— Se poika ei katso ulkokuoreen.
— Se kai se on.
— Katsokaahan, selitti Ringius, hän on aina sanonut: Viisas vaimo on parempi kuin kaunis vaimo. Kauneus katoo, mutta viisaus kasvaa.
— Ihan kuin minun suustani! huudahti Kristiina.
— Hänen rakkautensa perustuu viisauden kivijalkaan, ja silloin se pystyssä pysyy eikä kaatua romahda.
— Milloinka minä saan hänet nähdä? Kovasti mieleni nyt ikävöitsee häntä, sillä uskon nyt sananne todeksi. Milloinka tuo ylkä tulee?
— Huomenna, vastasi Ringius.
— Mutta ei ennen kuin aamukirkon jälkeen. Täytyyhän minun ensin käydä kirkossa.
— Me tulemme sitten tänne.
— Sano hänelle kuitenkin, sanoi Kristiina, että sisältäpäin minä olen koreampi kuin päältäpäin.
— Kyllä sanon.
— Voi voi, ettei se miesvainajani elänyt tätä ilon päivää nähdäkseen!
Ringius ei saanut päässään selville sitä, miten Kristiina miehensä eläessä olisi saanut tämän asian järjestetyksi.
Kun Ringius ja Pictorius seuraavana päivänä aamukirkon jälkeen kulkivat Dirikkalankatua pitkin Palikan taloon, sanoi Pictorius:
— Tuntuupa kummalliselta ruumiissani, sillä yöllä näin unen, jonka tahdon sinulle kertoa. Minä kuljin ihanalla nurmella ja poimiskelin kukkasia. Eihän ihminen sille mitään mahda, että hän unissaan tyttömäisiä tekoja tekee! Sitten näin samalla niityllä ihanan tyttölapsen. Sekin poimi kukkasia. Miten kaikki kävi, en tiedä, mutta sylitysten olimme. Siinä sitten pussailtiin ja pidettiin kaikenlaista rakkauden peliä, kuten arvelen sellaisissa tapauksissa tehtävän, sillä enhän itse vielä ole sormeni päällä naiseen kajonnut. Mutta opettaahan se luonto unessa kaiken. Juuri kun meillä oli ilo ylimmillään, tempasi minut vanha ämmänrutale viereensä. Ja nyt sen, mikä tuon tytön kanssa oli paratiisin esimakua, saman tuo ämmä teki pirulliseksi piinaksi. Minä pääsin toki viimein karkuun ja mennä livistin kuin vatsanalus olisi ollut täynnä jalkoja. Mutta ämmä kirmasi perästä. Ja niin sitä mentiin sellaista kyytiä kuin unessa yksinään mennä saattaa. Tuli kuilu eteeni, minä sinne ja ämmä jäljestä. Minä putosin ja siihen heräsin. Nyt minä aavistan, millaiseksi oloni kääntyvä on, kun perille päästään.
— Sittenhän et hämmästy, lohdutti Ringius.
Kun Ringius avasi kamarin oven ja Pictorius jo kaukaa näki lesken juhlatamineissaan, niin hän huudahti:
— Se ämmä on jeevelimmän näköinen kuin muistinkaan. Minä menen pois!
— Muista, että arpa määrää! sanoi Ringius tiukasti. Sinä et saa jättää tovereitasi pulaan!
Ja hän lykkäsi Pictoriuksen huoneeseen ja sulki oven visusti jälkeensä. Sitten sanoi hän juhlallisesti korkealla äänellä:
— Ylkä, katso morsiantasi!
Kristiina hymyili ja sanoi:
— Ei herra pelkää! Tulkaa lähemmäksi!
Hän tulla ontui Pictoriuksen luo ja veti hänet penkille viereensä istumaan.
— Istutaan tänne ja ollaan hyvät ystävät!
Hän viittasi Ringiukselle ja sanoi:
— Sinä saat mennä! Kyllä me täällä kahdenkeskenkin asiamme hoidamme.
Pictorius rukoili Ringiusta jäämään eikä häntä vaaran hetkenä ylenantamaan, mutta akka tiuskaisi lopulta, ja Ringius katosi.
Iltapäivään asti saivat toverit odotella Pictoriusta. Lopulta hän tuli.
— No! sanoivat kaikki yhtaikaa.
— Kyllä se oli täysi taksvärkki, sen minä sanon! vakuutti Pictorius.
— Oliko sinulla hauskaa? kysyivät toverit.
— Kuka tässä hauskuudesta puhuu, hyvä kun hengissä pääsin. Mutta sen minä sanon, että pitkälle se veljellinen rakkaus minussa on mennyt, ja Orestes ja Pylades ovat räkänokkia minun rinnallani.
— Kerro, miten kaikki kävi sen jälkeen kuin sinut olin jättänyt, sanoi Ringius.
— Sen kerron, ja kuulemanne pitää kerrassaan ihmeellisiä asioita. Oli se leikkiä! Minä en tiedä, missä se ämmä rakkauden koulua on käynyt, mutta jos mies ja nainen aina ovat sellaisia kahdenkesken, niin sanon, että rakkaus on paljasta roskaa. Ensin se minua hyväili ja käytteli kaikenlaisia koreita sanoja alkaen paratiisin olennoista ja lopettaen elukkoihin. En minäkään vaiti ollut, vaan kiroilin, sillä onhan akka kuuro ja erehtyi sanoistani. Ja kyllä niitä sanoja minullakin riitti. En tietänyt itseäni niin taitavaksi kiroilemaan, mutta tottahan sanotaan, että vaaran hetkenä ihmisen kauniit ominaisuudet tulevat julki. Kun me sitten olimme näin kuherrelleet, niin toi ämmä minulle ruokaa niin runsaasti, että en ole eläissäni sellaista määrää nähnyt. Siinä oli lihaa, oli silavaa, kalaa, piiraisia, oli leipää monenmoista. Ja juomaa se toi ja hyvää toikin, juotti minulle ja joi itsekin niin, että hulahti tuoppi tyhjäksi. Kun olin ravittu, niin alkoi taas uusi hellyys ja huokailu hänen puoleltaan, ja minä kiroilin. Minä olen aina kuullut tuosta viidenkymmenen villityksestä, mutta niin kamalaksi en sitä osannut edes unissani nähdä. Mutta minä kestin, ajatelkaa, pojat, minä kestin! Mikä urhoollisuus, sanon minä. Kun äköötti, niin ajattelin teitä ja rahoja, ja silloin jaksoin taas ottaa vastaan ämmän hyväilyt. Ajattelin minä sentään monesti, että mikähän ne naiset niin hyväilynsairaiksi tekee. Sitten akka rupesi kerskailemaan rahoistaan, sanoi niitä olevan niin paljon, että niillä voisi vaikka koko Turun kaupungin ostaa, jos mieli tekisi. Minä härnäsin ämmää ja sanoin, että niin paljon rahoja ei ole koko maailmassa. Silloin akka nosti permannosta palkin ja nappasi sieltä pussin pöydälle ja sanoi: "Mikäs tämä on? Ja tällaisia on meillä vaikka kuinka monta!" Ja rahoja se pussi oli täynnä, minä näin sen, kun avasin. Ämmä oli jo niin humalassa, että ei huomannut, kuinka minä kaappasin koko kahmalollisen kolikoita taskuuni. Ja tuossa on, pojat, rahaa, jos nähdä tahdotte!
Ja Pictorius heitti suuren määrän hopeakolikoita pöydälle ilosta hölmistyneitten toveriensa eteen.
— Tämän minä olen hiellä ja vaivalla haalinut, sen uskallan sanoa. Kun ämmä oli kyllikseen huokaillut ja rahojaan näyttänyt, joi hän runsaasti ja tuli sitten, kuten hän sanoi, kipeäksi, ja alkoi itkeä. Jos hän oli ruma ennestään, niin nyt hän oli vieläkin rumempi. Ja hän alkoi kertoa minulle miesvainajastaan. Niinkuin se olisi mikäkin ilo minulle ollut! Minä luulin jo pääseväni lepoon, mutta eikös mitä vielä. Akka käski valjastamaan hevosen ja vei minut hautuumaalle. Siellä sitten itkettiin hänen miehensä haudalla. Ja sieltä takaisin asuntoon! Ja arvatkaahan, mitä sitten tehtiin? Syötiin taas, ja sitten ryypättiin. Lopulta oli akka niin kännissä, että ei pysynyt pöydästä kiinni pitämälläkään pystyssä. Sinne minä sen jätin maata retkottamaan. Ja maata panen minäkin, sillä olen niin täynnä tavaraa kaikenlaista, että puhisen. Sen minä kuitenkin sanon, että veljellistä rakkautta tässä on kysytty oikein runsaasti. Kyllä minä sen ämmän kamariin toistekin menen vielä, sillä olen alkanut himoita hänen rahojaan. Ja kyllä sitä mies jaksaa yhtä ja toista katsella, kun rahaa saa. Tiesi millä nekin kolikot on koottu, mutta se hyvä siinä on, että hopea ei haise. Ja nyt minä panen pitkäkseni, jotta en pakahdu.
Toverusten ilo oli ylimmillään. He jättivät Petrus Pictoriuksen nukkumaan ja menivät itse kapakkaan mässäämään. Kun he yhdeksän aikaan, jolloin krouvi suljettiin, vaelsivat kotiaan, niin oli jokaisen vaikea astua ovesta sisään horjahtamatta pihtipieleen. Ja kerran tupaan päästyään he jäivät nukkumaan mikä minnekin jaksamatta vuoteeseenkaan kiivetä.
Iloissaan alkoi Palikan leski niin armottomasti ryypätä, että hän viikon päästä heitti henkensä. Sitä ennen oli Pictorius saanut kopatuksi pienoisen summan rahoja ämmän kätköistä, ja toverukset pääsivät velkansa suoritettuaan lähtemään kaupungista.
Kuten kellon heiluri on ihmisten elämä, heilahdellen ilon ja surun, onnen ja onnettomuuden välillä. Jota korkeammalle se toisella puolella kohoo, sitä korkeammalle se vastaisellekin puolelle heilahtaa. Ja rikas on se elämä, jossa heilahdukset ovat laajoja, sillä elämän kellon koneisto käy silloin varmasti.
Olla nuori, se on tuntea elämän kellon heilahdukset laajoina, olla nuori, se on uskaltaa iloita ja uskaltaa surra, olla nuori, se on kaikki antaa ja ottaa tinkimättä.
Kuten äiti lapsiaan, rakasti kansa sitä pientä joukkoa nuoria miehiä, jotka katedraalikoulua ja yliopistoa kävivät. Kansan kokoamilla varoilla oli Stodius aikoinaan opintojaan harjoittanut Rostockin ja Wittenbergin yliopistossa. Kun oma yliopisto nyt oli saatu maahan, niin kukin pitäjä hankki elatuksen määrätyille oppilaille. Loma-aikoina ne koulun rehtorin lupakirja taskussaan kiersivät pitäjää kooten almun, joka oli 6 äyriä kutakin perhekuntaa kohden. Mutta tämän verotuksen lisäksi antoi kansa runsaasti kaikesta, mitä sillä oli, näki itse puutetta auttaakseen niitä, joista kerran oli tuleva heidän opastajiaan. Ja teini opetti talon lapsia lukemaan, lauleli kirkollisia ja maallisia veisuja, auttoi ukkoja kirjoittamaan asiakirjoja tuomioistuimeen tai kuninkaalliselle majesteetille. Tiedonhaluisille hän kertoeli uutisia suuresta maailmasta tai selvitteli katkismuksen ja raamatun hämäriä kohtia. Jos akkojen hammasta kolotti tai vasikka oli kipeänä, niin osasi hän ladella latinaisia ja kreikkalaisia taikalukuja pahaa vastaan.
Mikä suuri määrä nuoria miehiä väsyi kesken, puutteen ahdistaessa! Kuinka monista tuli varsinaisia maankiertäjiä, jotka varastellen, tapellen ja kaikenlaista vääryyttä harjoittaen kiersivät pitäjiä, mutta useat kestivät vaikeat päivät, ja kansan riveistä nousseina he osasivat kansalle puhua ja kansaa opastaa. Heistä tuli niitä oikeita paimenia, joita seuraten lauma turvallisena kulkee.
Purjehtimalla kauppalaivoilla pääsivät pohjalaiset ylioppilaat kotiseuduilleen mätäkuuksi tullakseen Bartholomaeuksen päivänä elokuun lopulla tai heti sen jälkeen jälleen Turkuun.
Tuo puutteen aateloima joukko suomalaisia ylioppilaita oli ulkonaisessa käytöksessään karua, tavoissaan kömpelöä, usein tappelunhaluista ja riidanrakasta, mutta aina valmis seuraamaan ja tottelemaan sitä, joka kerran oli osannut sen sydämen voittaa. Ja useimmin oli heidän röyhkeä esiintymisensä ujouden peittona.
Kun yliopistolliset opinnot avasivat heille uusia näköaloja, kun tiedon avaimia heille annettiin, niin piankin he huomasivat, että niitä lukkoja, joihin nuo avaimet sopisivat, ei ollut olemassakaan, että ne oli uudelleen hiottava avatakseen suljettuja ovia. Ja ensimmäinen ovi, jota kohden he suuntasivat kulkunsa, oli tuo ainainen nuorison houkuttelija, mystisismi. Nuorison kirkon tuiki ahdasta oppia vastaan kapinoiva henki etsi mystisismistä sitä salattua maata, jossa ihme voi tapahtua, joka vastatessaan yhteen kysymykseen heti asettaa uuden, joka houkuttelee ihmisen salaisiin sokkeloihin ja vetää omituisen verhonsa yli koko elämän ja maailman. Taivaankappalten puoleen kääntyi ensin huomio. Kopernikuksen oppi tunnettiin, mutta sen järkiperäinen tähtimaailman selitys ei riittänyt, vaan uskottiin tähtien asennon määräävän ihmiselämän.
Ja tuo salaperäinen oppi se rakensi yhä korkeamman, yhä lujemman muurin jokaisen yksilön ympärille ja herätti palavan halun voimakkaisiin vaikutelmiin. Näin kulkivat he sielussaan aines profeettaan tai sankariin.
Nuoren, kehitysajassa olevan miehen mieli! Puisto täynnä ihmeellisiä kukkia korkean, portittoman aidan takana. Tylynä, kalseana, muiden kanssa yhtäläisyyttä tavoittelevana pintana on tuo aita, jonka takana rikkaudet odottavat poimijaansa. Ja nuori mies kulkee ja toivoo, että toinen uskaltaisi sen tehdä, mihin häneltä itseltään puuttuu rohkeus, murtaa aidan. Hän kulkee teeskennellen miehekästä esiintymistä sanoissa ja teoissa salatakseen tuota arkaa lasta, joka hänen sielunsa on, lasta, joka kaipaa hyväilyjä ja hellyyttä, joka tahtoisi toisen povea vastaan itkeä itsensä lepoon. Mutta kun ei tuota murtajaa saavu, joka väkivalloin tekisi ryntäyksen sieluun, joka perkaisi sieltä huonon pois, niin salataan pienimmät herkkyyden vivahduksetkin. Ja kovuus ja karkeus tulee miehen luonteen ihanteeksi.
Mutta elämä kulkee voimakkaana ohitse, ja kun se välkäyttää suuria tunteita, niin vavahtaa nuoren miehen mieli, ja tuo ainainen elämän runouden kaipuu saa silloin tyydytyksensä. Ja elämä tulee toisinaan myrskynä, joka tuon korkean aidan kaataa, ja näyttää kaikille sielun kauneuden. Ne ovat silloin niitä miehiä, jotka pystyvät tekemään sankaritekoja, luomaan suurta, ajattelemaan suuria ja toteuttamaan leikkien sitäkin, mikä ennen on kaikille, hänellekin, näyttänyt hullutukselta ja mahdottomalta.
Puutteen karaisemina eivät he elämältä suuria osanneet pyytää sen maallisista hyvyyksistä. He tyytyivät siihen, että saivat kuulua siihen joukkoon, joka heittäytyy rotkoon sillaksi, jotta seuraava polvi voi heidän ylitseen kulkea edes yhden askelen eteenpäin.
He tunsivat aran aavistuksen kokonaisen kansan suuresta tulevaisuudesta Suomessa, tuossa ikuisessa suurten mahdollisuuksien maassa. He iloitsivat siitä, mitä olivat. Ja oma maa se oli painunut heidän sieluunsa syvälle. Heille oli isänmaa ja rakkaus siihen suurta kuin uskonto ja pyhää kuin Jumala.
Isänmaa, se oli se kotoinen katto, jonka alla he olivat lapsina leikkineet, laaja taivaan ranta, jonne aurinko levolle käy, hedelmällinen pelto, jossa vilja lainehtii, musta maa, jonka poveen meidät kätketään esi-isien viereen. Isänmaa, se oli sankariteot maan ja kuninkaan edestä, tarinat urotöistä, joilla lapsi uneen viihdytetään. Isänmaa, se oli menneisyyden uskonto ja tulevaisuuden usko. Isänmaa, se oli sana, se nimi, joka sydämenä sykki kaikkien povessa, joka torvena kaikui kautta maan ja nosti kaikki yhtenä miehenä, vaaran voimakkaana hetkenä, suorana seisomaan, katse kirkkaana, käsi varmana ja sydän tyynesti sykkivänä vainolaista vastaan.
Petter Thorwöstillä, Hollannista tulleella kauppiaalla, oli tytär Helena, tummatukkainen, kiiluvasilmäinen, hiiluhuulinen ja kaikin puolin hemaisevan näköinen. Kauniisti hän keikutti vartaloansa, ja "jalan nousu" oli hänen astuessaan niin kaunis, että poikasten sydäntä vihlaisi. Kun Petter Thorwöstin kautta varakkaimmat ylioppilaat saivat kotoaan luku- ja ryyppyrahansa, niin tunsihan jokainen akateeminen nuorukainen sellaisen miehen tyttären.
Rikas oli Petter Thorwöst, rikas suurien kauppojensa kautta, mutta rikas myös avioliittonsa kautta, sillä olihan hänen siippansa Johan Sågerin, Turun upporikkaan kauppiaan tytär. Varaa oli juhlia talossa ja varaa talon naisilla pukea ylleen parasta, mitä ulkomailta voitiin tuottaa. Jollei kuninkaan antamaa säädöstä olisi ollut olemassa siitä, miten kukin arvoluokka sai pukeutua, niin olisivat Thorwöstin vaimo ja tytär kuljettaneet kokonaisia rikkauksia yllään. Jos Kirsti-rouva muisti kaikki ne talot, jotka hän omisti Luostarikorttelissa, Mätäjärven kaupunginosassa, Katinhännässä ja Aningaisten puolella, niin tiesi Helena, mitkä "ruukit" hänen isänsä, ja siis hän itse vastaisuudessa veljensä Hermannin kanssa, omisti, Ojamon, Antskuun ja Mustion. Ja kun Thorwöst alkoi Fiskarsissakin toimia, niin sanottiin Helenan nenän siihen aikaan nousseen pikkuisen enemmän kippuraan. Se nenä, se oli Helenan suru. Se oli pieni ja pystyyn nouseva.
— Voi, herra jestas, sanoi hänen äitinsä usein, tuota sinun nenääsi!Minnekähän minä sen olen unohtanut?
— Mitä siitä nenästä, vastasi Helena. Kun silmät ja suu vain ovat reilassa, niin kyllä pojat tulevat tytön tykö. Kyllä se tytön muoto puoleensa vetää isotta nenättäkin. Hyvä on, kun on pieni, niin ei ole sekään tiellä.
Kirsti-rouva tiesi kyllä, että Helenalla oli jo nuoreen ikäänsä nähden ollut liiankin monta lemmenjuttua, ja monen sulhasen oli yövahti varkaana pidättänyt, kun nuorukainen kuljeskeli talon lähettyvillä yön hämärässä. Harvoin Helena sentään sulhasiaan tapaili kotinurkissa, sillä hänen isänsä oli kerran piessyt yhden ylkämiehen pahanpäiväiseksi. Hän kohtasi kultansa kaupungin syrjässä, tuulimyllyjen luona, ja ylioppilaat sanoivat Helenan vihkivän jokaisen isänsä myllyn uudella sulhasella. Kaikkihan tiesivät ja tunsivat Helenan lemmenseikkailut, mutta kun hän oli kaunis, niin pitivät ihmiset sitä luonnollisena, ja kun hän oli rikas, niin eihän kukaan tohtinut häntä soimata.
Johannes Mathesius tiesi tarkoin Helenan elämän, sillä olihan muuan pohjalainen hänelle pyhänä salaisuutena kertonut, että Helena oli häntä suudellessaan sanonut: — Kuudeskolmatta!
Siitä oli pohjalainen tullut siihen päätökseen, että se oli hänen numeronsa lemmenluettelossa.
Kuten kaikki arat ja rakkauteen vielä tottumattomat luonteet mieltyvät ensiksi sellaiseen, jota useat ovat mielistelleet, niin Johanneksenkin sydän alkoi sykähdellä Helenalle. Ja silloin hän uskoi, että Helena oli viattomuus itse, että kaikki pahat puheet olivat alkunsa saaneet kateudesta ja ihmissydämen suuresta huonoudesta, se kun ei lähimmäisensä elämässä näe muuta kuin pahaa. Ja mitä tuli tuohon pohjalaisen mainitsemaan numeroon, niin uskoi Johannes, että Helenalla ei sellaista luetteloa ollutkaan, että pohjalainen oli nähnyt unta ja että Helenaa ei vielä kukaan ollut suudellut.
— Eikä saakaan suudella, sanoi Johannes itsekseen, ennenkuin sallimus minulle sen armon antaa ja autuuden portin eteeni auki lyö selkoisen selälleen. Silloin minä rakkauteni sinetiksi painan huuleni hänen huulilleen.
Ja se ajatus tuntui hänestä niin suloiselta, että päätä huimasi ja polvet letkaan löi.
Kauan odotteli Johannes sitä hetkeä, jona uskaltaisi armastaan lähestyä. Marraskuussa eräissä häissä, joissa Johannes toisten ylioppilaitten keralla oli kuokkimassa ja pirtin puolella tanssi, näki hän Helenan aivan lähellään. Silloin hän rohkaisi mielensä ja sanoi:
— Tules, tyttö, tanssiin!
Ja nyt hän vei kuin vimmattu tyttöä pitkin pirtin permantoa, raahasi ja roikotti häntä voimiensa takaa, siten edes näyttääkseen, mitä hän sydämessään tunsi.
Siinä he tanssin mylläkässä pyörivät kuin olisi hurja henki Johannekseen mennyt. Tyttö ensin nauroi, sitten huusi, vihdoin kiljaisi ja lopulta rinkui pahasti. Äkkiä tuo naisen natina taukosi, ja kun Johannes pää hiukan pöpperössä laski Helenan irti, niin ei tyttö pysynytkään pystyssä.
— Oho! sanoi Johannes.
Hän koppasi tytön syliinsä ja vei ulos tuvasta ja alkoi hieroa hänen ohimoitaan lumella.
Pianhan Helena virkosi.
— Taisin riuhtoa liian rajusti, sanoi Johannes.
— Eihän mitä, vastasi Helena ja katsoi edessään olevaan poikaan.Kuka sinä olet?
— Johannes Mathesius minä olen.
— Vai niin. Kai pohjalainen?
— Niin olen.
— Minä olen aina pitänyt pohjalaisista. Eikö mennä taas tanssimaan?
— Mutta jos pyörryttää?
— Ei se mitään tee. Tanssitaan hiukan varovammin. Täytyyhän minun, jonka isällä on niin monta tuulimyllyä, olla tottunut pyörimiseen.
— Niin, hänellä on monta myllyä, oli ainoa, mitä Johannes osasi siihen vastata. Monta myllyä ja suurta myllyä.
— Niin on. Sekä Aningaisten puolella että Mätäjärven puolella.
— Vähemmän sillä puolella, sanoi Johannes.
— Niin, siellä ei käy niin hyvä tuuli.
— Kun on metsä edessä.
— Niin juuri. Minä menen huomenna Aningaisten puolelle katsomaan meidän uutta myllyämme.
— Niin, minä muistan siellä nähneeni uuden myllyn.
— Se on meidän. Minä menen sinne kello kolmen aikaan. Minä kuljen tavallisesti Dirikkalankatua pitkin.
— Sehän se vie sinne, sanoi Johannes.
— Niin se vie.
He menivät tanssitupaan.
Koko illan mietti Johannes keskusteluaan Helenan kanssa. Se oli hänen mielestään ollut niin ihana ja sisältörikas. Mutta miksi hän puhui hänelle myllylle menosta? Olikohan siinä alla salainen viittaus? Tarkoittiko Helena sillä, että hänen, Johanneksen, tuli seurata häntä sinne? Se ajatus tuntui niin perin kummalliselta.
Koko seuraavan yön uneksi Johannes tuulimyllyistä. Hän oli istuvinaan myllyn siivellä ja Helena toisella, ja sitten sitä mentiin huimaavaa himphamppua ympäri.
Aamulla hän nuoremman veljensä Josephuksen ja muiden tuvassa asustavien suureksi ihmeeksi alkoi rasvata lapikkaitaan, jotka vasta kaksi päivää sitten olivat saaneet tämän voitelun osakseen.
— Minne sinä nyt menet, kysyi Josephus, kun taas lapikkaitasi rasvaat? Tuo tuollainen on oikeata voiteen haaskausta.
— Se ei kuulu sinuun, huusi Johannes. Sinä olet nuorempi ja saat pitää suusi kiinni.
Josephus totteli, mutta silmät pystyssä hän seurasi veljensä hommia. Ensiksi tarkastettiin, olivatko kaikki napit takissa ja housuissa tallella. Sitten alettiin etsiä reikiä ja ratkeimia puvusta. Uutterasti ompeli Johannes, pani pitkän siiman neulaan ja sitten veti, ja kielen kärki kulki neulan lentoa seuraten suun pielestä toiseen. Housujen istuimessa oli niin suuri reikä, että sen tukkiminen pani pojan hetkiseksi vakavaksi, mutta rohkealla pistoksella vedettiin kangas siltä kohtaa ruttuun, ja niin sekin reikä oli ummessa. Sitten alkoi puvun harjaaminen, jota kesti jokseenkin kauan, ja lopulta kiillotettiin miekka, sekä terä että kahva.
— Onko sinulla tutkinto? uskalsi Josephus viimein kysyä.
— Minä sanoin jo jotain sinulle tässä hiljattain, vastasi Johannes.Muistatko, mitä se oli?
— Muistan.
— Noudata siis sitä.
Ja Johannes jatkoi siistimistään.
Kello yhdeltä hän söi sellaisen aterian, että veli kysyi:
— Aiotko matkalle?
Johannes ei vastannut, vaan läksi uljaana ulos. Vähän ajan päästä hän palasi.
— Mikä jäi? kysyi Josephus.
Johannes pesi naamansa. Tätä toimitusta ei hän suorittanut muulloin kuin lauantaisin saunassa, jotenka veli oli aivan ymmällä siitä, minne Johannes aikoi. Sitten suki Johannes puolisen tuntia tukkaansa ja tälläili lakkiaan päähänsä, koetellen sitä milloin millekin puolelle kallelleen. Lopulta hän oli valmis ja poistui. Josephus ei uskaltanut seurata. Hän arvasi veljensä lähtevän tärkeille toimille, ja auttaakseen jotenkin hän otti raamatun esiin ja alkoi ääneen lukea Jerikon hävittämisestä.
Kello kahdelta oli jo Johannes myllyjen luona.
— Jos tuo hyvinkin sattuisi tulemaan aikaisemmin, ajatteli hän.
Mutta ei Helena tullut aikaisemmin, vaan myöhemmin.
— Kas, sinäkin olet täällä, sanoi hän.
— Niin, minä tulin tätä uutta myllyä katsomaan, sanoi Johannes.
— Aivan niinkuin minäkin.
— Se on komea mylly.
— Se onkin kaikista suurin.
— Niin sitä rikkaat rakentavat.
Ja he katselivat myllyä joka puolelta. Kun kalkista vähäpätöisimmistäkin seikoista oli puhuttu, syntyi vaitiolo, josta päästiin keskustelemalla ilmasta. Siihen loppui Johanneksen viisaus. Mutta Helena käänsi puheen yliopistoon, ja silloin oli keskustelu pelastettu pitkäksi aikaa.
— Tiede on ihana asia, sanoi hän.
— Varsinkin kun sitä osaa.
— Kielet!
— Niin, latina ja kreikka! sanoi Johannes.
— Minä tahtoisin niin mielelläni oppia kreikkaa, mutta eihän sitä naisille sallita.
— Kyllä minä opetan.
Helena ihastui kovasti tästä. He istuutuivat myllyn suojaan, ja lumeen Johannes piirteli kreikan kielen aakkosia. Helena oppi ne niin pian, että Johannes oikein kummastui.
— Sinulla on hyvä pää! Luulisi sinun jo ennen oppineen ne, sanoi hän.
— Se opin jano sen saa aikaan, vastasi Helena vastaamatta suoraan kysymykseen.
Kylmä tuuli puhalteli, ja sen tunsi etenkin Johannes, sillä ollakseen sorjempi ei hän ollut ottanut turkkitakkia ylleen.
— Sinun tulee vilu, sanoi Helena hellästi. Istu tähän minun viereeni, istu lähemmäksi.
— Eikö sinun ole vilu? kysyi Johannes.
— Ei, minunhan takkini on soopelilla vuorattu, vastasi Helena. Se on oikeata soopelia, tunnustele vain. Aivan oikeata, eikä mitään kivinäädän nahkaa, vaikka se onkin niin saman näköistä. Pistä kätesi tuonne sisälle ja tunnustele!
Ja Helena käski Johannesta pistämään hänen vyötärönsä kohdalta kätensä nahalla vuoratun takin alle.
— Oikeata se on, ja lämmintä se on! sopersi Johannes, jonka kurkusta ei ääni tahtonut lähteä hänen koskettaessaan tytön vartaloon. Hänen tuli siinä kuuma olla, ja kovasti punoittivat pojan posket tuntiessaan tytön niin lähellään.
— Onko sinun nyt hyvä olla? kysyi Helena hellästi.
— Ei sitä oikein osaa sanoa, millaista se on. Kummallista se on kovasti, vastasi Johannes. Noustaan nyt jo ja mennään pois.
Kun he astelivat kaupungille päin, päättivät he joka keskiviikkoilta tavata myllyn luona kreikankielen oppimista varten.
— Kyllä minä olin aika pöhkö, ajatteli Johannes, oikea lautapää härkä, kun en muiskannut silloin, kun hän niin lähellä oli. Ne toiset aina puhuvat niin paljon siitä suunantamisesta ja sen suloisuudesta, että olisi pitänyt koettaa, miltä se oikein tuntuu.
Kiertäen kaartaen hän alkoi tiedustella toisilta suutelemisen oppia, jos sitä niinkuin siinä olisi joitakin erikoisia metkuja ja kommervenkkeja noudatettava.
— Se ei ole mikään yksinkertainen asia, selitti Sundelius. Sillä kuten kuperkeikka eli toisin sanottuna härkäpylly voi olla kaunista katsella, kun mies sorjasti putoo jaloilleen, mutta on kerrassaan julman näköistä, kun mies roiskahtaa selälleen ja kintut haparoivat ilmaa, samoin voi epäonnistunut suudelma saada aikaan peloittavan näyn. Minä, joka kaiken koulun olen käynyt, voin sinulle selittää, miten tämä jalo toimitus on tehtävä, jotta siitä voitaisiin sanoa, että se on taivaan manna, i:n pilkku sanassa lempi, elämän hunaja ja kahden sielun ihana yhtyminen.
Ja Sundelius selitti oppilaalleen suutelemisen jaloa taitoa.
— Älä koskaan ryntää etäältä sitä ottamaan, jotta ei mene ohitse, vaan lähesty kuin ilves saalistaan, ja kun maalista olet varma, niin toimita sitten teko. Sulje tyttö syliisi lujasti, siitä ne pitävät, mutta älä luule olevasi missään ristipainissa, vaan anna tytön molempien käsivarsien tulla rintaasi vasten. Tästä säännöstä tehdään poikkeus yksinomaan siinä tapauksessa, että tyttö on liian lihava, jotta ei ulotu sitä kokonaan syliinsä ottamaan. Toisella kädelläsi sitten väännät tytön päätä vähän väärään. Tämä on hyvin tärkeä parakraahvi, koska muuten helposti nenät voivat osua yhteen ja turmella kaiken. Vasta päätä väännettyä painat huulesi tytön huuliin. Se on se juhlallinen momentti, joka on kaiken kruunu ja huippu. Suudelmat ovat useaa lajia. Lyhyet, puolipitkät ja pitkät. Lyhyitä otetaan useampia yksin tein. Se toimitus muistuttaa lintujen nokkimista, ja nimitetään sitä muiskahdukseksi. Puolipitkät ovat tavallisimpia, ja ne ovat varsinaisia muiskuja. Kaikkia sivuääniä on tässä varottava, koska sen kautta toimituksen meno voi kuulua kauas ja se voi tuntua samalta kuin silloin, kun lehmä savisella tiellä nostaa sorkkansa kurasta. Suudelma on aina pitkä, ja sulkee tyttö silloin aina silmänsä koreasti kuin kana orren niskalla; mies sulkee myöskin toisinaan. Kaikki horina ja ähkiminen on rumaa ja tuiki sopimatonta tänä hetkenä. Kun näitä kaikkia neuvoja tarkoin seuraat, niin on ilosi täydellinen. Ja vannonpa, että vielä kauan sen jälkeen tyttö tuota ensimmäistä hetkeä muistelee ja silmät nurin päässä ja huokaus huulilla sinulle autuaana kuiskaa: muistatkos!? Näes, juuri sitä hän silloin ajattelee.
Johannes kuunteli hartaana, kädet ristissä, silmät kiiluvina ja korvat punaisina, ja hiusten juurissa kulki kumma, kutittava tunne.
— Kyllä se elämä on monimutkainen! huudahti Josephus, joka oli ollut läsnä ja suu suipulla seurannut Sundeliuksen saarnaa suudelman suloudesta. Pitäisi sitä saada koettaa minunkin kerran!
Seuraavana keskiviikkona kreikankielen opetuksen hetkiseksi tauottua Johannes päätti noudattaa Sundeliuksen opetusta. Kaikki kävi alussa hyvin, mutta kun hän liian varhain sulki silmänsä, niin tunsi hän huuliensa kohdalla kummallisen kylmän napin. Hän avasi silmänsä, se oli Helenan nenä! Pian siirsi hän huulensa alemmaksi, ja nyt tunsi hän sen, joka oli hänen mielestään ihanampaa kuin mitä hän oli kuvitellutkaan.
Ja kreikankieltä opeteltiin monena keskiviikkona.
Eräänä lauantaina huomasi Johannes nuoremman veljensä Josephuksen itseään kovasti sonnustavan.
— Minne sinä menet?
— Tähtiä tutkimaan, vastasi Josephus.
Ja joka lauantai hämärän aikaan läksi Josephus "tähtiä tutkimaan" Korpolaisvuorelle, eikä hän näyttänyt välittävän siitä, oliko taivas pilvessä vai ei.
Kului aikoja, ja veljekset piukeina ja somiksi sonnustettuina viettivät iltojansa kotoa poissa, toinen kreikankieltä opettamassa, toinen tähtiä tutkimassa, kun sitten eräänä iltana ollessaan kahden tuvassa he alkoivat puhella toisilleen sydämensä asioista.
— Minä tiedän nyt, mimmoinen nainen on, sanoi Johannes.
— On se minullekin selväksi tullut näinä viimeisinä aikoina, vastasiJosephus.
— Enkeli se on!
— Keruupi!
— Ja oikein valkosiipinen se onkin!
— Ei luulisi sellaisen maan päällä pysyvänkään.
— Älä sano muuta!
— Sillä on silmätkin kuin taivaan valkeus. Ja kun se hitaasti, noin, tuolla tavoin, ne ovet sinne aukaisee, ja ne saranoillaan liikkuvat, niin vavistus, sen minä sanon, oikea pyhä vavistus kulkee miehen ruumiissa.
— Mitä niistä silmistä, huokasi Johannes, mutta se suu!
— Niin, se suu, ne huulet, se se on sentään jotain se. Ne ovat niin pehmoiset ja niin lämpöiset, että oikein! Ja sitten ne posket! Oletko huomannut, että ne ovat yhtä suloiset kuin muutaman päivän vanhan kananpoikasen selkäkymyrä?
— Ja kun sitä saa taputella —
— Minä en taputtele, sanoi Josephus, minä sivelen, noin, koreasti. Ja sitten on niin lysti likistellä likkaa, oikein noin kuin hengen otossa. Voi, herran vietävä kuitenkin!
— Se minun tyttöni on musta.
— Musta se minunkin on!
— Yhteen ne maut meillä menevät kuin Metsolan porsailla.
— Vaalea hakee aina tummaa, se on se luonnon järjestys, sanoiJosephus.
— Siinä minun tytössäni on kaikki täydellistä.
— Ei se minunkaan halosta veistetty ole.
— Nenä vain saisi olla komeampi.
— Nenä! Millainen sen nenä on?
— Se on kippurassa, ja pikkuruikkuinen se on —
— Ja pieni syylä on sen vasemmassa sivussa, tuollainen musta pilkku kuin kärpäsen jättämä muisto?
— Veljeni, veljeni, huusi Johannes, mistä sinä sen tiedät? Oletko nähnyt heilani?
— Oletko sinä minun?
— En. Minun istuu myllyn luona, ja minä opetan sille kreikkaa, sanoiJohannes.
— Ja me tutkimme tähtiä Korpolaisvuorella.
— Herra jestas, Josephus! Ettei se vain olisi se ja se sama.
— Helena sen minun omani nimi on.
— Se on se sama kavala heiskale! huusi Johannes. Minun on Thorwöstin tytär.
Hetkisen seisoivat veljet töllistellen toisiaan silmiin ymmärtämättä mitään tästä kamalasta sekamelskasta.
— Sinä olet hänet minulta vietellyt! karjaisi Johannes lopulta.
— Sinäpä minulta!
— Heitä se tyttö pois nyt hyvän sään aikana, tai tästä tulee toinen komento!
— Heitä itse!
— Sinä olet nuorempi. Sen pitää totella vanhempaansa.
— Ei rakkaus lakia ja parakraahveja tunne.
— Minä opetan sille kreikkaa. Mitä sinä osaat?
— Tähdet ovat tärkeämmät kuin sinun puustavisi.
— Kyllä minä ymmärrän sinun tähtien tutkimisesi. Helenan silmistä sinä niitä haet. Ja kun silmiä haet, niin suun löydätkin. Mutta se suu on minun, kuuletko!
— Minun se on!
— Älä räkätä, rastas!
— Pidä itse suusi kiinni!
— Katso, ettet makaa tuolla nurkassa ja näe kaikkia taivaan tähtiä keskellä päivää, kiljaisi Johannes.
— Tule päälle, jos tohdit, ei tämä poika pelkää. Puukosta saamasi pitää, jotta tunnet, kenen sepän takoma se on.
— Puukko se minullakin on, enkä minä perään anna, vaikka veljeni oletkin.
Ja tarttuen puukon terään vähän matkan päähän kärjestä kysyi Johannes:
— Paljonko kestät? Kestätkö tuon?
— Luuletko sinä minua kapalokakaraksi, jolla on tutti turvassa?Enemmän tämä mies kestää.
— Kestätkö tuon?
— Älä siinä hiuskarvoilla mittaa. Ota kokonainen tuuma yksin tein!
— Saamasi pitää?
— Mutta mitä sinun nahkasi kestää, ennenkuin kutiamasta lakkaa?
— Kyllä se sen kestää, minkä sinunkin!
Ja pidellen puukon terästä kiinni tuuman päästä sen kärjestä seisoivat veljekset hiukan kumarassa ja pää ojolla näin vastatusten vihan veristäessä silmiä ja vaalean tukan törröttäessä kummallakin kiukkuisena pystyssä.
Ja sitten he sanaakaan sanomatta karkasivat toistensa kimppuun. Purren hammasta ja silmät vihan valkeata leiskahdellen he iskivät puukoillaan toisiinsa, väänsivät sitä samassa kuten mies, joka voita eväspytystä nostaa leivälleen. Ei kuulunut muuta kuin jalkojen töminä miesten kieppuessa tässä veripolskassa pirtin permannolla.
Alussa lyönnit olivat tiheitä, vaimenivat sitten, ja lopulta seisoivat veljekset vaatteet säpäleinä toistensa edessä.
— Ei tämä keino auta, sanoi Johannes. Turvataan tyttöön. Mennään hänen luokseen ja annetaan hänen valikoida.
— Mutta hylätty saa tyytyä tytön tuomioon, sanoi Josephus.
— Se on tiettyä se!
Ja yhdessä he läksivät Thorwöstin talolle. Silloin tällöin kumpikin nyppäsi milloin mistäkin kohden pukuaan, sillä vaatteet tahtoivat tarttua haavoista valuvan veren kera ihoon kiinni.
Thorwöstin piika selitti Helenan menneen myllyjä katsomaan.
— Se taitaa olla sen traakin pesäpaikka! sanoi Josephus, jossa äkkiä heräsi julmia epäilyksiä siitä, että pelissä oli muitakin kuin he veljekset.
Juoksujalkaa he riensivät Aningaisten puolelle. Ison myllyn takaa kuului ääniä, ensin miehen, sitten naisen, jotka hokivat:
— Alfa, beta, gamma.
Veljekset kurkistivat nurkan takaa. Siellä istui Helena erään ylioppilaan rinnalla, joka lumeen piirteli kreikankielen kirjaimia.
— Joko puustavit pysyvät päässä? karjaisi Johannes hypäten parin eteen.
Ja kuten keskenään riitelevät koirat äkkiä sovinnon tekevät ja hyökkäävät ketun kimppuun, niin veljekset olivat ylioppilaan niskassa, ja lumi pöllysi korkealle tappelevien kieriessä hangella. Lopulta ylioppilas pääsi ontuen pakenemaan, ja silloin asettuivat veljekset Helenan eteen.
— Joko se kreikka nyt päässäsi pysyy, sinä kruikka? huusi Johannes.
— Vieläkö tekee mielesi tietää tähtien nimet? huusi Josephus.
— Vai turpasylttiä sinä täällä tarjoilet kenelle tahansa! Varo, etten tee alapäätäsi yhdeksi syltyksi!
— Panenko myllyn käymään ja tuppaan sinut kiven kolosta myllynkivien väliin, jotta veresi riiskuu ja roiskuu ympäri seiniä? kiljui Josephus.
— Anna hänen olla, sanoi silloin Johannes. Hän on nainen, eikä se tiedä, mitä se tekee.
— Nainen se on. Kyllä sen kaikesta huomaa! sähisi Josephus.
— Ei kiivastuta, ei kiivastuta, mutta mennään pois.
— Minä tahtoisin sille pitää pienen puheen, sanoi Josephus.
— Ei se neuvoista ojennu!
— Anna kun kumminkin katson vielä, millainen se nainen on, josta sanakin niin kauniisti sanoo, että se on kuin lilja ja kukkainen, sanoi Josephus. Katso nyt, veljeni, millainen se nainen on. Korea se on päältäpäin, mutta sisältä se haisee. Se on se ilmestyskirjan peto, joka hävitystä ennustaa. Katso nyt tuotakin! Tuommoinen tukka, jossa sormeni ovat pujotelleet, tuollaiset silmät, joihin olen kurkistellut, tuollainen suu, jota olen etsinyt, tuollainen pehmeä povi, jota taputtelin, tuollainen vyötärö, jota halailin, ja se koko olento, jossa ajatukseni usein kuljeskelivat! Ja se kaikki on paljasta petosta. Koko nainen on se pellavaloukku, joka miehen pehmittää, se ketunrauta, joka meidät vangitsee. Mutta kuten metsän nokkela Mikko, niin puraisen minäkin poikki sen jäsenen, joka rautoihin jää, ja vapaa olen taas. Ja nyt, hyvästi! Minä sanon ylös kaiken tuttavuuden sinun kanssasi!
— Kyllä niitä minulle muita jää! sanoi Helena, joka alkoi rauhoittua nähdessään, että veljekset eivät hänelle mitään väkivaltaa aikoneet tehdä.
— Älä puhu sellaisen naisen kanssa! sanoi Johannes. Tule pois!
Ja veljekset kulkivat asuntoaan kohden.
— Yhteen ja samaan sudenkuoppaan me molemmat putosimme, sanoi Johannes, mutta hengissä päästiin pois. Ja siitä kiittäkäämme sallimusta. Ja mitä naisiin tulee, niin mielestäni minä ne heitän.
— No, ei minustakaan pidä sanottaman, että niitä kohden kurkistelen, vakuutti Josephus, sillä aina, kun näen taivaan tähtien kiiluvan, muistan, mihinkä ne minut veivät. Vasta tuolla tuon suuren rautakannen päällä, joka taivas on, tahdon kurkistella tähtien rei'istä naiseen ja iloita, että ne eivät pääse sinne kavalan luontonsa tähden, vaan sovussa ja rauhassa me miehet siellä pidämme iloa ja soitamme huiluja ja symbaaleita ja puhallamme taivaan pasuunoita.
Bellona, sodan suuriääninen, peloittavan kaunis jumalatar, joka ihmiselämällä leikkii ja jonka huvitus on kahlata lämpöisessä, sankarin sydämestä virtaavassa veressä, levähtää leikistään ja katselee niitä lapsia, joilta hän isät on vienyt. Hän, joka ei koskaan sääliä ole tuntenut määrätessään ihmisten kohtaloita, ei nytkään sitä tunne, vaan liekehtivät ovat hänen sanansa, jotka hän lapsien korvaan kuiskaa.
— Älä pelkää! Käy käsiksi! Muista, kuka olet! - Ja Bellonan liepeillä leikkiessään lapsi alkaa ymmärtää, että ero on hänen ja toisten välillä, ero kansoilla keskenään, että se yhteensulautuminen, jota rauhan jumalatar tahtoo, tekee ihmiset heikoiksi, että vasta erillänsä kansakunnat voivat kehittyä. Ja tuollaisessa lapsessa, jota uneen ei viihdytetä kehtolauluilla, vaan sotatarinoilla, joka herää leikkiäkseen aseilla eikä kukkasilla, tuollaisessa herää suurena ja voimakkaana kansallisuustunne.
Hän näkee, että sodan verinen vainio on kauniimpi kuin kukkiin peittyvä maa, että sankarikuolema lipun puolustukseksi on pyhintä maailmassa, ja hänestä varttuu mies, joka astuu rintamaan taistelemaan oman maan, oman kansan ja oman kielensä puolesta. Ja hän on valmis kestämään kovinta puutetta, näkemään nälkää, nauramaan rasitukselle. Ja pyhintä kaikesta hänelle on se lippu, jota hän kädessään kantaa, jonka hän maahan pystyttää ja jonka edessä taistelee, jota vihollinen ei riistä häneltä, ennenkuin hän on sen verellään kastanut ja siten henkensä aatelisvaakunan siihen painanut sydänhurmeen viimeisellä pisaralla.
Ja nuo liput, joita esi-isät ovat taisteluissa kantaneet ja niiden ääreen kuolleet, ne tulevat uudelle polvelle pyhiksi kuin Herran huoneen alttarivaate, kauniiksi kuin taivaan kuulakka kirkkaus, juhlallisiksi kuin tuonen tumma vaippa, ja niiden suojassa on äidin ääni hellempi, armaan hymy hyväilevämpi, ystävän käsi lujempi, ja sana isänmaa on yhtä suurta, yhtä voimakasta, yhtä paljon iankaikkisuuden leimaamaa kuin sana Jumala.
Yliopiston oppilaista oli suurin osa suomalaisia. Se rotuviha, joka vallitsi suomalaisten ja ruotsalaisten porvarien välillä, leimahti usein ilmituleen ylioppilasnuorisossakin. Olla suomea puhuva suomalainen, se oli jotain ala-arvoista, ja kapinoiden tätä mielipidettä vastaan pohjalaiset osoittivat ruotsalaisille suuttumistaan kaikin tavoin, useammin selkäsaunalla kuin sanoilla.
Gabriel Tuderus, ylioppilasjoukon suomalainen johtomies, joutui eräänä iltana Merthenin krouvissa tapaamaan Johannes Gyllenbögelin, joka ruotsinmaalaisena oli smoolantilaisten johtaja katutappeluissa.
Nämä nuoret miehet tunsivat kunnioitusta toisiansa kohtaan, ja kohtelias ja ritarillinen oli heidän tervehdyksensä aina heidän nähdessään toisensa, oli kädessä sitten hattu tai "käden jatko".
Rehtori oli kieltänyt painattamasta suomalaisia runoja yliopiston kirjapainossa. Runojen sisällys oli professoreille pilkallinen, mutta se ei ylioppilaitten mielestä olisi saanut estää rehtoria painoluvan antamisessa. Suomenkieltä oli loukattu ankarasti, ja tikusta tekivät pohjalaiset asian uhaten piestä jokaisen ruotsalaisen pehmeäksi. He lauloivat kadulla kulkiessaan: Tikuilla vaan nyt tapetaan Ruotsin herrat kaikki tyynni!
Tullessaan krouviin otettiin Tuderus pilkkanaurulla vastaan.
— Joko Tuderus kääntyy Ruotsin Apollon oppiin, kun ei suomalaiselle anneta tyyssijaa? huusi eräs smoolantilainen.
— Tulehan vähän lähemmäksi, niin koetan kuinka löysässä hampaasi ovat! kiljahti Tuderus.
— Seis miehet! huusi silloin Gyllenbögel. Ette kai aikone tapella käsin asiasta, josta voi sanoinkin väitellä? Vai mitä? Onko se totta, Tuderus, että nyrkki on suomalaisen ainoa argumentum?
Tämä lause sai Gabrielin heti hillitsemään itseään.
— Riippuu siitä, mitä mikin ymmärtää, vastasi hän! Teitä vastaan käytän teidän aseitanne.
— Hyvä on, vastasi Gyllenbögel. Miksi suutuitte tuosta suomalaistaApolloa koskevasta lauseesta?
— Saanko ensin kysyä teiltä jotain?
— Kysykää!
— Onko teidän läsnäollessanne loukattu äitiänne —?
— Minä ymmärrän. Te ette salli pahaa sanaa sanottavan äidinkielestänne. Se on kaunis tunne, sen myönnän, mutta kun nyt olette akateemisen sivistyksen saanut, niin ettekö huomaa, että se kieli on köyhä, taipumaton? Eikö mielenne tee valita toista kieltä itsellenne?
— Miksette kysy: toista isänmaata? vastasi Tuderus.
— Se ei ole sama asia. Ja mitä isänmaahan tulee, niin sehän on meillä sama, kuulummehan molemmat Ruotsin kuninkaan vallan alle. Jos nyt ymmärtäisitte asian oikein, niin valikoisitte ruotsin kieleksenne, sillä onhan se valtakunnan kieli.
— Miksi?
— Miksikö? Se olisi askel eteenpäin.
— Mitä kohden?
— Sivistystä.
— Vai niin!
— Vai luuletteko sivistyksen saavanne omalla kielellänne?
— Miksi ei!
— Ettehän toki tarkoita totta. Tiedättehän, että se kansa on oikeutettu kieltään käyttämään sivistyksessä, jolla on historiansa.
— Tai joka sen luo itselleen, vastasi Tuderus.
— Voiko sitä Suomi tehdä? Mitä te olette saaneet aikaan?
— Sen, minkä ruotsalaisetkin Saksan sodassa. Me olemme olleet armeijanne kantajoukko.
— Mutta johto on Ruotsin.
— Olkoon, mutta veri, josta voitto nostetaan, siinä on suuri osa suomalaista.
— Nyt minä todella huomaan sen todeksi, mitä usein olen kuullut: kunJumala loi itserakkaimman ihmisen, niin loi hän suomalaisen.
— Ja kun kerskailevimman, niin ruotsalaisen.
— Tiedätkö, mitä suomalainen on? Ruotsalaisen orja.
— Orja? Sen sanoo ruotsalainen, kun on rauha maassa. Ruotsalaisen veli, kun on sota. Me emme ole kumpaakaan. Naapureita, ei muuta. Mitä meillä olisi yhteistä? Ei kieli, ei tavat, ei luonne, ei edes naamakaan.
— Ei siis mitään yhteistä?
— On kyllä.
— Mikä?
— Tulevaisuuden toiveet. Mutta niissäkin on Suomi voittava Ruotsin.
— Toiveissako? Hahaha!
— Ei, vaan niiden toteuttamisessa!
— Ja millainen se sitten olisi, saisiko herralta kysyä, vai onko se salaisuus?
— Ei. Kuulkaa siis!
Ja säihkyvin silmin selitti Gabriel unelmaansa Suomen tulevaisuudesta:
— Koska erilaiset olemme kaikista muista, koska emme ole ruotsalaisten rotua, emme venäläisten verta, niin täytyy meidän kerran joko sulautua naapureihimme tai sitten voimistua yksinämme. Jos sulaudumme, olemme itse olleet siihen syypäitä. Tämä maa on niin rikas luonnontuotteista, että toista sen vertaista ei ole. Minä olen kuullut kreivi Brahen sanoneen, että se voi kerran vetää vertoja suurimmille kuningaskunnille ei vain alueensa, vaan myös rikkautensa puolesta. Ja tätä maata on Ruotsi käyttänyt aittanaan, josta te olette ottaneet rahoja, ottaneet sotilaita. Jos teidän kuninkaallanne on kruunu lujasti päässään, niin me sitä olemme auttaneet takomaan, ja meidän verellämme se on kiilloitettu.
— Pois suuret sanat, pysykää asiassa, sanoi Gyllenbögel.
— Meidän suurin vikamme on se, että me matkimme teitä ruotsalaisia, kuten te vuorostanne saksalaisia ja ranskalaisia. Kunhan me uskallamme olla oma itsemme, niin silloin meistä jotain tulee!
— Ja kuka tämän opin teissä on herättänyt? kysyi Gyllenbögel pilkallisesti.
— Pietari Brahe.
— Siis sekin on ruotsalaiselta saatu.
— Luuletteko te, että hänessä on mitään, joka haiskahtaisikaan ruotsalaiselta? Hän on niitä miehiä, jotka ovat kansakuntien yläpuolella, sillä hän on etupäässä ja ennen kaikkea ihminen.
— Mitä sanoja, mitä sanoja! Sanonko jotain? Suomalainen näyttää osaavan puhua paljon hyvää ja kaunista, mutta toteuttamaan on hän laiska. Ja senvuoksi Ruotsi ottaa häneltä, mitä tahtoo, ja antaa hänelle, mitä armossaan suvaitsee.
Gyllenbögel oli noussut ylpeänä paikaltaan ja seisoi GabrielTuderuksen edessä, ja ivallinen hymy oli hänen suupielissään.
Veri kiehahti Gabrielin sisuksissa. Käsi lennähti sivulle, ja samassa paukahti tillikka Gyllenbögelin korvalle.
— Annetaan sitten tältäkin puolen jotain!
Koko tupa sihahti, kun ruotsalaiset ja suomalaiset iskivät äkkiä yhteen. Taava, joka oli liikuskellut ulkona, tuli sisään ja sanaakaan sanomatta sieppasi aina lähinnä olevaa niskasta ja heitti ulos ovesta. Kun hän hetkisen oli tätä työtä tehnyt, oli tuvassa rauhallista; permannolla virui hansikkaita, miekkoja, Gyllenbögelin kiharainen valetukka ja komea puuhka, jota hän Ranskan muodin mukaan talvisin käytti. Taava kokosi tavarat yhteen, meni ovelle ja huusi:
— Tulkaa pojat ottamaan kampsunne pois!
Lumihangesta nousivat ylioppilaat ja tulivat tavaroitaan kokoilemaan.
— Minä sanon teille, nulikat, kerta kaikkiaan, että tässä krouvissa ollaan siivolla eikä täällä valtakuntia jaella, tietäkää se! Jollette osaa elää, kuten kristittyjen tulee, niin tulen minä ja näytän teille jotain! Ja silloin ette tiedä, mille kohtaa istutte, ette millä kakkuun kiinni käytte, ette millä tyttöihin tirkistätte. Ja sanon, että jos viisaan ruumis on tehty ympäri maattavaksi, niin on tyhmän tomupussi tehty ympäri piestäväksi.
Ja sovussa jäivät ylioppilaat ryyppäämään ja keskustelemaan yhteisestä kuninkaasta ja yhteisestä sotamaineesta.
Ja Bellona nauroi poikiensa leikille ja kietoi heidän ympärilleen sotaretkien liput, ja niiden outo tuoksu huumasi nuorten mielet, ja sankaruustoive sysäsi syrjään riidan rapinan.
Kun talvimarkkinoiden aika läheni ja rahat ylioppilaiden kukkarosta peloittavassa määrässä vähenivät, sai Sundelius nerokkaan ajatuksen. He panevat toimeen näytännön, johon markkinaväki maksua vastaan pääsee. Oivallinen oli tuuma kaikkien mielestä, ja sen toteuttamista pitivät kaikki välttämättömänä, koska se olisi rehellinen keino, jonka avulla he pääsisivät rahapulastaan.
Latinan kielellä näytelmiä tavallisesti esitettiin, useasti myös ruotsiksi, mutta olihan jo kuusi vuotta sitten yliopistolla suomeksikin näytelty. Ja suomeksi se oli oleva, jotta markkinaväki rientäisi sitä katsomaan.
Gabriel Tuderus suostui kirjoittamaan näytelmän. Kauan pojat pohtivat, mikä aihe olisi parhain ja sopivin, David ja Goliat vai Susanna kylvyssä. Lopulta yhdyttiin siihen, että Tuhlaajapoika olisi se, joka kaikkia miellyttäisi ja joka kansalle olisi suurin hengenravinto ja kaunein sielun tavara.
Kaikkien mielestä olisi Sundelius ollut elämänsä ja tapojensa puolesta sopivin tuhlaajapojaksi, mutta kun hänen hahmonsa oli liian kukoistava eikä mitenkään voinut ajatellakaan hänen nälkää nähneen, otettiin Magnus Ringius siksi. Hän sanoikin jo ennestään olevansa tottunut sikojen kanssa seurustelemaan. Sundelius valittiin sen sijaan isäksi. Johannes Tuderus sai olla kateellisena veljenä. Palvelijoiksi ja muiksi sivuhenkilöiksi otettiin Mathesiuksen veljekset ja Pictorius. Viisi koulupoikaa päätettiin ottaa sikoja esittämään.
Kuka olisi paholainen, jonka läsnäolo jokaisessa näytelmässä oli välttämätön? Pitkän miettimisen jälkeen havaittiin eräs hiljainen ja murheellinen nuorukainen, Carolus Lapuensis, siihen sopivimmaksi. Hän ei koskaan ottanut osaa toisten iloihin, häntä ei koskaan kapakassa nähty, hän luki vain ahkerasti. Paholaisen osaan teki hänet sopivaksi hänen ulkomuotonsa, sillä taivas oli antanut hänelle naaman, joka kerrassaan johdatti mieleen pirun sellaisena, kuin hän maalattuna kirkon seinillä syntisiä kattilassaan hämmentelee. Ja kun hänet vielä sopivalla tavalla koristettaisiin, niin olisi häh omiansa antamaan täydellisen kuvan pimeyden ruhtinaasta.
Gabriel ryhtyi näytelmän laatimiseen. Se vietiin rehtorille tarkastettavaksi, ja kun hän sen oli katsonut kelvolliseksi, pyydettiin konsistoriumilta lupaa näytelmän pitoon, "koska se tänä syntisenä aikana oli estävä ihmisiä pahennuksen tieltä".
Lauri Matilaisen tuvassa näytäntö sitten suoritettiin iltahämärässä sen jälkeen, kun kauppa Heinätorilla oli jo loppunut. Katsojia oli ylen runsaasti, josta iloissaan Sundelius joi kolme suurta haarikallista olutta tietäen varmasti voivansa ne maksaa.
Tuvan perällä he sitten istuivat kaikin odottamassa vuoroaan.
Kun virsi oli veisattu, astui ensin esiin "prologi". Hän oli se oululainen Hooperin äijän tyttärenpoika. Urhoollinen hän muuten oli, mutta nyt rohkeus petti, ja tuimasti tutisivat pojan sääret, ja hampaat suussa loukkua löivät, kun hänen täytyi hartaana odottavien kuulijoiden eteen astua ja heille selittää, mitä näytelmä sisällänsä piti ja mitkä henkilöt siinä esiin tulevat. Hän oli pitkän alkurunonsa osannut kuin vettä, mutta nyt hän huomasi, että ihan joka ikinen sana siitä oli unohtunut.
— Etkö sinä lorvi saa loruläpeäsi liikkeelle? sanoi Sundelius, jonka naamasta hetkiseksi kiukun tieltä katosi lempeä muoto, ja silmät, jotka kattoa kohden mulkoilivat, iskivät vihaisen leimahduksen poikaan.
Silloin prologi arveli, että menköön kuinka menee, ja alkoi omasta päästään panna selityksiä kokoon. Hän kuvaili tuhlaajapojan elämää, hänen, joka ylensyömisessä ja juomisessa eli ja lopulta sikojen seuraan joutui. Sitten selitti hän pojan kotiintulon ja isän anteeksiannon. Näin näytelmän juonen julkilausuttuaan hän osoitteli kädessään olevalla kepillä jokaista näytelmään osallista.
— Tämä on isä, hurskas ja jumalaapelkääväinen mies, aina oikea ja tunnollinen, varakas ja kunnollinen, jolla mieli on hyvä ja rakkaus syvä, joka oikeuden tieltä ei pois vääjää, joka kaikki hyväksi säätää.
Sundelius nousi ja teki syvän kumarruksen. Hän oli puettu leveään punaiseen halaattiin, josta hänen vatsansa mahtavana pullotti esiin.
— Ja tämä on tuhlaajapoika, joka — joka — tässä pani poika jo omiaan, kun ei muistanut runoa — joka köyhä on niin, että roikaa, joka synnissä eli ja pysyi, ja irstaita himoja kysyi.
Ringius, jolla oli yllään risoja, arveli näytelmän päähenkilönä olevansa velvollinen suurempaan kunnianosoitukseen katsojia kohtaan, nousi paikaltaan, kulki katsojien eteen ja kumarsi jokaiselle.
— Tämä veli se riehuu juur julmast' ja toista hän kadehtii juur tuhmast', sanoi prologi osoittaen Johannes Tuderusta.
Samassa hän ällistyi, sillä hän ei tietänyt, mikä tuo pitkä ja laiha naisen pukimissa oleva olento oli, jota Jurvelius esitti.
— Se on minun aviosiippani, selitti Sundelius. Vaimo hyvä ja vakaa, joka kuten Saara on herrallensa kuuliainen eikä sano sanaakaan, tekee työtä ja ahertaa aamusta hamaan iltaan.
— Ja tässä on koko palveluskunta, hyvät ystävät ja kylänmiehet. sanoi prologi osoittaen Mathesiuksen veljeksiä, jotka häpeissänsä, punastuen aivan tukan rajaa myöten, istuivat penkillä kummallakin suuri oluthaarikka kädessään.
— Ja tässä, tässä ovat siat, ja prologi osoitti koulupoikia, jotka nelinkontin ryömivät maassa, ja kun heillä ei ollut mitään erikoista pukua sikamaisuutta ilmaisemassa, päästivät he aika sikavinkunan ja kiljahduksen. Katsojissa se herätti sellaista riemua, että he menestyksen rohkaisemina huusivat uudelleen aivan kuin siat, joista yksi on aidan raossa ja toiset vieressä ottavat tapaukseen osaa.
— Ja tässä, sanoi prologi lyöden kepillään permannossa olevaan luukkuun, on helvetin portti, ja piru on siellä sisällä.
Hän raotti hiukan luukkua, ja kaikki kumartuivat katsomaan Carolusta, joka pisti päänsä raosta esiin, mulkoili pahasti ja pisti kielen suustaan esiin. Naiset parkuivat ja rauhoittuivat vasta sitten, kun luukku taas oli suljettu ja prologi, sulkien näytelmän katsojien armolliseen suosioon, siirtyi pois.
Ringius astui nyt esiin tuhlaajapoikana, ja siat astelivat hänen kintereillään. Hän alkoi hiukan väräjävällä äänellä puheensa uskaltamatta luoda silmiään katsojiin. Mutta kauaakaan ei kestänyt, ennenkuin arkuus katosi; hän unohti, missä hän oli, ja tuhlaajapojan valitusten keralla hän valitti omaa kohtaloaan. Ja tuo välitön esitys riisti katsojien lapsimielet mukaansa. Ja kun Ringius vihdoin itkien vaipui maahan, oli syvä liikutus vallannut katsojien mielet.
Parkaisu, kimeä ja vihlova, joka naispuolelta kuului, katkaisi hiljaisuuden. Helvetin ovi oli auennut, paksu savupilvi nousi siitä, ja paholainen ryömi yskien tupaan. Hän oli sytyttänyt kellarissa suuren tukon märkiä heiniä "lisätäkseen vaikutusta". Vaikutus olikin valtaava katsojiin, mutta sitä turmiollisempi itse paholaiseen, joka kauan sai yskiä, ennenkuin saattoi puhua. Hänen osaansa ei varsinaisesti ollut kirjoitettu, vaan sai hän turvautua omaan kekseliäisyyteensä. Caroluksen kekseliäisyys ilmeni ensiksi siinä, että hän seisoi paikallaan, mulkoili pahasti, irvisteli, pisti kielen suustaan ja hännällään lyödä heilautti lähinnä olevia. Niin, häntä hänellä oli, köysi, joka oli takin liepeeseen kiinnitetty ja jonka toinen pää oli purkamalla köyden punontaa saatu leviämään paksuksi tupsuksi. Yllään hänellä oli punaisista tilkuista tehty puku ja otsassa laudan palaan kiinnitettynä kaksi lehmän sarvea. Naamansa hän oli noennut ja tappuroista tehnyt tuuhean tukan. Kolmipiikkinen hanko oli hänellä kädessään. Kun hän ei hetken naamaansa väännettyään osannut vieläkään mitään puhua, heristi hän hankoa ja alkoi pistellä katsojia mahaan.
Jurvelius, joka oli puettu akaksi, ryntäsi tuvan perältä ja kiljaisi:
— Mitä sinä täällä teet? Mene helvettiin!
Ei hänenkään osansa ollut kirjoitettu, vaan hän sai vapaasti puhua, mitä sylki suuhun toi. Naista pidettiin paholaisen hyvänä tuttavana, ja tällaisissa näytelmissä heillä aina oli paljon yhteistä hommaa. Jurvelius aloitti osansa haukkumalla paholaista, mihin tämä parhaansa mukaan vastasi. Pian oli käynnissä katsojien suureksi riemuksi vimmattu sanasota, jossa kiroilut ja haukkumasanat sinkoilivat. Lopulta syntyi tappelu heidän välillään, ja kun se suoritettiin oikein täydellä todella, otti yleisö huudoillaan siihen osaa. Lopulta Jurvelius kompastui hameisiinsa ja kaatui, jolloin piru pääsi hänen päälleen istumaan ja aikoi nyt laahata hänet kerallaan helvettiin. Silloin huusi akka renkinsä avukseen, ja yksin neuvoin, vimmatun ottelun jälkeen, jossa pirun häntä ratkesi ja jäi Jurveliuksen käteen piiskana käytettäväksi, Carolus lykättiin luukusta alas.
— Mene helvettiin ja vie häntäsikin sinne! huusi Jurvelius ja heitti köyden aukosta kellariin.
Kun luukku oli suljettu, menivät esiintyjät tuvan perälle lepäämään ponnistuksistaan.
Sundelius isänä nousi nyt paikaltaan. Hän sanoi olevansa rikkaassa talossaan ja läksi etsimään kadonnutta poikaansa. Hän teki permannolla kierroksen ja kertoi saapuneensa kylän ulkolaitaan. Uuden kierroksen tehtyään hän jo oli metsässä, jonka ihanuutta hän ylisti. Silloin hän näki poikansa, ja heidän välillään syntyi keskustelu, jossa lapselliset lauseet vuorottelivat raamatun lauseitten kanssa. Sundelius sulki Ringiuksen syliinsä, ja yhdessä he sikolauman seuraamina tekivät kierrokset permannolla tullakseen kylän ulkopuolelle ja lopulta kotiin. Täällä isä kutsui palvelijat valmistamaan pitoja, joiden näkyvin muoto oli oluella täytetyt haarikat. Sundelius herätti yleistä ihastusta tyhjentämällä ison haarikan yhteen hengenvetoon.
Kun hän näki kateellisen veljen, sanoi hän:
— Sinähän olet aivan viheliäinen paljaasta kateudesta.
Ja viheriäinen Johannes Tuderus olikin, aivan viheriäinen, sillä hän oli väriä käyttämällä saanut naamansa sellaiseksi.
Nyt alkoi riita isän ja pojan välillä tuhlaajapojan ruokkimisesta.Riita oli kiivas ja loppui isän huudahdukseen:
— Piru sinut periköön!
Tätä hetkeä oli Carolus odottanut kurkistellessaan lattialuukun raosta. Hän ryntäsi ylös ja sieppasi kintusta Johannesta kiinni. Mutta tämä tarrasi vastaan eikä mitenkään ollut halukas menemään helvettiin.
— Eikö täällä ole ketään, joka tulisi avuksi? huusi hän.
Pari puolihumalaista sälliä, nähdessään paholaisen retuuttavan miestä, ryntäsi apuun. He kiskaisivat Johannes Tuderuksen vapaaksi. Mutta tämä oli vastoin näytelmän juonta, sillä helvettiinhän kateellinen veli oli vietävä. Nyt näyttelijät ryntäsivät Johanneksen apulaisten kimppuun, jota hyökkäystä he eivät suinkaan tyyninä ottaneet vastaan, vaan maksoivat lyönnin lyönnistä. He olisivat, vähälukuisuutensa takia joutuneet alakynteen, ellei katsojajoukosta olisi apua ilmaantunut. Pian oli täydellinen tappelu käynnissä. Siinä sitä rynnistettiin Lauri Matilaisen tuvan permannolla. Ja pirua puolustavat sällit, joilla jo ennestään oli kaunaa ylioppilaita kohtaan, iskivät oikeaan ja vasempaan.
Tiesi kuinka kauan tappelua olisikaan kestänyt, elleivät piru ja kateellinen veli olisi paenneet helvettiin ja vetäneet luukkua kiinni. Kahakka loppui, ja se antoi aiheen Sundeliukselle, joka itse oli hyvässä höyryssä, runomittaisen varoitussaarnan pitämiseen juoppoutta ja sen synnyttämiä paheita kuten irstautta ja tappelua vastaan.
Lopulta prologi astui esiin, ilmoitti näytelmän päättyneeksi, kehoitti katsojia pitämään täten saadun opetuksen mielessään ja elämään kunnollisesti ja jumalaapelkääväisesti tullakseen lopulta kootuksi Abrahamin helmaan.
Tyytyväisinä poistuivat katsojat, ja moni mietti, miten paljon sentään ylioppilaat saavat taistella sielun vihollista ja sen moninaisia juonia vastaan.
Suurilla juomingeilla ylioppilaat lopettivat sen illan.
* * * * *
Mutta Gabriel Tuderus läksi yksinään kulkemaan. Hän kulki pitkin joen jäätä ja nousi joen suussa olevalle Korpolaisvuorelle.
Hän oli nähnyt, miten hänen näytelmänsä oli esitetty, ja toverien suusta kaikuessa olivat monet kohdat siitä tuntuneet niin köyhiltä, niin kömpelöiltä. Ja kuitenkin! Hän osasi runoilla, ja suomenkieli taipui ajatuksia kuvaamaan. Tuo markkinaväki se oli sittenkin runon kautta saanut jotain uutta, hän tiesi sen.
Ja hän tiesi, että hän ei koskaan elämässään olisi osaava muulla kielellä runoilla, että siinä oli hänellä tehtävä, joka houkutteli ja joka tyydytti.
Palatessaan kävelyltään hän meni pormestarin luo, jonka asunnolla pidettiin pitoja. Rikkaita kauppiaita, äveriäitä maalaisia, ulkomaalaisia tavaranvaihtajia, jotka olivat turkiksia ostamassa, oli koolla. Gabriel näki siellä myös maaherran ja hänen seurassaan hienosti puetun nuorukaisen. Hän oli maaherran nuoremman veljen poika Gustaf von der Linde, joka oli tullut Turun yliopistoon lukujaan jatkamaan ja kuului smoolantilaiseen osakuntaan.
Tämän kanssa Gabriel näki Barbaran puhelevan, ja mieletön kateus heräsi hänessä. Hän vei Barbaran syrjempään ja sanoi hänelle:
— Miksi sinä olet tuolle nuorelle heitukalle niin ystävällinen?
— En minä ole hänelle sen ystävällisempi kuin muillekaan, vastasiBarbara.
— Sinä niin sanot, mutta on minullakin silmät päässä.
— Katsele sitten, mitä olet näkevinäsi, sanoi Barbara ja aikoi lähteä.
— Sinä et saa mennä hänen luokseen. Minä kiellän sen.
— Minä olen talossa emäntänä ja minun täytyy kestitä vieraitani. Jos maaherra ja hänen veljenpoikansa isäni taloa käynnillään kunnioittavat, niin ei minun sovi pysyä loitolla.
— Barbara, älä nyt mene hänen luokseen, älä nyt! Mene joskus toiste, mutta älä tänä iltana!
— Miksi en tänään?
— Siksi, että minä en sitä tahdo!
— Vai niin! Joko mielesi taas tekee komennella? Nyt minä menen hänen luokseen.
— Jos menet, niin on se ero meidän välillämme!
— Tee mitä tahdot!
Ja kääntyen Gabrielin luota meni Barbara kuten uhalla Gustafia kohden. Hän tahtoi olla ystävällinen sille, jolle hän itse tahtoi. Ja uhmailemisen halu sai hänet olemaan ystävällisempi Gustafille kuin hän sitä ennen oli ollutkaan. Koko naisellisen lumousvoimansa, jonka nainen niin hyvin tuntee ja jota hän mielellään käyttää tunteakseen itsensä miehen yliherraksi, hän nyt suuntasi Gustafiin. Hän nauroi iloisesti, mutta naurussa oli samalla pieni levoton väre. Sisäisen levottomuuden vaikutuksesta hänen vilkkautensa lisääntyi, ja tuo ihmeellinen eloisuus, joka miehen kokonaan lumoo, värähteli koko hänen olemuksessaan. Sillä hetkellä hän oli todella nainen, turvaton ja arka ja samalla voitokas ja uskalias, ikuinen arvoitus itselleen ja arvoitus miehelle.