpeana, silmissä ja huulilla kuitenkin sama ilme, mikä enemmän kuin mikään muu maailmassa vaikutti häneen, lady Valleysiin, nöyryyttävästi, saaden hänet tuntemaan itsensä jotenkuten parantumattoman maalliseksi.
Hän sanoi melkein arasti:
"Olen niin iloissani sen johdosta, että voit paremmin. Millaisia päiviä sinulla on täytynyt olla! Oli pahasti, etten eiliseen asti tietänyt tästä mitään!"
Mutta Miltounin vastaus oli, kuten tavallista, läpeensä hämmentävä:
"Kiitos, niin! Minulla on ollut oivallisia päiviä — ja luulen saavani nyt sovittaa ne."
Hänen hymynsä esti lady Valleysin kumartumasta suutelemaan häntä ja sai hänet levottomaksi kiireestä kantapäähän asti. Äkillinen pelkän naisellisuuden vaikutus sai kyyneleen putoamaan häneltä hänen kädelleen. Kun Miltoun huomasi tämän, niin hän sanoi:
"Kaikki on hyvin, äitini. Minä olen valmis muuttamaan."
Loukkaantuneena edelleenkin hänen äänensä sävystä lady Valleys karaistui heti. Valmistautuessaan lähtemään hän piti salaa molempia silmällä. He katsahtivat tuskin toisiinsa, mutta kun he sen tekivät, niin heidän katseensa sai hänet hämilleen. Heikkoine, melkein loistavine vakavuuksineen tuo ilme oli hänelle vierasta ja kuului ikäänkuin toiseen maailmaan.
Kun Miltoun turkkiin käärittynä oli viety alas vaunuihin, niin ladyValleys viivytteli hieman saadakseen sanoa jotakin mrs Noelille.
"Me olemme teille suuressa velassa. Asia olisi voinut käydä pahemmaksikin. Teillä ei ole syytä suruun. Käykää vuoteeseen ja levätkää tarpeeksenne." Ja vielä ovelta hän mutisi: "Hän tulee kyllä kiittämään teitä, kun paranee."
Laskeutuessaan alas kiviportaita hän ajatteli: "'Tuntematon' — 'Tuntematon' — niin, se oli oikea nimi." Ja äkkiä hän näki Barbaran juoksevan ylös portaita.
"Mikäs nyt on hätänä, Babs?"
Barbara vastasi:
"Eustace tahtoi saada joitakin noista liljoista." Ja sivuuttaen ladyValleysin hän meni ylös Miltounin huoneisiin.
Mrs Noel ei ollut arkihuoneessa, ja mentyään makuuhuoneen ovelleBarbara katsoi sisään.
Mrs Noel seisoi vuoteen vieressä silitellen kädellään päänalustaa. Pujahtaen äänettömästi takaisin Barbara otti liljakimpun ja livisti tiehensä.
Miltoun, jonka rakenne oli samanlaista terästä kuin lady Casterleynkin, toipui hyvin pian. Ja kun hän alkoi tuntea mielenkiintoa ruokaa kohtaan, seitsemäntenä päivänä, hänen sallittiin matkustaa Sea Houseen Barbaran hoitamana.
Nuo kaksi viettivät aikansa pienessä kesähuvilassa lähellä merta, loikoillen rannikolla rantapatojen juurella, ja kun Miltoun vahvistui, niin he ajelivat autolla ja kuljeksivat hietasärkillä.
Barbarasta, joka piti häntä tarkoin silmällä, hän näytti kyllin rauhalliselta nauttiessaan luonnosta, mikä oli välttämätön tasapainon saavuttamiseksi menneiden viikkojen taistelun ja riutumisen jälkeen. Kuitenkaan hän ei päässyt kokonaan eroon tuosta omituisesta tunteesta, että Miltoun ei tosiasiallisesti ollut siellä ollenkaan. Katsella häntä oli samaa kuin katsella asumatonta taloa, joka odotti asukkaita.
Kahteen viikkoon Miltoun ei viitannut sanallakaan mrs Noeliin, kunnes viimeisenä aamuna merenrannalla hän sanoi omituisesti hymyillen:
"Tämä saa melkein uskomaan Audreyn oppiin, että vanhat jumalat eivät ole kuolleet. Näetkö sinä niitä koskaan, Babs, tai oletko sinä tylsä, kuten minäkin?"
Varmastikin noissa aalloissa, jotka vedenneidon tavoin harmaine, hajallisine hiuksineen heittäytyivät maan syliin, oli vanhaa pakanallista viehätystä, haihtumatonta iloa, kiihkeätä, pehmeätä, ikuisen kohtalon hyväksymistä, ihmeellistä luottamusta suuttumattomaan elämän salaperäisyyteen.
Mutta Barbara, joka oli tapansa mukaan hämillään hänen äänensä johdosta ja sen johdosta, että oli upotettu outojen ajatusten vesiin, ei keksinyt mitään vastausta.
Miltoun jatkoi:
"Hän sanoo myöskin, että me voimme kuulla Apollon laulavan. Mitäs, jos koettaisimme?"
Mutta he kuulivat vain meren huokauksen ja tuulen suhinan tamariskipensaissa.
"Ei", mutisi Miltoun lopulta, "hän yksinään voi kuulla sen".
Ja Barbara näki vielä kerran hänen kasvoillaan tuon katseen, joka ei ollut synkkä eikä kärsimätön, vaan sellainen, joka oli asumaton ja odottava.
Barbara läksi Sea Housesta seuraavana päivänä liittyäkseen äitiinsä, joka, oltuaan Cowesissa ja Gloucesterin herttuattaren luona, oli jälleen kaupungissa, odottamassa parlamentin hajaantumista, ennenkuin lähtisi Skotlantiin. Ja samana iltapäivänä tuo tyttö meni tapaamaan mrs Noelia. Tällä vieraskäynnillä häntä ei niin paljon liikuttanut myötätunto kuin levottomuus ja outo uteliaisuus. Nyt kun Miltoun oli jälleen terve, hän oli hyvin hämillään Oliko hän tehnyt virheen kutsuessaan mrs Noelin hoitamaan häntä?
Kun hän astui pieneen seurusteluhuoneeseen, niin Audrey istui ikkunakomerossa, kirja polvillaan. Siitä seikasta päättäen, että se oli avoinna sisällysluettelon kohdalta, mrs Noel ei ollut lukenut liian suurella mielenkiinnolla. Hän ei näyttänyt kiihtyvän vieraan ilmestymisestä, eikä hänessä ollut mitään intoa kuulla uutisia Miltounista. Mutta tuo tyttö ei ollut ollut viittakaan minuuttia huoneessa, kun tuli ajatelleeksi: "Miksi! Hänellä on samanlainen katse kuin Eustacellakin!" Mrs Noel oli myöskin tyhjän talon kaltainen, hän ei ollut kärsimätön, tyytymätön tai surullinen — hän vain odotti! Tuskin Barbara oli mielipahakseen oivaltanut tämän, kun Courtierin tulo ilmoitettiin. Johtuiko tämä ehdottomasta yhteensattumasta vai harkinnasta, mikä oli saattanut hänen, Courtierin, puolelta aiheutua Sea Housesta lähetetystä kirjeestä — missä sanottiin, että Miltoun voi jälleen hyvin ja että hän, Barbara, tuli kaupunkiin ja aikoi käydä kiittämässä mrs Noelia — ei ollut selvää, eivätkä hänen omat mielialansakaan olleet selviä, ja hän veti kasvoilleen tuon panssaroidun katseen, jota, sikäli kuin hän arveli, Courtier ei kenties voinut sietää. Heidän kätellessään Courtierin kasvot olivat joka tapauksessa hyvin punaiset. Hän oli tullut, kuten hän sanoi mrs Noelille, heittämään hyvästit. Hän matkustaisi varmasti seuraavalla viikolla. Taistelu oli syntynyt, kumoukselliset olivat vähälukuisempia. Hänen olisi tosiaankin pitänyt olla siellä jo aikaa ennen! Barbara oli mennyt ikkunan luokse. Hän kääntyi äkisti ja sanoi:
"Tehän saarnasitte rauhaa kaksi kuukautta sitten!"
Courtier kumarsi.
"Me emme ole kaikki täysin johdonmukaisia, lady Barbara. Noilla onnettomilla on pyhä asia puolustettavanaan."
Barbara ojensi kätensä mrs Noelille.
"Te vain luulette heidän asiansa pyhäksi, siksi, että he sattuvat olemaan heikkoja. Hyvästi, mrs Noel. Maailma on tarkoitettu vahvoille, eikö niin!"
Hän sanoi tämän loukatakseen Courtieria, ja tämän äänestä hän kuuli, että noilla sanoilla oli ollutkin sellainen vaikutus.
"Johan nyt, lady Barbara, sen olette kuullut äidiltänne, se ei ole teidän mielipiteenne!"
"Kyllä vain on. Hyvästi!" Ja hän meni ulos.
Hän oli sanonut Courtierille, ettei nähnyt mielellään hänen lähtevän — ainakaan vielä. Ja kuitenkin hän läksi!
Mutta tuskin hän oli päässyt ulos tämän oudon purkauksensa jälkeen, kun hän jo puri huuliaan vihoissaan ja tuntien itsensä onnettomaksi. Courtier oli ollut raaka häntä kohtaan, ja hän samoin häntä kohtaan. Silläkö lailla he olivat heittäneet hyvästit! Sitten astuessaan päivänvaloon hän ajatteli: "No niin, hän ei siitä välitä, ja minä olen varma siitä, etten minäkään!"
Hän kuuli äänen takanaan sanovan:
"Saanko toimittaa teille ajurin?" ja heti kohta tuo vaikea tunne alkoi hävitä, mutta hän ei katsahtanut taakseen, hymyili vain ja pudisti päätään, tehden Courtierille tilaa katukäytävällä.
Mutta vaikka he kävelivät, niin he eivät aluksi puhuneet mitään. Barbarassa heräsi kiusoittava piru, joka tahtoi tietää, mitä tunteita tosiaan oli Courtierin kunnioittavaan vakavuuteen kätkettynä. Se tahtoi saada hänet osoittamaan, minkä verran Courtier tosiaankin välitti hänestä. Barbara katseli kainosti alas, mutta salli hymyn väreillä huulillaan. Hän tiesi myöskin poskiensa hehkuvan, eikä ollut siitä suruissaan. Pitikö hänen jäädä ilman mitään — mitään — pitikö Courtierin lähteä pois — ilman — —. Ja hän ajatteli: "Hänen täytyy sanoa jotakin! Hänen täytyy näyttäytyä minulle ilman tuota hänelle niin ominaista hirveätä ivaa!"
Hän sanoi äkisti:
"Nuo kaksi odottavat — jotakin täytyy tapahtua!"
"On luultavaa", sanoi Courtier vakavasti.
Sitten Barbara katsahti häneen — häntä huvitti nähdä hänen värisevän, aivan kuin hänen katseensa olisi tunkeutunut häneen. Ja hän sanoi pehmeästi:
"Ja minä luulen, että he ovat aivan oikeassa."
Barbara tiesi nuo sanat huolimattomiksi eikä välittänyt suuria siitä, mitä ne merkitsivät, mutta hän tiesi, millaisen kapinan ne tulivat nostamaan Courtierissa. Hän näki sen myöskin hänen kasvoistaan ja sanoi pienen vaitiolon jälkeen:
"Onni on suuri asia", ja pehmeän vallattomasti: "Eikö niin mrCourtier?"
Mutta kaikki iloisuus oli hävinnyt Courtierin kasvoilta, jotka olivat muuttuneet melkein kalpeiksi. Hän kohotti kätensä ja antoi sen vaipua. Silloin Barbara kävi surulliseksi. Näytti siltä, kuin Courtier olisi pyytänyt häntä säästämään häntä.
"Mitä siihen tulee", sanoi Courtier, "meidän täytyy onnettomuudeksemme ottaa vastaan niin ilot kuin surutkin. Mutta elämä on välistä peloittavan hauskaa."
"Kuten nytkin?"
Courtier katsahti häneen lujan vakavasti:
"Kuten nytkin."
Äärimmäinen masentuneisuus valtasi Barbaran. Courtier oli hänelle liian vahva — hän oli Don Quixotemainen — hän oli vihattava! Ja päättäen olla sitä osoittamatta, tahtoen olla ainakin yhtä vahva kuin hän, hän sanoi tyynesti:
"Nyt minä luulen, että ajuri olisi tarpeen!"
Kun Barbara oli autossa ja Courtier seisoi hattu koholla, niin Barbara katsahti häneen tavalla, jonka vain naiset taitavat, niin että Courtier ei tietänyt hänen edes katsoneen.
Kun Miltoun tuli kiittämään, niin Audrey Noel oli keskellä huonetta, puettuna valkeihin, huulet hymyssä, tummat silmät hymyssä, hiljaisena, kuten kukka tyynenä päivänä.
Ensi silmäyksellä he unhottivat kaiken, onnellisuutta lukuunottamatta. Pääskyset saattavat tuskin paremmin unhottaa onnettomuudenhetkiään kuin nämä kaksi — pääskyset, jotka kesän ensi päivinä lauhkeassa ilmassa eivät voi muistaa kylmiä tuulia eivätkä kuvitella auringonpaisteen kuolevan heidän suliltaan, pääskyset, jotka kiitäessään tuntikaupalla kultaisten ketojen yli eivät näytä enää linnuilta, vaan uuden vuodenajan henkäykseltä. Miltounin katse oli yhtä tyyni kuin Audreyn koko olemus, Audreyn katseessa oli taas kaiken mielenliikutuksen hiljaisuus.
Kun he istuutuivat puhumaan, niin heistä tuntui siltä, kuin he olisivat joutuneet takaisin Monklandiin, missä Miltoun oli tullut niin usein hänen luokseen keskustelemaan kaikesta, mitä oli taivaassa ja maan päällä. Ja kuitenkin tuon rauhallisen kiihkeän juopumisen yläpuolella, mikä aiheutui heidän keskinäisestä vuorovaikutuksestaan, leijaili eräänlainen kammo. Heissä oli vallalla aamun mieliala ennen auringonnousua. Kasteenharmaa hämähäkinverkko kietoi itseensä heidän sydämiensä kukkaset — kuitenkin jokainen vankina oleva kukkanen voitiin nähdä. Ja he näyttivät tarkastavan tuon verkon läpi noita niin hartaasti peitettyjä värejä ja muotoja. Kumpainenkin pelkäsi liiaksi paljastavansa kumppaninsa sydäntä. He olivat rakastajien kaltaisia, jotka kuljeksiessaan vauhkossa metsässä eivät uskaltaneet ollenkaan keskeyttää lepertelevää puhettaan puista ja linnuista ja kuihtuneista sinikelloista, jottei heidän tulevaisuudentähtensä olisi pudonnut ja hukkunut suudelman vesiin. Jokaisella hetkellä on omat tunnelmansa — ja tällä hetkellä vallitsi Audreyn pään yläpuolella olevaan maljakkoon pantujen valkeiden kukkain tunnelma.
He puhuivat Monklandista, Miltounin sairaudesta, hänen ensi puheestaan ja alahuoneesta saamistaan vaikutelmista, musiikista, Barbarasta, Courtierista, virrasta. Miltoun kertoi hänelle terveydestään ja kuvasi oloaan merenrannalla. Audrey puhui, kuten tavallista, vähän itsestään, mutta enemmän oopperasta ja siitä, mitenkä hän oli National Galleryssa löytänyt kuvan, joka muistutti Miltounia. Näille kaikille joutaville ja lukemattomille muille asioille heidän äänensä sävy — joka oli pehmeä, melkein mumiseva, ja jossa oli huvittavaa suopeutta — antoi korkean suloisen tärkeyden, sädekehän, jota kumpainenkaan ei olisi tahtonut mistään hinnasta siirtää paikaltaan.
Kello oli kuusi, kun Miltoun nousi, eikä koko aikana ollut ollut hetkeäkään, mikä olisi hävittänyt heidän sydämissään olevan pyhän tunteen. Erotessaan he vaihtoivat uuden rauhallisen katseen, joka näytti sanovan: "Meidän asiamme on hyvällä tolalla — me olemme juopuneet onnesta".
Ja tässä ihmeteltävässä tyyneydessä Miltoun pysyi aina puoli kymmeneen asti illalla, jolloin hän läksi parlamenttiin. Oli lämmin, kirkas yö, mikä maalla vaikuttaa tulenlieskan taikuuden tavalla, vieläpä kaupungissakin levittää synkkää hohdetta. Kulkeminen tämän yön lämmön ja kauneuden läpi tuotti Miltounille pelkkää huvia hänen uuden terveytensä ja hyvinvointinsa ilossa, missä kaikki hänen aistinsa olivat hereillä ja selvinä. Hän kulki St. James's Parkin kautta, tallaten plataanipuiden lehtien purppuraisia varjoja lampunvalon lammikkoihin, tuntien siitä melkein tunnonvaivoja — niin suloisia ja ikäänkuin eläviä ne olivat. Ilmassa oli sääskiä ja koita, ja vastaniitetyn heinän tuoksu kohosi nurmesta. Hänen sydämensä tuntui keveältä kuten pääskynen, jonka hän sinä aamuna oli nähnyt sieppaavan harmaan höyhenen, kuljettavan sitä mukanaan, antaen sen liehua tiehensä ja sitten sukeltavan sieppaamaan sitä jälleen. Sellainen oli hänen ylpeytensä tänä ihanana yönä! Lähestyessään alahuonetta hän ajatteli kävellä vielä vähän ja kääntyi länteenpäin, jokea kohden. Tänä lämpimänä iltana vesi, joka oli sillä hetkellä liikkumattomana tulvaveden vuoksi, muistutti mustaa käärmeenpehmoista luonnon tukkaa, mikä virtaili maan uomassa ja odotti jumalallisen käden hyväilyä. Jossakin kauempana joen toisella rannalla jyskytti jokin suuri kone. Joitakin tähtiä oli synkällä taivaalla, mutt'ei mitään kuuta verhoamassa lamppujen valoa kalpeudellaan. Tuskin ketään oli liikkeellä. Miltoun vaelsi jokivartta pitkin, kulki sen yli ja tuli takaisin sen talon edustalle, missä Audrey asui. Kaidepuun vieressä hän seisoi äänettömänä. Audreyn pienessä arkihuoneessa ei ollut valoa, mutta lasioven puolikas oli selkoselällään, ja maljassa olevien valkeiden kukkien kruunu hohti pimeässä kuten kasvava kuu. Äkkiä hän näki kahden kalpean käden nousevan ja kohottavan maljakkoa. Häntä värisytti, aivan kuin joku olisi koskettanut häntä. Nuo kaksi kättä kohosivat uudestaan pimeyden erottamina. Kukkaskuu oli kadonnut, ja sen tilalle oli ilmestynyt kourallinen purppuranpunaisia kukkia. Lämmin henkäys toi höysteneilikan tuoksun hänen kasvoilleen. Hän pidätti henkeään, sillä hän pelkäsi mainitsevansa Audreyn nimen.
Taasen nuo kädet katosivat — avonaisen ikkunan läpi näkyi vain pimeätä. Miltounin valtasi sellainen kaihonpuuska, että häneltä hävisi kaikki liikkumiskyky. Hän kuuli nyt Audreyn soittavan. Sävelten humiseva virta oli tuon huokaavan, jyskyttävän, kaihoisan, pehmeän yön kaltainen. Tuntui siltä, että tuolla musiikillaan Audrey kutsui häntä, ilmaisi hänelle, että hän myöskin kaipasi ja että myöskin hänen sydämensä oli tyhjä. Se taukosi, ja ikkunalle ilmestyi Audreyn kalpea haamu. Miltoun ei halunnut eikä pyrkinyt väistämään tätä näkyä, vaan astui esiin lampunvaloon. Nyt hän näki Audreyn äkkiä ojentavan kätensä häntä kohden ja painavan ne sitten sydämelleen. Miltounista katosi silloin kaikki muu paitsi hänen kaihonsa hulluus. Hän juoksi pienen puutarhan läpi, hallin poikki, ylös portaita.
Ovi oli auki. Hän meni sisään. Sitten, arkihuoneessa, missä punaiset kukat täyttivät ilman tuoksullaan, oli pimeä, niin että hän ei voinut nähdä häntä aluksi, kunnes pianoa vastaan hän huomasi hänen vaalean pukunsa hohteen. Audrey istui, kädet kalpeilla nuoteilla. Heittäytyen polvilleen Miltoun kätki kasvonsa Audreyn syliin. Katsahtamatta ylös hän kohotti sitten kätensä. Audreyn kyyneleet putosivat niille, niiden peittäessä hänen sydäntään, mikä jyskytti ikäänkuin kiihkeä yö itse olisi sykkinyt siinä ja kaikki muu, paitsi rakkaus ja yö, olisi kadonnut.