Kaksi päivää edellä kerrotun tappelun jälkeen vallitsi yliopistolla pohjalaisten ylioppilasten kesken kiihkeä jännitys. Oli saatu kuulla, että yliopistoon pyrki viisi uutta oppilasta, joista kaksi — ja se oli jännityksen aiheuttanut — oli Oulun rikkaimpien miesten poikia. Kun yliopistoon kirjoittautumista seurasi depositio menot ja niitä juomingit, joiden mahtavuus ja runsaus riippui nuoren tulokkaan varallisuudesta, niin tiedettiin nyt saatavan aikaan kemut, joissa oikein voimalla ja väellä mekastettaisiin ja nautittaisiin maailman kosteata hyvyyttä.
Edellisenä päivänä olivat kokelaat rehtorille näyttäneet todistukset hankkimistaan tiedoista, ja rehtori oli heidät sitten lähettänyt dekanuksen luo tutkittavaksi. Kova ja ankara oli tutkinto ollut, ja pahasti olivat horjahdelleet rikkaiden poikien tiedot, mutta kun he lupasivat palkata itselleen erikoiset opastajat, jotka heidän henkensä ontumista tukisivat, niin saivat he depositiotodistuksensa, ja levottomina he odottivat juhlamenoja, joiden he tiesivät aloittavan sen raskaan ja monista kidutuksista ja pahoinpitelyistä rikkaan vuoden, jota sanottiin pennaaliajaksi, mutta jonka takaa häämöitti lohdutuksena se tieto, että he sen jälkeen saisivat uusille tulokkaille kymmenkertaisesti maksaa kärsimänsä kivut.
Yliopisto, joka vasta viidettätoista vuottansa oli toimessa, oli sijoitettu vanhaan kymnaasirakennukseen tuomiokirkon viereen. Se oli osa siitä rakennusten ja korkean kiviaidan muodostamasta kehästä, joka ympäröi vanhaa tuomiokirkkoa. Yläkerrassa oli suuri kaksitoista-ikkunainen luentosali ja alakerrassa toinen, pienempi. Tässä alemmassa salissa oli depositio päätetty panna toimeen Tavallisestihan se tapahtui dekanuksen luona, mutta nyt oli hänen tupansa permannon alle johonkin koloon sattunut kuolemaan hiiri, ja sen mätälöyhkä oli pakottanut nostelemaan palkit permannosta. Ei auttanut muu kuin luovuttaa yliopiston pienempi luentosali tarkoitusta varten.
Kun loppupyhien vuoksi oli kaupunkiin runsaasti kokoontunut maalaisia sukulaistensa luo, niin riensivät nämä kilvalla yliopistoon katsomaan, ja pian täyttyivät salin seinämille asetetut penkit katsojista. Salin perällä istuivat arvokkaimmat henkilöt, aateliset, kaupungin molemmat pormestarit, rikkaat kauppiaat, joista useimmat olivat saksalaista syntyperää, ja siellä istui myöskin Barbara isänsä, pormestari Schaeferin vieressä, ja heleä puna levisi hänen poskilleen, kun hän oven suussa näki Gabriel Tuderuksen. Rehtori, dekanus ja kaikki yliopiston opettajat olivat koolla, ei juhlan vuoksi, vaan siksi, että odotettiin saapuvan depositiota katsomaan äsken määrätyn maaherrankin Erik von der Linden. Komeana ja miehekkään uljaana hän ajoi linnasta yliopistolle yhdessä nuoremman veljensätyttären, kauniin Vendelan kanssa, joka Tukholmasta oli setäänsä seurannut Suomeen. Avopäin otti rehtori hänet ulko-ovella vastaan ja saattoi hänet häntä varten varatulle paikalle salin perälle.
Jo kuului ulkoa kellonkilkatusta. Monet nousivat ja ryntäsivät ikkunasta katsomaan. Siellä ne jo saapuivat! Edellä kulki yliopiston pedelli, vahtimestari, soittaen kelloa, ja hänen jäljestään asteli mahtavana depositori, Laurentius Kempe. Hänellä oli yllään kirjava kaapu, ja pitkä punainen viitta valui hänen hartioiltaan maahan, päässä oli kummallinen päähine, puoliksi myssy, puoliksi hattu. Hänen takanaan asteli pedellin apulainen kantaen selässään suurta säkkiä, jossa tiedettiin olevan ne tarvekalut, joita juhlamenoissa käytettiin. Häntä seurasivat beaanit, keltanokat, joka nimi annettiin tulokkaille. He olivat puetut yltäyleensä mitä hullunkurisimpiin asuihin. Puku oli kirjavista tilkuista ommeltu, päässä oli heillä hattu, johon oli ommeltu kiinni sarvet ja suuret korvat ja jonka lieri oli alaspäin käännetty. Koko naama oli runsaasti noettu, jotta silmät vain valkoisina mulkoilivat, ja suusta pisti esiin kaksi pitkää torahammasta, joita he piipun sijasta saivat pitää suupielissään ja joita ei vastatessakaan saanut heittää pois. Hartioille oli heitetty musta rääsyinen viitta. Ja pamppailivatpa poikien sydämet pelosta, sillä he olivat kuulleet peloittavia juttuja depositoristaan. Hänhän oli kerran pannut pohjalaisen Ericus Holsteniuksen kaulaan rautavitjat ja kirveellä lyönyt jännitettyihin vitjoihin niin kovasti, että Holstenius oli päästänyt hätähuudon ja niskaluu oli rutisten mennyt sijoiltaan. Ja kauan oli poika ollut puhumatonna eikä voinut pitkään aikaan syödä eikä juoda. Ja heidän selkäänsä karmi, kun he edellään käyvän miehen säkistä kuulivat kalinaa ja kilinää, miehen sitä vaihtaessa olalta toiselle. Ja peloittavampi enne oli se, että depositori oli niin iloisen näköinen. Hän oli jo aamulla ottanut useita naukkuja illan juominkien häämöttäessä hänen silmissään. Hänen puheensa oli kyllä selvä ja voimakas, mutta sitä heikommat olivat jalat; ne vaappuivat sinne ja tänne hänen astuessaan, vaikka hän kulkuaan tukikin pitkällä kädessään olevalla sauvalla, jonka päässä oli kirves. Yliopiston portailla hän kompastui ja oli autettava pystyyn jälleen. Näin saapui joukkue saliin, ja vahvana laineena seurasi pihalle ja eteiseen kerääntynyt ylioppilasparvi heitä täyttäen koko ovensuun taajalukuisena miesmuurina.
Joukko saapui salin keskelle, jossa depositori kunnioittaen tervehti läsnäolijoita ja painoi beaanien niskat syvälle maata kohden. Hän asettui sitten salin keskelle ja beaanit hänen ympärilleen, ja sauvallaan hän heitä ojenteli saadakseen heidät seisomaan suorassa. Ja nyt korotti hän äänensä ja piti kaikuvan puheen latinan kielellä.
Hän vertaili heidän elämäänsä taistelevan sotilaan elämään, ja juhlallisesti hän lopulta huusi:
— Heittäkää pois, heittäkää pois, sanon minä, kaikki kevytmielinen elämä! Kun olen maininnut tämän, niin mikä määrä, mikä peloittava ja hirmuinen määrä tiedettä harjoittavia vastaan ryntääviä vihollisia, perkeleitä ja peijuuneja minun silmieni eteen astuu, ja mikä monipäinen traakki eli lohikäärme teitä vainota uhkaa. Sillä tuo höllä ja kevytmielinen elämä on kaikkien henkisten paheitten kätilö, ruumiillinen terveyden vastustaja, kaikkien ikäkausien mitä myrkyllisin rutto ja mato. Senpä vuoksi sen pahamaineisen lipun suojassa taisteleekin ahneus, taistelee juoppous, häpeämättömyys ja irstaisuus, vihdoin taistelee siellä rehentelemistä ja turhanpäiväistä loistoa tarkoittava ulkoasu. Ja sen, joka aikoo sotia kaikkia näitä vastaan, luulen minä tarvitsevan taitoa, rohkeutta ja lujuutta sitä enemmän, kuta varmempaa on, että kaikki nämä viholliset voivat voittaa urhoollisuutta ja kestävyyttä puuttuvan vastustajansa, ei vihan, vaan rakkauden, ei näkyväisten, vaan salaisten aseiden, ei vihamielisen tuimuuden, vaan viehättävien huvitusten ja pian haihtuvien kutkutusten kautta, vielä useammin silmäniskulla ja irstailla viittauksilla. Niinkuin jokaisen kristityn sotilaan ulkonaisissa huvituksissaan täytyy, välttääkseen irstaan ihmisen häpeänmerkkiä, tavoitella ainoastaan kohtuullista hauskuutta, sopivaa viehättäväisyyttä ja kunniallista hyötyä, siten täytyy runotarten leirissä sotaa käyvän taiteilijankin, jos hän mielii pysyä kevytmielisestä elämästä heikontumattomana, noudattaa suurinta kohtuutta ruoan ja juoman, taideteosten, soitannon, unen, leikkien, puvun ja huonekalujen suhteen, lyhyesti, seurata ainoastaan horjumatonta oikeutta sekä silmän, korvan että tunnon huvituksissa. Ja panenpa visusti sydämellenne nyt sen käskyn, että nöyryys on ensimmäinen ehto oikealle sotilaalle, nöyryys ja tottelevaisuus vanhempia tovereita kohtaan.
Kun hän näin oli vakavasti saarnannut, niin ryhtyi hän kysymyksiin, joiden tarkoitus oli saattaa hämilleen nuorukaiset. Tätä hetkeä beaanit olivat pelänneet, sillä he tiesivät, että jokaisen vastauksen, olkoon se kuinka oikea tahansa, voi depositori tulkita vääräksi, ja siten jokainen vastaus toisi mukanaan julman ruumiillisen rangaistuksen.
— Millaisena herne on tullut maahan? kysyi depositori ensimmäiseltä.
Tämä silmät selällään katseli pelokkaasti Kempeen koettaen mutista jotain.
— Etkö sinä sitä tiedä, sinä kurja beaani? huusi depositori.
— Alapa! Alapa! Tillikka! Tillikka! huusivat ylioppilaat.
Ja beaanin korvalle läjähti Kempen temppuun tottuneesta kädestä läjähdys.
— Pyöreänä se on tullut! huusi hän.
Kääntyen seuraavan puoleen hän silmiään julmasti pyörittäen kysyi:
— Montako kirppua menee yhteen vakkaan?
Pelolla ja vavistuksella vastasi kokelas:
— Voi, sitä ei opettajani ole minulle opettanut, minä olen vain oppinut kielioppia, vähän logiikkaa ja retoriikkaa.
— Vai et sinä tiedä, — ja äkkiä kiskaisi Kempe poikaa nenästä niin, että tämä pahasti parkaisi. Sinun täytyy tietää enempi, jos et vast'edeskin tahdo olla beaani. Opi nyt minulta, että kirput eivät mene vaan hyppäävät vakkaan.
Pistäen naamansa aivan kolmannen eteen ja tuimasti katsoen häneen kysyi depositori häneltä:
— Millä on lehmän sarvet, aasin korvat, sian hammas, mikä on tyhmä kuin lammas, millä päätä ei ole eikä perää, joka toisten seurassa vasta herää?
— Herrajestas, etten se vaan olisi minä, sanoi poika.
Yleinen nauru todisti, että hän oli kuulijoiden mielestä arvannut oikein. Helpotuksen huokaus pääsi pojan rinnasta hänen väistettyään näin ensimmäisen karin. Mutta se huokaus tuli liian varhain, samassa oli Kempe tarttunut hänen niskaansa, painanut hänen päänsä jalkojensa väliin ja antoi pojan selkään paukahtaa pari kolme iskua, joita seurasi tillikka kummallekin korvalle.
— Jottas heräät! huusi hän.
Äkkiä depositori kamppasi jalallaan neljättä beaania, joka pudota töpsähti istumaan lattialle.
— Mikä se on? kysyi depositori.
— Jollei se ole hävytöntä koiruutta, niin on se sitten ilkoinen ihme, vastasi poika kiukuissaan.
— Se on fysiikkaa, kappaleen alas putoamista se on, ei muuta, vastasi depositori.
Oli enää viides jäljellä, aika viksari pojaksi, joka kiukkuisena katsahti Kempeen, kun tämä häntä läheni.
— Mikä on musta ja punainen, kiivas ja kiukkuinen, mikä syytöntä rienaa ja rääkkää, joka hyvää ei missään nääkkään —?
— Joka viinalta pahasti löyhkää, joka lyö sekä potkii ja töykkää? jatkoi poika. Se on depositori!
Kempe lensi kuin haukka poikaan käsiksi huutaen:
— Perkele se on! kuuletko, se vanha musta Eerikki.
— Vai Eerikki teillä nimenä on? vastasi poika huolimatta korvapuusteista, joita tuhkatiheään sateli.
Kun vihdoin Kempe kiukusta punaisena lopetti kurituksen, niin vuoti pojan nenästä runsaasti verta, joka näky ei ketään kummastuttanut, niin paljon pahempiinkin näkyihin oli depositioissa totuttu.
Sitten alkoi deposition viimeinen osa. Kempe aloitti juhlallisen puheen selittäen beaanien suussa olevien torahampaitten merkityksen. Ne osoittivat ylellisyyttä ja irstautta nuorisossa, joka sokaisee ymmärryksensä vatsaa rasittavalla ylenpalttisella ruoan ja juoman nauttimisella. Suuresta pussistaan hän otti nyt polvitellen aukeutuvat ja sulkeutuvat puiset pihdit, asetti ne poikien kaulaan ja pudisti, kunnes torahampaat putosivat maahan. Samalla hän sanoi, että he, jos ovat tarkkaoppisia ja kokevat hyödyksensä käyttää opetusta yliopistossa, jonka yhteyteen he nyt pyrkivät, imien ravintoa Academian, alma materin rinnoista, vapautuisivat luonnollisesta ylellisyydestänsä samalla tavalla kuin nyt pääsivät erilleen torahampaista. Pitkät aasinkorvat revittiin sitten pois. Sillä tahdottiin osoittaa, että heidän on ahkerasti tieteitä harjoitettava, ettei heidän enää tarvitsisi olla sen eläimen kaltaisia, jonka korvia he olivat kantaneet. Sitten järjestyksessä irroitettiin sarvet, raakuuden ja sivistymättömyyden vertauskuvat, ja depositori otti säkistään esille suuren höylän, käski asianomaisten paneutua pitkäkseen, ensin vatsalleen, sitten selälleen ja vihdoin kummallekin kyljelle, ensin oikealle, sitten vasemmalle, höyläsi koko heidän ruumistansa mainituissa eri asennoissa, selittäen, että heidän sielunsa on samalla tavalla tieteiden ja vapaiden taiteiden höylättävä. Pedelli toi sitten apulaisineen ison korvon vettä, ja täytettyään sangon valeli depositori pojat kiireestä kantapäähän. Vihdoin pyyhki hän kovakätisesti heidän kasvonsa isolla karkealla rievulla. Tämän kasvoja repivän toimituksen vältti pari poikaa vetämällä taskustaan pyyhkeen, jonka kulmaan sidottuun solmuun oli pantu rahoja, ja ojentamalla sen Kempelle. Tähän puhdistukseen päättyi toimitus. Loppupuheessa kehoitti depositori kaavittua, höylättyä ja puhdistettua joukkoa aloittamaan uutta elämää, taistelemaan myötäsyntyneitä haluja ja pahoja tapoja vastaan, jotka rumentavat sielun samalla tavalla kuin heidän pukunsa oli tehnyt ruumiin rumannäköiseksi. Täten julisti hän heidät vapaiksi ylioppilaiksi, sillä ehdolla kuitenkin, että heidän oli kuusi kuukautta käytettävä pitkiä mustia, depositiopukua muistuttavia viittoja.
Vielä oli beaaneilla tuima koettelemus edessä, päästä salista pihalle taajan ylioppilasjoukon läpi. Yhtenä laumana he ryntäsivät ovea kohden jaellen iskuja oikealle ja vasemmalle ja saaden osaltaan niitä joka paikkaan ruumistaan. Pääsivät he kuitenkin alas portaista lopun lopuksi ja livistivät portille, mutta siellä oli rivi pohjalaisia vastassa.
— Ei sitä niinkään vain mennä karkuun, junkkarit! huusi Ringius.
Ja nyt ottivat he uhrinsa kiinni ja etsivät taskuista rahoja. Ne, mitä löytyi, annettiin Matthias Mathesiukselle.
— Mene ostamaan Cajanuksen ämmältä viinaa ja tule sitten Lauri Matilaisen taloon, siellä ryypätään, sanoi Pictorius hänelle. Ja teille, tieteen uudet oraat, minä sanon, että jollette tiiman kuluttua ole siellä, niin laahaan minä teitä tukasta läpi Turun kaupungin.
Katsojaparvi läksi menojen päätyttyä salista, maaherra veljentyttärensä seurassa jäi rehtorin ja yliopiston professorien kanssa keskustelemaan. Jäipä pormestari Schaeferkin tyttärineen, ja Gabriel sekä useat ylioppilaat seisoskelivat vielä salissa.
Nauraen puheli maaherra:
— Kreivi Brahe kertoi minulle Tukholmassa jo paljon yliopistosta, joten se, sen arvoisa opettajisto ja sen tavat eivät ole minulle outoja. Jos nuoriso tarjoaa hupia tämänlaatuisia, näin viattomia, niin enpä luule heidän saattavan minulle mieliharmia.
— Jospa heidän menonsa ja tapansa olisivatkin tässä, vastasi rehtori, mutta surukseni täytyy minun sanoa, että pahempaa, ylen paljon pahempaa saan nähdä. Tappeluja, verisiä tappeluja kadulla. Pyhänä loppiaisiltana oli sillankorvassa taas kahakka, josta monella on muistona veriset päät, kirvelevät mustelmat ja kolottavat jäsenet.
— Kuulin siitä, vastasi maaherra. Mutta mikä tuon tappelun synnyttää?
— Ei muu kuin järjetön viha, joka villitsee eri osakuntiin kuuluvat ylioppilaat toisiaan vastaan. Varsinkin pohjalaiset ovat aivan vimmattuja, ja luulenpa, että pohjalainen ei ole terve, ellei sillä ole muutamia haavoja ruumiissaan. Se ei ole tyhmää joukkoa, kaukana siitä, mutta aivan rajua ja hillitsemätöntä. Heillä on keskuudessaan mies, joka on aivan vimmattu käyttämään kädenjatkoa, joksi he miekkaa sanovat.
— Ja hänen nimensä?
— Gabriel Tuderus. Hän on vasta kahdeksantoistavuotias, mutta harjaantuneempi taisteluihin kuin moni harmaatukkainen sotilas. Rohkenenpa väittää, että hän on ottanut osaa useampaan sotaleikkiin kuin maaherra itse, joka kuitenkin on kuuluisaksi tullut sotatantereella.
— Haluaisinpa nähdä tuon miehen, sanoi huvittuneena Erik von derLinde.
— Hän seisoo tuolla oven luona, sanoi rehtori. Tuo sorja sulkahattuinen mies.
Kaikki kääntyivät nyt katsomaan ovea kohden. Gabriel, jonka silmät koko ajan olivat olleet kiintyneinä Barbaraan, joka salin perällä puheli Vendela-neidin kanssa, huomasi itseensä katsottavan. Hän astui vaistomaisesti pari askelta eteenpäin, ja rehtorin viittauksesta hän läheni tehden kauniin hovimaisen kumarruksen maaherralle, sitten rehtorille ja lopuksi naisille.
— Minä halusin nähdä teidät, sanoi maaherra, sillä olen kuullut paljon teistä puhuttavan.
— Mitä maaherralle minusta puhutaan, sen arvaan, vastasi Gabriel hymyillen.
— Teillä kuuluu miekka istuvan hyvin höllästi tupessaan.
— Minun rautaleivoni on yhtä kärkäs laulamaan kuin huulenikin, vastasi Gabriel.
— Minä tiedän, että nuorena miekka ja lyyra ovat sidotut yhteen, sanoi maaherra, mutta joutava laulu on yhtä tarpeetonta kuin joutava taistelukin.
— Rohkenenko kysyä, sanoi Gabriel katsoen suoraan maaherraa silmiin, ettekö itse ole koskaan nuorena käyttänyt miekkaa vain sen ilon tähden, joka on siinä, että se istuu lujasti kädessä?
— Te puolustaudutte hyvin, nuori herra, sanoi maaherra nauraen, vetoamalla siihen, mitä itse olen nuorena ollut. Näin lyötte aseen kädestäni heti.
— Minä en ole tottunut olemaan vastaamatta iskulla iskuun, sanoiGabriel.
— Niin, totta puhuen, olen itse nuorena miekkaa käyttänyt, jatkoi maaherra; useinkin ja muiden mielestä syyttä suotta, mutta kolmea asiaa se vain on palvellut: isänmaata, kunniaa ja naista.
— Isänmaan puolesta en ole päässyt taistelemaan, pohjalaisten kunniaa olen kahakoissa puolustanut, en koskaan ole solvannut toisia, mutta aina maksanut solvauksesta runsaan maksun, sanoi Gabriel ja lisäsi hymyillen, ja minä maksan aina kuninkaallisesti.
— Te unohdatte naiset?
— En. Minulla on sydän vasta nyt herännyt, ja loppiaisena taistelin ensi kertaa naisen tähden.
— Sehän on mainiota, sanoi maaherra. Siitä, arvoisa rehtori, ette maininnut mitään. Sehän muuttaa paljon.
— Minä tiedän, että jupakassa ei ollut kysymystä naisesta, vastasi rehtori.
— Oli tavallaan, jatkoi Gabriel, minä en aikonut mennä taisteluun, mutta kun sain kuulla erään naisen tietävän, etten vältä koskaan taistelua enkä koskaan jää tappiolle, niin en nytkään tahtonut väistyä. Syy oli pieni, mutta minulla ei ollut muuta lahjaa tarjottavana hänelle.
Gabriel vilkaisi Barbaraan ja näki, miten hän korvia myöten punastui ja sitten heti kääntyi puhelemaan Vendelan kanssa.
— Te miellytätte minua, sanoi maaherra, mutta pelkäänpä pahaa, että me vielä monesti tapaamme tuomiota istuttaessa, sillä tappelu yhden naisen toivosta ei ole oikeutettua.
— Minkä kukin oikeaksi katsoo, vastasi Gabriel. Ehkä ei teidän armonne iällä enää. Minulle se riittää syyksi.
— Nuori mies, sanoi maaherra ja laski kätensä ystävällisesti Gabrielin olalle, minä näen, että olette yhtä taitava miekka- kuin sanasodassakin. Minä toivoisin teille uraa, joka vie tulokseen, ymmärrättehän, mitä tarkoitan. Minä tahtoisin nähdä teidät armeijan etunenässä. Ehkä kohta siihen, murheellista kyllä, tilaisuus tarjoutuukin.
Ja kääntyen professorien puoleen hän jatkoi:
— Puolan kuningas Juhana Kasimir vaatii itselleen Ruotsin kruunua, joka vasta puoli vuotta on ollut Kaarle X:llä. Sota on tulossa, vanhojen kauhistus ja nuorten onni.
— Te uskotte siis, että se syttyy? kysyi Gabriel kiihkeästi.
— Minä olen siitä varma. Säädyt aiotaan kutsua vielä tänä kevännä koolle.
— Minä muistan, sanoi Gabriel säkenöivin silmin, miten jo poikana palavin mielin kuuntelin sodan viestejä. Ja aina ajatellessani taistelua on sydämeni sykkinyt vinhemmin, ja miekkakin on huotrassaan alkanut elää, sillä se pyrkii toimintaan ja taisteluun. Ja silloin aina olen vaarasta etsinyt hupiani, ja missä vaara on viitannut, sinne olen rientänyt. Jos nyt syttyy sota, niin saammehan mekin ylioppilaat siihen ottaa osaa, ja kaikista alma materin pojista lienevät urhokkaimmat parhaita astumaan sotaan, siis pohjalaiset, ja hurjin heistä, Gabriel Tuderus. Minä tunnen nyrkissäni kokonaisen armeijan!
Hymyillen katsoi maaherra häneen, mutta rehtori lausui päätään pudistaen:
— Te, maaherra, olette hänet saanut intoihinsa. Jumala meitä kaikkia varjelkoon siitä melskeestä ja mellakasta, jonka hän näinä päivinä panee toimeen, sillä nyt hän on valmis vaikka mihin.
— Kun se tulee, olemme ankarat, nyt ei vielä ole syytä suruun.
Ja nyökäten ystävällisesti ja kunnioittavasti tervehdittyään rehtoria ja professoria lähestyi maaherra ovea. Siellä tuli Sundelius horjuen häntä vastaan.
— Mikä tuo on? kysyi maaherra nähdessään Sundeliuksen koko lihavuudessaan edessään ja kääntyi rehtorin puoleen.
— Hän on toinen surunlapsemme, vastasi rehtori. Yliopiston suurin juopporatti.
— Mikä on nimenne? kysyi maaherra.
— Laurentius Sundelius, teidän armonne, vastasi tämä.
— Joko olette kauankin ollut yliopistossa?
— Hyvin kauan. Olen ollut yliopistolle uskollinen. Minä kuulun yliopiston perustajiin.
— Siis jo viidestoista vuosi opiskeluissa.
— Niin, vähemmän siinä, enemmän ilonpidossa. Kas, minulla on niin huoleton luonnonlaatu.
— Kun ei opinnoistanne tule mitään valmista, niin miksi ette ryhdy käytännölliselle alalle?
— Sitä olen itsekin mediteerannut. Minä pyysin rehtorilta lupaa saada perustaa akademian viereen kapakan; se olisi niin penteleen hyvin kannattanut.
— Sen uskon.
— Niin minäkin. Ja minä olisin antanut konsistoriumin ryypätä siellä sakkorahojeni edestä. Rehtori lupasi sen sijaan hankkia minulle kollegan paikan. Mutta sekin jäi sikseen.
— Ja mitä nyt teette?
— Odotan.
— Mitä?
— Tuderusta. Meillä on sarviaispidot tänään noiden nuorukaisten kanssa.
— Teillä on varmaan yhtenäistä pitoa ja tappelua vuodet umpeensa.
— Jotakuinkin.
— Kun tarvitsette lepoa, niin tulkaa linnaan; siellä on mukavat leposijat kellarissa.
Ja maaherra läksi nauraen pois, nousi veljensätyttären kanssa rekeen ja ajoi linnaan.
Sundelius lähestyi Tuderusta:
— Hauska mies tuo maaherra, mutta laskettelee sopimatonta pilaa.Olenko minä mikään rotansyötti hänen kellareihinsa? Ehkä kuitenkin.Minähän olen viinassa niin liotettu, että rotat kuolisivat johenkäisyynikin.
Tuderus ei kuunnellut häntä, vaan seurasi etäältä Barbaraa. Ovella he katsahtivat toisiinsa, ja Barbara hymyili ja nyökkäsi tuskin huomattavasti päällään ja juoksi sitten isänsä edellä portaita alas.
Sundelius tarttui Gabrielia kainaloon:
— Nyt sitä mennään ja ryypätään kuin sateenkaari. Akademia on suloinen laitos ja sen vanhat tavat taivaallisia. Kunhan olisi joka päivä sarviaiskemuja eikä luentoja koskaan, niin ei täältä lähtisi pois sinä ilmoisna ikänä.
Jonas Cajanus, jonka luo Matthias Mathesius oli matkalla, oli kookas, pellavatukkainen mies; missä hän liikkui, siellä erotti hänet hänen leveistä hartioistaan ja uljaasta ryhdistään. Kookas hän oli ja väkevä, peloittavan väkevä, ja koska hänen pellavatukkansa joka taholle haarotti ja poskilihakset hypähtelivät, niin tiesi, että kohta hän lyö, ja silloinpa nähtiin verisiä leukaluita, katkenneita sääriä ja verilihalla olevia läiskiä toisten syntisissä ruumiissa. Harvoin tämä tällainen puuskaus kuitenkin tapahtui, sillä yleensä oli Cajanus rauhan mies, ja moni toveri oli saanut tuntea ja tuta hänen auttavaa mieltään.
Tämä mies, joka ei koskaan nauranut ja yksitotisena kulki tietään, oli iskenyt silmänsä hentokaiseen tyttöön. Ja niinpä eräänä kauniina päivänä kutsuttiin Cajanus rehtorin eteen, ja häpeissänsä ja ujona seisoi roteva mies kuulemassa tuomiotaan, joka kuului niin, että hänet oli vihittävä yhteen tytön kanssa kristilliseen avioliittoon. Nöyränä alistui Cajanus tähän koettelemukseen, vaikkakin sisuksissa myllersi pahasti.
Lassi Porjarin saunaan hän pääsi asumaan, ja siellä synnytti piankin hänen vaimonsa tyttölapsen, joka viikon elettyään kuoli.
Sinne saunaan he sitten jäivät asumaan, ja kun elatuksen saanti oli huonoa, piti Cajanuksen siippa, hento Katriina, pientä kauppaa, myyskennellen viinaa ja tupakkaa. Ja näin he elää retustivat päivästä toiseen.
Loma-aikoinaan käväisi Cajanus kotonaan Pohjanmaalla, mutta vaimoaan ei hän koskaan mukanaan kuljettanut, koska kahden matka olisi tullut liian kalliiksi. Pääasiassa johtui tämä varmaankin siitä, että Katriina vasta äskettäin oli oppinut tavaamaan eikä muutenkaan käytöksensä puolesta ollut sopiva pappilaan vietäväksi.
Kun Mathesius iso lekkeri kourassaan avasi oven Lassi Porjarin saunaan, niin löyhähti hikinen höyrypilvi häntä vastaan ja kuului saunan lauteilta kimakka parahdus. Katriina siellä kokoili vaatteitaan alastomuutensa verhoksi. Mutta ikkunarähjän luota kuului Cajanuksen jykevä ään:
— Astu sisään vain!
Siinä istui Jonas Cajanus aivan ilkoisen alasti lavitsalla ikkunan kulmauksen kohdalla lukien hebrean kielioppia, koska sitä kieltä oli maallisessa paratiisissa viljelty ja enkelit sillä nytkin kuhertelivat taivaallisen paratiisin niityillä.
— Älä säikähdy, vaan kömmi peremmälle, sanoi hän tulijalle. Taidat hiukan kummastua meidän asuamme asunnossamme. Syynä on se, että eilen piti Porjari-isäntäni kemuja ylen komeita, ja niin tarvittiin oikein aika löyly päitten selvitykseksi tänä aamuna. Porjarin vieraitten kylvyn jäljeltä tämä asunto vielä on lämmin ja siksi meidänkin pukumme ohuenlainen. Mutta mitä siitä, mitä siitä, syntinen ruumis ei ole mikään hävettävä asia. Ja mikä tuo sinut tänne, koska näen lekkerin ja oikein ison kädessäsi?
— Viinojahan minä hakisin, vastasi Mathesius. Saimme muutamia beaaneja käsiimme ja aiomme iltaa viettää yhdessä. Pojista on pari oikein jymyrikasta. Siitä arvaat, että ilo tulee olemaan kattoon asti. Sinäkin tulet arvattavasti joukkoomme.
— En tiedä, tulenko, vastasi Cajanus laskien kirjan kädestään, ja huutaen lauteille päin hän jatkoi: Tule alas, muija!
— Anna kun jotain päälleni saan, kuului vastaus.
Sieltä tulla vilahti hento Katriina, tervehti tulijaa, aatuaan rahat hän otti lekkerin käteensä ja meni Lassi Porjarin kellariin, jossa hän sai varastoaan pitää.
Jonas Cajanus katseli, miten Katriinan hameen helma katosi oven raosta, kurkisteli ikkunasta, miten hän kulki pihamaan poikki, loi sitten vakavan katseen Mathesiukseen ja sanoi:
— Sen minä sinulle kokeneena sanon, että varo sekaantumasta naisiin Suloinen myllerrys se alussa on miehen sisälmyksissä ja levottomana hän heittelehtii vuoteella, kun nainen ajatuksissa kiertää, mutta kun olet naisen sitten omaksesi saanut, niin kirvelevä kiukku herää sisässäsi oman lihasi heikkoutta vastaan. Kirvelevä kiukku, sanon minä, oikea helvetin esimaku, ja silloin sitä huomaa, että nainen on se viraapelityö, mikä tehtiin kaiken muun luomakunnan valmistuttua, että hänet on annettu miehelle, jotta tämä uskoisi löytäneensä paratiisin ja äkkääkin istuvansa helvetin kuumimmalla kiukaalla. Varo sinä itseäsi naisesta, sen minä sanon.
— Mutta minkä sille mahtaa, jos nainen väkipakolla pääsee ajatuksiin? sanoi Mathesius.
— Neuvonpa sinulle keinon, sanoi Cajanus. Kun huomaat, että pääsi kuumenee ja pitkin ihosi pintaa kulkee kihelmöivä väristys, kun kurkkua himo kuristaa ja sylki suussasi kuivaa, niin riisu vaatteet yltäsi ja mene järveen. Ja kun siellä puhtaissa laineissa uiskentelet, niin vannonpa, että nainen unohtuu. Jos on talvi, niin kierittele ilkoisen alasti hangella, ja takaanpa, että kun kalisevia hampain ja värisevin polvin huoneeseen tulet, niin autuaana hymyilet vähän ajan päästä. sillä nainen on kadonnut mielestäsi.
— Kun sinä keinon niin hyvin tiedät, niin miksi itse hairahduit?
— Oli kesäinen ilta ja ukkonen kuljeksi ilmassa, vaikka ei vielä paukahdellut, kierteli vain taivaan nurkkia kuin kettu haaskaa. Minä istuin lehdossa tytön parissa, eikä järveä, ei jokea, ei lähdettä, jonne olisin voinut mennä, ollut missään näkyvissä, sanoi Cajanus, ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.
— Tukala paikka!
— Tukala paikka! Ja eikö se ole kirottu asia, että tuollainen napataatta, tuollainen kruikka, tuollainen langanpätkä, kuin tuo minunkin muijani on, tällaisen miehen, jolla on hartiat kuin härällä ja ruumis kuin karhulla, voi tehdä aivan hervottomaksi ja saada lankeamaan? Minä muistan, miten hän heiluttaa hiepautteli kädessään mansikan vartta, jossa kaksi kaunista, punaista marjaa heloitti, muistan, miten hän pisti toisen suuhunsa ja sitten ojensi toisen tätä läpeäni kohden, joka järjen kulkuväyläksi on määrätty, ja miten hän tuolla pienellä marjalla järkeni samensi, niin että koppasin hänet syliini. Eevalla oli omena, ja me syytämme Aatamia, joka siitä puraisi. Turha syytös, aivan turha syytös, sen huomaan, kun itseäni katselen ja omaa kohtaloani visusti tutkin ja punnitsen. Ei omenaa, ei omenaa, vaan mansikka, pieni punainen marjan pipana, ja mies on naisen hallussa. Mutta jos hän silloin sai yliotteen ja luontoni kumosi, niin kyllä hän sittemmin on saanut tuntea, mikä miehen voima on. Ei löydy sitä paikkaa hänen ruumiissaan, ei pikkusormeni kokoista länttiä, johon ei minun käteni olisi läiskähtänyt, eikä tässä saunassa ole sitä palkinpiirtoa, johon en olisi häntä nutistanut, kun hän alkaa mekastaa. Sillä tiedä, vaikka nainen sanan määräyksestä on tuomittu miehelleen alamaiseksi, niin tyytyykö ja alistuuko hän siihen! Ei tyydy, ei alistu, vaan silmille se hyppää kuin vihainen kissa, ja kieli sen käy taukoamatta suussa, ja ääni on kovin kimeä. Silloin ei auta muu kuin oikea kuritus ja Herran nuhde tuntuvassa muodossa. Runsaasti sitä onkin saatu täällä tämän nokisen katon alla viljellä, mutta niinpä on miehen valta vielä pysynyt.
Ja Cajanus nousi, ja alastomana hän käyskenteli pitkin pienoista saunaa, pysähtyi, kun Katriina toi sisään lekkerin, ja karjaisi:
— Pysy pihalla!
Nopeasti katosi Katriina ovesta.
— Katsohan veljeni ja ystäväni, nainen hämmentää paljaalla läsnäolollaankin miehen ajatusten tasaisen juoksun. Eipä suotta, eipä suotta sielun vihollinen aina ole lähettänyt kiusausta naisen hahmossa miehen luo, kuten katolinen kirkko niin selvästi pyhimystaruissansa opettaa. Ja kun minä nyt tahdon puhella sinulle niistä monista asioista, jotka ovat mielessäni kypsyneet hiljaisen mietiskelyn varjossa, niin ajoin tuon naasikan ulos, jotta ei hän tyhmyydessään sanoisi jotain viisaitten lauseitten väliin ja siten pilaisi kaikkea. Tiedätkö, mitä minä olen pohtinut ja punninnut, mitä kohtaa ajatukseni ovat kiertäneet? Minkätähden me suomalaiset olemme niin kurjassa asemassa? Sitä olen ajatellut. Ja kun ajattelen, että me, joilla on oma kieli omassa maassamme, otamme oppimme vieraalla kielellä, niin julmistun omaa tyhmyyttämme. Jos meillä olisi kieli, joka on ruma ja koruton, joka ei ajatuksille taivu, niin enhän napisisi. Mutta kun lueskelen raamattua, joka meillä nyt omalla kielellämme on, kun katselen sitä kielioppia, jonka professori Petraeus yhdessä Stodiuksen kanssa on rakentanut, niin sanonpa, että hävetä ei tarvitse, ei tarvitse koskaan meidän omaa kieltämme. Ja minä olen huomannut, että kieli puhuttuna on kyllä kansan elinvoima, mutta että se vasta kirjoitettuna on sen kuolemattomuus. Ajattelehan, veli, sitä onnen päivää, kun me uskoisimme omaan itseemme ja omaan kieleemme, kun me näkisimme, että sitä voi käyttää muuhunkin kuin kiroilemiseen, haukkumiseen ja talouden askarten ohjaamiseen, että se soi ja helisee meidän huuliltamme kaikkien kauniitten ajatusten tulkkina ja että me sillä voimme leimata ajatuksemme ikuisiksi ajoiksi. Ei se ole sattuma, joka kielen rakentaa, vaan koko kansan sielu elää sen soinnuissa, se on, verta meidän verestämme, ja meidän kielemme se kalskahtaa kuin miekka ja se hyväilee kuin äidin käsi. Siitä me imemme voimaa itseemme, kuten pienokainen, jolle äiti helmassaan ojentaa täytelään rintansa. Ja monesti kun istun yksinäni, niin puolikovaa minä kuiskaan: Suomi, rakas Suomi ja kaunis Pohjanmaa! Ja on kuin sydämeni sulaisi noita sanoja sanoessani.
Ja hän vaikeni ja katseli pienestä ikkunasta lumiselle pihamaalle, ja hänen koko ruumiinsa värisi, ja suupielissä tempoili niin omituisesti.
Mutta kun hän katseensa käänsi ja näki Mathesiuksen lekkerin, niin kumartui hän sitä kohden, avasi tapin ja sanoi:
— Katsotaanhan, ettei se penteleen narttu vain taas ole suorittanut vanhaa konstiaan ja, kun on yksin saanut olla mittaamassa, ole jättänyt astiaa vajaaksi. Paljonko sinä pyysit ja paljonko edestä maksoit?
— Viidestä kannusta!
— Enkös minä arvannut sen naisen juonta, enkös minä arvannut!Tämähän on viiden kannun lekkeri. Ja on vajaa!
Hän avasi saunan oven ja huusi:
— Muija, tule heti tänne!
Ja kun Katriina tuli sisään, sanoi Cajanus jyrisevällä äänellä:
— Vai sellaista peliä pohjalaisille! Mene heti ja täytä lekkeri, niin että tappi sisään pantaessa ruiskauttaa viinasäteen tapinpainajan kädelle. Vai vajaa mitta, ettet häpeä, sinä naaras, ettet häpeä!
— Kyllä ne tästäkin jo juopuvat, puolusteli Katriina.
— Mistä sen tiedät? Pohjalaisen pää ei olekaan mikään kananpää, vaan se kestää vaikka millaisen höyryn. Mene hänen matkaansa, Mathesius, ja katso, ettei hän ilkeyksissään pane vettä täytteeksi, sillä senkin tempun hän taitaa. Ja tule sitten, vaimo, minun luokseni, niin palkkasi sinun saaman pitää!
Ja kun Mathesius kantaen täyttä lekkeriä tuli Lassi Porjarin pihamaalta kadulle, niin kuuluipa saunasta kaksi ääntä, joista toinen ukkosena jyrisi ja toinen kimakasti parkui.
Lauri Matilaisen tuvassa asuivat molemmat Tuderukset, Mathesiuksen veljekset, heidän serkkunsa Matthias Mathesius ja Petrus Pictorius. Yhdessä he asuivat, yhdessä söivät kotoa tuotuja eväitä, ja kun puute tuli, niin yhdessä he näkivät nälkääkin. Tupa oli avara, se sai valonsa kahdesta pienestä ikkunasta. Kaksikerroksiset vuoteet olivat vastaisella seinällä, katosta riippui suuri oljista kyhätty "himmeli", Pictoriuksen käsien tuote, sillä hänen sormensa olivat yhtä nokkelat liikkumaan kuin kielensäkin.
Tupa oli tungokseen asti täynnä kansaa, sillä kaikki pohjalaiset ylioppilaat olivat tulleet kemuihin. Tuvan pitkällä pöydällä paloi yhdeksän talikynttilää, tunnuskuvana yhdeksästä runottaresta, ja pöydän päässä oli itse ilon lähde, iso viinalekkeri, jota ahkerasti käytiin kallistelemassa. Matthias Mathesius oli isäntänä, ja hän kullekin kaateli tuoppeihin ilolientä.
Jota runsaammin miehiä tupaan kasaantui, sitä suuremmaksi tuli hälinä ja iloinen mieliala, mutta sitä nolommiksi äsken vihityt ylioppilaat, sillä heidän kukkaronsahan kustannuksella tämä iloinen mekastus pantiin toimeen.
— Ei tarvitse pahaa tykätä, kun on millä pykätä, sanoi eräs heistä ja veti taskustaan esiin paksun kukkaron. Kyllä tämä poika maksaa, minkä toiset juoda jaksaa. Yksi kerta sitä vain ylioppilaaksikin tullaan. Ja kun sitä varten on saanut jumalattomasti hikoilla, niin kannattaa nyt jumalallisesti ryypätä.
Ja kääntyen vieraittensa puoleen hän huusi:
— Juokaa, miehet, minkä jaksatte, ei pidä puutetta oleman liemestä niin kauan kuin pystyssä pysytte!
— Älä rehentele, senkin kapasaksa siellä, äidinisäsi rahoilla sinä kuitenkin tässä herrastelet, huusi Pictorius. Se mies onkin jykevä ukko, toimelias, työteliäs, mutta saita, niin saita, että ropo hyppysissä venyy. Kerronpa teille, miten hän kaikessa säästää, sillä tunnenpa hänet hyvin, koska hän on minulle sukuakin. Tosin väärän koivun takaa, mutta sukua kumminkin.
Ja Petrus Pictorius kertoi Oulun rikkaimmasta miehestä seuraavan tarinan:
— Rahaa sillä miehellä on, rahaa kuin roskaa, ja kuluisipa monta ajastaikaa, ennenkuin Hooperin äijä ehtisi niitä räknätäkään. Paljon on hänellä maallista hyvyyttä, mutta ei kukaan voi väittää hänen sen kokoomisessa luvattomia keinoja käyttäneen. Säästäväisyydellä, työllä ja ahneudella se on koottu. Ja niin tarkka hän on kaikessa, että kaikkialta hän lannankin kokoo pelloilleen. Ja mikä on seuraus? Ei kenelläkään ole vilja niin rehevää, ei niin hallaa kestävää eikä niin runsasjyväistä. Sonta on kultaa, sanoo äijä. Ja tätä kultaa varten on hänellä aina reessä tai rattailla vasu. Ja hevosensa hän on opettanut sellaisiksi, että ne sillä pinnistyksen hetkellä pysähtyvät ja odottavat, kunnes ukko on vasunsa ottanut, jotta kulta lämpöisenä siihen moksahtaisi.
Koko seura remahti nauruun, muttei Hooperin äijän tyttärenpoika piiloittautui häpeissään toisten taakse.
— Lisää tavaraa, minun vatsani on avara, huusi äkkiä Sundelius, joka oli kellistänyt lekkeriä ja huomannut sen kummallisen kepeäksi.
Suurilla korvoilla kannettiin olutta esiin, ja yksi uusista ylioppilaista läksi kahdella sangolla viinaa hakemaan.
Kun höyry nousi miesten päässä ja veri kuumana suonissa sykki, niin kasvoi rähinäkin. Välillä pistettiin tanssiksikin, sillä olihan moni ylioppilas taitava pelimanni ja hankki sievoiset summat soittelemalla häissä ja kutsuissa, eikä hyvän sovun hallitessa unohdettu professorejakaan, vaan käytiin heillekin soittelemassa. Tosin he sentään usein pyysivät, että heitä tästä kunnianosoituksesta säästettäisiin. Vuoroin suoritettiin sirot ja kaunista käyntiä kysyvät tanssit, vuoroin yllyttiin hurjaan piirileikkiin. Lopulta tehtiin monta piiriä, joista ulompi oli aina sisempää suurempi. Ja nyt lähdettiin "kaikenmaailmantanssia" menemään, ja piirit siinä pyörivät aina vastakkaiseen suuntaan. Oli siinä juoksua ja rehkinää, ja oli siinä varpaat tallautumisen vaarassa. Hikisinä taukosivat miehet vimmatusta hypystä, ja aika kulaus juomaa kaadettiin kurkusta alas.
Miehet alkoivat muistella omaa pennaaliaikaansa, ja halu maksaa uudelle sukupolvelle kaikki se, mitä olivat kärsineet, heräsi heissä. Teljettiin tuvan ovi ja alettiin antaa kasvatusta nuorisolle. Missä beaani liikkui, siinä häntä tyrkittiin, ja jota vahvempi lykkääjä oli, sitä kauemmaksi lensi poika, lensi toiselle puolen huonetta, josta uusi tyrkkäys tai potkaus kiidätti hänet uusia vainoojia kohden. Purskahti siinä jo muuan itkuunkin, mutta se maksoi hänelle heti kuusi korvapuustia, tosin lievemmässä muodossa vielä, sillä ne lyötiin kämmenellä eikä nyrkillä. Ja kun hän kerran oli alkanut ääntä päästää, niin sai hän laulaa, laulaa minkä jaksoi ja vielä tanssiakin, kunnes hän iskuista ja tanssista uupuneena vaipui maahan.
— Tämä on sikamaista! karjaisi silloin se, joka depositiossa oli uskaltanut Kempeä pilkata.
Kiljaisten syöksyi silloin pitkä Jurvelius hänen kimppuunsa, paiskasi hänet maahan ja jyskytti hänen päätään permantoon.
Kiukkuisena, hammasta purren sähisi poika:
— Jyskytä vain, jyskytä vain, ei se pää paperista ole!
Ja äkkiä hän ponnahti ylös, sylkäisi käsiinsä, hyppäsi tasakäpälää korkealle ilmaan ja huusi:
— Tulepas vielä, jos uskallat, sinä senkin humalasalko, sinä raato, sinä ryökäle, sinä helvetin portinkanki. Tule, jos tohdit, ja minä väännän sinut senkin seitsemään mutkaan, jotta koipiesi välitse kurkistelet selkääsi, minkä näköinen se on.
Ja nyt alkoi heidän kesken rynnistys, jossa luut rutisivat ja miehet läähättivät. Mutta lopulta makasi beaani suullaan, ja Jurvelius istui hajareisin hänen päällään kuin satulassa kiskoen suuria hiustukkoja hänen päästään.
— Joko nyt on luonto otettu sinulta pois? sanoi hän, kun päästi toisen silmät vetistävinä ja kiukun kuolan valuessa suupielistä, kohoamaan pystyyn.
Ja ottaen päreen uunin korvalta ja halon uunin pielestä hän pani päreen pojan toiseen ja halon toiseen käteen ja sanoi:
— Seiso nyt siinä häpeämässä! Ja seiso yhdellä jalalla kuin haikara ja ihmettele oman sisusi kiukkua ja luontosi kovuutta ja kiitä Jumalaasi siitä, että olet joutunut oikean kurituksen alaiseksi.
— Tuossa on sinulle kuritusta! huusi poika ja paiskasi halon Jurveliuksen päätä kohden. Väistymällä vältti tämä iskun. Samassa oli jo useampi mies pojassa kiinni, ja tämä oli kuin rautapihdeissä.
Jurvelius oikein tanssi vimmasta hänen edessään.
— Tiedätkö, mitä sinä ansaitsisit, senkin peijuuni, tiedätkö? huusi hän. Nöyryytystä ja oikein tuntuvasti, sillä huomaanpa, että sinulla on kova luonto. Ja kurituksen sinä saapa oletkin!
Ja hän riisui kengän jalastaan ja löi sillä poikaa kummallekin korvalle. Sitten täytti hän kengän oluella, sirotti pesästä tuhkaa joukkoon ja sanoi:
— Juo nyt!
Poika puri hampaansa yhteen.
— Vai et aio juoda? karjui Jurvelius. Äitisi rinnoista sinä olet kiukkusi imenyt, mutta nyt saat juoda nöyryytyksen maitoa.
Ja pistäen puukon terän pojan suuhun hän erotti hampaat toisistaan. Nyt pitivät toiset väkipakolla suuta auki, kun Jurvelius sinne kaasi kengästään juomaa.
— No, mene nyt äläkä enää tee syntiä! sanoi Jurvelius, ja kiukuissaan itkien väistyi poika tuvan nurkkaan.
— Siitä tulee vielä esimerkiksi kelpaava ylioppilas, sanoi MatthiasMathesius, ja oikea pohjalainen riitinki sen mielessä on. Mutta voiniitä beaaneja, jotka tämänkin sarviaisjuhlan saavat hänelle korvata.Minä en tahtoisi olla niiden miesten housuissa.
Tämän arvelun pitivät kaikki oikeana, ja moni ystävällinen katse osui nurkassa olevaan poikaan. Hän oli napissut pennaaliaikansa velvollisuuksia vastaan ja oli siis ansainnut rangaistuksensa, mutta eihän hyvä kuritus ole muuta kuin ojennukseksi, arvelivat kaikki.
Sundelius istui penkillä nojaten seinään ja sääret harallaan imien piippua. Viitaten kalpealle, hennolle pojalle hän huusi:
— Hunsvotti! Lehmänsorkka! Pennaali! Tuo tänne kynttilä ja sytytä piippuni.
Poika otti kynttilän pöydältä ja lähestyi arkana Sundeliusta. Kun hän ei osannut pitää kynttilää niinkuin Sundelius tahtoi, neuvoi tämä häntä, ja kun ei poika sittenkään osannut, löi hän tätä korville niin että läjähti.
— Sinä uppiniskainen nallikka! Kyllä minä sinua opetan palvelemaan. Jollet sinä tee niinkuin minä käsken, niin annan sinulle niin vasten pläsiäsi, että näet kaikkien taivaankappalten tanssivan polskaa ympärilläsi.
Vavisten poika ojensi taas kynttilänsä ja pudotti sen samassa maahan.
— Minä tapan tuon täin! karjaisi Sundelius.
Mutta samassa singahti äskeinen, kurituksen saanut poika hänen eteensä ja huusi:
— Anna sen pojan olla, sanon minä, tai sinun käy melkoisesti!
— Sinäkö se olet? Etkö ole vielä saanut mielestäsi kylliksi nahkaasi parkituksi? sanoi Sundelius.
— Mitä siinä vielä valkoista paikkaa on, pian saat sen maalata vaikka taivaankaaren väreillä ennenkuin tuohon poikaan koskea.
— Älä sekaannu asioihin, jotka eivät sinuun kuulu, kaikui huutoja pojan ympäriltä.
— Peitotkaa minua, jos mielenne tekee, ärjäisi poika, ei tämä poika hevillä nutistu. Mutta tuohon poikaan ette koske, ettekö näe, että hän on heikko ja sairas. Hänen isänsä on kuollut, ja heitä on viisi lasta, ja nyt hän on lukenut ja tehnyt työtä voidakseen kohta hankkia niille elatuksen.
— Älähän nyt viitsi suotta, esteli kalpea poika.
— Pidä suusi kiinni, ärähti toinen, sillä minä se nyt puhun. Ja nälkää hän on nähnyt ja puutetta sisarustensa tähden. Ja sellaiseen mieheen en minä anna koskea, sillä totta vieköön, vaikka hän on kalpea ja heikko, niin on hänessä ollut enemmän urhoollisuutta kuin teissä yhteensä koko liudassa.
Syntyi hetkisen hiljaisuus.
— Ei kukaan pohjalainen ole ennenkään yliopistossa puutetta nähnyt, sanoi Matthias Mathesius, Ja mikä meidän on, on hänenkin. Leipää ei hänen tarvitse surra.
— Kyllä sitä minullakin vielä kakkua piisaa, sanoi poika ylpeästi, en minä tullut kerjäämään hänen puolestaan. Mutta kajota ei häneen saa.
— Mikä sinä luulet oikeastaan olevasi? sanoi Sundelius, joka huomasi toisten vaitiolosta, että kaikki hyväksyivät pojan teon, ja nyt tahtoi kääntää huomion toisaanne. Mikä sinä luulet oikeastaan olevasi?
— Tämmöinen olen kuin olen, pieni, mutta pahasisuinen.
— Tuollainen vasikka, jonka päässä ei ammennettukaan viisaus pysy, sanoi Sundelius.
— Ainakin olen enemmän kuin sinä, joka et taida vuosikausiin olla nähnyt kirjan kansiakaan.
— Paljonkos tahdot, jos häpeet?
— Sen näet sitten, kun sekin hetki tulee, sinä vanha haaska, sinä haiseva raato, jonka piru on padastaan unohtanut, sinä ihmisten kiusa ja Jumalan mieliharmi, sinä seivässääri, möhömaha, juopporatti, sinä tieteen pesän mätämuna!
— Vastaa nyt jo, Sundelius, huusivat toverit, jotka nauraen kuuntelivat poikasen kiukkuisaa haukkumista.
— Antakaa hänen puhua, antakaa hänen puhua, hänen sanansa ovat kuin serafin soittoa, sanoi Sundelius. En ole vielä tavannut miestä, joka veisi haukkumisessa minusta voiton, mutta nyt sen näen. Tuo poikanen ei ole ainakaan suulleen langennut. Anna tulla vain!
— Saamasi pitää, ja oikein kukkuramitalla, sinä maailmanlopun villitys, sinä kaikkien paheiden ihana yhteenveto, sinä mädännyt nauris. Oletko umpinainen, koska kupusi on niin paisunut niistä juomista, jotka kurkustasi olet alasjuoksuttanut? Oletko päivääkään selvänä ollut, koska silmäsi ovat nurin päässä? Milloinka olet viimeksi nähnyt housujesi napit? Laihduttaa minä sinut tahtoisin, laihduttaa siksi, kunnes siinä kuoppa olisi, missä nyt on pyöreä kumpu, hikoiluttaa niin, että joki syntyisi sinun lähteistäsi.
Samassa sieppasi hän seinältä Sundeliuksen pään yläpuolelta piiskan, ja heiluttaen sitä hän kiljaisi:
— Jumal'auta nyt sinun syntistä hahmoasi!
— Minä en ymmärrä, mikä meininki tässä on, sanoi Sundelius.
— Näkemäsi pitää, sillä nyt sinä saat tanssia, loikkia polskan jokaisesta korvapuustista, jonka äsken annoit.
— Sinä olet villitty!
— Kuka minut on siksi tehnyt? Sinä, joka sairasta löit. Ja nyt ylös penkiltä! Minä en vastaa mistään, ellet heti paikalla nouse jaloillesi.
— Älä heiluta noin piiskaa minun nenäni edessä, taikka minun vihani nousee.
— Minä en pelkää sinun vihaasi! Nousetko siitä, vai sivallanko punaisen raidan sinun mahaasi?
— Johan minä nousen, mutta armias taivas, kiitä onneasi, etten likistä sinua liiskaksi.
— Millä sinä likistäisit? Oletko enää pitkään aikaan saanut käsiäsi ristiinkään? Tanssi nyt, tanssi, taikka tästä syntyy sellainen polska, että veri pursuu jokaisesta reiästä ruumiissasi.
— Katsokaa, toverit, huusi Sundelius, kuinka hän minua häpäisee!Ettehän salli, että beaani näin vanhaa ylioppilasta kohtelee?
— Hoida itse asiasi! huusivat nauraen toiset, joita mekastus huvitti.
— Näin minun oppilaani minut ylenantavat! huusi Sundelius.
— Joko tanssit? huusi poika.
— Johan minä sen teen. Kas näin, kas näin!
— Peli soimaan, ja nyt se polska alkaa!
— Eihän tähän peliä tarvita.
— Jotta et tahdissa kompastu. Hyppää! Korkeammalle! Kyllä minä sinun kinttujasi kiverrän!
Ja uhaten piiskallaan pakotti poika Sundeliuksen tanssimaan, tanssimaan monta kierrosta tuvan ympäri. Lopulta hän aivan henkihieverissä horjahti penkille pöydän luo, tarttui viinasankoon, ryyppäsi pitkän ryypyn, horjui vuoteelle, ja kohta kuului sieltä kova kuorsaus.
Mutta tanssin loputtua nousivat miehet paikoiltaan, ja GabrielTuderus, joka tähän asti oli ollut vaiti, sanoi:
— Tule, poika, niin suljen sinut syliini. Vielä se vanha pohjalainen sisu elää, sen sinä todistat.
Ja ystävällisinä kättelivät kaikki poikaa. Mutta Gabriel Tuderus sanoi:
— Sellainen tulee oikean ylioppilaan olla. Sydän kuin kultaa, kieli kuin puukko ja käsi kuin taivaan salama. Ja kun nyt olet tullut meidän joukkoomme, niin tiedänpä, että osaat oikein elää. Toisella kädellä pitelet valkeuden maan kerubia ja toisella nyit pirua hännästä.
Martinus Stodius, itämaisten kielten professori, istui työhuoneessaan, joka samalla oli hänen makuuhuoneensa. Talvinen hämärä oli jo verhonnut kaupungin, ja varjot kulkivat huoneessa peittäen kaikki sen esineet. Punainen juova taivaanrannassa kajasti viimeisenä silmuna siitä suuresta verkosta, jonka aurinko oli heittänyt yli maan ja nyt kokosi kultaisten porttiensa taakse. Sinisenä hohti hanki ikkunan alla.
Stodius katsoi ulos ikkunasta, mutta hän ei nähnyt tästä mitään, sillä hänen ajatuksensa kulkivat kauaksi ohi seutujen, yli taivaanrannan, pois maan piirin rajasta, etsien vastausta siihen suureen kysymykseen, joka aina hänen sielunsa pohjalla eli: mitä elämä on? Liikkumattomina lepäsivät hienot, kalpeat kädet tuolin käsipuilla, liikkumaton oli katse, ja huulilla oli juhlallinen vakavuus. Hiljaa kohosi oikea käsi ja siveli pitkää valkoista partaa.
Hän ei kuullut ei nähnyt mitään. Hän ei havainnut sitä, että hänen vanha palvelijattarensa, seitsenkymmenvuotias Leena, aivan valkotukkainen vaimo, kuuro ja hieman ontuva, oli parikin kertaa jo raottanut huoneen ovea, mutta aina jälleen vetäytynyt pois.
Kaikista niistä ihmisistä, jotka Stodiuksen pitkän elämänajan varrella olivat hänen luonaan olleet, oli Leena ollut uskollisin, uskollisempi kuin professorin oma tytär, joka mentyään naimisiin erään yliopiston professorin kanssa ei koskaan käynyt isäänsä tapaamassa. Hän uskoi sitä, mitä muutkin, mistä professoria julkisesti oli syytetty, minkätähden häneltä oli uhattu ottaa paikka konsistoriossa, paikka kirkon penkissä, oikeus luennoida, vieläpä kieltää hoitamasta kirkkoherranvirkaansa Naantalissa, että hän nimittäin harjoitti salaisia tieteitä, että hän seurusteli paholaisen kanssa. Leena yksin, joka ei mitään kuullut toisten puheista, uskoi, että professori oli maailman paras ja maailman viisain mies. Heidän väliltään oli vähitellen kadonnut palvelijan ja isännän suhde, ja haudan partaalla seisominen loi sen hellyyden, joka ei koskaan ujostele itseään näyttämästä peläten muuten katuvansa sen laiminlyömistä, kun se tulisi liian myöhään. Leenan kuurous esti heitä puhelemasta, mutta puhuivathan silmät, ja usein laski vanha professori hienon, valkoisen, melkein naisekkaan kätensä Leenan kädelle, ja Leenan kasvot silloin aina kirkastuivat. Ja kun professori istui työnsä ääressä, niin luki Leena raamattua, tuota kauan toivottua kirjaa, jonka hän vasta vanhoilla päivillään oli saanut ja jonka suurimman osan hän tiesi tuon rakkaan professorin pitkinä talvi-iltoina suomentaneen. Se oli hänen lohdutuksensa, ja tyynenä odotti hän elämänsä illan loppua, eikä hänen mielessään ollut pelkoa eikä vapistusta. Joka kevät hän tuuletti niitä itse kutomiaan ja ompelemiaan hienoimmasta palttinasta tehtyjä ruumisvaatteitaan, jotka hän jo kaksikymmentä ajastaikaa oli pitänyt valmiina.
Jos porvarit professoria kammosivat, yliopiston miehet tuomitsivat, niin ylioppilaat jumaloivat. Hän oli heille ainainen esikuva ihmisestä ja hänen loppumattomasta pyrkimyksestään. Ja kun he eivät muuten osanneet eivätkä voineet rakkauttaan osoittaa, niin toi jokainen lomalta Turkuun tultuaan eväistään parhaimman osan Leenalle.
He uskoivat, että Stodiuksella oli salaiset voimat hallussaan, sillä useinhan hän kulkiessaan jonkun nuorukaisen ohitse kadulla oli pysähtynyt, kutsunut miehen luokseen ja silloin puhunut hänelle kysymättä mitään, tuon salaisten voimien antaman tiedon kautta ymmärtäen kaiken sen, mikä toisen mieltä lannisti. Hän ymmärsi kaiken eikä mitään tuominnut.
— Minä olen elämässäni saanut paljon kärsiä, siksi toisten kärsimykset ovat tulleet minulle pyhiksi, sanoi hän.
Kun Gabriel Tuderus avasi oven professorin huoneeseen, kääntyi tämä heti häneen päin ja sanoi:
— Minä odotin sinua! Sinä tulet tänään niin myöhään. Miksi? Joko taas olet ollut katukahakassa?
— Katukahakat ovat unohtuneet sen jälkeen kuin aloin käydä teidän luonanne.
— Niin, sinä olet jo kuukauden ajan käynyt minun luonani ja vieläpä hyvin useinkin, sanoi Stodius, ja hänen silmissään oli veitikkamainen välke. Kuka olisi uskonut, että Gabriel Tuderuksessa herää sellainen tiedonjano, sellainen palava into salattuihin tieteisiin? Etkä sinä ole ainoa, jonka mielessä on kysymysten suuri parvi herännyt. Minun kummityttäreni Barbara, pormestari Schaeferin tytär, on myöskin kuukauden ajan käynyt ahkerasti luonani.
— Onko hän täällä, onko hän teidän luonanne? huudahti Gabriel.
— Tuskin tällä haavaa, sillä ethän ole tullut tavallisella hetkelläsi. Mutta joka kerta, kun sinä olet ollut minun luonani, on hän istunut tuolla viereisessä huoneessa Leenan vieraana. Kun seinä on ohut, niin hän on saanut kuunnella meidän keskustelujamme, sillä, kuten tiedät, ei Leenan kanssa voi kukaan keskustella, kuuro kun hän on. Ja näin olette te molemmat olleet minun oppilaitani, ja usein sinulle puhuessani olenkin puhunut hänelle. Tiedätkö poika, että minä jo heti alusta alkaen olen huomannut kaiken, ymmärtänyt tuon tiedonjanon sinussa ja kummityttäressäni. Sinun matkasi minun luokseni on joka päivä kulkenut pormestarin talon ohitse, ja kun nämä talot ovat vieretysten, niin pahakielisten ihmisten puheita välttääksesi aloit tulla minun luokseni. Näin voit tullen ja mennen kenenkään mitään aavistamatta kulkea hänen asuntonsa ohitse. Minä olen nähnyt tuon tunteen syntyvän, nähnyt, miten se on kaikki vallattomat voimat sinussa taltuttanut ja tehnyt sinusta suuren uneksijan. Ja minä olen käyttänyt hyväkseni aikaa ja istuttanut sieluusi kaiken sen, minkä toivon siellä versovan. Ja minä tiedän, niin varmasti tiedän, että se kylvö, joka silloin ihmissieluun tehdään, kun hän ensi kertaa rakastaa, se kerran nousee suurena ja voimakkaana laihona. Rakkaudesta meissä kaikki hyvä herää ja varttuu.
Nyt sinulla on elämän ihana toukokuu, toiveiden ja unelmien aika, ja käyköön sinun kuinka tahansa elämässä, alku sinun elämäntyöllesi on rakkauden varjossa laskettu, ja minä iloitsen siitä, että minä olen se kylväjä ollut. Katsohan, lapsi, minä olen tahtonut sanoa tämän sinulle tänä kauniina talvihämynä.
— Te minun vanha, hyvä ystäväni! sanoi Gabriel ja puristi vanhuksen kättä.
— Lapsi, lapsi, minä olen elänyt sinussa omaa nuoruuttani, ja iloni on ollut niin suuri. Minä olen tuntenut, miten kaikki sinussa on niin erilaista ja kuitenkin niin samaa kuin minussakin. Minä olen elänyt koko elämäni yhden suuren unelman keskellä heräämättä siitä hetkeksikään. Siksi olen jotain saanut aikaan, siksi olen tullut kyllä häväistyksikin, mutta myös sanomattoman onnelliseksi. Minä olen uskonut, että kaiken näkyväisen takana on ihmeellinen salattu maailma. Sen portilla olen seisonut ja kuunnellut sen maailman outoja ääniä. Se on ollut minun unelmani. Sinä luot unelmasi toisin kuin minä, jokainen luo sen omalla tavallansa, mutta minä tiedän, että sinun elämäsi ei ole hukkaan heitetty, vaan kerta on elosi ehtoona laihosi oleva runsas ja kullankuultava mailleen menevän auringon valossa.
— Minä tunnen, miten te otatte levottoman sydämeni kuin aran linnun käteenne, ja minä tunnen, miten sen on siinä hyvä olla.
— Minä tahdon painaa syvälle sieluusi nämä sanat: Älä koskaan epäile unelmiasi, älä silloinkaan, kun niiden tähden saat kärsiä. Kun viime kesänä kuljin lehdossa, näin linnun, — muita kirkkaammin se lauloi. Lentonsa arka oudoksutti minua, lähemmäksi astuin, sokea oli lintu. Meidän täytyy jotain kadottaa, ennenkuin sävelet soivat syvimmin, täytyy sinun niinkuin täytyi minunkin. Tyly on elämä, niin harvoin se yhdessä katkoo elämän sekä lemmen langat. Niin harvoin voivat ihmiset löytää sen, minkä kohtalo heille sääsi. Jos lemmen löydät, niin et sitä tunne, jos sen tunnet, et osaa sitä luonasi säilyttää. Sattumusten sarja kirjava, kohtalon lankojen leikki on elämä. Mutta käyköön sinun kuinka tahansa, niin tiedä, että suurimmat ilomme me saamme ostaa suruilla. Niin tein minä, ja niin teet sinäkin kerran. Sille, jota elämä rakastaa, se antaa suuren surun. Ja suru putoo kuten hiekkajyvä simpukan sisään, ja simpukka kokoo sen ympärille omasta itsestään kimaltelevan aineksen ja näin synnyttää helmen. Kuten ihana helmi, jossa taivaan kaikki värit kuvastuvat, on jokainen oikea ihmiselämä, ja suru on se pieni jyvä, joka sen keskessä on. Näin on käynyt minunkin. Koko elämäni, koko työni on rakennettu surun ympärille.
Stodius vaikeni. Ja sitten hän alkoi kertoa tarinaansa kuin itsekseen puhuen.
— Minä olin vain kaksi vuotta naimisissa. Vaimoni kuoli, ja ainoa lapsemme, tyttäreni, jäi huostaani. Vaimoni ei koskaan minua rakastanut, minä tiesin sen, ja hänen tyttärensä peri äitinsä luonteen. Jo varhain huomasin, että hänellä ei ollut mitään tunnetta isäänsä kohtaan, ja kun hän varttui naiseksi, meni hän naimisiin. Hän asuu nyt täällä, samassa kaupungissa, ja on minulle vieraampi kuin vieras. Silloin minun sydämeni, joka oli täynnä rakkautta, josta ei kukaan ollut huolinut, etsi olentoa, jolle kaiken saisi antaa. Minä näin Tukholmassa hänet, joka tuli kohtalokseni, ja minun ajatukseni kutoivat sadun lukin lailla kimaltelevaa verkkoansa vangitakseen hänet. Kuinka elämä rautaisella kädellä johtaa meitä. Hän oli minulle kaikkeni, kun tuli toinen, vei omani, anasti aiottuni. Hän oli nuori, minä jo keski-ikäinen, hän aatelisherra, minä köyhä oppinut: Minä pakenin silloin Viipuriin ja olin siellä opettajana. Kun yliopisto perustettiin, astuin sen opettajien riviin. Mutta tuota yhtä en unohtanut.
— Ja hän, tuo rakastettunne?
— Eräänä päivänä oli ylhäinen herra hänet jättänyt. Silloin hän meni naimisiin miehen kanssa, joka oli kyllin jalo ymmärtääkseen kaiken. Minä sain tiedon, että heille syntyi tytär, jonka kummiksi minut merkittiin. Ja sitten nuo molemmat vanhemmat saapuivat Turkuun. Näin elimme onnellisina yhdessä, kunnes tuoni tavoitti äidin. Minä olin valikoinut tämän talon asunnokseni, sillä hän asui viereisessä talossa, ja pienen oven kautta voin olla heidän pihallaan. Usein tuo nainen sen on avannut ja istunut tuossa, missä sinä nyt, ja äidin jälkiä on seurannut tytär, sillä tuo nainen oli pormestari Schaeferin toinen puoliso ja Barbaran äiti.
Hämärässä oli ovi auennut, ja kynnyksellä seisoi vavisten nuori tyttö. Kun Stodius oli kertomuksensa lopettanut, juoksi hän professorin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Näin lepäsivät he kauan sylitysten talvi-illan hämärässä.
Mutta hellästi erotti Stodius tytön käsivarret kaulastaan ja sanoi:
— Rakas lapsi, sinä olet tänään tuottanut minulle suuren ilon, niin suuren, että mieleni pyytäisi jäädä luoksesi, mutta ehtoo on jo pitkälle kulunut, ja minun on mentävä. Johannes Kemiensis kaipaa minun apuani. Kuukausi sitten tuli hän ylioppilaaksi, on lukenut yöt ja päivät, ja nyt hänet on tauti löytänyt. Hän on tänä aamuna sylkenyt verta, ja minun täytyy mennä hänelle viemaan lääkkeitä. Minun on nyt vaikea erota sinusta, lapsi, mutta tiedänhän, että poissa ollessani sinä olet huoneessani, ja tiedänhän, että tunteesi kukkivat.
Hän suuteli Barbaraa, puki ylleen pitkän tumman viittansa, otti pöydältä rohtopullon ja poistui.
Ja hämärässä huoneessa seisoivat Gabriel ja Barbara liikkumattomina uskaltamatta sanaakaan vaihtaa; heidän sydämensä löivät kiivaasti, ja he tunsivat, miten outo verkko veti heidät yhä lujemmin apajaansa.
Vaistomaisesti he lähestyivät toisiaan, käsi etsi kättä, syli syliä.
Kun professori palasi huoneeseensa, istuivat molemmat nuoret käsitysten sanaakaan vaihtamatta.
Viereisestä huoneesta kuului Leenan ääni, kun hän luki:
— Jos minä ihmisten ja enkelten kielillä puhuisin ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski, taikka kilisevä kulkuinen.