Henrik Schaefer oli Turun kaupungin pormestari ja samalla sen äveriäimpiä kauppiaita, jonka monet laivat kesäisin ja vielä myöhään syksylläkin tekivät loitolle matkoja.
Hän istui huoneessaan kirjoittaen hanhenkynällä kirjettä ensimmäisestä avioliitosta saamallensa pojalle, joka Tukholmassa hoiti isänsä laajoja kauppa-asioita.
— Minä olen Gabriel Tuderus, sanoi Gabriel astuessaan sisään.
— Tunnen miehen sekä muodon että maineen, sanoi Schaefer, ja totta puhuen on muoto mainetta parempi. Mitä sinä haluat? Istu, aja asiasi!
— Minä tulin tytärtänne kihlaamaan, sanoi Gabriel tyynesti.
— Kuule, poika, sanoi pormestari, mene ensin nukkumaan, sillä taidat puhua höyryn vaikutuksesta.
— Koko eilisillan istuin professori Stodiuksen huoneessa, vastasi Gabriel. Jos höyryä päässäni on, niin ei se ainakaan juomista ole lähtenyt.
— Mikä se sitten sinun päähäsi tuo tuollaisia järjettömyyksiä?
— Rakkaus.
— Vai rakkaus? Mene Jerikoon ja anna viiksiesi kasvaa ja tule sitten vasta puhumaan rakkaudesta.
— Ei se rakkaus kai viiksistä kiinni riipu, sanoi Gabriel.
— Ei, mutta ei sitä lapset kaikkia asioita ymmärrä.
— Kyllä kahdeksantoistavuotias jo tietää, mikä luonnon laki on.
— Kuule, poika, minä luulin sinun laskeneen leikkiä. Ethän vain tarkoita täyttä totta?
— Täyttä totta, sillä ei minulla ole aikaa käydä kaupungin pormestaria leikillä hauskuttamassa.
— Minä voin potkaista sinut ulos ovesta.
— Sitä minä tohdin järkiään epäillä, sillä eipä vielä ole kenenkään jalka selkääni koskenut, mutta sitä useammin minun jalkani toisten selkään.
— Ja sinä aiot hävyttömyydellä saada tyttäreni?
— Ei kai tässä livertelyt ja mairittelutkaan auttaisi.
Schaefer nousi, käveli huoneessaan ja katseli tuon tuostakin Gabrieliin. Ensiksi hän ajatteli huutaa renkinsä sisään heittämään hänet pihalle, mutta sitten häntä alkoi miellyttää Gabrielin reipas menettely, ja hän päätti ainakin keskustella pojan kanssa.
— Onko sinulla millä vaimosi elätät? kysyi hän.
— Kyllä sekin vielä tulee. Kyllä kakku kierii tekevän tielle.
— Miksi sinä aiot?
— Papiksi.
— Minun on vaikeata ajatella sinua evankeliumia saarnaamassa. Luulin sinun lakia tutkivan, kun jo aina rangaistusta harjoitat.
— Kyllä se kirkkokin kovaa kouraa tarvitsee. Jollei muualla, niinLapissa ainakin, jossa vielä pakanuus vallitsee.
— No, kun ensin olet valmis pappi, niin tule sitten tänne, niin keskustellaan asiasta.
— Keskustellaan nyt jo, kun kerran yksissä ollaan, sanoi Gabriel.
— Näyttää siltä, kun sinä aikoisit tämän asian yksinäsi päättääkin.
— En yksinäni, vaan tyttärenne kanssa.
— Tietääkö hän tästä?
— En kai minä tässä omiani ole puhumassa.
— Ja hän on tietysti ajanut sinut pois luotaan.
— Ei juuri niin, ei se siltä näyttänyt.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Sitä, että ei hän minua pois aja, koska hän suuteli minua.
— Tiedätkö, mitä minun tekisi mieleni tehdä? huusi Schaefer.
— En.
— Lyödä sinua.
— Lyökää vain, jos se mieltänne keventää, mutta takaisin teidän myös saamanne pitää.
Schaefer käveli kiivaasti pitkin huonetta. Hän pysähtyi Gabrielin eteen ja sanoi:
— Sinä olet päättänyt ottaa tytön omaksesi.
— Saada minä olen hänet päättänyt, en ottaa, saada teidän omasta kädestänne.
— Ja sinä uskot sen tapahtuvan, sinä todella uskot sen mahdolliseksi?
— Enhän kai muuten täällä olisi. Teidän luvallanne minä tahdon hänet saada, sillä olen minä mitä muuta tahansa, varas en ole. Minä suutelin häntä eilen ensi kertaa, mutta toistamiseen en sitä tee teidän luvattanne. Ja kun tytärtänne rakastan, niin tahdon taistella niin kauan kanssanne kuin hänet annatte minulle.
— Onko tämä tänne-tulosi Barbaran neuvoma?
— Ei. Minä en miesten asioissa kysele naisilta neuvoa.
— Se oli oikea vastaus. Ja mitä sinä nyt minulta tahdot?
— Lupaa käydä talossanne ja tavata tytärtänne.
— Jos sen kiellän.
— Jos sen kiellätte —
Gabriel katsoi maahan, nosti sitten silmänsä ylös ja katsoi suoraan pormestaria silmiin.
— Eiköhän mies sitäkin kestä, sanoi hän.
— Me puhelemme tästä toiste enemmän, sanoi Schaefer. Täksi kertaa saa tämä riittää. Mutta, jotta tietäisin, mistä sinut saan käsiini —
Schaefer hymyili, avasi viereisen huoneen oven ja sanoi:
— Niin mene tuonne.
Gabriel katsoi hämmästyneenä häneen.
— Niin, niin, jatkoi pormestari. Mene peremmälle taloon. Jostain huoneesta löydät Barbaran. Ja sitten puhumme asiasta lähemmin tänään, tai huomenna, tai ylihuomenna — tai jonain muuna päivänä. No, mitä siinä hölmönä seisot! Totta kai minun täytyy antaa tyttäreni kihlatun käydä talossani. Mutta muista, lopullista lupaustani en ole vielä antanut, sillä täytyyhän minun ensin laskea, paljonko annan tyttärelleni myötäjäisiä. Ja täytyyhän isällesikin asiasta ilmoittaa.
Kuin huumaantuneena oli Gabriel kuunnellut Schaeferiä voimatta uskoa omia korviaan. Hän meni osoitettua ovea kohden kuin unessa. Schaefer pidätti häntä:
— Sanohan suoraan, olitko sinä aivan varma minun suostumuksestani?
— Olin alussa, mutta kyllä minä jo lopulla arvelin, että kaivoon sitä ajettiin.
— Siltä se minustakin näytti. No, tahdon minäkin nyt kertoa sinulle jotain. Jo kuukauden päivät olen joka ikinen ateria saanut kuulla sinusta puhuttavan. Poikani Erik ja Barbara ovat sinua minulle syöttäneet. Erik varsinkin pitää sinua jonain uutena enkeli Gabrielina. Ja niinpä tunnen tarkoin kaikki tappelusi ja tiedän kaikki hyvätkin tekosi, sillä niitä näkyy olevan yhtä viljalti kuin tyhmyyksiäsikin, vaikka eihän maailma hyviä juoruja levittele. Lapset, kuten Erik, niitä huomaamattaan kertovat. Minä olen näin tullut sinut tuntemaan tarkoin, ehkä paremmin kuin itse tunnetkaan. Ja kun yhden ruokalajin nauttiminen väsyttää, niin eihän ollut muuta neuvoa minulla kuin päästää sinut taloon kuullakseni jostain muustakin puhuttavan kuin sinusta. Että Barbara sinua rakasti, sen huomasin jo aikoja sitten. Hän alkoi käydä niin usein Stodiuksen Leenan luona. Kun nuori, iloinen tyttö valikoi kuuron, vanhan akan seurakseen, niin on sen takana aina nuori mies. Sitten huomasin sen merkillisen yhteensattuman, että tyttö pujahti professorin asuntoon aina vähän sen jälkeen, kuin sinä olit kulkenut ikkunani ohitse. Ja kun näin, että sinä olit Stodiuksen ystävä, niin olit minunkin ystäväni, sillä se mies on saanut sieluunsa ainaisen sunnuntain, ja silloin ollaan vain hyvien ihmisten seurassa. Minä olen jo monta aikaa odottanut käyntiäsi ja olen ihmetellyt viipymistäsi. Sinä et juuri häikäile etkä viivästele, ja kummastelinpa, että näin paljon aikaa tarvitsit tähän valmistuessasi.
— Minä en uskonut onneani mahdolliseksi, sanoi Gabriel ja lisäsi sitten: Ja olenhan minä niin vasta-alkaja tässä asiassa.
— Jos missään, niin siinä me kyllä pian opimme, sanoi nauraen pormestari.
— Minä en tiedä, kuinka teitä kiittäisin —
— Ole kiittämättä, se on viisainta. Mene nyt jo, sillä huomaanpa sinun levottomana paikallasi seisovan, ja ajatuksesi ovat Barbaran luona. Mene, mene, tämä hetki kuuluu hänelle. Meillä kahdella on aikaa puhella myöhemmin.
Ja hän lykkäsi Gabrielin ovesta sisään ja sulki sen hänen jälkeensä. Sitten otti hän hatun päähänsä, meni pihamaan poikitse ja avasi Stodiuksen taloon vievän oven. Ja hetkisen päästä nuo ystävykset istuivat viinin ääressä, jonka Leena kävi noutamassa pormestarin kellarista.
Kun pikku Erik palasi kymnaasista ja Barbara hänet näki, niin hän sulki pojan syliinsä ja suuteli kiihkeästi.
Mutta poika huitoi käsillään vastaan ja kiukkuisena puhisi:
— Anna minun olla! Mikä noita likkalapsia riivaa aina, kun ne eivät voi antaa miesten olla rauhassa?
— Minä olen kihlattu Gabriel Tuderuksen kanssa, sanoi Barbara.
— Oletko? Oikein todella? Se oli siunattu asia, sillä nyt hän saa opettaa minulle, kuinka se toisen miekan katkaiseminen käy.
— Vai itseäsi sinä heti ajattelet!
— Itseäsi sinäkin ajattelet, kyllä minä jo tyttölapset tunnen, sanoiErik. Ja onhan hän lankona minullekin jotain velkapää neuvomaan.
Nauraen suuteli Barbara taas häntä, mutta Erik sylkäisi ja sanoi:
— Hyi perhana! Älä tule enää minun suuhuni, sen minä sinulle sanon.En minä ole mikään vauva, vaan mies.
Barbara nauroi.
— Naura vain, sanoi Erik, mutta kun minä ensi Martin-päivänä täytän yhdeksän vuotta, niin en annakaan enää likkojen lipiä ja nuolla naamaani.
Johannes Kemiensis hämmästytti kaikkia professoreja satumaisen nopeilla opinnoillaan. Kaikki hänelle suurta tulevaisuutta ennustivat, kaikki uskoivat tuon hennon, kalpean pojan tulevan yliopiston kunniaksi ja ylpeydeksi. Vanha Stodius, hän yksin oli vaiti joka kerta, kun kuuli näitä ennustuksia. Hän hoiteli poikaa silloin, kun tämä voimattomana virui vuoteessaan, ja levottomana katseli, miten hän siitä pian nousi jälleen ja jatkoi lukujaan.
Kun maaliskuu tuli ja silloin tällöin jo lämmin tuulen leyhähdys lännestä lainehti ja ennusti suven saapuvan, hän eräänä päivänä siirtyi asumaan vanhan professorin luo, ja hänen omaan työhuoneeseensa, lähelle hänen vuodettaan laati Leena pojalle makuusijan.
Ja nyt alkoi palava opintojen aika, ja hämmästyen kuunteli professori lapsen kysymyksiä ja selityksiä elämän suurista ongelmista. Kuten omenapuu, joka varhaisena kesäpäivänä äkkiä alkaa kukoistaa ja jonka oksat heteinä hohtavat, kun kukka puhkee kukan viereen, kun oksat unohtavat lehdet ja kaiken voimansa kokoovat vain kukkasiin, niin oli pienen Johanneksenkin elämä. Ja kuten kuninkaana muiden puiden parissa omenapuu loistaa luvaten satoisaa syksyä, jolloin oksat hedelmien painosta notkuvat, ja sitten eräänä yönä saapuukin halla ja kaiken hävittää, niin oli pienen Johanneksen elämä.
Eräänä päivänä huhtikuun puolivaiheissa sai hän pahan verensyöksyn eikä enää noussut vuoteeltaan. Pitkät päivät istui professori hänen vierellään tietäen lopun tulevan. Ja tiesi sen Johanneskin. Mutta hän ei pelolla odottanut sitä hetkeä, vaan ajatuksensa yhä kiitivät eteenpäin, ja entistään kauniimpana, selvempänä ja suurempana hän näki elämän. Mutta sitten tuli se ilta, jolloin hän kaikkea epäili ja jolloin hän vanhalle professorille ajatuksensa ilmaisi:
— Minä en voi uskoa, sanoi hän.
— Uskoa, mitä?
— Kaikkea sitä, mitä meille opetetaan. Minä en voi ajatella kuolemaa loppuna tälle kaikelle. Minä en tahdo mennä elämästä pois liian varhain.
— Meidän kypsyytemme ei riipu elämämme pituudesta, sanoi professori.
— Niin, eihän se siitä riipu, eihän. Minä olen ajatellut niin paljon näinä viimeisinä aikoina, ja minä olen alkanut uskoa, että minä jo ennen olen ollut täällä ja että minä jälleen palaan, että, jos nyt kuolen, niin olen lopettanut sen, mikä minulle tässä muodossa on mahdollista, ja että minä palaan takaisin ja jatkan tästä. Ja sitten, vasta sitten, kun minä kaiken tiedän, löydän myöskin tien paratiisiin. Minun on niin vilu maailmassa, minun täytyy tulla takaisin silloin, kun minulle annetaan sekin, mitä nyt en ennätä saada. Ja minä palaan yhä uudelleen siksi, kunnes hänet löydän —.
— Kenet?
— Jeesuksen. Sillä minä tiedän, että hän palaa yhä uudelleen, että hän kerran osuu minunkin tielleni, että kerran häntä seuraan ja rakastan. Ja kun hänet olen löytänyt, niin tahdon silloin kuten hänkin luopua kaikesta, jotta voin kaikki antaa ihmisille. Ettekö usko, että jokainen suuri mies on saanut kuten Jeesuskin luopua kaikesta onnesta voidakseen toteuttaa kaiken, että jokainen suuri mies vasta ristillä, keskellä äärimmäistä kärsimystä, tuntee antavansa ihmisille jotain suurta?
Kuten erämaassa kulkija, joka vaeltaa toivottomana eteenpäin ja äkkiä näkee lapsen hymyillen leikkivän erämaan hiekassa, ja siitä pulppuaa lähde esiin, niin vanha professorikin kuunteli tuon lapsen lauseita. Ja hän näki Jeesuksen opin uudessa valossa, niin suurena ja kauniina.
* * * * *
Eräänä aamuna heräsi professori levottomasta unesta, ja kun hän hoidokkinsa vuoteeseen katsoi, niin oli tämä kuollut, mutta hymy oli huulilla ja pienet kädet olivat ojennetut professoriin päin.
Pohjalaiset ylioppilaat kantoivat pienoisen arkun hautuumaalle. Kirkkaana paistoi ensimmäinen keväinen päivä, taivaan kuulakka sini kaarsi kaiken kaupungin yli. Hiljaa astelivat miehet eteenpäin hautuumaata kohden. Sinne he kirkon siimekseen laskivat pojan lepoonsa.
Kun ruumis oli siunattu ja virsi haudalla vaiennut, astui vanha professori haudan ääreen ja hänen miehekäs äänensä kaikui kevätpäivän hiljaisuudessa kauas:
— Mitä on ihmiselämä? Lentävän linnun varjo. Unelma, josta me heräämme vapauteen. Sinä rakas lapsi! Jo varhain oli sielussasi herännyt se varmuus, että luonto laatii suuret lakinsa ihmiselämäänkin. Että kuten puu, joka keväällä kukoistaa ja syksyllä hedelmänsä antaa ja talveksi kuolee, niin ihminenkin palaa uudelleen, yhä uusissa muodoissa kasvaaksensa, kehittyäksensä ja noustaksensa yhä ylemmäksi valkeutta kohden. Kuten kukkalatva puu, joka sylinsä aukaisee ikuista valkeutta kohden, niin oli sinun sielusi. Kuten nyt laajassa luonnossa, niin sinussakin tunsin tuon aran aavistuksen suven sulosta. Ja minä iloitsin siitä kuten vanha puu, joka ei enää kukkia jaksa, nuoresta iloitsee, joka kukkiin peittää oksansa. Nuku, lapsi, nuku onnellisena. Rikkaana lähdit pois vieden sylin täyden täyttymättömiä lupauksia, lähdit mukanasi suuri unelma, ja se on paljon, äärettömän paljon, sehän on muru ikuisuudesta. Nuku, lapsi, nuku ja uneksi uuden aamun heräämiseen asti.
Kun hauta oli umpeen luotu ja väki sieltä poistunut, niin nähtiin nuoren tytön hiljaa saapuvan haudalle. Syrjässä hän oli pysynyt tähän asti, nyt hän tuli, ja havuilla hän kauniisti koristi kummun. Hän ei itkenyt, sillä ei suuri suru kyyneliä löydä. Arka ja sanaton tunne oli hänen ja tuon haudassa nukkujan välille syntynyt, tunne, joka ei edes täyttymistään uneksinut.
Ja kun hän oli kummun koristanut, hän läksi ja oli tuona lyhyenä aikana, jonka onnen tunne oli hänessä saanut elää, kypsynyt naiseksi. Ja hänestä tuli ihminen, joka aina oli iloinen, hyvä ja tyytyväinen, sillä hän oli jo nuorena saanut surun ihmeellisen lahjan.
Tuli kevät, ja Magnus Ringius rakastui. Se oli yhtä vähän hänelle kuin toisillekaan uutta tai hämmästyttävää, sillä olihan tämä tauti jo parina kolmena vuotena iskenyt kiukkuiset kyntensä häneen ja joka kevät aina kovemmalla voimalla. Kun ensimmäinen kevätpäivä tuli, niin havahti Ringius kuin unesta. Hän otti torven ja alkoi soitella.
— Musiikki ja rakkaus, ne kuuluvat aina yhteen, niin oli hänen tapansa sanoa.
Hän muuttui päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi, ja jota vähemmän hän sanan voimaa käytti, sitä enemmän hän torvea puhalsi. Hänessä heräsi myös into opintoihin, ja nähtiin miehen usein tallustavan yliopistolle luentoja kuulemaan. Kerran hän niin innostui luennonpitäjän viisauteen, että hän sen loputtua pyysi saada tulla professorin luo hänen kunniakseen soittamaan. Mutta professori pyysi Ringiusta häntä tästä ilosta säästämään.
Ringius luopui tavallisesta seurastaan, kun rakkauden tauti hänessä vallan sai, ja alkoi seurustella nuoremman sukupolven kanssa. Tälle hän selvitteli rakkauden olemusta, ja aina hänellä oli innostuneita kuulijoita.
Kerran hänellä oli taas seurassaan suuri parvi aivan nuoria ylioppilaita, joille hän, joka jo oli niin perin vanha — yhdeksäntoistavuotias — saattoi selittää elämän suuria kysymyksiä.
— Mitä on rakkaus? Se on se nasta elämän suuressa myllyssä, jonka ympäri kaikki kiertää ja kieppuu. Minä kysyn: mitä on rakkaus? Se on se koukku, joka taivaasta on alaslaskettu ja josta kiinniriippumalla me pysymme yläpuolella maan. Minä kysyn kerta vielä: mitä on rakkaus? Se on se lammikko, johon me tietämättämme loiskahdamme ja josta nousemme uudesti syntyneinä. Minä sanoin tietämättämme, sillä katso, kuka sanoa voi, milloin rakkaus meihin kyntensä iskee ja miehen nöyräksi tekee naisen edessä? Ja mistä on tullut tämä voima, joka meitä riivaa ja raatelee eikä yön eikä päivän rauhaa anna? Näin tietoviisaat sen selittävät. Ennen muinoin olivat ihmiset jättiläisiä, joilla oli kaksi päätä, neljä kättä, neljä jalkaa ja kaikki muut ruumiin osat ja laitokset sen mukaan kaksittain. Ja he olivat niin voimakkaita, että jumalatkin heitä pelkäsivät, sillä mitään ei ollut, joka heitä olisi estänyt. Tämä voima johtui siitä, että heillä ei ollut mitään tunnetta toisiaan kohtaan, ei vihaa, ei rakkautta, eivät he tietäneet velvollisuuksista sukuansa ja omaisiansa kohtaan. Sillä tarkastakaamme maailmaa ja sen menoa, niin huomaamme, että kaikki suuret työt tulevat puolinaisiksi sen kautta, että meidän tulee ottaa varteen muiden mielipiteet ja ajatukset. Mutta palatkaamme taas noihin nelijalkaisiin. Heidän voimansa oli niin suuri, että jumalat sitä pelkäsivät. Ja Jupiter otti miekan ja halkoi jokaisen tuollaisen olennon kahtia. Sitten otti hän kiinni nahasta, joka retkotti tuon ammottavan haavan kummallakin puolen, kiskoi ja veti ja venytti sitä ja lopulta sen sai kootuksi yhteen. Silloin hän sen sitoi siitä paikasta solmuun, ja näkyypä se vieläkin meissä jokaisessa nappina vatsamme keskessä. Sitten hän otti ihmisen pään ja väänsi sen katsomaan tätä omaa surkeuttaan. Mutta kun puoliskot taas pääsivät jaloilleen, joilla, kun niitä nyt oli vain kaksi jäljellä, he kävellä hoipertelivat, niin juoksivat he kiivaasti toistensa syliin etsien omaa puoliskoansa. Kun he olisivat kuolleet tähän surulliseen syleilyyn, niin antoi Jupiter heille rakkauden, sen voiman, joka ihmiset yhteen vetää ja samalla heikentää. Sillä mitä on rakkaus saanut aikaan? Kodin, ja kodista tuli sukukunta, ja sukukunnasta pitäjä, ja pitäjästä maakunta ja maakunnasta valtio. Ja ihmisten välille tuli kaikki ne siteet, esteet ja kommervenkit, joiden varteenottaminen estää heitä voimakkaiksi tulemasta, koska alituinen riita, kinastus, sota, vaino ja vallanhimo on rakkauden alkujuuresta putkahtanut esiin. Rakkaat sanankuulijani, välttäkää rakkautta niin kauan kuin voitte, karttakaa sitä, jotta ette heikontuisi. Minä sanon teille, koettakaa tuntea, että tulette ilman sitä toimeen, että te olette henkisesti, jollette ruumiillisesti, kaksipäisiä, nelikätisiä ja nelijalkaisia olentoja. Minä olen teille varoittavana esimerkkinä. Katsokaa minua ja minun muotoani, millainen se on? Onko se kaunis? Kaukana siitä. Rakkaus minutkin on maailmaan tuonut, mutta se rakkaus on ollut sitä vihoviimeistä, koska ei minulle ole mitään koreata ulkoasuuni jäänyt eikä sisälle muuta kuin tuo kipeä tuska ja kolotus. Katsokaa minua, kuinka minä olen laihtunut. Ja miksi minä laihdun? Siksi, että minä rakastan. Ja ketä minä rakastan, sitä en tiedä, minä rakastan vain ylipäätänsä. Ja minä odotan sitä, joka olisi minun puoliskoni.
Ja Ringius itki katkerasti, eivätkä kuulijat varmasti tietäneet, laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän täyttä totta. Kun Ringius oli niistänyt nenänsä, sanoi hän:
— Ja sen minä sanon, älkää ryypätkö sinä aikana, kun olette rakkauden kiipelissä. Ei se tuskaa paranna, vaan pahentaa.
* * * * *
Kun ei Ringiuksella ollut ketään varmaa tunteen esinettä, niin alkoi hän sitä etsiä.
— Alkakaamme yläpäästä, sitä suurempi on sitten valikoimisen vara, sanoi hän ja alkoi kuljeskella linnan lähettyvillä ja odotella, milloin hän näkisi maaherran veljentyttären. Ja odotellessaan hän puhalteli torvea ja houkutteli siitä kaipauksen päriseviä säveliä.
Ja näin istuessaan linnan lähellä hän ajatteli:
— Kun hänen sydämensä pehmenee, ja miksi ei niin kävisi päinsä, koska musiikilla aina on ollut perin lumoava vaikutus, kuten Orfeuksestakin tiedämme, niin heltyy hän, ja viimein hän heittää ikkunastaan kukkasen minulle merkiksi.
Ja kun hän kerran oli jo pitkän aikaa torveensa soitellut ja linnan ikkunaan katsonut, niin aukeni se, ja kaunis käsi heitti häntä kohden jotain valkoista.
— Preivi se on! Hän on jo heltynyt enemmän kuin uskoinkaan, ajatteliRingius ja riensi ottamaan maasta paperin.
Kun hän sen avasi niin oli sen sisällä hopeamarkka. Paperissa oli jotain kirjoitustakin. Hän luki sen:
"Maksanut Mats Kustaanpojalle kolmentoista lantakuorman kuljetuksesta 5 äyriä kuormalta, yhteensä 65 äyriä."
— Ei tämä juuri yhteen sovi rakkauden kanssa, tuumaili Ringius.Parasta on, että menen toisille ja paremmille markkinoille.
Näin tuumien hän alkoi astella poispäin, kun näki kasvot erästä ruutua vastaan painuneina. Litteäksi oli katsojan nenä levinnyt siinä, mutta mitä siitä, kun kasvojen vieressä oli sormi, joka näytti viittaavan. Ringius vastasi samoin viittaamalla, ja katsojan naama vetäytyi hymyyn, ja sormi liikkui yhä nopeammin kutsuen sisään päin.
Ringius asteli linnan portista sisään, ja kohta tuli häntä kohden nainen, joka kutsui häntä luokseen.
— Se on maaherran piika, ajatteli Ringius. Pian minä niitä tikapuita alas tulinkin, kun neidille soitin ja piika minuun mieltyi.
Usein nähtiin Ringiuksen tästä lähin astelevan linnalle päin, ja usein huomasivat toverit hänen istuvan asunnossaan pöydän ääressä kirjoittelemassa, jolloin hänen jalkansa polki tahtia. Siitä toverit arvasivat hänen runoilevankin.
Hyvänä häntä maaherran piika piti, sen huomasi kaikesta, sillä vielä pitkän aikaa linnasta tulonsa jälkeen miestä röyhellytti, kuten ainakin kauan kestäneen aterian jälkeen. Pian alkoi myös näkyä ulkonaisiakin merkkejä hyvinvoinnista. Eräänä päivänä oli Ringiuksella uusi verkakauhtana yllään, ja kerran hän veti hopeatuopin viittansa alta esiin ja juhlallisesti asetti sen asuntonsa pöydälle. Kun toverien ruokavarat alkoivat vähetä, niin auttoi Ringius heitä. Hän toi kotiin kerran leiviskän voita, leiviskän kapahaukia ja leiviskän kuivaa lihaa. Ja kerran hän naama hymyssä kilisteli taskussaan rahoja ja ylpeästi mulkaisten ympärilleen kapakassa heitti pöydälle kuusi talaria ja kaksi tukaattia. Sitten alkoi hänelle karttua kaikenlaista omaisuutta, kuten rihlapyssy ja ketunnahka, ja toipa hän kerran maltaitakin kaksi tynnyriä, ja eräänä iltahämäränä hän ajoi asuntonsa pihalle kokonaisen kuorman heiniä.
Kummastellen katselivat ylioppilaat eräänä iltana Ringiusta, joka asteli Linnankatua pitkin salaten kauhtanansa alle säkkiä, josta kuului outoa vikinää. Hän suuntasi kulkunsa Merthenin kapakkaan, jossa pohjalaisia tapansa mukaan oli koolla.
— Mitä sinä viittasi alla raksit? huusivat ylioppilaat.
— Onpahan vain pieniä muistoja hellultani, sanoi Ringius.
Hän avasi säkin suun, ja sieltä juoksi esiin porsas.
Tämä elukka oli Ringiuksen ainaisen huolen esineenä, ja usein nähtiin hänen kuljeksivan kadullakin kuljettaen elukkaa takajalkaan sidotusta nuorasta. Oman karsinan hän sille rakensi asuntonsa pihalle ja syötti ja juotti sitä.
Hyvinvoipa ja onnellinen oli Magnus Ringius, sillä olihan hänellä huolettomat päivät. Mutta musta huolenlonka nousi hänen onnensa kuulakkaalle taivaalle. Kerran hänen astellessaan linnaa kohden tuli häntä kadulla vastaan roteva hämäläinen ylioppilas, jonka viitan alta kuului Ringiukselle tuttua vikinää. Pahaa aavistaen ja muistellen, että naisen kavaluudesta on historiakin suurena todistuskappaleena, hän juoksi linnaan ja suoraa päätä sikokarsinaan. Eikös hän ollut arvannut oikein! eikös se juutas ollut saanut porsasta matkaansa! sillä laskettuaan porsaitten lukumäärän hän huomasi sen yhdellä vähenneen. Kiukkua täynnä hän meni linnan keittiöön ja heti karjaisi:
— Se on sikamaista!
— Mikä? kysyi piika.
— Se, että täältä maaherran omaisuutta ja tavaraa jaellaan pitkin maailmaa. Älä siinä hölmönä töllistele, vaan häpeä, jos osaat, kun kaikille maankiertäjille lahjoittelet muistoksi herrasi tavaroita.
— Mitä tavaroita, mistä sinä puhut?
— Tiellä tuli vastaani hämäläinen mullikka, oikea sonnin alku, kantaen porsasta. Se on täältä peräisin. Jumal'auta, likka, jos sinä tässä uskottomaksi rupeat! Tiedä, että sydän se minullakin on.
Piika koetti rauhoittaa kiivastunutta ylioppilasta, mutta tämä huusi:
— Pysy loitolla, sinä Baabelin hekumallinen vaimo, sinä lihallinen olento, joka nuoria miehiä luoksesi houkuttelet porsailla ja rasvaisilla keitoksilla! Tiedätkö, että sinä olet särkenyt minun hyvät ajatukseni naisen uskollisuudesta. Anna pois tänne ne runot, jotka minulta olet saanut, sillä sinä et ole kelvollinen niitä katselemaan; minä sanon katselemaan, sillä lukea sinä et osaa, sen minä olen jo kauan sitten huomannut.
Ja niin äkäinen oli Ringius, että piika sanaakaan sanomatta etsi paperit ja ojensi ne Ringiukselle, joka ne repi ja heitti palavaan pesään.
— Noin minä ne revin, noin, ja poltan ne, jotta ei mitään jäisi jäljelle minun sydämeni tunteista, sillä sinä olet sen ottanut ja tallannut jalkojesi alle yhdeksi liiskaksi. Mutta minä en tätä näin vähiin jätä, sen sanon, enpä jätäkään, vaan selkäsaunan valmistan sinun hämäläiselle ylkämiehellesi.
Näin sanottuaan ja heristäen nyrkkiään läksi Ringius pois ja jätti entisen morsiamensa itkeä pillittämään.
Seuraavan päivän hän vaani ja odotteli hämäläistä ylioppilasta linnan lähistöllä. Evästä hän oli ottanut matkaansa, koska odotus saattoi tulla pitkäksikin.
Vasta iltamyöhäiseen hän näki hämäläisen astelevan linnaa kohden. Kuten ilves, joka äkkiä kätköstään hyppää raavaan niskaan, niin karahti Ringius piilostaan hämäläisen kimppuun. Lyhyt oli tappelu, mutta sitä tulisempi, ja lopulta istuivat molemmat miehet keskellä katua, ja ammottavasta haavasta pursui hämäläisen otsasta veri.
— Onko tämä leikkiä, vai onko se täyttä totta? kysäisi hämäläinen tyynesti katsellessaan vastustajaansa. Jos se on leikkiä, niin on se vissisti hyvin sopimatonta. Jos se on totta, niin aloitetaan sitten uusi ottelu, sillä tappeluunkin täytyy saada valmistautua, ei sitä noin vain saa siihen ryhtyä kuin sinä olet tehnyt.
Kun Ringius näki toisen verissään, lauhtui hänen kiukkunsa, ja hänessä heräsi äkkiä ajatus, että mies ehkä olikin syytön eikä ollut tietänyt mitään hänen väleistään piian kanssa.
— Tuki ensin tuo ammottava lähde otsastasi, sanoi hän.
— Ei se taida tässä noin vain sormenpainamisella mennä umpeen. Mennään haavurin luo. Mutta sen minä sanon, että sinä sen miehen palkan saat suorittaa, koska hyökkäsit edeltäpäin ilmoittamatta päälleni. Kun sitten uudelleen tapellaan, niin niistä haavoista saa kukin itse pitää huolen.
Ja he läksivät yhdessä parturin luo, joka samalla oli haavurikin.
Ringius jäi oven ulkopuolelle, kun hämäläinen astui asuntoon. Vähän ajan päästä hämäläinen tuli ovelle ja viittasi Ringiukselle.
— Tule vähän sisälle!
Ringius astui haavurin asuntoon.
— Tämä rohtomestari sanoo, että se maksaa hopeatalarin, sanoi hämäläinen. Mitä sinä arvelet? Hopeatalari on paljon rahaa. Kannattaako se?
Ringius seisoi hämäläisen edessä kotvasen ja katseli hänen veriseen otsaansa.
— Ei se minun mielestäni kannata! sanoi hän.
— Ei makseta sitten, mutta mennään pois, sanoi hämäläinen
Kadulla horjahti hämäläinen hiukan.
— Kas kun huimaisee, sanoi hän. Tarvitsisi saada joisin miestä väkevämpää sisäänsä.
— Mennään ottamaan, sanoi Ringius tarttuen hänen käsikynkkäänsä, ja yhdessä he astelivat Merthenin krouvia kohden.
— Viisainta on juoda ne rahat eikä antaa haavurille, sanoi Ringius. Ja tiedänpä, että krouvarin Taava ilmaiseksi tekee sen, minkä haavurikin.
Krouviin tullessaan huusi Ringius:
— Taava, tulehan tänne parsimaan minun käsitöitäni! Ja sillä aikaa saa krouvari tuoda kokonaisen talarin edestä olutta kahdelle miehelle.
Taava, joka oli tottunut sitelemään pohjalaisten lellikkiensä haavoja, toimitti taitavasti tehtävänsä.
Juotuaan ensimmäisen tuopillisen olutta kysäisi hämäläinen:
— Minä en oikein muista, mistä se meno meidän välillämme sai niinkuin alkunsa.
— Et sinä sitä taida tietääkään, sillä enhän ole vielä joutunut puhumaan siitä, kun on ollut siksi paljon muuta hommaa, sanoi Ringius. Se sai alkunsa naisesta, vaimonpuolisesta sikiöstä.
— Kai sinä totta puhut, ja miksi et puhuisi, mutta minä en nähnyt mitään naisenpuolista, vastasi hämäläinen.
— Sinä olet käynyt sen maaherran piian luona, etkö olekin?
— Onhan tuolla tullut käydyksi toisinaan.
— Minä olen siellä myöskin käynyt.
— No mutta —! Sellainenko kaksipuolinen otus se oli? En sitten ihmettele, että minuun iskit, ja annan sen sinulle anteeksi, sillä tuleehan meidän toisiamme ymmärtää tässä maailmassa. Mutta miksi et sanonut sitä, ennenkuin sivalsit seipäällä otsaluuhuni? Jos sen olisit tehnyt, niin olisimme yhdessä antaneet tuolle naiselle sen, minkä jaoimme toisillemme, sillä sen hän olisi ansainnut.
— Ei sitä joudu kaikkea ajattelemaan, kun kiukku kutittaa sisua, sanoi Ringius.
— Kyllä minä sen naisen nyt heitän hornan tuuttiin, ja pysyköön hän siellä, sanoi hämäläinen.
Näin he istuivat ja ryyppäsivät haarikan olutta toisensa jälkeen. Kun se nousi hämäläisen päähän, niin alkoi hän tulla murheelliseksi, ja lopulta hän sanoi:
— Kovasti tämä sinun paljastuksesi kuitenkin koski mieleeni, sillä olin tuohon naiseen jo ehtinyt niinkuin mieltyä. Mutta kestää se täytyy, kestää kuin mies, sillä olenhan kuitenkin pelastunut putoamasta kuiluun, joka on täynnä käärmeitä, sisiliskoja, sammakoita ja muita matelevia elukoita, ja joka tuon naikkosen sielu näkyy olevan. Kiitos sinulle siitä, veli, ja iloitsen nyt, että minua seipäällä löit ja niin minut turmiosta varjelit. Juodaan sen asian päälle. Mutta kovalle se ottaa, kovalle, ja täytyy minun itkeä, sillä minulla on niin jumalattoman hellä mielenlaatu.
Kaulatusten he siinä istuivat, ja hämäläinen itki ja ryyppäsi aina itkien väliin. Ja heltyi Ringiuksenkin mieli sitä enemmän, jota useamman tuopin he tyhjensivät.
Lopulta, kun he jo olivat koko naissuvun mananneet helvetin alimmalle kiukaalle ja ylistäneet onneansa, joka heidät oli pelastanut tämän lohikäärmeen kidasta, he vannoivat toisilleen pyhän veljesvalan koko yliopistoajaksi ja vielä senkin jälkeen, vielä haudankin toiselle puolelle.
Ja sitten he kädet kaulatusten istuivat, ja humala himmensi ajatuksen, ja he töllistelivät seinään koetellen harajavilla katseillaan seurata torakan kulkua pitkin seinän mustunutta pintaa kohden kattoa.
— Noin sitä ihminenkin kiipee, sanoi hämäläinen, noin kuin tuo torakka. Ylöspäin se pyrkii, ei aina suoraan, mutta kumminkin ylöspäin. Ja jos se matkalla pahan esteen tapaa, niin kiertää se sen ja yrittää taas ylemmäksi. Ja jos se putoo, kuten niin usein havaitsemme tapahtuvan, niin vähäkös siitä, uusi yritys taas, uusi ponnistus ja yhä kovempi kiinniotto, ja yli rakojen, ohi esteitten sitä lopulta torakkakin pääsee katon rajaan asti, jossa sen on lämmin ja hyvä olla. Tuollainen torakka minäkin olen, oikea iso torakka olenkin, joka uhkamielisyydessään on aikonut esteen yli päästä, joka este on tässä ollut tuo katala nainen, ja olen pahasti pudonnut permannolle. Mutta ei anneta mielen lannistua, ei anneta, huonohan se mies olisi, joka naisen tähden mielensä menettää. Sylkäistä sitä pitää hyppysiinsä ja yhä lujemmin tarttua elämän ropuliaiseen seinään kiinni. Eiköhän lopulta se katto minullekin tule vastaan ja katon palkkien välissä ole rakoa, johon saan itseni lepoon laskea ja iloita, että kilvoitus on kestetty ja matkan päähän päästy.
Näin he puhelivat ja istuivat veljeksinä sovussa ja rauhassa.
Seuraavana päivänä he panivat porsaat yhteiseen karsinaan. Ja siinä seisoessaan kumarassa karsinan aidan yli ja raaputellessaan porsaitaan selkään, kunnes ne hiljaa mielihyvästä horisten laskeutuivat pitkälleen, he puhelivat naisista ja maailman merkillisestä järjestyksestä, joka miehen elämän tekee niistä riippuvaiseksi.
Kun ihminen on kysymysten äärimmäisen portin saavuttanut ja sen suljetuksi löytää eikä hänellä ole voimia sitä auki murtamaan, kun hän silloin kääntyy katsomaan tietä, jota hän on kulkenut. ja tyynesti näkee kaiken sen matkan, minkä hän on ennättänyt, silloin hän ymmärtää kaikki ihmiselämän yksityispiirrot, ymmärtää ihmisluonteiden kummalliset yhtymät, eikä hän enää mitään eikä ketään tuomitse.
Ja silloin saa hän sen lahjan, että häneltä ei mikään ole salattua, että hänen silmänsä lukee kaiken ihmisten kasvoista. Näin oli käynyt Stodiuksenkin. Ja tuo kaiken ymmärtäminen oli tehnyt sen, että hän osasi ihailla toisia ihmisiä, nähdä jokaisessa sen kauniin puolen, joka on osa ikivalkeutta, ja unohtaa huonot puolet. Kun Pietari Brahe oli Suomen maaherrana, niin silloin olivat hän ja Martinus Stodius ne kaksi ihmistä, jotka täydellä kunnioituksella katsoivat toisiinsa, ymmärsivät toisiaan ja rakastivat toisiaan. Niin yhtäläisiä he olivat, ja kuitenkin yksi seikka teki se, että kreivi aina ja joka paikassa lumosi ihmiset suuremmassa määrässä kuin professori.
— Hänellä on sulka hatussaan, minulla ei sitä ole, hänellä on sulka kaikissa teoissaankin, minulla ei, oli professorin tapana sanoa kreivistä.
* * * * *
Ja näin kuvasi professori kreivin nuorille ylioppilaille, jotka eivät koskaan olleet häntä nähneet:
— Häntä täytyi rakastaa, silloin hänen suuruutensa tajusi. Täytyi pitää häntä täydellisimpänä miehenä, minkä luonto ihmeellisessä rikkaudessaan on maailmalle antanut, silloin näki, miten hänen voimansa, hänen älynsä oli niin monipuolinen, ettei mikään asia ollut hänelle outo. Mitä hän tästä maasta ja kansasta kirjoitti kuninkaalle, tulee aina ja kaikkina aikoina pysymään oikeana, sillä kansat muuttavat tapojaan, olinmuotojaan, mutta niiden sisäinen olemus pysyy aina samana ja kulkee polvesta polveen. Ja sen olemuksen näki kreivi Brahe täydellisesti. Sellaiset ihmiset kuin hän ovat elämän suola, sillä he estävät kaiken mädännyksen leviämästä, hän on niitä olentoja, joiden ihaileminen tuottaa kunniaa sille, joka sen tekee, ja kohottaa häntä. Sillä mitä on meidän henkinen kohoutumisemme? Uskoa siihen, että suuria miehiä on, että ne vaeltavat meidän keskellämme ja että me saamme palvella heitä. Katsokaahan, palvelemisen ilo on meissä jokaisessa. Pietari Brahe on aina väikkynyt edessäni esikuvana kaikesta suuresta, oikeasta ja jalosta. Ja tiedättekö, mihin häntä vertaisin? Honkaan. Tuo puu, jota ei suotta kohtalo ole meille esikuvaksi viereemme istuttanut, on kuva miehestä, jommoiseksi meidän on tultava. Se ei kaipaa hedelmällistä maata kasvaaksensa, karulle kankaalle se asettuu tai mäen töyrylle, jossa ei mikään muu puu menesty. Se ei etsi kukkarikasta nurmea eikä hedelmällistä multaa, sillä se tietää, että jota syvemmälle, jota laajemmalle sen täytyy juurensa ulottaa, sitä lujempana se seisoo. Ylöspäin, ylöspäin kohden taivaan kirkkautta se kohoo. Eikä se turhilla kukkasilla tahdo loistaa, vaan runkonsa kauneudella. Tuuheana kuin kruunu sen latva leviää, eikä se sure oksia, jotka alempana kuihtuvat. Ja se rakastaa tuulta ja tuuli sitä, tuuli on sen paras ystävä, sillä se katkoo kaiken kuivuneen ja huonon pois. Se ei sorra toista puuta, vaan tukena myrskyjä vastaan se nuoremmalle seisoo, ja sovussa ojentuvat niiden oksat ristiin. Kuningas metsän puiden joukossa se on, siksi sitä rakastavatkin metsän kuningaslinnut. Sen latvaan laatii kotka pesänsä, ja sen oksilla levähtää kiuru kohotakseen pyhässä ilossaan korkealle valon ihmeelliseen sineen. Ja missä voimakas honka on, siinä puut sen ympärillä kasvavat suoriksi ja muodostavat lopulta sen juhlallisen pylväistön, jossa Jumalan pauhaava myrsky kohtaa kauniin kohinan eikä löydä levotonta lehtien läpättämistä. Tuollainen honka oli Pietari Brahe meidän keskenämme. Hänen mukanaan me uskalsimme nousta, hänen seurassaan vapaasti ajatella ja uneksia, ja hän opetti meille uskon tämän maan loistavaan kehitykseen. Kun hän oli täällä, kuinka paljon kirkkaammat olivat minunkin unelmani. Minä tohdin vetää vuosituhansien halki sen ajatuslangan, jonka kohtalo maailmaan kutoo. Minä näin, että maailmojen sivistyksen kehto läksi Indiasta, siirtyi Assyriaan ja sieltä Egyptiin. Kreikkalaiset saivat sen sieltä ja Rooma otti sen sitten omakseen. Yhä pohjoisemmaksi kulki tuo ahjo, jossa kaikki suuret ajatukset yhä uudelleen syntyvät kuin Fenix-lintu. Nyt se on Saksassa ja Ranskassa. Ja me, tämä pienoinen kansa täällä pohjoisessa, kerran me sen voimme ottaa ja omistaa; Eikä siihen tarvittaisi muuta kuin uskoa, pieni murunen uskoa siihen, että se on meidänkin kaunis oikeutemme ja pyhä velvollisuutemme. Mutta sitä ennen meidän tulisi oppia näkemään suurta toisissamme eikä aina pientä. Siten me voisimme kohota siksi kauniiksi temppeliksi, jonka hongatkin muodostavat. Muistakaa, että karu maa kasvattaa kestävimmät puut. Kun kreivi liikkui keskellämme, uskoin siihen; nyt usein huomaan epäileväni omaa uskoani. Kreivi Brahe oli miesten mies, ja kuten sulka on hatun kaunistus, niin oli kepeä lause, mutta samalla ytimekäs hänen jokaisen tekonsa korkeimpana kohtana. "Minä olin maahan ja maa oli minuun hyvin tyytyväinen", sanoi hän täältä lähtiessään. Mikä ylpeä, mutta mikä suora lause! Minun hatussani ei koskaan sulkaa ole ollut, ja puuttunut se on kaikista teoistanikin. Mutta teille sanon, oppikaa se sulka etsimään ja oppikaa se kiinnittämään kaikkeen, mitä teette. Sulka ihmiselämässä on se urhoollisuus, joka vaaran hetkenä löytää oikean sanankin, ei vain tekoa. Sulka on se hymy, joka ihmisellä on kuoleman hetkellä, kun hän vaatimattomana ei tahdo kuolemaakaan ottaa liian juhlallisesti vastaan. Sulka on se lempeä sana, joka avun tekee avuksi eikä nöyryytykseksi. Sulka on se leikinlasku, jolla ihminen kunnianosoituksetkin nöyränä syrjäyttää. Sulka on ennen kaikkea se ilo, jolla ihminen elää koko elämänsä ja Jumalan eteen astuu, ei pelolla, vaan hymyillen kuin poika isänsä syliin juoksee.
Jokainen Stodiuksen lause joutui lopulta piispan ja konsistoriumin korviin, ja ahdasmielisiä kun sen jäsenet olivat, pitivät he välttämättömänä professorin asettamista syytteeseen.
Kun Stodius sai siitä kuulla, vastasi hän tyynesti:
— Minun elämäni on jo ennättänyt ehtoon saavuttaa. Sulkisinko oveni ennen laskua auringon, joka sieluuni on paistanut? Tehkööt he minulle mitä tahansa, en sure sitä, sillä mikään ulkoapäin tuleva ei minulle tuota sieluun rikkautta, vaan kaikki onneni lähtee täältä sisältä. Kohtalo säilytti sieluni aina nuorena; ikävä kyllä se unohti ruumiilleni tehdä saman. Mutta vaikka he ruumiini kahleilla sitoisivatkin, niin sielu on vapaa ja omistaa koko maailman rikkauden. Minä olen tuntenut itseni niin rikkaaksi näinä viimeisinä aikoina, että syvä nöyryys on samalla ottanut asuntonsa minuun. Kohtalo, mittaamaton kohtalo, tuonne taivaan tähtilakeen piirretty, se on kaiken jo edeltäpäin määrännyt. Ja yhtä vähän kuin ihmiskäsi voi ainoatakaan tähteä radaltaan siirtää ja toisaanne asettaa, yhtä vähän voivat ihmiset muuttaa mitään siitä, mikä minulle elämäni juoksuksi on määrätty.
Koko kevään vanha professori päivä päivältä saattoi seurata Barbaran ja Gabrielin tunteen kehitystä, nähdä, miten sen ensimmäiset hiljaiset onnen päivät piankin katosivat ja sijaan astui tuo mieletön kahden rakastavan välinen taistelu. Rakastaa, se on vihata toisessa jotain, jonka yliherraksi tahtoisi tulla. Ja tuo vallitsemishalu pisti piankin päänsä esiin, vuoroin toinen tai toinen taipui, mutta sattui niinkin, että molemmat vaativat toistaan taipumaan. Ja tuo miehen ja naisen ikuinen keskinäinen viha leimahti tuleen. He taistelivat monesta aivan vähäpätöisestä asiasta, niin vähäpätöisestä, että, äkkiä kesken riitaa muistaessaan taistelun alkusyyn he saattoivat piankin sopia jälleen. Mutta aina ei käynyt niin, vaan päiväkausia saattoi heidän välillään vallita tuo rakkauden mieletön hallitsemisen halun synnyttämä tuska, joka estää nauttimasta onnesta silloin, kun se en aivan saavutettavissa. Kumpikin vaati toistaan osoittamaan tunnettaan sillä tavoin kuin se hänelle oli mieluista, ei siten kuin se antajalle oli luonnollista. Näin he joka hetki mielestään saivat vähemmän kuin mitä antoivat. Ja ihmissydämen kummallinen katkeruus siitä, ettei saa täyttä korvausta antimistaan, vallitsi heissä.
Hellyyden jano, joka aina nuoressa ihmisessä on niin suuri, ei koskaan saanut siten tyydytystään. Gabriel oli suuri, hyväilynsairas lapsi, joka miehekkäässä ylpeydessään piti kaikkea liiallista pehmeyttä häpeänä itselleen. Näin oli hän tyly Barbaralle silloinkin, kun tämä eniten hellyyttä kaipasi. Ja Barbaran herkkä mieli, joka ei muuta tahtonut kuin antaa ja yhäti antaa, tunsi tuon tylyn käytöksen estävän häntä niistä tuhansista pienistä hellyydenosoituksista, joilla rakkaus elämän kaunistaa.
Näin taistelivat he tuota taistelua rakkaudestaan. Ja kun he siihen uupuivat, kun molemmat menettivät ylpeytensä, jolla he tekojaan verhosivat, niin silloin heidän lapsekas, arka mieli äkkiä puhkesi helliin hyväilyihin. Ja salainen äidintunne, joka aina on naisen tunteen pohjavirtana, sai Barbarassa voiton. Hänelle oli silloin tuo pelätty katutappelija, tuo haaveilija vain suuri lapsi, joka itkien siitä tuskasta, jonka nimi on elämä, nojasi päänsä hänen helmaansa. Silloin Barbara tunsi, miten tunne hänen povessaan lainehti suurena ja voimakkaana, ja hän hyväili tuota edessään olevaa suurta lasta.
Sellaisten hetkien jälkeen oli Gabriel pitkät ajat tyynempi, mutta Barbaran tunne oli kasvanut voimakkaammaksi. Ja nyt löivät heidän tunteensa laineet niin eri tavalla, toisen oli ylhäällä, kun toisen alhaalla, ja toivottu rauha häipyi jälleen kauas.
Mutta kevään saapuessa valtasi molemmat outo ujous, jonka aiheutti se tuska, joka ihmisellä on silloin, kun koko hänen olemuksensa kaipaa toisen omistamista ja toiselle antautumista.
— Ota minut, huusi Barbaran terve ruumis.
Gabriel pelkäsi ottaa sitä, minkä toinen olisi tarjonnut, pelkäsi sen otettuaan vastaan menettävänsä kaiken. Ja hän tuli ujoksi eikä tohtinut hyväilläkään Barbaraa. Monesti he sävähtivät, kuten unesta, kuten nähden vaaran, jota he olivat toivoneet ja nyt pelkäsivätkin, ja he erkanivat vavisten toisistaan, ja jokapäiväisen keskustelun sanojen taakse he koettivat salata veren levottomuuden.
Stodius näki tuon kaiken, mutta hän tunsi itsensä avuttomaksi auttamaan. Elämän taistelua ei toinen voi ottaa pois, jokaisen on se itse taisteltava, eikä mikään elämää myrkytä, ei mikään kehitystä niin estä kuin sielun taistelu, josta ihminen kesken on lähtenyt pois tietämättä, olisiko loppu ollut hänelle voitoksi vai tappioksi. Sen hän ymmärsi, ja ainoa, mitä hän voi tehdä, oli osoittaa kummallekin hitusen hellyyttä.
Ei kumpikaan professorille hiiskunut sanaakaan kaikesta siitä, mikä heidän välillään tapahtui, mutta joka kerta, kun toinen tai toinen pujahti professorin luo, luki tämä heidän kasvoistaan kaiken. Silloin se tyydytystä vaille jäänyt isän tunne, joka ilmeni professorin kaikessa kanssakäymisessä nuorison kanssa, astui esiin ja löysi lohduttavat sanat.
Pormestari Schaefer huomasi kyllä, että molemmat nuoret usein olivat hyvinkin onnettomat, mutta hän, joka aina oli ottanut elämän terveeltä kannalta, ajatteli, että rakkauden sokkeloista löytää jokainen lopulta itse tien vapauteen ja että viisaat neuvot voivat vain viedä harhaan.
— Ei mikään ole sen parempi keino rakkauden joutavia hullutuksia vastaan kuin avioliitto, sanoi hän professorille. Vuoden he vielä voivat odottaa, mutta ensi syksystä vuosi olkoot häät. Kun he asuvat saman katon alla ja samasta kupista syövät, niin täytyy heidän tehdä sovinto kaikista pikku seikoistakin. He rakastavat toisiaan, eikä sitä naimisissa silloin taukoamatta riitele.
Eräänä iltana hirttäytyi Matthias Mathesius Lauri Matilaisen navetan ylisille.
Hän oli sinä päivänä ollut hyvin hiljainen ja kuin väsynyt. Hänen serkkunsa Johannes Mathesius oudoksui sitä, ja kun hän näki miehen menevän tuvasta iltahämärässä pihamaalle vastaamatta tiedusteluun, minne hän aikoi, seurasi Johannes häntä salavihkaa. Hän näki miehen nousevan navetan parvelle, seurasi kotvasen kuluttua häntä ja löysi hänet hirrestä. Nopeasti kikkasi hän köyden poikki, juoksi apua hakemaan tuvasta, ja nyt yhdessä asuintoverit kantoivat tuon kookkaan miehen tupaan. Siellä hän virkosi ja nähdessään toveriensa huolestuneet kasvot ympärillään purskahti itkuun.
Vaiti seisoivat miehet hänen ympärillään, sillä syvä juhlallisuus valtasi miesten mielet, kun he näkivät tuon toverinsa itkevän. He, jotka olivat hammasta purren ottaneet vastaan kaikki elämän kolaukset, tiesivät, että vihlova se tuska oli ja raadeltu oli se sielu, joka pakotti miehen lapsen tavoin itkemään.
— Olisitte antaneet minun olla, sanoi Matthias. Ei minusta enää miestä tule.
Kun hänen itkunsa oli tauonnut, istahti Gabriel Tuderus hänen viereensä ja sanoi:
— Minkätähden sinä tämän teit?
— Minun täytyi se tehdä, vastasi Matthias.
— Ihmisen ei täydy tehdä mitään sellaista, vastasi Gabriel.
Eteisestä kuului jalan astuntaa, joku siellä pimeässä etsi oven ripaa.
— Älä päästä nyt ketään sisälle! sanoi Gabriel Pictoriukselle.
Tämä juoksi ovelle katsoakseen, kuka siellä oli, avasi oven raolleen aikoen vetää sen kiinni, mutta hän hämmästyi nähdessään professori Stodiuksen eteisessä, ja käsi heltisi oven rivasta.
— Jumalan rauhaa huoneeseen! sanoi professori.
— Oikealla ajalla tulettekin luoksemme. Jumala teitä siitä siunatkoon, sanoi Gabriel.
— Mitä on tapahtunut? sanoi Stodius ja loi katseen tuvassa-olijoihin, jotka juhlallinen vakavuus kasvoillaan seisoivat katsoen häneen.
Kun professori näki kumarassa istuvan Matthiaksen, hän kysyi uudelleen, levottomuuden väre äänessään:
— Mitä on tapahtunut?
— Miksi teiltä mitään salaisimme, sanoi Gabriel. Veljemme Matthias on aikonut lähteä luotamme pois, ja jollei Johannes olisi häntä seurannut, niin ei hän enää olisi elävien joukossa.
Professori meni penkillä istujan luo, istahti hänen viereensä ja kunnioittavasti väistyivät toiset loitommalle.
— Poika parka! sanoi professori ja laski kätensä hellästi toisen kumarassa oleville hartioille.
Ja oli kuin tuo pieni kosketus olisi päästänyt vapaaksi liian kireälle pingoitetun jänteen; mies kohotti vartalonsa, kietoi kuin pieni poika kätensä professorin kaulaan ja itki, itki kuin sydän olisi ollut haljeta. Matthiaksen pään levätessä hänen poveaan vastaan siveli professori sanaakaan sanomatta hänen tummaa tukkaansa. Ja vähitellen vaimeni itkuntyrske, ruumis taukosi vavahteluistaan, ja lopulta irroittautui mies professorista, pyyhkäisi tukan otsaltaan ja sanoi:
— Nyt te kaikki varmasti halveksitte minua!
— Minkä tähden? kysyi professori. Senkö tähden, että aioit itse päättää päiväsi?
— Niin. Onhan se synti ja suuri häpeä.
— Synti kyllä, mutta ei se mikään niin suuri häpeä ole. Ja sitäpaitsi, kun kerran tässä taas istut, niin eihän siitä kenenkään tarvitse tietää, jos se sinua vaivaa.
— Jolleivät muut sitä saisikaan tietää, niin muistan sen ainakin itse.
— Minä sanon sinulle jotain, sillä olethan jo niin vanha, että uskallan puhua omista heikkouksistanikin, minäkin olen aikonut päättää päiväni.
— Te, professori!
— Niin, minä juuri. Enkä minä häpeä sitä tunnustaa. Itsemurha-ajatus tulee jokaiselle kerran nuoruudessa. Se on lastentauti, jonka voitettuaan ihminen on entistään terveempi. Sinulla on tauti ollut tavallista ankarampi, siinä koko erotus.
— Jos te sen olisitte tehnyt, niin olisi se ollut vahinko, mutta mitä minusta, tällaisesta.
— Ei mikään ihmiselämä ole joutava hukkaan heitettäväksi. Mutta sano minulle, mikä aiheutti tämän tekosi. Mikä?
Matthias oli vaiti.
— Nainenko?
— Äh! Ei sitä sentään naisen tähden hirteen mennä!
Hieno hymy värähteli Stodiuksen huulilla, niin hullunkuriselta kuuluiMatthiaksen väite.
— Mikä se siis oli?
— Tunnettehan te ne asiat, koska teitä niistä on syytettykin, ja voin siis kertoa. Minä sain Forstadiukselta Paletzin Kabbala nimisen kirjan.
— Vai niin, siis salatut tieteet sinut ovat rauhattomaksi tehneet? sanoi Stodius hymyillen.
— Te hymyilette! Kuinka te voitte hymyillä niin kamalille asioille? Ensin minä en uskonut koko juttua, mutta sitten minä huomasin, että ihminen voi toden teolla tehdä liiton paholaisen kanssa ja että hän —
— Jatka!
— Niin, minä viikko sitten lupasin itseni paholaiselle, minä tein kaikki määrätyt valat. Ja hän kuuli minua.
Kauhistuneina seisoivat toverit katsoen penkillä-istujaan. Stodius oli vakava ja tyyni, kun hän kysyi:
— Sinä sait siis voiman?
— Niin.
— Missä muodossa?
— Minä voin ajatella voimakkaasti yhtä asiaa, ja se tapahtuu. Minä aloin kokeilla. Minä valikoin vennon vieraan kokeiluni esineeksi. Minä käskin eilen erästä ruotsalaista, joka ei koskaan ole täällä käynyt, jolla siis ei sattumankaan kautta ollut syytä tulla tänne, saapumaan heti luokseni. Minä olin yksin täällä, minä ajattelin vain tuota yhtä, että hänen täytyy tulla. Ja hän tuli. Hän seisoi tuolla ovella ja katseli kummastuneena ympärilleen. Minä olin säikähtynyt siitä, mitä olin tehnyt. Hän kääntyi kuten heräten, sopersi jotain anteeksipyynnöksi ja meni. Minä olen antanut sieluni paholaiselle, nyt minä sen tiedän. Minä olen koko yön rukoillut tekoani anteeksi ja tänään minä päätin lähteä pois, jotta en kiusaukseen joutuisi käyttämään näitä voimia. Minä olen tuomittu tässä elämässä ja iankaikkisuudessa.
— Rauhoitu, poika. Tuo voima ei voi olla pahasta, koska se sama toi minutkin tänne.
— Mitä te sanotte?
— Minä tulin äkkiä levottomaksi, ja salamana välähti mielessäni sinun kuvasi, minä riensin tänne. Sinä olit vaarassa ja ahdistuksessa, ja minä tiesin ja tunsin sen. Suuri ja salainen voima on meissä ihmisissä, jota me emme vielä tunne!
— Mutta kirkko —
— Rakas lapsi, raamattu on laajempi kuin kirkko. Ja se, mitä meissä voimia on, joita kirkko tuomitsee, ne raamattu selittää. Johannes Kastaja tunsi Jeesuksen kenenkään sitä hänelle ilmoittamatta. Jeesus tiesi Jairuksen tyttären nukkuvan silloinkin, kun kaikki hänet uskoivat kuolleeksi. "Jos teillä olisi usko kuin sinapinsiemen, niin te sanoisitte tuolle vuorelle: siirry, ja se siirtyisi", sanoi hän. Minä olen usein uskonut lujasti, ja se, mitä olen uskonut, on tapahtunut. Kaikki tuo lähtee siitä lähteestä, jonka nimi on: ihmisen hengen voima. Kuten toinen on ruumiillisesti väkevämpi, niin on toinen henkisesti. Sinä olet saanut voiman. jonka voit yhteen koota. Olethan nähnyt, miten ihminen voi asettaa erikoisen lasin ja koota sen avulla päivän voiman yhteen, ja se sytyttää. Se taito yksinkertaisille ja tietämättömille näyttää sangen kummalliselta, mutta onkin aivan luonnollinen. Kuten valon voi koota, voi koota tahtonsakin. Tiedäthän myös, että sekoittamalla alunaa veteen voit sillä kirjoittaa paperille, ja se kirjoitus säilyy salassa, kunnes se osuu tulen luo, jolloin se näkyy. Ihmisen ajatus voi äkkiä toisen ihmisen tahdon edessä näkyä, kuten tuo kirjoitus, vaikka ei sanoja ole lausuttu. Tiedätkö, mikä olet ollut mielestäni, lintu, joka häkissä on elänyt ja nyt äkkiä häkin oven auettua ja tultuaan sen ovelle säikähtyneenä lentää takaisin häkkinsä pimeimpään sopukkaan ja peloissaan tahtoo murskata päänsä. Astu ulos häkistä, nuori kotkan poika, astu ulos ja avaa siipesi, ja hämmästyen näet, että siipesi, joiden merkitystä et ahtaassa vankeudessasi käsittänyt, ovat luodut lentoa varten!
— Siis minä —, sopersi Matthias, — siis minä en olisikaan tehnyt liittoa paholaisen kanssa? Siis pimeyden ruhtinasta ei olekaan?
— Se on, sanon minä, se on, mutta ei ulkopuolellamme, vaan meissä itsessämme. Ja kuten hyvälle annat nimen Jumala, niin annat pahalle nimen paholainen.
Kuten pilvi päivänkehrän päältä, niin katosi varjo nuorukaisen sielusta. Mutta pian palasi taas epäilys:
— Mutta jos se on oikein, mitä te sanotte, niin kuinka kirkko silloin voi sen tuomita?
— Mitä kohtalo käsittämättömässä viisaudessaan on meille voimia antanut, niin ei ihmisten tule niistä päätellä ja määritellä. Kuten kirkas virta maailman suuressa erämaassa, niin on ihmissielun kehitys. Se on syvä ja mittaamaton.
— Mutta kuinka minä jaksan elää, jos minulla voima on, joka on muille peloittava ja outo?
— Ihmistenkö mielipiteitä ajat takaa? Jos sen teet, hukut heidän keskeensä. Opi minusta! Mitä olen minä? Ihminen, joka kaiken tahtoo ymmärtää ja siis voi myöskin kaiken antaa anteeksi. Niin sinäkin kerran olet oleva, sielunpaimen, joka ymmärrät kaiken heikkouden, rikoksetkin. Sinä tulet kyllä silloin vihatuksi, sillä ihminen lopulta aina vihaa sitä, joka ei ketään tuomitse, mutta se ei estä sinua kaikkia rakastamasta. Ja koska sinun mielesi voisi hyvyydessään usein hairahtua, sillä täydellisesti hyvä ihminen, koska hän ei noudata maailman tavallista järjestystä, voi tahtomattaan saada paljon pahaakin aikaan juuri hyvyytensä tähden, — niin rakentavat kyllä ihmiset itsensä ja sinun välille kuilun, jonka yli vain kaltainen silta vie. Niillä, jotka sen yli uskaltavat luoksesi tulla, niillä on pää, jota eivät syvyydet huimaa. Ja koska he ennen tuloaan luoksesi sinusta kaiken pahan ajattelevat, niin pettyvät he sinun suhteesi, mutta hyvällä tavalla, itselleen eduksi. Näin säästät heiltä sen elämän katkeran kokemuksen, joka sielussa hallana liikkuu, että se, johon olemme turvamme panneet, ei olekaan kallio. Ja vaikka toiset luoksesi tulevat asumaan, niin yhtäkaikki olet tunteva itsesi yksinäiseksi. Jokainen ihminen on lopulta yksinäinen, mutta se tieto ei meitä paina maahan, ellemme pelkureina kaipaa toisia tueksemme, jos näemme, että ihminen on mikrokosmos, maailman kaikkeus yksinänsä.
Lujasti pusersivat Matthias Mathesiuksen kädet vanhuksen valkoista ja hentoa kättä.
— Jumala teitä siunatkoon sanoistanne! Jos elämän ikää saatte vielä muutamia ajast'aikoja, niin sanova olette: Tuo kotkan poika tuli ulos häkistään, ja se osaa lentää!
Ja äkkiä hän nousi paikaltaan, oikoi jäseniään kuin heräävä ja nauroi miehekkään kirkkaasti.
— Ei mies siitä pahene, vaikka se hirressä vähän roikkuukin, sanoi hän. Alkuhetki se siinäkin on pahin!
Ja kuten oman ruumiinsa notkeudesta kirmaiseva orivarsa, joka syytä kysymättä hypähtää korkealle ja kiivaasti kiitää laiduntaan pitkin, niin tunsi Matthias Mathesius kaiken vakavan mietiskelyn äkkiä kadonneen, ja elämisen ilo etsi tietä ulos.
— Olisipa tässä nyt tasainen paikka ja tappelijoita oikein kasana koolla, huusi hän, niin sekaan menisin, ja kylläpä nähtäisiin, kuka hernerokkaa viimeksi on syönyt.
Hän otti hatun päähänsä ja sitoi miekan vyölleen.
— Minne perhanaan sinä, riivattu mies, nyt menet! huusi JohannesMathesius.
— No, en kai minä tällaista päivää tappelutta lopeta, sanoi Matthias. Muistelen erästä smoolantilaista, jonka kimppuun tahtoisin käydä.
— No, en ole nähnyt mokomaa ennen! sanoi professori nauraen.
— Älkää pahaksi panko, professori, jollen nyt istukaan täksi illaksi nurkkaan kököttämään ja vaivaista syntistä lukemaan. Minähän elän taas ja olen terve! Ja missä pohjalainen eläisi, jollei tappelussa? Ja silloin se vasta itsensä terveeksi tuntee, kun on muutama haava ruumiissa! Tulkaa, pojat! Minä haen sen smoolantilaisen, sillä selkäänsä hänen saaman pitää.
— Minkä tähden? kysyivät toiset valmistellessaan lähtöään.
— Minkäkö tähden? Hän on erään koiran näköinen, joka pari päivää sitten puraisi minua sääreen.
Ja nauraen läksi joukko tuvasta.
Makeasti nauroi professorikin. Kun hän nousi lähteäkseen kotiaan, sanoi hän itsekseen:
— Voi noita minun pohjalaisiani! noita minun pohjalaisiani! Kun Jumala senkin vyyhden selvittää, niin näkee hän, että lujaa siinä on lanka, mutta täynnä kireitä solmuja!