Sussexin särkkien kielekkeellä, Nettlefoldin lähellä, oli pyökkilehto. Matkustaja, joka astuu sinne kuumasta ja auringonvalosta, riisuu henkensä kengät sen pyhyyden edessä ja, saavuttuaan sen keskelle, istuutuu lauhduttamaan otsaansa hiljaisessa ilmassa. Sillä näiden oksien alla auringonvalon kukkaset ovat harvinaisia ja kalpeita, mitkään hyönteiset eivät humise, ja linnut ovat melkein mykkiä. Lähellä reunapuita maidonvalkeat lampaat ovat hiljaisena laumana, varjossa. Täällä, ketojen ja ihmisasumusten, ihmisten levottoman hyörinän ja pyörinän ja heidän puheensa sorinan yläpuolella matkustaja tuntee juhlallisuuden. Kaikki tuntuu ilmaisevan jumaluutta — hänen yläpuolellaan liikkuvat suuret, valkeat pilvet, oksain kaipaava mumina ja etäinen meri. Ja hetkeksi hänen levottomuutensa ja pelkonsa tuntee Jumalan rauhan.
Niin kävi Miltouninkin, kun hän tuli tähän temppeliin kolmen päivän perästä tuon kiihkeän yön jälkeen, kuljettuaan tuntikaupalla yksinään, täynnänsä ristiriitoja. Noina kolmena päivänä nousuvesi oli kuljettanut häntä mukanaan; ja nyt, irtaannuttuaan Lontoosta, missä ajatteleminen oli mahdotonta, hän oli tullut tänne yksinäisyyteen kävelemään ja miettimään uutta asemaansa.
Sillä tämän aseman hän huomasi hyvin vakavaksi. Asiain nykyisellään ollessa ei voinut olla kysymystäkään perääntymisestä. Audrey oli hänen, ja hän, Miltoun, oli hänen, se oli päätetty asia, mutta mitä oli hänen tehtävä? Mitään tilaisuutta ei ollut olemassa saada Audreytä vapaaksi. Hänen aviomiehensä mielestä avioliitto ei näyttänyt missään olosuhteissa purettavalta. Miltouninkaan mielestä avioero ei voinut tehdä asiaa helpommaksi, hän kun uskoi, että he, hän ja Audrey, olivat syyllisiä ja että syylliset eivät voineet mennä naimisiin. Oli totta, että Audrey ei pyytänyt mitään muuta kuin saada kuulua hänelle salaisesti, ja tähän olisivat useimmat miehet, sen hän tiesi, tyytyneet, ajattelematta mitään muuta. Ei ollut olemassa mitään asiallista syytä, miks'ei hänkin olisi voinut menetellä sillä tavalla ja ylläpitää muuttumattomana muun elämänsä kulun. Se olisi ollut helppoa, tavallista. Eikä Audreykään itsensäunhottavine ominaisuuksineen tulisi olemaan onneton, sen hän tiesi. Mutta omatunto oli Miltounissa hirveä ja ankara voima. Hänen sairautensa hulluudessa se oli muuttunut noiksi suuriksi kasvoiksi, jotka olivat peittäneet hänet. Ja vaikkakin hänen toipumisensa aikana kaikenlainen taistelu oli tauonnut, niin nyt, kun hän oli antanut perään intohimolle, omatunto oli uudestaan asettunut hänen sydämeensä uudessa synkässä muodossa. Hänen täytyi ja hän tahtoi ilmoittaa asian Audreyn puolisolle. Mutta vaikka tämä ei aiheuttaisikaan mitään julkista häväistysjuttua, niin saattaisiko hän jatkuvasti pettää niitä, jotka, jos tuosta luvattomasta rakkaudesta tietäisivät, eivät enää sallisi hänen olla heidän edustajanaan? Jos tiedettäisiin, että Audrey oli hänen rakastajansa, niin hän, Miltoun, ei voisi enää säilyttää asemaansa julkisessa elämässä — eikö hänen pitäisi sen tähden kunnian miehenä jättää se? Yötä ja päivää häntä kiusasi ajatus: Miten minä voin, uhmatessani auktoriteettia, vaatia muita sitä kunnioittamaan? Miten minä voin jäädä julkiseen elämään?— Mutta jos hän ei jäänyt, niin mitä tuli hänen tehdä? Tuo elämäntapa oli hänen veressään, hän oli syntynyt siihen ja kasvatettu sitä varten eikä ollut ajatellut mitään muuta poikavuosistaan alkaen. Ei ollut olemassa mitään muuta toimintaa, joka olisi voinut pidättää häntä hetkeäkään — hän näki selvään, että olisi tullut erotetuksi koko olemassaolosta.
Taistelu raivosi hänen ylpeässä ja vääntyneessä hengessään, mikä otti kaikki niin ankaralta kannalta — hänen luonteensa kun niin ehdottomasti vaati häntä pysymään työssään ja käyttämään voimansa hyödyllisesti, hänen omatuntonsa kun taas sanoi hänelle yhtä painavasti, että jos hän tahtoi nojata auktoriteettiin, niin hänen täytyi myöskin itse sitä totella.
Hän astui plataanilehtoon mitä kurjimmassa tilassa, kapinoiden sitä pulmaa vastaan, minkä kohtalo oli hänen eteensä pannut, haluten nousta intohimoa vastaan, mikä pakotti hänet luopumaan joko urastaan tahi itsekunnioituksestaan, tuntien taas tunnonvaivoja sen johdosta, että oli hetkenkään verran katunut, rakkauttaan tuota hentoa olentoa kohtaan. Luciferin kasvot eivät olleet synkemmät eivätkä enemmän kiusaantuneet kuin Miltounin kasvot tuossa lehdon hämyssä, niiden kuningaskuntien yläpuolella, joiden vuoksi hänen kunnianhimonsa ja omatuntonsa taistelivat keskenään. Hän heittäytyi maahan puiden väliin ja, ojentaen kätensä, kosketti sattumalta kuoriaista, mikä konttasi paljaalla maalla. Jokin lintu oli saanut sen vioitetuksi. Hän otti tuon pienen olennon käteensä. Se ei varmastikaan voinut enää tehdä työtä, mutta siltä puuttui kyky ymmärtää tulevaista kohtaloaan. Tuo kuoriainen ei tietenkään tietänyt elämäänsä menneeksi, kuten hän olisi, jos hänen liikuntakykynsä olisi hävitetty. Hän olisi tietänyt itsensä muiden vastukseksi, jos hänen voimansa olisi riistetty häneltä. Tämä ajatus tuotti tuskaa. Miksi hänen oli sallittu tavata hänet, rakastaa häntä ja saada vastarakkautta? Mikä oli tehnyt hänet niin varmaksi ensi hetkestä alkaen, jos Audrey ei ollut tarkoitettu hänelle? Jos hän eli vaikka sadan vanhaksi, hän ei tullut enää tapaamaan ketään toista. Miksi piti hänen rakkautensa vuoksi haudata miehellinen voimansa ja tahtonsa? Jos Jumalan suunnitelmissa ei ollut enemmän johdonmukaisuutta kuin tässä, niin miks'ei hän voinut olla epäjohdonmukainen. Miks'ei hän voinut pitää kiinni auktoriteetista ja elää ilman sitä! Miksi piti hänen tukahduttaa kykynsä johdonmukaisuuden vuoksi, mitä ei ollut olemassakaan! Tämä oli tosiaankin suurempaa hulluutta kuin koko hullu maailma!
Lehdon hiljaisuudessa hänen ajatuksensa eivät saaneet mitään vastausta, jollei oteta lukuun kyyhkysen kuherrusta ja lampaan heikkoa määkimistä, kun se astui taas päivänvaloon. Mutta vähitellen tuo rauhallisuus hiipi Miltounin sydämeen. "Onkohan haudassa tällaista?" hän ajatteli. "Ovatko nuo puiden oksat mustaa maata minun päälläni? Onko tuo niissä oleva ääni sitä ääntä, mitä kuolleet kuulevat, kun kukat kasvavat ja tuuli kulkee niiden välitse? Ja onko tämän maan tuntu samanlaista kuin kuollut tuntee maatessaan ja katsellessaan ylös ikuisesti olemattomuuteen? Eikö elämä ole muuta kuin painajainen, muuta kuin unta, ja eikö tämä ole todellisuutta? Miksi minun raivoni, minun vähäpätöinen tuleni leiskuu sinne ja tänne, jos ei ole olemassa todellisesti mitään tuulta, vaan ainoastaan ilmaverho ja nämä auringonkukat, jotka ovat pudonneet minun päälleni! Miks'ei minun henkeni saa levätä, sen sijaan että se repii itsensä raivossaan, miks'en minä tyynny odottamaan todellisuutta, jonka varjoa tämä on vain!"
Hän makasi tuskin hengittäen, katsellen liikkumattomia lehtiä, joiden välistä taivaan helmet tirkistelivät.
"Eikö rauha riitä?" hän ajatteli. "Eikö rakkaus riitä? Eikö minua voida sovittaa, kuten naista? Eikö tämä ole pelastusta ja onnellisuutta? Eikö kaikki muu ole vain 'ääntä ja raivoa, mikä ei merkitse mitään'?"
Ja ikäänkuin peläten kadottavansa tämän ajatuksen hän nousi ja riensi ulos lehdosta.
Koko maaseutu ketoineen ja metsineen, kalpeiden teiden halkomana, hohti iltapäivän auringossa. Täällä ei ollut mitään villiä, tuulenraastamaa, punaisen ja purppuran väristä, harmaiden kallioiden vartioimaa maata, ei mitään tuulten ja villien jumalien kotia. Kaikki oli kirkasta ja hopeankultaista. Hiirihaukan räikeän, valittavan äänen asemesta näkymättömät leivoset lauloivat rauhallisuuden ylistykseksi. Vieläpä merikin näytti lepäävän maan kupeella — mikään seikkaileva henki ei näyttänyt pyyhkivän sen rantaa siivillään.
Kun Miltoun ei tullut saman päivän iltapäivänä, niin kaikki ne synkät epäilyt, jotka vain hänen läsnäolonsa saattoi häätää, kerääntyivät runsaina ja kiinteinä Audreyn mieleen, joka oli liiankin altis epäilemään omaa onneaan. Sitä ei voinut jatkua — miten olisi voinut?
Miltounin luonne ja hänen oma luonteensa olivat niin erilaiset! Vieläpä antautuessaankin, mikä oli tuottanut sellaista onnea, Audrey oli kuitenkin epäillyt, sillä Miltounissa oli niin paljon sellaista, mikä oli hänelle liian salaperäistä. Kaikessa siinä, mistä Miltoun piti runoudessa ja luonnossa, oli jotakin karvasta ja liiaksi pyrkivää. Pehmeä ja hehkuva, hieno ja sopusointuinen näytti jättävän hänet kylmäksi. Hän ei rakastanut erikoisesti noita yksinkertaisia, luonnollisia asioita, kuten lintuja, mehiläisiä, eläimiä, puita ja kukkia, jotka Audreystä näyttivät kallisarvoisilta ja jumalaisilta.
Vaikk'ei kello ollutkaan vielä neljää, niin Audrey alkoi jo lannistua kukan tavoin, joka kaipaa vettä. Mutta hän istuutui pianon ääreen ja pysyi siinä päättävästi aina teen tuloon saakka, soitellen katkonaisesti, hajamielisesti, ajatusten vaeltaessa puolittain kaupungilla, Miltounia etsimässä. Teen jälkeen hän koetti aluksi lukea, sitten ommella, ja tuli vielä kerran pianon ääreen. Kello löi kuutta, ja ikäänkuin sen viimeinen lyönti olisi särkenyt hänen varustuksensa, hän tunsi äkisti itsensä kipeäksi levottomuudesta. Miksi hän viipyi niin kauan? Mutta hän jatkoi soittoaan, käännellen lehtiä ymmärtämättä kuitenkaan nuotteja, sen ajatuksen vaivaamana, että Miltoun saattoi olla uudestaan sairastunut. Pitikö hänen lähettää sähkösanoma? Mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut, kun ei tietänyt, missä hän oli? Ja kauhu sen johdosta, ettei tietänyt, missä Miltoun oli, valtasi hänet siinä määrässä, että hänen kätensä putosivat koskettimilta pelkästä turtumuksesta. Kykenemättä pysymään paikoillaan hän siirtyi ikkunan luota ovelle, siitä pieneen halliin, ja taas takaisin ikkunan luo. Hänen levottomuutensa yläpuolella leijaili pimeys ja synnytti kasvavan pelon. Mitäs, jos tämä merkitsikin loppua? Mitäs, jos Miltoun olikin valinnut tämän armollisen keinon hänen hylkäämisekseen? Mutta varmastikaan hän ei koskaan olisi niin raaka! Tämän liian tuskallisen ajatuksen kantapäillä seurasi vastavaikutus, ja hän sanoi itselleen, että oli hullu. Miltoun oli parlamentissa, jokin aivan tavallinen seikka pidätti häntä siellä. Oli mieletöntä olla levoton! Hänen piti toki tottua sellaiseen. Olisi ollut hirveätä olla hänen jarrunaan. Jos näin olisi ollut, niin hän olisi tahtonut — niin — tahtonut pikemminkin, että Miltoun ei olisi tullut koskaan takaisin! Ja Audrey tarttui jälleen kirjaansa ja päätti lukea hänen tuloonsa asti. Mutta heti kun hän istuutui, niin hänen pelkonsa palasi kaksinkertaisena — tuo epävarmuudesta aiheutuva sairaan hirveä tunne siitä, ettei voinut tehdä muuta kuin odottaa siksi, kunnes jokin sellainen, jota hän ei voinut hallita, vapautti hänet. Taikauskoisessa luulossaan, että seisomalla siinä ikkunan ääressä, mistä saattoi nähdä hänen tulevan, pidätti hänen tuloaan, hän meni sänkykamariin. Täältä hän saattoi tarkastella pilviä, jotka liitelivät ilta-auringossa joen yli viinintummina. Pieni tuulenhenkäys värisi talojen välissä, ja hämy hiipi sisään. Hän ei halunnut sytyttää sähkövaloa, kun ei tahtonut myöntää, että oli jo niin myöhä, vaan alkoi muuttaa pukua, vitkastellen siinä mahdollisimman paljon, tuntien heikkoa, salaperäistä lohdutusta siitä, kun koetti saattaa itsensä tuntemaan itsensä suloiselta. Pelkästä pelosta palata vastaanottohuoneeseen ennen hänen tuloaan hän antoi hiustensa hajota, vaikka ne olivat jo mukiinmenevässä kunnossa, ja alkoi harjata niitä. Äkkiä hänet valtasi kauhu koristelemishalunsa johdosta — sievistellessään itseään sillä lailla hänen piti välttämättömästi näyttää kohtalosta julkealta. Pienimmänkin äänen johdosta hän pysähtyi kuulemaan — ollen, hiuksia ja silmiä lukuunottamatta, kiireestä kantapäähän asti valkea kuin narsissi hämärässä, narsissi, joka kallistuu jotakin kedolta tulevaa, heikkoa ääntä kohden. Mutta kaikki nuo pienet äänet taukosivat toisensa jälkeen — tarkoittamatta mitään, ja joka kerta hänen henkensä, joka palasi takaisin huoneen kalpeiden seinien sisäpuolelle, virtasi hänen vitkasteleviin sormiinsa. Tänä tuntina sänkykamarissaan hän eli vuosia. Kun hän jätti sen, oli pimeä.
Kello kävi kymmenettä, kun Miltoun lopulta saapui.
Äänettömänä, mutta kokonaan väristen Audrey kietoutui Miltouniin hallissa. Tämä mielenliikutuksen kiihko, jota mikään ääni ei säestänyt, vaikutti häneen syvästi. Miten hirveän tunteellinen ja herkkä hän oli! Hänellä ei näyttänyt olevan mitään varustusta. Mutta vaikka Miltoun olikin niin kiihtynyt Audreyn liikutuksen johdosta, hän ei ollut vähääkään suuttunut. Sillä hetkellä Audrey oli sen elämän ilmaisumuoto, mihin hänen nyt täytyi tottua — elämän, missä oli rajattomasti hellyyttä, huomioonottoa ja passiivisuutta.
Pitkään aikaan Miltoun ei voinut ryhtyä puhumaan päätöksestään. Audreyn jokainen silmäys ja jokainen hänen ruumiinsa liike näytti pyytävän häntä ylläpitämään hiljaisuutta, mutta Miltounin luonteessa oli peräänantamattomuutta, mikä ei sallinut hänen koskaan poiketa sovitusta päämäärästä.
Kun hän oli lopettanut esityksensä, niin Audrey sanoi vain:
"Miksi me emme voisi rakastaa salaisesti?"
Miltoun tunsi eräänlaisella kauhulla, että oli pakotettu aloittamaan alusta. Hän nousi ja avasi ikkunan. Taivas oli synkkänä joen yläpuolella, oli alkanut tuulla. Levoton mumina ja harvatähtisen yön leveys näytti hyökkäävän hänen kasvoilleen. Hän vetäytyi pois ja nojaten ikkunalautaan loi katseensa Audreyhin. Miten kukkasmaisen miellyttävä hän olikaan! Hänen päänsä läpi välähti muisto lakastuvista kukista, mitkä hän keväällä oli nähnyt Audreyn heittävän tuleen ja samalla kuullut hänen sanovan: "Minä en voi sietää kukkasten kuihtuvan, minä aina tahdon polttaa ne." Hän saattoi nähdä jälleen noiden pehmeiden terälehtien joutuvan raivoisain, räiskyväin kipinäin kynsiin ja hoikkien korsien värisevän, hehkuvan ja hiiltyvän elävän olennon tavoin. Ja hämillään hän aloitti:
"Minä en voi elää valheessa. Mikä oikeus minulla on johtaa, jos en itse osaa totella? Minä en ole ystävämme Courtierin kaltainen, joka uskoo vapauteen. Minulla ei koskaan ole tuota oikeutta eikä saa olla. Vapaus! Mitä on vapaus? Vain ne, jotka mukautuvat auktoriteettiin, voivat vaatia, että muutkin siihen mukautuvat. Ihminen on roisto, jos hän vaatii noudatettavaksi lakeja, joita ei itse noudata. Minä en tahdo olla niitä, joista voidaan sanoa: 'hän voi hallita muita — mutt'ei itseään!'"
"Kukaan ei ole tietävä siitä mitään."
Miltoun kääntyi pois.
"Minä olen", hän sanoi, mutta näki selvästi, että Audrey ei ymmärtänyt häntä. Hänen kasvoillaan oli outo, suljettu katse, ikäänkuin olisi pelästynyt Miltounin sanojen johdosta. Ajatus siitä, että Audrey ei ymmärtänyt, tuotti Miltounille mielipahaa.
Hän sanoi järkähtämättömästä "Ei, minä en voi jäädä julkiseen elämään."
"Mutta mitä tekemistä tällä on politiikan kanssa? Tämähän on sellainen pikku seikka."
"Jos se olisi ollut minulle pikkuinen seikka, niin olisinko minä jättänyt teidät Monklandiin ja viettänyt nuo viisi viikkoa kiirastulessa ennen sairastumistani? Pieni asia!"
Audrey huudahti äkillisen kiihkeänä:
"Olosuhteet ovat pieni asia, rakkaus vain on suuri."
Miltoun tuijotti häneen, ymmärtäen ensi kertaa, että Audreyllä oli oma ja yhtä syvä ja järkähtämätön filosofiansa kuin hänelläkin. Mutta hän vastasi julmasti:
"Niin! Tuo suuri asia on voittanut minut!"
Ja sitten hän huomasi hänen katsovan häneen, ikäänkuin olisi nähnyt hänen sielunsa sisimpään sopukkaan asti ja tehnyt jonkun kauhean keksinnön. Tuo katse oli niin surullinen, niin kamalanharras, että hän käänsi päänsä sivulle.
"Kenties se on pieni asia", Miltoun mutisi, "minä en sitä tiedä. Minä en näe enää eteeni. Minä olen menettänyt tasapainoni. Minun täytyy saada se jälleen, ennenkuin voin tehdä mitään."
Mutta Audrey sanoi jälleen, ikäänkuin ei olisi kuullut tai ymmärtänyt mitään:
"Oh! Älkäämme muuttako mitään, minä en tule koskaan vaatimaan sellaista, jota ette voi antaa."
Tämä järkähtämättömyys tuntui Miltounista järjettömältä, kun hän nyt halusi tehdä jotakin sellaista, minkä piti antaa hänet kokonaan hänelle.
"Minä olen tehnyt päätökseni", hän sanoi. "Älkäämme puhuko tästä enää mitään."
Eräänlaisella kuivalla surullisuudella Audrey mutisi taas:
"Ei, ei! Jatkakaamme vain tällä lailla."
Tuntien kuulleensa niin paljon kuin jaksoi kestää Miltoun laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: "Riittää!"
Sitten, tuntien äkillistä tunnonvaivaa, hän kohotti hänet ja veti syliinsä.
Mutta Audrey pysyi liikkumattomana hänen käsivarsillaan, silmät suljettuina, vastaamatta hänen suudelmiinsa.
Päivää ennen parlamentin hajaantumista lordi Valleys nousi kevein sydämin hevosensa selkään ratsastaakseen radalle. Vaikka hänen tammansa olikin täysiverinen, niin hän käytti yksinkertaisia suitsia, hän kun oli taitava ratsastaja, joka oli ottanut osaa metsästyksiin seitsenvuotiaasta lähtien ja ollut kaksikymmentä vuotta vapaaehtoisen ratsurykmentin päällikkönä. Tervehtäen ystävällisesti kaikkia, jotka hän tunsi, hän suhtautui suorasti kaikkiin asioihin, semminkin hallituksen politiikkaan, nauttien salaa aavistuksista ja enteistä, mitkä niin huonosti kävivät toteen, ja siitä tavasta, millä kysymykset ja neuvot katosivat hänen sfinksimäisen vilpittömyytensä edestä. Hän puhui iloisesti myöskin Miltounista, joka oli taas "hyvässä kunnossa" ja "paloi taisteluhalusta", odottaen parlamentin uutta kokoontumista syksyllä. Ja hän ivasi lordi Malvezinia hänen vaimonsa johdosta. Jos mikään — hän sanoi — voi saada Bertien innostumaan politiikkaan, niin se on oleva hän, lady Malvezin. Hän ajoi aika laukkaa, poliisi kun tunsi hänet. Päivä oli kirkas, eikä hän olisi mielellään ajanut kotiin. Tavattuaan Harbingerin hän pyysi häntä tulemaan lunchille. Tuon nuoren Harbingerin katseessa oli viime aikoina ollut jotakin äreätä, ja lordi Valleysin mieleen muistuivat hänen vaimonsa Barbaraa koskevat, levottomuutta herättävät sanat. Viime aikoina hän oli vain vähän nähnyt tytärtään, ja tänä vuoden yleisenä selvityskautena hän oli unhottanut kaiken, mikä koski sitä asiata.
Agatha, joka yhä vieraili Valleys Housessa pikku Ann'in kanssa, odottaen lähtöä Skotlantiin, oli ulkosalla, eikä lunchilla ollut ketään muita kuin lady Valleys ja Barbara. Keskustelu hoippui, sillä nuoret olivat hyvin äänettömiä, lady Valleys mietti erästä seikkaa, mikä oli saatava järjestetyksi ennen hänen lähtöään, ja lordi Valleys itse piti silmällä melkein huolellisesti tytärtään. Uutinen siitä, että lordi Miltoun oli työhuoneessa, tuli yllätyksenä ja jonkinlaisena huojennuksena kaikille. Kehoitukseen tulla lunchille oli Miltoun vastannut jo syöneensä ja kyllä odottavansa.
"Tietääkö hän, että täällä ei ole ketään?"
"Kyllä." Lady Valleys työnsi syrjään lautasensa ja nousi:
"Oh, no niin!" hän sanoi, "minä olen lopettanut".
Lordi Valleys nousi myöskin, ja he menivät pois yhdessä jättäenBarbaran, joka oli noussut, katselemaan epäluuloisesti ovelle.
Lordi Valleysille oli hiljattain kerrottu tuo sairashoitohomma, mihin hän oli suhtautunut epäluuloisesti, aivan kuin olisi kuullut jutun jostakin eriskummaisesta henkilöstä. Jos hän olisi kuullut sen jostakin muusta, niin sillä olisi ollut vain yksi merkityksensä. Jos Eustace olisi ollut normaalinen nuorimies, niin hänen isänsä olisi vain kohauttanut olkapäitään ja ajatellut: "Oh, kas niin! Sitä se nyt on!" Hän ei ollut tietänyt, mitä ajatella. Ja nyt kulkiessaan salin läpi työhuoneeseensa hän sanoi levottomana vaimolleen:
"Asia koskee taas tuota naista — vai mitä?"
Lady Valleys vastasi olkapäitään kohauttaen:
"Jumalaties, rakkaani."
Miltoun seisoi ikkuna-aukossa terassin yläpuolella. Hän näytti terveeltä ja tervehti heitä omalla erikoisella tavallaan.
"Kas niin, hyvä ystäväni", sanoi lordi Valleys, "olet ilmeisestikin tullut täysin terveeksi — mitäs muuta kuuluu?"
"Vain sitä, että minä olen päättänyt luopua edustajapaikastani."
Lordi Valleys tuijotti häneen.
"Minkä ihmeen vuoksi?"
Aavistaen jotakin tuosta syystä naisen suuremmalla nopeudella ladyValleys oli käynyt neilikanpunaiseksi.
"Joutavia, rakkaani", hän sanoi, "se ei varmaankaan ole välttämätöntä, eipä edes — —". Malttaen mielensä hän lisäsi kuivasti:
"Mainitsehan jokin syy siihen."
"Syy on yksinkertaisesti se, että minä olen yhdistänyt elämäni mrs Noelin elämään enkä voi elää valheessa. Jos se tunnettaisiin, niin minun pitäisi ilmeisesti luopua heti edustajapaikastani."
"Hyvä Jumala!" huudahti lordi Valleys.
Lady Valleys teki nopean liikkeen. Tämän vakavan kriisin sattuessa kahden toiseen sukupuoleen kuuluvan, niin perin erilaisen olennon, miehensä ja poikansa, välillä hän menetti naamarinsa ja muuttui oikeaksi naiseksi. Tiedottomasti nuo molemmat miehet tunsivat tämän muutoksen ja kääntyivät puhuessaan häntä kohden.
"Minä en osaa sitä selittää", sanoi Miltoun, "minä pidän itseni velvollisena tekemään sen kunnian vuoksi".
"Entäs sitten?" kysyi lady Valleys.
Lordi Valleys pisti tähän väliin painavalla äänellä:
"Hyvä Jumala! Minä en uskonut sinun pitävän yksityisiä asioitasi isänmaata tärkeämpinä."
"Geoff!" sanoi lady Valleys.
Mutta lordi Valleys jatkoi:
"Ei, Eustace, minä en ollenkaan käsitä sinun tapaasi suhtautua asioihin. Enkä minä ala sitä edes ymmärtää."
"Se on totta", sanoi Miltoun.
"Kuunnelkaa minua, te molemmat!" sanoi lady Valleys. "Te olette niin erilaisia, eikä teidän pidä riidellä. Sitä minä en tahdo. Nyt, Eustace, sinä olet meidän poikamme, ja sinun tulee olla kiltti ja laatuunkäypä. Istuudupas tuohon, niin saamme keskustella tästä asiasta."
Viitaten miehelleen erästä tuolia lady Valleys istuutui ikkuna-aukkoon. Miltoun jäi seisomaan. Äkillisen pelon valtaamana lady Valleys sanoi:
"Onko niin — sinä et ole — mitään häväistysjuttua ei ole tästä tulossa?" Miltoun hymyili julmasti. "Minä tulen kertomaan asian tuolle miehelle, tietenkin, mutta te saatte olla levollisia. Minä ymmärrän, että hänen käsityksensä avioliitosta ei salli avioeroa missään tapauksessa."
Lady Valleys huokasi peittelemättä helpotuksesta.
"Kas niin, rakas poikani", hän aloitti, "vaikkapa sinä tuntisitkin olevasi pakotettu kertomaan hänelle, niin ei ole varmastikaan olemassa mitään syytä, miksi se ei muutoin saisi pysyä salassa."
Lordi Valleys keskeytti hänet:
"Olisin iloinen, jos tahtoisit esittää, mitä yhteyttä on sinun kunniasi ja edustajapaikkasi jättämisen välillä", hän sanoi jäykästi.
Miltoun pudisti päätään.
"Jos sinä et sitä jo näe, niin sitten on hyödytöntä sanoa mitään."
"Minä en sitä näe. Koko asia on — on onneton, mutta minusta on luonnotonta ja mieletöntä, että sinä jättäisit toimesi, ennenkuin siihen on ehdoton pakko. Miten paljon onkaan miehiä, joilla elämässään on ollut joskus sellainen suhde; tämä ajatus tekisi puolet kansaa kelvottomaksi." Hänen katseensa näytti tässä kriisissä kysyvän hänen vaimonsa neuvoa ja samalla välttävän sitä, aivan kuin hän samalla kertaa olisi pyytänyt mielipiteensä hyväksymistä ja ottanut huomioon sen säädyllisyyden. Keskellä levottomuutta lady Valleysin huumori pääsi valloilleen. Oli niin hullunkurista, että Geoffin piti paljastaa itsensä, hän ei voinut mistään hinnasta olla kiinnittämättä katsettaan mieheensä.
"Rakkaani", hän mutisi, "sinä et suinkaan liioittele — kolme neljäsosaa, vähintään!"
Mutta lordi Valleys kävi tiukemmaksi vaaran uhatessa.
"Se seikka käy kokonaan yli minun ymmärrykseni", hän sanoi, "että sinä ollenkaan sekoitat sukupuoliasioita politiikkaan".
Miltounin vastaus tuli hitaasti, ikäänkuin tunnustus olisi loukannut hänen huuliaan:
"On olemassa — antakaa anteeksi, että käytän sitä sanaa — sellainen asia kuin uskonto. Minulla ei ole tapana pitää elämää jaettuna kahteen, julkiseen ja yksityiseen, osastoon. Minun näkyni on hävinnyt — on särkynyt — minulla ei ole mitään päämäärää julkisessa elämässä — ei mitään suuntaa — ei mitään varmuutta."
Lady Valleys tarttui hänen käteensä:
"Oh, rakkaani!" hän sanoi, "se on liian peloittavan puritaanista!" Mutta Miltounin hymyn johdosta hän lisäsi nopeasti: "loogillista — minä tarkoitan".
"Kysy neuvoa terveeltä järjeltäsi, Eustace, jumalan tähden", pisti tähän väliin lordi Valleys. "Eikö sinun yksinkertainen velvollisuutesi olisi pistää tällaiset arvelut taskuusi ja toimia parhaasi mukaan maan hyväksi, käyttämällä niitä lahjoja, jotka olet saanut?"
"Minulla ei ole mitään tervettä järkeä."
"Siinä tapauksessa saattaa tietenkin olla samantekevä, vaikka luovutkin julkisesta elämästä."
Miltoun kumarsi.
"Joutavia!" huudahti lady Valleys. "Sinä et ymmärrä, Geoffrey. Minä kysyn sinulta uudestaan, Eustace, mitä sinä aiot tehdä jäljestäpäin?"
"Sitä en tiedä."
"Sinä tulet suremaan itsesi kuoliaaksi."
"On hyvinkin mahdollista."
"Jos et voi tulla järkevään järjestelyyn omantuntosi kanssa", tokaisi lordi Valleys, "niin jumalan tähden luovu hänestä, miehen tavoin, ja katkaise kaikki nuo solmut."
"En ymmärrä teitä, arvoisa herra!" sanoi Miltoun jäätävästi.
Lady Valleys laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Sinun täytyy myöntää meidänkin olevan jossakin määrin loogillisia, rakkaani. Ethän sinä voi vakavasti kuvitellakaan, että tuo nainen tahtoisi sinun turmelevan elämäsi hänen vuokseen! Niin huono luonteidentuntija minä en ole."
Hän pysähtyi nähdessään Miltounin ilmeen.
"Sinä pidät kiirettä", sanoi Miltoun, "minusta tulee kuitenkin vapaa henki".
Näihin sanoihin, jotka tuntuivat lady Valleysistä salaperäisiltä ja pahaenteisiltä, hän ei tietänyt mitä vastata.
"Jos sinä tunnet, kuten sanot", sanoi lordi Valleys, "että tämän asian vuoksi pohja on hävinnyt sinun jalkaisi alta, niin — niin herran tähden älä tee mitään kiirehtien. Odota! Lähde ulkomaille! Hanki tasapainosi takaisin! Sinä tulet huomaamaan, että tämä asia järjestyy itsestään muutamissa kuukausissa. Älä jouduta asioita. Sinä voit olla poissa syysistuntokaudella huonon terveytesi varjolla."
Lady Valleys säesti häntä hartaasti:
"Sinä näet tosiaankin tämän asian ilman mitään suhteellisuutta. Mitä on jokin rakkausasia? Rakkaani, luuletko sinä kenenkään ajattelevan sinusta hetkeäkään pahempaa, vaikkapa tietäisivätkin? Ja totisesti ainoankaan sielun ei tarvitse tietää."
"Minun päähäni ei ole pälkähtänyt tuumiakaan sitä, mitä muut tulisivat ajattelemaan."
"Sitten", huudahti lady Valleys. "Se on vain sinun omaa ylpeyttäsi!"
"Sinäpä sen sanoit."
Lordi Valleys, joka oli kääntynyt pois, sanoi melkein traagillisella äänellä:
"Minä en luullut, että minun kunniakysymyksissä olisi tarvinnut olla eri mieltä poikani kanssa."
Tarttuen "kunnia" sanaan lady Valleys huudahti äkisti:
"Eustace, lupaa minulle, että kysyt Dennis-enon mielipidettä, ennenkuin ryhdyt mihinkään."
Miltoun hymyili.
"Tämä käy koomilliseksi", hän sanoi.
Näiden sanojen johdosta, jotka näyttivät tosiaankin hävyttömiltä lordi ja lady Valleysistä, he kääntyivät poikaansa kohden, ja he kaikki kolme tuijottivat toisiinsa täysin äänettöminä. Pieni hälinä, mikä tuli ovelta päin, keskeytti heidät.
Kun isän ja äidin mentyä Barbara oli jäänyt Harbingerin seuraan, niin hän sanoi:
"Juokaamme täällä kahvimme", ja siirtyi toiseen huoneeseen.
Lukuunottamatta sitä iltaa, jolloin he olivat yhdessä katselleet kansaa, hän ei ollut ollut Harbingerin kanssa kahden kesken sen jälkeen, kun tämä oli suudellut häntä pensasaidan turvissa. Ja nyt hän katseli häneen tyynesti, vaikka hänen sydämessään jyskytti, ikäänkuin vankina oleva lintu olisi taistellut häkkinsä pehmeää ja vankkaa seinää vastaan. Hänen riitainen keskustelunsa Courtierin kanssa oli jättänyt hänen sydämensä kipeäksi. Sitäpaitsi eikö hän tietänyt kaikkea sitä, mitä Harbinger saattoi hänelle antaa?
Nymfin tavoin, jota fauni ahdistaa, fauni, joka pitää lehtoja hallussaan, hän ikäänkuin pakeni ja katseli taakseen. Tuon faunin metsässä ei ollut mitään, jota hän, Barbara, ei olisi tuntenut, ei mitään tiheikköjä, jonka läpi hän ei olisi kulkenut, ei mitään virtaa, jonka yli hän ei olisi astunut, ei mitään suudelmaa, johon hän ei olisi voinut vastata. Faunin maa oli jo keksitty; siinä hän, Barbara, olisi tullut hallitsemaan. Hänellä, Barbaralla, ei ollut mitään toivottavana häneltä, paitsi valtaa ja varmaa huvia. Hänen silmänsä sanoivat: Miten minä voisin saada tietää, tulisinko kaipaamaan enemmän kuin sinä, tuntemaan itseni läkähtyneeksi sinun käsivarsillasi, kyllästymään kaikkeen siihen, mitä sinä voit tarjota minulle? Enkö minä jo ole saanut kaikkea sitä?
Barbara tiesi Harbingerin alasluodusta, synkästä katseesta, miten tylyltä hän hänestä näytti, ja oli pahoillansa sen johdosta. Hän tahtoi olla hyvä häntä kohtaan ja sanoi melkein ujosti:
"Oletteko vihainen minulle, Claud?"
Harbinger katsahti ylös.
"Mikä saa teidät niin julmaksi?"
"Minä en ole julma."
"Teolette. Missä on teidän sydämenne?"
"Täällä!" sanoi Barbara koskettaen rintaansa.
"Ah!" mutisi Harbinger, "minä en tee pilaa".
Barbara sanoi kohteliaasti:
"Ystäväni, mitäs tämä nyt sitten on?"
Mutta hänen äänensä pehmeys näytti puhaltavan ilmiliekkiinHarbingerissa kytevän tulen.
"Tämän kaiken takana on jotakin", hän änkytti, "teillä ei ole oikeutta tehdä minusta hullua!"
"Sanokaa minulle, mitä tuo jokin on, olkaa hyvä!"
"Teidän tehtävänne on sanoa se. Mutta minä en ole sokea. Mitäs te tuumitte tuosta Courtierista?"
Sillä hetkellä Barbara huomasi jotakin uutta — miehen sellaisenaan. Ei, elämä hänen kanssaan ei tulisi olemaan kokonaan vailla seikkailuja!
Harbingerin kasvot synkkenivät, hänen silmänsä suurenivat, koko hänen vartalonsa näytti kasvaneen. Barbara huomasi äkkiä Harbingerin nyrkkejä peittävät ihokarvat. Harbingerin kaikki sulavuus oli kadonnut. Hän tuli hyvin lähelle.
Barbara ei tietänyt tarkkaan, miten kauan heidän välinen katseensa kesti ja mitä se sisälsi. Hänen lävitseen kulki ajatus toisensa jälkeen, tunne toisensa jälkeen. Kapina ja viehätys, halveksunta ja ihaileminen, omituinen inhon ja huvin tunne, kaikki toisiinsa sekaantuneina — samoin kuin toukokuun päivänä voidaan nähdä rakeita, auringon paistetta ja maasta lähtevää höyryä.
Harbinger sanoi sitten käheästi:
"Oh! Babs, te saatte minut niin hulluksi!"
Asetellen huuliaan, ikäänkuin paremmin hallitakseen niitä, Barbara vastasi:
"Niin, minä luulen tämän riittävän", ja meni isänsä työhuoneeseen.
Nähdessään lordi ja lady Valleysin tuijottavan niin kiinteästiMiltouniin hän sai takaisin itsehillintänsä.
Näky tuntui hänestä hieman koomilliselta, vaikka hän ei tietänytkään, että tuo pieni näytös oli saanut alkunsa juuri tuosta sanasta. Totta puhuen vastakohta Miltounin ja hänen vanhempainsa välillä näytti sillä hetkellä melkein hullunkuriselta.
Lady Valleys avasi ensiksi suunsa.
"Kernaammin koomilliseksi kuin romanttiseksi. Minä luulen, että Barbara saa tämän tietää, kun otamme huomioon hänen osansa tässä asiassa. Sinun veljesi jättää edustajapaikkansa, hänen omatuntonsa ei salli hänen sitä säilyttää niissä olosuhteissa, mitkä nyt ovat syntyneet."
"Oh!" huudahti Barbara: "mutta varmastikaan —"
"Asiaa on pohdittu, Babs", sanoi lordi Valleys lyhyesti, "jos sinulla ei ole parempia keinoja esitettävänä kuin tavallinen terve järki, yhteishenki, perheseikkojen huomioonottaminen, niin on tuskin tarpeellista uudistaa keskustelua."
Barbara katsahti Miltouniin, jonka kasvot, silmiä lukuunottamatta, olivat kuin naamarin peittäminä.
"Oh, Eusty!" hän sanoi, "ethän sinä tule turmelemaan elämääsi tällä lailla! Ajattele edes sitä, miten se minuun koskee."
Miltoun vastasi kylmästi:
"Sinä teit sen, minkä katsoit oikeaksi, niin teen minäkin."
"Tahtookohän, että sinä menettelet tällä lailla?"
"Ei."
"Minä luulen", sanoi lordi Valleys, "ettei koko maailmassa ole yhtä ainokaista olentoa, joka sinun veljeäsi lukuunottamatta tahtoisi tälle asialle sellaista loppua. Mutta hänestä tämä seikka ei paina mitään!"
"Oh!" huokasi Barbara, "ajattele isoäitiä!"
"Minä kernaammin olen ajattelematta häntä", mutisi lady Valleys.
"Hän on niin kiintynyt sinuun, Eusty. Hän on aina uskonut sinuun niin perin pohjin."
Miltoun huokasi. Tämän äänen rohkaisemana Barbara tuli lähemmäksi.
Oli selvää, että tuon tunteettomuuden takana Miltounissa kävi toivoton taistelu. Hän sanoi lopulta:
"Jos minä en ole vielä mukautunut hänen tahtoonsa, hänen, joka on minulle enemmän kuin mikään muu, niin se johtuu seikoista, joita te ette voi käsittää. Minä pyydän anteeksi sen, että käytin äsken sanaa 'koomillinen', minun olisi pitänyt sanoa traagillinen. Minä tulen esittämään asian Dennis-enolle, jos se teitä huvittaa, mutta oikeastaan tämä ei ole kenenkään muun asia kuin minun." Ja katsahtamatta kehenkään tai sanomatta sanaakaan hän meni ulos.
Kun ovi sulkeutui, niin Barbara juoksi sitä kohden ja sanoi, ikäänkuin väännellen käsiään:
"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" Kääntyen sitten erästä kirjakaappia kohden hän purskahti itkuun.
Tämä tunteenpuuska puistatti lady ja lordi Valleysiä, jotka eivät tietäneet, miten jännittynyt Barbara oli ennen huoneeseen tuloaan. He eivät olleet nähneet Barbaran itkevän vuosikausiin. Nähdessään hänen mielenliikutuksensa heistä hävisi kaikki katkeruus, mitä he mahdollisesti olisivat voineet tuntea häntä kohtaan sen johdosta, että oli toimittanut Miltounin mrs Noelin syliin. Lordi Valleys oli erikoisen liikutettu ja meni tyttärensä luokse ja seisoi hänen vieressään hämärässä nurkassa sanomatta mitään, silittäen vain hellästi hänen kättään. Lady Valleys vetäytyi pidätellen itkuaan ikkunakomeroon.
Barbara hillitsi pian nyyhkytyksensä.
"Millaiset olivatkaan hänen kasvonsa", hän sanoi. "Ja miksi? Miksi?Se on aivan tarpeetonta!"
Kierrellen viiksiään lordi Valleys mutisi:
"Juuri niin! Hän itse tekee asiat vaikeiksi."
"Niin, niin", mutisi lady Valleys ikkunakomerosta, "hän on aina ollut sellainen. Minä muistan hänet lapsesta asti. Bertie ei ole koskaan ollut hänenlaisensa."
Hiljaisuutta häiritsi vain Barbaran syvä hengitys.
"Minä menen tapaamaan äitiä", sanoi lady Valleys äkisti: "pojan koko elämä menee piloille, jos emme voi häntä ehkäistä. Tuletko mukaan, lapseni?"
Mutta Barbara kieltäytyi.
Hän meni huoneeseensa. Miltounin kriisi oli oudosti vaikuttanut häneen. Tuntui siltä, kuin kohtalo olisi äkisti ilmaissut kaiken, mihin poikkeaminen poljetulta ladulta voi johtaa. Kohota korkeuksiin! Nähdä, mitä se merkitsisi! Jos Miltoun pysyi päätöksessään ja luopui poliittisesta urastaan, niin hän oli mennyt mies. Entäs hän itse! Courtierin ritarillisten tapojen lumous, hänen synnynnäinen uljuutensa, mikä ilmaisi ikuista vaaran kaipuuta — eikö se ollut pikemmin hullua? Ja — oliko hän, Barbara, lumottu? Eikö asia ollut yksinkertaisesti niin, että hän nautti siitä, että lumosi Courtierin? Näiden ajatusten hämmennyksen läpi syöksähti esiin muisto Harbingerin kasvoista, hänen nyrkeistään ja hänen vaarallisesta miehevyydestään, mikä oli äkkiä ilmennyt. Tämä kaikki tuntui painajaiselta, minkä hirvittävän omituiset mielenliikutukset ja asiat aiheuttivat, asiat, joita ei koskaan voitu järjestää. Hänen voittoisa filosofiansa ei pystynyt estämään hänen hämmennystään. Hänen ajatuksensa lensivät takaisin Miltouniin. Se, mitä hän silloin oli nähnyt heidän kasvoistaan, oli tapahtunut! Ajatellessaan Agathan kauhua, kun tämä sai kuulla tästä asiasta, Barbara ei voinut olla hymyilemättä. Eustace raukka! Miksi hän otti asiat niin raskaalta kannalta? Jos hän tosiaankin pysyi päätöksessään — eikä hän koskaan muuttanut mieltään — niin se oli jo traagillista! Se merkitsi hänelle kaiken loppua!
Kenties hän tulisi väsymään mrs Noeliin. Mutta tämä ei ollut sellaisia naisia, joihin kyllästytään. Kokemattomuudessaankin Barbara tunsi tämän. Hän tulisi aina olemaan liian hienosti huolellinen ollakseen kyllästyttämättä Miltounia, ollakseen vaatimatta häneltä mitään tai antaakseen hänen tuntea, että oli hiuskarvallakaan sidottu häneen. Ah! Miksi he eivät voineet esiintyä sillä lailla, kuin ei mitään olisi tapahtunut? Eikö kukaan voinut saada häntä vakuutetuksi siitä? Hän ajatteli taas Courtieria. Jos hän, joka tunsi heidät molemmat ja oli niin hullaantunut mrs Noeliin, puhuisi Miltounille oikeudesta olla onnellinen ja kapinoida? Eustacen pitäisi kapinoida! Se oli hänen velvollisuutensa. Hän istuutui kirjoittamaan; pannen sitten hatun päähänsä hän otti kirjeen ja läksi alas.
Kesäiset kukat Ravenshamin lasihuoneessa olivat jo levolle menossa, kun Clifton lausui lady Casterleylle seuraavat sanat:
"Lady Valleys on valkeassa huoneessa."
Miltounin sairautta ja mrs Noelin sairashoitoa koskevien uutisten jälkeen tuon vanhan ladyn mieli oli pysynyt tyynenä. On totta, että häntä usein vaivasi paha aavistus tuon vaikutuksen suhteen, minkä alaiseksi hänen lempilapsensa oli joutunut, ja että häntä rasitti eräänlainen mustasukkaisuus, jota hän ei sentään myöntänyt tuntevansa edes rukouksissaan, jotka, vaikka olivatkin säännöllisiä, olivat kenties jonkun verran muodollisia. Häntä kun ei huvittanut lähteä kotoaan, ei edes Cattoniin, maataloonsa, hän oli yhä Ravenshamissa, minne lordi Dennis oli tullut vierailemaan sen jälkeen kuin Miltoun oli lähtenyt Sea Housesta. Mutta lady Casterley ei ollut koskaan kovin riippuvainen seurasta. Hän säilytti heikentymättömänä suuren mielenkiintonsa politiikkaan ja oli jatkuvassa kirjeenvaihdossa huomattavien miesten kanssa. Kesäkuun sotahuhujen heikko henkiinherääminen oli viime aikoina lyönyt leiman hänen kasvoihinsa, aiheuttaen eräänlaisen nuorentumisen, minkä kansallisten kriisien tarkastelu sai hänessä aina aikaan, silloinkin kun ne eivät olleet perin vakavia. Kun torvi törähti, niin hänen henkensä hypähti, paljasti miekkansa ja asettui kunniantekoasentoon. Sellaisina aikoina hän nousi varhemmin, kävi maata myöhemmin, kesti paljon paremmin vetoa ja kieltäytyi nauttimasta mitään välipaloja. Hän kirjoitteli myöskin omakätisesti kirjeitä, jotka hän muutoin olisi sanellut sihteerilleen. Onnettomuudeksi nuo huhut olivat haihtuneet melkein heti, ja vaaran ohimeno jätti hänet aina hieman ärtyneeksi. Lady Valleysin vieraissakäynti tuli sentähden sopivaksi lohdutukseksi.
Hän suuteli tytärtään kriitillisestä, sillä tämän tavoissa oli jotakin, josta hän ei pitänyt.
"Niin, tietysti minä voin hyvin!" hän sanoi. "Miks'et sinä tuonut tullessasi Barbaraa?"
"Hän oli väsynyt!"
"Hm! Pelkäsi tavata minua, kun oli menetellyt niin hullusti Eustacen suhteen. Sinun pitää varoa tuota lasta, Gertrude, taikka hän tekee itselleen jonkin tyhmyyden. Minä en pidä siitä tavasta, millä hän kohtelee Harbingeria."
Hänen tyttärensä keskeytti hänet äkisti:
"Minulla on kerrottavana huonoja uutisia Eustacesta."
Lady Casterleyn poskilta hävisi viimeinenkin väri, hän menetti myöskin kiihtyvästä energiastaan kaiken liian.
"Kerro minulle heti!"
Kuultuaan ne hän ei sanonut mitään, mutta lady Valleys huomasi levottomuudekseen, että hänen silmänsä olivat saaneet vanhoille ominaisen, himmeän kiillon.
"No niin, minkäs neuvon sinä annat?" hän kysyi.
Tässä hiljaisessa, valkeassa huoneessa lady Valleys tunsi itsensä väsyneeksi, kiihtyneeksi ja tavattoman masentuneeksi tämän äänettömän pienen olennon edessä. Hän ei ollut koskaan nähnyt äitinsä näyttävän siltä, kuin tappio olisi lähestynyt häntä mustine siipineen. Ja äkillisen hellyydenpuuskan valtaamana tuota haurasta olentoa kohtaan, joka oli synnyttänyt hänet niin kauan sitten, hän mutisi melkein hämmästyneenä:
"Äitikulta!"
"Niin", sanoi lady Casterley ikäänkuin itselleen, "tuo poika kasaa tunteitaan — ne purkautuvat ja vievät hänet mennessään. Ensin hänen intohimonsa, nyt hänen tunteensa. Hänessä on kaksi miestä, mutta toinen niistä tulee nyt saamaan surmansa." Ja kääntyen äkkiä tyttärensä puoleen hän sanoi:
"Kuulitko hänestä koskaan mitään Oxfordin ajoilta, Gertrude? Hän lankesi kerran, rypi loassa. Sinä et tiedä sitä tietenkään. Sinä et ole koskaan tietänyt hänestä mitään."
Lady Valleys suuttui sen johdosta, että joku muu tunsi hänen poikansa paremmin kuin hän itse, mutta lauhtui jälleen, kun katsahti tuohon pieneen olentoon, ja sanoi huokaisten:
"Entäs sitten?"
Lady Casterley mutisi:
"Lapseni, nyt voit mennä, minun täytyy ajatella. Sinä sanoit, että hän tulee kysymään Dennisin neuvoa? Tiedätkö sinä mrs Noelin osoitetta? Kysy Barbaralta, kun tulet kotia, ja soita se minulle." Tyttärensä suudelman jälkeen hän lisäsi julmasti:
"Minä tulen elämään niin kauan, että näen hänet satulassa, vaikka olenkin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta vanha."
Kun hänen tyttärensä auton ääni oli hälvennyt, hän painoi sähkökelloa.
"Jos lady Valleys soittaa, niin älkää ottako sanomaa vastaan, vaan kutsukaa minut puhelimeen, Clifton." Nähdessään tämän jääneen paikoilleen hän lisäsi terävästi: "Mitä nyt?"
"Toivon, että hänen ylhäisyytensä terveydestä ei kuulu mitään ikävää!"
"Ei mitään ikävää."
"Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta minä olen jonkun aikaa tuuminut kysyä teiltä jotakin."
Ja tuo vanha mies kohotti kätensä erikoisen arvokkaasti tahtoen sillä sanoa: Suottehan anteeksi, että ihmisenä kerran puhuttelen teitä ihmisenä.
"Minä tiedän hänen suhteensa", jatkoi Clifton, "se on tuottanut minulle suurta levottomuutta, minä kun tunnen hänen ylhäisyytensä niin hyvin ja minä kun kuulin hänen sanovan jotakin erikoista, kun hän oli täällä heinäkuussa. Olisin hyvin kiitollinen, jos voisitte vakuuttaa minulle, että hänen urallaan ei ole mitään esteitä."
Lady Casterleyn kasvoilla oli outo sekoitus hämmästystä, suopeutta, suojelevaisuutta ja kärsimättömyyttä.
"Ei mitään, jos minä voin estää, Clifton", hän sanoi lyhyesti, "teidän ei tarvitse olla huolissanne".
Clifton kumarsi.
"Suokaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että olen tästä puhunut." Hänen kasvonsa värisivät ja hän lisäsi: "Mutta hänen ylhäisyytensä ura on minulle kalliimpi kuin oma elämäni."
Kun Clifton oli mennyt, lady Casterley istuutui pienelle, matalalle tuolille — ja istui siinä tyhjän lieden ääressä niin kauan, kunnes päivä oli kokonaan kadonnut.
Lähellä tuota mustankiiltävää, epämääräistä hornan esikartanoa, missä Charles Courtierin pöpö, auktoriteetin puoli-totuus asusti, hänellä oli parihuoneet, joista maksoi viisitoista shillingiä viikossa. Niiden pääviehätys oli siinä, että tuo suuri vapauden puoli-totuus oli niitä suositellut. Ne eivät velvoittaneet häntä mihinkään ja olivat aina hänen käytettävissään, kun hän oli Lontoossa, sillä hänen kortteerirouvansa, vaikk'ei ollutkaan tehnyt siitä mitään sopimusta, vuokrasi ne aina sillä lailla, että saattoi häätää asukkaan viikon irtisanomisella. Hän, tuo rouva, oli suopea olento, naimisissa erään levysepän kanssa, joka oli häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi. Tuo arvon mies oli tehnyt hänelle kaksi pientä poikaa, ja nuo kolme aiheuttivat hänelle niin paljon jatkuvaa puuhaa, että Courtierin läsnäolo tuotti hänelle mitä suurinta huvia. Kun Courtier läksi tavanomaisille retkilleen, niin mrs Benton, hänen kortteerirouvansa, pani hänen kimsunsa ja kamsunsa kahteen läkkilaatikkoon ja asetti ne astiakaappiin, mikä tuoksui hieman hiirille. Kun Courtier palasi, niin nuo laatikot avattiin, ja niistä pääsi ilmoille voimakas kuivuneiden ruusunlehtien tuoksu. Sillä oivaltaen inhimillisten olentojen kuolevaisuuden mrs Benton hankki joka kesä sisareltaan, joka oli markkinapuutarhurin vaimo, tätä kauppatavaraa, minkä neuloi pieniin pusseihin ja sijoitti Courtierin laatikkoihin. Tämä ja leivän paahtaminen — hyvin kuivaksi — ja hänen vaatteittensa kuivaaminen oli kaikki, mitä hän saattoi tehdä tuon miehen hyväksi, joka luonteeltaan niin suuresti rakasti riippumattomuutta ja oli tottunut pitämään huolta omasta itsestään.
Kun mrs Benton huomasi Courtierilla olevan matka-aikeita, niin hän sulkeutui johonkin vaatekomeroon itkeäkseen siellä rauhassa läkkisepältä ja kahdelta lapseltaan, mutta Courtierin läsnäollessa hän ei tahtonut ilmaista suruaan — yhtä vähän kuin hän olisi tahtonut itkeä kuoleman tai syntymisen tai jonkun muun traagillisen tai huvittavan tapauksen sattuessa. Elämän todellisuus oli opettanut hänet tuntemaan tuon yksinkertaisen verbin "sto — stare" — "kestää lujana" arvon.
Ja Courtier merkitsi hänelle todellisuutta, elämän päätodellisuutta, hänen toiveittensa keskityskohtaa, oli hänen ilta- ja aamutähtensä.
Kun Courtier — viisi päivää hyvästijättövierailunsa jälkeen mrs Noelin luona — pyysi elefantinnahkaista matkalaukkuaan, mikä seurasi häntä hänen matkoillaan, niin siitä aiheutui mrs Bentonin vetäytyminen yksinäisyyteen, minkä jälkeen hän ilmestyi Courtierin työhuoneeseen lasku kädessä ja muutamia ruusunlehtipusseja tarjottimella. Hän tapasi Courtierin paitahihasillaan, pakkaamasta tavaroitaan.
"Niin, mrs Benton, minä matkustan taas!"
Mrs Benton risti kätensä, sillä hän ei ollut vielä kokonaan menettänyt pikku tyttöjen tapoja, ja vastasi litteällä ja kirkkaalla äänellä:
"Niin, herra, mutta minä toivon, että tällä kertaa ette antaudu mihinkään perin vaaralliseen. Minä luulen aina teidän menevän vaarallisiin paikkoihin."
"Tällä kertaa Persiaan, mistä mattoja saadaan."
"Oh! Teidän pesunne on juuri tullut."
Hänen näennäisesti alakuloisissa silmissään oli oikea yksityiskohtien rikkaus, ne näkivät Courtierin tukan kasvun, hänen selkänsä käyristymisen ja housunkannattimiinsa värin. Mutta äkkiä hän sanoi hämmästyttävällä äänellä:
"Teillä ei ole valokuvaa, jonka voisitte jättää? Mr Benton sanoi minulle tässä eilispäivänä, että meillä ei ole mitään, mistä muistaisimme, minkä näköinen hän on, jos hän ei sattuisi enää tulemaan takaisin."
"Tässä on eräs vanha valokuva."
Mrs Benton otti sen.
"Oh!" hän sanoi, "tästä kyllä näkee, kenenkä kuva tämä on". Ja pidellen sitä kenties liian lujasti, sillä hänen sormensa vapisivat:
"Tässä on teille kirje, johon lähettipoika odottaa vastausta."
Sillä aikaa kuin Courtier luki kirjettä, mrs Benton pani osaaottavasti merkille, miten tavarain pakkaus oli nostanut veren hänen päähänsä…
Kun Courtier vastaukseksi tuohon kirjeeseen astui Gustardin hyvintunnettuun kondiittoriin, ei ollut vielä teen aika, ja aluksi hänestä tuntui siltä, kuin huoneessa ei olisi ollut muita kuin kolme keski-ikäistä naista panemassa makeisia laatikkoihin Sitten hän näki eräässä nurkassa Barbaran. Veri ei pysytellyt enää hänen päässään, vaan hän oli kalpea kulkiessaan tuon mahonginvärisen huoneen läpi, mikä oli täynnänsä hääkakun hajua. Barbara oli myöskin kalpea.
Olla niin lähellä häntä, Barbaraa, että saattoi lukea hänen silmäripsensä ja hengittää hänen hiustensa ja vaatteittensa tuoksua — kuunnella hänen kertomustaan Miltounista, niin epäröivää ja niin hiljaisesti kerrottua, tuntui melkein siltä, kuin nuora kaulassa olisi kuunnellut esitystä jonkun hammassärystä. Tämä tuntui hänestä tarpeettomalta kohtalon puolelta! Ja hänen, Courtierin, mieleen muistui itsepäisesti tuo ratsastus auringon lämmittämällä kanervakankaalla, jolloin hän oli vapaasti tulkinnut vanhaa sisilialaista laulua: "Näin minä tahdon istua ja laulaa." Mutta nyt häntä ei suinkaan laulattanut, liioin hänellä ei ollut armastaan käsivarsilla. Hänen kädessään oli vain teekuppi, hänen sieraimissaan kakun haju ja silloin tällöin sitruunaveden tuoksu.
"Kas niin", hän sanoi, kun Barbara oli lopettanut esityksensä: "Vapaus on loistava juhla! Te tahdotte, että menisin tapaamaan veljeänne ja siteeraisin Burnsia? Te tiedätte, tietenkin, että hän pitää minua vaarallisena."
"Kyllä, mutta hän kunnioittaa teitä ja pitää teistä."
"Ja minä kunnioitan häntä ja pidän hänestä", vastasi Courtier.
Yksi noista keski-ikäisistä naisista meni ohitse, suuri, valkea pahvikotelo kädessä. Hänen kenkänsä narina katkaisi hiljaisuuden.
"Te olette ollut hyvin suosiollinen minua kohtaan", sanoi Barbara äkisti.
Courtierin sydän kiihtyi, aivan kuin se olisi kääntynyt hänen sisässään. Ja tuijottaen teekuppiinsa hän vastasi:
"Kaikki miehet ovat säädyllisiä iltatähteä kohtaan. Minä lähden heti tapaamaan teidän veljeänne. Milloin saan tuoda teille uutiset?"
"Minä olen kotona huomenna kello viisi." Toistaen sanoja "huomenna kello viisi" Courtier nousi.
Katsahtaen taakseen ovella hän näki, miten Barbaran kasvot olivat hämmentyneet ja melkein nuhtelevat, ja meni ulos synkkänä. Kakun ja sitruunaveden tuoksu, naisen kenkien narina ja mahongin väri pysyi yhä hänen nenässään, korvissaan ja silmissään, mutta hänen sisällään kiehui tumma hämmentynyt raivo. Miksi hän ei ollut käyttänyt mahdollisimman suuressa määrässä hyväkseen tätä odottamatonta tilaisuutta, miksi hän ei ollut esittänyt toivotonta rakkauttaan? Hän oli oikea hullu! Ja kuitenkin — tuo koko asia oli mieletöntä! Barbara oli niin nuori! Jumala ties, vaikka hän, Courtier, olisi saanut olla iloinen päästessään hänestä eroon. Jos hän viipyi, niin hän sai pelätä näyttelevänsä hullun osaa. Mutta hänen sanojensa: "Te olette ollut hyvin suosiollinen minua kohtaan!" ja hänen niin hämmentyneiden ja moittivien kasvojensa muisto ei jättänyt häntä rauhaan. Niin, jos hän viipyi, niin hän tuli näyttelemään hullun osaa! Hän tuli pyytämään häntä sellaisen miehen vaimoksi, joka oli häntä kaksi kertaa vanhempi, jolla ei ollut mitään muuta kuin oma hankkimansa asema ja jolla ei ollut penniäkään. Ja hän tuli kosimaan häntä sellaisella tavalla, että Barbaran oli mahdollisesti hieman vaikea antaa kieltävä vastaus. Hänen oli lähdettävä. Ja Barbara oli — huolimatta maailmannaisen ilmeestään, vain lapsi! Ei! Hän, Courtier, tuli olemaan hänelle hyödyllinen, jos mahdollista, tämän kerran, ja sitten menemään tiehensä!
Kun Miltoun läksi Valleys Housesta, niin hän kulki Westminsteriin päin. Niinä viitenä päivänä, jotka hän oli taas ollut Lontoossa, hän ei ollut vielä mennyt alahuoneeseen. Sairauden aiheuttaman eristäytymisen jälkeen hän tunsi melkein tuskallista ikävää kaupungin liikettä ja kiihdykettä kohtaan. Kaikki se, mitä hän kuuli ja näki, teki häneen elävän vaikutuksen. Trafalgar Squaren leijonat, Whitehallin suuret rakennukset täyttivät hänet eräänlaisella riemulla. Hän oli sellaisen miehen kaltainen, joka pitkän merimatkan jälkeen saa nähdä maata ja seisoo, silmiään jännittäen, tuskin hengittäen, tarkaten yksitellen edessään olevan näyn piirteitä. Hän kulki Westminster Bridgelle, ja mentyään erääseen sen keskellä olevaan syrjäsyvennykseen hän katsahti taakseen.
On sanottu, että noiden tornien rakastaminen menee vereen. On sanottu, että ne, jotka ovat istuneet niiden alla, eivät jää koskaan aivan samoiksi. Miltoun tiesi sen todeksi — toivottoman todeksi häneen itseensä nähden. Mieskohtaisesti hän oli istunut siellä kolme viikkoa, mutta hänen sielunsa tuntui istuneen siellä satoja vuosia. Ja nyt hän ei tulisi enää istumaan siellä! Hänessä syntyi melkein hullu halu vapautua tästä kahleesta. Olla kaikkein salaisimman vaistonsa, auktoriteettivaistonsa vankina! Olla kykenemätön edustamaan auktoriteettia, sillä auktoriteetin edustaminen oli auktoriteetin loukkaamista. Hyvä Jumala! Tämä oli ankarata! Hän käänsi selkänsä torneihin päin ja haki huvitusta ohikulkevain kasvoista.
Jokainen näistä, sen hän tiesi, sai ponnistella itsekunnioituksensa säilyttämiseksi. Tai oliko niin, että he eivät huomanneet tätä taistelua tai eivät tienneet mitään itsekunnioituksesta ja antoivat sen tähden asiain mennä menojaan? He näyttivät siltä, useimmat heistä! Ja kaikki hänen sisäinen halveksimisensa keskinkertaista ja tavallista kohtaan kuohui hänessä. Niin, he näyttivät sellaisilta! Oli kohtalon ivaa, että noiden henkilöiden näkeminen, josta hän oli toivonut sovituksen lohdutusta, sen sijaan oli omiaan kiihoittamaan sitä puolta hänessä, mikä kielsi häntä sovittelemasta. He näyttivät pehmeiltä, vettyneiltä olennoilta, joilla ei ollut ylpeyttä eikä tahtoa, ikäänkuin olisivat tietäneet, että elämä oli liikaa heille, ja senvuoksi häpeällisesti hyväksyivät tämän tosiasian. Heille piti ilmeisesti sanoa, mitä he saattoivat tehdä ja minne mennä. He tulivat hyväksymään määräykset samalla lailla kuin he hyväksyivät työnsä ja huvituksensa. Ajatus, että hän nyt tuli olemaan estettynä antamasta heille määräyksiä, sai hänet hirveästi raivoamaan. He loivat vuorostaan satunnaisen katseen hänen pitkään vartaloonsa, joka nojasi sillankaidetta vastaan, tietämättä, miten heidän kohtalonsa hoippui vaa'assa. Hänen ohuet, kellahtavat kasvonsa ja nälkäiset silmänsä herättivät kenties yhdessä tahi kahdessa heistä mielenkiinnon tai epämukavuuden tunteen, mutta useimpien mielestä hän ei varmastikaan ollut enempää kuin joku muu mies tahi nainen tässä hyörinässä ja pyörinässä. Tuo synkkä olento, joka tietoisesti ponnisteli kahleissa, jotka hänen oma uskonsa valtaan olivat takoneet, oli veistotaiteen tuote, jota he eivät tahtoneet oppia ymmärtämään tahi johon heillä ei ollut aikaa, heillä kun ei ollut traagillista aistia — aistia havaita ihmishenkeä, joka ponnisti seinää vastaan.
Kello oli viisi, ennenkuin Miltoun läksi sillalta ja kulki maanpakolaisen tavoin kirkon ja valtion ovien ohitse, matkalla enonsa klubiin. Hän pysähtyi sähköttämään Audreylle ajan, jolloin hän seuraavana päivänä saapuisi hänen luokseen, ja jättäessään postitoimiston hän huomasi erään vieressä olevan kaupan ikkunassa muutamien italialaisten mestarien jäljennösten joukossa erään Botticellin taulun "Venuksen synty". Hän ei ollut koskaan nähnyt tätä maalausta, ja muistaessaan, että Audrey oli sanonut sitä lempitaulukseen, hän pysähtyi tarkastamaan sitä. Ollen kastinsa mukaisesti kohtalaisesti perillä näissä asioissa Miltounilla ei ollut voimaa antaa taideteoksen petollisesti varastaa hänen omaa yksityistä itseään hänen sielustaan ja sallia koko maailman astua sen tilalle. Ja hän tutki tätä pakanallisen jumalattaren kuuluisaa kuvaa pidättyväisyydellä, vieläpä kiihtymykselläkin. Vartalon hahmoittelu näytti hänestä karkealta, koko kuva hieman litteältä ja pikaiselta. Hän ei pitänyt Floran kuvasta. Kultainen kirkkaus ja hellyys, joista Audrey oli puhunut, jättivät hänet kylmäksi. Sitten hän huomasi tarkastelevansa noita kasvoja ja vähitellen, vaikkakin salaperäisen varmasti, alkoi tuntea katselevansa Audreyn kasvoja. Hiukset olivat kultaiset ja erilaiset, silmät harmaat ja erilaiset, suu hieman täyteläisempi. Kuitenkin — ne olivat hänen kasvonsa, samat munanmuotoiset kaarevine kulmakarvoineen ja oudon helline, kaihtavine henkineen. Ja ikäänkuin loukkaantuneena hän kääntyi ja kulki eteenpäin. Tuon pienen kaupan ikkunassa oli sen henkilön kuva, jonka vuoksi hän luopui elämästä — oli passiivisen ja kietoutuvan rakkauden, tuon hienon olennon ilmestysmuoto, olennon, joka oli antautunut hänelle niin täydellisesti ja jolle rakkaus, kukat, puut, linnut, musiikki, taivas ja nopeasti kulkeva virta oli kaiken sisällys ja joka, kuvassa olevan jumalattaren tavoin, tuntui ihmettelevän omaa olemassaoloaan. Hänen päänsä läpi kävi ymmärryksen välähdys, mikä oli outoa hänelle, jolla oli niin vähän kykyä nähdä toisten sydämiin. Olisiko Audreyn pitänyt koskaan syntyä maailmaan sellaisena? Mutta näkemyksen välähdys haihtui pian hänen oman asemansa hivuttavan tietoisuuden tieltä, joka ei jättänyt häntä nykyään koskaan. Mitä ikänänsä hän tekikin, hänen piti päästä eroon tästä sairaudesta! Mutta mitä hän tuli tekemään myöhemmin? Kirjoittamaan kirjoja? Millaisia kirjoja hän saattoi kirjoittaa? Vain sellaisia, jotka ilmaisivat hänen käsityksensä kansalaisesta, hänen poliittiset ja yhteiskunnalliset katsantokantansa. Yhtä hyvä jäädä istumaan ja puhumaan noiden tornien alle! Hän ei saattanut koskaan liittyä taiteilijain onnelliseen seuraan, noihin pehmeihin ja epämääräisiin henkiin, joille raja-aidat eivät merkinneet mitään ja jotka olivat tyytyväisiä, kun ymmärsivät ja saivat tulkita ja luoda. Mitä tehtävää hänellä olisi voinut olla tuossa galeijassa? Tuo ajatus oli käsittämätön. Ruveta asianajajaksi — niin, siksi hän saattoi ryhtyä, mutta mitä varten? Tulla tuomariksi! Yhtä hyvä jäädä istumaan noiden tornien alle! Liian myöhäistä antautua diplomaattiuralle. Liian myöhäistä liittyä armeijaan. Sitäpaitsi hänellä ei ollut pienintäkään sotilasloiston halua. Hautautua maaseudulle Dennis-enon tavoin ja hoitaa jotakin isänsä maatilaa? Se olisi merkinnyt kuolemaa. Ryhtyä työskentelemään köyhien hyväksi? Hetken aikaa hän luuli keksineensä itselleen uuden kutsumuksen. Mutta millä lailla — pitikö hänen järjestää heidän elämäänsä, kun ei pystynyt järjestämään omaansakaan, tai pitikö hänen olla vain putkena, jota myöden rahan piti virrata heille, hän kun uskoi, että armeliaisuus turmeli kansan sen sisintä sydäntä myöten? Jokaisen lehtokujan päässä seisoi enkeli tahi piru paljastetuin miekoin. Ja sitten hänen päähänsä tuli toinen ajatus. Koska kerta hänet kirkko ja valtio tuli hylkäämään, niin eikö hän saattanut näytellä langenneen enkelin osaa — olla Lucifer ja hävittää! Ja hengessään hän näki, miten hän palasi noiden tornien luokse, mitenkä hän kulki poikki lattian ja yhtyi vallankumouksellisiin, radikaaleihin, vapaa-ajattelijoihin ja kuritti omaa puoluettaan, auktoriteetin ja institutsionien puoluetta. Tämä ajatus tuntui hänestä ylen koomilliselta, ja hän nauroi ääneen kadulla…
Klubi, missä lordi Dennisillä oli tapana käydä, oli St. Jamesissa, eikä siihen ollut vaikuttanut muotivesien luode ja vuoksi — se seisoi kiinteästi, kieppuen ankkurinuorassaan, hiljaisessa umpivedessä, ja Miltoun tapasi enonsa kirjastosta. Hän luki Burtonin matkakertomusta ja joi teetä.
"Kukaan ei tule tänne", hän sanoi, "niin että, huolimatta ovella olevista sanoista, me voimme jutella. Tarjoilija, tuokaa hieman lisää teetä, olkaa hyvä."
Kärsimättömänä, vaikkakin tuntien eräänlaista sääliä, Miltoun tarkasteli lordi Dennisin sieviä liikkeitä, missä vanhat vuodet pateettisesti koettivat tehdä kaikki pienimmätkin asiat tärkeiksi, vaikk'ei muiden, niin ainakin tekijän omasta mielestä. Mikään siitä, mitä hänen enonsa saattoi sanoa, ei voinut painaa enemmän kuin hänen vanhan maalauksellisen olentonsa antama neuvo! Olla syrjästäkatsojana, nähdä kaiken menevän ohitse, antaa miekkansa ruostua tupessaan, kuten tämä vanha toveri oli tehnyt! Miltounista oli erittäin kiusallista esittää, mitä varten oli tullut, mutta koska hän oli antanut sanansa, niin hän jännitti itseään ja alkoi:
"Minä lupasin äidilleni kysyä sinulta jotakin. Minä luulen, että sinä tunnet minun suhteeni!"
Lordi Dennis nyökäytti päätään.
"Niin, minä olen liittänyt elämäni tähän ladyyn. Siitä ei tule mitään häväistysjuttua, mutta minä katson velvollisuudekseni jättää edustajapaikkani ja poliittisen urani. Onko tämä väärin vai oikein sinun mielestäsi?"
Lordi Dennis katseli Miltouniin ääneti. Pieni puna nousi hänen harmaille poskipäilleen. Hän näytti siltä, kuin olisi muistellut menneitä.
"Väärin, luulen", hän sanoi lopulta.
"Miksi, jos saan kysyä?"
"Minulla ei ole iloa tuntea tuota ladyä ja olen sentähden jonkun verran tietämätön, mutta minusta tuntuu, että päätöksesi ei ole hänelle mieluinen."
"Tämä on minusta käsittämätöntä", sanoi Miltoun.
Lordi Dennis vastasi lujasti:
"Sinä olet kysynyt minulta suoraan, ja minä oletan, että sinä kaipaat suoraa vastausta!"
Miltoun nyökkäsi.
"Sitten, rakkaani, älä moiti minua, jos sanonkin jotakin epämiellyttävää."
"Sitä en tee."
"Hyvä! Sinä sanot aikovasi luopua julkisesta elämästä omantuntosi tähden. Minulla ei voisi olla mitään sitä vastaan, jos asia päättyisi siihen."
Hän pysähtyi ja jäi joksikin aikaa äänettömäksi, hakien ilmeisesti sanoja, joilla olisi ilmaissut sekavat ajatuksensa.
"Se ei vetele, Eustace, sillä julkinen toimihenkilö on sinussa paljon vahvempi kuin tuo toinen. Sinä kaipaat tilaisuutta johtaa enemmän kuin rakkautta. Sinun uhrauksesi on tappava sinun mieltymyksesi. Se, mitä sinä luulet vahingoksi ja haitaksi itsellesi, on lopulta osoittautuva siksi tuolle ladylle."
Miltoun hymyili.
Lordi Dennis jatkoi hyvin kuivasti, ja hänen äänessään oli hieman pahanilkisyyttä:
"Sinä et kuuntele minua, mutta minä näen selvästi, että kehitys on jo alkanut sinun sisälläsi. Sinussa, Eustace, on omituinen jesuiittamainen piirre. Mitä sinä et tahdo nähdä, sitä sinä et tahdo tarkastaakaan."
"Sinä kehoitat minua sitten tekemään kompromissin?"
"Päinvastoin, minä huomautan, että sinä teet kompromissin, jos koetat pitää kiinni sekä omastatunnostasi että rakkaudestasi. Sinä koetat silloin kulkea molempia teitä."
"Tämä on mielenkiintoista."
"Ja sinä tulet huomaamaan, että menetät molemmat", sanoi lordi Dennis terävästi.
Miltoun nousi. "Toisin sanoen sinä kehoitat minua, kuten muutkin, luopumaan tästä naisesta, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan. Ja kuitenkin, enoni, sanotaan, että omassa tapauksessasi — —"
Mutta lordi Dennis oli myöskin noussut, menetettyään vanhuuden kaikki ominaisuudet ja tavat.
"Minun omasta tapauksestani", hän sanoi tylysti, "meidän on tarpeetonta puhua. Minä en kehoita sinua jättämään ketään, sinä ymmärrät minua väärin. Minä kehoitan sinua tuntemaan itsesi. Ja minä sanon sinulle käsitykseni sinusta — luonto on tehnyt sinusta valtiomiehen, mutt'ei rakastajaa! Sinussa on jotakin kuivunutta, Eustace, enkä minä ole varma, vaikka sitä olisi meidän koko kastissamme. Me olemme olleet liian kauan tekemisissä muotojen ja seremoniain kanssa. Meidän ei sovi asettua lyyrilliselle kannalle."
"Onnettomuudeksi", sanoi Miltoun, "minä en voi sopeutua sinun teoriaasi enkä menetellä ala-arvoisesti".
Lordi Dennis alkoi kävellä edestakaisin, puristaen huuliaan lujasti yhteen.
"Mies, joka neuvoo toista", hän sanoi lopulta, "on aina jotenkuten hullu. Kuitenkin kaikitenkin sinä olet ymmärtänyt minua väärin. Minä en ole niin julkea, että yrittäisin tunkeutua sinun henkesi sisimpään sopukkaan. Minä olen vain sanonut sinulle, että minun mielestäni olisi rehellisempää itseäsi kohtaan ja mieluisampaa tuolle naiselle, jos sopisit omantuntosi kanssa ja säilyttäisit rakkautesi ja asemasi julkisessa elämässä, kuin että luulottelet voivasi uhrata heikomman hyväksi sen, jonka minä tiedän vahvemmaksi elementiksi sinussa. Luulen, että muistat Demokritoksen sanat:ethos andrópo daimon— jokaisen miehen luonne on hänen kohtalonsa tai Jumalansa. Minä suositan niitä sinulle."
Miltoun seisoi kokonaisen minuutin vastaamatta ja sanoi sitten:
"Pyydän anteeksi, että olen vaivannut sinua, enoni. Keskitien kulkeminen ei sovi minulle. Hyvästi!" Ja ojentamatta kättään hän meni ulos.