Elizabeth saikin tyydytyksekseen tädiltä vastauksen mahdollisimman pian. Kohta kun hän oli siepannut kirjeen postilaukusta, hän juoksi kiireimmän kautta aidantakaiseen pikku metsikköön, missä oli vähimmän vaaraa tulla häirityksi; ja siellä hän onnesta huoahtaen istahti matalalle turvepenkille ja varustautui olemaan tyytyväinen, sillä kirjeen pituudesta päättäen vastaus ei varmastikaan ollut kielteinen.
"Gracechurch-katu n:o —, syyskuun 6 p:nä.
"Rakas sisarentyttäreni. — Olen juuri saanut sinun kirjeesi ja aion omistaa koko tämän aamun vastatakseni siihen, sillä arvaan, ettälyhytvastaus eiriitätyydyttämään sinua. Minun täytyy tunnustaa, että pyyntösi hämmästytti minua; en näet osannut odottaa sellaistasinunpuoleltasi. Älä tästä kuitenkaan pahastu, sillä tahdon ainoastaan sanoa, etten kuvitellut moisia tiedusteluja tarpeellisiksisinuntaholtasi. Jollet sittenkään tahdo ymmärtää minua, niin anna anteeksi härnäykseni. Enosi ällistyi kysymyksestäsi yhtä suuresti kuin minäkin; ja ainoastaan luja usko, että sinä kohdaltasi olit osallinen jutussa, oli saanut hänen menettelemään niinkuin hän teki. Mutta jos todella olet aivan viaton ja tietämätön kaikesta, niin täytynee minun selittää juttu juurta jaksain.
"Samana päivänä, jolloin minä kotiuduin Longbournista, oli enosi saanut vallan odottamattoman vieraan. Herra Darcy näet saapui hänen puheilleen ja viipyi hänen kanssaan kahdenkesken useita tunteja. Keskustelu oli kuitenkin jo päättynyt minun saapuessani; niin ettäminunuteliaisuuteni ei tarvinnut patoutua niin hirvittävästi kuinsinunnäkyy tehneen. Hän tuli kertomaan enollesi, että hän oli keksinyt, missä sisaresi ja herra Wickham asuivat, ja että hän oli sekä nähnyt heidät että puhellutkin heidän kanssaan — Wickhamin kanssa moneen kertaan, Lydian kanssa vain yhden kerran. Mikäli sain selville, oli hän matkustanut Derbyshirestä jo meidän lähtömme jälkeisenä päivänä, lujasti päättäen etsiä karkulaiset täältä Lontoosta käsiinsä. Syyksi hän mainitsi, että hän piti itseään tavallaan vastuunalaisena siitä, ettei Wickhamin kehno luonne ollut tullut siksi yleisesti tunnetuksi, että tieto siitä olisi voinut estää hyvään perheeseen kuuluvaa nuorta neitosta rakastumasta ja luottamasta moiseen mieheen. Ylevämielisesti hän pani koko ikävän tapahtuman oman erhettyväisen ylpeytensä syyksi, hän kun näet oli pitänyt arvoaan alentavana kuuluttaa omia ja perheensä yksityisasioita maailman tietoon. Senvuoksi hän tahtoi nyt käydä väliin ja jos suinkin mahdollista korjata pahan, jonka hän välillisesti oli aiheuttanut. Jos hänellä olisi ollut jotakinmuutakinaihetta, niin olen varma, ettei sekään olisi ollut hänelle häpeäksi.
"Hän oli saanut etsiä karkulaisia muutamia päiviä turhaan; mutta hänellä oli apunaan johtonuora, jollaista meillä ei ollut, ja jonka avulla hän viimein pääsi heidän perilleen. Täällä asuu nim. muuan rouva nimeltä Yonge, joka oli aikaisemmin ollut hänen sisarensa kasvattajatar, mutta joka näyttää jonkin perhesyyn takia erotetun siitä toimesta. Tämä nainen oli sitten vuokrannut ison talon Edward-kadun varrelta ja elättänyt itseään vuokraamalla siitä huoneita ja pitämällä täyshoitolaisia. Rouva Yonge oli, kuten hän tiesi, Wickhamin läheinen tuttava; ja hänen luokseen herra Darcy meni oitis kaupunkiin tultuaan hankkimaan haluamiaan tietoja. Kesti kuitenkin pari kolme päivää, ennenkuin hän niitä sai; sillä tuo rouva, joka hyvin tiesi missä Wickham asui, ei tahtonut pettää tämän luottamusta ilman isoja lahjuksia. Wickham oli näet heti tullut hänen luokseen, ja jos hänellä olisi silloin ollut vapaita huoneita, olisi hän ottanut vanhan tuttavansa ja tämän seuralaisen luokseen asumaan. Vihdoin viimein yhteisen ystävämme onnistui tavoittaa etsityt henkilöt. Nämä asuivat ——n kadun varrella. Hän tapasi Wickhamin ja vaati kivenkovaan saada puhutella myöskin Lydiaa. Ensi sanoikseen hän oli koettanut taivuttaa tyttöraiskaa luopumaan silloisesta häpeällisestä asemastaan ja palaamaan ystäväinsä luo, tarjoten tässä suhteessa hänelle kaikkea tarvittavaa apua. Mutta Lydia oli ollut taipumaton ja päättänyt pysyä Wickhamin luona. Hän ei välittänyt hiukkaakaan ystävistään ja omaisistaan; hän ei tarvinnut kenenkään apua; hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että luopuisi Wickhamista. Hän oli varma, että he aikanansa menisivät naimisiin — samantekevää milloin.
"Herra Darcylle ei näin ollen jäänyt muu neuvoksi kuin koettaa varmentaa ja jouduttaa tuota naimista, jonka hän jo ensi keskustelussaan Wickhamin kanssa keksi olevan aivan yksipuolisen unelman; sillä Wickhamilla ei näytä olleen lainkaan aikomusta alistua avioliittoon. Hän tunnusti olleensa pakotettu karkaamaan rykmentistään joidenkin kiireellisten kunniavelkojen takia; eikä hän ollenkaan arkaillut lykätä Lydian ajattelematonta karkausta ja sen ikäviä seurauksia tytön oman hupsuuden hedelmiksi. Hän aikoi aivan pian luopua sotilasalalta; mutta lähimmästä tulevaisuudestaan hänellä ei ollut itselläänkään vähintäkään varmuutta. Hänen täytyi lähteä jonnekin — tietämättä minne — eikä hänellä ollut mitään toimeentulon mahdollisuuksia. Herra Darcy kysyi, miksi hän ei hetipaikalla nainut sisartasi. Vaikka tiedettiinkin, ettei isänne ole suinkaan rikas, olisi hän varmastikin voinut tehdä jotain tyttärensä ja vävynsä hyväksi. Tähän Wickham vastasi, että hän aikoi edelleenkin parantaa asemansa naimalla jonkin rikkaan tytön vaikkapa ulkomailta.
"Arvaat hyvin, ettei asia näin ollen ottanut helposti oietakseen. Herra Darcy tapasi Wickhamin vielä useita kertoja, ja Wickham tietystikin vaati aina paljon enemmän kuin tiesi olevan mahdollista saada; mutta vihdoin viimein hänen kuitenkin oli pakko mukautua järkeväksi. Vasta sitten kun oli selvittänyt asiat suoriksi heidän kahden kesken, saapui herra Darcy kertomaan enollesi toimistaan sen päivän edellisenä iltana, jolloin minä lasten kera tulin kotia. Gardiner ei ollut tällöin ollut kotosalla; ja kun herra Darcy arveli voivansa paremmin järjestää asiat yhdessä enosi kuin isäsi kanssa jonka hän oli saanut kuulla oleskelevan Lontoossa, jäi hän vielä odottamaan, kunnes tapaisi edellisen. Hän ei ollut käydessään maininnut nimeään, ja enosi sai vain kuulla, että jokin herrasmies oli liikeasiain vuoksi käynyt häntä tavoittamassa. Lauantaina hän sitten tuli uudelleen. Isäsi oli jo lähtenyt Lontoosta kotiaan, mutta enosi oli saapuvilla; ja, kuten jo sanoin, heillä oli varsin pitkältä puhuttavaa keskenään. He tapasivat toisensa jälleen sunnuntaina, ja silloinminäkinnäin hänet. Asiat saatiin järjestykseen vasta maanantaina, ja silloin lähetettiin oitis pikalähetti viemään kirjettä Longbourniin. Vieraamme oli hyvin itsepäinen. Minä luulen, rakas Lizzy, että itsepäisyys on hänen varsinainen luonteenvikansa. Häntä on eri aikoina syytetty monistakin vioista, muttatämäon hänellä ainoa todellinen. Mitään ei saatu tehdä ilman että hän oli tekemässä, vaikka luulenkin, että enosi olisi kyennyt aivan helposti järjestämään koko asian. Yhdessä he kinastelivat tästä pitkät ajat, mikä oli enemmän kuin kumpikaan karkulaisista olisi ansainnut. Vihdoin oli enosi pakko antaa perään, ja sen sijaan että hän olisi saanut auttaa sisarentytärtään, hänen suotiin saada siitä vain tyhjä ulkonainen kunnia, joka ei ollut lainkaan hänen mieleensä. Ja luulenpa todella sinun tänä aamuna tulleen kirjeesi, jossa vaadit täyttä selitystä asiainmenosta, ilahduttaneen häntä suuresti, koska häneltä sen kautta viimein riistettiin lainahöyhenet ja kunnia annettiin sille, jolle kunnia tulee. Mutta tästä sinä, Lizzy, et saa hiiskahtaa kellekään — korkeintain vain Janelle.
"Arvaan sinun jo hyvin tietävän, mitä tuon nuoren parin hyväksi on ollut tehtävä. Wickhamin velat on maksettava, ja nousee niiden kokonaismäärä melkoisesti yli tuhannen punnan; toiset tuhat puntaa asetetaan Lydian nimiin hänen myötäjäisikseen, ja sitten oli vielä ostettava Wickhamille upseerin paikka.[23] Syyn, minkä vuoksi herra Darcy yksin piti huolen kaikesta tästä, olen maininnut sinulle jo kirjeeni alussa. Hän pitää omana vikanaan, että Wickhamin luonteesta oltiin niin suuresti erehdytty ja hänet kaikkialla vastaanotettu avoimin sylin. Ehkäpä tässä on jotain perää; vaikka minä epäilen suuresti, olisiko hänen tahi kenenkä hyvänsä vaiteliaisuus voinut estää tätä ikävää tapausta. Mutta kaikista hänen kauniista puheistaan huolimatta, rakas Lizzy, saat olla aivan varma, ettei enosi olisi koskaan antanut perään, jollemme olisi otaksuneet hänellä olleenjotain muutakinaihetta sekaantua asiaan. Sittenkun kaikesta oli saatu sovituksi, hän palasi takaisin ystäväinsä luo, jotka yhä vielä oleskelevat Pemberleyssä; mutta hän lupasi tulla jälleen Lontooseen hääpäiväksi ja tekemään loput rahalliset suoritukset.
"Luulen nyt kertoneeni sinulle kaiken. Varmastikin tulet kaikesta kuulemastasi aika tavalla ihmeisiisi; mutta toivon, ettet ainakaan tule pahoillesi. Lydia siirtyi meille asumaan, ja Wickhamilla oli vapaa pääsy taloomme. Hän puolestaan oli aivan samanlainen, jollaisena olin tullut hänet tuntemaan Hertfordshiressä; mutta Lydian käytöksestä hänen meillä ollessaan en olisi tahtonut kertoa sinulle sanallakaan, jollen viime keskiviikkona olisi saanut Janen kirjettä, josta näin että tyttö oli käyttäytynyt aivan samalla tapaa kotonaankin; joten se, minkä nyt sinulle mainitsen, ei antane sinulle mitään uutta harmin aihetta. Minä puhelin vakavasti hänen kanssaan monestikin ja koetin osoittaa hänen menettelynsä synnillisyyttä ja hänen perheelleen tuottamaa surua ja onnettomuutta. Jos hän kuuli lainkaan sanojani, niin kävi se aivan onnenkaupalla, sillä ainakaan hän ei huolinut kuunnella minua ollenkaan. Minä tuosta joskus harmistuin; mutta muistaen rakkaan Elizabethini ja Janeni herttaisuuden koetin kuitenkin olla kärsivällinen hänen kanssaan.
"Herra Darcy saapui sitten jälleen tänne lupauksensa mukaan ja oli mukana vihkimystilaisuudessa, niinkuin Lydia teille jo kertoi. Seuraavana päivänä hän söi meillä päivällistä ja aikoi lähteä Lontoosta keskiviikkona tai torstaina. Suututkohan sinä kovastikin minuun, rakkahin Lizzy, jos käytän tätä tilaisuutta sanoakseni (mitä en koskaan aikaisemmin ole rohjennut sanoa), että minä pidän siitä miehestä oikein paljon? Meitä kohtaan hän on käyttäytynyt joka suhteessa yhtä hienosti ja herttaisesti kuin Derbyshiressä ollessamme. Hänen mielipiteensä ja käsityksensä ihmisistä ja asioista miellyttävät minua suuresti; häneltä puuttuu ainoastaan hiukkasen vilkkautta; mutta jos hän ymmärtää naidaviisaasti, niin hänen tuleva vaimonsa voi opettaasitäkinhänelle. Minusta hän oli eräässä suhteessa kovin viekas — hän tuskin kertaakaan mainitsi keskusteluissamme sinun nimeäsi. Mutta viekkaus näyttää nykyään olevan muodissa. Suo anteeksi, jos olen puhunut liian rohkeasti, tahi älä ainakaan rankaise minua sulkemalla minulta vastaisuudessa P:n ovet. Minä en tunne itseäni koskaan oikein tyytyväiseksi, ennenkuin olen saanut kierrellä sen ihanan puiston läpikotaisin. Sievän pienen ponyvaljakon vetämät matalat avovaunut olisivat siihen ajoon oikein omiaan. Mutta nyt minun täytyy jo vihdoinkin lopettaa. Lapset ovat huudelleet minua jo viime puolituntisen. — Uskollinen tätisi
"M. Gardiner."
Tämän kirjeen sisällys kuohutti Elizabethin mieltä kovasti; vaikka oli vaikea määritellä, iloko vai tuska, joita kumpiakin se hänessä synnytti, oli hänessä voimakkaampi. Totta siis oli, mitä hän oli jo hämärästi ja peljäten epäillyt, että hra Darcy oli ylenpalttisessa hyvyydessään käynyt auttamaan ja pelastamaan hänen huikentelevaista sisarparkaansa! Hän oli varta vasten lähtenyt seuraamaan karkulaisten jälkiä Lontooseen, nähnyt omalle ylpeälle ja hienolle luonteelleen tuskallista vaivaa etsiskellessään heitä suurkaupungin uumenista; ryhtynyt neuvotteluihin kunnottoman parittajanaisen kanssa, jota hänen täytyi inhota sydämensä pohjasta; ja lopulta hän oli lahjonut tämän päästäkseen sen miehen perille, jota hän kaikkein mieluimmin oli tahtonut vältellä ja jonka pelkän nimenkin lausuminen oli hänelle kiusaksi. Kaiken tämän hän oli tehnyt tytön hyväksi, jota hän ei voinut sääliä eikä edes kunnioittaa. Elizabethin sydän kuiskasi hänelle, että tuo mies oli tehnyt sen hänen tähtensä. Mutta ilon ja sen herättämän toivon sammutti hänessä pian tarkempi ajattelu. Kuinka olisi Darcy voinutkaan kantaa sellaisia uhreja tytölle, joka oli tylysti hyljännyt hänen sydämensä ja kätensä; ja kuinka hän voisikaan pyrkiä sukulaisuuteen sellaisen miehen kuin Wickhamin kanssa? Wickhamin langoksi! Tottahan jo pelkän tuollaisen mahdollisuuden ajattelemisenkin täytyi kammahduttaa hänen ylevää ja oikeudentuntoista mieltään.
Darcy oli tehnyt paljon, se oli totta. Elizabethia hävetti ajatella, kuinka paljon hän oikein oli tehnyt. Mutta hän oli maininnut syyn tähän välitystoimeensa, ja sitä syytä oli helppo uskoa todeksi. Eihän ollut lainkaan mahdotonta, että hän todella piti itseänsä perimmältä vastuunalaisena koko tästä ikävästä tapahtumasta; hän tahtoi korjata sen, ja hänellä oli varoja millä korjata; ja vaikka Elizabeth ei enää voinutkaan pitää omaa vähäpätöistä persoonaansa tämän harvinaisen jalomielisyyden varsinaisena aiheena, niin hän saattoi ehkä silti uskoa, että Darcya oli menettelyssään kiihoittanut ajatus, että hän sen kautta voi palauttaa Elizabethin mielenrauhan. Mutta tuskallista, sanomattoman tuskallista oli tietää, että heidän perheensä oli täten joutunut kiitollisuudenvelkaan henkilölle, jolle he eivät kyenneet sitä koskaan eikä missään muodossa palkitsemaan. Häntä he saivat kiittää Lydian pelastamisesta, hänen maineensa puhdistamisesta, perheen oman onnen palauttamisesta —, kaikesta, kaikesta. Ah, kuinka Elizabeth katuikaan katkerasti entistä äkkipikaista ja suvaitsematonta käytöstään tuota jaloa miestä kohtaan — jokaista ilkeätä ja tylyä sanaa, jolla hän oli haavoittanut hänen mieltään! Omasta kohdastaan hän oli syvästi nöyryytetty; mutta Darcysta hän oli ylpeä — ylpeä siitä, että tämä oli lähimmäisensäälin ja oman kunniantunnon välisessä kamppauksessa antanut paremman minuutensa päästä voitolle. Hän luki yhä uudelleen tätinsä Darcylle virittämät ylistelyt. Ne olivat niukkasanaiset ja ja mahdollisimman lievät; mutta sittekin ne olivat hänen mieleensä. Jopa häntä miellytti — joskin harmittikin — havaita, kuinka itsepintaisesti hänen enonsa ja tätinsä luulottelivat, että hänen ja Darcyn välillä muka vallitsi salaista kiintymystä ja yhdysymmärrystä.
Hän oli havahtanut mietteistään ja noussut istuimeltaan kuullessaan jonkun etempää lähestyvän; mutta ennenkuin hän oli ennättänyt poiketa jollekin syrjäpolulle, tavoitti hänet Wickham.
"Pelkäänpä, että häiritsen sinun yksinäisiä haaveilujasi, rakas käly", sanoi tulija, ruveten astelemaan hänen rinnallaan.
"Niinhän tosin teit", vastasi Elizabeth hymyillen; "mutta eihän siitä seuraa, ettei häiritseminen olisi tervetullut."
"Olisin todellakin pahoillani, jos niin olisi laita.Mehänolimme ennen aina hyvät ystävät, ja nyt olemme vielä läheisemmät."
"Totta kyllä. Ovatko toisetkin tulossa ulos?"
"Sitä en tiedä. Anoppirouva ja Lydia lähtivät vaunuilla Merytoniin. Mutta mitä minä kuulinkaan enoltasi ja tädiltäsi — tehän olitte äskettäin yhdessä käyneet Pemberleyssä?"
Elizabeth nyökkäsi myöntävästi.
"Minä miltei kadehdin sinulta sitä iloa; ja kuitenkin luulen, että se kävisi minulle ylivoimaiseksi, sillä voisinhan muuten poiketa siellä matkallamme Newcastleen. Ja arvaan, että te tapasitte siellä vanhan taloudenhoitajattarenkin? Rouva Reynolds parka, hän piti aina paljon minusta. Mutta tietenkään hän ei teille maininnut minun nimeäni?"
"Kyllä, sen hän teki."
"Entä mitä hän minusta sanoi?"
"Että sinä olit liittynyt armeijaan, ja että hän pelkäsi sinun … ettet siellä ottanut oikein menestyäksesi. Niin kaukana asiat tietysti usein käsitetään merkillisen väärin."
"Niin tietystikin", Wickham vastasi ja puri huultaan. Elizabeth toivoi jo vaientaneensa hänet; mutta hetken perästä hän jatkoi puhetta:
"Minä ällistyin nähdessäni Darcyn Lontoossa viime kuussa. Me sivuutimme toisemme kadulla monestikin. Ihmettelenpä, mitä asioita hänellä siellä mahtoi olla."
"Ehkäpä hän varusteli häitään neiti De Bourghin kanssa", sanoi Elizabeth. "Jokin erinomainen asia hänet tietystikin on vienyt tänä vuodenaikana pääkaupunkiin."
"Epäilemättä. Tapasitko sinä hänet Lambtonissa ollessanne? Muistelen kuulleeni Gardinereilta, että he olivat olleet puheissa hänen kanssaan."
"Tapasin kyllä. Hän esitti meidät sisarelleen."
"Todellako? Ja piditkö sinä neiti Darcysta?"
"Pidin oikein paljon."
"Olenkin todella kuullut, että hän parina viime vuotena on varttunut tavattomasti edukseen. Kun hänet viimeksi näin, hän ei ollut paljonkaan lupaava. Olen iloinen, että sinä pidit hänestä. Toivon, että hänestä kehittyy hyvä ihminen".
"Siitä saat olla varma; hän on jo kehittynyt ohi vaarallisimman ikäkauden."
"Satuitteko te käymään Kymptonin kylässä?"
"En muista, että olisimme käyneet."
"Mainitsen sen vain siksi, että siellä on se pappila, joka minun oli määrä saada. Mitä viehättävin paikka! Ja kerrassaan erinomainen pappila! Se olisi joka suhteessa soveltunut minulle."
"Mitä sinä olisit pitänyt saarnojen valmistamisesta?"
"Se olisi minulle ollut mieluista työtä. Minä olisin tietysti pitänyt sitä yhtenä virkani velvollisuuksista, ja helposti olisi se minulta luistanut. Eihän ihmisen pitäisi harmitella; mutta varmastikin se paikka olisi ollut kuin luotu minulle! Sellainen rauhallinen, mietiskeleväinen elämä olisi vasta oikein vastannut minun onnellisuuden ihannettani. Mutta niin ei pitänyt käymän. Kuulitko Darcyn koskaan mainitsevan tätä asiaa Kentissä ollessasi?"
"Olen kuullut lähteestä, jota pidän luotettavana, että tuo paikka oli määrätty sinulle ainoastaan ehdollisesti ja nykyisen tilanomistajan tahdosta riippuen."
"Oletko todellakin? Niin tosiaan, jotain sellaistahan se taisi olla. Muistanet kai, että minäkin mainitsin siitä sinulle jo heti tuttavuutemme alussa?"
"Kuulin myöskin, että oli aika, jolloin saarnainvalmistus ei ollut sinulle yhtä mieluinen kuin se nyt perästäpäin näyttää olevan; että sinä itse omasta ehdostasi luovuit papinuralta, ja että sait jonkinlaisen korvauksen tuosta luvatusta paikasta."
"Senkin sinä kuulit! Eikähän se vallan perätöntä puhetta olekaan. Muistat varmastikin, että siitäkin jo kerroin sinulle, kun tästä asiasta ensi kerran oli meidän keskemme puhetta."
He olivat tulleet jo talon kohdalle, sillä Elizabeth oli kävellyt rivakasti päästäkseen pian eroon kiusallisesta seuralaisestaan; ja sisarensa vuoksi tahtomatta enää härnätä lankoaan hän tyytyi vastaamaan hyväntuulisesti hymyillen:
"Kuulehan nyt, Wickham, mehän olemme nykyään melkein kuin veli ja sisar; älkäämme siis huoliko riidellä olleista ja menneistä. Toivon, että me vast'edes olemme aina sanaa mieltä."
Hän tarjosi toiselle kätensä; Wickham suuteli sitä mitä kohteliaimmin, vaikkei oikein tiennyt minne katselisi, ja he kävivät yhdessä sisään.
Hra Wickham tuntui olevan niin tyytyväinen viime keskusteluunsa Elizabethin kanssa, ettei hän enää sen perästä häirinnyt itseään eikä rakasta kälyään ottamalla samoja asioita uudelleen puheeksi; ja Elizabeth oli puolestaan tyytyväinen, että oli sanonut kylliksi saadakseen toisen jättämään hänet rauhaan.
Nuoren parin lähtöpäivä tuli pian, ja rva Bennetin oli pakko särkyvin sydämin alistua eroon, jota kaikesta päättäen tuli kestämään ainakin kaksitoista kuukautta, koska hänen vävynsä ei viittaillutkaan aikovansa kutsua vaimonsa omaisia heidän luokseen Newcastleen.
"Oh, rakas Lydia kulta", huudahti murheellinen äiti, "milloinka me taas näemmekään uudestaan toisemme?"
"Herra ties, en minä vain tiedä! Ei ainakaan pariin kolmeen ensi vuoteen."
"Kirjoitathan sinä minulle hyvin ahkerasti, kullan nuppuseni?"
"Niin usein kuin kerkiän. Mutta tiedättehän, ettei naimisissa ollen ole paljonkaan aikaa kirjeiden kirjoittelemiseen. Sisareni saavat kirjoittaaminulle. — Heillähän ei ole mitään muutakaan tehtävää."
Hra Wickhamin jäähyväiset olivat paljon sydämellisemmät kuin hänen vaimonsa. Hän hymyili yhtämittaa, näytti hyvin kauniilta kuten aina ja lasketteli siroja kohteliaisuuksia.
"Hän on verraton veikkonen", sanoi hra Bennet matkamiesten lähdettyä. "Hän virnailee ja irvistelee ja makostelee meitä kaikkia. Minä olen hänestä mainion ylpeä. Lyönpä vetoa, ettei edes Sir William Lucaskaan pysty hankkimaan itselleen niin oivallista vävypoikaa."
Äiti oli hyvin masennuksissaan lemmikkityttärensä menettämisestä; mutta pian hänen mielensä yhtäkkiä kirkastui, kun hänen sisarensa toi hänelle suuria uutisia. Netherfieldin taloudenhoitajatar oli saanut laittaa talon kuntoon, sillä isäntää odotettiin tulevaksi parin päivän perästä, ja tämän piti viipyä useita viikkoja linnunammunnassa. Rva Bennet aivan säteili riemua. Hän vilkuili veitikkamaisesti Janeen ja hymyili ja pudisteli päätään ja hymyili uudelleen.
"No, tämähän vasta on hauskaa, että saamme jälleen nähdä herra Bingleyn täällä maalla", hän toimitti sisarelleen. "Ei senvuoksi, ettäminäsiitä paljonkaan välittäisin. Eihän hän meille merkitse yhtään mitään, enkä minä sure, vaikkemme häntä täällä meillä näkisikään, tiedän mä. Mutta sittenkin hän on tervetullut Netherfieldiin, jos siitä on hänellä hupia. Ja kenpä tietää,mitävielä oikein voi sattuakaan! Mutta meitä se ei vain liikuta niin vähääkään. Tiedäthän, rakas sisar, että jo kauan sitten sovimme, ettemme hiiskahda koko asiasta enää sanaakaan. Ja onkohan tuo sitten edes varmaa, että hän todellakin tulee?"
"Saat sen uskoa", vastasi rva Philips, "sillä taloudenhoitajatar oli eilen illalla Merytonissa; minä näin hänen kulkevan ohitse ja juoksin ulos kadulle ottamaan asiasta selvää, ja hän vakuutti minulle, että kaikki on totista totta. Hänen isäntänsä saapuu viimeistään torstaina, jollei jo keskiviikkona. Rouva Reynolds sanoi menevänsä lihapuotiin ostamaan jotain paistia keskiviikoksi, ja hän sai kolme paria sorsia, jotka oli juuri ammuttu."
Jane ei voinut pidättää punastumistaan kuullessaan entisen rakastajansa palaamisesta. Hän ei ollut moneen kuukauteen maininnut edes tämän nimeä sisarelleen; mutta nyt hän sanoi, kohta kun he olivat joutuneet kahdenkesken:
"Minä näin sinun katselevan minuun tänään, Lizzy, kun täti kertoi pöydässä uutisiaan; ja minä tiedän itsekin, että jouduin hämilleni; mutta älä vain kuvittelekaan, että se olisi ollut jostain typerästä syystä. Minä jouduin hämilleni vain siksi, että tiesin kaikkien katselevan minuun. Saat olla varma, etteivät nuo uutiset minua ilahduttaneet eikä murehduttaneet. Siitä vain olen iloinen, että hän tulee yksin, sillä silloin saamme nähdä häntä sitä vähemmin. Ei siksi, että pelkäisinitseäni; mutta minä pelkään toisten merkitseviä katseita ja huomautuksia."
Elizabeth puolestaan ei tiennyt, mitä oikein ajatella. Jollei hän olisi tavannut Bingleytä Derbyshiressä, olisi hän mielellään otaksunut hänen tulevan vain metsästämään; mutta nytpä hänellä oli syytä luulla, että Bingley yhä vielä piti hänen sisarestaan; ja hänestä tuntui hyvinkin uskottavalta, että hän saapui osaksi myöskin Janen takia — joko mahdikkaan ystävänsä suostumuksella tahi tätä uhitellen omasta ehdostaan.
"Miesparka", hän ajatteli itsekseen, "joka ei voi tulla taloon, jonka hän on laillisesti vuokrannut asuttavakseen, herättämättä kaiken maailman huomiota ja arveluja! Olkoon hän minun puolestani aivan rauhassa."
Mutta vaikka Jane oli väittänyt olevansa aivan välinpitämätön Bingleyn tulosta — ja kukaties itsekin uskoi sen rehellisesti — voi Elizabeth helposti huomata sisarensa mielentilan siitä suuresti järkkyneen. Hän oli hajamielisempi ja hermostuneempi kuin milloinkaan ennen.
Vanhempain kesken uutinen aiheutti aivan samanlaisen väittelyn kuin samanlainen sanoma oli aiheuttanut vuosi takaperin.
"Kohta kun herra Bingley on saapunut, rakkaani", sanoi rva Bennet miehelleen, "sinä käyt luonnollisesti toivottamassa hänet tervetulleeksi."
"Kaikkea vielä! Sinä pakotit minut viime vuonna käymään häntä tervehtimässä ja lupasit, että jos noudatin mieltäsi, hän varmasti naisi yhden tyttäristämme. Mutta kaikki meni hukkaan kuin tina tuhkaan, ja siihen katsoen en aio enää ruveta hulluttelemaan."
Hänen vaimonsa koetti todistella, kuinka tärkeätä ja välttämätöntä oli, että kaikki ympäristön herrat osoittaisivat kohteliaisuutta Netherfieldin isännälle tämän palatessa jälleen maatilalleen.
"Tuo on vallan hupsumaista kohteliaisuutta ja tapojen palvelemista", ärähti hänen miehensä. "Jos hän haluaa nauttia meidän seurastamme, niin tulkoon itse tänne. Hänhän tietää, missä asumme. Minä en vain rupea tuhlaamaan päiviäni ja hetkiäni juoksemalla naapurieni luona joka kerta kuin he suvaitsevat tulla ja lähteä."
"Sinulla on aina oma pääsi, ja kuitenkin sinun pitäisi tietää, kuinka paheksuttavan tylyä meidän puoleltamme on, jollet käy hänen puheillaan. Mutta saatpa nähdä, ettei sekään estä minua pyytämästä häntä meille päivällisille. Kohta saamme Longit ja Gouldingit päivällisvieraiksemme; ja silloin tulee meitä kolmetoista pöytään. Silloin on hänelle parahiksi tilaa joukossamme."
Tämä päätös lohdutti häntä, niin että hän jaksoi paremmin kestää miehensä käsittämätöntä omapäisyyttä; vaikka häntä suuresti peloittikin, että kaikki naapurit kukaties tulisivat näkemään tulijan ennenkuin he. Tulopäivän lähetessä Jane, jonka levottomuus ilmeisesti alkoi lähetä aallonharjaa, sanoi sisarelleen:
"Minä alan olla pahoillani, että hän tulee tänne lainkaan. Eihän se itsessään merkitse mitään; minä voisin kohdata hänet täysin välinpitämättömänä; mutta minun on vaikea jaksaa kuulla lakkaamatta toitotettavan siitä. Äiti tarkoittaa tietysti vain pelkkää hyvää; mutta hän ei arvaa — eikä kukaan arvaa — kuinka minä kärsin näistä puheista ja viittailuista. Olen oikein onnellinen, kun hänen vierailunsa Netherfieldissä viimein on ohitse."
"Minä toivon, että osaisin sanoa jotakin sinun lohdutukseksesi", vastasi hänen sisarensa; "mutta sitä en suurin surminkaan pysty tekemään. Sinun täytyy vain tuntea minun hellä osanottoni ja syvä myötätuntoni; ja turhaapa olisikin minun saarnata sinulle kärsivällisyyttä, sillä sitä on sinulla muillekin jakaa."
Hra Bingley saapui paikkakunnalle. Rva Bennet voi palvelijain välityksellä alusta pitäen seurata kaikkia hänen liikkeitään ja toimiaan, ja hän odotti joka päivä tulijaa vieraakseen. Kolmantena päivänä jo varhain aamupäivällä hänen oli sallittu makuuhuoneensa akkunasta nähdä odotetun vieraan avaavan Longbournin veräjän ja ratsastavan verkalleen taloa kohti.
Hän huusi kiihkeästi tyttärensä kokoon jakamaan hänen riemuaan. Jane pysyi itsepäisesti työnsä ääressä; mutta Elizabeth meni äitinsä mieliksi akkunaan — katsahti ulos kujalle — näki hra Darcyn ratsastavan tulijan rinnalla — ja palasi äänettömänä sisarensa luo.
"Hänen kanssaan on jokin vieras herra, äiti", sanoi Kitty. "Kukahan se voi olla?"
"Joku hänen tuttavansa arvatenkin, lapseni. Olen varma, ettemme häntä tunne."
"Ahaa!" huudahti Kitty; "sehän näyttää olevan sama mies, joka ennenkin oli aina hänen myötänsä. Herra — mikä hänen nimensä nyt olikaan — sellainen pitkä, ylpeä mies."
"Hyvä isä sentään! Herra Darcy — ja sehän tuo onkin, näen mä. No niin, kaikki herra Bingleyn ystävät ovat tänne tervetulleita; vaikka muuten täytyykin sanoakseni, että pelkkä tuon miehen näkeminenkin panee minut pahalle tuulelle."
Jane katsahti Elizabethiin hämillään ja osanottavaisesti. Hän tiesi hyvin vähän näiden viime kohtauksista Derbyshiressä; ja hänen kävi sääliksi sisarensa, jonka tietysti täytyi tuntea itsensä hyvin noloksi tavatessaan hyljätyn ihailijansa ensi kerran tämän pitkän kirjeen saamisen jälkeen. Molemmat sisaret tunsivat itsensä hyvin rauhattomiksi. Kumpikin oli hermostunut toistensa takia ja tietysti omastakin kohdastaan; ja koko ajan heidän täytyi kuunnella äitinsä lepertelyä, että hän aikoi ottaa hra Darcyn vastaan vain hra Bingleyn ystävänä eikä suinkaan salata vastenmielisyyttään häntä kohtaan. Elizabethia harmitti nyt, kun hän ei ollut voinut pakottaa itseään näyttämään Janelle rva Gardinerin kirjettä. Janelle hra Darcy voi täten olla vain mies, jolle hänen sisarensa oli antanut kertakaikkiset rukkaset ja jonka arvoa ei silloin ollut lainkaan tajunnut; mutta hänelle itselleen, joka tiesi enemmän, tuo mies oli heidän perheensä auttaja ja pelastaja, jolle he olivat mitä suurimmassa kiitollisuudenvelassa ja jota kohtaan hän itse tunsi kiintymystä, jollei yhtä hellää niin ainakin yhtä totista ja luonnollista kuin Jane tunsi Bingleytä kohtaan. Hänen hämmästyksensä nähdessään Darcyn nyt tulevan Netherfieldiin ja Longbourniin — tulevan omasta ehdostaan jälleen tapaamaan häntä — oli miltei yhtä suuri kuin hänen Derbyshiressä havaitessaan Darcyn aivan muuttuneen käytöksen häntä kohtaan.
Puna, joka ensi hetkellä oli karannut hänen poskiltaan, palasi niille kahta vertaa voimakkaampana, ja hänen silmänsä loistivat sykähdyttävän riemullisesta odotuksesta, kun hän ajatteli, että Darcyn mieltymyksen täytyi kaikesta huolimatta olla muuttumaton; mutta hänen oli sittenkin vaikea uskoa sitä todeksi.
"Odotetaanpa ensiksi, miten hän käyttäytyy", hän puheli rajusti sykyttävälle sydämelleen; "liian aikaista on vielä odottaa mitään hyvää."
Hän kumartui innokkaasti käsityönsä yli koettaen väkisin voittaa mielenkuohunsa ja uskaltamatta luoda silmiään ylös, kunnes hätäinen uteliaisuus pakotti hänet katsahtamaan sisarensa kasvoihin, kun palvelustyttö astui lattian poikki avaamaan ovea. Jane oli vähän kalpeampi kuin tavallisesti, mutta rauhallisempi kuin Elizabeth osasi odottaakaan. Herrain käydessä sisään hän punastui, mutta kykeni tervehtimään heitä jokseenkin tolkuissaan.
Elizabeth puheli vieraille niin vähän kuin kohteliaisuus suinkin salli, ja hän kumartui jälleen työnsä yli syventyen siihen harvinaisella innolla ja uutteruudella. Hän oli uskaltanut vain kerran vilkaista Darcyyn. Tämä näytti vakavalta kuten aina — tytön mielestä hän näytti paljon enemmän saman näköiseltä kuin vuosi takaperin täällä Hertfordshiressä ollessaan, kuin heidän viimeksi Pemberleyssä tavatessaan. Mutta ehkäpä Darcy ei voinutkaan hänen äitinsä läsnäollessa olla ja näyttää samanlaiselta kuin enon ja tädin luona. Se oli hyvin käsitettävä, vaikkakin tuskallinen arvelu.
Bingleytäkin hän oli joutanut vain pikimältään katselemaan ja havainnut tuona haihtuvana hetkisenä, että tämä näytti olevan sekä hämillään että mielissään. Rva Bennet tervehti häntä niin nöyristelevän sydämellisesti, että hänen tyttärensä punastuivat häpeästä, varsinkin verratessaan sitä äidin kylmyyteen ja jäykkyyteen toista vierasta kohtaan.
Kysyttyään Elizabethilta lyhyesti Gardinerin väen vointia — mihin tämä voi vain hyvin hämmentyneenä vastata — taukosi Darcy miltei tuppisuuksi. Hän ei käynyt edes istumaan tytön viereen; ehkäpä tämä seikka selitti hänen äänettömyytensä, mutta samoin ei ollut laita ollut Derbyshiressä. Siellä hän oli puhellut hänen ystäväinsä kanssa, jos ei ollut päässyt hänen itsensä kanssa puheisiin. Useita minuutteja kului, ilman että Elizabeth kuuli hänen ääntänsä; kun hän välistä varkain uskalsi uteliaisuutensa pakottamana silmätä hänen puoleensa, näki hän hänen katselevan yhtä paljon Janeen kuin häneen itseensä, mutta usein myöskin vain eteensä lattiaan. Elizabeth oli pettynyt, mutta samalla myöskin harmistunut itseensä siitä, että ollenkaan tunsi pettymystä.
"Voinko minä muuta enää odottaakaan hänen puoleltaan!" hän torui salaa itseänsä. "Mutta minkä vuoksi hän sitten tulikaan tänne?"
Hänellä ei ollut lainkaan halua puhella kenenkään muun kuin Darcyn kanssa; ja tälle hänen taas oli vaikea rohjeta puhua.
Vihdoin hän uskalsi tiedustaa hänen sisarensa vointia, mutta siihenpä puhelu tyrehtyikin.
"Siitä onkin jo pitkä aika, herra Bingley, kun te viimeksi olitte näillä mailla", huomautti rva Bennet säteillen.
Bingley myönsi sen hymyillen todeksi.
"Minä rupesin jo pelkäämään, ettette lainkaan enää palaisi. Ihmiset olivat todella tietävinään, että te Mikkelin päivän tienoissa luopuisitte koko vuokraoikeudesta Netherfieldiin; mutta minä toivon heidän toki erehtyneen. Paljon muutoksia on muuten näillä seuduin tapahtunut teidän poissaollessanne. Neiti Lucas on joutunut naimisiin ja muuttanut muualle, ja samoin yksi minun omista tyttäristäni. Arvaan, että tekin olette kuullut siitä; onhan teidän täytynyt nähdä se sanomalehdistä. Muistan, että siitä oli mainittu 'Timesin' ja 'Courierin' perheuutisissa, vaikkakin perin kierolla ja eriskummallisella tavalla. Sanottiin vain: 'Äskettäin vihityt: hra George Wickham ja nti Lydia Bennet', ilman että oli sanallakaan mainittu morsiamen isästä ja hänen asuinpaikastaan ja muusta sellaisesta. Arvaan, että lankoni Gardiner oli pannut uutisen lehtiin; mutta minä ihmettelen, kuinka hän saattoi antaa sen niin kömpelössä muodossa. Tottahan tekin tulitte sen huomanneeksi?"
Bingley ilmoitti huomanneensa ja lausui myöhäiset onnittelunsa. Elizabethin poskia poltti; eikä hän uskaltanut katsahtaa ylös ja nähdä, miltä Darcy tällöin näytti.
"Iloista on tietää, että yksikin tyttäristäni on joutunut hyviin naimisiin", jatkoi hänen äitinsä; "mutta samalla tuntuu sangen kovalta, että hänet on tempaistu niin kauaksi minun luotani. He ovat matkustaneet Newcastleen, joka kuuluu olevan ihan pohjoisrajalla, ja sinne he jäävät asumaan herra ties kuinka pitkäksi aikaa. Vävyni rykmentti on sijoitettu sinne; arvaan, että olette kuullut hänen eronneen ——n milisiväestä ja siirtyneen vakinaiseen väkeen. Luojan kiitos, että hänellä on sentäänjoitakinystäviä, jotka huolehtivat hänestä, vaikkakaan ei niin monta kuin hän ansaitsisi omistaa."
Elizabeth, joka tiesi tämän iskun olevan suunnatun hra Darcylle, häpesi niin surkeasti, että hänen oli vaikea pysyä huoneessa. Haihduttaakseen nolouttaan hän rupesi kiireesti puhelemaan Bingleyn kanssa ja tiedusti, kauanko tämä aikoi viipyä maalla.
"Moniaita viikkoja, luullakseni."
"Ja kun olette ampunut kaikki linnut omilta mailtanne", ehätti rva Bennet väliin, "niin pyydän teitä tulemaan tänne ja metsästämään niin paljon kuin haluatte meidän tilallamme. Olen varma, että mieheni tulee siitä hyvin mieliinsä ja että hän säästää kaikki parhaat pesuudet teitä varten."
Elizabethin hätä ja häpeä moisen joutavan hännystelemisen vuoksi kasvoi aivan sietämättömäksi.
"En toivo mitään niin hartaasti", hän päivitteli sydämessään, "kuin että minun ei tarvitsisi enää nähdä kumpaakaan heistä täällä! Heidän seuransa ei iki maailmassa kykene pyyhkimään tätä surkeutta minun muististani. Voi, kunpa minun ei tarvitsisi enää koskaan heitä tavata!"
Mutta hänen harminsa ja surunsa lieveni kohta, kun hän pani merkille, kuinka hänen sisarensa kauneus ja hellä herttaisuus sytytti jälleen hänen entisen rakastajansa ihailun ja mieltymyksen uuteen hehkuun. Tämä oli alussa puhellut vain hyvin vähän Janen kanssa; mutta hänen silmänsä pitivät koko ajan tarkkaa vaaria lemmitystä. Hän näki hänen olevan yhtä viehättävän, lempeäluonteisen ja teeskentelemättömän tytön kuin ennenkin, vaikkei enää aivan yhtä puheliaan. Jane koetti tosin kaikella muotoa pysyä niin järkkymättömänä kuin suinkin ja luuli itse puhelevansa yhtä hartaasti ja hilpeästi kuin tavallisesti, jotta eivät toiset huomaisi hänen ahdistustaan; mutta hänen tunteensa aaltoilivat niin väkevästi, ettei hän aina itsekään tiennyt omaa oloaan.
Kun herrat nousivat lähteäkseen, muisti rva Bennet sotajuonensa ja pyysi heitä tulemaan muutaman päivän perästä päivällisille Longbourniin.
"Muistattehan toki, herra Bingley, että olette minulle vierailun velkaa", hän sanoi. "Kun viime talvena lähditte niin suinpäin pääkaupunkiin, lupasitte kohta palattuanne tulla meille perhepäivällisille. Näette, etten ainakaan minä ole sitä unohtanut; ja minä vakuutan teille pettyneeni julmasti, kun ette palannutkaan täyttämään lupaustanne."
Bingley näytti joutuvan hyvin hämilleen ja mutisi jotain sellaista, että arvaamattomat asiat olivat pidättäneet häntä Lontoossa koko talven. Sitten molemmat vieraat lähtivät.
Rva Bennetillä oli ollut hyvä halu pyytää heitä jäämään jo tänäänkin päivällisille; mutta vaikka hän aina pitikin hyvää pöytää, ei hänen mielestään kaksi ruokalajia riittänyt tyydyttämään miestä, jota hän toivoi vävypojakseen, ja vielä vähemmän tämän mahtavaa ystävää, jolla sanottiin olevan kymmenentuhannen punnan vuositulot.
Kohta vieraiden lähdettyä Elizabeth kiiruhti ulos kävelemään selvittääkseen sekavia ajatuksiaan ja tyynnyttääkseen kuohuisia tunteitaan. Hra Darcyn äskeinen käytös häntä ihmetytti ja harmitti.
"Mitä hänen tarvitsi ollenkaan tulla tänne", hän ajatteli, "jos hänen aikomuksensa oli pysyä tuppisuuna, totisena ja välinpitämättömänä?"
Hänen oli mahdoton selittää tuota ongelmaa tavalla, josta hänelle olisi ollut mielihyvää ja tyydytystä.
"Osasihan hän olla rakastettava ja miellyttävä enoa ja tätiä kohtaan Lontoossa ollessaan; miksi hän ei nyt ole samanlainen minuakin kohtaan? Ja jos hän pelkää ja aristelee minua, niin miksi hän ollenkaan tulikaan? Ja jollei hän enää yhtään välitä minusta, niin miksei hän puhellut edes toisten kanssa? Voi, kuinka kiusallinen mies! Minä en tahdo enää ollenkaan ajatella häntä."
Hän saattoikin pysyä vähän aikaa päätöksessään, kun sisarensa yhtyi häneen; ja Janen säteilevän iloisesta katseesta voi huomata hänen nauttineen vierasten seurasta paljon enemmän kuin hänen onnettoman nuoremman sisarensa.
"Nyt, kun tämä ensimmäinen kohtaaminen on kestetty", hän sanoi, "tunnen oloni oikein keveäksi. Minä tiedän, kuinka pitkälle voimani kestävät, enkä salli itseni enää koskaan joutua hämilleni hänet nähdessäni. Olen hyvin iloinen siitä, että hän syö meillä päivällistä ensi tiistaina. Silloinhan vieraatkin saavat nähdä, että me tapaamme toisemme vain tavallisina ja välinpitämättöminä tuttavina."
"Välinpitämättöminä tosiaan!" nauroi Elizabeth. "Oi Jane, ole varuillasi!"
"Rakas Lizzy, ethän sinä toki pidä minua niin heikkona ja hupsuna, että enää antautuisin ehdoin tahdoin mihinkään vaaraan?"
"Minusta sinä antaudut hyvin halusta siihen sangen suureen vaaraan, että teet hänet paljon rakastuneemmaksi itseesi kuin koskaan ennen."
Torstaina kokoontui Longbourniin hyvä joukko vieraita; ja päivän molemmat päävieraat, joita kaikkein hartaimmin oli odotettu, saapuivat hyvissä ajoin. Seuran siirtyessä ruokasaliin seurasi Elizabeth tarkalla huomiolla, istuisiko Bingley hänen sisarensa viereen, missä hänen paikkansa aina ennen oli ollut. Hänen viisas äitinsä oli samaa tulosta odottaen laiminlyönyt kutsua illan etevimmän vieraan omalle kupeelleen. Bingley näytti epäröivän; mutta Jane sattui silloin katsahtamaan hänen puoleensa, sattuipa hymyilemäänkin; ja silloin oli arpa heitetty. Hän istui lemmityn viereen.
Sydän täynnä voitonriemua Elizabeth vilkaisi varkain Bingleyn ystävään. Tämä näytti kestävän kohtaloniskun ylevän välinpitämättömästi; ja Elizabeth melkein jo luuli Bingleyn toimineen ystävänsä suostumuksella, jollei hän sattumalta olisi huomannut tämänkin vilkaisevan Darcyyn, silmissä puolittain naurava, puolittain hätäytynyt ilme.
Bingleyn käytös Janea kohtaan oli koko päivällisajan niin ilmeisesti ihaileva, että Elizabethin mielestä molempien vastainen onni oli taattu, jos Bingley sai vain toimia oman päänsä mukaan. Hän ei voinut olla tavantakaa vilkuilematta Darcyyn nähdäkseen, millä silmällä tämä seurasi ystävänsä nopeata antautumista vanhan viehätyksensä lumoihin. Darcy istui hänen äitinsä vierellä, miltei koko pöydän mitan päässä hänestä itsestään. Hän voi hyvin arvata, ettei naapuruus ollut kummallekaan mieluinen; aniharvoin he vaihtoivat sanoja keskenään, ja silloinkin kylmästi ja jäykän näköisinä. Tämä äidin epäkohteliaisuus suretti Elizabethia suuresti; ja hän tunsi toisinaan, että hän olisi antanut vaikka mitä hyvänsä, jos olisi voinut jollain tapaa osoittaa Darcylle, ettei koko perhe ollut yhtä kiittämätön tämän jaloudesta.
Hän toivoi, että ilta vielä jollain tapaa veisi heidät yhteen tai toistensa lähelle; ja pöydästä noustua hän odotti sykkivin sydämin, että Darcy saapuisi häntä puhuttelemaan.
"Jollei hän nyt tule minun luokseni", hän ajatteli, "niin saan luopua hänestä iäksi."
Hänestä näyttikin siltä, että hänen toiveensa oli toteutumaisillaan; mutta — voi surkeaa! — kaikki naiset kokoontuivat sen pöydän ympärille, jonka ääressä Jane valmisti teetä ja hän itse kahvia, niin tiiviiksi ryhmäksi, ettei kukaan herroista päässyt lähellekään. Ja kaiken harmin kukkuroiksi muuan tytöistä vielä likistyi aivan kiinni häneen ja kuiskutti:
"Mepäs emme päästäkään miehiä lähelle, eikö niin? Emmehän me heitä täällä tarvitse."
Darcy oli kulkenut salin toiseen päähän. Elizabeth seurasi häntä silmillään, kadehtien jokaista, jonka kanssa hän antautui puheisiin, ja tuskin malttaen tarjota kahvia kellekään; ja sitten hän oli ärtyinen omasta höperyydestään.
"Koko hupsupa minä olenkin, kun odotan että hän, jonka olen kerran hyljännyt, enää uudestaan osoittaisi minulle rakkauttaan! Eikö ole kerrassaan sulaa hulluutta odottaa miehen kahdesti kosivan samaa naista? Silloinhan ei miehillä olisi itserakkautta eikä omanarvon tuntoa niin vähääkään."
Hän tunsi mielensä kuitenkin suuresti keventyneeksi, kun näki Darcyn itsensä tuovan kahvipöytään takaisin tyhjän kuppinsa; ja silloin hän käytti tilaisuutta hyväkseen:
"Onko sisarenne yhä vielä Pemberleyssä?"
"On, hän viipyy siellä aina joulun yli."
"Aivan yksinäänkö? Eivätkö kaikki hänen ystävänsä ole jo lähteneet sieltä?"
"Rouva Annesley on hänen luonaan. Toiset lähtivät Scarboroughiin näiksi kolmeksi viikoksi."
Elizabeth ei tiennyt, mistä hän enää pitäisi puhetta. Jos toinen halusi puhella hänen kanssaan, niin ehkäpä hänellä oli enemmän puheenaihetta. Darcy jäi kuitenkin äänettömänä seisomaan hänen viereensä muutaman minuutin ajaksi; ja kun tuo kiusallinen tyttö alkoi jälleen kuiskutella Elizabethin korvaan, poistui hän syrjempään.
Kun kahvi- ja teevehkeet korjattiin pois ja korttipöydät kannettiin esiin, nousivat naiset tuoleiltaan, ja Elizabethilla oli taasen vähän toivoa saada haluamansa kavaljeeri lähelleen; mutta mielikarvaudekseen hän näkikin tämän joutuvan hänen äitinsä whistipelikiihkon uhriksi ja liittyvän neljänneksi hänen pelipöytäänsä. Nyt ei hänellä enää ollut vähintäkään toivoa. He viettivät lopun iltaa kukin eri pöydässään; ja hän voi vain huomata Darcyn vilkuilevan siksi ahkeraan hänen haaralleen, että sotkeutui pelissään yhtä pahasti kuin Elizabeth itse.
Rva Bennet oli aikonut pidättää Netherfieldin herrat vielä illallisellekin; mutta kovaksi onneksi näiden vaunut oli tilattu heitä hakemaan jo ennen toisten lähtöä.
"No niin, tytöt", hän lausui tyytyväisenä vieraiden lähdettyä, "mitäs sanotte tästä päivästä? Minusta ainakin kaikki luisti erinomaisesti. Päivällinen oli kerrassaan onnistunut. Paisti oli käristynyt kullanruskeaksi, ja kaikki sanoivat, etteivät olleet koskaan nähneet niin lihavaa reisipalaa. Liemi oli ainakin viisikymmentä kertaa parempaa kuin se vesivelli, jota Lucasten luona tarjottiin viime viikolla; ja yksinpä herra Darcynkin täytyi myöntää, että pyyt olivat mainion meheviä; ja hänen se pitäisi tietää, sillä arvaan hänellä olevan kotonaan ainakin pari kolme ranskalaista mestarikokkia. Ja — ah, rakas Jane, sinua minä en ole vielä koskaan nähnyt niin kauniina kuin tänä iltana. Rouva Longkin sen myönsi, kun kysyin häneltä. Ja mitä luuletkaan hänen vielä sanoneen? 'Ah, rouva Bennet,' hän sanoi, 'kyllä me näemme hänet vielä keikkuvan emäntänä Netherfieldissä.' Niin hän todellakin sanoi. Minusta rouva Long onkin paras ihminen maailmassa — ja hänen sisarentyttärensä ovat oikein kilttejä tyttöjä eivätkä lainkaan kauniita. Minä pidän heistä hirveän paljon."
"Minustakin päivä oli hyvin onnistunut", sanoi Jane sisarelleen heidän jäätyään kahdenkesken. "Seuramme tuntui erittäin hyvin valitulta, ja kaikki viihtyivät erinomaisesti toistensa parissa. Minä toivon, että tapaamme vastakin toisemme."
Elizabeth vain hymyili.
"Lizzy, sinä et saa virnailla etkä epäillä minua. Minä tulen siitä niin pahoilleni. Minä vakuutan sinulle, että olen nyt oppinut nauttimaan hänen seurastaan niinkuin minkä hyvänsä miellyttävän ja järkevän nuoren miehen seurasta, hautomatta lainkaan mitään hupsuja haaveita. Nyt olen aivan varma, ettei hän ole koskaan tarkoittanutkaan saada minulta mitään enempää kuin hauskaa seuranpitoa. Se erotus on vain hänen ja toisten herrain välillä, että hänellä on sulavampi esiintymistapa ja suurempi viehätyskyky kuin kellään toisella tuntemallani miehellä."
"Oletpa sinä kovin julma!" huudahti hänen sisarensa. "Sinä et tahdo sallia minun hymyilevän sinulle, ja kuitenkin ärsytät joka sanallasi minua nauramaan."
"Kuinka vaikeaa toisinaan onkaan saada sanansa oikein uskotuksi! Välistä se näyttää olevan ihan mahdotonta! Minkä vuoksi tahdot luulotella, että minä muka tuntisin jotain enempää kuin tahdon myöntää todeksi?"
"Kas siihen kysymykseen minun on hyvin vaikea vastata. Me kaikki halajamme opettaa toisia, vaikka itse kykenemme oppimaan ainoastaan sellaista, jota ei kannattaisi tietääkään. Suo minulle anteeksi epäuskoisuuteni; ja jos aiot yhä edelleenkin käyttää välinpitämättömyyden naamaria kasvoillasi, niin ole kiltti äläkä teeminuauskotuksesi."
Muutamia päiviä tämän vierailun jälkeen hra Bingley saapui uudelleen ja tällä kertaa yksin. Hänen ystävänsä oli samana aamuna lähtenyt Lontooseen, mutta luvannut palata kymmenen päivän perästä. Hän istui perheen parissa tuntikauden ja oli ilmeisesti sangen hyvällä tuulella. Rva Bennet pyysi häntä jäämään päivällisille, mutta monin anteeksipyytelyin hän tunnusti olevansa jo kutsuttu muuanne.
"Voitteko sitten tulla huomenna?"
Huomenna hänellä ei ollut minnekään menoa, ja hän otti kiitollisesti kutsun vastaan.
Hän saapui huomenissa siksi hyvään aikaan, ettei kukaan naisista ollut vielä pukeissaan. Rva Bennet juoksi yönutussaan ja hapset hajallaan vanhimman tyttärensä huoneeseen ja huusi hengästyneenä:
"Jane rakas, pidä kiirettä ja joudu heti alas! Hän on jo tullut — herra Bingley on täällä! On kuin onkin, sanon mä! Tee joutua, tee joutua, rakkaani! Hoi Sarah, tulkaa paikalla tänne auttamaan pukua Jane neidin päälle. Vähät nyt Lizzy neidin tukasta!"
"Me koetamme joutua minkä ehdimme", sanoi Jane; "mutta minä arvaan, että Kitty ennättää valmiiksi aikaisemmin kuin kukaan meistä, sillä hän tuli huoneeseensa jo puoli tuntia sitten."
"Viisi me Kittystä! Mitä hänellä on alhaalla tekemistä? Jouduhan nyt sukkelaan, rakkaani! Missä sinun vyöhyesi onkaan?"
Mutta äidin palattua omalle puolelleen Jane ei suostunut millään ilveellä menemään alas ilman jonkun sisarensa seuraa.
Sama hätäinen halu jättää molemmat rakastavat kahdenkesken ilmeni myöhemminkin illalla. Teen juotua hra Bennet vetäytyi tapansa mukaan kirjastoon, ja Mary lähti yläkertaan soittelemaan. Täten oli Hymenin rattaiden viidestä liikapyörästä jo kaksi saatu syrjäytetyksi; ja rva Bennet istui ja vilkuili ja iski silmää ja nyökkäili hetken aikaa Elizabethille ja Kittylle, saamatta näitä kuitenkaan ymmärtämään hänen merkkikieltään. Elizabeth eitahtonutsitä ymmärtää; ja kun Kitty sen viimein ymmärsi, kysyi hän hyvin viattomasti: "Mikä nyt on hätänä, äiti? Mitä sinä tarkoitat, kun nyökyttelet minulle? Mitä minun pitäisi tehdä?"
"Ei mitään, lapseni, ei mitään. Enhän minä sinulle nyökkäillyt." Hän istui aivan hiljaa vielä viitisen minuuttia; mutta sitten hän ei kyennyt enää pidättymään ja päästämään hukkaan niin tähdellistä tilaisuutta. Hän kavahti pystyyn ja suihkaten Kittylle: "Tulehan mukanani, lapseni, minulla on sinulle jotain sanottavaa", vei hänet ulos salista.
Jane loi oitis Elizabethiin niin hätääntyneen katseen, että tämä päätti, etteihäntäainakaan saataisi karkoitetuksi. Mutta hetken perästä rva Bennet raotti ovea ja huusi sisään: "Lizzy rakas, minulla on sinulle puhumista."
Silloin oli hänenkin pakko poistua.
"Meidän pitää jättää heidät kahdenkesken, ymmärräthän", supatti äiti hänen korvaansa, kun he seisoivat yhdessä keskellä eteissuojaa. "Kitty ja minä lähdemme yläkertaan minun makuuhuoneeseeni."
Elizabeth ei katsonut maksavan vaivaa ruveta väittelemään äitinsä kanssa, mutta hän jäi tyynesti eteiseen siksi kunnes tämä ja Kitty olivat poistuneet, ja sitten hän palasi saliin.
Mutta silloin hän sai rajattomaksi hämmästyksekseen huomata, että hänen äitinsä oli ollut häntä viisaampi. Avatessaan hiljaa oven hän näki sisarensa ja Bingleyn seisovan vastakkain uunin edessä, nähtävästi syventyneinä varsin vakavaan keskusteluun; ja jollei tämäkään vielä olisi pannut häntä epäilemään, olivat molempain kasvot, kun he äkkiä kääntyivät katsomaan häneen, hyvin kaunopuheiset.Heidäntilanteensa oli kylläkin tukala; muttahänenoli vielä pahempi. Kukaan heistä kolmesta ei virkkanut sanaakaan; ja Elizabeth aikoi juuri pyörähtää takaisin ovelta, kun Bingley kuiskasi pari sanaa hänen sisarensa korvaan ja juoksi kiireesti ulos salista.
Jane ei voinut pitää asiata salassa rakkaimmalta sisareltaan; hänen intohimoinen syleilynsä ja loistavat silmänsä antoivat tälle oitis tiedoksi, että hänen edessään oli maailman onnellisin tyttö.
"Tämä on liian paljon minulle!" Jane huokasi; "aivan liian paljon. Minä en ansaitse tällaista onnea! Ah, miksi eivät kaikki ihmiset ole yhtä onnellisia?"
Elizabethin onnittelut olivat niin vilpittömät, lämpimät ja iloiset, että sanat voivat vain köyhästi niitä ilmaista. Ja sittenkin oli jokainen hänen sanansa uusi onnenpisara Janen autuuden maljaan. Mutta hän ei malttanut kauan nauttia onnestaan vain sisarensa kanssa.
"Minun täytyy heti lähteä äidin tykö", hän huudahti. "Minä en voi salata tätä häneltä, sillä tiedänhän hänen aina tahtoneen minun onneani; enkä minä tahdo, että hän saa kuulla tästä kenenkään toisen suusta kuin minun omastani. Hän — Bingley (punastuen) — on jo mennyt isän puheille. Ah, Lizzy, että minä voinkaan tuottaa sellaista iloa koko perheelle! Kuinka jaksankaan kestää näin suurta onnea?"
Hän riensi keveästi kuin siivin yläkertaan äitinsä luo, joka yhdessäKittyn kanssa odotteli jännitettynä tietoa sotajuonensa onnistumisesta.
Yksin jäätyään Elizabeth ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan, kuinka helposti ja vaivatta tämä tukala juttu oli tullut päätökseen, aiheutettuaan koko perheelle niin monet kuukaudet pulmaa ja huolta.
"Ja tällainen on lopputulos", hän ajatteli, "kaikesta hänen ystävänsä valtioviisaudesta ja varovaisuudesta ja hänen sisartensa kavalista juonista! Onnellisin ja järjellisin ja yksinkertaisin ratkaisu, mitä ajatella saattaa!"
Muutaman minuutin perästä säntäsi saliin Bingley, jonka keskustelu hänen isänsä kanssa näytti oitis johtaneen tarkoitettuun tulokseen.
"Missä sisarenne on?" kysyi hän kiireesti kohta oven avattuaan.
"Yläkerrassa äitimme luona. Mutta arvaan, että hän joutuu aivan pian alas."
Bingley sulki silloin oven perästään ja tuli hymyillen hänen luokseen, pyytäen sisarellisia onnitteluja ja kälyn rakkautta, jotka Elizabeth iloissaan ja vilpittömästi hänelle lupasi.
Koko perhe tunsi harvinaisen iloista liikutusta istuessaan illallispöytään. Janen kasvoilta säteili niin autuas kirkkaus, että se lämmitti kaikkien sydämiä, eikä hän ollut vielä koskaan näyttänyt niin ihanalta. Elizabeth oli varma sisarensa onnesta, sillä hän tiesi molempain kihlattujen olevan luonteeltaan samanlaiset, yhtä hilpeät, vilpittömät ja vaatimattomat. Kitty hymyili ja hihitteli ja toivoi salaa sydämessään, että hänenkin vuoronsa pian tulisi. Rva Bennet ei tahtonut löytää kylliksi lämpimiä sanoja ilmaistakseen ihastustaan, vaikka hän ei mistään muusta puhunutkaan Bingleylle koko illallisen kestäessä; ja yksinpä hra Bennetinkin ryhti ja äänen sävy ilmaisivat hänen olevan mielissään.
Hän ei siitä kuitenkaan sanoilla virkkanut, niin kauan kuin sulhanen oli joukossa; mutta heti tämän lähdettyä hän otti tyttärensä kädet omiensa väliin ja sanoi hänelle:
"Jane, minä toivotan sinulle onnea. Sinusta tulee hyvin onnellinen aviovaimo."
Jane kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä ja kiitti hänen hyvyydestään.
"Sinä olet hyvä tyttö", jatkoi isä, "ja minä olen erittäin iloinen, kun saan sinut niin hyvin naitetuksi. En ollenkaan epäile, ettette te molemmat sopisi mainiosti yhteen. Teidän luonteenlaatunne ovat hyvin samanlaiset. Molemmat te olette niin mukautuvaiset, ettette tule koskaan kahnaamaan omaa tahtoanne toistenne tahtoa vastaan; molemmat olette niin pehmeäluontoiset, että kaikki palvelijanne saavat turvallisesti varastaa teiltä; ja molemmat niin anteliaat ja hyväsydämiset, etteivät vuositulonne tule teille koskaan riittämään."
"Eihän toki, isä. Järjetön ja ajattelematon raha-asiainhoito on minusta anteeksiantamaton synti."
"Mitä sinä puhutkaan — etteivät heidän vuositulonsa muka riittäisi!" huudahti rva Bennet. "Onhan Bingleyllä vuodessa tuloja kolme- tai neljätuhatta puntaa ja kukaties vielä enemmänkin." Sitten hän tyttärensä puoleen kääntyen jatkoi: "Ah, rakas Jane, kunpa tietäisit, kuinka onnellinen minä olen! Olen varma, etten saa unenhiventäkään koko yönä. Arvasinhan minä, että näin tulisikin käymään. Minä aina sanoinkin, että te olette luodut toisillenne. Ethän sinä turhan takia olekaan niin kaunis! Muistanpa yhtä selvästi kuin eilisen päivän, että kun hän ensi kerran viime vuonna tuli tänne Hertfordshireen, minä häntä jo silloin tunnustelin vävykseni. Ah, hän onkin kaunein ja hienoin nuori mies, mitä koskaan olen nähnyt!"
Unohtuneet olivat tällä haavaa Wickham ja Lydia äitikullan mielestä. Jane oli nyt hänen lempityttärensä — muusta ei puhettakaan. Tällä hetkellä hän ei joutunut ajattelemaankaan toisia lapsiaan.
Janen nuorimmat sisaret rupesivat jakamaan morsiamen onnea ja etuja keskenään. Mary toivoi saavansa vapaasti käyttää Netherfieldin kirjastoa, ja Kitty kerjäsi hartaasti, että Jane kaikin mokomin panisi toimeen tanssiaisiltoja talven kuluessa.
Tästä lähtien Bingley oli luonnollisesti jokapäiväinen vieras Longbournissa; usein hän tuli jo ennen aamiaista ja lähti aina myöhään päivällisen jälkeen, jollei joku raakamainen naapuri, jonka tahdittomuutta ei voitu kylläksi moittia, toimittanut hänelle kavalata päivälliskutsua, jota hänen oli pakko noudattaa.
Elizabethilla oli tähän aikaan hyvin harvoin tilaisuutta vanhaan kahdenkeskiseen jutteluun Janen kanssa; sillä aina kun Bingley oli saapuvilla, ei Jane tietenkään voinut omistaa huomiotaan kellekään toiselle. Mutta eronhetkinä, joita ei tyyten voitu välttää, sisaresta oli suurta hyötyä kummallekin rakastavalle. Janen poissa ollessa Bingley etsi aina Elizabethin seuraa saadakseen puhella hänelle Janesta; ja Bingleyn poistuttua Jane luonnollisesti etsi samaa lohtua sisarensa luota.
"Hän on tehnyt minut niin ihmeen onnelliseksi", sanoi hän eräänä iltana, "kertomalla minulle, ettei hänellä ollut edes aavistustakaan, että minä olin viime keväänä ollut Lontoossa. Sitä en tahtonut uskoa mahdolliseksi."
"Sitä minä epäilinkin", vastasi hänen sisarensa. "Mutta kuinka hän sen selitti?"
"Sen täytyy olla hänen sisartensa juonta. He eivät nähneet ollenkaan suosiollisin mielin hänen ja minun ystävyyttä, jota en voi ihmetelläkään, sillä olihan hän osoittanut minulle vallan erikoista huomiota. Mutta kun he nyt tulevat näkemään — kuten lujasti uskon — että heidän veljensä on onnellinen minun kanssani, niin arvaan että he oppivat tyytymään asiainmenoon ja että meidän välimme palautuvat jälleen hyviksi; vaikkayhtähyviksi kuin ennen ne eivät voi enää koskaan tulla."
"Tuopa oli tylyin puhe, mitä olen koskaan kuullut sinun suustasi", huudahti Elizabeth. "Voi taivas sentään, kuinka hyvä tyttö sinä olet! Minua todella harmittaisikin, jos vielä kerran antaisit neiti Bingleyn teeskennellyn suosion lumota silmäsi."
"Voitko uskoa, Lizzy, että kun hän — Bingley (punastuen) lähti täältä viime marraskuussa Lontooseen, niin hän todella rakasti minua; ja että ainoastaan hupsu luulo muka minun välinpitämättömyydestäni esti häntä palaamasta tänne takaisin?"
"Hän teki siinä pienen erehdyksen; mutta onhan sekin vain todistus hänen vaatimattomuudestaan."
Tämä tietysti aiheutti uuden ylistyslaulun Janen puolelta.
Elizabeth oli mielissään, ettei Bingley ollut ilmaissut Janelle ystävänsä osuutta tähän "pieneen erehdykseen"; sillä vaikka Janella olikin mitä lempein ja anteeksiantavaisin sydän, olisi hän noussut puolustamaan rakkauttaan kuten leijona pentujaan ja kantanut kauan salaista kaunaa sen loukkaajaa vastaan.
"Ah, minä olen varmastikin onnellisin ihminen, mitä koskaan on elänyt maan päällä!" huudahti kaunis morsian hurmioissaan. "Voi sentään, Lizzy, minkä vuoksi juuri minut on valittu meidän perheestä ja minulle yksin kasattu sellainen siunauksen ylenpalttisuus? Jospa saisin nähdä sinutkin yhtä onnellisena! Mistä me löytäisimmekään toisen yhtä mainion miehen sinulle?"
"Vaikka hankkisit minulle viisikinkymmentä yhtä mainiota miestä, niin en kuitenkaan tulisi yhtä onnelliseksi kuin sinä. Vasta sitten kun saisin sinun leppeän ja tyytyväisen mielenlaatusi, sinun pohjattoman hyvyytesi, voisin tulla yhtä onnelliseksi. Ei, ei — anna minun hoitaa omat asiani; ehkäpä onni joskus potkaisee minulle aikanaan jonkin uuden herra Collinsin."
Longbournin perheen keskuudessa sattunutta onnellista tapahtumaa ei voitu kauankaan pitää salassa. Rva Bennetin oli sallittu suihkaista siitä sisarelleen rva Philipsille; ja tämä levitti ilman vähintäkään valtuutusta siitä tiedon kaikille naapurinrouville Merytonissa.
Bennetin perhe julistettiin tuotapikaa onnen siunaamaksi, vaikka sitä vasta jokunen viikko sitten, ensimmäisen huhun tultua Lydian karkaamisesta, oli katseltu yli olkain.