Kun kuolematon Don lähti soittamaan kaikkia ilon kelloja, häntä seurasi matkalla yksi klowni. Charles Courtieria olivat sen sijaan aina seuranneet tuhannet, jotka eivät mitenkään voineet ymmärtää tämän epäitsekkään miehen käyttäytymistä. Mutta vaikka hän hämmästyttikin aikalaisiaan, niin he eivät sentään nauraneet hänelle, sillä hänen kerrottiin tappaneen muutamia miehiä ja rakastaneen muutamia naisia. Tällainen yhdistely oli heistä vastustamaton, kun siihen liittyi vielä voimakas ja kohtelias ulkomuoto. Hän oli oxfordshireläisen papin poika ja antauduttuaan hävinneen asian palvelukseen oli ratsastanut siliä läpi maailman kahdeksannestatoista ikävuodestaan asti laskeutumatta koskaan alas satulasta. Tämän kestävyyden salaisuus oli kenties siinä, että hän ei ollenkaan huomannut ratsastavansa. Se oli hänelle yhtä luonnollinen paikka kuin virkatuolit muille kuolevaisille. Hän ei lyönyt rahaa retkistään, hänen luonteensa kun oli liiaksi hänen kullanpunaisen tukkansa kaltainen, jota kansa vertasi kaikkihävittäviin liekkeihin. Hänen vikansa olivat silmiinpistäviä. Ne olivat parantumaton optimismi; sellainen kauneuden ihailu, mikä oli pakostakin saanut hänet välistä unohtamaan, millaista naista hän eniten rakasti; liian ohut nahka, liian lämmin sydän, humbugin vihaaminen ja oman edun valvomisen tavanomainen laiminlyöminen. Naimattomana miehenä, jolla oli monia ystäviä ja monia vihamiehiä, hän piti aina ruumiinsa miekanterän ja sielunsa aina hehkuvan hiilloksen kaltaisena.
Ei ollut niinkään epäjohdonmukaista kuin oletettiin, että henkilö, joka myönsi ottaneensa osaa viiteen sotaan, sekaantui täytevaaleihin ajaakseen rauhan asiaa, sillä hän oli aina taistellut häviön puolella, eikä hänestä tällä haavaa mikään näyttänyt paremmin häviävän kuin rauhanpuolue. Hän ei ollut mikään suuri poliitikko, hän ei ollut puhuja eikä edes liukas kielenpieksäjä; kuitenkaan hänen kielensä purevuus ja hänen silmäinsä palava lieska ei jäänyt koskaan vaikuttamatta jollakin lailla kuulijoihin.
Tuskin oli kuitenkaan koko Englannissa mitään kolkkaa, jossa rauhanasianajajilla olisi ollut huonompi menestymisen mahdollisuus kuin Bucklandburyn vaalipiirissä. Olisi väärin sanoa, että Courtier oli saattanut itsensä vastenmieliseksi asiallisille, riippumattomille, jäykille, mutta kuitenkin vilkastemperamenttisille kuulijoilleen. Hän oli loukannut heidän uskonnollisia tunteitaan ja herättänyt mitä syvimpiä epäluuloja. He eivät kuolemakseenkaan voineet saada selville, mihin hän oikein puheillaan pyrki. Vaikka hän seikkailujensa ja julkaisemansa "Rauha — tappiolle joutunut asia" nimisen kirjan vuoksi olikin huomattu henkilö, he eivät luonnollisestikaan olleet koskaan kuulleet hänestä mitään. Ja hänen ilmestymisensä heidän paikkakunnalleen tuntui heistä melkein naurettavalla tavalla osoittavan, miten kaunis aate törmää selvää tosiasiaa vastaan — se aate, että kansain pitäisi elää ja että ne voivat elää rauhassa, oli niin kaunis, ja se tosiasia, että niin ei ollut koskaan ollut, oli niin ilmeinen.
Monklandissa, missä kaikki maa kuului hovinherralle, oli Miltounin vastaehdokkaalla, mr Humphrey Chilcoxilla, luonnollisesti vain harvoja kannattajia, ja se vastaanotto, minkä rauhanjulistaja sai osakseen, muuttui pian uteliaisuudesta ivanauruksi, ivanaurusta uhkaukseksi, kunnes Courtierin käyttäytyminen kävi niin taisteluunvaativaksi ja hänen sanansa niin kuumiksi, että hän pelastui pahoinpitelystä vain siten, että apulaispappi kaikkine vaikutusvoimineen tuli väliin.
Kuitenkin kun hän alkoi puhua heille, hän oli tuntenut itsensä voittamattomasti viehättyneeksi. Hänen kuulijansa näyttivät oivallisilta, riippumattomilta ihmisiltä. Odottaessaan puheenvuoroaan hän oli ollut huomaavinaan heidät oman sydämensä mukaisiksi. Sillä vaikka Courtier tiesikin, että enemmistö vastusti aina outoa asiaa, niin hän ei koskaan ajatellut niin pahaa kenestäkään ihmisestä, että olisi olettanut hänen voivan kuulua tuohon surkuteltavaan joukkoon.
Näitä rehtejä riippumattomia ihmisiä eivät yltiöisänmaalliset olleet voineet pimittää! Se oli ollut yksi lisäpettymys. Courtier ei ollut ottanut saamaansa ojennusta nöyrästi vastaan, eivätkä kuulijat liioin jaksaneet niellä hänen sanojaan. He hajaantuivat antamatta niitä anteeksi, mutta kokoontuivat uudestaan mitään unohtamatta.
Kylän majatalossa, joka oli pieni valkea rakennus köynnöskasvien peittämine, pienine ikkunoineen, oli yksi ainoa vierashuone yläkerrassa, ja pieni seurusteluhuone, missä Courtier aterioitsi. Muun osan taloa muodosti kivilattiainen anniskeluhuone, missä oli pitkä puinen penkki takaseinää vastaan. Täältä kohosi öisin puheen sorina karkeine a- ja äkillisine, pehmeine u-äänteineen, ja täältä myöskin silloin tällöin nousi joku henkilö hieman horjuen, poistui hyvää yötä toivottaen, sytytti piippunsa saarnien alla ja läksi sitten lontimaan kotiinsa.
Mutta sinä iltana, jolloin puut seisoivat karjan tavoin polviaan myöten kuun pölyssä, ne, jotka tulivat ulos anniskeluhuoneesta, eivät menneetkään tiehensä, vaan jäivät siimekseen ja yhtyivät muihin henkilöihin, jotka hiipivät salaa kirkkaassa kuun valossa majatalon takaa. Samaan aikaan tuli vielä toisia kirkkotarhan tieltä ja kujilta, kunnes kolmekymmentä ja enemmänkin oli koolla, päästäen ilmoille salaisen muminan, missä ilmeni luvattoman ilon raakaa tuntua. Saastaista iloisuutta tuntui tosiaankin kätkeytyvän synkkään puun varjoon majatalon edustalla, missä yhdestä valaistusta ikkunasta kuului puoleksi laulava miehen ääni, mikä luki jotakin. Kuului hillittyä naurua ja kuiskauksia.
"Hän lukee paraikaa puhettaan." "Savustakaa ulos, tuo vanha viekas kettu!" "Punainen pippuri sopii sille parhaiten." "Nyt se aivastaa, katsokaapas!" "Me olemme sulkeneet oven ulkoapäin."
Kun sitten valaistuun ikkunaan ilmestyivät miehen kasvot, niin karkea naurunpuuska teki lopun hiljaisuudesta. Nähtiin, miten Courtier koetti vääntää auki ikkunan salpaa. Nauru muuttui ulvomiseksi. Vanki raivasi itselleen tien, putosi maahan, nousi, hoippui ja kaatui.
Terävä ääni sanoi:
"Mitäs tämä merkitsee?"
Kesken tappelunnujakkaa kuului kuiskaus: "Hänen ylhäisyytensä!" Ja saarnien alla oleva varjo jäi autioksi, jollemme ota lukuun hoikkaa, tummaa miestä ja vaaleata naisen haamua.
"Tekö se olette, herra Courtier? Oletteko haavoittunut?"
Maassa makaava olento päästi naurunhohotuksen.
"Vain polveni. Kas noita heittiöitä! Olivatpa vallan tukehduttaa minut."
Lähdettyään samana iltana Monkland Courtin tupakkahuoneesta, tarkoituksella mennä maata, Bertie Caradoc poikkesi Yrjö IV:n ajan tyyliin rakennettuun käytävään, missä hänen lempibarometrinsä riippui. Ilmapuntarin tarkkaaminen kuului hänen jokailtaisiin tapoihinsa, hänen, joka kaiken joutoaikansa käytti talvella metsästykseen ja kesällä kilpa-ajoihin.
Jalosyntyisessä Hubert Caradocissa, joka kehitteli itseään diplomaattiselle uralle, ilmenivät täydellisemmin kuin missään muussa Caradocissa tämän suvun erikoiset sekä heikot että vahvat puolet. Hän oli kohtalaisen pitkä ja jäntevärakenteinen. Hänen ahavoituneet kasvonsa sileäksi kammatun tumman tukan alla olivat piirteiltään säännölliset, mutta pienet, ja niissä asusti reippaan päättävä, tunteettomuuden verhoama ilme. Hänen tutkivien, vaaleanruskeiden silmiensä päällä luomet olivat melkein uskonnollisesti puoleksi raollaan. Hän oli syntyjään vaitelias, ja hänen täytyi tosiaankin joutua suuren mielenliikutuksen valtaan avatakseen silmänsä selkoselälleen. Hänen nenänsä oli hienosti veistetty ja laiha. Hänen huulensa, jotka olivat pienien tummien viiksien peittämät, avautuivat tuskin ollenkaan hänen puhuessaan, mikä tapahtui erityisen sopertavalla, mutta odottamattoman nopealla äänellä. Koko hänen olemuksensa ilmaisi käytännöllisyyttä, henkevyyttä, varovaisuutta, neuvokkuutta, mihin yhtyi suuri itsensähillitsemiskyky, ilmaisi miestä, joka piti maailmaa ratsuna, jota piti ohjata sen verran kuin tarvittiin sen hallitsemiseen. Hän oli mies, jolle aatteet eivät olleet minkään arvoisia, elleivät ne heti johtaneet toimintaan; hän oli olennoltaan siisti, vaatien kaikkea "hyvin tehdyksi", mutta jos tarvittiin, oli hänessä riittävästi stoalaista; hän oli kohtelias, mutta aina valmis hyökkäämään, pystyen antamaan anteeksi vain sellaisia puutteita ja säälimään vain sellaisia suruja, joita hänen kokemuksensa oli opettanut häntä ymmärtämään. Sellainen oli Miltounin nuorempi veli 26-vuotiaana.
Pantuaan merkille, että ilmapuntari oli muuttumaton, hän oli juuri aikeissa nousta yläkertaan, kun huomasi kauempana eteishuoneessa kolmen henkilön lähestyvän käsitysten. Ollen luonteeltaan utelias ja varovainen hän odotti siksi, kunnes nämä tulivat lampun valoon asti. Huomattuaan heidät Miltouniksi ja lakeijaksi, joiden välissä oli ontuva mies, hän riensi heitä vastaan.
"Oletteko nyrjäyttänyt jalkanne? Odottakaapas hetkinen! Hakekaapas tuoli, Charles."
Istutettuaan vieraan tuolille Bertie kääri ylös hänen housunlahkeensa ja tarttui sormineen hänen polveensa. Tässä liikkeessä oli eräänlaista rakastettavaa ystävyyttä; näkyi, että niillä käsillä oli aikoinaan koeteltu lukemattomien hevosten niveliä ja jänteitä.
"Hm", hän sanoi, "voitteko kestää pienen nykäisyn? Pidä hänestä kiinni takaapäin, Eustace. Istuutukaa maahan, Charles, ja pidelkää kiinni tuolin jaloista. Kas niin, sillä tavalla!" Ja tarttuen jalkaan hän nykäsi. Kuului pieni naksahdus, aivan kuin olisi purtu hieman hampaita yhteen. Ja Bertie sanoi: "Kas niin — tällä kertaa ei siinä tarvita mitään lääkäriä."
Johdettuaan ontuvan vieraansa erääseen Yrjö IV:n ajan tyylisessä käytävässä olevaan huoneeseen, mikä oli kiireesti muutettu makuuhuoneeksi, molemmat veljekset jättivät hänet lakeijan hoidettavaksi.
"No niin, veliseni", sanoi Bertie, kun he olivat matkalla omiin huoneisiinsa, "siinä nyt onsenlorun loppu — ei tule enää tekemään sinulle mitään kiusaa näissä vaaleissa. Saanut hyvän iskun, kaikesta päättäen!"
Sanoma siitä, että Courtier oli sijoitettuna heidän kattonsa alle, kiersi kaikkien kuuluville ennen aamiaista erään henkilön välityksellä, jonka tapoihin kuului tietää kaikki ja pitää huolta siitä, että muutkin saivat osansa tästä tiedosta. Pikku Ann, käydessään tavanmukaisella aamutervehdyksellä äitinsä luona, nosti nenänsä pystyyn, tarttui käsillään vyöhönsä ja aloitti heti:
"Eustace-eno toi meille viime yönä miehen, jonka jalka oli nyrjähtynyt, ja Bertie-eno pani sen paikoilleen. William sanoo Charlesin sanoneen, että häneltä pääsi vain tällainen ääni" — sitten seurasi heikko hampaankiristys —: "ja hän on se mies, joka asustaa majatalossa, ja William sanoo, että portaat olivat liian ahtaat, kun häntä vietiin ylös, ja jos hänen polvensa on nyrjähtynyt, niin hän ei voi pitkään aikaan kävellä ilman keppiä. Saanko mennä isän luokse?"
Agatha, joka oli paraikaa kampaushommissa, ajatteli:
"En ole varma siitä, onko noin alhaalle vedetty vyö terveellinen", ja mutisi sitten: "Odotappas hetkinen!"
Mutta pikku Ann oli jo ennättänyt mennä tiehensä. Ja hänen äänensä kuului pukeutumishuoneesta, mistä hän paraikaa kiipesi sir Williamin luokse, joka antamistaan vastauksista päättäen ilmeisesti ajoi partaansa. Kun Agatha, joka ei koskaan jättänyt käyttämättä hyväkseen mitään sopivaa tilaisuutta lähestyäkseen miestään, katsahti sisään, niin tämä oli yksinään ja jotenkin mietteissään — tämä solakka mies lujine, kiinteine kasvoineen ja varovaisine silmineen, mies, joka totta puhuen ei ollut huomattava muiden kuin vaimonsa mielestä.
"Tuo Courtier-parka on satuttanut jalkansa", sanoi sir William. "En tiedä, mitä äitisi sanoo leirissä olevasta vihollisesta."
"Eikö tuo Courtier ole vapaa-ajattelija, vieläpä melkein — —"
Sir William, seuraten omaa ajatusjuoksuaan, keskeytti hänet:
"Tietenkin on hyvä, mikäli Miltoun on kysymyksessä, että hän on täällä."
Agatha huokasi. "No niin, käsittääkseni meidän täytyy olla ystävällisiä häntä kohtaan. Minä kerron asian äidille."
Sir William hymyili.
"Ann pitää siitä kyllä huolen", hän sanoi.
Ja Ann olikin paraikaa isoäitinsä luona.
Lady Valleys askarteli vielä peilin ääressä. Ann istui sen takana olevassa ikkuna-aukossa ja sanoi:
"Hän putosi ikkunasta punapippurin vuoksi. Miss Wallace sanoo, että hän on panttivanki — mitäs panttivanki merkitsee, isoäiti?"
Kun kuusi vuotta sitten tuo sana ensi kertaa kaikui hänen korvissaan, hän oli ajatellut: "Oh, rakkaani! Olenko minä tosiaankin isoäiti?" Se oli tuntunut silloin iskulta, näyttänyt merkitsevän monen asian päättymistä; mutta naisten tosiasiallinen urhoollisuus, joka niin paljon pikemmin taipuu välttämättömään kuin miehet, oli tullut pian hänen avukseen; ja nyt, toisin kuin hänen puolisonsa, hän ei välittänyt siitä mitään. Yhtäkaikki hän ei vastannut mitään, osittain siksi, ettei ollut tarpeellista puhua pikku Ann'in kanssa keskustelun ylläpitämiseksi, osittain siksi, että hän oli vaipunut syviin mietteisiin.
Tuo mies oli haavoittunut! Tietenkin oli oltava vieraanvaraisia — semminkin kun heidän omat alustalaisensa olivat tehneet tuon loukkauksen! Kuitenkin oli melkein liikaa lausua tervetulleeksi miestä, joka oli poikennut tänne yllyttämään maata hänen omaa poikaansa vastaan. Epäilemättä olisi saattanut käydä vielä hullumminkin, jos hän esimerkiksi olisi ollut joku "mahdoton" eriuskolainen radikaali! Tämä mr Courtier oli vapaa taistelija — jotenkin tunnettu mies, mielenkiintoinen olento. Hänen, lady Valleysin, piti pitää huolta siitä, että tuo mies tunsi olevansa "kotonaan" ja mukavissa olosuhteissa. Jos taitavasti ongittiin, niin epäilemättä häneltä saatiin jotakin tietoja tuosta naisesta. Sitäpaitsi heidän vieraanvaraisuutensa hyväksyminen tuli tukkimaan hänen agitaattorinsuunsa, jos hän, lady Valleys, ollenkaan ymmärsi senlaatuista miestä, jolla uskontunnustuksessaan oli aina jotakin arabialaista. Hän, lady Valleys, joka oli luonteeltaan pystyvä hallitusmies, otti huomioonsa kaiken sen käytännöllisen, mitä tästä tapauksesta johtui, tapauksesta, jolta ei puuttunut, niin vastenmielinen kuin se muuten olikin, naurettavaa puoltaan sellaisen henkilön mielestä, joka on taipuvainen keksimään koomillista kaikessa, mikä ei sodi suoraan hänen etujaan ja filosofiaansa vastaan.
Pikku Ann'in ääni keskeytti hänen mietteensä.
"Minä menen nyt täti Babsin luokse."
"Voit mennäkin, mutta suutele minua ensin."
Pikku Ann hyökkäsi esiin niin nopeasti, että hänen pieni nykerö nenänsä tunkeutui lady Valleysin pehmeihin, pyöreihin huuliin…
Kun Courtier samana iltapäivänä sauvaansa nojaten meni ulos huoneestaan terassille, niin hän näki edessään auringonpaisteessa kolme riikinkukkoa marssimassa hitaasti ruohokentän poikki Dianan kuvapatsasta kohden. Nämä linnut liikkuivat eteenpäin uskomattoman arvokkaasti, aivan kuin niiden elämässä ei olisi koskaan ollut kiirettä. Ne näyttivät tosiaankin tietävän, että päästyään sinne niillä ei ollut muuta tehtävää kuin tulla jälleen takaisin. Niiden takaa, korkeiden puiden läpi, nummen muutamien metsäisten kyttyräin, neilikkakenttäin luvatun maan, laitumien ja yrttitarhojen yli, näköala ulottui kauas mereen asti. Lämpö verhosi tämän näyn opaalinvärisellä, hienolla hunnulla, mikä muutti kaikki arvot, niin että savenvalulaitosten neliönmuotoiset seinät ja korkeat savupiiput muutamien mailien päässä alhaalla laaksossa näyttivät Courtierista joltakin vanhalta italialaiselta, linnoitetulta kaupungilta. Hänen tunnelmansa, havaitessaan olevansa tässä vankilassaan, olivat omituisia. Sillä hänen tunteensa Miltounia kohtaan, jonka hän oli kahdesti kohdannut mrs Noelin luona, ei ollut erimielisyyksistä huolimatta millään lailla epäystävällinen, kun sen sijaan Miltounin perhettä kohtaan hänellä ei ollut vielä mitään tunteita. Elettyään kädestä suuhun ja useissa maissa, sen jälkeen kuin oli jättänyt koulunsa Westminsterissä, hänellä ei ollut käytännöllisesti katsoen mitään luokkatunteita. Vihamielinen suhtautuminen aristokratiaa kohtaan vain sen tähden, että se oli aristokratiaa, oli käsittämätöntä hänelle samoin kuin alentuvaisuuskin. Hänen tunnealansa muodostui noiden kahden hänen luonteensa pysyvän perusvaatimuksen, nimittäin seikkailuhalun ja tyranninvihan mukaisesti. Työmies, joka löi vaimoaan, tehtaanomistaja, joka käytti "hikoilujärjestelmää", pappi, joka tuomitsi seurakuntalaisensa helvettiin, pääri, joka esiintyi tylysti — kaikki nämä olivat hänestä yhtä vastenmielisiä. Hän piti kansaa yksilöinä ja vain vahingossa hän oli käyttänyt luokka-sanastoa hyökätessään Miltounin kimppuun mrs Noelin luona. Luonteeltaan tulisena ja tottuneena omituisiin ympäristöihin ja aina eläen hetken mukaisesti hänellä ei ollut taisteltavana hermostuneen temperamentin arkuutta ja ärtyneisyyttä vastaan. Hänen iloisa ystävällisyytensä häiriintyi ainoastaan silloin, kun hän tuli kosketuksiin jonkun sellaisen tunteen kanssa, joka näytti hänestä alhaiselta tai pelkurimaiselta. Tällaisissa tilaisuuksissa, joita ei kenties ilmennyt harvoin, hänen kasvonsa näyttivät sellaisilta, kuin hänen sydämensä olisi höyrynnyt fyysillisesti, ja koska hänen stoalainen ulkokuorensa ei koskaan sulanut kokonaan tämän kuumuuden vaikutuksesta, niin tuloksena oli hyvin omituinen ilme, eräänlainen tyyni, ivallinen, toivoton, hilpeä katse.
Hänen päätunteensa sen johdosta, että tuon loukkaantumisen vuoksi oli joutunut vangiksi vihollisen leiriin, oli hämärän hilpeyden ja uteliaisuuden sekainen. Ympärillä asuva kansa puhui hyvää tästä Caradoc-suvusta. Ei näyttänyt puuttuvan ystävällistä tunnetta hovin ja heidän alustalaistensa väliltä; mitään huutavaa hätää ei sanottu olevan heidän alueellaan, ei liioin mitään huonoja asumusoloja. Ja jos asukkaita ei rohkaistukaan parantamaan olotilaansa, niin heidät kuitenkin ylläpidettiin tietyllä tasolla jatkuvan ja anteliaanpuoleisen valvonnan avulla. Kun katto kaipasi korjaamista, niin se korjattiin, kun työmies tuli vanhuuttaan kykenemättömäksi työhön, ei hänen annettu joutua vaivaistaloon. Huonoina villa-, karja- tai viljavuosina farmarit saivat asteittaisen vuokranalennuksen. Savenvalutyöt jatkuivat auliilla, joskin itsevaltaisella pohjalla. Oli totta, että vaikka lordi Valleysin piti olla tiukka "uudestaan kiinni maahan"-politiikan kannattaja, mitään toimenpiteitä ei näkynyt, jotka olisivat rohkaisseet ihmisiä asettumaan näille maille, epäilemättä siitä syystä, ettei tällaisten asettujain uskottu tekevän maalle yhtä suurta oikeutta kuin niiden nykyiset omistajat. Tosiaankin näytti tämä tunne olevan heissä niin lujassa, että lordi Valleysin agentin nähtiin ostavan, eikä vain harvoin, hieman lisää maata.
Mutta koska tässä elämässä ihminen huomaa ainoastaan sen, mikä kiinnittää hänen mieltään, niin kaikki tuo loru, joka oli puolittain suopeaa, puolittain ei, oli joutunut vain heikosti tuon rauhanasianajajan korviin hänen sotaretkellään, sillä hän oli, kuten jo on sanottu, vain huono poliitikko ja ohjasi hevostaan omalla tavallaan. Seisoessaan siinä ja nauttiessaan näystä hän kuuli takanansa pienen kimakan äänen ja huomasi pienen tytön, jolla oli päässään leveälierinen hattu, mutta niin takaraivolla, että se ei varjostanut hänen kasvojaan ollenkaan; samalla hän huomasi myöskin esiinpistävän pienen käden. Tarttuen siihen hän vastasi:
"Kiitos, minä voin hyvin — entäs te?" huomatessaan, että rohkea suuri silmäpari tutki hänen jalkaansa.
"Tekeekö se kipeätä?"
"Ei sanottavasti."
"Minun ratsuhevoseni jalka on ajettunut. Isoäiti tulee tarkastamaan sitä."
"Vai niin."
"Nyt minun on mentävä. Toivon teidän pian paranevan. Hyvästi!"
Sitten pienen tytön asemesta Courtier näki hoikan ja verrattain kukoistavan naisen katselevan häntä eräänlaisella kujeellisella arvokkuudella. Hänellä oli päällään vaaleanruskeasta, kankeasta kankaasta tehty puku, joka näytti olevan liian tiukka hänen vankkojen lanteittensa kohdalta, sillä se jätti kokonaan ympäröimättä hänen polvensa. Hänellä ei ollut hattua eikä käsineitä, eikä mitään koristuksia, lukuunottamatta sormuksia ja pientä, jalokivillä koristettua kelloa, joka oli nahkavyöllä kiinnitetty hänen ranteeseensa. Hänessä näytti tosiaankin olevan pyrkimys välttää kaikkea keinotekoista hienoutta.
Ojentaen kaunismuotoisen, mutta kookkaan kätensä hän sanoi:
"Valitan mitä syvimmin sitä, mitä teille on tapahtunut, mr Courtier."
"Ei mitään syytä valittaa."
"Toivon, että teillä on täällä mukavaa. Onko teille annettu kaikkea, mitä kaipaatte?"
"Minulle on annettu kaikkea yli tarpeen."
"Se oli tosiaankin ikävää, kuitenkin se on tuottanut ilon saada tutustua teihin. Tietenkin minä olen lukenut teidän kirjanne."
Courtierista näytti, että tämän arvokkaan naisen kasvoille oli tullut katse, joka näytti sanovan: niin, hyvin taitava ja huvittava, aivan viehättävä! Mutta ne aatteet? Millaisia ne ovat? Te tiedätte sangen hyvin, että ne eivät pidä paikkaansa — että itse asiassa ne eivät saa pitää!
"Se on hyvin ystävällistä teidän puoleltanne."
Mutta lady Valleysin vastaukseen: "Minä en yhdy niihin vähääkään, sen voitte arvata", oli ilmestynyt hieman tylyyttä, aivan kuin hän olisi tietänyt, että Courtier oli sisimmässään hieman hymyillyt. "Näinä päivinä pitäisi meille saarnattaman sotaisia hyveitä — semminkin kun pappina on sotilas."
"Uskokaa minua, lady Valleys, sotaiset hyveet on parasta jättää miehille, joilla on viattomampi mielikuvitus."
Hän sai vastaanottaa nopean katseen ja seuraavat sanat: "Oli miten oli, olen varma siitä, että te ette välitä rahtuakaan politiikasta. Te tunnette mrs Lees Noelin, eikö niin? Mikä sievä nainen, eikö totta?"
Hänen puhuessaan Courtier näki nuoren tytön tulevan terassia pitkin. Tyttö oli ilmeisestikin ollut ratsastamassa, sillä hänellä oli pitkävartiset saappaat ja hame, joka oli sallinut hänen istua hajareisin. Hänen silmänsä olivat siniset, ja hänen hiuksensa — jotka väriltään olivat syksyisten pyökinlehtien kaltaisia auringon paistaessa niiden läpi — olivat nupulla pienen pehmeän hatun alla. Hän oli hoikka ja lähestyi heitä sellaisen henkilön tavoin, jolla on hyvin pitkä välimatka lonkkanivelestä polveen. Elämän ilo, hilpeys ja tiedoton voima näytti säteilevän koko hänen olemuksestaan ja kasvoistaan.
Lady Valleysin sanottua: "Ah, Babs! Tyttäreni Barbara — mr Courtier", Courtier pisti esiin kätensä ja sai niihin rautakintaiset sormet, jotka ojennettiin hymyillen, ja kuuli Barbaran sanovan:
"Miltoun on mennyt kaupunkiin, äiti. Minun pitää ajaa autolla Bucklandburyyn toimittamaan hänen asiaansa. Näin ollen minä voin noutaa isoäidin asemalta."
"On parasta, että otat Ann'in mukaasi, taikka muuten hänestä on meille vastusta. Kenties mr Courtier haluaisi vähän tuulettaa itseään. Onko teidän polvenne kunnossa, vai mitä?"
Katsahtaen edessään olevaan näkyyn Courtier vastasi:
"Kyllä on."
Seitsemännestä ikävuodestaan alkaen hän ei ollut koskaan voinut katsella naisellista kauneutta lämpenemättä tai tuntematta pientä kiihtymystä; ja nähdessään nyt edessään kenties kauneimman tytön, mitä koskaan oli saanut katsella, hän halusi olla hänen kanssaan, meni tämä nyt sitten minne tahansa. Barbaran hymyssä oli jotakin hyvin lumoavaa, aivan kuin hän olisi nähnyt Courtierin tunteiden läpi.
"No niin", sanoi Barbara. "Meidän on parasta etsiä Ann."
Lyhyen, mutta tarkan etsinnän jälkeen pikku Ann löydettiinkin autosta, vaisto kun oli hänelle sanonut jo etukäteen, mihin hänen tuli lähteä. Ja pian heidän lähtönsä jälkeen Ann istui heidän välissään tuossa erikoisessa vaiteliaassa asennossaan, johon hän aina joutui ollessaan syvän mielenkiinnon vallassa.
Kun kuljettiin Monklandin maatilalta, joka oli kukkien keskellä, viheriäisten niittyjen ja puiden ympäröimänä, avonaiselle nummelle, niin tuntui siltä, kuin olisi tultu toiseen maailmaan. Sillä niin pian kuin oli jätetty taakse läntisen ajotien viimeinen mökki, ilmestyi äkkiä näkyviin Englannin kaikkein villein maisema. Tässä villissä parlamenttihuoneessa pilvet, kalliot, aurinko ja tuulet tapasivat toisensa ja keskustelivat. Entisajan miehet olivat jättäneet myöskin henkensä noiden suurten kivien keskelle, jotka makasivat leijonain tavoin kukkulain laella, valkeiden pilvien ja niiden veljien, kiitävien hiirihaukkani, alla. Täällä itse kalliotkin olivat levottomia, muuttaen muotoaan, näköään ja väriään päivästä päivään, ikäänkuin palvellen odottamatonta ja kieltäytyen alistumasta lakiin. Tuulet myöskin kapinoivat matkallaan ja laskeutuivat raivoten sinne, missä ikänänsä vain oli rotkoja tahi halkeamia, niin että asunnoissaan majailevat ihmiset saattoivat vielä tuntea villien jumalien voiman.
Tämän näköalan ihmeet jäivät kokonaan pikku Ann'ilta huomaamatta ja jossain määrin myöskin Courtierilta, joka kaikin voiminensa koetti sovittaa yhteen kahta vierasta periaatetta, kohteliaisuutta ja halua katsella kauniita kasvoja. Hän olisi myöskin halunnut saada tietää mitä tämä 20-vuotias tyttö, jolla näytti olevan 40-vuotiaan itsehillintä, mahtoi ajatella. Pikku Ann se katkaisi äänettömyyden:
"Täti Babs, eihän tuo ollut mikään perin vahva talo, eihän?"
Courtier katsahti sinnepäin, minne tytön pieni sormi osoitti. Siellä näkyivät pienen talon rauniot, mikä seisoi erään kivisen miehen lähellä, jolle ilmeisestikin tämä kukkula oli kuulunut, ennenkuin sinne oli asettunut eläviä miehiä. Surkeiden raunioiden päällä, yhdellä nurkalla, roikkui pieni katontilkku, mutta kaikki muu oli vaipunut maahan asti.
"Sen rakentaja oli höperö mies, eikö niin, Ann? Siksi sitä sanotaankin 'Ashmanin mielettömyydeksi'."
"Onko hän vielä hengissä?"
"Ei aivan — hän kuoli noin sata vuotta sitten."
"Mikä sai hänet rakentamaan sen tänne?"
"Hän vihasi naisia, ja — katto putosi hänen päälleen."
"Miksi hän vihasi naisia?"
"Hän oli jöröpää."
"Mitä merkitsee jöröpää?"
"Kysy mr Courtierilta."
Barbaran rauhallisen, veitikkamaisen katseen alaisena Courtier koetti löytää vastausta tähän kysymykseen.
"Jöröpää", hän sanoi hitaasti, "on mies, joka on minun kaltaiseni".
Hän kuuli pienen naurun ja huomasi Ann'in levollisesti tutkivan katseen.
"Onko Eustace-eno jöröpää?"
"Nyt te tiedätte, mr Courtier, mitä Ann ajattelee teistä. Etkö sinä pidä paljon Eustace-enostasi?"
"Kyllä", sanoi Ann ja tuijotti eteenpäin. Mutta Courtier katsoi syrjäsilmällä hänen hatuttoman päänsä yli.
Hänen hilpeytensä lisääntyi joka hetki. Tämä tyttö muistutti hänen mielestään kaksivuotiasta varsaa, jonka hän oli nähnyt astuvan ulos Ascotin aitauksesta ensimmäiseen kilpa-ajoon, auringon kimallellessa sen satiinin- ja kastanjanvärisellä karvalla, pään ollessa pystyssä, silmäin täynnä tulta — yhtä varmana siitä, että voittaisi, kuin siitä, että ruoho oli vihreätä. Oli vaikeata uskoa häntä Miltounin sisareksi. Oli vaikeata uskoa noita neljää nuorta Caradocia toistensa sukulaisiksi. Miltoun oli vakava ja askeettinen henkensä ahtaassa puvussa, Agatha oli hellä, taloudellinen ja turhantarkka, Bertie sulkeutunut, älykäs ja teräksinen ja Barbara taas suora, hilpeä ja valloittava — asteikko oli laaja.
Mutta auto oli jättänyt nummen ja laskeutui jyrkkää mäkeä pienten huvilain ja harmaiden työläistalojen ohitse, mitkä olivat Bucklandburyn kaupungin ulkopuolella.
"Ann'in ja minun pitää mennä Miltounin päämajaan. Saanko jättää teidät vihollisten leiriin, mr Courtier? Pysäyttäkää, Frith."
Ja ennenkuin Courtier saattoi antaa suostumustaan, he olivat pysähtyneet erään talon kohdalle, mihin oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla: "Äänestäkää Chilcoxia Bucklandburystä!"
Nilkuttaessaan Humphrey Chilcoxin vaalikansliaan, mikä tuoksui maalilta, Courtier oli vielä nuoruudentuoksun, ambran ja harris-kankaan hajun vallassa. Kansliassa oli kolme miestä pöydän ympärillä. Vanhin heistä, jolla oli pienet harmaat silmät ja typykkäparta ja jonka eleissä oli jotakin sellaista, mitä tavataan ainoastaan entisillä määreillä, nousi heti ja tuli häntä vastaan.
"Mr Courtier, eikö niin?" hän sanoi jurosti. "Hauska tavata teitä. Olen kovin pahoillani tuon loukkauksen johdosta. Vaikka siitä on ollut meille tavallaan hyötyäkin. Niin, tosiaankin. Sellainen on karkeata rehelliseen menettelyyn verraten. Ei olisi ihme, jos se tuottaisi meille parisataa ääntä. Teistä näkyy, että olette saanut vamman."
Hoikka, hienompi mies, suortuvatukkainen, lähestyi myöskin, sanomalehti kädessä.
"Sillä on ollut melkein hämmästyttävä vaikutus", hän sanoi."Lukekaapas tämä:
"'Törkeä loukkaus huomattavaa vierasta kohtaan.Lordi Miltounin yöllinen seikkailu'."
Courtier luki erään kohdan.
Pienisilmäinen mies katkaisi pahaenteisen äänettömyyden.
"Joku meikäläinen on kaikesta päättäen ollut näkemässä koko metelin, on hypännyt pyörälleen ja tuonut uutisen ennen lehden painoonpanoa. Mitään syytöksiä ei tehdä tuota naista kohtaan — vain mainitaan yksinkertaiset tosiasiat. Mutta se riittääkin", hän lisäsi persoonattoman ilkeästi, "minä luulen, että hän on itse ansainnut kohtalonsa".
Hienompipiirteinen mies lisäsi hermostuneesti:
"Me emme voineet auttaa sitä, mr Courtier. En tosiaankaan tiedä, mitä tässä olisi tehtävä. Minä en pidä tästä rahtuakaan."
"Onko teidän ehdokkaanne nähnyt tätä?" kysyi Courtier.
"Ei ole voinut nähdä", pisti tähän väliin kolmas kansliamies, "sillä me itse emme saaneet nähdä sitä ennen kuin tunti sitten".
"Minä en olisi koskaan sallinut sitä painettavan", sanoi hienompipiirteinen mies. "Minä paheksun suuresti toimittajan menettelyä."
"Mitäpäs siitä — —", sanoi pienisilmäinen mies, "sehän on vain tavallinen uutinen. Jos se herättääkin huomiota, se ei ole meidän vikamme. Lehti ei syytä ketään mistään, se mainitsee vain tapahtuman. Tuon naisen asema se saa aikaan vaikutuksen. Sitä on mahdotonta auttaa, eikä meidän kannaltamme ole tarviskaan. Täällä maaseudulla eivät siveyskäsitteet ole, jumalankiitos, vielä höltyneet!" Hänen sanoissaan oli todellista tunnetta. Luotuaan sitten katseen Courtieriin hän lisäsi: "Tunnetteko sen naisen?"
"Aina lapsuudesta alkaen. Se, joka puhuu pahaa hänestä, joutuu tekemisiin minun kanssani."
Hienompipiirteinen mies sanoi vakavasti:
"Uskokaa minua, mr Courtier, olen kokonaan teidän kannallanne. Meillä ei ole mitään tekemistä tuon kohdan kanssa. Se on yksi niitä tapauksia, jolloin ihminen hyötyy vasten tahtoaan. Oli mitä onnettominta, että hän tuli kentälle lordi Miltounin kanssa. Te tiedätte, millaisia ihmiset ovat."
"Se on päällekirjoitus, joka tässä jotakin merkitsee", sanoi kolmas kansliamies. "Ne ovat kirjoittaneet sillä lailla, mikä vetää huomion puoleensa."
"Sitä en tiedä", sanoi pienisilmäinen mies itsepäisesti. "Jos lordi Miltoun kuluttaa iltojaan yksinäisten naisten kanssa, niin hän saa syyttää itseään eikä ketään muuta."
Courtier katsahti heihin, vuoronsa perään kuhunkin.
"Tämä tekee lopun minun osanotostani vaalitaisteluun", hän sanoi. "Missäs tämän lehden toimitus onkaan?" Ja odottamatta vastausta hän sieppasi lehden ja poistui huoneesta. Hän seisoi ulkona minuutin, etsien osoitetta, ja lähti sitten kulkemaan katua alas.
Pikku Ann'in vieressä Barbara istui nojaten taaksepäin auton tyynyjen keskellä. Siitä huolimatta, että oli työnnetty ylhäisön elämään, mikä tuo tullessaan aikaisen maailmantuntemuksen, hänessä oli vielä jotakin siitä innosta, mikä tekee lapset niin rakastettaviksi. Kuitenkin hän katseli kyllin välinpitämättömästi Bucklandburyn asukkaita, tuntien jo hieman tuota outoa sekoitusta, joka on ominaista hänen maanmiehilleen — tuon omituisen ilmeen heidän kasvoillaan, mikä johtuu jatkuvasta pyrkimyksestä katsella pitkin nenänvartta kohottamalla samalla katseen ylöspäin. Niin, hän tunsi jo tuon ihmeellisen katseen, jolle kansallinen rakennus oli perustettu ja josta se myöhemminkin sai tukensa, — tuon vihan kaikkea kyynillisyyttä, pessimismiä, kaikkea ranskalaista taikka venäläistä kohtaan tuon kaikkien kansallisten hyveiden ja paheiden — idealismin, sumupäisyyden, riippumattomuuden ja orjallisuuden — synnyttäjän, tuon käyttäytymisen kehittäjän, mietiskelyn surmaajan, tuon tavan katsoa ylös ja alas, mutt'ei koskaan suoraan mihinkään, vaan mahdollisimman korkealle, mahdollisimman syvälle, mahdollisimman kummallisesti. Hän tunsi tuon kaiken, tuon kaiken, mikä kumpusi esiin kateuden ja kilvoittelun alkulähteestä.
Tämän katseen ympäröimänä, odottaen Courtieria, Barbara, joka ei ollut vähemmän brittiläinen kuin hänen naapurinsakaan, katseli salaa ylös ja alas, etsien silmillään uutta tuttavaansa. Hänkin kaipasi jotakin, jota olisi saattanut pitää esikuvanaan ja samalla kertaa tuomita. Ja tässä vaeltavassa ritarissa hän oli tavannut sellaisen.
Courtier oli olento, joka kuului toiseen maailmaan. Barbara oli kohdannut monia miehiä, mutt'ei vielä koskaan hänen kaltaistaan. Oli jotenkuten hauskaa olla taitavan miehen vieressä, joka sitäpaitsi oli toimittanut yhtä ja toista, oli ollut monissa seikkailuissa. Ne kirjailijat, samoin kuin ne "bohemit", joita hän silloin tällöin oli tavannut, eivät sittenkään olleet muita kuin "hovipappeja", jotka olivat välttämättömiä pitämään aristokratiaa kosketuksissa taiteen ja kirjallisuuden viimeisten saavutusten kanssa. Mutta tämä mr Courtier oli toiminnan mies, häntä ei voinut tarkastaa tuolla huvitetulla, ihailevalla suvaitsevaisuudella, mikä sopi miehille, jotka olivat huomattuja vain aatteittensa ja kirjoittamistapansa vuoksi. Hän oli käyttänyt ja osasi käyttää miekkaa, vieläpä rauhanasian hyväksikin. Hän osasi rakastaa ja oli rakastanut, niin ainakin sanottiin. Jos Barbara olisi kuulunut johonkin toiseen yhteiskuntaluokkaan, hän ei olisi luultavastikaan koskaan kuullut tästä miehestä mitään, ja jos olisikin, niin se olisi saattanut pelästyttää ja loukata häntä. Mutta hän oli kuullut, pelästymättä, koska oli jo oppinut tietämään, että sellaisia miehiä oli olemassa ja joskus sellaisia naisiakin.
Tuntien pientä tuskaa Barbara näki Courtierin tulevan katua pitkin häntä kohden. Ja kun tämä oli istuutunut, niin hän sanoi kuljettajalle: "Asemalle, Frith, nopeasti, olkaa hyvä!" ja lisäsi:
"Teihin ei voi luottaa rahtuakaan. Mitä te teitte?"
Mutta Courtier hymyili julmasti Ann'in pään yli, itsekseen.
Tämä oli melkein ensimmäinen kerta, kun Barbara oli saanut selvän työnnön takaisin. Hän värisi, aivan kuin häntä olisi kevyesti lyöty ruoskalla. Hänen huulensa sulkeutuivat lujasti, hänen silmänsä alkoivat hyppiä. "No niin, ystäväiseni", ajatteli Barbara. Mutta katsottuaan varkain Courtieriin hän huomasi hänen kasvoillaan niin omituisen ilmeen, että hän unohti tulleensa loukatuksi.
"Onko jotakin hullulla kannalla, mr Courtier?"
"Kyllä, arvoisa neiti, kyllä on hullulla kannalla — tuo kurja alhainen ihmiskieli."
Barbaralla oli intuitiivinen tieto siitä, miten asioita oli käsiteltävä, hänellä oli moraalista kylmyyttä, minkä hän oli oppinut niiltä henkilöiltä, joita hän oli nähnyt, ja siitä puheesta, mitä oli kuullut lapsuudestaan asti. Hän luotti tuohon tietoonsa ja, katsahtaen Ann'in ruskeiden hiusten ylitse Courtieriin, hän sanoi:
"Onko mrs N — — jollakin lailla kysymyksessä?" HuomattuaanCourtierin silmissä myöntävän vastauksen hän lisäsi nopeasti: "EntäsM — —?"
Courtier nyökäytti päätään myöntämisen merkiksi.
"Sitä minä jo ajattelinkin. Antaa niiden juoruta! Kuka siitä välittää?"
Barbara sai osakseen hyväksyvän katseen ja sanan: "Hyvä!"
Mutta auto oli ennättänyt Bucklandburyn asemalle.
Lady Casterleyn pieni, harmaa haamu, tullen asematalon käytävästä, osoitti vain pieniä merkkejä hänen pitkästä matkustamisestaan. Hän pysähtyi tarkastaakseen autoa kuljettajasta Courtieriin asti.
"No niin, Frith! — Mr Courtier, eikö totta? Minä tunnen teidän kirjanne enkä minä hyväksy teidän mielipiteitänne. Te olette vaarallinen mies — mitenkäs te voitte? Minun täytyy ottaa mukaani nuo kaksi matkalaukkua. Loput voidaan tuoda jäljestäpäin… Randle, menkää etuistuimelle älkääkä tomuttuko. Kas Ann'ia!" Mutta Ann istui jo kuljettajan vieressä, ollen jo kauan tuuminut tätä siirtoa paremmalle paikalle. "Hm! Te olette siis satuttanut jalkanne? Pysykää hiljakseen! Me voimme istua kolmisin… Nyt, rakkaani, minä voin suudella sinua! Sinäpäs olet kasvanut!"
Lady Casterleyn, ja kenties myöskin Barbaran, suudelma oli sellainen, että sitä oli mahdoton unhottaa. Kuitenkin ne olivat aivan erilaiset. Kun lady Casterley oli kysymyksessä, niin vanhain, suurten tutkivain silmäin nähtiin hakevan huulille oikeata kosketuskohtaa. Sitten hänen lujaposkiset kasvonsa syöksyivät eteenpäin, huulet pysähtyivät sekunniksi, ikäänkuin varmuuden vuoksi, sitten iskivät äkisti, kovasti ja kuivasti keskelle leukaa, värisivät hetken, ikäänkuin muistaen, että piti olla pehmeä, ja irtaantuivat sitten heittokoneen jänteen tavoin. Kun taas Barbarasta oli kysymys, niin hänen silmänsä kirkastuivat ensin, sitten hänen poskensa kohosivat hieman, sitten hänen huulensa olivat hieman lerpallaan, hänen vartalonsa värisi, ikäänkuin olisi hieman laajentunut, hänen hiuksensa kohahtivat. Kuului pieni, suloinen ääni, ja kaikki oli ohitse.
Suudeltuaan täten isoäitiään Barbara asettui paikoilleen ja katsahtiCourtieriin. Istuen siinä "kolmisin" Courtier joutui koskettamaanBarbaraa, ja tästä tuntui jollakin tavoin siltä, että Courtier eipannut sitä pahakseen.
Tuuli oli yltynyt, puhaltaen lännestä, ja auringonpaiste värisi siinä. Käkien kukunta — hieman kimakka — seurasi nopeastikiitävää autoa. Ja nummelle ominainen sulous, mikä syntyi kanervan juurista ja länsituulesta, hiipi esiin nuorten sananjalkaan alta.
Lady Casterleyn ohuet sieraimet laajenivat tämän tuoksun vaikutuksesta, ja hän muistutti pientä metsälintua.
"Täällä on suloinen tuoksu", sanoi hän. "Nyt, mr Courtier, ennenkuin minä unohdan — kuka on tuo mrs Lees Noel, josta minä olen kuullut niin paljon puhuttavan?"
Kuullessaan tämän kysymyksen Barbara ei voinut olla pyöräyttämättä silmiään. Miten tuli Courtier suhtautumaan isoäitiin? Nyt saatiin nähdä, mitä miehiä hän oli. Isoäiti oli hirvittävä!
"Hän on hyvin hurmaava nainen, lady Casterley."
"Epäilemättä, mutta minä olen jo väsymykseen asti kuullut siitä.Minkälaiset ovat hänen vaiheensa?"
"Jos hänellä niitä onkaan?"
"Kuinka?" sanoi lady Casterley.
Jotenkuten hiljaa Barbara antoi käsivartensa puristaa Courtierin kättä. Oli niin hauskaa kuulla, että isoäiti ei saanut vastausta.
"Saanen toki olettaa, että hänellä on menneisyytensä!"
"Ette ainakaan minun sanojeni perusteella, lady Casterley."
Barbara kosketti uudestaan, huomaamatta ja hyväilevästä, Courtieria.
"No niin, tämäpäs on perin salaperäistä. Minä tulen ottamaan itse selvän. Sinä tunnet hänet, rakkaani. Sinun täytyy viedä minut katsomaan häntä."
"Rakas isoäiti! Jos ihmisillä ei ole menneisyyttä, niin heillä ei tule olemaan tulevaisuuttakaan."
Lady Casterley antoi pienen sorkkamaisen kätensä laskeutua tyttärentyttärensä reidelle.
"Älä puhu joutavia äläkä pullistele tuolla lailla!" hän sanoi. "Sinä olet jo muutenkin liian leveä."
Sinä iltana, illallisilla, kaikki tiesivät jo tuon uutisen. Sir William oli saanut kuulla sen paikalliselta asiamieheltä Stavertonissa, missä lordi Harbingerin puhe oli kaksi kertaa törkeällä tavalla keskeytetty. Geoffrey Winlow, lähetettyään pois vaimonsa, oli lentänyt kaksitasollaan Winkleighistä ja tuonut tullessaan yhden kappaleen tuota roskalehteä. Ainoa henkilö tässä pienessä seurassa, joka ei vielä ollut kuullut tuota uutista ennen päivällistä, oli lordi Dennis Fitz-Harold, lady Casterleyn veli.
Puhuttiin luonnollisestikin vähän. Mutta kun naiset olivat poistuneet, niin Harbinger lausui peittelemättömällä luonnonpakolla, mikä oli niin odottamatonta, kenties hieman tarkoituksellistakin, kun otettiin huomioon hänen melkein klassillisesti muodostuneet kasvonsa, jotakin sellaista, että jos ei perin juurin saatu tukahdutetuksi tuota huhua, niin Miltounin asia oli kokonaan lopussa. Tämä oli tosiaankin vakava juttu, nuo roistot tiesivät sen ja tulivat käyttämään sitä hyväkseen. Ja Miltoun oli mennyt kaupunkiin, kenenkään tietämättä missä tarkoituksessa.
Tämän nuoren miehen puheessa oli sellainen erikoinen äänensävy, mikä näytti aina torjuvan vakavuuden syytöksen — äänensävy ja tapa, mikä piti puolensa kaikkea muuta paitsi pilkkaa vastaan, ja kohdatessaan sitä oli omiaan katoamaan. Seuraavat, hieman ivallisesti lausutut sanat: "Mikä niin oli vakava, nuori ystäväiseni?" saivat hänet oitis pysähtymään.
Jos tahdottiin etsiä täydennystä ja vastakohtaa lady Casterleylle, niin se tavattiin kenties hänen veljessään. Sisaren jyrkkä päättäväisyys puuttui veljen syvästä, ivallisesta, sulavasta käytöksestä. Lordi Casterleyn ääni, katse ja tavat olivat hänen samettitakkinsa kaltaisia, missä oli siellä ja täällä valkoiseen vivahtava kiille, aivan kuin kuunvalon kosketuksesta. Hänen hiuksissaan oli myöskin tämä kiille. Hänen hyvin hienoja piirteitään täydensi valkea parta ja viikset, jotka olivat leikatut Elisabethin aikuisen kuosin mukaisesti. Hänen pähkinänväriset ja vielä kirkkaat silmänsä näyttivät hyvin suorilta, ja niissä ilmeni varma, koruton ystävällisyys. Hänen kasvonsa, vaikka olivatkin arvettomat, ahavalta säästyneet ja kudoksiltaan aivan liian hienot ja ohuet, muistuttivat omituisesti vanhojen merimiesten ja kalastajain kasvoja, jotka ovat eläneet yksinkertaista, toimeliasta elämää kaikkivaltiaan perinnäistavan mukaisesti. Hänellä oli sellaisen miehen kasvot, jolla on hyvin varma vakaumus ja taipumus suhtautua ivallisesti kaikkiin uudistuksiin, jotka hän viisikymmentä vuotta sitten perinpohjin oli tutkinut ja hylännyt. Tuntui siltä, että hänen aivonsa, joilta ei puuttunut notkeutta eikä esteettistä aistia, olivat kauan sitten jättäneet kaikki yritykset sekaantua asiain menoon, ja että rohkea mietiskely oli väistynyt syrjään rohkean käytännöllisen arvostelun tieltä, arvostelun, joka perustuu hyvin varmaan kokemukseen. Hän oli elänyt varjossa sen johdosta, että häneltä puuttui kyky herättää huomiota, mikä on niin ominaista sellaiselle, joka on niin tietoinen omasta arvostaan, että on menettänyt kaiken huolenpidon siihen nähden. Tähän eristäytymiseen vaikutti myöskin hänen kiintymyksensä erääseen naiseen, mistä hänet vain kuolema oli erottanut. Hänellä oli kuitenkin erikoinen vaikutuksensa hienoston keskuudessa, koska tiedettiin, että häntä oli mahdoton saada suhtautumaan asioihin monimutkaisella tavalla. Häntä pidettiin melkein viimeisenä, jonka puoleen käännyttiin, mutta käännyttiin kuitenkin. "Onkos tämä näin huonosti? No niin, onhan vanha Fitz-Harold olemassa! Kysykää häneltä! Hän ei tule antamaan mitään neuvoa, mutta on kuitenkin sanova jotakin."
Tuon nuoren Harbingerin sydämessä, josta puuttui kunnioituksen tunne, syntyi eräänlainen paha aavistus. Oliko hän ilmaissut mielipiteensä liian vapaasti? Oliko hän sanonut jotakin liian paksua? Hän oli unohtanut tuon vanhanpojan! Kehoittaen Bertietä jalallaan hän mutisi: "En tullut ajatelleeksi, että te ette tietänyt mitään koko asiasta. Bertie on selittävä sen teille."
Kun Bertietä oli kerta näin kehoitettu, niin hän raotti hieman huuliaan, loi puoleksi suljetuista silmistään katseen äitinsä enoon ja selitti. Tuolla huvilassa asui eräs nainen — hyvin sievä — mr Courtier tunsi hänet — vanha Miltoun kävi häntä välistä katsomassa — melkein myöhään eilisiltana — nuo pirut käyttivät tätä seikkaa hyväkseen, minkä taisivat — kaikenlaisia viittailuja — vaalitappio oli varma, jos ei jotakin tehty. Kaikki tämä tietysti paljasta roskaa!
Hänen mielestään vanha Miltoun, vaikka olikin vakaa kuin aika itse, oli ollut typerä antaessaan tuon naisen tulla ulos kanssaan torille, näyttäen siten selvästi, missä oli ollut, ennenkuin riensi Courtierin avuksi. Ei sopinut seurustella naisen kanssa, josta ei tiedetty, mikä hän oikein oli, oli hän sitten kuinka sievännäköinen tahansa.
Sitten, keskellä hiljaisuutta, Winlow kysyi: Mitä oli tehtävä? Pitikö sähköttää Miltounille? Tällainen juttu levisi kulovalkean tavoin! Sir William — mies, joka ei ollut tottunut arvostelemaan vaikeuksia liian pieniksi — pelkäsi asian käyvän harmilliseksi. Harbinger lausui käsityksenään, että toimittaja oli potkaistava pois. Tiesikö kukaan, mitä Courtier oli tehnyt saatuaan kuulla asiasta? Missä hän oli — päivällisillä omassa huoneessaan? Bertie arveli, että jos Miltoun oli Valleys Housessa, niin ei liene liian myöhäistä sähköttää hänelle. Juttu oli tukahdutettava alkuunsa! Ja tilannetta näin pohdittaessa kehittyi vähitellen ja pääsi ilmoille harras halu pitää tätä asiata pirullisena julkeutena, mikä näin sivistyneille miehille olikin luonnollista, tai, kuvakieltä käyttäen, halu iskeä roistoja vasten naamaa.
Sitten uuden vaitiolon jälkeen kuului lordi Dennisin ääni:
"Minä ajattelen tuota nais-raukkaa."
Kääntyen hieman äkisti tätä vankkaa, miellyttävää ääntä kohden ja voittaen jälleen itseluottamuksensa, jonka hän vain harvoin menetti, lordi Harbinger mumisi:
"Aivan niin, luonnollisestikin!"
Pienemmässä seurusteluhuoneessa, jota käytettiin vain silloin, kun oli pienempi seurue koolla, mrs Winlow oli mennyt pianon ääreen ja soitti itselleen, sillä lady Casterley, lady Valleys ja kaksi hänen tytärtään olivat vetäytyneet yhteen, keskustelemaan tuon kaikkialle tunkeutuvan huhun johdosta.
Oli merkillinen todistus Miltounin luonteesta, että mitään epäilystä ei lausuttu, täällä enemmän kuin ruokasalissakaan, hänen suhteensa puhtaudesta mrs Noeliin. Mutta kun siellä otettiin huomioon vain sen vaaleihin vaikuttava puoli, täällä sitävastoin tuo puoli huomattiin ainoastaan vähemmän tärkeäksi. Nuo naiselliset aivot, kulkien intuitiivisella nopeudella kaiken sen ytimeen, mikä liikutti heidän omia miehiään, olivat jo oivaltaneet sen tosiasian, että tuo huhu saattoi, sellaisena kuin se levisi, sitoa Miltounin kaltaisen miehen tuohon naiseen.
Mutta he liikkuivat tosiasiaan ulkopinnalla, ja alla olikin oikea ja syvä olettamuksen neva, niin että puhe kävi melkein kiusallisen vaikeaksi. Koskaan ennen ei kukaan näistä neljästä naisesta ollut kenties oivaltanut niin selvästi, miten paljon Miltoun — tuo melkein outo ja tuntematon pojanpoika, poika ja veli — merkitsi heidän elämässään. Heidän hillitty kiihtymyksensä ilmeni eri lailla. Lady Casterley, joka istui suorana tuolissaan, ilmaisi sen ainoastaan puheensa päättäväisyydellä, toisen kätensä jatkuvalla, levottomalla liikkeellä ja ohuella rypyllä, joka oli hänen muuten niin tasaisissa kulmakarvoissaan. Lady Valleys oli hämillään, ikäänkuin hämmästyneenä siitä, että tunsi itsensä vakavaksi. Agatha näytti suoraan sanoen huolestuneelta omalla hiljaisella tavallaan. Hän oli nainen, jolla oli paljon luonnetta, nainen, jossa oli tuota luonnollista hurskautta, mikä hyväksyy kysymättä elämässä ja uskonnossa vallitsevan järjestyksen. Koska hänen maailmansa oli koti, hänellä oli todellinen, joskin heikosti ilmaistu kauhu kaikkea sitä kohtaan, jonka hän vaistomaisesti tunsi olevan hänen ihanteensa vastaista. Kansa piti häntä hieman hiljaisena, tylsänä ja ahtaana, se vertasi häntä kanaan, joka aina kotkotti poikastensa ympärillä. Hänessä oleva urhoollisuuden piirre ei ollut kenties kaikkein näkyvintä laatua. Hänen tunteensa veljen aseman johdosta oli kuitenkin vakava ja muuttumaton tai laimentumaton. Hän näki hänen olevan joutumaisillaan vaaraan siinä ainoassa merkityksessä, missä hän saattoi ajatella miestä — puolisona ja isänä. Tämä seikka tuli juuri hänen mieleensä, vaikkakin hänen hurskautensa sanoi myöskin hänelle, että Miltounin sielukin oli vaarassa, sillä hänellä oli korkeakirkollinen käsitys avioliiton purkamattomuudesta.
Mitä Barbaraan tulee, hän seisoi lieden ääressä nojaten valkeita olkapäitään veistokuvilla koristettua marmoria vasten, kädet selän takana, katsellen alas. Aika ajoin hänen huulensa käyristyivät, hänen tasaiset kulmakarvansa vetäytyivät kokoon ja heikko huokaus kohosi hänen rinnastaan. Sitten pyrki pieni hymy pääsemään ilmoille, minkä hän heti kohta kuitenkin sai pidätetyksi. Hän yksinään oli vaiti — hän oli itse nuoruus, mikä arvosteli elämää. Hänen arvostelunsa ilmeni ainoastaan hänen nuoren povensa vapaassa aaltoilussa, hänen kulmakarvojensa rauhattomuudessa, hänen sinisten silmäinsä alaskäännetyssä katseessa, silmäinsä, jotka olivat täynnä verkkaista, sammumatonta tulta.
Lady Valleys huokasi:
"Jospa hän ei olisi sellainen omituinen poika! Hän saattaa vielä naida hänet pelkästä itsepäisyydestä."
"Niinkö?" sanoi lady Casterley.
"Sinä et ole nähnyt häntä, rakkaani. Mitä puoleensavetävin olento — aivan hurmaavat kasvot."
Agatha sanoi rauhallisesti:
"Äiti, jospa hän onsaanutavioeron, niin en luule Eustacen tahtovan naida häntä."
"Saanuthän on varmasti", mumisi lady Valleys. "Toivokaamme parasta!"
"Ettekö te edes tiedä, miten sen asian laita oikein on?" sanoi ladyCasterley.
"No niin, apulaispappi sanoo, että se olihän, joka haki avioeron.Mutta tuo pappi on hyväsydäminen mies. Saattaa olla siten, kuinAgatha toivoi."
"Minä kammon epämääräisyyttä. Miks'ei joku kysy sitä tältä naiselta?"
"Sinun pitää tulla minun kanssani, rakas isoäitini, ja kysyä sitä häneltä itseltään. Sinä tulet tekemään sen niin sievästi."
Lady Casterley loi katseensa ylös.
"Saammepa nähdä", hän sanoi. Hänen silmissään oli jotakin, joka taisteli mahtavaa kritisismiä vastaan. Hän ei voinut sen enempää kuin muutkaan olla noudattamatta Barbaran mieltä. Sellaisen henkilön tavoin, joka uskoo menettelytapansa oivallisuuteen, hän piti tuosta loistavasta lapsesta. Vieläpä hän ihaili — vaikka ihaileminen ei ollutkaan hänen vahvimpia puoliaan — tuota lämmintä elämäniloa, mikä ilmeni Barbarassa, kuten jossakin vedenneidossa, joka paljaine jäsenineen halkoili aaltoja, työntäen tieltään tyrskyjen vaahtoa. Hän tunsi tässä tyttärensätyttäressä pikemmin kuin hyvässä Agathassa asuvan ylimyshenkeä. Agathassa oli piirteitä, kuten vakavuutta ja yleviä periaatteita. Mutta jokin moraalisesti ahdas ja liiaksi anglikaaninen piirre loukkasi hieman lady Casterleyn käytännöllistä ja maailmallismielistä luonnetta. Se oli heikkoutta, ja hän ei pitänyt heikkoudesta. Barbara ei voinut olla koskaan arkatuntoinen siveyskysymyksissä tai asioissa, jotka eivät olleet oleellisia aristokratialle. Hän saattoi tosiaankin mennä liian pitkälle päinvastaiseen suuntaan pelkästä uhmasta. Tuo liian rohkea lapsi oli sanonut: "Jos ihmisillä ei ole ollut menneisyyttä, niin heillä ei tule olemaan mitään tulevaisuuttakaan." Ja lady Casterley ei voinut sietää ihmisiä, joilla ei ollut tulevaisuutta. Hän oli kunnianhimoinen, mutta se ei ollut mitään sellaisen henkilön kunnianhimoa, joka on kohonnut mitättömyydestä, vaan sellaisen henkilön korkeata kiihkoa, joka on huipulla ja aikoo siellä myöskin pysyä.
"Ja missä sinä olet tavannut tämän — tuon tuntemattoman olennon?" hän kysyi.
Barbara tuli lieden luota ja, kumartuen alas lady Casterleyn tuolin viereen, näytti verhoavan tuon naisen kokonaan.
"Olen sellainen kuin pitääkin, isoäiti. Hän ei voi turmella minua."
Lady Casterleyn kasvot pistivät esiin epäluuloisesti tuosta lämpöisestä verhosta, ja niissä oli hylkäävän ilon katse.
"Minä tunnen sinun kepposesi!" hän sanoi. "Jatka, lapseni!"
"Minä tapaan hänet välistä. Hän näyttää sievältä. Me puhelemme."
Agatha sanoi tuolla nopealla rauhallisuudellaan:
"Hyvä Babs, minä luulen, että sinun pitäisi varoa."
"Rakas enkelini, miksi? Mitä se minua liikuttaa, vaikka hänellä olisi ollut neljä miestä?"
Agatha puri huultaan, ja lady Valleys mumisi naurahtaen:
"Sinä olet totisesti hirveä, Babs."
Mutta mrs Winlowin pianon ääni oli tauonnut — miehet olivat tulleet sisään. Ja noiden neljän naisen kasvot jäykistyivät, aivan kuin he olisivat vetäneet niille naamarin, sillä vaikka tämä olikin melkein perhekokous, Winlowit kun olivat orpanan lapsia, niin kuitenkin keskustelun aihe oli sellainen, että näiden neljän naisen mielestä sitä oli mahdoton julkisesti käsitellä. Puhe alkoi nyt siirtyä sotahuhuihin — Winlow oli saanut erikoisesti tietää, että ne tulivat Päättymään viikossa — ja siitä Brabrookin puheeseen, jota hän paraikaa piti ja jota Harbinger matki. Se kääntyi Winlowin lentoon — Andrew GrantinParthenon'issajulkaisemiin kirjoituksiin —Cackler'issaolleeseen, Harbingeria esittävään pilakuvaan, mikä oli varustettu seuraavalla allekirjoituksella: "Toryjen uusi jäsen. L-rd H-rb-ng-r tutustuttaa ystävänsä yhteiskunnalliseen Reformiin", pilakuvaan, mikä esitti Harbingeria näyttämässä alastonta lasta ryhmälle vanhoja kruunupäisiä naisia. Sitten erääseen tanssijattareen. Siitä yleiseen vakuutuslakiehdotukseen. Sitten takaisin sotahuhuihin, erään suuren ranskalaisen kirjailijan viimeiseen kirjaan ja vielä kerran Winlowin lentoon. Keskustelu oli avomielistä ja vapaata, jokainen näytti sanovan tarkalleen sitä, mitä tuli hänen mieleensä. Yhtäkaikki vältettiin koskettamasta näiden asiain henkistä tärkeyttä, tai kenties niiden tärkeyttä ei nähty.
Lordi Dennis, joka huoneen toisessa päässä tutki vaskipiirroskokoelmaa, tunsi kosketettavan leukaansa. Ja tuntien tutun tuoksun hän sanoi päätään kääntämättä:
"Nämä ovat kauniita vaskipiirroksia, Babs!"
Saamatta mitään vastausta hän katsahti ylös.
Barbara seisoi siinä todellakin.
"Minä vihaan sitä, että ihmisiä pilkataan heidän selkänsä takana!"
Näiden kahden välillä oli aina vallinnut hyvä toveruus siitä saakka, kun Barbara kultakutrisena pikku tyttönä hajareisin harmaan ratsuhevosensa selässä oli ollut hänen aamukumppaninsa ratsastusradalla koko sesongin ajan. Hänen ratsastuspäivänsä olivat jo menneet, hänellä ei ollut enää mitään ulkoilmaharrastuksia, lukuunottamatta kalastusta, jota hän jatkoi ivallisella kestävyydellä, mitä tavataan itsenäisissä ja korkeahenkisissä luonteissa, jotka kieltäytyvät myöntämästä sitä seikkaa, että vanhan iän salaperäinen sormi on tullut tielle. Mutta vaikka Barbara ei enää ollutkaan hänen kumppaninsa, niin hänellä oli tapana odottaa häneltä luottamuksenosoituksia, ja hän katsahti erinomaisen osaaottavasti Barbaraan, kun tämä poistui hänen luotaan erään ikkunan luokse.
Oli yksi niitä pimeitä ja kuitenkin hohtavia öitä, jolloin taivaalla näyttää olevan lentävä pahahenki, jolloin mustien pilvien välistä tuikkivat tähdet näyttävät suuttuneilta silmiltä, jotka katselevat ihmisiä tahallisella pahansuopaisuudella.
Suuriin huokaileviin puihin oli tämä henki myöskin tarttunut, lukuunottamatta yhtä, tummaa spiraalinmuotoista kypressiä, joka oli istutettu kolme sataa viisikymmentä vuotta sitten ja jonka hoikka muoto kätki itseensä perinnäistapojen oikean hengen, heilumatta ja suhisematta muiden tavalla. Ollen liian tiheäkuituinen ja jäykkä salliakseen luonnon henkäysten vallata itseään se päästi ilmoille vain kuivan rätinän. Vielä melkein ulkomaalaisena, vuossataisesta oleskelustaan huolimatta, ja nyt yön silmäin henkiinherättämänä se näytti melkein peloittavalta ahtaassa keihäsmäisessä ankaruudessaan, aivan kuin jotakin olisi kuivunut ja kuollut sen sielussa. Barbara tuli takaisin ikkunan luota.
"Me emme voi tehdä mitään muuta elämässämme, niin minusta tuntuu", hän sanoi, "kuin leikkiä vaaroilla!"
Lordi Dennis vastasi vakavasti:
"En luule ymmärtäväni sinua, rakkaani."
"Katsokaapas mr Courtieria!" mutisi Barbara. "Hänen elämänsä on annettu paljon enemmän vaaroille alttiiksi kuin kenenkään meidän johtavien miestemme. Ja kuitenkin häntä pilkataan."
"Annapas kuulua, mitä hän on tehnyt!"
"Oh! En uskalla sanoa paljoa, mutta hänen periaatteensa on: 'Kaikki taikka ei mitään'. Mutta mikä liikuttaa esimerkiksi Harbingeria? Jos hänen yhteiskuntareformistaan ei tule mitään, niin hän jää yhtäkaikki Harbingeriksi, jolla on viidenkymmenentuhannen vuositulot."
Lordi Dennis katsahti ylös hieman omituisesti.
"Vai niin! Onko mahdollista, että sinä et ota tuota nuorta miestä vakavalta kannalta, Babs?"
Barbara kohautti olkapäitään. Olkahihna siirrähti hieman paikoiltaan.
"Hänelle on kaikki paljasta leikkiä, ja hän tietää sen — sen voitte kuulla hänen äänestään. Hän ei voi sille mitään, että kaikki on yhdentekevää, tietenkään. Ja hän tietää sen myöskin."
"Minä olen kuullut, että hän tavoittelee sinua, Babs. Onko se totta?"
"Ei ainakaan vielä ole tavoittanut."
"Tuleeko tavoittamaan?"
Barbaran vastauksena oli toinen olkapäidenkohautus. Ja huolimatta kaikesta kuvanomaisesta kauneudestaan hänen olkapäittensä liike muistutti sellaisen pikku tytön liikettä, jolla on esiliina vyöllään.
"Entäs tämä mr Courtier", sanoi lordi Dennis vakavasti, "tavoitatko sinä häntä?"
"Minä tavoitan kaikkia. Ettekö sitä tiedä, rakkaani?"
"Tosiaankin, lapseni."
"Juuri niin, tietenkin — kuten Eustace-raukka!" Barbara lopetti lauseensa, sillä Harbinger seisoi hänen lähellään, kasvoilla sellainen ilme, mikä läheni kunnioitusta ja mitä ei niillä koskaan oltu nähty. Oikeastaan se tapa, millä hän katseli Barbaraa, oli melkein arka.
"Haluatteko laulaa sen laulun, josta minä niin pidän, lady Babs?"
He läksivät pois yhdessä, ja lordi Dennis, katsellen tämän loistavan parin jälkeen, siveli vakavasti partaansa.