Miltounin äkillinen meno Lontooseen oli seurauksena päätöksestä, mikä vähitellen oli kehittynyt hänessä, siitä hetkestä alkaen, kun hän kohtasi mrs Noelin Burracomben farmin kivilattiaisessa etehisessä. Jos tuo nainen huoli hänet — ja viime yöstä alkaen hän luotti siihen — niin hän aikoi naida hänet.
Olemme jo maininneet, että yhtä lankeemusta lukuunottamatta hänen elämänsä oli ollut nuhteeton, mutta tämä ei merkitse sitä, että hänellä ei olisi ollut intohimoa. Asian laita oli kokonaan toinen. Tuo liekki, joka oli niin huolellisesti kätketty, kyti syvällä hänen sisimmässään — se oli kätketty liekki, jolla oli käytettävänään liian vähän ilmaa. Sinä hetkenä, kun tuon naisen sielu kosketti hänen sieluaan, se leimahti ilmituleen. Mrs Noel oli kaikkien hänen toivojensa inkarnatio, ruumiillinen ilmestys. Tuon naisen tukka, hänen silmänsä, hänen piirteensä, pieni kuoppa tai poimu hänen suupielessään, juuri siinä, mihin lapsi pistää sormensa, hänen tapansa liikkua, mikä oli eräänlaista tiedotonta heilumista ja antautumista ilman valtaan, hänen äänensä sävy, mikä näytti saavan alkunsa ei niin paljon hänen omasta onnellisuudestaan kuin synnynnäisestä halusta tehdä muut onnellisiksi, ja tuo luonnollinen, joskaan ei vahva käsityskyky, mikä kuuluu hyvin myötätuntoisille ihmisille ja mitä harvoin tavataan naisissa, joilla on suuri kunnianhimo tai innostus — kaikki nämä seikat olivat kietoutuneet Miltounin sydämeen. Hän ei ainoastaan uneksinut hänestä, eikä ainoastaan kaivannut häntä, vaan hän uskoi häneen. Tuo nainen täytti hänen ajatuksensa, tuo nainen tuntui hänestä sellaiselta, joka ei voi tehdä väärin, sellaiselta, joka, vaikka olikin vaimo, tuli jäämään rakastajattareksi, ja vaikka olikin rakastajatar, tuli aina olemaan hänen henkisenä kumppalinaan.
Olemme jo sanoneet, että kukaan ei puhunut tai juorunnut naisista Miltounin läsnäollessa, ja kertomus mrs Noelin avioerosta esiintyi hänen mielessään vain vakaumuksena, että tuolle naiselle oli tehty vääryyttä. Keskustelunsa jälkeen apulaispapin kanssa hän oli vain kerran viitannut siihen ja senkin vastaukseksi erään ladyn puheeseen, joka oli heillä vieraisilla: "Oh! Niin, minä muistan hänen tapauksensa mainiosti. Hän on se sama naisraukka, joka —" "Ei, siitä olen varma, lady Bonington." Hänen äänensä sävy oli saanut jonkun naurahtamaan väkinäisesti, ja keskustelun aihe muutettiin.
Kaikenlainen avioero oli vastoin hänen vakaumustaan, mutta eräänlaisella sekavalla tavalla hän myönsi kuitenkin, että oli tapauksia, jolloin ero oli välttämätön. Hän oli mies, joka ei pyytänyt muiden luottamusta tai toivonut, että sitä olisi hänelle osoitettu. Hän ei ollut koskaan uskonut sisäisiä taistelultaan kenellekään elävälle olennolle, ja taisteluilla, jotka eivät olleet sisäisiä, ei ollut Miltounille mitään merkitystä. Hän oli joka hetki valmis panemaan alttiiksi elämänsä sen ihannekuvan vuoksi, minkä hän oli sielussaan muodostanut, aivan yhtä yksinkertaisesti ja suorasti kuin hän olisi asettanut ruumiinsa mrs Noelin eteen suojakilveksi kaikkia vaaroja vastaan.
Sama fanatismi, joka piti hänen intohimoaan kukkana itsessään, ottamatta ollenkaan lukuun sen sopivaisuutta yhteiskuntapuutarhaan, oli myöskin siinä voimana, joka ajoi hänet nyt Lontooseen ilmaisemaan aikomuksensa isälleen, ennenkuin puhui siitä mrs Noelille. Asia oli toimitettava yksinkertaisesti ja oikeassa järjestyksessä. Sillä hänellä oli senlaatuista moraalista rohkeutta, jota tavataan ainoastaan sellaisissa henkilöissä, jotka elävät omien harrastustensa piirissä. Kuitenkaan se ei ollut kenties niin paljon aktiivista moraalista rohkeutta kuin välinpitämättömyyttä siitä, mitä muut ajattelivat tai tekivät, mikä välinpitämättömyys sai alkunsa hänen synnynnäisestä halustaan olla välittämättä muiden arvonannosta.
Tuo omituinen hymy tuon vanhan Tudorin-aikuisen kardinaalin kasvoilla — missä oli voittamaton itseluottamus ja eräänlainen henkinen ilkamoisuus — leikitteli hänenkin kasvoillaan, kun hän kuvitteli mielessään sitä tapaa, millä hänen isänsä tuli ottamaan vastaan hänen uutisensa. Mutta pian hän taukosi ajattelemasta sitä ollenkaan, rajoittuen tuumimaan vain sitä tehtävää, minkä oli ottanut suorittaakseen. Sillä hänellä oli suuressa määrässä kykyä, mikä on niin ominaista julkisessa elämässä eläville, siirtää koko huomionsa aiheesta toiseen.
Saavuttuaan Paddingtonin asemalle hän ajoi suoraa päätä ValleysHouseen.
Tämä laaja asumus pylväskäytävineen näytti olevan hieman hämmästyneenä siitä, että näin keskellä sesonkia sitä ei paremmin asuttu. Kolme palvelijaa otti huostaansa Miltounin matkatavarat. Peseydyttyään ja saatuaan kuulla, että hänen isänsä tuli syömään päivällistä kotona, hän läksi kävelylle suunnaten kulkunsa Templessä oleviin virkahuoneisiinsa. Hänen pitkä vartalonsa, mikä oli jonkun verran huolimattomasti puettu, herätti tavanomaista huomiotaan, jota hän, kuten tavallista, ei ollenkaan huomannut. Kulkiessaan eteenpäin hän ajatteli syvästi Lontoota ja Englantia, jotka olivat kokonaan toisenlaisia kuin tämä pöyhkeä melske ja meteli, kuin tämä kaiken kokoomus, tämä suuri korkeiden ja matalien äänien epäsointuinen symfonia. Hän ajatteli Lontoota, Englantia, joka kunnioitti itseään, josta kaikki kurjat kadut, rahavalta, reklaamihulluus, talohuijaus, liikatunteellisuus, jokapäiväisyys, pahe ja työttömyys olivat poistetut. Hän ajatteli Englantia, missä kullakin miehellä oli oleva oma paikkansa, mitä hän ei koskaan muuttanut, mutta missä hän palveli uskollisesti omaan luokkaansa kuuluen. Hän ajatteli Englantia, missä jokaisen miehen, aatelisesta työmieheen asti, piti olla vakaumuksellinen harvainvallankannattaja ja käytökseltään gentlemanni. Hän ajatteli Englantia, joka oli niin teräksenkirkas ja tarmokas, että jo sen pelkkä näkeminen sai aikaan rauhan. Hän ajatteli Englantia, jonka sielun tuli olla stoalainen ja hieno, stoalaisuuden ja hienouden kuuluessa kullekin sielulle erikseen monten miljoonien sielujen joukossa. Hän ajatteli Englantia, missä kaupungilla piti olla oma uskonsa ja maaseudulla oma uskonsa ja missä tyytyväisyyden piti vallita eikä valituksia pitänyt kuuluman sen kaduilla.
Ja kun hän käveli Strandia pitkin, niin piskuinen, repaleinen pojanviikari piipitti hänen jaloissaan:
"Hirveä paljastus eräässä pankissa — huomiota herättävä juttu tulossa!"
Miltoun ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Kuitenkin sen mukana tullut tuuli, joka puhaltaa siellä, missä ihminen elää, tuo huoleton, ihmeellinen, tilaamatta tullut tuuli oli hävittänyt hänen vakavan ja selvän näkynsä. Suuri oli tuo — onnenpotkausten ja vaihtelun tuuli — tuuli, johon sisältyy miesten ja naisten äärettömät toivomukset, tuon lukemattoman ihmisjoukon mielenliikutusten jumalattarelle osoittamat rukoukset. Se oli tuo sydämestä sydämeen ja huulelta huulelle kulkeva virtaus, jolla on sama vaikutus kuin keväisellä tuulella, joka kaihomielisenä kulkee metsän läpi ja herättää henkiin jokaisen pensaan ja puun. Se oli tuo kiihkeä päätös kasvaa ja tulla — miksi tahansa! Se oli tuo huokaus, joka on yhtä ikuinen kuin meren kohina ja yhtä vaientamaton kuin taipuvainen paisumaan äkilliseksi ärjymiseksi.
Miltoun tunkeutui katuliikenteen läpi kiinnittämättä suurempaa huomiota niiden tuhansien ihmisten muotoihin, joiden ohi hän kulki, mutta nähden uskon silmillä ne muodot, mitkä halusi nähdä. Lähellä St. Paulin tuomiokirkkoa hän pysähtyi erään vanhan kirjakaupan kohdalla. William Rimall, sen pieni omistaja, tunsi hyvin hänen vakavat, kalpeat ja miellyttävät kasvonsa ja veti heti esiin viimeisen uutuutensa — Moren "Utopian". Tätä erikoista painosta (hän vakuutti Miltounille) ei ollut enää saatavissa — hän ei ollut koskaan ennen myynyt sitä muuta kuin yhden ainoan kappaleen, mikä kirjaimellisesti mureni käsiin. Tämä kappale oli kuitenkin paremmassa kunnossa. Se saattoi tuskin kestää kahtakymmentä vuotta — se oli erinomainen kirja, sopiva ostaa. Nykyään ei Morella ollut sellaista puoleensavetäväisyyttä kuin joku aika sitten.
Miltoun avasi nidoksen, ja pieni kirjatäi, joka oli nukkunut Tranibore-sanan kohdalla, alkoi liikkua hitaasti teoksen selkää kohden.
"Minä huomaan, että se on alkuperäinen", sanoi Miltoun.
"Siitä ei ole luettavaksi, teidän ylhäisyytenne", huomautti tuo pieni mies. "Tuskin voi käännellä sen sivuja. Kuten minä jo sanoin — minä en ole saanut parempaa kappaletta tänä vuonna. Minä en ole tosiaankaan saanut!"
"Vanha viisas uneksija", mutisi Miltoun, "sosialistit eivät ole lyöneet häntä laudalta, eivät edes nykyjään".
Pienen miehen silmät vilkuilivat, ikäänkuin hän olisi tahtonut puolustella Thomas Moren mielipiteitä.
"No niin", hän sanoi, "minä luulen, että hän oli yksi niitä. Mutta minähän en ottanut huomioon sitä seikkaa, että teidän ylhäisyytenne voi olla hyvinkin vahva politiikassa."
Miltoun hymyili.
"Minä haluaisin saada Englannin jotenkin sellaiseksi kuin se esiintyy Moren unelmassa. Mutta minun koneistoni olisi toisenlainen. Minä aloittaisin huipulta."
Pieni mies nyökäytti päätään.
"Juuri niin, juuri niin", hän sanoi, "siihen meidän on tultava, uskallan sanoa".
"Meidän täytyy tulla, Rimall." Ja Miltoun käänsi sivun.
Pienen miehen kasvot värisivät.
"Minä en luule, teidän ylhäisyytenne, tätä kirjaa tarpeeksi vahvaksi teidän maullenne. Mutta minulla on tässä vanha omituinen teos — kiinalaisista temppeleistä. Se on harvinainen — mutt'ei liian vanha. Te voitte perin pohjin käydä sen läpi. Minun mielestäni se on mukavaa pureskeltavaa — erittäin sopivaa teidän maullenne. Heillä on merkillinen periaate", hän lisäsi, avaten kirjan erään vaskipiirroksen kohdalta, "rakentaa kerroksittain. Me emme rakenna sillä lailla Englannissa."
Miltoun katsahti häneen terävästi. Pienen miehen kasvoista näkyi, että hän ei ollenkaan ymmärtänyt.
"Onnettomuudeksi me emme sitä tee, Rimall", hän sanoi, "meidän pitäisi, ja me tulemmekin niin tekemään. Minä otan tämän kirjan."
Pannen sormensa erään pagodin kuvan kohdalle hän sanoi:
"Hyvä vertauskuva."
Pienen kirjakauppiaan silmät harhailivat temppelistä salaiseen hinnanilmoitusmerkkiin.
"Juuri niin, teidän ylhäisyytenne", hän sanoi, "minä luulen sen olevan teidän makunne mukaista. Minä myyn senteillekahdellakymmenelläseitsemällä ja puolella shillingillä."
Miltoun pisti kirjan taskuunsa ja läksi ulos. Hän kulki Templeen päin, jätti kirjansa virastohuoneeseensa ja asteli sitten alas Thamesin partaalle. Aurinko hyväili sitä erittäin kiinteästi tänä iltapäivänä. Se oli lainannut sille lämpöä, valoa ja väriä. Ja kaikki tuon virran äyräällä olevat rakennukset aina Westminsterin torneihin saakka näyttivät hymyilevän. Rakastuneen silmille oli tässä suurenmoinen näky. Tähän näkyyn yhtyi toinen, jossa pehmeäsilmäinen ja matalaääninen nainen kumartui kukkiensa ylitse. Mikään ei voinut olla täydellistä ilman häntä, mikään työ ei voinut tuottaa hedelmiä, millään yrityksellä ei voinut olla täyttä merkitystä.
Päivällisillä lordi Valleys lausui poikansa tervetulleeksi pöytäkumppaniksi, ollen kuitenkin hieman hämillään hänen tulostaan.
"Matkustatko pois tänään, hyvä ystäväni? Vai oletko tullut kuulemaan, miten Brabrook hyökkää meidän kimppuumme? Tällä kertaa hän on myöhästynyt — me olemme päässeet eroon koko pallohistoriasta — se ei tuota enää mitään kiusaa."
Ja hän vilkaisi Miltouniin selvällä, harmaalla tuijotuksellaan, mikä oli niin kylmä, tasainen ja omituinen. No niin, mikä lintu hän oikein onkaan? näytti tuo katse sanovan. Ei ainakaan se pyy, jota kasvatuksesta päättäen olisi voinut odottaa!
Miltounin vastaus: "Minä tulin tänne kertomaan sinulle jotakin", kiinnitti hänen isänsä katseen hieman pitemmäksi ajaksi kuin oli kohteliasta.
Olisi väärin sanoa, että lordi Valleys pelkäsi poikansa puolesta. Pelko ei kuulunut hänen tunteisiinsa, mutta hän tarkasti kuitenkin poikaansa kunnioittavalla uteliaisuudella, mikä läheni levottomuutta. Miltounin harvainvaltaa suosiva luonteenlaatu ja hänen poliittiset vakaumuksensa melkein loukkasivat sellaista henkilöä, joka sekä temperamenttinsa että kokemuksensa perusteella tiesi, miten oli odotettava päämäärän saavuttamista. Hänellä oli ollut usein tilaisuus antaa tämä neuvo ratsupojilleen, silloin kun hän uskoi hevostensa saavuttavan parhaan tuloksen sillä tavalla. Ja tämän neuvon hän olisi nyt tahtonut antaa omalle pojalleen. Hän oli itse "odottanut päämäärän saavuttamista" yli viisikymmentä vuotta ja tiesi sen olevan parhaan keinon saada takeet siitä, ettei koskaan tullut pakotetuksi muuttamaan tätä mieluisaa menettelytapaa — sillä lordi Valleysin luonteessa oli jotakin, joka sai hänet pelkäämään sitä, että hän vallan odottamattomissa tapauksissa pakottaisi itsensä vakavimmankin mielipahan uhalla toimimaan ennemmin kuin antamaan jättää itsensä jälkeen. Nuoren Harbingerin kaltainen mies oli tietysti ymmärtäväinen — oli taipuisa, oli mies, joka oli imenyt itseensä tuota uutta (ja hyvin päihdyttävää) yhteiskunnallisen uudistushalun viiniä. Hänen voitiin antaa seurata hieman omaa päätään — mutta hänen kanssaan ei koskaan voitu joutua vaikeuksiin, sillä hän ei tullut koskaan "karkaamaan radalta" — sillä hän oli helläsuinen hevonen, joka tarvitsi ohjausta vain käänteissä. Hän tahtoi kuulla itsensä puhuvan ja hänen oli annettava tuntea, että teki jotakin. Tämä kaikki meni hyvin mukiin, oli hyvin ymmärrettävää. Mutta Miltounin laita oli kokonaan toinen (eikä tämä ollut lordi Valleysin mielestä vain pelkkää isällistä kuvittelua). Hänen pojallaan oli taipumus viedä asiat niiden vaarallisiin johtopäätöksiin asti ja saattaa hänet, Valleysin, muistelemaan anoppiaan. Miltoun oli lapsi yleisissä asioissa, tietenkin, vielä nyt. Mutta niin pian kuin hän kerta oli päässyt alkuun, niin hänen vakaumustensa syvyys, yhtyneenä hänen asemaansa ja todelliseen kykyyn — ei mihinkään jaarittelukykyyn, jota oli Harbingerin kaltaisilla miehillä, vaan hillittyyn, purevaan puhetaitoon — oli nykyisten puolueolosuhteiden vallitessa yhdellä hyppäyksellä saattava hänet etualalle. Ja mitä olivat sitten nuo vakaumukset? Lordi Valleys oli koettanut oppia niitä ymmärtämään, mutta oli tähän asti epäonnistunut yrityksessään. Eikä tämä häntä oikeastaan hämmästyttänyt, koska, kuten hän usein sanoi, poliittiset vakaumukset eivät olleet, kuten pintapuolisesti katsoen saattoi näyttää, järjen johtopäätöksiä, vaan pelkästään temperamentin ilmauksia. Eikä hän voinut käsittää mitään sellaista suhtautumista yleisiin asioihin, mikä ei ollut olemukseltaan suoraa, selvää, terveen järjen mukaista asianhaarain varteenottamista sellaisina kuin ne ilmenivät hänelle itselleen, hän ei voinut siksi, että hän ei ollut myötätuntoinen muunlaista suhtautumista kohtaan. Tätä ei saa ymmärtää niin, että hän olisi ollut sellainen henkilö, joka aina mukautuu olosuhteisiin, sillä hänen sisimmässään asusti itsepäinen, perinpohjainen uskollisuus sellaisen luokan perintätavoille, joka piti arvossa ennen kaikkea uljuutta ja ylpeyttä. Kuitenkin hänestä tuntui, että Miltoun oli sittenkin liian "tiukka" aristokraatti — ei yhtään parempi sosialistia, sillä hän näki kaikki asiat typistettyinä ja kuivettuneina, pyrki tyrkyttämään kansalle reformeja ja kuitenkin pitämään sitä asemassaan rautaisella kädellä, koettaen myöskin toimia omalla tavallaan periaatteittensa mukaisesti. No niin! Hän myönsi kylläkin, että hän toimi periaatteittensa mukaisesti. Tämä ajatus synnytti aina hyvin epäsointuisan äänen lordi Valleysin rinnassa. Se oli melkein sopimatonta, pahempaa — naurettavaa! Asian laita oli sellainen, että tuolla poika-paralla oli onnettomuudeksi syvempi tapa ajatella kuin politiikassa tarvittiin — mikä oli vaarallista — hyvin vaarallista! Kokemus saattoi opettaa häntä jollakin lailla! Ja pitkästä omasta kokemuksestaan Valleysin kreivi koetti tarkoin muistella jotakin poliitikkoa, jonka käytännöllinen, valtiollinen toiminta olisi jättänyt sellaiseksi, millainen oli alkujaan. Hän ei keksinyt ketään. Mutta tämä antoi hänelle vähän lohdutusta. Ja myöhäiskypsän parsanpalasen ylitse hänen järkähtämätön katseensa haki hänen poikansa katsetta. Mitä hän oli tullutkaan sanomaan hänelle?
Lause oli ollut pahaaennustava. Hän ei voinut muistaa Miltounin koskaan kertoneen hänelle mitään. Sillä vaikka olikin kärsivällinen ja hyvänsuopa isä, hän oli — niin monen muun julkisessa elämässä toimivan miehen tavoin — lapsissaan saanut ilmenemään vain vähässä määrässä omat tapansa ja katsantokantansa. Neljästä lapsestaan hän piti vain Barbaraa perinpohjin omanaan. Hän ihaili häntä, ja ollen mies, joka täydellä sydämellään nautti elämästä, hän ei voinut rakastaa muulloin kuin ihaillessaan. Mutta viimeisenä miehenä koko maailmassa, joka tahtoi udella toisen salaisuuksia tai kiristää niitä häneltä, hän odotti ilmaisematta mitään levottomuutta, saadakseen kuulla poikansa asian.
Miltoun ei näyttänyt pitävän kiirettä. Hän kuvaili Courtierin seikkailua, mikä huvitti lordi Valleysiä koko joukon.
"Punapippurikoe! En olisi uskonut heidän sellaista keksivänkään", hän sanoi. "Ja nyt te olette saaneet hänet Monklandiin. Vieläkö Harbinger on teillä?"
"Kyllä. Minä en luule Harbingerilla olevan paljonkaan kestävyyttä."
"Politiikassako?"
Miltoun nyökäytti päätään.
"Minä melkein paheksun sitä, että hän on meidän puolellamme — minä luulen, että hänestä ei ole meille hyötyä. Oletko nähnyt tuota pilakuvaa? Se on sattuvasti piirretty. En voinut keksiä sinun kasvojasi noiden vanhojen naisten joukosta."
Lordi Valleys hymyili persoonattomasti.
"Hyvin taitava piirros. Sivumennen sanottuna, minä luulen voittavani kilpa-ajoissa."
Ja täten, hyppäyksittäin, jatkui keskustelu, kunnes viimeinen palvelija oli lähtenyt huoneesta.
Sitten Miltoun valmistelematta katsahti isäänsä vasten kasvoja ja sanoi:
"Minä haluan naida mrs Noelin."
Lordi Valleys otti iskun vastaan aivan samalla ilmeellä, jolla hän oli tottunut odottamaan hevostensa häviämistä kilpa-ajoissa. Sitten hän kohotti viinilasin huulilleen ja laski sen alas maistamatta. Tämä oli ainoa merkki, mikä ilmaisi hänessä hämmennystä ja mielenkiintoa.
"Eikö se ole hieman liian äkillistä?"
Miltoun vastasi: "Minä olen halunnut häntä ensi näkemästä lähtien."
Lordi Valleys, joka oli melkein yhtä hyvä ihmisten ja tilanteiden kuin hevosten ja pointerikoirainkin tuntija, nojasi tuolinsa selustaa vastaan ja sanoi hienolla ivalla:
"Hyvä ystäväni, oli hyvin tehty, että tulit sen sanomaan minulle, mutta totta puhuakseni se oli senlaatuinen uutinen, jota en olisi mielelläni kuullut."
Tumma puna ilmeni hitaasti Miltounin poskille. Hän oli arvostellut isäänsä väärin. Tuolla miehellä oli kylmäverisyyttä ja rohkeutta kriisin sattuessa.
"Mitä sinulla on vastaansanomista?" ja äkkiä hän huomasi, että ohut leivos vapisi lordi Valleysin kädessä. Tämä ei aiheuttanut hänen silmissään mitään masennusta, niissä näkyi vain sellainen suitsuava katse, jollaisen Tudorien aikuinen kirkonmies olisi luonut vastustajaansa, jossa ilmeni heikkouden merkkejä. Lordi Valleys huomasi myöskin, että tuo leivos vapisi, ja söi sen.
"Me olemme maailmanmiehiä", hän sanoi.
Miltoun vastasi: "Minä en ole."
Osoittaen ensimmäisen todellisen kärsimättömyyden oireita lordiValleys päästi suustaan:
"Vaikkapa niinkin! Mutta minä olen."
"Niinkö?" sanoi Miltoun.
"Eustace!"
Hieroen toista polveaan Miltoun otti vastaan tämän kutsun ilman pienintäkään liikahdusta. Hänen silmänsä paistoivat hänen isänsä kasvoja vastaan. Lordi Valleysin sydän värähti. Mikä tunteen syvyys olikaan tuossa poika-parassa, kun hän saattoi katsella tällä lailla ensimmäisen vastarinnan sattuessa!
Hän nousi ja tarttui sikarilaatikkoon, ojensi sen hajamielisesti poikaansa kohden ja veti sen äkkiä takaisin.
"Minä unhotin", hän sanoi, "että sinä et polta".
Sytyttäen sikarin hän poltti vakavasti katsoen suoraan eteensä, rypyn ilmestyessä kulmakarvojen väliin. Lopulta hän sanoi:
"Hän näyttää hienolta naiselta. Muuta minä en hänestä tiedäkään."
Miltounin suu vetäytyi syvempään hymyyn.
"Miksi sinun pitäisi tietää vielä muutakin?"
Lordi Valleys kohautti olkapäitään. Hänen filosofiansa oli käynyt ankarammaksi.
"Yhden seikan minä tiedän", hän sanoi kylmästi, "sen nimittäin, että tässä on avioero tapahtunut. Minä luulin, että sinulla olisi ollut kirkon katsantokanta tässä asiassa."
"Hän ei ole tehnyt mitään väärää."
"Tunnetko sinä sitten hänen historiansa?"
"En."
Lordi Valleys kohotti kulmakarvansa ivallisesti ja eräänlaisella ihailulla.
"Ritarillisuus parasta varovaisuutta?"
Miltoun vastasi:
"Minä luulen, että sinä et ymmärrä sitä tunnetta, jota minä tunnen mrs Noelia kohtaan. Se ei kuulu sinun tuntemuksiisi. Kuitenkin se on ainoalaatuinen tunne, joka saa minut naimaan, enkä minä tule enää toiste sitä tuntemaan."
Lordi Valleys tunsi uudestaan turvattomuuden kammottavaa tunnetta. Oliko tämä totta? Ja äkkiä hänestä tuntui: Kyllä, se on totta! Hänen edessään oli sellaisen miehen kasvot, joka pikemmin tuli riutumaan omasta kiihkostaan kuin poikkeamaan esikuvistaan. Ja äärimmäisen vakavuuden tunne, jonka tämä pula herätti, sai hänet mykistymään.
"Tällä kertaa minä en osaa sanoa muuta", hän mutisi ja nousi pöydästä.
Lady Casterley oli sellainen sopimaton olento — varhainnousija. Kukaan nainen koko kuningaskunnassa ei ollut parempi kastemattojen tuntija. Luonto oli aikoinaan levittänyt hänen eteensä tuhansittain noita sieviä kutoelmia, missä kaikki menneen yön tähdet pimeään maahan pudonneina odottivat, päästäkseen jälleen lipumaan taivaalle auringonsäteiden mukana. Ravenshamissa hän käveli säännöllisesti puutarhoissaan puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä, ja vierailulla ollessaan hän huolellisesti muutti paikallisen tavan, olipa se sitten millainen tahansa, tämän tapansa mukaiseksi.
Kun sentähden hänen kamarineitsyensä Randle tuli Barbaran kamarineitsyen luokse kello seitsemän ja sanoi: "Vanha rouva tahtoo saada Barbaran herätetyksi", niin Barbaran kamarineitsyt, joka paraikaa pani kiinni kureliivejään, ei tuntenut rinnassaan mitään erikoista tuskaa. Hän vain vastasi: "Minä tulen pitämään siitä huolen. Lady Babs ei voi olla siitä liiaksi hyvillään!" Ja kymmenen minuuttia myöhemmin hän astui tuohon vaaleaseinäiseen, neilikaltatuoksuvaan huoneeseen — unettavan suloiseen temppeliin, minne kesän valo tunkeutui varkain kukallisten, kalikokankaisten uutimien läpi.
Barbara nukkui nojaten poskeaan käteensä, ja hänen pähkinänvärinen tukkansa, mikä oli heitettynä taaksepäin, levisi tyynylle. Hänen suunsa oli raollaan, ja kamarineitsyt ajatteli: "Jospa minulla olisi tuollainen tukka ja tuollainen suu!" Hän ei voinut olla nauramatta itsekseen mielihyvästä. Lady Babs näytti niin sievältä — vieläpä sievemmältä nukkuessaan kuin ollessaan valveilla! Ja kun hän katseli tätä suloista nukkuvaa ja nukkuessaan hymyilevää olentoa, niin maiset ansarihöyryt hävisivät, — höyryt, joihin hänen sielunsa oli vajonnut, hänen, joka aina oli palvellut luonnolliselle kasvulleen sopimattomassa ilmakehässä. Kauneus, joka omituisella kosketusvoimallaan vapauttaa hengen kaikista kahleista ja itsekkäistä ajatuksista, sulostutti kamarineitsyen katseen ja sai hänet jäämään seisoalleen, henkeään pidätellen. Sillä nukkuva Barbara oli tuon kultaisen ajan symboli, johon hän niin toivottomasti uskoi. Barbara avasi silmänsä ja nähdessään kamarineitsyensä sanoi:
"Onko kello jo kahdeksan, Stacey?"
"Ei, mutta lady Casterley haluaa saada teidät kävelylle kanssaan."
"Oh! Miten kiusallista! Minä kun näin niin suloista unta!"
"Niin, te hymyilitte."
"Minä näin sellaista unta, että minä lensin."
"Kaikkia nyt vielä!"
"Minä saatoin nähdä kaiken allani levitettynä, aivan niin lähellä kuin te nyt siinä. Minä liitelin hiirihaukan tavalla. Minä tunsin voivani laskeutua juuri sinne, minne halusin. Se oli hurmaavaa. Minulla oli todellinen lentokyky, Stacey."
Ja heittäytyen taaksepäin hän sulki uudestaan silmänsä. Auringonvalo virtasi hänen päälleen puoliksi avattujen uutimien läpi.
Kamarineitsyen mieleen tuli omituinen halu pistää kätensä tuolle valkealle kaulalle ja sivellä sitä. "Nuo lentokoneet ovat hullunkurisia", mutisi Barbara, "ilo on ihmisen omassa ruumiissa — siivissä!"
"Minä näen lady Casterleyn puutarhassa."
Barbara hypähti ylös vuoteesta. Lady Casterley, tuo piskuinen harmaa olento, seisoi lähellä Dianan patsasta ja katseli joitakin kukkia. Barbara huokasi. Hänen kanssaan, unessa, oli ollut toinenkin hiirihaukka, ja hänet täytti eräänlainen hämmästys ja omituinen hyväntunne, mikä hänen peseytyessään ja pukeutuessaan tunki häneen pienin erin.
Kiireessä hän ei ottanut hattuaan, vaan riensi alas portaita ja YrjöIV:n ajan tyylistä käytävää pitkin puutarhaa kohden, kiinnitellenliinaisen takkinsa nappeja. Sen perällä hän oli melkein kaatuaCourtierin käsivarsille.
Herättyään aikaisin sinä aamuna Courtier oli alkanut ensiksi ajatella Audrey Noelia, jota häväistysjuttu uhkasi, sitten eilistä kumppaniaan, tuota säteilevää nuorta olentoa, jonka kuva oli niin vallannut hänet. Hän oli kokonaan heittäytynyt tämän muiston valtaan. Barbara oli itse nuoruus! Hän oli täydellinen olento, nuori tyttö olematta silti kokematon.
Ja hänen sanansa, kun Barbara melkein kaatui hänen käsivarsilleen, olivat: "Siivekäs voitonjumalatar!"
Barbaran vastaus oli yhtä vertauskuvallinen: "Hiirihaukka!Tiedättekö, että minä näin sellaista unta, että me lensimme, mrCourtier?"
Courtier vastasi vakavasti:
"Jospa jumalat soisivatminullesellaisen unen —"
Puutarhan portilla Barbara käänsi päänsä, hymyili ja meni sen läpi.
Pikku Ann'in seurassa, Ann'in, joka oli huomannut olevan viehättävää olla puutarhassa tähän aikaan, oli lady Casterley tarkastellut äskettäin järjestettyjä kukkaryhmiä, joissa olevia kukkasia hän ei tuntenut. Nähdessään tyttärensätyttären lähestyvän hän sanoi heti:
"Mikä kukka se tämä on?"
"Nemesia."
"En ole koskaan kuullut siitä mitään."
"Se on nykyään melkein muodissa, isoäiti."
"Nemesia?" toisti lady Casterley. "Mitä on nemesiksellä tekemistä kukkien kanssa? Minä en siedä puutarhureita enkä noita mielettömiä nimiä. Missä on sinun hattusi? Minä pidän tuosta ankanmunan väristä sinun takissasi. Yksi nappi on panematta kiinni." Ja kohottaen pienen hämähäkinkätensä, mikä oli ihmeellisen vankka hänen ikäänsä nähden, hän pani kiinni Barbaran kureliivien ylimmäisen napin.
"Sinä näytät hyvin kukoistavalta, rakkaani", hän sanoi. "Miten pitkä matka on täältä tuon naisen huvilaan? Me menemme sinne nyt."
"Hän ei ole noussut vielä."
Lady Casterleyn silmät kiilsivät pahanilkisesti.
"Sinä sanoit minulle, että hän on niin hieno", hän sanoi. "Mikään hieno ja hyvässä voinnissa oleva nainen ei loikoile vuoteessaan puoli kahdeksan jälkeen. Mikä on kaikkein lyhyin tie! No niin, Ann, me emme voi ottaa sinua mukaamme."
Katsottuaan isoäitinsä äitiin melkein liian kiinteästi pikku Ann vastasi:
"Niin, minä en voi tullakaan, kun minun on mentävä."
"Mainiota", sanoi lady Casterley, "ravaa sitten tiehesi".
Puristaen huulensa yhteen pikku Ann kulki lähimmän nemesia-ryhmän luokse ja kumartui huomaavaisesti kukkien yli, ilmaisten siten selvästi löytäneensä jotakin entistä vielä mielenkiintoisempaa.
"Kas niin!" sanoi lady Casterley ja jatkoi reipasta käyntiään lehtokujaa kohden.
Koko matkan hän puhui metsänhoidosta, katsellen tarkasti puita. Metsänhoito — hän sanoi — kuten rakentaminen ja kaikki muutkin toimet, jotka vaativat uskollisuutta ja kärsivällistä harrastusta, oli rappiolla tällä matkijain vuosisadalla. Hän oli saanut Barbaran isoisän harjoittamaan sitä, niin että Cattonissa (hänen kotiseudullaan), vieläpä Ravenshamissakin puut olivat katselemisen arvoisia. Täällä Monklandissa ne olivat hirveästi laiminlyötyjä. Oli ilmeinen rikos olla pitämättä parempaa huolta maan kaikkein hienoimmasta italialaisesta kypressistä!
Barbara kuunteli veltosti hymyillen. Isoäiti oli niin huvittava pontevuudessaan, varmuudessaan ja kielenkäytössään, mikä oli niin perin omintakeinen, aivan kuin hän olisi päättänyt ottaa itselleen mitä vapautuksia tahansa — hän, jota paremmin kukaan ei voinut käyttää kankeita ja sievistettyjä lauseita tai ranskankielen hienouksia. Barbarasta, joka vielä oli sen tunteen vallassa, että saattoi lentää, ja melkein huumautuneena kesäaamuisen ilman suloudesta, tuntui hullunkuriselta, että joku saattoi olla senlaatuinen. Sitten hän näki isoäidin kasvojen olevan sekunnin verran levollisina, tarkkaamattomina, ilkeännäköisinä pelokkaan tarkoitusperän vuoksi, aivan kuin ne olisivat panneet kysymyksenalaiseksi sen, miten on suhtauduttava elämään. Ja sisäisen näkemyksen välähdyksessä, jollaisia naiset saavat — Barbarankin ikäiset ja lumoavat — hän tunsi itsensä murheelliseksi, aivan kuin hän olisi nähnyt oudon kalpean kummituksen. "Vanha mummo rukka", hän ajatteli, "miten säälittävää on olla vanha!"
Mutta he olivat saapuneet jalkapolulle, mikä kulki kolmen nurmikon läpi, kohoutuen sitten mrs Noelin asuntoa kohden. Täällä miljoonien pienten, kastehohtoisten, välkkyvien kukkakellojen keskellä, täällä lehmusten ja saarnien liitävässä loistossa, täällä kevätkukkien ja myöhäisten keltaohdakkeiden tuoksussa, täällä, missä jok'ikisessä puussa lintu liverteli, oli niin kultaisen suloista — että oli mahdotonta olla murheellinen!
Ensimmäisen nurmikon nurkkauksessa seisoi kastanjanvärinen tamma, korvat höröllään jonkun kaukaisen äänen vuoksi, jonka vaikutuksen se yksinään tunsi. Huomatessaan tulijat se pani korvansa luimuun, ja pieni vihainen vilke ilmestyi sen silmäkulmaan. He kulkivat sen ohitse ja joutuivat toiselle kentälle. Puolitiessä Barbara sanoi rauhallisesti:
"Isoäiti, siellä tuntuu olevan härkä!"
Siellä oli tosiaankin, erään pensasrivin takana, suunnattoman suuri härkä. Se liikkui hitaasti heitä kohden, ollen kuitenkin vielä noin kahdensadan yardin päässä. Se oli iso punainen elukka leveine niskoineen ja otsineen, mitkä tekevät siitä eläinten kesken raa'an voiman symbolin.
Lady Casterley tarkasti sitä ankarasti.
"Minä en pidä häristä", hän sanoi, "minä luulen, että meidän täytyy kävellä takaperin".
"Sinä et voi, se on liian työlästä."
"Minä en aio kääntyä takaisin", sanoi lady Casterley. "Härkää ei saisi pitää täällä. Kenen syy se on? Minä tulen valittamaan siitä. Seiso asemillasi ja tarkasta sitä. Meidän täytyy estää sen lähestyminen."
He seisoivat paikoillaan ja tarkastivat härkää, joka yhä vain lähestyi heitä.
"Tästä se ei pysähdy", sanoi lady Casterley. "Me emme saa olla huomaavinamme sitä. Anna minulle käsivartesi, rakkaani, minun jalkani tuntuvat melkein omituisilta."
Barbara kääri käsivartensa tuon pienen vartalon ympärille. He jatkoivat matkaansa.
"Minä en ole ollut viime aikoina tekemisissä härkien kanssa", sanoi lady Casterley. Härkä tuli yhä lähemmäksi.
"Isoäiti", sanoi Barbara, "sinun pitää käydä rauhallisesti porraspuulle saakka. Kun sinä olet päässyt yli, niin minä tulen perästä."
"Eikös mitä", sanoi lady Casterley, "me menemme yhdessä. Älä ollenkaan huomaa sitä. Minä uskon, että se keino tepsii."
"Rakas isoäiti, sinun pitää tehdä siten, kuin minä sanoin, minä tunnen tämän härän, se on meidän."
Näiden kutakuinkin pahaenteisten sanojen johdosta lady Casterley loi häneen terävän katseen.
"Minä en mene", hän sanoi. "Minun jalkani tuntuvat nyt kyllin vahvoilta. Me voimme juosta, jos on välttämätöntä."
"Niin voi härkäkin", sanoi Barbara.
"Minä en aio jättää sinua", mutisi lady Casterley. "Jos se käy vihaiseksi, niin minä puhuttelen sitä. Se ei halua koskeaminuun. Sinä voit juosta nopeammin kuin minä, niin että asia on sovittu."
"Älä ole hullu, rakkaani", vastasi Barbara. "Minä en pelkää härkiä."
Lady Casterley loi häneen leimuavan katseen, missä oli huvitettu kiille.
"Minä tunnen sinut", hän sanoi, "sinä vapiset aivan samalla lailla kuin minäkin".
Härkä oli nyt noin kahdenkymmenen yardin päässä, ja portaalle oli vielä sata yardia.
"Isoäiti", sanoi Barbara, "jos sinä et jatka matkaasi, kuten olen esittänyt, niin minä jätän sinut tähän ja menen sitä vastaan! Sinä et saa olla itsepäinen!"
Vastauksen asemesta lady Casterley tarttui tyttärensätyttären vyötäisiin. Tämän ohuen käsivarren hermovoima oli hämmästyttävä.
"Sinä et tee mitään sen tapaista", hän sanoi. "Minä kieltäydyn suhtautumasta tähän härkään millään tavalla, minä en kiinnitä siihen mitään huomiota."
Härkä alkoi nyt tepastella hitaasti heitä kohden.
"Älä ole sitä huomaavinasikaan", sanoi lady Casterley, joka käveli entistä nopeammin.
"Maapohja on nyt tasainen", sanoi Barbara, "voitko juosta?"
"Minä luulen", huohotti lady Casterley, ja äkkiä hän huomasi olevansa puoliksi irrallaan maasta ja lentävänsä porraspuuta kohden. Hän kuuli takaapäin melua ja sitten Barbaran äänen:
"Meidän täytyy pysähtyä. Se ajaa meitä takaa. Asetu minun taakseni."
Isoäiti tunsi, miten häneen tartuttiin takaapäin kaksin käsin, joiden ote tuntui hullunkuriselta. Vaistomaisesti hän tunsi olevansa selitysten tyttärentyttärensä kanssa.
"Anna minun mennä!" hän huohotti, "anna minun mennä!"
Ja äkkiä hän tunsi työnnettävän itseään porraspuuta kohden.
"Huis!" hän sanoi, "huis!"
"Isoäiti", sanoi Barbaran ääni tyynenä ja hengästyneenä. "Älä puhuttele sitä! Sinä vain ärsytät sitä! Olemmeko lähellä porraspuuta?"
"Kymmenen yardin päässä", läähätti lady Casterley.
"Pidä varasi sitten!" Vanha rouva tunsi ympärillään tuulenpuuskan, sysäyksen, noston ja kieppauksen ja oli porraspuun tuolla puolen. Härkä ja Barbara, yardin tai parin päässä toisistaan, olivat toisella puolella. Lady Casterley otti esiin nenäliinansa ja huiskutti sitä. Härkä katsahti ylöspäin, Barbara, joka oli paljasta kättä ja jalkaa, tuli luiskahtaen toiselle puolelle.
Odottamatta vähääkään lady Casterley nojasi eteenpäin ja puhutteli härkää.
"Sinä hirveä peto!" hän sanoi, "minä toimitan sinut hyvällä tavalla ruoskituksi".
Härkä puhkui kuopien maata hiljakseen. "Oletko millään lailla loukkaantunut, lapseni?"
"En ollenkaan", sanoi Barbara vakavana, vielä hengästyneellä äänellä.
Lady Casterley kohotti kätensä ja otti niiden väliin Barbaran kasvot.
"Millaiset jalat sinulla onkaan!" hän sanoi. "Suutele minua!"
Saatuaan kuuman, melkein värisevän suudelman hän jatkoi kulkuaan pidellen kutakuinkin lujasti Barbaran käsivarresta.
"Tuo härkä", hän mutisi, "on aika peto — kun sillä lailla hyökkää naisten kimppuun!"
"Isoäiti", sanoi Barbara, "oletko varma siitä, ettet ole järkyksissä?"
Lady Casterley, jonka huulet vapisivat, puristi ne hyvin lujasti yhteen.
"O-o-olen."
"Etkö luule", sanoi Barbara, "että meidän olisi parasta mennä kotiin heti kohta — toista tietä?"
"Sitä en luule. Täällä ei ole enää härkiä, minä uskon, meidän ja tuon naisen välillä!"
"Mutta onko sinun nyt sopivata tavata häntä?" Lady Casterley vei nenäliinan huulilleen estääkseen niiden värisemisen.
"Kerrassaan sopivata", hän vastasi.
"Rakkaani", sanoi Barbara, "seiso sitten hiljaa yksi minuutti, niin minä ravistan tomut sinun selästäsi".
Kun tämä oli tehty, niin he kulkivat mrs Noelin huvilaa kohden.
Nähdessään sen lady Casterley sanoi:
"Minä tulen sekaantumaan tähän asiaan. Tällainen avioliitto ei voi tulla kysymykseenkään Miltounin kaltaiselle miehelle. Minä odotan näkeväni hänet pääministerinä jonakin päivänä." Kuullessaan Barbaran äänen mutisevan jotakin hän pysähtyi: "Mitä sinä oikein sanot?"
"Minä vain sanon: Mitä hyötyä on sitten meillä asemastamme, jos emme saa rakastaa sitä, ketä tahdomme?"
"Rakastaa!" sanoi lady Casterley. "Minä puhuin avioliitosta!"
"Olen iloinen, että teet tämän eron, rakas isoäiti."
"Sinua huvittaa olla ivallinen", sanoi lady Casterley. "Kuuntele minua! On suurinta järjettömyyttä olettaa, että ihmiset meidän asemassamme saattaisivat tehdä mitä haluttaa. Mitä pikemmin sinä oivallat tämän, sitä parempi, Babs. Minä puhun sinulle nyt vakavasti. Asemamme säilyttäminen luokkana riippuu siitä, että noudatamme tiettyjä sopivaisuuksia. Mitä luulisit tapahtuvan kuninkaalliselle perheelle, jos sen sallittaisiin naida keitä haluaisi? Kaikki tämä naimisiinmeno tanssijattarien, amerikkalaisten perijättärien, kirjailijain kanssa j.n.e. on mitä turmiollisinta. Sitä on jo sattunut liiaksi, ja siitä on tehtävä loppu. Se voidaan sallia muutamille jöröjukille tai hulluille nuorille miehille ja noille uudenajan naisille, mutta Eustacelle — —", lady Casterley pysähtyi uudestaan, ja hänen sormensa puristivat Barbaran käsivartta, "tai sinulle — on ainoastaan yksi avioliittolaji mahdollinen. Mitä Eustaceen tulee, minä tulen puhumaan siitä tuolle naiselle ja pitämään huolta siitä, että tyttärenpoikani ei takerru enää pahemmin."
Syventyneenä tehtävänsä tärkeyteen hän ei huomannut omituista pientä hymyä Barbaran huulilla.
"Sinun olisi parasta puhutella luontoa myöskin, isoäiti!"
Lady Casterley pysähtyi äkisti ja katsahti tyttärensätytärtä kasvoihin.
"Mitäs sinä sillä tarkoitat?" hän kysyi. "Sanoppas minulle!"
Mutta huomattuaan Barbaran huulten olevan lujasti yhteenpuristettuina hän puristi hänen kättään lujasti — joskin tarkoituksettomasti — ja jatkoi matkaansa.
Lady Casterleyn melkein pahanilkinen, Audrey Noelia koskeva "diagnoosi" oli oikea. Tuo hyvässä voinnissa oleva nainen oli jalkeilla ja puutarhassaan, kun Barbara ja hänen isoäitinsä ilmestyivät pienelle portille. Mutta ollen lehmuspuun luona, puutarhan perällä, hän ei kuullut Barbaran ja lady Casterleyn välistä nopeata keskustelua.
"Aiotko kohdella häntä suopeasti, isoäiti?"
"Riippuu asianhaaroista."
"Sinä lupasit."
"Hm!"
Lady Casterley olisi tuskin voinut saada itselleen parempaa esittelijää kuin Barbara oli, jota mrs Noel ei koskaan kohdannut ilman sulaa huvia, jota miellyttävät naiset tuntevat, kun huomaavat jossakin muussa sitä elämäniloa, minkä kohtalo on heiltä itseltään kieltänyt.
Hän tuli heitä vastaan pää hieman kallellaan, mikä ei ollut mitään teeskentelyä, ja seisoi odottaen.
Hämmästymätön Barbara aloitti heti:
"Meillä oli äsken ottelu härän kanssa. Tämä on minun isoäitini ladyCasterley."
Tuon pienen vanhan ladyn käyttäytyminen näiden hyvin kauniiden kasvojen edessä ei ollut niin itsevaltainen ja jyrkkä kuin tavallisesti. Hänen tarkat silmänsä näkivät heti, ettei hän ollut tekemisissä minkään tavallisen seikkailijattaren kanssa. Hän oli kylliksi maailmannainen tietääkseen, että "syntyperä" ei ollut enää sitä, mitä se oli ollut hänen nuoruusvuosinaan, että rahakaan ei ollut enää entisessä arvossaan ja että kauniita kasvoja ja hyviä tapoja ja kirjallisuuden, taiteen ja musiikin tuntemista (mitä saattoi odottaa tältä naiselta) pidettiin usein yhteiskunnallisesti paljon arvokkaampana. Hän oli sentähden sekä varovainen että säyseä.
"Miten jaksatte?" hän sanoi. "Minä olen kuullut teistä puhuttavan. Saammeko istua hetken tässä teidän puutarhassanne? Tuo härkäpä oli aika katala!"
Mutta puhuessaankin hän tunsi levottomasti, että mrs Noelin kirkkaat silmät huomasivat hyvin sen, mitä varten hän oli tullut. Niiden katse oli tosiaankin melkein kyynillinen, ja huolimatta ystävällisestä muminasta hän ei näyttänyt oikeastaan uskovan koko härkään. Se oli tyrmistyttävää. Miksi oli Barbara katsonut sopivaksi viitata koko kurjaan petoon? Ja hän päätti ottaa sitä sarvista.
"Babs", hän sanoi, "meneppäs majataloon ja tilaa minulle sieltä kevyet vaunut. Minä aion ajaa takaisin, sillä minä tunnen itseni hyvin järkkyneeksi", ja kun mrs Noel tarjoutui lähettämään palvelustyttönsä, niin hän lisäsi: "Ei, ei, minun tyttärentyttäreni menee kyllä."
Barbaran mentyä ilkamoisine katseineen lady Casterley taputti kädellään maalaispenkkiä ja sanoi: "Tulkaa ja istuutukaa tähän, minä haluan puhella teidän kanssanne."
Mrs Noel totteli. Lady Casterley huomasi heti itsellään olevan mitä vaikeimman tehtävän suoritettavana. Hän ei ollut uskonut tapaavansa naista, jota ei olisi voinut kohdella vapaasti. Tuolle kirkassilmäiselle naiselle, joka oli pehmeä perin suloisine tapoineen, tuolle niin miellyttävälle olennolle joku saattoi sanoa mitä tahansa, mutta — joku toinen ei! Se oli hirveätä. Ja äkkiä hän huomasi, että mrs Noel istui vallan suorana, yhtä suorana — vieläpä suorempanakin kuin hän itse. Paha enne — hyvin paha! Ottaen nenäliinansa hän vei sen huulilleen.
"Minä luulen", hän sanoi, "että te ette usko härän ollenkaan ajaneen meitä takaa".
"Kyllä minä uskon."
"Todellako? Ah! Mutta minulla on jotakin muuta sanottavaa teille."
Mrs Noelin kasvot värisivät kukkasen tavoin, kun sitä poimitaan. Lady Casterley vei uudestaan nenäliinan huulilleen. Tällä kertaa hän hieroi niitä kovasti. Niistä ei irtaantunut mitään, mikä seikka tuotti hänelle tyydytystä.
"Minä olen vanha nainen", hän sanoi, "älkää panko pahaksenne, mitä minä sanon".
Mrs Noel ei vastannut, vaan katseli suoraan vieraaseensa, josta tuntui äkisti siltä, kuin tämä olisi ollut toinen henkilö. Mitä olikaan noissa kasvoissa, jotka katselivat häntä! Lumoavalla tavalla se muistutti lasta, jota oli loukattu — noine suurine, harmaine silmineen, pehmeine hiuksineen ja ohuine suorine huulineen. Ja häneltä pääsi sysäyksen tavoin:
"Minä en tahdo loukata teitä, ystäväni. Asia koskee minun pojanpoikaani, tietystikin."
Mutta mrs Noel ei osoittanut mitään mielenliikutusta. Ja kiihtymyksen tunne, mikä niin nopeasti valtaa vanhat heidän joutuessaan kosketuksiin odottamattomien tapausten kanssa, tuli lady Casterleyn avuksi.
"Hänen nimensä", hän sanoi, "on joutunut yhteen teidän nimenne kanssa tavalla, mikä tekee hänelle paljon haittaa. Olen varma, että te ette halua tuottaa hänelle vahinkoa."
Mrs Noel ravisti päätään, ja lady Casterley jatkoi:
"En tiedä, mitä kaikkea puhutaankaan sen illan jälkeen, kun teidän ystävänne mr Courtier loukkasi polvensa. Miltoun oli silloin hyvin tyhmä. Te ette ole kenties huomannut sitä."
Mrs Noelin vastaus oli katkeran selvä:
"Minä en tietänyt, että kukaan olisi ollut siinä määrässä huvitettu minun teoistani."
Lady Casterleyltä pääsi vihastunut liike.
"Hyvä Jumala!" hän sanoi, "kaikki tavalliset ihmiset pitävät mielenkiintoisena naista, jonka asema on poikkeuksellinen. Eläessänne yksin, kuten te, joka ette ole leski, te olette sopiva puheenaihe jokaiselle, erittäinkin maalla."
Mrs Noelin syrjäsilmäys, hyvin kirkas ja kyynillinen, näytti sanovan:"Vieläpä teillekin."
"Minulla ei ole oikeutta udella teidän historiaanne", jatkoi lady Casterley, "mutta jos te esiinnytte salaperäisenä, niin teidän täytyy aavistaa, että sitä selitetään pahimmalla mahdollisella tavalla. Minun tyttärenpojallani on mitä korkeimmat periaatteet, hän ei näe asioita ihmisten silmillä, ja tämän olisi pitänyt tehdä teidät kaksin verroin varovaiseksi, jotta ette saattaisi häntä vaaranalaiseksi, semminkään tällaisena aikana."
Mrs Noel hymyili. Tämä hymy säikähdytti lady Casterleytä. Kätkemällä kaiken se näytti ilmaisevan syvyyttä, voimaa ja joustavuutta. Tuliko tuo nainen koskaan ilmaisemaan itseään? Ja hän sanoi äkisti:
"Vakavammat aikeet ovat tietenkin kysymyksen ulkopuolella."
"Kokonaan."
Tämä sana, joka näytti hyvin sattuvalta, lausuttiin sillä lailla, että lady Casterley ei vähimmässäkään määrässä tietänyt, mitä se merkitsi. Vaikka hän tilapäisesti käyttikin ivaa, hän inhosi sitä toisissa tapauksissa. Kenenkään naisen ei olisi sallittava käyttää sitä aseena! Mutta näihin aikoihin, kun he olivat niin hulluja, että tahtoivat äänioikeutta, kukaan ei tietänyt koskaan, mitä he tahtoivat. Tämä erikoinen nainen ei näyttänyt kuitenkaan kuuluvan heihin. Hän oli naisellinen — hyvinkin naisellinen — senlaatuinen nainen, joka turmeli miehet olemalla liian suloinen heille. Ja vaikka hän oli tullut siinä mielessä, että aikoi ottaa kaikki selville ja tehdä tästä asiasta kerta kaikkiaan lopun, niin hän tunsi suurta huojennusta nähdessään Barbaran tulevan takaisin pienen portin kautta.
"Minä olen nyt valmis kävelemään kotiin", hän sanoi. Ja nousten tuolta maalaispenkiltä hän kumarsi mrs Noelille hieman ivallisesti.
"Kiitos siitä, että olette sallinut minun levätä. Tarjoa minulle käsivartesi, lapseni."
Barbara tarjosi käsivartensa ja hymyili olkansa yli nopeasti mrs Noelille, joka ei kuitenkaan vastannut siihen, vaan seisoi katsellen heidän jälkeensä, silmät hyvin tummina ja suurina.
Ulkona tanhualla lady Casterley asteli eteenpäin hyvin äänettömänä tyynnytellen mielenliikutustaan.
"Entäs nuo vaunut, isoäiti?"
"Mitkä vaunut?"
"Ne, jotka käskit minun tilata."
"Tahdotko sillä sanoa, että otit sanani vakavalta kannalta?"
"En", sanoi Barbara.
"Kas niin!"
He kulkivat pienen matkaa eteenpäin, kunnes lady Casterley sanoi äkisti:
"Hän on syvä."
"Ja synkkä", sanoi Barbara. "Minä pelkään, että sinä et ollut ystävällinen häntä kohtaan."
Lady Casterley katsahti ylöspäin.
"Minä vihaan tätä tapaa", hän sanoi, "joka on päässyt valtaan teidän nuorten kesken, tapaa olla ottamatta mitään vakavalta kannalta. Ei edes härkiä", hän lisäsi, hymyillen julmasti.
Barbara heitti päätään taaksepäin ja huokasi.
"Eikä liioin vaunuja", hän sanoi.
Lady Casterley näki, että hän oli sulkenut silmänsä ja avannut suunsa. Ja hän ajatteli:
"Hän on hyvin kaunis tyttö. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän olisi niin kaunis — ja niin uhkamielinen!" Ja lisäsi kuuluvasti:
"Sulje suusi! Saat sinne vielä vaikka itikan!"
He eivät puhuneet enää mitään, ennenkuin saapuivat lehtokujalle.Siellä lady Casterley sanoi äkisti:
"Kuka on tuo, joka tulee tuolta?"
"Mr Courtier, niin luulen."
"Mitä hän tarkoittaa sillä, tuolla jalallaan?"
"Hän tulee puhelemaan kanssanne, isoäiti."
Lady Casterley pysäytti hänet äkisti.
"Sinä olet kissa", hän sanoi, "viekas kissa. Mutta muistakin, Babs, että minä en kaipaa häntä."
"Etpä tietenkään, rakkaani", mutisi Barbara, "ettekä te saakaan häntä — minä ryöstän hänet teidän käsistänne".
"Mitä sinun äitisi ajatteleekaan", änkytti lady Casterley, "kun on antanut sinun kasvaa tuolla lailla! Sinä olet aivan yhtä paha kuin hän sinun iälläsi."
"Pahempikin!" sanoi Barbara. "Minä näin viime yönä sellaista unta, että saatoin lentää!"
"Jos sinä vain koetat sitä", sanoi lady Casterley julmasti, "niin sinä saat pian ikävyyksiä. Hyvää huomenta, herra, teidän pitäisi olla vuoteessa."
Courtier kohotti hattuaan.
"Tietenkään ei minun pidä olla siellä, missä tekään ette ole!" Ja hän lisäsi synkästi: "Sotahuhut ovat olleet ja menneet!"
"Ah!" sanoi lady Casterley. "Teidän hommanne ovat sitten lopussa. Luultavasti te palaatte nyt Lontooseen." Katsoen äkisti Barbaraan hän näki, että tytön silmät olivat puoleksi suljetut ja että hän hymyili. Ja lady Casterleystä tuntui myöskin — vai oliko se vain kuvittelua? — että hän pudisti päätään.
Lady Valleystä, lintujen suojelijatarta, oli kiitettävä siitä, että Monklandin hovin alueella ei ollut ammuttu yhtään pöllöä, ja nuo hämärän pehmeästi liitelevät henget kirkuivat ja ajoivat takaa saalistaan kaikkien muiden, paitsi hiipivien myyrien suureksi hyödyksi. Jokaisen farmin, mäkituvan ja kentän poikki ne liitelivät näkymättöminä, halkoen pimeätä ilmaa. Niiden tiedusteluretket ulottuivat aina nummelle saakka, aina tuon villin kivisen miehen luokse, jonka alkuperän niiden viisaus kenties tiesi. Audrey Noelin huvilan ympärillä niitä oli taajaan kuin varkaita, sillä niillä oli juuri siellä kaksi pesää pitkässä, vanhassa muratin peittämässä muurissa, ja ne näyttivät ikäänkuin varjelevan tuon olkikattoisen asumuksen omistajatarta — niin lukuisia olivat niiden liehuvat hyökkäykset, niin pehmeän pitkiä niiden vartiohuudot. Nyt kun ilma oli totisesti lämmin, niin että myyrät olivat täynnä elämäniloa, ne huomasivat nuo mehuisat olennot tavattoman hyvätuoksuisiksi, ja niiden kustannuksella jokainen pöllöpari ruokki erittäin hienoja pikku pöllöjä, joilla oli juhlalliset suuret päät, kirkkaat suuret silmät ja sellaiset siivet, joilla voitiin lentää vain alaspäin. Tuskin kului yhtään hetkeä puolipäivästä suloisiin pikkutunteihin asti, jolloin kukaan ei kuunnellut niitä, niiden tervehtimättä hyvin suurta, hiljaista, siivetöntä pöllöä, jonka ne huomasivat päivisin liikkuvan hiirenpoluilla tai päivin ja öin siivoavan valkeita ja välistä sinisiä ja välistä harmaita sulkiaan suuressa neliönmuotoisessa reiässään ylhäällä etuseinällä. Eivätkä ne voineet ollenkaan ymmärtää sitä, että tällä naaraslinnulla ei ollut kärkästä ryöstöhalua eikä tapaa huhuta pitkään ja pehmeästi. Sen päivän iltana, jolloin Audrey Noel oli saanut vastaanottaa vieraita niin aikaisin aamulla, hän riensi raitille pimeän tultua keinuvin askelin, ohut pitkä vaippa harteilla, tukassa musta silkkinauha, hän riensi ikäänkuin tapaamaan noita näkymättömän yön vakavia ja siivekkäitä liitelijöitä. Kaukaiset, yhtämittaiset äänet, jotka vaikenivat vasta pitkän ajan perästä auringon laskettua, olivat tuskin tauonneet kaikumasta ilmassa, mihin myöhäinen toukokuun tuoksu oli kietoutunut yhtä lujasti kuin hajuvesi naisen hameeseen. Kuului vain jonkun koiran haukunta, vaeltavien kuoriaisten pärinä, virran laulu, huuhkajan "huhuu", mitkä ilmaisivat tämän suloisen yön sydämen sykinnän. Mitään valoja ei ollut, joiden avulla yön kasvot olisi voitu nähdä. Ne olivat kätketyt ja tuntemattomat, niin että kun joku lamppu jossakin mökissä loi välähtävän säteen vastapäiselle penkille, niin tuntui siltä, kuin joku vaeltava maalari olisi tehnyt kuvan kivistä ja lehdistä mustaan ilmaan, pannut sen purppurakehykseen ja jättänyt sen siihen riippumaan. Yö oli kuitenkin, jos olisi vain voitu havaita, yhtä täynnä mielenliikutusta kuin tuo nainenkin, joka kulki eteenpäin, väistyen syrjään, jos joku tuli vastaan, pysähtyen jäähdyttämään kuumia kasvojaan iltakasteella, astuen nopeasti tyynnyttääkseen kiihtynyttä sydäntään. Etsiessään itselleen vertauskuvaa tuntematon yö ei olisi voinut saada itselleen koskaan parempaa kuin tämä kuljeksiva haamu, ei olisi voinut saada mitään ilmaisemaan paremmin salattua kaipuutaan, mustien siipiensä liehuvaa, näkymätöntä lyöntiä ja salaista haluaan nousta kapinaan omaa tuntemattomuuttaan vastaan…
Sinä aamuna olivat kaikki olleet melkein mykkiä Monklandin hovissa, pikku Ann'ia lukuunottamatta. Jokainen tunsi, että jotakin olisi ollut tehtävä, eikä kuitenkaan tietänyt mitä. Puolipäiväaterialla tehtiin vain yksi viittaus tilanteeseen, ja se oli seuraava Harbingerin kysymys:
"Milloin Miltoun palaa?"
Tuntui siltä, että hän oli sähköttänyt ja ilmoittanut saapuvansa myöhään yöllä autolla.
"Mitä pikemmin, sitä parempi", mutisi sir William, "meillä on vielä kaksi viikkoa jäljellä".
Mutta kaikki olivat huomanneet lausuttujen sanojen sävystä, miten vakavana tuo vanha vaalitaistelija piti tilannetta.
Kun otettiin huomioon sotahuhujen vaimeneminen ja tuo mrs Noelia koskeva juoru, niin oli tosiaankin syytä olla levoton.
Iltapäiväposti toi lordi Valleysiltä kirjeen, mikä oli merkittykiireelliseksi.
Lady Valleys avasi sen pienellä irveellä, mikä hänen lukiessaan kävi syvemmäksi. Hänen sievät, kukoistavat kasvonsa saivat alakuloisen sävyn, mikä nähtiin niissä vain harvoin. Itse asiassa hänessä ilmeni koko joukon arvokkuutta, kun hän sai tuon vastenmielisen uutisen.
"Eustace ilmoittaa aikovansa naida sen mrs Noelin" — niin sanottiin hänen miehensä kirjeessä — "onnettomuudeksi minä en tiedä mitään keinoa, millä hänet voitaisiin estää. Jos te voitte keksiä jonkin sopivan varoituskeinon, niin olisi hyvä käyttää sitä. Rakkaani, nyt on itse piru irti."
Asianlaita oli tosiaankin sellainen! Sillä jos Miltoun, tietämättä mitään tuosta pahanilkisestä huhusta, oli jo saanut päähänsä naida hänet, niin mitä ei hän olisi päättänytkään tehdä nyt? Ja lady Valleysissä heräsi henkiin maailmannainen. Tästä avioliitosta ei saanut tulla mitään. Se soti kaikkea hänen vaistoaan vastaan, hänen, joka ei ollut käytännöllinen ainoastaan luonteenlaadultaan, vaan myöskin elämäntavoiltaan ja tottumuksiltaan. Hänen lämmin ja täysiverinen luonteensa piti suuresti rakkaudesta ja huvituksista, ja jollei hän olisi ollut käytännöllinen, niin tämä puoli hänen luonteestaan olisi ollut hänelle hyvin haitallinen, hänelle, joka niin runsaasti otti osaa julkiseen elämään. Kun nyt vaara uhkasi häntä itseään, niin hän tunsi erittäin elävästi, mitä tällainen vastenmielinen suhde — semminkin jos avioliitto oli kysymyksessä — merkitsi julkisuudessa toimivalle miehelle. Samalla kertaa hänen äidinsydämensä oli kuohuksissa. Eustace ei ollut koskaan ollut siinä määrin kiintynyt häneen kuin Bertie; kuitenkin hän oli hänen ensimmäinen lapsensa. Ja kuullessaan nyt uutisen, joka merkitsi sitä, että tuli menettämään hänet — sillä sitä täytyi tosiaankin "kahden sielun avioliiton" merkitä (tai mitenkä nuo sanat nyt kuuluivatkaan) — hän tunsi itsensä oudon mustasukkaiseksi tuota naista kohtaan, joka oli voittanut hänen poikansa rakkauden, jota hän itse ei ollut koskaan voittanut. Tuosta mustasukkaisuudesta aiheutunut tuska nosti hänen kasvoilleen hetkeksi henkevän ilmeen, mikä kuitenkin pian muuttui kärsimättömyydeksi. Miksi hänen piti naida hänet? Asia oli toisin järjestettävä. Ihmiset puhuivat siitä jo kuin jostakin luvattomasta suhteesta. No niin, ihmiset saivat pitää hyvänään minkä olivat keksineet. Jos asiat kääntyivät huonolle tolalle, niin tämä ei ollut ainoa vaalipiiri Englannissa, eikä loppua tarvinnut kauan odottaa. Mikä tahansa oli parempi kuin avioliitto, mistä oli iänikuinen vastus. Mutta tulisiko siitä sitten niinkään suuri vastus? Kaiken kaikkiaan kauneus merkitsi liikaakin paljon! Jospa vain hänen historiansa ei olisi liiaksi kuuluisa! Mutta millainen oli sitten hänen historiansa? Oli mieletöntä, että sitä ei tiedetty! Sehän tässä olikin pahinta, että ihmisistä, jotka eivät kuuluneet piireihin, oli niin vaikea saada tietää mitään! Ja hänessä heräsi tuo melkein julma viha, joka syntyy niin nopeasti ihmisissä, jotka lapsesta saakka ovat kasvaneet siinä uskossa, että he ja vain he muodostavat koko maailman. Tässä mielentilassa lady Valleys ojensi kirjeen tyttärilleen. He lukivat sen ja ojensivat vuorostaan Bertielle, joka äänettömästi palautti sen äidilleen.
Järjestettyään asiat niin, että pääsi kahden kesken Courtierin kanssa, Barbara sanoi hänelle biljardihuoneessa, samana iltana:
"Minä tahtoisin, että vastaisitte erääseen kysymykseen, mr Courtier."
"Jos saan ja jos voin."
Hänen lyhyt hameensa oli marjakuusenvihreä, ja tulenpunaisine säikeineen se muistutti hänen tukkaansa, niin että hänessä oli tummaa, valkeaa ja kullanväriä, mikä melkein häikäisi. Ja hän seisoi siinä hyvin hiljaa, nojaten biljardipöytää vastaan, pitäen sen reunasta kiinni niin lujasti, että hänen käsiensä sileät selkämykset vapisivat.
"Me olemme juuri kuulleet, että Miltoun aikoo kosia mrs Noelia.Ihmiset eivät ole koskaan salaperäisiä ilman hyvää syytä, vai miten?Minä tahtoisin, että sanoisitte minulle — kuka hän on?"
"En luule aivan oikein ymmärtäväni tilannetta", mutisi Courtier."Sanoitteko te — että aikookosiahäntä?"
Nähdessään, että Barbara ojensi kätensä ikäänkuin rukoillen totuutta, hän lisäsi:
"Miten voi teidän veljenne kosia häntä, häntä — joka on naimisissa!"
"Oh!"
"Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että te ette tietänyt sen vertaa."
"Me luulimme, että tässä on tapahtunut avioero."
Se ilme, josta aikaisemmin olemme maininneet — tuo erikoinen valkeankuuma, ivallinen, iloinen katse — ilmestyi heti Courtierin kasvoille. "Jo ovat joutuneet omaan ansaansa, kuten tavallista! Antakaa kauniin naisen elää yksinään — ihmisten suut pitävät lopusta huolen."
"Asia ei ole sentään niin hullusti", sanoi Barbara vakavasti, "sanotaan, että hän on tehnyt eron miehestään".
Courtier puri huultaan.
"Teidän on nyt parasta kuulla tuo historia. Hänen isänsä oli maalaispappi ja minun isäni ystävä, niin että minä tunnen hänet lapsuudesta saakka. Stephen Lees Noel oli hänen isänsä apulainen. Audrey naitettiin — hän oli vain kaksikymmenvuotias ja oli tuskin tavannut ketään muuta miestä. Hänen isänsä oli sairas ja halusi ennen kuolemaansa nähdä tyttärensä turvattuna. No niin, Audrey huomasi melkein heti kohta, kuten niin monet muut, että oli tehnyt mahdollisimman suuren virheen."
Barbara tuli hieman lähemmäksi.
"Millainen oli sitten tuo mies?"
"Tavallaan hän ei ollut pahakaan, mutta oli noita ahtaita, tunnontarkkoja, paksupäisiä miehiä, joista tulee mitä kiusoittavimpia aviomiehiä — hän oli hyvä egoisti. Tämänlaatuisella papilla ei ole koskaan mitään menestystä. Kaikki, mitä hän joutuu suorittamaan tai sanomaan, saa hänet tuomaan aina esiin huonoimmat puolensa. Sellaisen miehen vaimo ei ole orjaa parempi. Audreyssä alkoi viimein kiusaantuminen tulla näkyviin, vaikka hän olikin senlaatuinen ihminen, joka kestää viimeiseen asti. Hänen mieheltään meni neljä vuotta tämän oivaltamiseen. Sitten nousi kysymys, mitä heidän oli tehtävä. Mr Lees Noel oli korkeakirkollinen ja hänellä oli senmukainen käsitys avioliitosta. Mutta onneksi hänen ylpeytensä oli loukattu. Oli miten oli, he erosivat toisistaan pari vuotta sitten, ja täällä hän nyt on, Audrey, synkkänä ja ylevänä. Ihmiset sanovat, että se oli hänen syynsä. Hänen olisi pitänyt tietää oma sydämensä — kahdenkymmenen vuotiaana! Hänen olisi pitänyt hillitä itsensä ja kätkeä se jollain lailla. Kun heidän paksunahkaiset armeliaat sielunsa ovat kuluneet, niin mitä he tietävät tuntehikkaan naisen kärsimyksistä! Suokaa minulle anteeksi, lady Barbara — minä kiihdyn tämän johdosta." Hän vaikeni; sitten, nähtyään Barbaran katseen, hän jatkoi: "Hänen äitinsä kuoli, kun hän oli syntynyt, hänen isänsä pian hänen naimisiinmenonsa jälkeen. Onneksi hänellä on riittävästi rahaa elääkseen kaikessa rauhassa. Mitä hänen mieheensä tulee, hän muutti seurakuntaa ja elää nyt jossakin Englannin sisäosissa. Tietysti on sellaisiakin, jotka säälivät tuota raukkaa! He eivät näe koskaan toinen toisiaan, ja, mikäli minä tiedän, he eivät kirjoita toisilleen. Siinä on, lady Barbara, tuo yksinkertainen tarina."
Barbara sanoi: "Kiitän teitä", ja kääntyi pois, ja Courtier kuuli hänen mutisevan: "Mikä häpeä!"
Mutta Courtier ei voinut sanoa, oliko se mrs Noelin vai hänen miehensä kohtalo vai Miltouniin kohdistuva ajatus, joka sai hänet lausumaan nuo sanat.
Barbara hämmästytti häntä itsenäisyydellään, mikä oli melkein kovaa, ja kieltäytymällä näyttämästä tunteitaan. "Mutta millainen nainen hänestä tulisikaan", ajatteli Courtier, "jos ylhäisöelämän kuivettava kirous ei saisi kangistaa ja kutistaa häntä! Jospa innostuksen sallittaisiin tunkeutua hänen sieluunsa ja hedelmöittää sitä!" Hän muistutti hänestä suurta pähkinänväristä liljaa. Courtier näki hänet hengessään kukkana, joka kiskottuna maaperästään liiteli vapaana puolueettomassa ilmapiirissä. "Mikä kiihkeä ja ylevä olento hänestä voisi tulla! Miten hän säteilisi ja mitä hyviä tuoksuja hänestä lähtisi! Henkilöity Ranskan lilja! Kaikkien valon ja avaruuden ylevien kukkien sisar!"
Nojaten ikkunansa syvään komeroon hän katseli tuntemattomaan yöhön. Hän saattoi kuulla pöllöjen huhuilun ja tuntea sydämen jyskivän jossakin pimeässä, mutta hän ei saanut mitään vastausta kyselyihinsä. Tuliko hän — tuo suuri pähkinänvärinen lilja — koskaan huomaamaan, ei vain ulkonaisesti, vaan koko sielullaan, millaisessa ympäristössä hän oikein eli, voidakseen tulla naiseksi, joka hengittää, kärsii, rakastaa ja nauttii koko maailman runoilijasielulla? Pystyikö hän koskaan ratsastamaan esiin suursielujen pienen, ylevämmyydellään muista eroavan ryhmän kanssa? Courtier ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen käynyt kirkossa, siksi, että oli kauan sitten tuntenut, ettei voinut mennä maansa moskeoihin heittämättä jaloistaan vapauden kenkiä, mutta hän luki raamattuaan, pitäen sitä suurena runoteoksena. Ja vanhat sanat tulivat hänen mieleensä: "Totisesti sanon minä teille, huokeampi on kamelin mennä neulansilmän lävitse, kuin rikkaan tulla taivaan valtakuntaan." Ja nyt, katsellessaan yöhön, jonka pimeys näytti sisältävän vastauksen kaikkiin salaisuuksiin, hän koetti ratkaista tämän tytön tulevaisuuden arvoitusta, tulevaisuuden, johon näytti kietoutuvan tuo suurempi arvoitus, se, missä määrin henki voi vapautua tässä maailmassa sitä kahlehtivasta aineesta.
Kuului kuin kuiskaus, ja tuolla alhaalla, ikäänkuin kohoten merestä, tuli esiin kuu, levittäen kalpean valoharson, näyttäen itse alastomalta taivaan esirippua vastaan. Yö ei tuntunut enää tuntemattomalta. Hämärässä puutarhassa Dianan patsaan muodot paljastuivat hitaasti hänen silmiensä eteen, ja sen takana — ikäänkuin sen temppelinä — kohosi kypressipuun korkea spiraali.