Gustaf ei voinut irroittautua hänen seurastaan. Hän tuli rohkeammaksi, hän uskalsi sanoa sanoja, joiden takana piilivät rakkauden ensimmäiset arat tunnustukset. Ja jota kauemmin hän puhui, jota enemmän hänen katseensa kertoivat siitä, mitä hän ei vielä suoraan tohtinut tunnustaa, sitä enemmän Barbarassa väheni iloisuus. Hän katseli pitkin huoneita etsien Gabrielia. Hän kulki hänen ohitseen, mutta Gabriel ei häneen katsonutkaan. Silloin olisi Barbaran tehnyt mieli itkeä, mutta ylpeys, se pani hänet nauramaan Gustafin kertomille kaskuille.
Sitten ei Barbara enää nähnyt Gabrielia. Kun tämä oli kadonnut, niin mitä välitti Barbara enää Gustafista. Hän pakeni hänen luotaan, etsi Gabrielia kaikista huoneista, mutta turhaan. Levottomana hän poistui talosta, juoksi pihamaan poikki professorin asunnolle. Avatessaan oven Stodiuksen huoneeseen hän näki Gabrielin siellä.
Hänet nähdessään Gabriel nousi ja aikoi mennä pois, mutta Barbara astui hänen tielleen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Gabriel oli aikonut pysyä lujana, mutta itkevä tyttö pehmitti hänen mielensä. Hän ei voinut enää itseään hillitä, vaan painoi tytön lujasti rintaansa vastaan.
Kauan he istuivat vieretysten, ja rakkauden kaunis keskustelu, jossa tavallisin sana sisältää niin paljon, sovitti kaiken äskeisen.
— Sinun täytyy nyt jo mennä, vieraat odottavat, sanoi Gabriel.
— Mitä minä heistä, vastasi Barbara nauraen.
— Mutta Gustaf!
— Odottakoon, jos hän odottaa.
— Sinä et siis rakasta häntä?
— Joutavia!
— Et ole rakastanutkaan?
— Ei puhuta siitä enää.
— Kuule, Barbara, nyt sinä saat mennä taloon ja olla hänen seurassaan niin paljon kuin tahdot, minä en välitä siitä.
— Mitä hupia sinä silloin luulet siitä olevan.
— Tottele nyt kerran minua.
— Sinä tahdot siis niin?
— Tahdon.
— Minkätähden äsken sitten pidit sellaista melua siitä?
— Tietääkö ihminen aina, mitä hän tahtoo? Menkäämme nyt.
— Minä olisin paljon mieluummin täällä sinun seurassasi.
— Siihen on meillä huomenna aikaa.
Heidän mennessään yhdessä pihamaan poikki sanoi Gabriel:
— Ei sinun sentään koko aikaa tarvitse olla hänen seurassaan. Tule toisinaan minunkin luokseni. Ei sinun tarvitse jäädä, kunhan ohitse kuljet ja katsot minuun. Sitten saat taas mennä hänen luokseen. Ja kuule, yhtä et saa tehdä, et saa tarttua hänen käteensä.
— Miksi en?
— En minä tiedä, minä en sitä voisi katsella.
Ja sovussa he astelivat taloa kohden, jossa tanssi jo oli käynnissä.
— Mutta tanssissa? kysyi Barbara.
— Tanssista minä veisaan viisi. Ei sitä tanssissa kädet mitään merkitse, jalathan siinä ovat liikkeessä.
Isossa salissa kävi tanssi, nuoret siellä karkeloivat, mutta muualla istuivat vanhukset ja keskustelivat kaupan käynnistä Tukholman ja Saksan kanssa. Ja pujahtipa kieliriitakin esiin, sillä suomalaiset kauppiaat arvelivat ruotsalaisten ja saksalaisten elävän heidän kustannuksellaan.
— Mitä me saamme rahojemme edestä, kysyn minä, mitä me saamme? sanoi lihava Yrjänä Sonni. Jumalaa tuskin tohdimme suomeksi liki tulla, liekö tuokin jo ruotsalaiseksi muuttunut. Ja veroja, veroja, niitä kyllä kootaan, mutta minä nyt olen sellainen mies, että kun minä rahaa annan, niin tahdon jotain rahan edestä saadakin, jotain hyvää, enkä vain haukkumisia, joilla meitä syötetään arki- ja pyhäpäivinä. Minun nimeni on Sonni, ihan rehellisesti Sonni, mutta senkin saksalaiset muuttavat Sonneksi. Se kuuluu olevan aurinko. Kaikki ne tahtovat ottaa, yksin nimemmekin. Mutta sen minä sanon, että kerran minä näytän, mikä minä olen, ja tottahan tuntevat miehen, kun pusken.
Ja suomalaiset pysyivät erillään ja keskustelivat yhteenliittymisestäRuotsin herroja vastaan.
Missä maaherra liikkui, siellä hän kuitenkin heti katkeruuden poisti, sillä höyli ja alentuvainen oli hän kaikkia kohtaan. Ja suomeakin hän puhui suomalaisille, tosin kovin kankeasti, mutta yrityskin oli suomalaisten mieleen.
— Herra se minunkin pojastani on tuleva, sanoi Yrjänä Sonni, sen minä olen itse tykönäni päättänyt. Tavata se jo osaa, ja vähitellen, vähitellen siitä sitten mennään eteenpäin.
Ja Yrjänä Sonni selitteli poikansa ihmeellisiä luonnonlahjoja, ja iloissaan sellaisen pojan isänä olosta hän joi itsensä niin humalaan, että hänen vaimonsa sai raapottaa häntä kotia.
— Herra se meidän Kustusta tulee, puhui hän kotimatkalla vaimolleen, ihan oikea herra. Ja sitten sen nimikin muutetaan. Minä kysyin niiltä professoreilta, mikä se sonni on latinan kielellä. Taurus se kuuluu olevan. Ja Gustavus Taurén on minun poikaani nimitettävä. Se se joltakin kuuluu!
Vaimonsa vastustuksista huolimatta hän keskellä yötä herätti kuusivuotiaan poikansa ja sanoi:
— Tiedätkö, mikä sinun nimesi on?
— Kustu Sonnihan se on.
— Niin on, mutta kun kouluun tulet, niin Gustavus Taurén sinusta tehdään. Ja silloin ei sinua herrasta erota mikään muu kuin tuo nenäsi, josta niin selvästi näen, että minun poikani olet, omaa suomalaista vertani ja omaa sukuani.
Eräänä kevätiltana kulkivat pohjalaiset krouvista kotiaan huutaen ja loilottaen, kivillä heitellen ikkunoita rikki, lyömällä miekoilla talojen portteihin ja ampumalla laukauksia ilmaan, kun yliopiston pedelli tuli heitä vastaan.
— Ei saa pitää krakeelia eikä parlamenttia vuorokausien välillä, sanoi hän.
— Onko se lude, joka yskii, sanoi Magnus Ringius, vai mitä perhanan pirinää kuuluu sieltä?
— Minä sanon, että pois kaikki mekastus ja tarpeeton suunsoitto, huusi pedelli.
— Sanohan, Gabriel Tuderus, mikä tämä ääntäpäästävä olento on, sanoiRingius.
— Minä pyydän huomauttaa, että minä olen yliopiston pedelli.
— Vai pyydät sinä? Mutta jos me emme suostu pyyntöösi? Mitä sitten teet? kysyi Ringius.
— Herra on humalassa ja tekee viisaimmin, kun menee nukkumaan, sanoi pedelli.
— Olenko minä humalassa, sinä hunsvotti, sinä koira, sinä — sanonko minä sinulle, mikä sinä olet?
— Herra sanoo vain, jos mieli tekee, mitä minä humalaisen puheista.
— Tiedätkö sinä, mitä humala onkaan? Mutta katsohan, minä sen tiedän. Ensiksi on ihminen niin sekaisin, ettei hän tiedä, mikä hän on. Oletko sinä koskaan luullut itseäsi kanaksi?
— En, vissisti en.
— Mutta minä olen, jatkoi Ringius. Ja minä olin niin varma siitä, että minä istuin koriin ja tahdoin munia ja hautoa. Jollet sinä ole uskonut itseäsi elukaksi, niin et koskaan ole ollut humalassa. Ja tiedätkö sinä, mitä on akateeminen humala?
— Se on kai se, kun professorit hautajaisissa juovat itsensä niin sekaisin, että lopulta tahtovat nähdä morsiamen, ja kun Abraham kursori väittäjäisissä rinkaisee kesken kaikkea tai ei päästä rehtoria yliopiston portista sisään.
— Erehdys, suuri erehdys, se on vielä aivan tavallista humalaa, sanon minä. Akateeminen humala on paljon monimutkaisempaa. Istu tuohon portinkulmauksessa olevalle kivelle, niin minä selitän.
— Ei nyt ole mikään sovelias aika akateemiselle disputaatiolle.
— Humalasta. Nyt juuri se sopiva aika onkin. Istu!
— Minä en anna pakottaa itseäni. Minä vetoan lakiin.
— Lakiin! Tiedätkö, sinä vanha akateeminen luuta, mikä laki on?Tässä se on!
Ja Ringius paljasti miekkansa ja löi sillä katuun.
— Joko istut?
— Jo.
— Pane kätesi ristiin, sanon minä.
— Johan minä panen.
— Ja kuuntele tarkkaavasti, kun nyt saat imeä tiedon nisistä ja levätä alma materin, meidän yhteisen äitimme yliopiston lyllyvillä rinnoilla. Akateeminen humala on se, kun ihminen tieteellisen metodin mukaan, logiikan sääntöjen perusteella pohtii ja järjestää tarpeettomia asioita. Kuten esimerkiksi sylkemistä. Sanonko sinulle, kuinka monta tapaa siinä on?
— Kyllä minä ne tunnen: ruiskahdus, roiskahdus ja pikkuinen pritsahdus.
— Kolmeko tapaa vain! Sinun tietosi on ylen rajoitettu. Minä sanon, että niitä on viisikymmentäkaksi, kuten korttia pelipakassa. Ja ne ovat: räkäroiskahdus, kurkunkurkistus, nenännuhina, vatsan vonkaus, täkätuhnaus, maaliinammunta, kaukolaukaus, suupielenpuhdistus, hammassiristys, pikkupliskahdus, neidinnaksahdus, torventuuttaus, läkälötkäys, kattoonkurkistus, naamaannolaus, pirunpirinä, ruiskutus, pirskutus, pärskytys, porahdus, salasiisteys, julkipuhdistus, hätähönkäys, ne ovat suhina, tuhina ja puhina, sielunsiivous, sydämensovitus, kakistus, lipsahdus, läpsähdys ja lopsahdus, virranvilinä, koskenkohina, neidennäkynuolahdus, kuolankuljetus, ne ovat unen ulostus, vihanvilistys, katinkiukustus ja makuulle menostus. Ja sitten tulevat runottarien rukoukset, joita on yhdeksän, ja ne ovat: Kalliopen kuikutus, Klion kliksahdus, Melpomenen melskaus, Thalian tälläys, Euterpen elämä, Eraton erottaminen, Uranian ulina, Polyhymnian hyminä ja Terpsikhoren teiskaus ja lopuksi Ruotsin ruuttaus, Suomen suuttaus, akatemian ahdistus ja Turun tuima luiskaus. Siinä ne ovat! Joko ne osaat?
— Taivas varjelkoon minua sellaisesta tiedosta!
— Oppimasi ne pitää!
Ja Ringius piti miekkansa kärkeä pedellin rintaa vasten ja näytti havainnollisesti kaikki viisikymmentäkaksi temppua käyttäen pedellin naamaa maalitauluna.
— Jos tämä ei ole akateemista humalaa, niin ei sitten mikään, vaikerteli pedelli.
— Sinä myönnät sen?
— Myönnän. Totta kai minä sen myönnän.
— Saata meidät sitten sänkyyn.
— Mitä!
— Sänkyyn, sanon minä! Etkö sinä tiedä, että akateeminen virkasi vaatii sinua kuljettamaan humalaiset civikset kortteereihinsa?
— Te ette ole niin humalassa, ettette tietä sänkyynne löydä.
— Se ei kuulu tähän. Virka kuin virka. Kysyn sinulta vielä: Mikä on erotus talonpojan ja herran humalalla?
— Eiköhän nuo ole kumpikin yhteen meneviä.
— Rukoilee talonpoika Jumalaa juovuspäissään, herra ei silloinkaan.Se on se erotus. Ja nyt saattamaan meitä kotia!
— Piru teidät kotiaan kuljettakoon, huusi pedelli ja läksi livistämään toria kohden, jonka varrella olevaan vahtitupaan, eli kuten sitä nimitettiin, "korttikaariin", hän meni turviin.
Rähisten seisoivat ylioppilaat vahtituvan edustalla ja vaativat pedelliä tulemaan ulos. Tämä sisällä siunaili ja rukoili vahtimiehiä häntä suojelemaan.
— Ne ottavat minulta vielä hengen hieverinkin, ruikutti hän. Kerran ne veivät minut matkaansa ja juottivat minulle viinissä rohtoja, jotka kaiken sisältäni ajoivat ulos joka reiästä, jotta olin surkea kuin vaivainen syntinen ja niin tyhjä, että kun suun avasi, näki miehen läpi istuimeen asti.
Ylioppilailla oli vanha veriviha tätä porvariston muodostamaa vartiostoa vastaan, joka tavantakaa oli estämässä heidän omasta mielestään oikeutettua yöllistä mellastusta.
Kun heitä nyt oli kosolta koolla, päättivät he tehdä tarmokkaan hyökkäyksen. Vartioston ovi särjettiin, ja vartijat ajettiin ulos.
* * * * *
Seuraavana päivänä olivat ylioppilaat kutsutut konsistoriumin eteen, ja ankara tutkinto alkoi.
Sinne mennessään sanoi Ringius:
— Kyllä se on merkillistä, kuinka kaikki suuret historialliset tapaukset pienistä seikoista alkunsa saavat. Mikä on tämänkin syy ja perustus, mikä sen itu ja siemen? Yksi pienoinen sylkäys. Ja mitä se on aikaan saanut? Konsistoriumin kokoukset, mielten kuohunnan, vihan, vainon ja villityksen. Jollei tässä enää saa sylkeäkään, niin papiksi pitää tulla. Silloin sitä ainakin saa haukkua.
— Minä olen jo meinannut katsella, millaista ne papin pöntön portaat ovat, sanoi Sundelius.
— Ei vanhasta teinistä papiksi, väittää kansan viisaus, sanoi siihenJosephus Mathesius.
— Älä sano niin. Kansan viisaus on usein hyvin ontuva. Katsohan sikaa: ei se ole mikään vesieläin, mutta tarpeen tullessa se ui hyvästi. Kyllä minäkin vielä osaan uida tieteiden puhtaassa virrassa. Odotahan vain, kun pääsen sitä näyttämään.
— Niin, mutta saarnapöntössä ei puhutakaan samoin kuin yliopiston salissa, huomaa se, sanoi Pictorius.
— Odottakaahan, kun tämä tutkinto täällä on päättynyt, niin matkin, miten meillä saarnataan, sanoi Sundelius.
* * * * *
Samana iltana Lauri Matilaisen tuvassa Sundelius sitten näytti, miten piispa Rothovius saarnaa piti.
— Katsokaahan, selitti Sundelius, se on vallan varma erotus ruotsalaisille pidettäessä saarnaa ja suomalaisille. Jos saarnaa suomalaisille, niin pitää aloittaa haukkumasanoilla, sillä silloin suomalainen herää, kun se kuulee tuttuja ja rakkaita sanoja saarnastuolista. Rothovius huusi kerran: "Tänne te perkeleen riivaama roskajoukko tulette! Jumala, Jumala, Jumala on huulillanne, mutta puurokuppi on mielessänne. Te elätte täällä kuin viimeisen päivän ihmiset, jotka kaltaisia ovat sodomiiteille synnissä ja riettaassa menossa. Sillä kuten Sodoma ylen söi, ylen joi, oli saita, myi ja osti, petti, vääryyttä piti, oli tottelematon, uppiniskainen ja rietas, niin myös ei teiltäkään mitään pidä siitä puuttuman. Ja se, mikä kaiken yli käy: harvat, sanon minä, ylen harvat tietävät, että he synnissä elävät, eivät nuhdetta kuule, eivät neuvoja noudata: ja niin suuri on teillä tottelemattomuus ja hävyttömyys, että kun teille sanan lähettää, niin ette tee konsistoriumille ettekä Herralle sitä kunniaa, jotta paikalle tulisitte ja ojennuksen ottaisitte vastaan, vaan häpeälliset sanat ovat kielellänne, niin että jollei esivaltaa meillä olisi, niin suurempaa ylenkatsomista te osoittaisitte kuin mikä Lotin osaksi tuli Sodomassa. Mutta sota, rutto, tulipalot ja vaino on teidät vielä kerran kääntävä minunkin puoleeni." Näin on suomalaisille sanottava. Ruotsalaisille on puhuttava kaikista asioista, joita he eivät ymmärrä, sillä he ovat itserakasta kansaa ja tahtovat haukutuiksi tulla oppineilla sanoilla.
Ja käheällä äänellään Sundelius jatkoi:
— Katsokaa Dianan temppeliä Efesossa ja katsokaa tätä Herran huonetta; pakanat rakensivat kaksisataa vuotta temppeliään, mutta hitaasti te avitatte tämän huoneen rakentamista. Paremmat olivat pakanat elämässään ja edesottamisessaan, kuten Plinius, Livius, Cicero, Homeros ja Aristoteles opettavat, kuin te; katsokaa, miten Marcus Curtius itsensä uhriksi antoi, pitäkää silmienne edessä Orestesta ja Pyladesta, ja näkevät olette, että he jo silloin noudattivat Kristuksen, meidän Herramme, verikuoleman kautta annettua esimerkkiä. Kun näin puhuu, niin he eivät ymmärrä yhtään mitään, mutta sehän on tarkoitus, sillä ihmisen luonto on sellainen, että se kunnioittaa yksistään sitä, joka hämärää ja epäselvää on.
Sundelius vaikeni, ja pilkallinen ääni katosi vähitellen, kun hän jatkoi puhettaan:
— Toisinaan minä ikävöitsen papin toimeen, sillä tahtoisin minäkin tehdä jotain hyvää lähimmäisilleni. Minä tahtoisin ottaa tuon suuren kauneuden kristinopista, valaa sen uuteen muotoon ja sitä tarjota kansalle ravinnoksi. Katsokaahan, veljet, te olette nähneet minut niin usein huonona ja kelvottomana, ja tiedänhän minä, että minä olen elämäni hukkaan heittänyt, mutta kun kuolema minut korjaa ja viimeisellä tuomiolla seison Herrani ja Jumalani edessä ja tilini minulle tehdään, niin tahtoisin, että hän sanoisi: "Paljon sinä rikoit ja huonosti leiviskäsi hoidit ja armoni laiminlöit, mutta sinä opetit minun laumalleni minun oppiani niin, että he sen kuultuaan paremmat ja toisiaan rakastavammat olivat." Ja näin minä tahtoisin kertoa heille esimerkiksi Mariasta ja Martasta.
Ja hiljaa, lämpöisellä äänellä hän alkoi:
— Kun Jeesus vaelsi maan päällä ja suvisen illan suussa kulki sitä kylää kohden, jossa Maria ja Martta asuivat, niin asteli hän ohrapellon viereistä tietä ja avasi oven sisarusten pirttiin. Siellä Martta juuri oli taikinatiinun luona eikä voinut kättänsä ojentaa hyvää päivää sanoessaan. Mutta Maria, jonka silmät olivat siniset ja ääni heleä, joka hiljaisena ja ujona liikuskeli asunnossa, hän tarttui mestarin käteen ja talutti hänet peräkamariin, istutti hänet ikkunan luo rahille ja itse vaipui alas hänen jalkojensa juureen kuuntelemaan. Ja aurinko paistoi pellon viljan yli ja etsi herraansa ja luojaansa tuvasta. Ja Jeesus katseli kaunista luontoa, katsoi ikkunaan ulottuvan orjantappurapensaan ruusujen yli, kypsyvän viljan kultaisen kentän toiselle puolelle sinne, missä mäki nousi ja metsä tummana kohosi taivaan sineä vastaan. Ja hän puheli naiselle, joka hänen jalkojensa juuressa oli, taivaan valtakunnasta, kuinka se ihmisellä voi olla ja kuinka se hukkaan voipi mennä. Mutta Martta, joka pirtissä leipoi ja askarteli, punaiset hiilet uunista veti ja sen pitkävartisella luudalla lakaisi, hän kaipasi sisarensa apua. Ja jauhoisena, punaisena pirtin kuumuudesta hän meni kamarin ovelle ja sanoi: "Täällä sinä sisareni istut ja annat minun yksinäni leipoa." Mutta Jeesus sanoi: "Turhaan sinä, Martta, hyörit ja pyörit. Maria on paremman osan valinnut, jota ei häneltä pidä otettaman pois." Ja Martta sulki oven ja palasi työhönsä, eikä hän nähnyt, miten aurinko laski mailleen, miten puut punelti, maat sinetti, kuuset oli kultarimpsukoissa, hongat hopeavöissä, vaarat vaskisin orahin, taivas kultaisin rakehin.
* * * * *
Sinä iltana Sundelius nukkuessaan näki unessa äitivainajansa, joka hänelle sanoi:
— Lauri poikani! Minun tuli sinua ikävä, ja minä tulin tuokioksi tykösi.
Ja äiti otti poikansa pään syliinsä, siveli sitä ja lauloi hiljaa kehtolaulua. Ja Sundelius tunsi, miten hänen sydämensä ympäriltä lohkeili kuten kuonaa, miten povi laajeni ja lämpeni ja miten kyynelet huuhtoivat kaiken loan hänen sielustaan. Ja äiti siveli hänen tukkaansa, ja laulu helisi tummassa tuvassa.
Kun Sundelius havahtui, istui hän kauan vuoteensa reunalla ja itki, itki ilosta ja helpotuksesta.
— Lapsina me taidamme pysyä, me aikamiehet, sanoi hän tovereilleen, lapsina koko elämämme ajan, ja sanottakoon naisesta mitä tahansa, ja paljon syytä onkin sanoa heistä yhtä ja toista, niin, kun ajattelee, millainen oikean naisen tulisi olla, joutuu aina lopulta äitiinsä.
Sota Venäjän ja Ruotsin välillä oli alkanut. Kustaa Eevertinpoika Horn, Inkerin ja Käkisalmen läänin kenraalikuvernööri, oli lähettänyt jo varhain rajalta huolestuttavia tietoja. Gustaf Adolf Leijonhufvud, Raaseporin kreivi, oli määrätty Suomen puolustusta johtamaan. Hän majaili parhaillaan Turun linnassa neuvotellakseen Erik von der Linden kanssa.
Juhliakseen mahtavaa vierastaan oli maaherra kutsunut kaikki kaupungin arvokkaimmat asukkaat linnaan. Kaupungissa olevat aateliset ja lähiseuduilla asuvat ylimykset olivat tulleet palvelijoineen. Yliopiston professorit, lukion opettajat ja kaupungin rikkaimmat kauppiaat olivat juhlapuvuissaan saapuvilla.
Tarkkaa säätyeroa noudatettiin siinä, missä huoneessa kukin istui, kenen vieressä, kuka ensin sai ovesta mennä, kuka seurata, kenelle piti nousta vastaamaan. Varsinkin naiset perustivat koko seurustelunsa tämän luokkarajan ylläpitämiseen. Vallitsihan heidän välillään paljon katkeruutta jo kirkon penkeistäkin, sitä enemmän nyt, kun heidän tuli seurustella keskenään. Porvarien vaimot, jotka rikkautensa takia olivat saaneet huomattavan aseman, olivat kiukkuisia professorien rouville, jotka kirkossa saivat istua paremmilla paikoilla kuin he. He kostivat tämän nyt, kun sodan alkaessa valtion täytyi turvata heidän miehiensä rahalliseen apuun.
— Aateliset ne ovat taistelun kunnia, ne kruunulle hankkivat voitot, sanoi kreivitär Agneta Horn.
— Mutta meidän rahoillamme, vastasi Jakob Wollen rouva, joka ylpeänä ja laajana kuin kaksikerroksinen kivestä rakennettu talonsa istui salissa.
Maaherra omassa huoneessaan puheli vapaasti seuralaistensa kanssa, ja kaskujen lomassa unohtuivat valtion huolet, sota sekä säätyerotus.
Naisten huoneessa syntyi kiivas kahakka. Siitä tultiin kertomaan maaherralle. Hän vain nauroi ja sanoi:
— Antaa rouvien riidellä, se tekee niille niin hyvää. Sittenhän miehet saavat olla hetkisen rauhassa. Minä kunnioitan kauppiaanrouvia ja suon mielelläni sen, että he hiukan avaavat suutaan. Kauppiaan poikahan olen itsekin.
Ja maaherra tupakoiden vierastensa kera kertoi isästään kaskuja:
— Se oli miesten mies, sen sanon. Ja vaikka hän meitä poikiaan piti kurissa ja antoi kerran meille vielä kaksikymmenvuotiainakin selkään, niin kaipaan monesti ukkoa nyt, kun hän jo kaksikymmentä vuotta on ollut kuolleena. Hän teki kaiken summakaupalla, yksin selkäsaunankin. Kun meitä oli kolme veljestä, aika junkkareja jokainen, Lorenz, minä ja Jakob, kukin toistaan vuotta nuorempi, niin oli hänen tapansa antaa kotikuritusta meille kaikille lauantai-iltoina. Jotta jokainen saisi yhtä paljon, pani ukko pojat suulleen penkille rinnatusten; minä, joka olin keskimmäinen, olin aina keskellä. Sitten otti ukko pitkän viivaimen ja löi yht'aikaa meitä. Minä olin laihin ja koetin painautua niin paljon kuin mahdollista penkkiä vastaan, sillä seurauksella, että viivain lievimmin osui minuun. Kaksi talaria miestä päälle tuli sitten kipurahoiksi. Se ukko rakasti kuningastaan sokeasti. Kun Gustaf Adolf tuli hallitukseen ja maassa oli suuri rahapula, aukaisi ukko rahakirstunsa ja sanoi kuninkaalle: "Tuossa, majesteetti ottaa, minkä tarvitsee!" Kuningas hänelle antoi läänitykset ja antoi aatelisarvon. Ja sanonpa, että harva ne niin hyvin on ansainnut. Kun Kristiina kuningatar syntyi, niin kuningas kutsui sisareni Annan, joka silloin oli Waldanin kanssa naimisissa, tyttärensä imettäjäksi. Ukko oli aikoinaan Tukholman rikkain mies, sen tiedätte. Ja rikkaana hän pysyi, vaikka me pojat parhaamme mukaan panimme rahat pyörimään. Hän sanoi monesti, että kolmea asiaa ei hän koskaan ilmoita: mitä hänen talonsa Suuren Uudenkadun varrella Tukholmassa maksoi, mitä hän on menettänyt haaksirikoissa ja mitä Lorenz veljeni on hänelle tullut maksamaan. Niin, Lorenz, hän on osannut ottaa elämän iloisesti, palvellut kuningastaan, noussut arvoasteissa, onhan hän nyt valtaneuvos ja sotaneuvos, ja rakastanut, aina rakastanut. Jos kukaan niin hän tuntee naisen perin pohjin. Kuninkaamme luottikin niin häneen, että lähetti hänet Holstein-Gottorpiin valikoimaan sopivimman prinsessan majesteetin puolisoksi. Veljeni valikoi Hedvig Eleonoran. Ja toden totta, viisaampaa ja samalla kuninkaallisemman näköistä naista ei löydy maailmasta, sen uskallan väittää minä, joka Pariisissa olen nähnyt kauneimmat naiset.
— Mutta itse hän on pysynyt naimattomana, sanoi Leijonhufvud.
— Ja pysyy, vastasi maaherra. Naimaton minäkin olen. Nuorin veljeni meni naimisiin, ja hänellä on vain tyttäriä pitkä rivi, yksi ainoa poika, Gustaf. Jos isäni eläisi, niin hän varmaan antaisi meille aika selkäsaunan siitä, että päästämme suvun loppumaan.
Nuorten piirissä Gustaf ja Barbara tapasivat toisensa. Jo usein he olivat sanan ennenkin keskenään vaihtaneet, mutta nyt vasta he ensi kertaa saivat tilaisuuden kauemmin puhella.
Vallaton halu juosta pitkin vanhaa linnaa heräsi nuorisossa. Vaikka se oli autioksi jätetty, niin olihan se kuitenkin se "oikea linna", jossa Juhana herttua oli asunut ja hovia pitänyt. Nauraen pakenivat he maaherran asunnosta ja juoksivat pihan poikki vanhan linnan suurelle ovelle. Ja nyt portaita ylös ja portaita alas, kautta salien ja kammioiden. Ja mielikuvitus täytti salit ylhäisillä vierailla. Sitten he ottivat itselleen uusia nimiä ja esiintyivät menneen ajan henkilöinä; Gustaf oli herttua, ja Barbaran hän otti Katharina Jagellonicaksi. Ja tanssi liehui suuressa kuninkaansalissa, ja hovitervehdykset ja hovitavat täydensivät tuota lasten kuningaskuntaa.
Ja sillä aikaa kuin vanhemmat herrat keskustelivat politiikasta ja rouvat luettelivat esi-isiään ja sukulaisiaan, siten erottautuakseen toisistaan, tai yhdessä kristillisessä sovussa hyökkäsivät jonkun kanssasisarensa kunniaan käsiksi, sillä aikaa nuoret rakensivat menneen ajan ympärilleen ja sen lumoissa elivät menneet ja nykyiset kaudet yht'aikaa.
Kun tämä leikki kuin kaunis saippuapallo äkkiä loppui, niin uusi syntyi heti, ja linnan monissa sokkeloissa he olivat piilosilla. Mikä suloinen leikki tuo, jossa kahden nuoren on pakko asettua samaan ahtaaseen koloon vieretysten ja siellä tuntea toisensa lämpöinen ruumis aivan lähellään uskaltamatta koskettaa siihen! He jatkoivat kauan tuota leikkiä, jossa suloisinta oli tuo henkeä pidättävä odotus toisen keralla ja sitten juoksu maalia kohden huutaen ja nauraen.
Vähitellen pari toisensa jälkeen jäi leikistä ja istuutui kuninkaansalin ikkunakomeroihin. Ja kun heillä ei ollut syytä salata omaa itseään paljastamalla panettelun avulla toisten sisimmät salaisuudet, kun nuoruus ja elämän herkkä tunne lainehti rinnassa, niin etsi se laulussa tietä vapauteen:
Laulu, tuo ihmiselämän suurin rikkaus, vuoroin viuhka, vuoroin viini, vuoroin lääke! Avain, joka köyhimmänkin päästää kuningaskuntaan. Nuoruudelle annettu valtikka ja vanhuuden rukoilema taikasauva, joka unelmien maan avaa. Laulu, joka maallisen ja taivaallisen rakkauden yhdistää. Laulu, jossa ilmaistessamme tunteitamme samalla rukoilemme Jumalaa, joka hymyillen piilee maallisen rakkauden sanojen taakse.
Laulun vaiettua puhui Gustaf von der Linde:
— Omituinen on tämä vanha linna. Vanha taru kertoo, että jokainen, jonka tunne täällä herää, saa paljon kärsiä. Kun Juhana herttua vangittiin ja Katharinalle tarjottiin kuninkaallinen asunto muualla, seurasi hän miestään vankeuteen, sillä täällä oli hän oppinut lauseen, jonka hän sormukseensa piirsi: Ei kukaan paitsi kuolema! Täällähän nuori Vendela eli lyhyen unelmansa. Täällä vuosisatojen kuluessa ihmiset ovat voimakkaasti tunteneet, eikä muu kuin kuolema ole voinut heitä ehkäistä. Pyhä lumous on tällä linnalla, se on se paikka, jossa suuria tekoja on tehty, suuria unelmia uneksittu, jossa ihmiset ovat olleet, ei sukutaulunsa, ei veren perinnön, vaan oman itsensä kautta oikeita aatelisia, niitä, joiden vaakunassa on sydän, urhouden ja hyvyyden, voiman ja rakkauden tunnusmerkki.
Kun he palasivat uuteen linnaan, silloin Barbara tunsi, että hän tässä nuorten aatelisten seurassa oli kuin kotonaan, että hienostuneet tavat, siro käytös, rikas puku oli jotain sellaista, joka häntä viehätti ja jonka hän aina tahtoisi nähdä ympärillään. Ja hän tiesi, että nämä nuoret olivat vain nuoria eivätkä säätyeroa muistaneet, mutta että heti vanhempien seuraan tultua oli astuva tuo luokitus esiin. Silloin hän komeasta puvustaan, kauneudestaan huolimatta ei ollut muuta kuin porvarin tytär. Ja alemman säätyluokan vihlova kateus heräsi hänessä toisia kohtaan, joilla sattuman kautta saadun nimen tähden oli oikeuksia, jotka saattoivat tehdä elämän ihanammaksi.
Gustafin huomaavaisuus ja kohteliaisuus tuntui niin suloiselta. Hän saattoi sen hurmaamana uneksia olevansa noiden toisten arvoinen.
Hän tuli ajatelleeksi Gabrielia, sulhastaan, ja nyt häntä alkoi loukata tämän useinkin karu käytös. Hän ajatteli usein: tuon ja tuon olisi Gustaf sanonut ja tehnyt aivan toisin! Ja jokainen sellainen vertaus oli Gabrielille epäedullinen. Lopulta jokainen pikku seikka ulkonaisessa käytöksessä tuli hänelle pääasiaksi. Hän huomasi, miten hän itse tässä seurassa varmistui, miten hän liikkui kauniimmin. Ja tämä naisellinen varmuus se antoi ihmeellisen tenhovoiman koko hänen olemukselleen.
Kaarina Maununtytär oli porvaristyttö. Tuo myrkyllinen ajatus, että nainen miehen kautta voi nousta korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, se pisara pisaralta valui hänen mieleensä. Nousta arvossa muita naisia ylemmäksi, olla se, jota toiset kadehtivat! Miksi ei se voisi olla hänenkin kohtalonsa? Ja sitäpaitsi, eihän hän ollut mitään puhdasta porvarisverta. Hänen isänsä ei ollut pormestari Schaefer, vaan aatelinen, ehkä hyvinkin ylhäinen.
Ja hän unohti Gabrielin ja nautti siitä liehakoimisesta, joka tuli hänen osakseen.
Jota varmemmaksi Barbaran esiintyminen tuli, sitä suuremmaksi kasvoi aatelissukuisten neitosten harmi. He voivat valmistaa paikan porvaristytölle vierellään, mutta sille paikalle oli astuttava tarjottaessa, ei tultava omin valloin. Ja heidän päästyään "uuden linnan" puolelle herätti kateus heissä vanhemman naisen heikkouden, sukuylpeyden. Kun Barbaran iloisuus oli suurin, kun hän kokosi kaikkien nuorten miesten huomion puoleensa, silloin alkoi ilmestyä lauseita, joissa neitoset antoivat painon sanoille paroni ja paronitar, kaikuville sukunimille, jotka nyt täydellisinä lausuttiin jättäen ennen käytetyt ristimänimet pois.
Barbara tunsi pistokset, mutta hän ei ollut niitä huomaavinaan. Yhä terävämpinä sinkoilivat tyttöjen lauseet, kunnes eräs vihdoin teki leikinlaskun Barbaran liikanimestä Schaefer — paimen — ja ihmetteli, mitä vanhemmilla mahtoi olla niin tärkeää, kun olivat unohtaneet panna heille paimenen jättäen heidät paimentytön kaitsettaviksi. Nöyryytyksen ja kiukun kyynelet nousivat Barbaran silmiin, mutta hän ei tahtonut näyttää toisille, kuinka kipeästi se oli koskenut.
Mutta Gustaf huomasi sen, ja hänen kohteliaisuutensa ja huomaavaisuutensa kasvoi siitä. Nuorten neitien mielestä se oli sopimatonta. He huomauttivat siitä herroille, ja eräs meni "hyvänä ystävänä" varoittamaan Gustafia.
— Sinun käytöksesi on ajattelematon.
— Kuinka niin? kysyi Gustaf.
— Tyttö on porvaristyttö.
— Kauneus on naisen aateliskilpi.
— Sitäpaitsi on hän kihloissa.
— Kihloissa!
— Niin.
— Kenen kanssa?
— Gabriel Tuderuksen kanssa.
— Tuon pohjalaisen civiksen?
— Niin.
Gustaf palasi Barbaran luo, ja tämä huomasi heti jotain tapahtuneen, koska Gustafin käytös oli muuttunut ikäänkuin ujommaksi.
— Te olette kihloissa? sanoi Gustaf.
— Sekö se siis oli, ajatteli Barbara. Tuo kihlaus siis muutti hänen käytöksensä.
Ja hänessä heräsi pistävä katkeruus Gabrielia kohtaan, kun hän sanoi:
— Niin.
He seisoivat hetkisen vaiti.
— Jos minä olisin sen tietänyt —, sanoi Gustaf.
— Niin, mitä —?
— Olisin seurustellut kanssanne toisin. Minä uskoin, että te olitte vapaa ja että silloin oli minulla oikeus etsiä suosiotanne.
— Olenko minä sitä pyytänyt? sanoi Barbara ylpeästi, ja samassa hän katui sanojaan.
— Ette. Enkä minä olisi sitä pyynnöstä tehnytkään.
He tunsivat, miten jokainen lause haavoitti toista, mutta he tunsivat olevansa kuin kirotut jatkamaan juuri siten.
— Minä olen tottunut siihen, ettei minun tarvitse kerjätä, sanoiBarbara.
— Sen uskon. Enkä minäkään ole tottunut jakamaan almuja.
Barbara taivutti ylpeästi päätään tervehdykseksi ja kulki huoneiden halki, kunnes löysi pormestarin.
Maaherra nousi istumasta hänen tullessaan.
— Isä, joko lähdemme? kysyi Barbara.
— Totta toki jo, sanoi pormestari.
— Te olette riistänyt minulta seuranne tähän asti, kaunis neiti, sanoi maaherra. Siksi täytyy minun nyt saada sitä runsaammin suosiostanne. Minä olen vanha, ja te olette niin nuori, ja siksi rohkenen —
Hän suuteli punastuvaa Barbaraa.
Hiljalleen astelivat pormestari ja Barbara kaikille hyvästit heitettyään kotiaan kohden. Gustafia ei näkynyt, Barbara huomasi sen, ja se vihlaisi sydäntä.
Hän olisi tahtonut sittenkin sovittaa jotain.
Kuin varas kiipesi Gustaf aidan yli Stodiuksen pihamaalle. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Professori oli poissa. Gustaf hiipi asunnon eteiseen päästäkseen sen toisella puolen olevalle pienelle ovelle. Eteisen ovi ei narahtanutkaan. Gustaf kuunteli. Tuvasta kuului Leenan yksitoikkoinen, raamattua lukeva ääni. Varovasti, pysähtyen joka kerta, kun lattiapalkki äännähti, hiipi Gustaf eteisen poikitse. Jo saapui hän pienelle ovelle, jonka hän tiesi johtavan Schaeferin pihamaalle. Hän avasi sen ja sulki nopeasti jälkeensä.
Schaeferin koko talonväki oli poissa, Gustaf tiesi sen. ProfessoriStodius oli lähtenyt Naantaliin, jotenka paluutie oli vapaa.
Schaeferin pihamaa oli ympärirakennettu. Kadun puolella oli talon päärakennus, kaksikerroksinen puutalo. Kahdelta taholta rajoittivat pihaa suuret tavarahuoneet ja tallirakennus. Neljännellä sivulla oli professori Stodiuksen talon seinä. Tämän ja päärakennuksen välillä oli suuri, jykevä portti, joka aina yöksi paksulla kangella teljettiin, jotta eivät varkaat yön aikaan pääsisi mitään anastamaan.
Suuret rattaat, joilla tavaroita laivarannasta tuotiin, olivat pihamaalla lähellä tallia, jonka puoliavoimesta ovesta kuului toisinaan hevosten jalkojen töminää. Gustaf katseli ympärilleen yöksi tummenevassa valossa. Hän tiesi, että Barbara ei vielä ollut ennättänyt kotiaan. Tavata hänet vielä tänä iltana kahden kesken, puhella hänen kanssaan, selvittää kaikki, sitä tahtoi Gustaf. Mutta miten? Hän istahti hetkiseksi tuuhean pihlajan alle, joka keskellä pihaa leveälle ulotti oksansa.
Jäädä siihen odottamaan, se oli mahdotonta, sillä palatessaan tyttärensä kanssa pormestari varmasti suuttuisi siitä.
Löytämättä mitään selvitystä hän nuoren miehen huolettomuudella odotti arvellen, että jotenkin otollinen hetki sitten ilmestyy.
Porttia kolkutettiin, ja kadulta kuului ääniä. Gustaf tunsi ne Barbaran ja hänen isänsä ääniksi. Hän piiloittautui rattaiden taakse. Päärakennuksesta tuli uninen piika, veti portin kangen syrjään, ja pormestari tyttärineen astui portista, jonka piika jälleen sulki ja sen tehtyään poistui taloon.
— Isä, sanoi Barbara, minä poikkean professorin luo katsomaan, joko hän on palannut Naantalista. Hän on ollut niin murheellinen viime aikoina. Tuo konsistoriumin syytös kai hänen mieltään painaa.
— Hyvää yötä sitten, sanoi Schaefer ja meni taloon.
Barbara meni professorin taloon vievälle ovelle ja katosi siitä. Hetkisen päästä hän palasi ja vanha Leena saattoi häntä ovelle, jonka hän Barbaran poistuttua visusti sulki, sillä Leena pelkäsi voroja, murhaajia ja ryöväreitä, ja kun professori ei vielä ollut tullut kotia, telkesi hän tarkoin kaikki ovet.
Barbara aikoi mennä päärakennusta kohden, kun Gustaf astui hänen tielleen. Hetkisen molemmat olivat aivan vaiti, Barbara oli hämmästynyt nähdessään Gustafin, eikä Gustaf tällä hetkellä löytänyt mitään sanoja selittääkseen tuloaan.
— Mitä te täältä etsitte? kysyi vihdoin Barbara.
— Teitä, vastasi Gustaf. Minä en voinut erota teistä pyytämättä anteeksi menettelyäni.
— Minä sen jo unohdin, sanoi Barbara. Minähän sitä olin hiukan tyhmä, kun turhista otin pahastuakseni. Se asia on siis sovittu, ja nyt, hyvää yötä!
Barbara ojensi hänelle kätensä. Mutta Gustaf ei sitä hellittänyt, hän etsi sanoja ilmaistakseen tunteensa.
Barbara tunsi vaistomaisesti, mitä Gustafin mielessä piili, hän pelkäsi sitä ja kuitenkin toivoi kuulevansa hänen tunnustuksensa.
Ihmeelliset ovat ne sanat, heleät ja kauniit, kuten iankaikkisuuden leimaamat, jotka me kuulemme, vaikka toisen huulet niitä eivät muodostakaan, ja joihin me annamme vastauksen, joka piilee katseessa tai käden pienessä liikahduksessa.
Barbara, jota Gabrielin mieletön mustasukkaisuus oli kiduttanut, joka juuri sen johdosta oli tullut huomaamaan erotuksen Gustafin ja sulhasensa välillä, tunsi hivelevää mielihyvää Gustafin seurassa. Ja rakkauden itsekkyydessä hän taipui sen puoleen, joka kaikissa pienimmissäkin seikoissa osasi olla siro, joka heitti runouden ja ritarillisuuden hunnun jokapäiväisyyden yli, jonka rakkaus ei ilmennyt myrskynä, vaan kirkkaana päivänpaisteena, joka kohteli häntä kuin kuningatarta odottaen, kunnes hän tahtoisi itse olla vain nainen… Tuo tunteiden epätasainen lainehtiminen, jonka hän Gabrielin seurassa tunsi, oli Gustafin rinnalla kadonnut. Kuten kaksi elämän mereen pudonnutta kukkivaa oksaa he rinnatusten nousivat korkean aallon metallinhohtavaa pintaa myöten yhä ylemmäksi, yhä ylemmäksi.
Pihlajan alla he istuivat sopertaen nuoren rakkauden mielettömiä lauseita unohtaen kaiken muun, koko maailman, uhkaavan vaaran, jos heidät olisi yllätetty.
Kadulla kulkeva ylioppilasparvi, joka kulki "grassatim", astuen tahdissa ja miekoillaan iskien katuun, herätti heidät hetkiseksi kuten unesta. He molemmat aavistivat vaaran, mikä heidän yhtymisessään piili, mutta he olivat kuin aallon harjalle tulleet, he eivät voineet kääntyä, heidän täytyi nyt pudota uudelle aallolle noustakseen taas yhdessä ylöspäin.
Kuin kysyen toisiltaan, uskaltaako hän, he katsoivat toisiinsa. Ja lujasti sulkivat he toisensa syliinsä.
Kuten aina ihminen onnen omistamisen äärimmäisellä hetkellä vielä arkailee, niin Gustafkin sanoi:
— Minun täytyy lähteä!
— Älä lähde, älä lähde vielä, sanoi Barbara. Näethän, että kukaan ei tänne saavu. On aivan hiljaista, keväinen tuoksu täyttää ilman kaiken. Kahden olemme keskellä kevään ja elämän. Jää tänne!
Aamu jo valkeni. Tuomiokirkon pääskyset kiitivät kuulakkaan taivon kantta kohden. Joelta kuului pursissaan askartelevien ääniä. Siellä täällä haukahti koira. Vielä hetkinen, ja koko kaupunki oli oleva jalkeillaan.
— Minun täytyy lähteä! sanoi Gustaf syliinsä sulkien nuoren tytön.
— Jää vielä!
— Rakas lapsi, aamu jo koittaa.
— Niin, aamu, uuden elon aamu. Minua suutele ja anna minun syliisi kuolla.
— Sinä kaunis lapsi! kuiskasi Gustaf.
Arasti lausui Barbara:
— Ethän hylkää minua siksi, että suostuin sinulle liian helposti?
Gustaf hymyili.
— Suostuitko? Minähän sinut väkivalloitin.
— Minä olen nyt kokonaan vallassasi, minä tiedän sen. Sääli minua äläkä särje sydäntäni.
— Kuinka sen voisin tehdä, vastasi Gustaf, kuinka voisin? Sinähän olet itseesi minut niin lujasti sitonut. Sinähän otat unelmieni kuontalon, sen kehräät taikasäikeiksi ja niillä sidot kuten verkkoon minut.
— Jospa sen voisin tehdä, sanoi Barbara, jospa sen voisin. Minähän olen tyhmä, taitamaton tyttö, joka en tajua, miksi minuun mielistyitkään; kuinka minä silloin osaisin sinut luonani pidättää! Sinä omistit minulle vain yhden kevätyön, ja aamu houkuttelee sinut pois yhdessä tuomiokirkon pääskysten keralla, jotka kiitävät päämme päällä. Katsohan taivaan ihmeellistä sineä.
— Sinun silmäsi kuvastavat taivaan kaiken kauneuden.
— Jatka, jatka, sanoi Barbara. Silmäni tahdon ummistaa ja uneksia elämäni loppuun asti. Rakastat minua, kuinka sen ansaitsen? Rakastan sinua, kuinka sen löysinkään? — Aamu on jo pitkälle ennättänyt; minä pelkään sinun puolestasi. Lähde!
— Salli minun vielä jäädä! Minun on niin vaikea lähteä pois kauniin kevätkukkani luota. Kukitko minulle vain tämän yön?
— Kukkia, kuihtua. Ehkä kuolla. Surisinko tuota, kun yhdessä yössä elin koko elämäni.
— Minun täytyisi jo lähteä, mutta kätenihän kaihoavat luoksesi eivätkä henno sinua päästää, sanoi Gustaf. Minä tahdon painaa mieleeni kultakutrisi, siniset silmäsi ja hymyhuulesi muistaakseni ne täältä loitolla. Kun karu elo vyöryy ympärilläni ja ummistaa hyökyihinsä tunteet, niin muistan sinua, muistan nämä silmäsi, ja ympärilläsi tuoksuu ja kukkii kevät. Sinun kutrisi kimmeltävät kuin kautokulta.
— Auringon nousu väikkyy kutreissasi, vastasi Barbara.
— Silmäsi ovat kuin tarun taikavuokot.
— Jos niin on, niin älä ole niille halla.
— En, vaan kukkaa suuteleva kevättuuli.
Äkkiä irroittautui Barbara syleilystä. Kadulta kuului rattaitten kolinaa ja ajajan huutoja.
— Sinun täytyy nyt lähteä!
— Anna minun jäädä!
— Lähde, armas, lähde, minun tähteni!
Ja Barbara syleili häntä.
— Ja sentään painaudut syliini, sanoi Gustaf nauraen.
— Mene, äläkä palaa vaikka kutsuisinkin, kuiskasi Barbara.
— Milloinka näen sinut taas?
— Ei kohta, ei, se antaisi syytä puheisiin. Minä annan jotenkin viestin. Sitä ennen et saa palata. Mutta jos sydämesi rauhatonna haastaa, niin älä silloin noudata kieltoani. Nyt lähde!
Gustaf meni professorin taloon vievälle ovelle. Se oli lukittu.
— Minun täytyy mennä portin kautta, sanoi hän.
Kun hän saapui portille, niin sitä kolkutettiin kadun puolelta.
Vavahtaen seisoivat nuoret paikallaan. Kolkutus oli kutsuva hereille talon väen, joka oli löytävä Gustafin pihamaalta.
Uusi kolkutus, entistä kovempi, kaikui portille.
— Kuka siellä on? kysyi Barbaralta Gustaf.
— Ne ovat maalaisia, jotka torille tullessaan täällä majailevat, vastasi Barbara.
— Minun täytyy päästä pois, muuten olemme hukassa, sanoi Barbara.
Barbara juoksi professorin asunnolle ja naputti pieneen pihanpuoleiseen ikkunaan.
Hetken päästä avasi Stodius oven, ja kummastuen hän katsoi molempiin nuoriin.
— Rakas professori, sanoi Barbara nopeasti, auttakaa minua!Pelastakaa hänet!
— Miksi ja mistä? kysyi professori.
— Minä rakastan häntä, ja isä voi kohta tulla.
— Lapsi, lapsi, minne sinun tunteesi on sinut vienyt!
— Jos minua rakastatte, niin pelastakaa hänet! Isä tulee kohta, palvelijat tulevat! Tuo kolkutus herättää koko talon, sanoi läähättäen Barbara.
— Seuratkaa minua, nuori herra! lausui professori.
— Minä kiitän teitä! sanoi Gustaf.
— Älkää minua, vaan häntä. Minä teen kaiken hänen tähtensä.
Kun ovi oli sulkeutunut, nojautui Barbara seinää vastaan, ja hänen sydämensä löi levottomasti.
— Hän on pelastettu! Jumalan kiitos! sanoi hän itsekseen. Mutta täytyykö minun näin päivä päivältä vast'edeskin pelastaa onneni! Tämän täytyy, täytyy muuttua! Rehellisesti tahdon onneni omistaa.
Kolkutus yhä jatkui, ja jo astui pormestari talosta täysissä pukimissa. Nähdessään Barbaran hän huusi:
— Oletko, tyttö, kuuro? Porttia kolkutetaan!
Samassa juoksi jo piikoja ja renkejä pihalle. Portti avattiin, ja siitä ajoi sisään useita kuormia. Niiden jäljestä tuli Gabriel Tuderus.
— Mikä sinut tänne tuo? kysyi Schaefer hänet nähdessään.
— Aamu, vastasi nauraen Gabriel, ja nuo kuormat. Näin jo kaukaa niiden kokoontuvan portillenne ja ihmettelin, miksi talossa niin syvään nukutaan.
— Kevät, kevät sen tekee, sanoi pormestari nauraen. Mutta kun kerran olet tullut, niin astu katon alle.
Kun he astuivat sisälle ja olivat istuutuneet, sanoi Schaefer:
— Tulehan tänne, tyttö! Oletpa soma tänään. Eikö hän olekin kaunis, Gabriel? Nostahan hiukan päätäsi ylemmäksi! Sinä olet tänään varmasti kauniimpi kuin eilen. Mistä tämä näin äkkiä tulee? Mutta olet, lapsi, unohtanut sukia tukkasi. Älä säikähdy! Se tekee sinut vain kauniimmaksi, mutta näyttää siltä, kuin Nukkumatti olisi sinua hyväillyt. Kun aurinko noin ikkunasta osuu kutreihisi, niin mihin niitä vertaisinkaan?
— Kutrisi kimmeltävät kuin kautokulta! sanoi Barbara kuin uneksien.
— Se oli kauniisti sanottu, vastasi pormestari. Ja kas silmiäsi, ne ovat tänään aivan säihkyvät. Osaatko niistäkin sanoa jotain kaunista?
— Ne ovat kuin tarun taikavuokot, sanoi Barbara, ja omituinen hymy oli hänen huulillaan.
— Noin et sinä koskaan ennen ole haastellut, sanoi ihastuneena Schaefer. Mikä sinun on, lapsi? Selitähän. Mistä tämä äkillinen muutos tulee?
— Voi, isä kulta, teitä, hämmästytte, kun pieni vuokko aukee kevätyössä.
Ja Barbara kietoi kätensä isänsä kaulaan.
Vakavana katseli Schaefer tytärtänsä, ja lämmin oli hänen äänensä sävy, kun hän sanoi:
— Niin juuri, auennut sinä olet, kukka! Ja tänään olet aivan äitisi näköinen.
— Äitini! Äitini! sanoi Barbara hiljaa, ja hänestä tuntui, kuin äkkiä hellä käsi olisi koskettanut hänen sydäntään.
— Miksikähän juuri tänään tuo mennyt aika soi sielussani? sanoiSchaefer. Äitisi! Rakastathan, lapsi, äitiäsi, tuota kuollutta?
— Kuinka en häntä rakastaisi!
— Ja rakastaisitko, jos kuulisit hänestä jotain sellaista, josta muut häntä syyttävät?
— Lapsi rakastaa äitiään aina äitinä, vastasi Barbara.
— Tiedä siis, minä en ole sinun oikea isäsi.
— Minä tiedän sen, vastasi Barbara hiljaa.
— Kuka sen on kertonut?
— Professori.
— Ken on isäsi, sitä ei äitisi koskaan ilmoittanut. Anna minun se pyyhkäistä pois muistostani, sanoi hän minulle. Ja niin paljon minä häntä rakastin, että en koskaan häneltä sitä kysynyt. Olinhan minä jo keski-ikäinen hänet ottaessani, ja elämän taistelussa olin oppinut näkemään sen, että jokainen meistä kerran putoaa lokaan, ja kysymys silloin on vain siitä, miten ihminen siitä nousee. Ja äitisi nousi! Hän oli kotini ilo ja sen kunnia, hän oli minulle lepo ja rauha. Ja kun hän Eerikin synnyttyä kuoli, ei pahaa sanaa ollut vaihdettu meidän välillämme. Kun sinä vartuit, niin isänä lemmin isätöntä sinua. Ja minä huomasin, että ei se ole lapsemme, jonka siitämme tai synnytämme, vaan se, jonka rakkaudella itsellemme voitamme. Minä näen sinun itkevän. Äitisi tarina tekee mielesi murheelliseksi. Usko minua, elämä ehti kulkea jo hänen surullisen nuoruudenmuistonsa yli ja muuttaa katkeruuden suloisuudeksi. Kun minä tänään katselen sinua, niin sieluni iloitsee. Minä soisin niin suuren onnen sinulle. Gabriel rakastaa sinua, ja mitä hurjuutta hänessä on, sen tiedän tasaantuvan. En ole nuorena ollut paljon häntä toisenlaisempi. Nuori onni on suurin onni; senvuoksi olen päättänyt viettää häänne jo syksyllä.
— Häämme! huudahti Gabriel riemuissaan.
— Häämme! sanoi Barbara tuskin kuuluvasti.
— Niin, niin, nuoret, jatkoi pormestari hymyillen. Mutta kun iloni on antaa teille maallista hyvyyttä mahdollisimman paljon, niin täytyy minun mennä satamaan, sillä suolalasti odottaa purkamistaan, ja isännän silmä jouduttaa aina palvelijan työtä. Luulenpa melkein, että äskeisen puheeni jälkeen on teillä paljon yhteistä keskusteltavaa.
Ja hymyillen nyökäten heille poistui pormestari.
— Häämme ensi syksynä! huudahti Gabriel jäätyään kahden Barbaran kanssa. Kuulithan, mitä isäsi sanoi?
— Kuulin kyllä.
— Etkä iloitse?
— Minun täytyy nyt vakavasti puhella kanssasi, sanoi Barbara.Tiedätkö varmasti rakastavasi minua?
— Tuota en ennen ole kysynyt itseltäni. Nyt kysyn, ja vastaus on varma.
— Oletko varma siitä, ettei tunteesi jonain päivänä katoa?
— Sinä et koskaan ennen ole noin kysellyt, sanoi Gabriel. Et ole epäillyt itseäsi etkä minua. Miksi teet sen nyt? Rakastathan minua vielä?
— Älä kysy, tiedänkö sitä, tuskin tiesin koskaan, rakastinko sinua vai en. Tunteeni oli heräämässä, ja se kohdistui ensimmäiseen, joka osui tielleni. Minä totuin sinuun ja totuin siihen ajatukseen, että taivas oli meidät säätänyt toisillemme.
— Mutta et nyt enää siis? Kuka on sinut minulta riistänyt? Sano!
— Ei nyt, minä selvitän toiste.
— Ei toiste, nyt tahdon tietää kaikki yksin tein! Kuka on hän?
— Minä en voi sitä sanoa. Minun salaisuuteni on toisenkin oma, enkä hänen tiedottaan saa sitä ilmoittaa.
— Ken on tuo toinen, sano, tai minä lyön!
Ja vimmaisena kohotti hän nyrkkinsä. Barbara katsoi tyynesti häneen ja sanoi:
— Lyö, jos se tuskallesi on helpotus.
Gabrielin käsi vaipui alas, ja mies lyykistyi penkille istumaan ja peitti käsillään kasvonsa. Hellästi, syvällä säälillä jatkoi Barbara:
— Minä en koskaan voi tulla omaksesi. Anteeksi anna, Gabriel, mutta tämän täytyi kerran tulla, parempi heti kuin että olisin sinulle valehdellut. Eilen vielä sokea olin, en nähnyt elämää, en tietänyt mitä tein, mitä olin. Yksi yö aukaisi silmäni. Minä en tahdo elämääni jatkaa samoin kuin äitini.
— Äitisi!
— Niin. Minä olen tuohon toiseen sidottu ikikahleilla, ja kuolema yksin voi meidät erottaa. Äitini saattoi elää elämänsä ilon sammuttuakin, minä en.
— Kuka kurja on tohtinut —!
— Muista, että häntä minä rakastan! Hän olkoon kurja, raukka, valapatto, tai miksi muuksi häntä nimittää maailma; minulle hän on pyhä, sillä rakastan häntä.
— Mutta vielä eilen olit minulle hyvä ja hellä, sanoi Gabriel.
— Vielä eilen oli kukka ummessa, sieluni ummessa. Yksi yö voi muuttaa ihmiskohtalon.
— Ken on tuo toinen, nyt minä sen tahdon tietää, sanoi Gabriel, nousi ja tarttui lujasti tytön ranteeseen. Sinun täytyy se sanoa!
— Päästä minut! Luuletko minua pakottavasi sanomaan jotain, jota en tahdo ilmaista?
— Mutta vielä olet minun, isäsi sanan kautta olet minun. Ja tulkoon tuo toinen vaatimaan, minä sinut vien alttarille. Ja jos hän sinut riistää, niin verta, verta! Hänen henkensä olkoon tuskani lääke.
— Jos hänet surmaat, surmaat minutkin! sanoi Barbara ja astui ovea kohden.
— Älä lähde vielä, puhellaan!
— Minä en voi jäädä. Me kaksi olemme nyt eronneet toisistamme. Sinä tahdot lempeäni pakottaa. Se lintu on, se lentää minne mielii, ja uhmaajaa se säikkyy eniten.
Ja Barbara poistui huoneesta, eikä Gabriel tohtinut häntä pidättää eikä seurata.
Yksin jäätyään alkoi Gabriel miettiä:
— Minun täytyy tuo toinen syrjäyttää. Mutta ensin on selville saatava, ken hän on. Barbara ei sitä sano. Pormestari ei siitä tiedäkään, sillä muuten ei hän siten olisi puhellut. Keneltä siis tiedustelen? Vanha professori, hän saattaa tietää. Jos Barbara ei hänelle itse ole sitä sanonut, niin on Stodius kuitenkin huomannut jotain, jonka avulla voin päästä otuksen jäljille.
Gabriel riensi suoraan professorin luo.
— Barbara on toisen oma, kuuletteko? huudahti hän. Ei minun enää, ei minun. Hän hymyy, silmät loistaa, ääni heläjää, mutta ei minulle; toinen saa suudella noita huulia, nuo hennot kädet toisen kaulaan kietoutuvat, ei minun. Hän yhäti ajattelee tuota toista, ei minua. Näköni himmenee, kaikki punertuu ympärilläni! Mikä aatos helvetillinen: tuo toinen on jo saanut omistaa kaiken sen, minkä itselleni toivoin. Tuon toisen täytyy pois tästä maailmasta.
— Istuhan, poika. Anna minun tyynesti ja maltillisesti kanssasi haastella.
— Eivät haastellen surut taltu.
— Eivät, sen tiedän, mutta usein puhdistuvat. Onneton rakkaus on myrkky; se samalla mieltä jäytää ja virkistää, se syö ytimen ja uusii sen.
— Sanoja, sanoja vain tuo kaikki, huudahti Gabriel. Ettehän te tiedä —
— Minä tiedän kaikki. Barbara on antanut itsensä toiselle. Nyt aiot häntä itsellesi pakottaa? Et siten löydä onnea.
— Minä tiedän, etten voi elää ilman häntä.
— Et voi? Ihminen voi niin paljon, kun vain täytyy.
— Kun täytyy! Kuka sanoo, että täytyy? Minä en tyynenä aio katsella, miten lemmittyni minulta riistetään. Sitä en tee!
— Jos rakastat häntä, täytyy sinun voida tehdä uhri.
— Tuo on vanhan miehen oppia, sen, joka ei enää tohdi taistella, sanoi Gabriel. Ei tohdi eikä jaksa. Minä tahdon viimeiseen asti taistella onnestani.
— Ja luulet muuttavasi sen, minkä tähdet ovat säätäneet. Minä näin muinoin Barbaran äidin menevän turmioon, enkä sitä voinut estää. Äsken näin hänen tyttärensä käyvän samoin. Minä alistuin taas, alistuin niin, että johdin tuon nuoren miehen turvaan.
— Te?
— Niin.
— Miksi?
— Miksi? Miksi? Ehkä siksi, että lemmin häntäkin, kun Barbaran lempi hänet kirkastaa.
— Ken oli hän?
— Sitä en sano.
— Te tiedätte, tunnette miehen, ettekä aio sanoa. Näin saatatte minut raivoon! Sanokaa, minä vaadin sen!
— Minä olen tottunut särkemään sen, mikä osuu tielleni.
— Eivät sanat uhkauksilla kirpoa suustani.
— Varo sitten itseäsi!
Ja kuten ilves syöksyi Gabriel professoriin ja tarttui hänen kurkkuunsa. Kun vanha mies lyyhistyi maahan, niin äkkiä Gabriel kuin heräsi pelästyen omaa tekoaan.
— Antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi! Minä olen aivan järjiltäni, minä en tiedä enää, mitä teenkään, sanoi Gabriel nostaen vanhuksen ja vieden hänet tuoliin istumaan.