Sundelius muutti keväällä asuntoa. Hän oli asustanut sen talven erään suutarin luona, syönyt heidän ruokaansakin, ollut, kuten hän itse sanoi, "perhepurtilon porsaana" ja jättänyt sen maksamatta, ei ilkeyksissään, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänellä ollut rahoja, millä olisi velkansa suorittanut. Lopulta suutarin akka jo kiukustui ja uhkasi ajaa Sundeliuksen pellolle. Tämä uhkaus jäi täyttämättä, sillä suutari sairastui, ja akka unohti kaikki muut asiat sen aikana.
Hän oli miestään julkeasti aina kuranssannut. Nyt hän kävi katuvaiseksi, ja virsiä veisaten hän istuskeli miehensä vuoteen ääressä itkeä pillittäen ja puhuen hänelle kuolemasta.
Akka oli aivan varma miehensä viimeiselle matkalle lähtemisestä; sen vuoksi hän kerran kääntyi Sundeliuksen puoleen ja sanoi:
— Loppu jo lähenee, loppu jo lähenee! Täytyy jo ajatella hautajaisiakin.
— Mitä sitä suotta ennen aikojaan niitä ajattelee, vastasiSundelius. Ainahan sitä kuolleen kuopata ennättää.
— Erotus sitä kuolleillakin on!
— Raato kuin raato!
— Teidän haudallanne ei kukaan itke, se on tiettyä se.
— Joutavaa se olisikin.
— Mutta minun mieheni, hän ei olekaan mikään tavallinen suutari, kaukana siitä. Hän on ollut Tukholmassa ja siellä monen hienon ja ylhäisen herran jalkasuojia värkännyt. Ja täälläkin kreivi aina teetti jalkineensa hänellä. Me emme olekaan mitään tavallista väkeä! Ja kun hän nyt kuolee ja Herra hänen sielunsa korjaa ja vie paratiisin niitylle, jossa ei enää tarvitse istua nakutella, niin lähtölaulu hänen täytyy saada ja oikein komea. Ja nyt minä pyydän teidän apuanne. Olettehan te oppinut mies, osaatte runoilla ja olette minulle ruokarahaa velkaa, niin että te olette se oikea mies, joka hänestä voitte tehdä hautalaulun.
— Ei semmoista tehdä, ennenkuin toinen kuolee, sanoi Sundelius.
— Mutta ajatelkaahan, sanoi akka, mikä ilo se olisi vainajalle, kun saisi omin korvin kuulla runon omasta elämästään. Ehkä se helpottaisi hengen erkanemista.
Ja kääntyen vuoteeseen päin, jossa mies virui, hän kysyi;
— Kuulethan sinä. Joosua?
— Kuulen, vastasi sairas.
— Eikö se sinullekin olisi ilo kuulla hautarunosi ennen lähtöäsi?
— Olisihan tuo.
— Kas niin, sanoi akka kääntyen taas Sundeliuksen puoleen, se on vainajankin tahto. Eikö se teidän mieltänne hellytä?
Sundelius katsoi vuoroin sairaaseen, joka ähki vuoteellaan, vuoroin akkaan, joka itki. Ja hän arveli sopivan hetken tulleen ansaitsemiseen.
— Mutta ilmaiseksi en minä sitä tee! sanoi Sundelius.
— Mitä! tiuskaisi akka. Vai et ilmaiseksi! Täällä sinä olet kuukausia syönyt minun ruokaani, ja nyt. kun voisit sen jollain palkita, sinä kehtaat vielä maksua vaatia. Ettet hiukan häpeä!
— Sitä minä en koskaan ole joutunut tekemään, vastasi Sundelius. Mutta mitä runoon tulee, niin pidettäköön se erillään kaikesta muusta. Jos maksatte, niin minä teen sen ja teenkin niin kauniin, että vesi valuu vieraista virtana.
— Kuuletko. Joosua, kuuletko? sanoi akka. Sinä saisit sellaisen runon, että vesi valuu vieraista virtana. Mitä sinä arvelet tästä asiasta? Maksanko hänelle jotain?
— Maksa pois, mitä sitä suotta säästää, kun kumminkin kuolee, vastasi suutari.
— Ja mikä se herra professorin taksa on hautausrunosta? kysyi akkaSundeliukselta.
— Alle neljän hopeatalarin en sitä tee. Jota pitempi, sitä enempi se maksaa.
— Se on hirmuinen summa rahaa. Mutta, kun asiaa ajattelen, niin emmeköhän jotenkin sovi kaupasta. Vaikka summa on suuri, niin eihän minun sovi tinkiä rakkaan mieheni hautausrunosta. Kun on saanut niin hellän ja hyvän miehen kuin hänkin on ollut, niin kiitollinenhan minun täytyy olla hänen lähtiessään maailmasta. Tosin hän on paljon juonut ja humalassa räyhännyt, mutta vedetään viiva sen yli.
— Kauppa on siis päätetty!
— On minun puolestani, vastasi akka. Mutta kun näin puhelemme hyvinä ystävinä, niin etteköhän rahan edestä ottaisi jotakin rahan arvoista?
— Miksei, jos se vain täydestä menee.
— Odottakaahan tässä hiukan, sanoi akka ja meni tuvasta aittaa kohden.
— Laittakaakin kaunis runo, sanoi sairas heikolla äänellä. Ja muistakaa sanoa siinä, että minä olin herra ja määrääjä talossa. Minä olen tyytyväinen, kun sen sanotte. En minä muuta vaadi.
— Minä kyllä sanon, että te olette ollut toinen Salomo.
— Ei sitä sentään Salomoon tarvitse verrata, sillähän oli niin kovin monta muijaa. Kyllä minä tyydyn Taavettiinkin.
Akka tuli tupaan käsivarrellaan kasa vaatteita.
— Mitä, ottaisitteko rahan edestä vaatteita? sanoi hän.
— Mitä vaatteita? kysyi Sundelius.
— Tuon ukon vaatteita. Mitä minä niitä koin syötävinä pidän, kun hän kumminkin kuolee.
— Ethän sinä, perhanan akka, vain siellä anna pois minun pyhävaatteitani! huusi sairas ja kohottautui vuoteessa.
— Et sinä kai parhaita vaatteitasi hautaan ota, sanoi akka. Kelpaa sinne huonommatkin.
Valittaen vaipui sairas vuoteelleen takaisin.
— Olisivathan nämä kylläkin hyvät vielä, sanoi Sundelius käännellen vaatteita, mutta ahtaat ne ovat.
— Jos muuten vain sovimme kaupoista, niin se on autettu. Minulla on vielä samaa kangasta, ja kun levitän takin selkäkappaletta ja housujen istuinta, niin eiköhän ne sitten sovi, selitti akka.
— Mutta ensin vaatteet, sitten vasta runo! sanoi Sundelius.
Samana päivänä akka vielä laajensi vaatteet, ja kun ne olivatSundeliuksen yllä, sanoi hän miehelleen:
— Katsohan nyt sinäkin, kuinka hyvin ne hänelle istuvat!
— Jaa, jaa, huokasi sairas, en minä enää niissäkään saa tepastella.Mutta mitä siitä, kaikki on katoovaista.
Seuraavana päivänä luki Sundelius runonsa, jossa hän suutaria ylisti toiseksi Davidiksi, uudeksi Krispinukseksi, suutarien suojeluspyhimykseksi. Ja säteilivätpä sairaan silmät hänen sitä kuullessaan. Mutta kun hän leskeä maalaili itkeväksi orvokiksi metsän siimeksessä, niin huokaili akka syvään.
— Onpa hauska kuolla, kun noin kaunista itsestään kuulee, sanoi suutari, oikein hauska. Mutta hauska sitä olisi elääkin, kun tiedän nyt, etten olekaan niitä huonoimpia seurakunnassa, kuten niin usein vaimoni suusta olen kuullut.
— Herrajestas, huudahti akka, ethän toki aio palata enää elämään, kun vaatteesikin ovat jo toisella ja hautalukusi valmiina!
— En, en, minä vain niin ajattelin!
Ja akka alkoi veisata hautausvirttä, johon sairaskin hartaudella otti osaa.
Mutta sairaan tila alkoi parata, ja seuraavana päivänä hän jo söi suuren kupillisen keitosta. Ja kolmantena päivänä hän jo oli kävelyllä ja viidentenä jo etsi työkalujaan.
Silloin vaati akka Sundeliukselta vaatteita takaisin, ja kun ei saanut, ajoi hänet pois talostaan.
Kun Sundelius viisitoista vuotta oli asunut Turussa, oli hänelle jo kokoontunut kaikenlaista romua ja ryönää. Niitä hän kokosi rattaille viedäkseen uuteen asuntoonsa. Akka syyti suustaan kiukkuaan ja uhkasi mennä rehtorille kanteleenaan maksamattomista ruokarahoista. Sundelius ei siitä välittänyt, vaan kokosi kimpsunsa ja kampsunsa rattaille ja läksi.
Ja akka huusi:
— Tuollainen epäsiveellinen elukka!
— Minä en ole epäsiveellinen, vastasi Sundelius. Ja jos elukka olen, niin olen kaino ja siveä kuin kissa. Minä olen ylioppilas, ja sellaista teidän tulisi saattaa kunnialla eikä haukkumasanoilla.
— Kyllä minä sinulle kunniaa annan, oikein juhlasoiton perääsi, tiuskaisi akka ja sieppasi lehmän kellon ja sitä kalkutti voimiensa takaa.
Portilla Sundelius kääntyi ja huusi:
— Säilyttäkää runo, jotta sen sitten luette, kun miehenne niin suututatte, että hän kuolee.
— Älä hauku minun akkaani, karjaisi suutari ovelta, sillä se on minun akkani, muista se!
Kun Jeesus tuntemattomana vaelsi maan päällä ja kylästä kylään kulki saarnaten hyvyyden ja rakkauden oppia ja ihmiset kuuroiksi löysi sille, mitä hän heille opetti, niin saapui hän murheellisena ja murtunein mielin kunnaalle, jonka juurella hän näki miehen seisovan lähteen luona. Huomaamatta Jeesusta vihelsi mies, ja lehdikosta tuli nuori orivarsa hänen luokseen. Tälle mies alkoi puhella:
— Heposeni, nytpä meille pitkä tie ja vaivalloinen työ on tullut eteen, mutta jos sinä sen kestät, kestää tahdon minäkin.
Ja mies hyväili hevostaan ja syötteli sille kädestään heiniä, jotka rehevinä kasvoivat lähteen partaalla.
— Mies, anna minulle suojaa pääni päälle, sanoi Jeesus lähestyen miestä, sillä olen uupunut, jalkani ovat tien kivistä verisiksi tulleet, ja metsän pensaat ovat pukuni repineet.
— Antaisin sinulle suojan ja jakaisin oloni sinun kanssasi, koska näytät olevan yhtä yksinäinen kuin minäkin, vastasi mies. Mutta katso tuonne, tupani on poltettu, niittyni on tallattu, viljani sotkettu. Minulla ei ole mitään muuta kuin tämä hepo ja tämä lähde tässä, joita voin omakseni sanoa. Juo lähteestä, ja se on sinua vilvoittava. Tämä lähde on pohjattoman syvä, ja sen vesi on aina kylmää.
— Mistä tiedät sen pohjattomaksi? kysyi Jeesus.
— Olenhan koettanut sitä mitata, mutta kivi, jonka köyteen sidoin ja lähteeseen laskin, ei tavannutkaan pohjaa. Kerran tahdoin minä samoin mitata taivaan kannen korkeutta, jännitin vahvimman jouseni, otin nuoleni sulitetuimman. Korkealle kohosi nuoli, mutta putosi taas. Yhtä korkea kuin taivas, yhtä syvä on tämä lähde. Ja sen siunaus on suuri. Katso nurmea, kuinka se tässä iloitsee ja kukkasia kauniisti kantaa. Niin tahdon, että muuallakin olisi. Ja siksi olen päättänyt johtaa tästä uoman edemmäksi.
— Sinä tahdot tuottaa iloa muillekin. Ovatko he siis sinulle iloa tuottaneet?
— Eivät.
— Eivätkö ole tahtoneet?
— Eivät ole ymmärtäneet sitä tehdä. Mutta miksi en minä tekisi sitä heille?
— Ja miten aiot tuon uoman laatia?
— Siitä juuri puhelin heponi kanssa ja kysyin, jaksaako se. Minä aion valjastaa heponi auran eteen ja lähteen reunasta kyntää syvän vaon kauas, niin kauas, että se vihdoin mereen ulottuu.
— Miksi tuon kaiken tekisit?
— Jotta maa vihannoisi muuallakin niinkuin täällä, jotta vilja kasvaisi runsaampana, kun se kosteutta imisi maaperästä.
Ja hän talutti hevosen auran eteen ja valjasti sen.
Ja Jeesus lähestyi hepoa, ja tämä silloin hirnui hiljaa ja kuin hyväillen hankasi päätään hänen olkapäähänsä.
Kun mies sen näki, sanoi hän:
— Sinä olet hyvä ihminen, koska luontokappaleet sinua rakastavat!Lähde minun kanssani matkalleni!
Ja Jeesus astui auran vieressä, ja hänen kätensä lepäsi hevosen kaulalla. Syvälle maahan painui aura miehen vankkojen hartioiden painosta, ja hopeisena juovana seurasi lähteen vesi heidän luomaansa uomaa pitkin. Ja hepo veti, sen lihakset pingoittuivat, ja lujasti painuivat kaviot maahan. Kun se uupui, niin pani Jeesus kätensä sen kuonon eteen ja hiljaa hyväili sen turpaa, ja hepo tunsi syövänsä paratiisin yrttitarhan voimakkaasti tuoksuvaa ruohoa.
Ja vako tuli yhä pitemmäksi, ja jo kaukaa kimalteli veden välkkyvä nauha.
— Tästä on suorin tie merta kohden, sanoi Jeesus viitaten eteensä.
— Minä tiedän sen kyllä, vastasi mies, mutta tehkäämme kierros tuonne, jossa näet nuo lakeat pellot ja niityt. Maa on siellä hyvää, mutta kuivuu helposti helteessä, ja silloin laiho surkastuu. Sinne johdattakaamme kulkumme.
— Jos väsyt, sillä kierros on pitkä.
— Minun täytyy jaksaa.
— Asuuko tuon pellon äyräällä ystäväsi?
— Ei minulla ole ystäviä. Hän se poltti minun taloni ja anasti tavarani, mutta ajattelisinko sitä nyt, kun hänen pellolleen voin johtaa lähteen veden!
Pitkän kierroksen jälkeen oli vako kynnetty lakeiden peltojen halki.Kotvasen kuluttua virkkoi taas mies:
— Tuon ison kunnaan takana on kylä ja siellä äveriästä väkeä, mutta heillä ei ole jokea, ei järveä. Kyntäkäämme vako sinnekin.
— Onko siellä sinulla ystäviä tai omaisia?
— Siellä asuvat lapseni, kaksi poikaani ja tyttäreni.
— Sinä rakastat heitä?
— Ovathan he minun lapsiani.
— Rakastavatko he sinua?
— Älä kysy, vieras, sitä, vaan kyntäkäämme vako sinne ja odottakaamme yötä, jotta he eivät minua näkisi.
Kauan he kulkivat, mies painaen auraa syvälle maahan, jotta vako virran juostavaksi tulisi, ja Jeesus taluttaen hepoa.
Vihdoin näkyi meren poukama, ja sitä kohden he riensivät. Kun he sen saavuttivat, vaipui mies uupuneena maahan.
— Kauaksi kotikummultani olen tullut, sanoi hän, kovin kauaksi, mutta uoma on kynnetty, ja katso, miten vesi tänne meitä seuraa. Se virtaa yhä runsaampana ja levittää uomaansa. Sanoinhan minä, että minun lähteeni oli pohjaton ja että sen vesi on loppumaton.
Ja virta kasvoi yhä leveämmäksi, ja hedelmöittävänä se kulki seutujen halki. Asukkaat sen varrella rakensivat veneitä ja kulkivat virran suuhun, jonne purret mereltä saapuivat. Siinä he tasaisella kentällä vaihtoivat tavaroita ja tekivät kauppaa turulla. Suojaksensa he joen suuhun rakensivat linnankin ja aivan joen äyräälle korkean kirkon.
Mies tätä katseli, ja hiljainen ylpeys hänen mielensä täytti. Mutta jokea myöten tulivat ne, jotka häntä olivat vainonneet. Ja kun he miehen näkivät, niin ottivat he hänet kiinni ja telkesivät tyrmään. Siellä he hänet tahtoivat nälkään tappaa.
Mutta eräänä yönä, tuntiessaan jo kuoleman tulon, näki mies äkkiä edessään tuon matkatoverinsa.
— Minä näen, että sinä olet kilvoituksesi kestänyt ja että sinä kaipaat lepoa, sanoi Jeesus.
— Katso, eivät he minulle ole tahtoneet pahaa tehdä, mutta he eivät ole tietäneet, mitä he tekivät, sanoi mies. Auta minua, sillä olen uupunut.
— Minä tahdon taluttaa sinut asuntooni. Siellä on monta asuinsijaa. Punaisesta hongasta ovat sen seinät, ja valkoiset on siellä lavitsat, ja iloisesti sen ikkunoista paistaa päivä.
— Minä en voi näin likaisena sinun asuntoosi tulla, sillä pitkät ajat olen tässä tyrmässä virua saanut, vastasi mies.
— Tule, ja minä tahdon sinut puhtaaksi pestä!
Ja he astuivat tyrmästä. Ja kun he kauniille nurmelle ennättivät, kosketti Jeesus kädellään maata, ja katso, kirkas lähde kumpusi heidän jalkojensa juuresta.
Kun Jeesus sen lähteen vedellä oli miehen puhtaaksi pessyt, sanoi mies:
— Miksis minut asuntoosi viet? Enhän minä ole kelvollinen sinne tulemaan. Minähän olen yksinkertainen talonpoika ja sinä olet kuninkaan poika.
Mutta Jeesus hymyili ja sanoi:
— Autuaat ovat yksinkertaiset, sillä heidän on minun valtakuntani!
Ja näin syntyi Aurajoki, Turun kaupunki ja se lähde, jota heKupittaaksi nimittävät.
Juhannus oli tullut! Juhannus, tuo ihmeellinen valon juhla, joka kaiken pakanallisen kauneuden yhdistää kristillisen kirkon synkkyyteen, tuo päivä, joka virrenveisuuseen liittää rakkauden laulun, joka on täynnä taikauskoa ja suvista hartautta, jolloin kirkkokin avaa ovensa luonnon vihannoivalle kauneudelle ja koristautuu kuten morsian.
Juhannusaattona mikä hyörinä taloissa ja kaduilla! Viimeiset puhdistuspuuhat ovat loppuneet, huoneet, pihamaat ovat kuin juhlapuvussa, ja köynnökset, rehevät lehtipuut, limot, ne kaunistavat portin ja oven pieliä, ne tuppautuvat huoneisiinkin, ja on kuin tahdottaisiin valolla täyttää kaikki sopukat, ikkunatkin, joita ei koko vuoteen ole avattu, ne nostetaan sijoiltaan pois, ja suvi tulee suurena laineena kaupunkiin ja valloittaa sen.
Aattopäivänä kaupungin nuoret koristivat tuomiokirkon ja suuret kuormat kauniita koivuja odottivat pääoven edessä tullakseen Herran huoneen koristukseksi. Porvarien tytöt ja pojat koristivat sen osan kirkkoa, jossa he istuivat, ylioppilaat taas sen, joka oli varattu akademian opettajille ja oppilaille. Ja kilpailu oli ankara. Koivut kilpailivat komeudessa ja köynnökset kauneudessa. Mutta voiton kaikesta vei se penkki, jossa pormestari Schaefer istui, sillä hänen renkinsä olivat kuljettaneet kirkkoon koivun niin korkean ja komean, että useampi mies tarvittiin sitä pystyttämään. Hautaholvien ovien luo kokoontui moni kaunis tyttöjen laatima kukkakiehkura, varsinkin sen eteen, jossa Kaarina Maununtytär ja Sigrid Tott lepäsivät. Ristikkoaitaus sen kuorin edessä oli aivan kukkien peitossa. Mutta levotonveriset nuorukaiset koristivat suuren sotasankarin, Torsten Stålhandsken hautakuorin kuusen oksilla, joista punaiset kävyt riippuivat verenhohtavina.
Ja metsän raitis tuoksu täytti viileän temppelin, nuorten liikkuminen ja puuhailu karkoitti sieltä pois peloittavan juhlallisuuden. Nyt oli tuomiokirkko se huone, jossa palveltiin ikinuorta ja aina rakastavaa Jumalaa, ja unohtuneet olivat hänen kostonsa salamat ja hänen ankarat sanansa. Hän oli nyt maailmojen hallitsija, joka kaikkia rakasti ja itse eli ihmisten rakkaudessa, jolle maallisen rakkauden ajatukset olivat rukouksen arvoiset. Hän ei ollut hävityksen ja kuoleman kalpea herra, vaan elämän, hedelmöitymisen voimakas ruhtinas. Ja kuten pakanallisen maailman jumalalle, niin toi kansa hänen huoneeseensa luonnon kauneimman vihannan, sen heloittavimmat kukat yhdessä sykkivän sydämensä kanssa. Ja kuin ristinkuolemakin olisi kadottanut ankaran vakavuutensa, niin hopeankirkkaina hohtivat alttarin molemmin puolin haapapuiden lehdet, ja lehdet, jotka aina siitä asti kuin Jeesuksen risti haapapuusta laadittiin ovat värisseet, vielä kirkossakin kimaltelivat hiljaa liikahdellessaan ilta-auringon valossa.
Aurajoen yli johtavan sillan kaidepuulla tuuheiden koivujen välissä istui Sundelius näppäillen luuttua ja laulellen rakkaudenlauluja käheällä äänellä.
— Kaikkea tuonkin möhömahan pitää tehdä, huusi hänelle eräs tyttö ohikulkiessaan, kun rakkaudesta laulaa!
— Tänään puhuu jokainen rakkaudesta, yksin pirukin, sillä tänään hän saapuu maailmaan ja kuiskii rakkautta pensaikoissa, vastasi Sundelius.
— Eikö hän aina ole täällä?
— Ei toki. Hän huomasi, että ihmiset hänettäkin tekevät maailman toisilleen helvetiksi, ja lähti nauraen pois. Mutta juhannusyönä hän on maalimassa, ja vanhat ämmät, noidat ja poppamiehet ratsastavat hänen luokseen pitoihin. Ja oivat pidot, tanssit ja juomingit hän pitää noille helluilleen. Sinne sinäkin, neitonen, vanhana vielä lennät, jollet juhannuksena saa poikaa itseesi sidotuksi: Koeta parastasi, koeta parastasi!
Nauraen juoksivat tytöt pois.
Kun kirkko oli koristettu, niin kävivät tytöt juhannustaikoja tekemään, sitomaan rukiin olkiin erivärisiä lankoja ja lakaisemaan teiden risteyksissä, saadakseen edeltäpäin tiedon tulevan vuoden tapahtumista. Mutta tärkeintä kaikesta oli käydä uhraamassa ropo Muhkurin lähteeseen, joka oli Ison-Heikkilän takana Pahaniemen kylässä. Sinne oli kyllä matkaa, mutta eihän se tuntunut, kun joukolla mentiin.
Illaksi oli kokoonnuttava Kupittaan lähteelle, sillä vanha, miesmuistin kestänyt tapa vaati, että lähteen luona niityllä oli tanssittava ja leikittävä. Siellä kävi laitumella kaupungin asukasten karja, siellä näki suuret joukot sikoja ja vuohia, ja moni viimeiseen vimmaan villitty pukki sai aikaan pakokauhun tyttölaumassa. Siellä Ringiuksen ja hämäläisen ylioppilaankin porsaat olivat. Kuumalla raudalla he olivat polttaneet nimikirjaimensa niiden selkään.
Lähteen vedellä sanottiin olevan parantavan voiman, ja pitaalitautiset istuivat sen lähistöllä kesät pitkät. Mutta vesi ei ainoastaan parantanut, se myös loihti, ja samasta astiasta juotu vesi juhannusyönä sitoi kahden nuoren mielet ainaiseksi toisiinsa.
Varakkaat porvarit, yliopiston opettajat, aatelisherrat, kaikki olivat saapuneet lähteen luo, ja lähetysten istuivat he nyt palvelijoiden ja renkien kanssa kesäyön ihmeellisessä valossa, joka ei ole päivää eikä yötä. Kaikki yhteiskuntarajat hävitti kesän pisimmän päivän lumous. Ja hävisivät riitaisuudet eri ylioppilasosakuntienkin välillä, eikä "Ruotsin koira", "hunsvotti" eivätkä muut samanlaatuiset sanat kaikuneet.
Kun Matthias Mathesius läksi asunnostaan Kupittaan lähteelle päin, niin hän tunsi oudon rauhan mielessään, ja hän erottautui muista ja asteli yksinään. Hän tunsi, hän oli niin varma siitä, että onni kulki häntä kohden, että jotain suurta oli tänä iltana tapahtuva. Hän ei uteliaana itseltään kysellyt, mitä se olisi, sillä tiesihän hän, että se saapuu, että se tulee häntä kohden, että hän ei sitä voi välttää, että täyttymässä oli jokin kohtalon säätämistä lahjoista.
Hän seisahtui hiukan loitolle tanssivasta seurasta ja odotti.
Mutta Henrik Schaeferin pihamaalla suuren tasalatvaisen ja kukkivan pihlajan alla seisoi kaksi nuorta tyttöä, toinen oli vaalea, pormestarin kaunis Barbara, toinen tumma, maaherran veljentytär Vendela.
— Minä olen varma siitä, että kukaan ei minua tunne tässä puvussa, sanoi Vendela.
— Siitä voit olla aivan varma,
— Eihän minua ole nähty kuin niin harvoin kaupungilla ja sunnuntaisin kirkossa. Ja kuka uskoisi, että minä se olen porvaristytön pukimissa. Minä tahdon nyt kerran pitää hauskaa, tanssia sen kanssa, joka valikoi minut toverikseen oman itseni tähden eikä nimeni tähden. Yksi ainoa ilta vapaa, mikä ilo! Mutta muista, Barbara, mitä olemme sopineet! Minä olen tullut Tukholmasta ja olen siellä ollut sinun toverisi.
Nauraen he juoksivat käsitysten katua pitkin ulos kaupungista jaKupittaan lähdettä kohden.
Gabriel riensi heitä vastaan. Ja kun hän hiukan kummastuneena katsoiBarbaran vieressä olevaan tyttöön, sanoi Barbara:
— Sinä et ole tänään käynyt meillä, Gabriel, etkä vielä tunneVendelaa. Hän tuli tänään Tukholmasta.
Gabriel vei Barbaran tanssiin, ja seisoessaan siinä yksin tunsi Vendela äkkiä kaiken rohkeutensa katoavan. Hänen teki mieli juosta pakoon, heittää kaikki huvitteluaikeensa sikseen.
Äkkiä hän tunsi käden tarttuvan käteensä. Tulija oli tullut takaapäin.
— Tule tanssimaan! sanoi pehmeä miesääni.
Vendela kääntyi, näki Matthias Mathesiuksen, punastui, hymyili ja seurasi häntä tanssiin.
— Kuka sinä olet? kysyi Matthias.
— Olen Vendela Schaefer.
— Minä en ole sinua ennen nähnyt.
— Minä tulin tänään Tukholmasta.
He liittyivät tanssileikkiin. Ja aina kun he leikin vuorojen tähden olivat eronneet ja taas yhtyivät, niin iloitsivat he toistensa käden kosketuksesta. Miksi, sitä eivät he itsekään tietäneet.
Leikki loppui. He seisoivat vieretysten, tietämättä, tuliko heidän erota vai ei.
— Minä tahtoisin mennä Barbaran luo, sanoi Vendela.
— Hän on tuolla niityn toisella puolen menossa lähteelle.
Ja yhdessä he astelivat heitä kohden. Mutta kun he saapuivat lähteelle, näkivät he toisten jo juoksevan jälleen niitylle suurta piiriä kohden, joka sinne oli muodostunut. Nauraen, huutaen juoksivat kaikki lähteellä olevat niitylle, ja niin jäivät Vendela ja Matthias kahden sinne.
He eivät tohtineet sanaakaan sanoa toisilleen.
Vendela otti lähteen reunalla olevan lipin, ammensi sillä vettä, joi siitä hiukan ja ojensi hymyillen sen Matthiakselle.
Kun Matthias oli juonut, sanoi hän:
— Tiedätkö, että nyt me emme koskaan voi toisiamme unohtaa?
Kuin säikähtyneenä juoksi Vendela niittyä kohden. Piirissä yhtyi hänBarbaraan ja sanoi:
— Kuka on tuo ylioppilas, tuo, joka tulee tänne päin?
— Jonka kanssa äsken tanssit? Hänkö?
— Niin.
— Hän on Matthias Mathesius.
— Minä juotin hänelle lähteen vettä, ja hän sanoi —
Barbara purskahti heleään nauruun jo ennenkuin Vendela oli lauseensa lopettanutkaan.
— Kuka käski, kuka käski tulemaan tänne? Se on rangaistus.
Piiri pyöri, ja äkkiä näki Vendela Matthiaksen sen keskellä. Tämä etsi jotakuta ja Vendelan nähdessään otti hänet parikseen.
Nyt oli jo Vendelan ensimmäinen arkuus kadonnut, ja hän uskalsi katsoa Matthiasta silmiin ja nauroi. Ja Matthias tarttui häneen ja nosti pelosta kirkuvan tytön korkealle ilmaan.
Lähestyä, loitota, etsiä, välttää, sitä oli heidän menettelynsä kauan sen jälkeen. Kuten kaksi perhosta kesäauringon helossa kukasta kukkaan pelmii ja ajaen toistaan lentää loitos, lähenee ja taas pujahtaa pakoon, sellaisia olivat nuo kaksi ihmisolentoa, jotka nyt tiesivät, että juhannus ei olisi ollut juhannus, juhla ei juhla, ellei toinen olisi ollut siellä. Eikä heidän sielussaan ollut mitään kysymyksiä, joilla elämä ihmisten ilon samentaa, ei muuta kuin onnen ihanaa täyttymistä hetki hetkeltä. Ja tunnit olivat kuin luja lanka, joka toisen heleän helmen pujottaa toisensa jälkeen kauniiksi ketjuksi. He elivät tuota auvokasta aikaa, jolloin jokainen pieninkin seikka on yhtä rakas kuin koko elämä ja yhtä rikas kuin iankaikkisuus.
Ja nuoruuden ilo se lainehti heidän ympärillään. Kuten pyörre, joka yhä laajenee, oli nurmella tanssiva pari; se tempasi toisen toisensa jälkeen vanhoistakin, jotka iloa ihaillen nurmikolla istuivat. Moni arvokas porvari nousi, tunsi omituisen eloisuuden jäsenissään, tarttui nauravan ja vastustelevan aviosiippansa käteen ja veti hänet tanssivien parveen. Ja notkuipa vanha vartalo vielä, ja kepeinä kohosivat jalat tanssiin. Ja kun lihava Lassi Porjarikin hämmästytti kaikkia jalkojensa kepeydellä, kun yliopiston professoritkin jo piirissä keikkuivat ja huulilta kaikui kepeä laulu ja jo unohtuneet laulunsanat äkkiä johtuivat mieleen, niin oli koko joukko humaltunut nuoruudesta, ja hämmästyneinä katselivat laitumella käyvät luontokappaleetkin ihmisten iloa, ja vasikat hetken töllisteltyään juoksivat häntä pystyssä pitkin niittyä, ja moni jo monesti poikinut lehmäkin hypähteli jonkin matkaa, pysähtyi sitten ihmettelemään omaa villiintymistään, haukkasi suuren tukon heinää ja sitä pureskellen katseli iloa ympärillään.
Nauraen, huutaen, remuten, läähättäen taukosi joukko tanssista. Nyt katosi juhlallinen jäykkyys, ja niitylle tuodun oluen ääressä pääsivät kielet vapaiksi jänteistään, ja puhe virtasi viljavana kaikkien huulilta. Ja nuoret tarttuivat lujemmin toistensa käsiin, ja kun vanhemmat unohtivat ujoutensa ja kun moni arvokas porvari ensin kutitteli vaimoaan ja sitten toisten nauraessa painoi hänen huulillensa kaikuvan suudelman, niin eihän kukaan kummastellut sitä, että nuoret miehet uskalsivat antaa käsiensä kietoutua tyttöjen vyötäisille ja että puiden siimekseen katosi moni pari.
Kuten turvaa etsien onnen tuloa vastaan pysyttelivät Matthias ja Vendela siinä, missä joukko oli taajin, mutta lopulta se harveni, ja silloin he tuntien sydänten yhteisen sopimuksen astelivat lehtoa kohden. Ja mitä he puhelivat, mitä sanoivat, mitä jokapäiväisiä asioita toisilleen kertoivatkin, niin oli äänessä heillä se sävy, joka jokaisen sanan tekee salaiseksi hyväilyksi, jokaisen katseen kiihkeäksi tunnustukseksi.
Näin kulkivat he yhä eteenpäin yksinäistä polkua pitkin, ja loittonivat niityltä kuuluvat äänet.
Silloin heidän sanansa harvenivat, ääni vaimeni heikoksi, ja astunta kävi hitaammaksi. He tiesivät, miten he molemmat kaipasivat toistensa syleilyä, mutta eivät uskaltaneet sitä ottaa. He olisivat tahtoneet paeta toistensa luota ja jäädä kuitenkin.
— Minä en ole tanssista kiittänyt maan tavan mukaan, sanoi vihdoinMatthias.
Ja hän kumartui Vendelan puoleen ja suuteli häntä.
Vendela tunsi äkkiä itsensä niin hervottomaksi, hän sulki silmänsä. Kun hän ne avasi, näki hän Matthiaksen kasvoilla kauniin juhlallisuuden, mutta hänen tummat silmänsä hymyilivät. Silloin katosi Vendelan mielestä kaikki arkuus. Hän hymyili ja sanoi:
— Tahdon minäkin kiittää tanssista!
Ja hän suuteli Matthiasta, ja sitten he nauroivat kumpikin ja suutelivat jälleen. Mutta kun Matthias lujasti painoi tytön poveaan vasten, niin katosi nauru, ja he suutelivat ensimmäisen rakkauden palavassa poltteessa toisiaan. Ja käki kukkui heidän lähellään, ja rastas raksutti lehdikossa.
Kun Vendela istui kivelle ja punastuen peitti kasvonsa ja Matthias kävi nurmikolle hänen jalkojensa juureen istumaan, sanoi tämä:
— Minä olen koko päivän aavistanut, että tämä tulisi, että minulla olisi tänään elämäni suuri sunnuntai.
Ja kun Vendela siveli hänen tukkaansa, jatkoi hän nauraen:
— Minä olen aina pilkannut toisia, jotka ovat rakastuneet. Minä en, näetkös, ole koskaan ennen tyttöä suudellut. Minä pidin sitä niin joutavana.
Mutta äkkiä hän tuli vakavaksi.
— Ehkä minä tahdoin säästää kaiken tunteen sinulle. Ehkä kohtalo oli sen niin määrännyt.
— Ethän minua koskaan unohda, sanoi Vendela,
— Kuinka minä voisin! Minä tiedän, että vaikka kaikki nyt katoaisi enkä sinua enää koskaan näkisi, niin tiedän, että aina juhannuksena, kun aurinko laskee mailleen, kun käki kukkuu kuten nyt, niin sykkii sydämeni muiston pauloissa. Mutta miksi puhuisin siitä, että tämä katoaisi, kun sinä olet tässä minun vieressäni? Sinä, sinä, rakas lapsi!
— Lapsiko vain?
— Minä en löydä mitään kauniimpaa sanaa kuin lapsi. Minä tahtoisin koota kaikki kauniit sanat yhteen kimpuksi ja heittää ne ylitsesi kuin kukkasateen.
— Ja kuitenkin olisivat ne sanat kauneimmat, jotka ovat jääneet sanomatta. Eikö niin? Joille ei löydy muotoakaan.
Mutta äkkiä valtasi Vendelan outo tuska. Hän kietoi kätensä pojan kaulaan ja alkoi itkeä.
— Mikä sinun on? kysyi Matthias.
— Minä en tiedä. Minä olen niin onnellinen, ja kuitenkin tuntuu niin raskaalta.
— Mikä sinun mieltäsi painaa?
— En osaa sitä selvittää. Uskotko, että kaikki on edeltäpäin määrätty, että tämä ja kaikki se, mikä voi tulla, on jo ennen säädetty? Uskotko sen?
— Uskon.
— Että me emme sitä voi välttää?
— Niin, emme milloinkaan.
— Ja uskotko, että jos me nyt kadottaisimme toisemme, me jälleen kohtaisimme?
— Siitä olen aivan varma. Kohtalo ei leikkien ole vienyt meitä yhteen. Älä itke! Anna minun suudella silmiäsi. Kas noin! Nyt sinä taas hymyilet.
— Meidän täytyy mennä toisten luo.
— Miksi?
— He kaipaavat meitä.
— Sitä he eivät joudu tekemään.
— Niinkö luulet?
— Siitä olen varma!
Nojaten päätään Matthiaksen olkaa vasten sanoi Vendela:
— Minä kuulen aivan selvästi, miten sydämesi lyö.
— Kuulen minäkin sinun sydämesi lyönnit. Ja minä tunnen ihosi ihanan tuoksun.
Ja mielettömänä Matthias suuteli tyttöä.
— Me olemme hulluja, sanoi Vendela korjaten päähinettään. Lähtekäämme pois!
— Etkö enää tahdo olla minun seurassani?
— Sinä hullu poika, tahdonhan minä, mutta mitä meille jää, jos jo ensimmäisenä iltana tuhlaamme kaiken hellyyden?
— Sinä olet joutavan järkevä. Rakkaus ei koskaan köyhdy, sillä on aina varaa antaa. Istu vielä hetkinen luonani ja anna minun puhella sinulle, sillä minun ajatukseni ovat aivan täynnä sinua.
— Ja mitä sinä aiot sanoa?
— Kaikki!
— Aivanko kaikki?
— Niin.
— Ja paljonko sitä on?
— Paljon, paljon!
— Sinä et puhukaan.
— Minulla ei ole mitään sanottavaa. Minä en osaa mitään sanoa. En muuta kuin sinä, sinä, sinä, sinä!
Ja sulkien tytön syliinsä sanoi Matthias:
— Vaikka meidän tänä yönä täytyisi kuolla, niin olisimmehan sittenkin rikkaita.
Etäältä kuului hurraa-huutoa.
— Mitä se on? kysyi Vendela.
— Kokko on sytytetty.
— Menkäämme sinne.
— Ei, jää tänne! Älä nyt lähde pois, sanoi Matthias.
Mutta Vendela irroittautui hellästi hänestä ja sanoi hiljaa:
— Meidän täytyy. Minä pelkään, että minä rakastan sinua liian paljon.
Matthias tunsi, miten onni rautakädellä kosketti hänen sydämeensä. Hän katsoi edessään seisovaan tyttöön ja tiesi, että elämän korkein onni, sen kaunein hetki nyt oli hänellä.
Hiljaa, arasti, melkein ujostellen hän veti tytön luokseen. Kun he suutelivat toisiaan, katsoivat he syvälle toistensa silmiin.
Hiljaa astuivat he kokkovalkeata kohden sanaakaan vaihtamatta. Mutta kun he metsän reunaan ennättivät, karkasi äkkiä tyttö pojan luota ja juoksi sinne, missä näki Barbaran.
Komea oli kokko, korkealle leimahtelivat iloiset liekit, kauaksi sinkoilivat kipinät, tuli hyppi kuivasta oksasta toiseen, nuoleksi kuin tunnustellen tummia tervatynnyreitä, puraisi niihin kiinni vihan vimmassa, ja pian hulmusi musta sauhu, ja kirkas valkea lensi kauniina kielekkeinä kohden taivaan lakea, jossa ilta aamuksi valmistui.
Valon ja tulen ihana juhla täytti maan. Päivä oli suurimman pituutensa ennättänyt ja alkoi taas lyhetä. Johannes Kastajan muistolle oli tämä päivä pyhitetty, hänen, joka uskoi suuren mestarin tulevan. Hänelle kuului tuo aika, jolloin valon odotus yhä kasvaa ja kiihoittuu, jolloin sydän yhä kiihkeämmin kaipaa sitä. Se väistyy tieltä pois, varastaa hetken joka päivältä, kunnes joulu tulee ja valon kaunis aika alkaa, jolloin pimeys väistyy askel askelelta ja jolloin kevät herää, suvi saapuu ja lopulta aurinko uupumatta viihtyy luonnon keskessä.
Juhannusyö on se hetki, jona kaikki pahat voimat taas alkavat toimensa. Niitä vastaan, niiden häätämiseksi tuli leimusi. Ja siellä, missä liekki leimusi, eivät ne uskaltaneet viipyä, vaan karkasivat sille kaukaiselle kunnaalle, jossa pimeyden ruhtinas omiansa pitoihin odotti. Valo ja pimeys aloittivat taistelunsa, ja niiden uhrit, arat ihmislapset, koettivat valon valtaa pidentää.
Vanhukset, jotka jo olivat kadottaneet uskon elämän valoisaan puoleen, ne näkivät ilmassa korkealla noitien kiitävän, mutta nuoret, jotka, valohon uskoivat, ne tunsivat, miten kokkovalkean leimutessa tuli heissä itsessään liekehti, nousi ja laski. Ja kuten valkea poltti se kaiken huonon pois, kaiken sen, mikä oli kuivaa ja kuihtunutta, ja jäljelle jäi vain polttavana elämän sula kulta. Se kuonasta vapaana leiskahteli sydämessä, se suonissa suvea sousi, se poltti nuorta mieltä ja ajoi naisen miestä lähemmäksi, jotta he yhtyisivät elämän pyhässä tulessa, rakkaudessa.
Matthias ja Vendela pysyivät toisistaan loitolla kokkovalkean ympärillä tanssivan nuorison keskuudessa. Mutta kun aika kului pitkälle, kun aurinko jo heloitti ja kokko enää vain suurena, hehkuvana roviona lepäsi kuten väsyneenä pilviätavoittavaan leikkiinsä, kun kaupungin vanhemmat asukkaat jo kulkivat kotiaan kohden ja nuoriso hajaantui parviksi, silloin he eivät enää voineet hillitä ikäväänsä, vaan lähestyivät toisiaan. Ja kun he rinnatusten istuivat nurmella, ei heillä ollut sanoja, joilla olisivat ikävätään ilmaisseet.
— Milloinka minä näen sinut taas? kysyi Matthias.
Vendela heräsi ajatuksistaan. Hän katsoi kukkiin, joita hänen kätensä nyhti ruohikosta.
— Minun täytyy saada kohdata sinut, jatkoi Matthias.
— Älä etsi minua, sanoi Vendela, anna minun tulla luoksesi. Minun täytyy puhella kanssasi kaikesta.
— Mutta milloin?
— Tule jumalanpalveluksen jälkeen Korpolaisvuorelle, vastapäätä linnaa, joen toiselle puolelle. Minä tulen sinne. Ja nyt meidän täytyy erota.
— Minä seuraan sinua.
— Ei, ei. Minä lähden Barbaran seurassa. Sinä et saa tulla minun matkassani.
— Miksi en?
— Kun tapaamme, niin selitän sinulle kaiken.
— Mutta aika on oleva minulle niin pitkä, ennenkuin näen sinut taas.
— Pitkä se on oleva minullekin.
— Sinä olet niin kalpea, sanoi Matthias.
— Näemmeköhän toisiamme?
— Minä rakastan sinua, sanoi Matthias.
— Minä olen niin iloinen siitä, että olen sinut nähnyt, sanoiVendela.
— Älä lähde vielä!
— Minun täytyy.
Ja Vendela läksi Barbaran seurassa astumaan kaupunkia kohden. Heidän kulkiessaan raastuvan ohitse näytti sen kello jo kolmea aamulla.
Ja päivä vaikeni. Sen keralla katosi öinen ilo, pakanallinen riemu, ja sijaan astui kirkollinen hartaus. Ihmiset, jotka vielä Kupittaan lähteellä olivat elämästä iloinneet, kulkivat nyt vakavina tuomiokirkkoa kohden. Mutta oli kuin kirkon vihannan koristuksen luoma suvilumous ei kokonaan olisi kadonnut, vaan kepeänä autereena pysytellyt sielun tyynellä ulapalla, sillä virsi kaikui entistä heleämpänä kirkon holvissa, se kierteli pylväitä, se hyväili alttaria ja se hiljaa jyskytti kuolleiden asunnoille. Ja sydämet sykkivät terveinä ja voimakkaina.
Mutta kun piispa saamansa aloitti, niin tiesivät taas kaikki, että elämä ei ollutkaan iloa, kuten he vielä yöllä olivat tunteneet, vaan se oli surun laakso, jossa kärsimys oli pyhintä kaikesta. He tiesivät, että pimeyden ruhtinas oli maailman herra, että kaikki ilo oli kiellettyä, koska sen takana piili sielun vihollisen paula. Ja kirkko, jonka holvi näytti vielä äsken kepeänä laskeutuvan ihmisten yli, painoikin nyt kivisenä taakkana, se sulki ihmiset elävinä suureen holviin, josta tietä ei ollut ulos. Ja he kaikki muistivat, että enemmän kuin elämä olikin kuolema, että jokaisen lattialiuskan alla lepäsi arkuissaan vainajia, jotka kerran olivat uneksineet elämän valo juhlasta. Ja kirkko ja sen tyly oppi tuli hallana, joka riipi pois yöllä auenneet kukat, teki elämänpuun alastomaksi ja heitti ihmiset vaikertavina ikuisen kärsimyksen ristin juureen.
Mutta aurinko hiipi kuorin ikkunasta sisään, ja sen kultainen säde osui seinällä riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan. Ja oli kuin kaunis hymy, ikuisen valkeuden kajastus olisi levinnyt ristiinnaulitun kasvoille. Hän hymyili elämälle kesken sen kärsimyksiäkin.
Levottomana kulki Matthias kirkon edustalla, ja ennenkuin saarna oli loppunut, hiipi hän kirkosta ja läksi rantaa myöten kulkemaan, sivuutti monet aitat ja nousi mäelle, joka joen suussa on vastapäätä linnaa.
Odotus, tuo ihmissydämen sulotuska, hänen mielessään eli. Vuoroin hän iloitsi, vuoroin hiipi outo pelko, kuoleman kauhun nuorempi sisar, häneen. Hän seisoi liikkumattomana, ja hänen katseensa olivat suunnatut linnaan.
Jumalanpalvelus loppui ja kirkon kellot kaikuivat suvisen aamun kirkkaudessa. Väkeä näkyi jo joen yli vievällä puusillalla.
Silloin erkani vene linnan luota. Veneessä oli tyttö, ja hän souti reippaasti päästäkseen joen yli.
Matthias tunsi hänet, tunsi päähineen ja tunsi kasvot, kun ne kääntyivät häneen päin. Hän juoksi rantaan. Venhe viilsi vettä, se tuli jo joen keskiuoman kohdalle.
Äkkiä se tärähti hirteen, joka puoliksi lahonneena pisti päänsä hiukan veden rajan yläpuolelle. Vene heilahti, soutaja pudotti airot, hän nousi puoliksi, samassa keikahti vene, ja tyttö putosi veteen. Hänen päänsä näkyi veden pinnalla, kun hän koetti tarttua veneeseen; hän ei ylettänyt siihen, vaipui veden alle, nousi taas veden pinnalle, vaipui jälleen, eikä häntää enää näkynyt.
Matthias oli kuin kivettyneenä katsellut tätä näkyä. Äkkiä hän kuin heräsi, riisui nopeasti yltään, ja voimakkaina halkoivat käsivarret vettä. Hän oli jo hirren kohdalla, silloin hän sukelsi, mutta yksinään palasi hän veden pinnalle taas, sukelsi uudelleen, eikä vieläkään tavannut etsimäänsä. Kun hän läähättäen kohosi veden pinnalle, niin kiljahdus kuului hänen huuliltaan. Hän oli kuin peto, jolta saalis on ryöstetty ja joka nyt vimmaisena sitä etsii.
Mutta sillalta ja joen linnanpuoleiselta äyräältä oli nähty veneen kaatuminen. Pian saapui useita veneitä, ja ranta oli mustanaan kansaa.
Vielä kerran sukelsi Matthias. Kauan viipyi hän veden alla, ja jo luultiin hänenkin sinne kadonneen. Mutta viimein hän kohosi, ja hukkunut tyttö oli hänen sylissään. Kun hän veneeseen oli nostettu, ei hän tyttöä päästänyt käsistään, vaan sulkien kuolleen lujasti syliinsä hän jähmettyneenä katseli poveaan vasten lepääviä kasvoja. Autuas hymy asusti niillä, kuten korkeimman kirkkaus. Onnekas hymy oli huulilla, ja tytön ohimolta, joka lepäsi pojan sydäntä vasten, tihkui muutama punainen verihelmi haavasta, jonka hän kaatuessaan oli saanut, ja punasi pojan alastoman rinnan.
Vene souti linnan luo. Poika astui rakas taakka sylissään maihin. Kun maaherra kalpeana riensi hänen luokseen, silloin yhdellä iskulla tiesi Matthias kaiken, tiesi kuka hänen armaansa oli. Ja tällä hetkellä ei mikään häntä kummastuttanut.
Syliinsä aikoi maaherra ottaa kuolleen veljensätyttären, kun hento käsi laskeutui hänen käsivarrelleen estääkseen häntä. Hän näki Barbaran vieressään kalpeana seisovan. Silloin maaherra ymmärsi tytön katseen eikä kajonnut kuolleeseen, vaan hiljaa astui hän linnan portista sisään, ja armastaan kantaen seurasi Matthias.
Yhä raskaammaksi tuli pojan käsivarsille kantamus, mutta hän kokosi voimansa. Ja kun he portaita astuivat maaherran huoneeseen ja hän kuolleen laski permannolle, niin lyyhistyi hän sen viereen. Silloin tuska tulvehti esiin, hän huudahti kuin sydämeen isketty, kohotti hiukan kuollutta ja suuteli häntä.
Kuka hänelle pukimen toi, ja miksi hän pukeutui, ei Matthias täydelleen tajunnut. Autio oli hänen mielensä.
Mutta maaherra lähestyi häntä, kun hän tuijottaen katsoi kuolleeseen, erkani Barbarasta, joka oli kaiken kertonut, ja sanoi:
— Oma, rakas veljeni!
Ja sulkien hänet syliinsä hän sanoi:
— Veli olet nyt minulle, sillä meillähän on sama suru.
Linnankirkossa, avoimessa arkussa lepäsi Vendela von der Linden ruumis. Valkoinen oli puku ja valkoiset kukat hänen tummaa tukkaansa koristivat. Vieno puna pysytteli vielä poskilla, ja hän näytti nukkuvan.
Polvillaan arkun vieressä, toinen käsi kuin syleillen ulottuen arkun yli, oli Matthias Mathesius. Kahden he olivat, vainaja ja hänen nuoruutensa ylkä, kahden viimeisen kerran. Ikkunasta pujottelivat päivän arat säteet kirkkoon, ja kaukaa kuului tuomiokirkon kellojen kuolinsoitto.
Kahden he olivat. Ja hiljaa puheli Matthias armaalleen:
— Minun armaani, minun ainoiseni! Miksi et ottanut minua sinne, minne läksit! Leveä on tuonen kynnys kahden käydä sen ylitse! Rakkaani, morsioni, anna minun sopertaen sanoa ne sanat, joita en eilen löytänyt, kun sydän oli onnesta nuori, mutta jotka nyt löydän, kun sydän on surusta vanhaksi tullut. Minua kohden sinä kuljit, kun tuoni tempasi sinut pois, ja antamatta jäi sinun viimeinen suudelmasi. Minä näen sen huulillasi ja minä tahdon sen ottaa. Lyhyeksi mittasi sallimus onnemme langan, niin perin lyhyeksi, mutta se punoi siihen kauneimmat kukkasensa ja kirkkaimmat värinsä. Ja nyt kun sinä läksit pois, läksit sylistäni, josta sinut päästin ja johon palata tahdoit, nyt minä tiedän, kuinka sanomattoman rakas sinä olit minulle, niin rakas, että olen kade kuolemalle, joka sinut sai omakseen. Katsohan, minun sieluni oli kuin umppu, joka ei osannut aueta, kunnes sinä tulit ja suudelmallasi päästit sen lehdet auki ja minä vavisten näin, miten rikas olin ja miten paljon minulla oli toiselle annettavaa. Sinä tulit ja niin rikkaaksi teit elämäni, että kärsin, kun en sinulle siitä saa jakaa. Minä tahtoisin seurata sinua, mutta minä en henno erota kaikesta siitä, mihin lyhyt onnemme on sidottu. Jokainen katu, jokainen puu, Kupittaan lähde ja lehto sen vierellä ovat niin täynnä kanssasi tuntemaani onnea, että minä en vielä tohdi astua kuoleman kynnyksen yli peläten ne menettäväni. Minä kuljin äsken siellä, missä kanssani käyskentelit. Minä menin sinne ja luulin suruni suurentuvan, mutta sydämeni iloitsikin. Ja minä tunsin, että vaikka lähditkin pois, niin sielusi jäi tänne. Minä poimin nämä kukat sieltä, missä ensikertaa minua suutelit. Ja käki kukkui taas, ja rastaan laulu soi lehdosta. Ja minä toin nämä kukat sinulle, jotta ne mukanasi veisit haudan toiselle puolelle, sillä minä tiedän, että paratiisinkin yrttitarhassa kaipaisit kukkia sieltä, missä onnellinen olit, ja että sinun ilman niitä olisi ikävä. Minä tiedän, että sinä minua odotat siellä, ja siksi minä vielä jaksan elää. Eikä odotus ole käypä minulle pitkäksi, koska onnemme muisto minulla pysyy. Minun täytyy nyt sinulle kaikesta puhua, sillä enhän sitä voi kenellekään toiselle tehdä. Kun en enää sinua näe, niin kenelle puhuisin. Jos minun elämäni matkalla päiväni joskus on raskas ja yöni on surua täysi, niin astele silloin taivaan portin ulkopuolelle, tule yön aikaan, kokoa helmasi täyteen taivaan tähtikukkia ja sirota ne tiellesi. Silloin olen katsova kohden korkeutta ja etsiessäni Jumalaa olen löytävä sinut sieltä, missä tähdet ovat kirkkaimmat ja niiden väike lempein. Ja silloin on rauha palaava sieluuni, minä tiedän sen. Minä ikävöitsen sinne, minne läksit; näytä minulle elämässä tie, jotta en hairahtuisi enkä luotasi eksyisi loitos. Rakkaani, muista minua kirkkaudessa, kuten minäkin täällä alati sinua ajattelen. Minä en vielä ole osannut itkeä; opeta se minulle, sillä kyynelet polttavat sydäntäni!
Ja hän kumartui ruumiin puoleen ja kätki päänsä hänen povelleen. Ja kirvoittavina kohosivat kyynelet hänen silmiinsä.
Kun hän päänsä kohotti, seisoi Stodius hänen vierellään, ja hänen silmissään oli kostea kiilto.
— Älä häpeä kyyneliäsi, sanoi hän, sillä kuten taivaan kaste on kedon kukkasille, ovat kyynelet ihmisen sielulle. Ne kirvoittavat tuskan ja surun tekevät siunaukseksi. Kohtalo on sinut armoittanut, kun se antoi sinulle suuren surun. Kaikista taikalupauksistaan pitää elämä vain yhden, kuoleman. Sinulle se antoi enemmän kuin muille, se antoi onnen täydellisenä ja surun täydellisenä eikä ole tarjonnutkaan sinulle muruja.
— Niin, minä tunnen sen, sanoi Matthias. Vielä tänään minä kapinoin kohtaloa vastaan, mutta nyt minä olen nähnyt, että se on minua rakastanut, vaikka en sen aivoitusta heti ymmärtänyt. Viimeiset epäilykseni ovat kadonneet, minä uskon elämään nyt täydellisesti. Ehkä meidän täytyy suuri suru saada, jotta osaisimme olla iloisia.
— Itämailla, sanoi professori, puhkaistaan satakieliltä silmät, jotta ne laulaisivat kirkkaammin. Kun kohtalo tahtoo tehdä ihmisestä suurta, antaa se hänelle suuren surun. Ja kellä suru on, hänen hymynsä on lämpöisempi ja hänen katseensa kirkkaampi.
— Siunattu olkoon elämä! sanoi Matthias. Siunattu silloin, kun se sielumme onnella täyttää, ja tuhansin kerroin siunatumpi silloin, kun se meiltä onnen riistää.
Pitkäisen tulena, joka taivaat halki vetää ja iankaikkisuuden portit hetkiseksi raottaa, joka Herran äänenä ilman rajan täyttää ja ihmislapselle hänen pienuutensa julki tuo, joka leimahtaen iskee alas ja tuhoo kaiken tiellään, sellaisena näkivät kaikki Turun kaupungin nuoret tapauksen, joka kaksi rakastavaista riisti toisistaan.
Mutta kuten lavea luomakunta ukkosilman jälkeen voimakkaasti hengittää, maa sykkii hedelmöitymistään jouduttaen, niin kaikki tunsivat jotain suurta sielussaan välähtelevän. Ja nauru, tuo elämän kaunein lahja, se helähteli entistä kirkkaammin. Ja jokainen uskalsi taas iloita, uskalsi tunteensa päästää vapaaksi, uskalsi unelmoida, uskalsi etsiä onneaan, uskalsi tarttua siihen, uskalsi rakastaa ja uskalsi elää sitä lyhyen lyhyttä hetkeä, jota ihmiselämäksi sanotaan, ehjästi ja kokonaisesti.
Barbaran ja Gabrielin tunne tyyntyi, varmistui, ja pienet riitaisuudet heidän välillään sammuivat. He iloitsivat toisistaan, ja jokainen uusi päivä toi uutta rikkautta, uutta onnea.
Matthias Mathesius asusti linnassa. Harvoin hän ketään puhutteli, mutta entistään rauhallisemmalta hän näytti. Ennen mätäkuun alkua, jolloin yliopisto suljettiin kuukaudeksi, suoritti hän papin tutkinnon ja läksi Naantaliin, jossa Stodius antoi hänen sijaisenaan saarnata. Ja pian kulki kertomus Turkuun nuoren papin voimakkaista saarnoista, mutta Stodius, joka, enemmän kuin voimaa, etsi rakkautta elämästä, hän sai tiedon niistä teoista, niistä lohduttavista sanoista, joilla Matthias oli osannut nostaa matkalla uupuneen ihmislapsen jälleen pystyyn ja taluttaa taivalta eteenpäin.
* * * * *
Pohjalaisten ahkera kapakoissakäynti väheni, mutta ei halun, vaan varojen puutteessa. Velkaa oli karttunut asuinpaikkaan ja kapakkaan, ja jotenkinhan ne oli suoritettava, sillä muuten krouvari voi ilmiantaa syylliset konsistoriumille, joka silloin voi pidättää ylioppilaat kaupungissa päästämättä heitä käymään kotipitäjissään, joista aina voi runsaasti koota avustusta ruokavarojen ja rahojenkin muodossa.
Niin he nyt istuskelivat yhdessä Lauri Matilaisen tuvassa miettien pääsyä tästä pälkähästä.
— Kummallista on, sanoi Ringius, tässä matoisessa maailmassa se, että jos rehellisesti aikoo eteenpäin päästä, aina tuon tuostakin tulee varkautta ajatelleeksi.
— Jos isä meillä olisi kauppias tai joku muu vääryydentekijä, sanoi Josephus Mathesius, niin eihän muuta kuin menisi vanhan Petter Thorwöstin luo, tuon raharuhtinaan, ja nostaisi maailman kilisevää hyvyyttä isänsä laskuun. Mutta kun meidän isällämme on useampia lapsia kuin talareita, niin istu ja ime sormiasi.
— Minä olen aina sitä ihmetellyt, sanoi Sundelius, kuinka ne rahat lisääntyvät heti, kun ne pannaan keskenään liikkeeseen. Lisääntyväthän ne ihmisetkin, mutta siitä ei ole suinkaan iloa, kuten rahoista on.
Kun he olivat tuumiskelleet kaikki rehelliset ja luvalliset keinot ja kaikki ne havainneet aivan mahdottomiksi, laskivat he kirjansa yhteen ja huomasivat niidenkin lukumäärän kauppatavarana ylen pieniksi.
— Voisihan kuitenkin koettaa. Pantataan viisaus, sanoi JohannesMathesius.
— Luuletko sinä, vastasi Ringius, että krouvari enää kirjoista huolii? Hänellä on jo ennestään niin suuri varasto, että ei professorillakaan vertaista. Sitäpaitsi, kun paksuimmat jo hänelle on viety, niin ei hän ohukaisempia otakaan.
— Minä sain kaksi talaria velastani vähennetyksi, sanoi PetrusPictorius.
— Millä konstilla? kysyivät toiset.
— Puhumalla.
— Älä hölötä, vastasi Sundelius, minä olen puhunut Merthenille kerran kaksi tuntia yhteen painoon, eikä se auttanut.
— Niin, mutta minä opetin häntä, vastasi Pictorius.
— Mitä sinä hänelle opetit; väärää yhteenlaskuako? kysyi Sundelius.
— Sen hän osaa opettamattakin, selitti Pictorius. Viisautta minä hänelle opetin. Katsokaahan, Merthen tahtoisi olla ylhäinen ja mielisi itselleen sukupuun ja sukutaulun, kuten aatelisillakin on. Hän ilmaisi sen minulle kerran, kun muuan ruotsalainen oli nimittänyt häntä "itsestään siinneeksi sikiöksi". Minä lohdutin häntä hänen murheessansa ja lupasin tehdä hänelle taulun, joka näyttää hänen syntymänsä juuret aina hamaan Aatamiin asti. Te tiedätte, kuten historia opettaa, että Noakin poika Magog se tuli tänne pohjoiseen ja perusti suuren valtakunnan, joka sisällään piti Ruotsinmaan ja Suomen ja vallitsi koko Itämeren. Raamatusta sain kaikki esi-isät Magogiin asti, ja pianhan siitä sitten laitteli yhtä ja toista, pani naisia väliin, kun ei miehistä tietänyt, ja niin pääsin vihdoin Mertheneihin. Olisittepa ukon silmät nähneet, kun hän tuon pitkän luettelon sai! Ilonkyynelet tihkuivat niistä ja valuivat pitkin nenää. Herranen aika, Aatamin poikia siis minäkin olen! huusi hän. Hän sanoi tästä ilosta aikovansa lahjoittaa tuomiokirkolle positiivin eli urut, koska Aatami sellaisilla kuului ylistäneen Herraa paratiisin yrttitarhassa. Minulta hän helpotti kaksi talaria velastani, ei enempää. Lupasin laittaa niin, että hänellä olisi kuninkaallista verta, jos hän antaisi koko ryyppylaskuni anteeksi, mutta hän sanoi, että Aatami on enemmän kuin kaikki kuninkaat yhteensä.
— Tuo temppu luonnistui kerran, mutta ei kahdesti, sanoi Ringius. Ei tässä muu auttane nyt kuin se, että yksi meistä myydään.
— Kukahan sinutkin ruipelon ostaisi, sanoi Sundelius.
— Jollei minua, niin sinut, mäskitynnyri, vastasi Ringius. Minä olen niin tuumaillut, että yksi meistä nai jonkun rikkaan ämmän ja maksaa toveriensa velat.
— Tuuma on oivallinen, sanoi Sundelius. Mutta mistä saamme sellaisen ämmän? Se on toinen kysymys.
— Otamme Lauri Palikan lesken, vastasi Ringius. Sillä on talo Aningaisten puolella Dirikkalankadun varrella. Hän on varmasti äveriäs ja varmasti leski, sillä hänen miehensä kuoli humalaan kuusi vuotta sitten.
— Etkö nyt olisi voinut parempaa hakea! huusi Pictorius. Sehän ämmä on niin ruma, että se tuskin helvettiinkään kelpaa, ja sitten se ontuu ja on tukkikuuro.
— Ja juo, lisäsi Ringius. Kyllä minä tiedän, ettei siinä enää paljoa naisesta ole jäljellä, mutta kyllä sen ainakin pappi vielä sellaiseksi tuntee. Sen ainakin mies saa omakseen, sen minä tiedän, sillä hän on jo ollut siksi kauan leskenä, että sen on jo miestä ikävä.
— Kun sinä noin olet asian järjestänyt, sanoi Sundelius, niin kuka tässä on oleva tuon hahmon ylkä?
— Sen määrätköön arpa, sanoi Ringius, jotta ei miesten välillä riitaa synny kaunottaresta.
— Samapa se, sanoi Sundelius. Ennen sitä on naimisissa vaikka pirun muorin kanssa kuin ainaisessa rahapulassa. Heitetään arpaa sitten. Suomen kansa on rohkea kansa!
Ja niin sitä arpaa heitettiin, ja arpa lankesi Pictoriukseen.
— Minäkö se sitten tässä se teuras olen? sanoi hän. Samapa se. Ei tämä mies pelkää. Ja kerranhan se ämmäkin kuolee ja mies on taas vapaa ja leski. Ja kun ne leskimiehet ovat sitä parasta naimatavaraa, niin taitaapa tässä onnen pyörä heilahtaa minulle vielä hyvinkin päin. Mutta kiirettä on pidettävä, sillä lukukausi on kohta lopulla, ja ämmältä on rahoja kiristettävä.
— Minä tunnen ämmän, sanoi Ringius, sillä olen hänen rihkamakaupassaan toisinaan käynyt, ja hyvä tuttu olenkin, koska kerran nappasin parisen kanaakin hänen pihamaaltaan. Minä menen valmistamaan ämmää. Tänään on lauantai, ja hän kauppansa sulkee iltahämärässä. Minä menen hänen puheilleen ja huomisaamuna vien sinut sinne.
— Onhan tässä vielä siis armonaikaa annettu, sanoi Pictorius. Joisin nyt itseni niin humalaan, että tankona olisi mies, jos olisi millä joisi. Katkera se kalkki on, jos se selvin päin on tyhjennettävä.
— Juo sitten aamulla yhdessä kultasi kanssa, sanoi Ringius, silloin näet kultasi koreana ja osaat rakkaudesta haastella.
— Eihän minun toki sitä täydy tehdä, sanoi Pictorius; se olisi voiteen haaskausta.
— Luuletko sinä muuten rahoja saavasi? vastasi Ringius. Jota vanhempi ja jota julmempi muodoltaan, sitä vimmatumpi on nainen koreille sanoille. Ja kullallensahan se sammakkokin ojassa kurnuttaa. Kyllä sinä osaat, kun ensin alkuun pääset. Alku se rakkaudessakin pahin on, se loppu menee sitten hirveätä himphamppua. Minulla oli keväällä sellainen pieni rakkaudenpöyristys, minullakin. Minä laittelin siiloin runojakin. Minä korjailen hiukan yhtä ja luen sen sinun puolestasi ämmälle. Se tasoittaa aina tietä. Ja koska tässä meidän yhteiset etumme kysymykseen tulevat, niin täytyyhän jokaisen meistä voimiensa mukaan ponnistaa.
Ringius etsi paperia ja kynää, kirjoitti runon ja toverien onnentoivotukset eväinä meni Palikan lesken asunnolle.
Kun hän oven avasi peräkamariin, niin istui Palikan leskimuori, Kristiina, pöydän ääressä suuren oluttuopin takana, jonka hän vieraan astuessa sisään kätki penkille viereensä.
— Onko se kuka? kysyi Kristiina.
— Magnus Ringius minä olen, huusi Ringius.
— Puotiinko olisi asiaa? Se on jo kiinni. Tulkaa maanantaina.
— Ei minulla kaupanteko ole kysymyksessä, vaan paljon tärkeämmät asiat.
— Tulkaa toiste, en minä nyt jaksa. Minä olen hiukan kipeä. Olin juuri troppia ottamassa.
Ja Kristiina nosti oluttuopin pöydälle ja otti aika kulauksen.
— Sitten on tykönne tulemiseni paras lääke kaikille kivuille, sanoiRingius.
— Mitä troppia te sitten tuotte?
— Rakkautta.
— Mitä se oli?
— Rakkautta. Sulaa rakkautta.
— Tekö olette kipeitä, vai mitä tämä puhe sisällänsä pitää?
— Minä tulen kosiomiehenä teidän luoksenne.
— Istukaa sitten alas molemmat.
— Mitkä molemmat?
— No, te siinä rinnatusten.
— Minä se täällä yksin olen.
— Vai niin, vai yksin. Kas, minä olen niin kipeä, että näkö on hiukan himmeä. Minä näin niinkuin kaksi siinä vieretysten. Nyt huomaan, että yksin sinä oletkin. Sinä puhuit jotain kosimisesta. Onko se täyttä totta? Minä en kärsi leikkiä, sillä rakkaus on pyhä asia.
— Aivan totta se on.
— Puhutko sinä omasta puolestasi?
— En.
— Kenenkä sitten?
— Erään nuoren herran puolesta.
— Herran? Onko se oikea herra vai onko se vain kisälli? sanoi Kristiina, jonka päästä humalan höyry alkoi haihtua ajatuksen kovan pinnistyksen edessä.
— Herra se on, ylioppilas, ja papin poika, huusi Ringius.
— Sekö se minut tahtoo naida?
— Niin.
— Rahani hän tahtoo, se on vissiä, eikä minua.
— Kyllä hän teitä ajattelee, sen tiedän.
— Mistä sen tiedät?
— Koska hän jo runojakin kirjoittaa teistä.
— Onko sinulla niitä? Minä en usko, ennenkuin kuulen ja näen.
— On minulla yksi. Se on se viimeinen, jonka hän teistä värkkäsi. Hän oli kovin murheellinen, ja senvuoksi minä päätin armahtaa häntä ja tulin tänne.
— Anna se runo tänne.
Kristiina sai paperin.
— Se on kovasti lyhyt, sanoi hän.
— Mutta sitä kauniimpi.
Lue se minulle, sillä minä olen niin kipeä, etten näe oikein hyvästi.
Ja Ringius luki:
Uus Hanna Herraa pelkäväinen,Uus Abigail uscollinen,Uus Judith viisas, säästäväinen,Uus Sara nöyrä, cunnollinen,Uus Tahea tuo varovain,Ne niinet saa hän candaa,Cuin siveä hän ombi ain,Ja raccautt' muill' andaa.
— Kyllä se kaunis mahtaa olla, koska en minä siitä paljon ymmärrä, sanoi Kristiina. Annahan, kun katselen sitä. Se on kauniisti kirjoitettukin. Onko hän itse kaunis?
— Kuin Herran enkeli.
— Ja nuori?
— Kahdeksantoista.
— Ja siveä? Onko hän siveä? Minä en kärsi juoppoja.
— Hän on niin siveä, ettei hän synnistä tiedä muuta kuin mitä synnintunnustus sanoo.
— Ei se sellainen sitten ikimaailmassa minusta huoli!
— Juuri teitä hän ajattelee.
— Onko hän sitten vähäjärkinen?
— Kyllä hän muulloin on viisain kaikista, mutta nyt on rakkaus tehnyt hänet hiukan höperöksi.
— Ja sellainen ajattelee minua! Kuinka se on mahdollista? Että tämäkin ilon päivä vielä minulle valmistettiin. Onko hän suuri, iso? Pitkä ja komea minä tarkoitin?
— Hän ei ole pitkä.
— Puolipitkäkö?
— Ei juuri sitäkään.
— Ei suinkaan hän ole aivan lyhkäinen?
— Lyhyt hän on, mutta niin kaunis! Ja oikeastaan ne lyhykäiset ovatkin niitä kauniimpia.
— Niin kyllä, mutta kun se minun miesvainajani oli niin pitkä ja paksu. Minä olisin niin tottumaton katselemaan sellaista pientä.
— Kyllä siihen tottuu ajan mittaan.
— Kai, kai, kun koettaa. Mutta minä en ymmärrä, mitä se minusta on löytänyt.