Elizabeth, joka oli hyvin hädissään sisarensa tilasta, päätti lähteä ilman vaunujakin; ja kun hän ei ollut mikään ratsastajatar, täytyi hänen lähteä jalkaisin. Mutta hänen aikeensa kohtasi vastustusta.
"Kuinka sinä saatatkaan olla niin typerä", huudahti hänen äitinsä — "ettäs ajatteletkaan kävellä tällaisella kurasäällä! Sinua ei hirviäisi kukaan katsellakaan perille päästyäsi."
"Jane kyllä hirviäisi nähdä minut — muuta en pyydäkään."
"Onko se hieno viittaus minulle, Lizzy", sanoi hänen isänsä, "että lähettäisin hakemaan hevoset?"
"Ei, ei lainkaan. Minua ei kävely peloita ollenkaan. Matka ei merkitse mitään, kun on asiata mennä; eikähän sinne ole pitemmältä kuin kolme mailia. Minä kerkiän kyllä päivälliseksi takaisin."
"Minä ihailen sinun tarmokasta hyväntahtoisuuttasi", huomautti perheen "valo" Mary, "mutta jokaisen tunteen ailahduksen pitäisi minun mielestäni sopeutua yhteen teon järkevyyden kanssa, ja kaiken voimanponnistuksen vastata tarkoitettua tulosta."
"Me lähdemme Merytoniin asti sinua saattamaan", sanoivat Catherine ja Lydia, jotka olivat supatelleet ahkerasti keskenään. Elizabeth suostui heidän tarjoukseensa, ja sisarukset lähtivät kohta matkaan.
"Jos pidämme joutua", sanoi Lydia heidän astuessaan, "niin ehkä ennätämme nähdä kapteeni Carterin, ennenkuin hän lähtee."
Merytoniin tultua pieni seurue jakautui; nuorimmat sisarukset poikkesivat erään upseerin rouvan luo, ja Elizabeth lähti yksinään jatkamaan matkaa, astellen rivakasti sänkipeltojen poikki, kiiveten kiviaitojen ja hypähtäen lätäköiden yli kärsimättömässä innossaan, saapuen vihdoin talon edustalle nilkat hyvin väsyneinä, kengät ja sukat kuraisina ja kasvot punoittavina tiukasta kulusta.
Hänet johdettiin sisään ruokasaliin, missä koko seura, Janea lukuunottamatta, oli koolla aamiaispöydässä ja missä hänen lokainen ulkoasunsa herätti suurta ällistystä. Rva Hurstista ja nti Bingleystä tuntui miltei uskomattomalta, että hän oli aivan yksin kulkenut kolme mailia sellaisella kelillä ja ainoastaan sisartaan nähdäkseen. Ja Elizabeth voi olla varma, että hän sen kautta oli joutunut noiden arvon naisten ylenkatseen alaiseksi. He ottivat kuitenkin hänet hyvin kohteliaasti vastaan ja heidän veljensä sävyssä oli enemmänkin kuin pelkkää kohteliaisuutta — siinä oli mielihyvää ja hellyyttä. Hra Darcy sanoi hyvin vähän, ja hra Hurst istui tuppisuuna. Edellisen mielessä kamppaili ihastus neitosen terveestä ihonväristä ja epäilys, oikeuttiko sisaren satunnainen pahoinvointi tätä yksin uskaltamaan niin seikkailurikkaalle matkalle. Jälkimmäinen ajatteli yksinomaan aamiaistaan.
Hätäisiin kysymyksiinsä Janen tilasta Elizabeth ei saanut oikein mieluisia vastauksia. Nti Bennet oli nukkunut huonosti, ja vaikka hän nyt olikin ylhäällä, oli hänessä siksi paljon kuumetta, ettei hän saanut lähteä huoneestaan. Elizabeth oli iloinen, kun hän sentään pääsi oitis häntä katsomaan; sillä Jane, jota vain pelko omaistensa säikäyttämisestä oli estänyt kirjeessään toivomasta sellaista vierailua, oli hyvin ihastunut hänen tulostaan. Hän ei kuitenkaan jaksanut paljon puhella; ja kun nti Bingley jätti heidät kahdenkesken, voi hän ainoastaan tulkita ihastustaan ja kiitollisuuttaan nauttimansa hellän kohtelun johdosta. Elizabeth autteli häntä äänettömästi.
Aamiaispöydästä noustuaan talon naiset palasivat heidän luokseen; ja silloin rupesi Elizabethkin pitämään heistä, nähdessään kuinka hellästi ja huolellisesti he hoitelivat Janea. Apteekkarikin saapui; tutkittuaan potilaan hän sanoi hänen kovasti kylmettyneen, niinkuin oli arvellutkin, ja kehoitti häntä käymään uudestaan vuoteeseen, luvaten lähettää joitakin lääkkeitä. Neuvoa noudatettiinkin oitis, sillä kuumeoireet lisääntyivät ja sairaan päätä pakotti kovasti. Elizabeth ei poistunut hetkeksikään sisarensa vierestä, eivätkä talon naisetkaan olleet sieltä usein poissa; herrat vuorostaan lähtivät ulos, kun eivät voineet olla miksikään avuksi.
Kun kello löi kolme, tunsi Elizabeth, että hänen täytyi lähteä, ja hän sanoi sen sangen vastenmielisesti. Nti Bingley tarjoutui lähettämään hänet kotia vaunuilla, mutta silloin hätäytyi Jane niin kiihkeästi heidän eroamisestaan, että nti Bingleyn täytyi vaihtaa vaunutarjouksensa pyynnöksi, että hän jäisi vielä toistaiseksi Netherfieldiin. Elizabeth suostui mitä kiitollisimmin ja palvelija lähetettiin oitis Longbourniin ilmoittamaan kotolaisille hänen jäämisestään ja noutamaan hänelle vaatteita.
Kello viideltä talon naiset vetäytyivät omalle puolelleen pukeutumaan, ja puoli seitsemältä tultiin Elizabethia kutsumaan päivälliselle. Kohteliaisiin tiedusteluihin sisarensa tilasta — ja tällöin Elizabethia nimenomaan ilahdutti havaita, että hra Bingley oli kaikkein huolestunein kyselijä — hänellä ei ollut paljon hyvää vastattavana. Jane ei ainakaan ollut yhtään parempi. Sen kuultuaan talon naiset vakuuttivat kolmeen tai neljään kertaan, kuinka tuo uutinen heitä suretti, kuinka ikävää heistä oli vilustua ja kuinka suuresti heitä inhoitti ajatellakaan joutuvansa kipeiksi — ja siihen heidän surunsa Janesta sitten loppuikin. Tuo merkillinen käytös — että he Janen edessä näyttäytyivät helliksi ystäviksi ja selän takana jokseenkin välinpitämättömiksi — palautti Elizabethille hänen aikaisemman nurjan käsityksensä heistä.
Heidän veljensä sen sijaan oli ainoa perheenjäsen, jota kohtaan hän tunsi jonkinmoista mieltymystä. Nuoren miehen hätä Janen sairastumisesta oli ilmeinen ja vilpitön, ja Janen sisarelle hän osoitti imartelevaa huomaavaisuutta, joka esti tätä tuntemasta olevansa talossa vieras tungeksija, jollaisena toisten kylmä välinpitämättömyys oli alussa saattanut häntä pitämään itseänsä. Naiset olivat syventyneet keskustelemaan hra Darcyn kanssa, ja hra Hurst, joka istui Elizabethin pöytätoverina, tuntui elävän ainoastaan syödäkseen, juodakseen ja korttia lyödäkseen; ja huomattuaan vierustoverinsa pitävän yksinkertaista keittoa parempana kuin herkullista ranskalaista muhennosta, vaikeni hän kokonaan puhumattomaksi.
Pöydästä noustua palasi Elizabeth heti Janen tykö, ja kohta kun hän oli selkänsä kääntänyt, rupesi nti Bingley arvostelemaan häntä; hänen käytöstapaansa ei kannattanut kehua, se oli samalla haavaa jäykkä ja kursailematon; hänellä ei ollut seurustelutaitoa, ei esiintymistyyliä, ei makua — ulkonaisista suloista puhumattakaan. Rva Hurst oli samaa mieltä kuin sisarensa ja kävi jatkamaan luonnepiirrelmää.
"Hänellä ei sanalla sanoen ole vähimmässäkään määrin ominaisuuksia, jotka puhuisivat hänen puolestaan, lukuunottamatta sitä että hän on mainio kävelijä. En unohda milloinkaan, miltä hän näytti aamulla tänne tullessaan. Häntä olisi voinut luulla mustalaistytöksi."
"Niin tosiaankin, Louisa. Minun oli vaikea pidättää nauruani. Mitä hänen tarvitsi ollenkaan tulla tänne? Ravata nyt pitkin peltoja ja hakoja mukamas sentakia, että sisarensa oli vähän kylmettynyt! Hapset hajallaan ja kengät kurassa — uh!"
"Niin, ja näitkös hänen alushameensa? Ainakin kuusi tuumaa paksulta oli kuraa helmassa, siitä olen varma, vaikka hän koettelikin peitellä sitä päällyshameellaan."
"Sinun kuvauksesi saattaa olla yhtä tarkka kuin silmäsikin, Louisa", sanoi Bingley, "mutta minulta tuo kaikki jäi aivan huomaamatta. Minusta neiti Elizabeth oli mainion raittiin näköinen, kun hän aamulla odottamatta ilmestyi seuraamme. Hänen tahraantunutta alushamettaan en tullut lainkaan panneeksi merkille."
"Tesen varmastikin huomasitte, herra Darcy", sanoi nti Bingley. "Ja arvaanpa, ettette haluaisi nähdäomaa sisartannesiinä tilassa."
"En varmastikaan."
"Harppailla kolme mailia, vai neljä tai viisikö niitä oli, nilkkojaan myöten liejussa, ja yksin — aivan yksin! Mikähän hänen päähänsä oikein olikaan pälkähtänyt? Minusta tuollainen käytös on moukkamaista homssuttelua, kerrassaan surkeata välinpitämättömyyttä kaikista ihmistavoista."
"Minusta on sellainen sisarellinen hellyys ja huolenpito sangen ilahduttavaa nähdä", sanoi Bingley.
"Minä pelkään, herra Darcy", huomautti nti Bingley puolittain kuiskaten, "että tämä seikkailu on ollut omiaan heikontamaan sitä ihailua, jota te tunnette hänen kauniita silmiään kohtaan."
"Eipä suinkaan, päinvastoin oli reipas liikunto tehnyt ne paljon kirkkaammiksikin."
Lyhyt äänettömyys seurasi tätä lausuntoa ja sitten aloitti rva Hurst uudestaan:
"Minä pidän paljon Jane Bennetistä; hän on todellakin suloinen tyttö; ja toivoisin kaikesta sydämestäni hänen pääsevän hyviin naimisiin. Mutta kun tyttöparka on siunattu sellaisella isällä ja sellaisella äidillä ja niin halpa-arvoisilla sukulaisilla, niin pelkäänpä ettei hänellä ole suuriakaan toiveita siihen."
"Muistanpa kuulleeni sinun sanovan, että hänen setänsä on asianajajanaMerytonissa?"
"Niin, ja toinen setä pitää rihkamapuotia jossain Cheapsiden[10] puolella."
"Sehän on suurenmoista", sanoi sisar, ja molemmat nauroivat sydämensä pohjasta.
"Vaikka heillä olisi setiä koko Cheapside täynnänsä", huudahti Bingley ärtyneenä, "niin se ei vähentäisi hiukkastakaan heidän miellyttäviä ominaisuuksiaan."
"Mutta sangen paljon se vähentäisi heidän mahdollisuuksiaan päästä hyviin naimisiin", huomautti Darcy.
Siihen väitteeseen Bingley ei vastannut mitään; mutta hänen sisarensa yhtyivät siihen täydestä sydämestään ja pitivät vielä jonkin aikaa iloa "rakkaan Janen" halpa-arvoisten sukulaisten kustannuksella.
Heidän hellyytensä kuitenkin palasi, kun he päivällispöydästä siirtyivät sairaan luo ja istuivat siellä, kunnes heidät kutsuttiin alas kahville. Jane oli edelleen hyvin huonona eikä Elizabeth luopunut hänen viereltään, ennenkuin myöhään illalla nähdessään hänen nukkuvan rauhallisesti, jolloin hän arveli pikemminkin velvollisuutensa kuin oman hauskuutensa vaativan häntä lähtemään alakertaan toisten seuraan. Hän tapasi toiset salissa lyömässä korttia, ja häntäkin kehoitettiin liittymään mukaan; mutta epäillen heidän pelaavan korkeista panoksista hän kieltäytyi ja sanoi kernaammin huvittelevansa lukemalla jotain kirjaa sen vähän aikaa, minkä hän voi olla poissa sisarensa luota. Hra Hurst katsahti häneen silmät suurina rehellisestä ällistyksestä.
"Pidättekö te tosiaankin enemmän lukemisesta kuin kortinpeluusta?" hän sanoi. "Sepä on kerrassaan merkillinen maku."
"Neiti Eliza Bennet", sanoi nti Bingley, "halveksii kortteja. Hän on ahkera kirjatoukka eikä löydä huvia mistään muusta."
"En ansaitse sellaista kehumista enkä sellaista arvostelua", huudahti Elizabeth, "minäenole mikään ahkera kirjatoukka, ja minä saan huvia paljosta muustakin."
"Sisarenne hoitamisesta teillä ainakin on paljon hankaluutta", sanoi Bingley, "ja minä toivon, että hän pian toipuu palkitakseen teidän vaivannäkönne."
Elizabeth kiitti häntä sydämestään ja meni erään pöydän luo, jolla oli moniaita kirjoja. Bingley tarjoutui kohta noutamaan hänelle lisää, vakuuttaen että koko kirjasto oli hänen käytettävänään.
"Ja minä toivoisin, että kirjakokoelmani olisi paljon suurempi sekä teidän tyydytykseksenne että omaksi kiitoksekseni; mutta minä olen vetelä veitikka; ja vaikka minulla onkin vain vähän kirjoja, on niitä sentään enemmän kuin mitä olen koskaan avannut lukeakseni."
Elizabeth vakuutti, että salissa oli aivan riittävästi hänen valitakseen.
"Minua ihmetyttää", sanoi nti Bingley, "että isäni jätti jälkeensä niin vähäisen kirjakokoelman. Kuinka ihmeen kaunis kirjasto teillä onkaan Pemberleyssä, herra Darcy!"
"Hyvä sen pitäisi olla", vastasi tämä, "sillä monet sukupolvet ovat kasvattaneet sitä."
"Entä kuinka paljon te itse olette sinne hankkinut? — Tehän ostelette alinomaan uusia kirjoja."
"En voi ymmärtää, mitä syytä olisi sitä laiminlyödä tällaisena aikana."
"Laiminlyödä! Olen varma, että te ette laiminlyö mitään, mikä vain voi lisätä tuon ylhäisen kartanon kauneutta. Charles, kun sinä kerran rakennatomantalosi, niin toivoisin, että siitä tulisi edes puoleksikin niin kaunis paikka kuin Pemberley on."
"Toivoisinpa sitä itsekin."
"Minä neuvoisin sinua todellakin valitsemaan itsellesi jonkin paikan sen läheisyydestä ja ottamaan Pemberleyn malliksi. Koko Englannissa ei ole kauniimpaa seutua kuin Derbyshire."
"Kaikesta sydämestäni — minä ostaisin vaikka Pemberleyn itsensä, josDarcy suostuisi myymään sen."
"Charles, minä puhun vain mahdollisista asioista."
"Kautta kunniani, Caroline, minusta on mahdollisempaa hankkia itselleenPemberley ostamalla kuin jäljittelemällä."
Keskustelu kiinnitti Elizabethin mieltä paljon enemmän kuin hänen kirjansa; ja kohta hän laski sen tykkänään kädestään ja saapui korttipöytään, asettuen hra Bingleyn ja tämän vanhemman sisaren väliin katselemaan peliä.
"Onko neiti Darcy kasvanut vielä viime keväästä lähtien?" jatkoi ntiBingley kyselyään. "Tuleeko hänestä minun pituiseni?"
"Luulisin tulevan. Hän on nyt jokseenkin neiti Elizabeth Bennetin pituinen, ehkä hiukan pitempikin."
"Kuinka minä ikävöinkään nähdä häntä! En ole koskaan tavannut ketään, johon olisin oitis niin ihastunut kuin häneen. Niin kaunis kuin hän on, ja niin hienotapainen, ja niin ihmeesti kehittynyt ikäisekseen! Pianoa hän soittaa oikein hurmaavasti."
"Minua ihmetyttää", virkkoi hänen veljensä, "kuinka nuorilla neitosilla voi olla kärsivällisyyttä kehittyä niin täydellisiksi kuin he jok'ikinen ovat."
"Jok'ikinenkötäydellinen! Mutta rakas Charles, mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Niin juuri, jok'ikinen heistä, sitä tarkoitan. Kaikki he maalaavat kuvia pöydänlevyihin, näpertelevät pahvirasioita ja kutovat kukkaroita. Tuskin tunnen ainoatakaan, joka ei osaisi tuota kaikkea — ja olen varma, etten ole kuullut mainittavan ainuttakaan nuorta neitosta, jota ei jo heti ensi sanoiksi vakuutettaisi aivan täydelliseksi."
"Sinun määritelmäsi täydellisyyden yleisyydestä on valitettavasti liiankin tosi", sanoi Darcy. "Sitä sanaa sovitetaan moneenkin naiseen, joka ei osaa mitään muuta kuin kutoa kukkaroita tai näperrellä pahvirasioita; mutta muuten en ole samaa mieltä sinun kanssasi puhuttaessa ylempien seurapiirien naisista ylimalkaan. Minä en voi kerskua tuntevani puolta tusinaa enempää koko tuttavapiiristäni, joita voi todella sanoa täydellisiksi."
"Enkä minäkään, siitä olen varma", vakuutti nti Bingley.
"Sitten teidän täytyy sisällyttää sangen paljon hyviä ominaisuuksia täydellisen naisen käsitteeseen", huomautti Elizabeth.
"Niin kyllä — minä sisällytänkin niitä siihen hyvin paljon", vastasiDarcy.
"Se on varmaa", huudahti hänen uskollinen avustajansa, "ei ketään voi sanoa täydelliseksi, joka ei olisi monin kerroin ylempänä tavallista naistasoa. Naisen pitää osata soittaa mallikelpoisesti, laulaa, piirustaa, tanssia ja puhua vieraita kieliä. Ja kaiken sen lisäksi hänellä täytyy olla jotain aivan erikoista käytöksessään, liikkumistavassaan, puheensa sävyssä ja tunteittensa ilmaisemisessa, muuten hän ei vielä vastaa kuin puoleksi tuon määritelmän sisällystä."
"Kaikkea tuota hänellä pitää olla", jatkoi Darcy hyvien avujen luetteloa. "Ja kaiken sen lisäksi hänen pitää olla saavuttanut sisällistä itsenäisyyttä ja vakavuutta perusteellisen lukemisen avulla."
"Eipä sitten ihmekään, että te tunnetteainoastaankuusi täydellistä naista. Pikemminkin käy kummakseni, että tunnette edesainuttakaan."
"Oletteko sitten niin varma oman sukupuolenne vajavaisuudesta, että voitte epäillä noita kaikkia avuja siihen nähden mahdottomiksi?"
"Minäainakaan en ole tavannut yhtään sellaista naista. Minä en vain ole missään nähnyt sellaista syväoppisuutta ja hyväaistisuutta ja uutteruutta ja siroutta ja taitojen monipuolisuutta yhdistettyinä yhteen ainoaan naiseen."
Rva Hurst ja nti Bingley nousivat kiivaasti vastustamaan hänen epäoikeutettua epäilyään, ja molemmat vakuuttivat tuntevansa paljonkin sellaisia ihmeolioita, kunnes hra Hurst viimein manasi heitä malttamaan mielensä valittaen katkerasti, että moinen viisastelu vei kauniin pelin hunningolle. Keskustelun saatua täten äkkilopun Elizabeth lähti kohta sisarensa luo.
"Eliza Bennet", julisti nti Bingley, kun ovi oli sulkeutunut poismenijän perästä, "näkyy olevan niitä nuoria naisia, jotka koettavat päästä vastakkaisen sukupuolen suosioon halventamalla oman sukupuolensa ansioita. Moniin miehiin nähden se kai onnistuukin, mutta minusta se on viheliäinen viehätyskeino, kerrassaan halpamainen miellytystapa."
"Epäilemättä", vastasi Darcy, jolle tuo huomautus tuntui etupäässä olleen kohdistettu, "on paljon halpamaistakaikissakeinoissa, joihin naiset näyttävät toisinaan turvautuvan miehiä miellyttääkseen. Kaikki, mikä tässä suhteessa vähänkin vivahtaa kylmästi laskevaan tarkoitusperäisyyteen, on minusta vastenmielistä ja inhoittavaa."
Nti Bingleytä ei tuo vastaus tuntunut täysin tyydyttävän, sillä hän ei enää jatkanut puheenaihetta.
Elizabeth palasi toisten luo vain sanoakseen, että hänen sisarensa voi huonommin ja ettei hän voinut jättää tätä yksin yöksi. Bingley ehdotti hra Jonesia noudettavaksi sairasta katsomaan; hänen sisarensa sen sijaan halveksivat kaikkea maalaisapua ja ehdottivat käännyttäväksi jonkin Lontoon etevimmän erikoislääkärin puoleen. Siitä Elizabeth ei tietysti tahtonut kuulla puhuttavan, vaan kallistui heidän veljensä esitykseen; ja päätökseksi tuli; että hra Jones haettaisiin varhain huomisaamuna, jollei nti Bennet silloin ollut käynyt paremmaksi. Bingley oli hyvin huolissaan; hänen sisarensa olivat aivan lohduttomia. He koettivat kuitenkin haihduttaa suruaan laulamalla duettoja kaiken iltaa; veli sen sijaan ei voinut pukea tunteitaan sen parempaan muotoon kuin että kehoitti emännöitsijää antamaan kaikkea mahdollista apua sairaalle neidille ja tämän sisarelle.
Elizabeth oli viettänyt melkein koko yön sisarensa huoneessa ja aamulla hän voi ilokseen antaa rauhoittavan tiedon hra Bingleyn lähettämälle sisäkölle ja hänen sisartensa mahtaville kamarineidoille. Sairaan verrattaisesta hyvinvoinnista huolimatta hän halusi lähettää kirjeen Longbourniin pyytääkseen äitiään tulemaan katsomaan Janea ja päättämään tilanteesta. Kirje toimitettiin oitis perille, ja kohta aamiaisen jälkeen saapuikin rva Bennet kahden nuorimman tyttärensä kera.
Jos äiti olisi tavannut Janen hyvin huonona, niin olisi hän tietysti säikähtänyt, mutta nähdessään tyttärensä hymyilevän rauhallisesti pielukseltaan ei hänellä ollut lainkaan kiirettä toimittaa häntä kotiin. Hän ei senvuoksi tahtonut kuullakaan tyttärensä pyyntöä päästä palaamaan, eikä apteekkarikaan arvellut muuttoa vielä hyväksi. Istuttuaan hetkisen Janen luona äiti ja hänen kolme tervettä tytärtään noudattivat nti Bingleyn kutsua ja lähtivät alas ruokasaliin. Hra Bingley tuli heitä tervehtimään ja lausui toivovansa, ettei rva Bennet ollut tavannut nti Bennetiä huonompana kuin oli odottanut.
"Olen tosiaankin, hyvä herra", vastasi huolekas äiti. "Hänestä ei millään muotoa ole vielä muutettavaksi. Herra Joneskin siitä varoitti. Meidän täytyy vielä vähän aikaa turvautua teidän pitkämielisyyteenne."
"Muutettavaksiko!" huudahti Bingley. "Sellaista ei saa ajatellakaan.Sisarenikaan ei tahdo kuulla mitään muuttamisesta, siitä olen varma."
"Voitte luottaa siihen", sanoi nti Bingley jäätävän kohteliaasti, "että neiti Bennet saa mahdollisimman parasta hoitoa meidän luonamme ollessaan."
Rva Bennet tulkitsi kiitollisuuttaan sangen laajasanaisesti.
"Olen varma", hän lisäsi, "että jollei hänellä täällä olisi niin hyviä ystäviä, niin en tiedä kuinka hänen kävisikään, sillä hän on tosiaankin hyvin kipeä ja kärsii armottomasti, vaikka hän kestää sen enkelin kärsivällisyydellä, sillä hänellä on tosiaan laupiain ja lempein luonne mitä koskaan olen nähnyt. Olen monesti sanonut toisille tytöilleni, etteivät he ole mitäänhänenrinnallaan. Teillä on todellakin kaunis talo täällä, herra Bingley, ja entä mikä ihana näköala soratien yli. En tiedä koko kreivikunnassa toista paikkaa, joka olisi niin viehättävä kuin Netherfield. Toivon, ettette kovin pian ajattele muuttaa täältä, vaikka tiedän teidän vuokranneen talon vain lyhyeksi ajaksi."
"Kaikki, mitä minä teen, tapahtuu aivan äkkiä", vastasi Bingley, "niin että jos saisin päähäni muuttaa pois Netherfieldistä, kävisi se viidessä minuutissa. Tätä nykyä en kuitenkaan ajattele mitään sellaista."
"Sitä minä odotinkin teiltä", sanoi Elizabeth.
"Mitä — oletteko vaivannut itseänne ajattelemalla minua?" huudahtiBingley ja kääntyi tyttöön päin.
"Olen kylläkin — minä ymmärrän teidät täydellisesti."
"Tahtoisin kernaasti käsittää tuon puheenne imarteluksi, mutta on samalla peloittavaa tuntea olevansa läpinäkyvä kuin lasi."
"Se riippuu luonteesta. Eihän ole sanottu, että syvällinen ja monimutkainen luonne olisi enemmän tai vähemmän arvokas kuin teidän läpinäkyvä luonteenne."
"Lizzy", hätäili hänen äitinsä, "muista toki missä olet, äläkä Herran tähden ole täällä samanlainen raivopää kuin kotona saat olla."
"Enpä ennen tiennyt, että te olette sellainen luonteiden tutkija", jatkoi Bingley kevyeen sävyyn. "Se mahtanee olla varsin huvittava tutkimusala."
"On kylläkin, muttaenimminhuvittavat minua tuollaiset monimutkaiset luonteet. Se etu niillä ainakin on toisiin verraten."
"Mutta maaseudulla", puuttui Darcy puheeseen, "teillä lienee sangen vähän tutkimisen arvoisia ihmisiä. Maallahan te liikutte hyvin rajoitetuissa ja alati muuttumattomissa seurapiireissä."
"Mutta ihmiset muuttuvat sen sijaan itse niin paljon, että heissä huomaa alituisesti uusia piirteitä."
"Niin tosiaankin", kivahti rouva Bennet, jota maaseudun halveksiminen syvästi loukkasi. "Kyllä meillä täälläsen puolestaon kaikki yhtä hyvää kuin kaupungissakin."
Kaikki ällistyivät tästä sangen hämärästi tulkittavasta väitteestä. Darcy katseli puhujaa pitkään ja pyörähti sitten ääneti ympäri. Uskoen täydellisesti nolanneensa kaupunkilaiskeikarin jatkoi rouva Bennet voitonriemuisesti:
"En minä vain jaksa käsittää, missä suhteessa Lontoossa elettäisiin meitä maaseutulaisia edellä, jollei oteta lukuun puoteja ja teatteria. Onhan maalla sentään paljon hauskempi elää, eikö totta, herra Bingley?"
"Kun minä asun maalla", vastasi tämä, "niin ei minua koskaan haluta muuttaa sieltä pois, ja kun olen Lontoossa, niin on juttu aivan sama. Kummallakin taholla on omat etunsa, ja minä viihdyn mainiosti kummassakin."
"Niin kai — se riippuu siitä, että teillä on suora ja siloinen luonnonlaatu. Mutta tuo toinen herra", hän katseli Darcyyn, "tuntuu mielessään panevan maaseudun pataluhaksi."
"Äiti, nyt sinä aivan erehdyt", huudahti Elizabeth, punastuen äitinsä takia. "Sinä käsität herra Darcyn väärin. Hän tarkoitti vain, ettei täällä maalla tapaa niin monenlaisia ihmisluonteita kuin suurkaupungissa, ja sehän täytyy sinunkin myöntää todeksi."
"Tietysti, rakkaani, kukapas muuta voi väittääkään. Mutta mitä siihen tulee, ettei täällä naapuristossamme tapaisi paljon arvokasta väkeä, niin siinä väitteessä ei ole totta eikä perää. Kuuluuhan meidänkin seurustelupiiriimme ainakin pari tusinaa kelpo perhettä."
Ainoastaan sääli ja hellyys Elizabethia kohtaan pidätti Bingleytä purskahtamasta nauruun. Hänen sisarensa ei ollut yhtä hienotunteinen, ja katsellessaan Darcyyn hänen huulillaan väreili hyvin merkitsevä hymy. Koettaen kaikin mokomin kääntää äitinsä ajatukset toiselle tolalle Elizabeth tiedusti häneltä, oliko Charlotte Lucas käynyt Longbournissa hänen sieltä lähdettyään.
"Kyllä, kävihän hän eilen isänsä kanssa meillä. Siinä vasta kerrassaan miellyttävä mies, tuo Sir William — eikö tottakin, herra Bingley? Sellainen hieno suuren maailman käytös, ja aina niin herttainen ja puhelias! Aina on hänellä jotain sanottavaa jokaiselle. Kassiinäon minun ihanteeni hienosta kunnianmiehestä — kerrassaan toista maata kuin sellaiset, jotka luulottelevat mukamas olevansa jotain suurta eivätkä saa pelkästä ylpeydestä suutansa auki ollessaan ihmisten parissa."
"Kuule — jäikö Charlotte meille päivällisille?"
"Ei, hänellä oli kiire kotia. Arvaan, että häntä tarvittiin siellä laittamaan lihapasteijaa. Siinä se taas nähdään, herra Bingley —minäpidän aina sellaisia palvelijoita, jotka osaavat tehdä tehtävänsä;minuntyttärieni ei tarvitse keittiössä heiskua. Mutta jokainenhan voi itse paraiten arvostaa omat lapsensa, ja Lucasin tytöt ovat kyllä kelpo tyttöjä, sen vakuutan, vaikka askaroivatkin keittiöhommissa. Sääli vain, etteivät he ole sen sievempiä! En minäsitätarkoita, että Charlotte olisi mikään naurisnaama; onhan hän meidän tyttöjen paraita ystäviä."
"Hän tuntuu todellakin hyvin miellyttävältä neitoselta", sanoi Bingley.
"Niin kyllä — mutta muistakaa, ettei hän ole paljon minkään näköinen. Lady Lucas on itse sen sanonut minulle monesti ja kadehtinut Janen kauneutta. En tahdo ollenkaan kerskua omasta lapsestani, mutta Jane — hänen veroistaan tyttöä ei totisesti näekään monesti! Kaikki sen sanovat. Kun hän oli vasta viidentoistavuotias heilakka, niin muuan nuori herra veljeni Gardinerin puodissa Lontoossa rakastui häneen niin silmittömästi, että kälyni pelkäsi hänen kosivan tyttöämme, ennenkuin pääsimme lähtemään kotia. Sitä hän ei kuitenkaan tullut tehneeksi. Ehkäpä hän piti Janea vielä liian nuorena. Joka tapauksessa hän rustasi runoja hänelle, ja aika sieviä ne olivatkin."
"Ja siihen päättyi koko hänen lemmenhehkunsa", sanoi Elizabeth kärsimättömästi. "Luulen monelle toisellekin käyneen samalla tapaa. Tahtoisinpa tietää, kukahan se ensin keksi runot parhaaksi vastamyrkyksi hupsulle lemmen kiihkolle."
"Minä olen tottunut pitämään runoutta rakkauden ylläpitäjänä", sanoiDarcy.
"Niin — terveen, vakavan ja todellisen rakkauden kenties. Kaikkihan kehittyy ja vaurastuu, mikä itsessään on vankkaa ja väkevää. Mutta tuollaisen tuulentuoman, huikentelevaisen mieltymyksen pystyy hyvä sonetti tappamaan nälkään, siitä olen vakuutettu."
Darcy tyytyi vain hymyilemään ja kaikkien jäädessä äänettömiksi pelkäsi Elizabeth sydämessään äitinsä taas laskevan uusia kömpelyyksiä. Hän tahtoi kiihkeästi puhua itse jotakin, mutta ei hädissään keksinyt mitään aihetta.
Vihdoin rva Bennet katkaisi äänettömyyden toistellen kiitoksensa talon isännälle hänen Janelle osoittamastaan hellästä huolenpidosta ja pyydellen anteeksi Lizzyn taloon jäämistä. Hra Bingley vastasi vääjäämättömän kohteliaasti ja pakotti sisarensakin olemaan kohteliaat. Rva Bennet oli tyytyväinen ja pyysi ajamaan vaununsa portille. Hänen nuorimmat tyttärensä olivat supatelleet keskenään koko keskustelun ajan, ja supatuksen tuloksena oli, että Lydian piti muistuttaa hra Bingleylle hänen aikaisempaa lupaustaan, että hän heti maalle palattuaan panisi toimeen tanssiaiset Netherfieldissä.
Lydia oli kookas, varhain kehittynyt viisitoistavuotias. Hänellä oli hyvin terve ihonväri ja reipas, ujostelematon käytös. Hän oli äitinsä lemmikki, ja sitä seikkaa hän sai kiittää siitä, että oli päässyt liian varhain mukaan seuraelämään. Hänen luontainen itsetuntonsa oli saanut hyvää virikettä miliisiupseerien huomaavaisuudesta, joita hänen enonsa hyvät päivälliset ja hänen oma suorasukainen käytöksensä oli houkutellut hänen ympärilleen. Hän kävi nytkin ujostelematta muistuttamaan hra Bingleylle hänen lupaustaan, sanoen että sen unohtaminen olisi anteeksiantamatonta. Isännän vastaus tähän äkkinäiseen hyökkäykseen oli kuin hunajaa huolekkaan äidin korviin.
"Olkaa varma, että aion mitä tarkimmin täyttää lupaukseni ja kohta kun sisarenne on täysin terve, pyydän teidän itsenne määräämään tanssiaispäivän. Ettehän toki tahdo tanssia hänen vielä kipeänä ollessaan?"
Lydia oli tyytyväinen. "Niin kai — parempi lienee odottaa, kunnes Jane pääsee jalkeille; ja siihen aikaan arvaan kapteeni Carterinkin jo palanneen Merytoniin. Ja tiedättekös mitä — kun teidän tanssiaisenne ovat ohi, niin vaadin upseerejakin pitämään samanlaiset. Minäpä käyn kohta eversti Forsterin kimppuun."
Rva Bennetin ja hänen tyttäriensä lähdettyä Elizabeth. palasi oitis Janen luo jättäen talon naiset ja hra Darcyn vaihtamaan mielipiteitä hänen ja hänen omaistensa käyttäytymisestä. Viimemainitulla herrasmiehellä ei kuitenkaan tuntunut olevan halua arvostellahänenkäytöstään, huolimatta kaikista nti Bingleyn herttaisista sutkauksistakauniista silmistä.
Seuraava päivä kului jokseenkin samaan tapaan kuin edellinenkin. Rva Hurst ja nti Bingley istuivat aamupäivällä jonkun aikaa potilaan luona, jonka paraneminen jatkui hitaasti; ja illalla Elizabeth liittyi toisten seuraan salissa. Pelipöytää ei tänään kuitenkaan ilmestynyt näkyviin. Hra Darcy kirjoitteli kirjeitä ja nti Bingley istui hänen vieressään häiriten häntä alituisesti lähettämällä terveisiä hänen sisarelleen. Hrat Hurst ja Bingley panivat kahdenmiehen pikettipeliä ja rva Hurst seurasi pelin menoa.
Elizabeth istui syrjässä neulomuksineen ja vaarinotti huvitettuna hra Darcyn ja tämän naapurin välejä. Neidin alinomaiset huomautukset kirjoittajan sirosta käsialasta, tasaisista riveistä, kirjeen pituudesta j.n.e. sekä kirjoittajan kylmäkiskoiset vastaukset olivat todella mielenkiintoista kaksinpuhelua ja vahvistivat yhä enemmän Elizabethin aikaisempaa käsitystä kummankin luonteenlaadusta.
"Kuinka mieliinsä neiti Darcy tuleekaan, kun saa tuollaisen kirjeen!"
Ei vastausta.
"Te kirjoitatte tavattoman nopeasti."
"Siinä erehdytte. Kirjoitan päinvastoin hyvin hitaasti."
"Kuinkahan paljon kirjeitä te saattekaan vuoden kuluessa panna kokoon! Ja asiakirjeitä niiden joukossa — huu! Minua ihan puistattaa ajatellessani asiakirjeitä."
"Sittenpä on onneksi, että niiden kirjoittaminen lankee minun osakseni eikä teidän."
"Mainitkaapa sisarellenne, kuinka kovasti minä ikävöin saada tavata häntä."
"Siitä pyynnöstänne jo kerran mainitsin."
"Pelkään, että te ette pidä kynästänne. Antakaas kun minä teroitan sen.Minä olen mainion näppärä teroittamaan kyniä."[11]
"Kiitos vain — minä aina teroitan itse kynäni."
"Kuinka te osaattekaan kirjoittaa noin tasaisia rivejä?"
Ei vastausta.
"Kirjoittakaa sisarellenne, että olin kovin iloinen kuullessani, että harppu oli hänen mieleensä, ja kertokaa hänelle, että ihastuin ikihyväksi hänen verrattomasta pöytäliinanmallistaan, joka on minusta äärettömän paljon kauniimpi kuin neiti Grantleyn piirtämä."
"Sallitteko ehkä minun säästää teidän ihastuksenne ensi kirjeeseeni?Tässä ei ole enää tarpeeksi tilaa sen tulkitsemiseen."
"Oh, samantekevä! Tapaanhan hänet itsensä tammikuussa. Mutta kirjoitatteko te aina hänelle noin ihastuttavan pitkiä kirjeitä?"
"Pitkiä ne tavallisesti ovat, mutta niiden ihastuttavuudesta ei ole minun asiani päätellä."
"Minä olen aina ajatellut, että sen, joka kirjoittaa niin helposti pitkiä kirjeitä, täytyy kirjoittaa aina kauniisti."
"Tuo ei ollut ollenkaan imartelevaa Darcylle, Caroline", huudahti hänen veljensä, "sillä häneltä ei kirjoittaminen käy helposti. Hän miettii liian perusteellisesti pitkiä sanojaan. Eikö totta, Darcy?"
"Ainakin kirjoitan eri tavalla kuin sinä."
"Oo — Charles kirjoittaa niin huolimattomasti, ettette voi uskoakaan", huudahti nti Bingley. "Hän jättää pois puolet sanoista ja tuhraa loputkin aivan lukemattomiksi."
"Ajatukset kulkevat päässäni niin nopeasti, etten ennätä panna niitä paperille; ja siksipä eivät vastaanottajat välistä pääse ollenkaan selville minun ajatuksistani."
"Teidän alistuvaisuutenne, herra Bingley, vääntää moittijalta aseet kädestä", huomautti Elizabeth.
"Mikään ei ole niin pettäväistä kuin näennäinen alistuvaisuus", sanoi Darcy. "Useinkaan se ei ole muuta kuin pelkkää välinpitämättömyyttä toisten mielipiteestä ja välistä epäsuoraa kerskumistakin."
"Kummalla tavalla sinä tulkitset minun tämänkertaisen vaatimattomuuteni?"
"Mitä se on muuta kuin kerskumista, sillä sinä todella ylpeilet kirjoitusvirheistäsi, koskapa selität niiden muka johtuvan ajatustesi kerkeydestä. Jollet tuota suorastaan pidä jonain ansiona, niin ainakin kuvittelet herättäväsi sillä toisten mielenkiintoa persoonaasi. Joutuisuutta ja kerkeäkätisyyttä pidetään suurena ansiona, useinkaan muistamatta, että joutuin tehty työ on enimmäkseen hutiloitua. Kun aamulla sanoit rouva Bennetille, että jos päättäisit luopua Netherfieldistä, niin toteutuisi päätöksesi viidessä minuutissa, ja sitä luulottelit mukamas mainioksikin urotyöksi puoleltasi — mutta mitäpä kiitettävää itse asiassa onkaan moisessa hätäilemisessä, jolloin paljon tärkeitä asioita jää vaarinottamatta ja tekemättä ja josta ei ole tosi hyötyä itselle eikä muille?"
"Oh, oh", huudahti Bingley, "jopa sinä menet liian pitkälle kun muistuttelet kaikkia aamullisia hassutuksia! Ja kuitenkin, kunniani kautta, silloin minä uskoin todella niin kuin sanoin ja uskon sen vieläkin. Ainakaan en ehdoin tahdoin tahtonut esiintyä joutavana hätikkönä naisten edessä."
"Olen kyllä vakuutettu, että uskoit sanasi todeksi, mutta enpä sittenkään luule, että lähtisit täältä sellaisella silmittömällä hopulla. Sinun menettelysi olisi silloin aivan sattuman varassa, ja vaikka jo istuisit hevosen selässä ja joku ystävä sanoisi sinulle: Bingley, tekisit kai paremmin kun lykkäisit lähtösi ensi viikkoon — niin epäilemättä tekisit niin, epäilemättä lykkäisit lähtösi vielä kuukauden päähän."
"Tuolla kaikella te olette ainoastaan todistanut", huudahti Elizabeth, "ettei hra Bingley tehnyt oikeutta omalle sopuisalle luonnonlaadulleen. Te olette nyt kuvannut hänet paremmin kuin hän itsekään osasi sen tehdä."
"Tunnen itseni perin imarrelluksi", sanoi Bingley nauraen, "kun kannatatte ystävääni hänen kuvatessaan minut lauhkeaksi lampaaksi. Mutta pelkäänpä, että te sen kautta annoitte asialle käänteen, jota hän ei mitenkään tarkoittanut, sillä arvaan hänen varmastikin panevan minuun suurempaa arvoa, jos vastaisin hänen taivutukseensa jyrkästi kieltäen ja laskettaisin tieheni täyttä laukkaa."
"Sovittaisiko siis teidän myöhempi itsepäisyytenne herra Darcyn mielestä aikaisemman hätiköimisenne?"
"Tuota, totta vie, en kykene oikein selittämään — vastatkoon Darcy itse siihen kysymykseen!"
"Sinä nähtävästi odotat minun rupeavan selittämään mielipiteitä, joita suvaitset sanoa minun omikseni, vaikken ikinä ole tunnustanut niitä omikseni. Pysyäksemme kuitenkin kosketellussa tapauksessa, neiti Bennet, tulee teidän muistaa, että tuo ystävä, jonka otaksuimme toivovan hänen vielä viipyvän täällä, lausui pelkän toivomuksensa perustelematta sitä millään tavoin."
"Ettekö siis pidä minään ansiona, että mies taipuu ystävänsä suostutukseen — alttiisti ja perusteluja pyytämättä?"
"Sokea taipuminen ilman omaa vakaumusta ei ole kunniaksi kummallekaan."
"Minusta tuntuu, että te, herra Darcy, ette myönnä ystävyydelle ja hellyydelle minkäänlaista vaikutusvaltaa. Katsekin pyytäjään riittää usein pyydetylle, jotta hän taipuu pyyntöön, vaatimatta ollenkaan vakuuttavia todisteluja. En tässä tarkoita erityisesti tuota herra Bingleyn suhteen oletettua tapausta. Hänen menettelystään sellaisessa tapauksessa voinemme keskustella, kun todellinen tilaisuus tarjoutuu. Mutta ylipäänsä ja aivan jokapäiväisissä tapauksissa, kun ystävysten kesken toinen pyytää toista muuttamaan päätöksensä jonkin tärkeän asian suhteen — ajatteletteko te silloin hänestä halveksien, jos hän täyttää pyynnön ilman muuta?"
"Eiköhän olisi viisasta, että ennenkuin käymme pitemmältä kehittämään tätä mielenkiintoista kiista-aihetta, ensin määrittelisimme tarkemmin kyseenä olevasta pyynnöstä aiheutuvan ratkaisun tärkeyden sekä noiden miesten välillä vallitsevan ystävyyssuhteen syvällisyyden?"
"Tottahan toki", huudahti Bingley, "älkäämme toki unohtako tärkeitä yksityisseikkoja, kuten miesparkojen pituutta ja painoa, sillä niillä saattaa olla enemmänkin merkitystä asian ratkaisussa kuin mitä te, neiti Bennet, osaatte arvatakaan. Sillä minä vakuutan, että jollei Darcy olisi noin pitkä hongankolistaja minuun verraten, en osoittaisi hänelle puoltakaan sitä arvonantoa, jota hän nyt nauttii minun puoleltani. Ja minä väitän, että vaikea on ajatellakaan sen kunnianarvoisempaa patriarkkaa kuin Darcy saattaa olla erinäisinä hetkinä ja erinäisissä tilanteissa. Omassa kodissaan esimerkiksi ja nimenomaan sunnuntai-illoin, kun hänellä ei ole mitään tekemistä."
Hra Darcy hymyili, mutta Elizabethista tuntui, kuin olisi hän hiukan loukkaantunut, ja sen vuoksi hän tukahdutti naurunsa. Nti Bingley kiiruhti kiihkeästi hillitsemään veljensä kevytmielistä pilantekoa.
"Huomaanpa mihin sinä pyrit, Bingley", sanoi hänen ystävänsä. "Sinä tahdot välttää väittelyä ja panna meidät tuppisuiksi."
"Ehkä olet oikeassa. Väittelyt minusta liiaksi muistuttavat sanakopua. Jos sinä ja neiti Bennet säästätte loppuottelunne siksi kunnes pääsen karkuun kuulemasta sitä, niin olen hyvin kiitollinen — sitten saatte minun puolestani otella mielenne hyviksi."
"Teidän pyyntönne", sanoi Elizabeth, "ei vaadi minulta mitään uhrausta; ja herra Darcyn olisi kenties parempi lopettaa kirjeensä."
Sen tehtyään Darcy pyysi naisilta vähän soittoa ja laulua. Nti Bingley hypähti oitis pianon ääreen, ja pyydettyään Elizabethia kohteliaasti aloittamaan, jonka pyynnön tämä yhtä kohteliaasti torjui, istahti hän itse soittamaan.
Rva Hurst lauloi sisarensa säestämänä; ja selaillessaan sillä aikaa pianon kannella olevia nuottilehtiä ei Elizabeth voinut olla huomaamatta, että hra Darcy katseli usein ja tutkivasti häntä. Hänen oli vaikea arvata, minkä vuoksi tuo mainio mies valitsi juuri hänet ihailevan tarkastuksensa esineeksi, ja tietäessään olevansa Darcylle perin vastenmielinen joutui hän yhä enemmän ihmeisiinsä. Muuta syytä hän ei lopulta voinut keksiä, kuin että hänen mielipiteensä ja lausuntonsa olivat Darcysta ehkä paljon nurinkurisemmat ja moitittavammat kuin tämä oli olettanutkaan. Mutta tuo ajatus ei Elizabethia paljonkaan surettanut. Hän välitti liian vähän tuosta ylpeästä herrasta kaivatakseen hänen suosiollista hyväksymistään.
Esitettyään joitakuita italialaisia lauluja rupesi nti Bingley muutteeksi soittamaan vilkasta skottilaista kansansävelmää, jonka johdosta hra Darcy sai aihetta lähestyä Elizabethia ja kysyä tältä:
"Eikö tuo sävel houkuttele teitä, neiti Bennet käyttämään tilaisuutta ja esittämään meille reelin?"[12]
Elizabeth hymyili, mutta ei vastannut. Darcy uudisti kysymyksensä, hiukan oudostellen tytön äänettömyyttä.
"Ah, kuulin kyllä kysymyksenne jo ensi kerralla", sanoi tämä, "mutta en voinut heti päättää, mitä siihen oikein vastaisin. Te toivoitte tietystikin minun vastaavan myöntävästi, jotta saisitte mielihyviksenne moittia huonoa makuani, mutta minusta on aina hauskaa torjua sellaiset yritykset ja vetää moittijoitani nenästä. Olen senvuoksi päättänyt vastata teille, ettei minua lainkaan haluta tanssia reeliä — ja moittikaapas nyt minua jos rohkenette."
"En todellakaan rohkene."
Elizabeth, joka oikeastaan oli tahtonut vastauksellaan ärsyttää häntä, oli hiukan ihmeissään hänen suopeasta mukautumisestaan; mutta hänen omassa sävyssään oli ilkamoisuus aina niin viehkeän herttaista, että hänen oli vaikea ärsyttää ketäkään — ja Darcy puolestaan tiesi, ettei vielä kukaan nainen ollut vaikuttanut häneen niin kiehtovasti kuin tuo pieni maalaistyttö. Jollei tämä olisi ollut niin halpaa sukua, niin olisi Darcy saattanut uskoa olevansa vaarassa ihastua häneen vakavastikin.
Nti Bingley näki tai epäili nähneensä kylliksi tunteakseen mustasukkaisuuden kalvavaa matoa. Hänen suureen huoleensa "rakkaan Janen" pikaisesta parantumisesta liittyi palava halu päästä pian eroon tämän epämieluisesta sisaresta.
Hän koetti usein herättää Darcyssa vastenmielisyyttä Elizabethia kohtaan jatkamalla vanhaa naljailuaan heidän otaksutusta naimisestaan ja hänen tulevasta avio-onnestaan.
"Minä toivon", hän sanoi, kun he seuraavana päivänä kävelivät yhdessä puistossa, "että opetatte tämän mieluisan tapauksen jälkeen tulevan anoppinne hiukan suistamaan kerkeätä kieltään ja, mikäli mahdollista, nuorempia sisaruksia juoksentelemaan vähemmin upseerien parissa. Ja — jos sallitte minun kosketella niin arkaluontoista asiaa — koettakaa myöskin hillitä lemmittynne hieman liiaksi silmäänpistävää itserakkautta."
"Eikö teillä satu olemaan vielä joitakin muita toivomuksia minun tulevan kotionneni suhteen?"
"Tottahan toki. Tietysti te asetatte tulevan enonne Philipsin ja tämän arvoisan puolison kuvat Pemberleyn taulukokoelmaan. Ne sopivat hyvin oman kuuluisan tuomari-enonne viereen — toimivathan molemmat miehet samalla alalla, vaikka vähän eri haaroilla. Mutta Elizabethinne kuvaa te ette valitettavasti sinne saa, sillä mikä maalari voisikaan uskottavasti esittää tuota ihanaa silmäparia?"
"Ei todellakaan kävisi helpoksi kuvata niiden vaihtelevaa ilmettä, mutta niiden värin ja muodon ja kauniit ripset voi kyllä hyvästi esittää."
Samassa tuli heitä toisella käytävällä vastaan rva Hurst ja puheenaihe itse.
"En arvannut, että tekin aioitte lähteä kävelemään", sanoi nti Bingley hiukan hämillään, peläten että tulijat kenties olivat kuulleet heidän viime sanansa.
"Teitte molemmat kerrassaan kelvottomasti karatessanne tänne yksin, puhumatta meille minne lähditte", huudahti rva Hurst harmissaan ja tarrautui Darcyn toiseen käsivarteen, jättäen Elizabethin kävelemään yksin heidän perässään.
Polulle mahtui vain kolme henkeä rinnakkain. Harmitellen naistensa epäystävällisyyttä sanoi Darcy oitis:
"Me emme kaikki mahdu tässä kävelemään. Lähtekäämme tuonne keskitielle."
Mutta Elizabethilla ei ollut lainkaan halua jäädä heidän pariinsa, ja hän huudahti nauraen:
"Ei, ei, pysykää vain siinä missä olette. Te muodostatte ihmeen soman ryhmän. Neljäs henkilö pilaisi kauniin kokonaisvaikutuksen. Hyvästi!"
Hän juoksi iloisesti tiehensä ja nautti ajatuksesta, että hän pääsi jo päivän tai parin päästä palaamaan kotia. Jane oli jo siksi virkeä, että hän voi illalla tulla pariksi tunniksi toisten seuraan.
Naisten noustua päivällispöydästä juoksi Elizabeth joutuin sisarensa luo ja käärittyään tämän ylle lämpimiä huiveja talutti hänet alas saliin, jossa talon naiset lausuivat riemuiten potilaan tervetulleeksi joukkoonsa. Ennen herrojen tuloa he olivat niin hyvällä päällä, ettei Elizabeth muistanut nähneensä heitä vielä koskaan niin miellyttävinä. He osasivat tarinoida erinomaisen rattoisasti, kertoilla hauskoja kaskuja, luoda sattuvia luonnekuvia tuttavistaan ja saada kuulijansa alinomaa nauramaan.
Mutta kun herrat ilmestyivät naisten pariin, lakkasi Jane oitis olemasta seuran keskushenkilö. Nti Bingleyn silmät etsivät kiinteästi hra Darcya ja hänellä näytti olevan jotakin tärkeää sanottavaa tälle. Darcy kävi kuitenkin suoraan Janen luo ja lausui hänelle kohteliaan onnittelunsa hänen toipumisestaan; hra Hurstkin kumarsi hänelle ja mutisi "olevansa hyvin iloinen", mutta Bingleyn tervehdys varsinkin oli iloinen ja lämmin. Hän ei tiennyt kuinka oikein osoittaa huomaavaisuuttaan herttaiselle vieraalleen. Hän rakensi oitis ison valkean salin uuniin toipilaan lämpimiksi ja vaati hänen istumaan sen toiselle puolelle, jotta ei tuntuisi ovivetoa, istahti sitten itse hänen viereensä ja puheli tuskin ollenkaan toisten kanssa. Elizabeth, joka istui käsitöineen vastakkaisessa uuninsopessa, iloitsi sisarensa onnellisesta mielentilasta.
Teen juotua hra Hurst huomautti kälylleen pelipöydän esiinkantamisesta — mutta turhaan. Nti Bingley oli saanut vihiä, että hra Darcylla ei ollut halua kortinlyöntiin, ja hänen lankonsa sai kelmeän kiellon, joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin viskautua sohvalle ja koettaa narrata nukkumattia. Darcy otti käteensä kirjan, nti Bingley teki oitis samoin ja rva Hurst, joka etupäässä kulutti iltaansa leikkimällä sormuksillaan ja rannerenkaillaan, otti jolloinkin osaa veljensä ja nti Bennetin keskusteluun.
Nti Bingleyn huomio kohdistui ainakin yhtä paljon hra Darcyn kirjaan kuin omaansa, ja alinomaa hän häiritsi tätä joko kyselyillään tai vilkumalla hänen kirjansa lehdille. Hänen ei kuitenkaan onnistunut taivuttaa kavaljeeriaan puheenpitoon, tämä vastaili yksikantaan hänen kysymyksiinsä ja luki edelleen. Vihdoin hän ikävystyi kirjaansa, jonka hän oli valinnut vain senvuoksi, että se oli toinen nide Darcyn käsissä olevaa teosta, haukotteli hartaasti ja julisti muulle seuralle: "Voiko tämän rattoisammin viettääkään iltaansa! Kaikkeen muuhun väsyy ennemmin kuin lukemiseen. Kun minä kerran saan oman talon, niin tuntisin oloni kurjaksi ilman hyvää kirjastoa."
Kellään ei ollut siihen vastattavaa. Hän haukotteli uudelleen, viskasi kirjansa syrjään ja rupesi katselemaan ympäri salia löytääkseen muuta rattoa. Kuullessaan veljensä mainitsevan nti Bennetille jotain tanssiaisista hän yhtyi kohta puheluun ja sanoi:
"Kesken puhein, Charles, aiotko sinä oikein tosissasi toimeenpanna nuo lupaamasi tanssiaiset täällä Netherfieldissä? Minä neuvoisin sinua, ennenkuin ratkaiset asian, tiedustelemaan ensin nykyisen seuramme mieltä. Jollen erehdy, on täällä joukossamme joku, jolle sellainen huvi olisi pikemminkin rasitukseksi kuin ratoksi."
"Jos tarkoitat Darcya", vastasi hänen veljensä, "niin käyköön hän maata ennen sen alkua, jos mielii, mutta tanssiaiset ovat päätetty asia, ja kohtapuoleen lähetän kutsukortit ympäri seutua."
"Omasta puolestani pitäisin tanssiaishuveista äärettömän paljon enemmän", vastasi sisar, "jos niissä huviteltaisiin toisella tapaa. Varmastikin olisi paljon järkevämpää viettää ilta seurustellen kuin tanssimalla."
"Paljon järkevämpää kyllä, Caroline, mutta mitkä tanssiaiset ne sellaiset huvit sitten olisivatkaan!"
Nti Bingley ei vastannut, ja pian hän nousi pystyyn ja lähti kävelemään ympäri huonetta. Hänellä oli korkea, notkea vartalo ja hän astui sirosti; mutta Darcy, jonka huomiota hänen tarkoituksenaan oli kiinnittää itseensä, ei tuntunut kerkiävän irroittamaan katsettaan kirjasta. Harmissaan ja loukattuna hän teki vielä epätoivoisen yrityksen; hän pysähtyi Elizabethin eteen ja sanoi:
"Neiti Eliza Bennet, tehkääpä niinkuin minä ja lähtekää kävelemään kanssani. Ette usko kuinka se virkistää, kun on istunut niin kauan samassa asennossa."
Elizabeth hämmästyi hiukan tästä kehoituksesta, mutta noudatti sitä oitis. Nti Bingleyn kohteliaisuus kantoi hedelmää, hra Darcy silmäsi ylös kirjastaan. Hän näytti yhtä hämmästyneeltä tuosta kohteliaisuudesta kuin Elizabeth ja painoi huomaamattaan kirjansa kiinni. Hän sai kehoituksen liittyä mukaan, mutta kieltäytyi sanoen, että naisten kävelyyn hän voi huomata vain kaksi aihetta, jotka auttamattomasti häiriytyisivät, jos hän tulisi mukaan. Mitähän hän tuolla tarkoittikaan? Nti Bingley oli aivan tuskissaan uteliaisuudesta — ja kysyi Elizabethilta, käsittikö tämä hra Darcyn mieltä.
"En vähääkään, mutta olkaa varma siitä, että hänen tarkoituksenaan on vain tehota mahtipontisesti meihin. Ja paras keino saada hänet pettymään on se, ettemme lainkaan kysele hänen mieltään."
Nti Bingley ei kuitenkaan voinut sallia hra Darcyn pettyvän missään asiassa, vaan rohkaisihe vaatimaan häneltä itseltään selitystä.
"En minä mitenkään tahdokaan pitää ajatustani salassa", vastasi Darcy, kohta kun toinen antoi hänelle suunvuoroa. "Te näitte parhaaksi viettää iltaa kävelemällä joko sen vuoksi, että teillä oli kahdenkeskisiä salaisuuksia kuiskailtavana toisillenne, tahi koska tiesitte sirojen vartaloidenne esiintyvän parhaiten edukseen kävellessänne. Edellisessä tapauksessa olisin ollut tiellä, ja jälkimmäisessä tapauksessa voin parhaiten ihailla teitä täältä istualtani."
"Oh, kuinka hirveä mies!" huudahti nti Bingley. "Onko moista röyhkeyttä koskaan kuultu! Kuinka me oikein rankaisemme häntä julkeudestaan?"
"Mikään ei ole sen helpompaa", sanoi Elizabeth, "jos teillä vain todella on halua siihen. Kaikkihan me osaamme kiusata ja rangaista toisiamme. Härnätkää häntä — naurakaa hänelle. Niin läheisiä ystäviä kuin te olette, pitäisi teidän hyvin tietää, miten se parhaiten käy päinsä."
"Mutta ihan totta, sitä minäentiedä. Vakuutan teille kunniani kautta, ettei läheinen ystävyytemme ole vielä opettanut minulletuotaasiaa. Kuinka noin kylmäveristä ja itsensähillitsevää luonnetta voisikaan härnätä! Ei, ei, minä tunnen, että hän nujertaisi kohta meidät. Ja mitä nauramiseen tulee, niin kuinkahänellevoisi nauraa? Ei, me olemme aivan avuttomat."
"Eikö herra Darcylle voisi nauraa?" huudahti Elizabeth. "Sehän on kerrassaan tavaton etuoikeus, ja tavattomana toivon sen pysyvänkin, sillä minua surettaisi, jos minulla olisi paljon sellaisia tuttavia. Minun suurin iloni on saada nauraa."
"Neiti Bingley on puhunut hiukan liikaa minun puolestani", sanoi hra Darcy. "Viisaimmat ja parhaatkin ihmisistä — ei, vaan ihmisten viisaimmat ja parhaat teot saattavat joutua naurettaviksi, kun niitä pääsee ivailemaan henkilö, jonka suurimpana mielihaluna on toisten naurattaminen."
"Varmastikinonsellaisia henkilöitä", vastasi Elizabeth, "mutta minä toivon, etten kuulu niihin. Minä toivon, etten koskaan tee naurunalaiseksi sitä, mikä elämässä on viisasta ja hyvää. Mutta hullutukset ja höperyys, oikullisuus ja epäjohdonmukaisuus todella huvittavat minua ja niille nauran, missä vain niitä näen. Mutta näiden ominaisuuksien arvaan olevan aivan vieraita teille."
"Ehkäpä ne eivät ole vieraita yhdellekään ihmiselle. Mutta koko elämäni ajan olen pyrkinyt välttämään sellaisia heikkouksia, jotka usein tekevät ihmisen naurunalaiseksi tuntemattomien silmissä."
"Sellaisia kuin esimerkiksi turhamaisuus ja ylpeys?"
"Niin — turhamaisuus on todella heikkous. Mutta ylpeys — missä ylpeys on ylvään mielenlaadun ilmaus, siellä se aina pysyy sopivien rajojen sisällä eikä joudu vaaraan tulla naurettavaksi."
Elizabeth kääntyi syrjään salatakseen hymynsä.
"Joko te olette kylliksenne tarkastellut herra Darcyn ominaisuuksia?" kysyi nti Bingley. "Ja saako tietää tuloksen?"
"Olen varmasti vakuutettu, ettei hra Darcyssa ole vähintäkään vikaa ja heikkoutta. Hän myönsi itsekin suoraan sen tosiasian."
"Eihän", vastusti Darcy, "niin julkea en toki ole. Minulla on kylläkin vikani, mutta toivon, että ne eivät ole naurettavia. Kiivasta luonteenlaatuani en rohkene käydä puolustamaan. Se lienee tosin paha vika — paha varsinkin maailman sovinnaisten käsitteiden mukaan. Minä en voi hevillä unohtaa toisten hupsutuksia ja puheita niin pian kuin minun ehkä tulisi, enkä myöskään kärsimiäni loukkauksia. Minun tunteeni eivät myöskään kuohahda jokaisesta yrityksestä vaikuttaa niihin. Arvaan, että luonteenlaatuani voidaan ehkä sanoa pitkävihaiseksi. Mutta mikä on kerran kadottanut arvonsa minun silmissäni, se on kadottanut sen tyyten ja ikipäiviksi."
"Seon tosiaankin vika!" huudahti Elizabeth. "Leppymätön, pitkävihainen ärtymysonluonteenvika. Mutta te olette valinnut vikanne hyvin. Minä en todellakaan voi nauraa teille. Te olette hyvässä turvassa minulta."
"Minä uskon, että joka ihmisen luonteessa on taipumusta johonkin pahaan. Se on luontainen vika, jota ei paraskaan kasvatus kykene poistamaan."
"Ja teidän vikanne on taipumus vihaamaan kaikkia ja kaikkea, niinkö?"
"Ja teidän vikanne", vastasi Darcy hymyillen, "on taipumus tahallanne käsittää väärin toisia."
"Ei, nyt me tarvitsemme jo vähän musiikkia", huudahti nti Bingley ikävystyneenä sananvaihdosta, johon hän ei voinut itse ottaa osaa. "Louisa, ethän pane pahaksesi, jos satun herättämään miehesi."
Rva Hurst ei pannut ollenkaan pahakseen. Piano avattiin jälleen, eikä Darcykaan surrut sitä. Hän rupesi huomaamaan itselleen vaaralliseksi omistaa Elizabeth Bennetille liiaksi huomiotaan.
Sovittuaan asiasta sisarensa kanssa kirjoitti Elizabeth seuraavana aamuna äidilleen, että vaunut lähetettäisiin päivän kuluessa noutamaan heidät kotia. Mutta rva Bennet oli toivonut heidän pysyvän Netherfieldissä ainakin viikon päivät ja hän vastasi senvuoksi, että vaunut joutuivat vapaaksi vasta tulevaksi tiistaiksi. Jälkikirjoituksessa hän lisäsi, että jos hra Bingley ja tämän sisaret vaativat heitä vielä viipymään, niin hän puolestaan tuli kotiaskareissa aivan hyvin toimeen ilman heitä. Mutta Elizabethia ei lainkaan haluttanut jäädä kauemmaksi vieraisiin, eikä hän odottanut isäntäväenkään sitä vaativan. Ja peljäten, että pitempi viipyminen tuntuisi tunkeilevaisuudelta, hän yllytti Janea pyytämään hra Bingleyltä vaunuja lainaksi, jotta he pääsisivät lähtemään vielä tänään, niinkuin oli sovittukin.
Tämä pyyntö kohtasi hellyttävää vastarintaa, ja lähtö siirrettiin huomiseksi. Nti Bingley sai kuitenkin syytä katua lykkäämistä, sillä hänen kademielensä ja inhonsa toista sisarta kohtaan oli paljon kiivaampi kuin suopeus Janea kohtaan.
Hra Bingley sen sijaan tunsi todellista surua lähdön johdosta ja koetteli kaikella tapaa taivuttaa heitä vielä viipymään — Jane ei ollut vielä kyllin voimissaan, ja vaunuissa täryyttäminen olisi varmasti hänelle vahingoksi; mutta Jane vakuutti varmasti olevansa jo täysissä voimissa.
Hra Darcylle sen sijaan oli tieto sisarusten lähdöstä tervetullut. Elizabeth oli ollut jo liiaksikin kauan Netherfieldissä. Tuo pieni maalaistyttö viehätti häntä enemmän kuin hyvä oli, ja nti Bingley oli Elizabethille epäkohteliaampi ja häntä itseään kohtaan härnäävämpi kuin oli mieluista. Hän päätti olla hyvin varovainen, ettei enää sanalla eikä katseellakaan paljastaisi hänelle ihailuaan ja mielenkiintoaan. Ja päätökselleen uskollisena hän koko päivän mittaan vaihtoi tuskin kymmentä sanaa hänen kanssaan.
Seuraavana päivänä jumalanpalveluksen jälkeen — se oli sunnuntai — löi viimeinkin eronhetki, ja totta puhuen se oli mieluista useimmille. Nti Bingley kävi yht'äkkiä ainakin yhtä herttaiseksi Elizabethia kuin helläksi Janea kohtaan; ja syleiltyään jälkimmäistä, toivotellen sydämensä halusta näkevänsä hänet jälleen pian joko Longbournissa tahi Netherfieldissä, hän tarjosi kättä edellisellekin.
Kotona heitä ei odottanut kovinkaan lämmin vastaanotto äidin puolelta. Rva Bennet paheksui heidän hätiköimistään, arveli heidän suotta vaivanneen isäntäväkeään vaunujen lähettämisellä ja sanoi olevansa varma, että Jane kävisi jälleen kipeäksi. Mutta heidän isänsä oli oikein iloinen heidän tulostaan, vaikka hän tapansa mukaan sangen säästeliäästi iloaan ilmaisi. Kotipiirin ilma oli käynyt hänelle sangen painostavaksi molempain järkeväin ja hilpeitten vanhimpain tytärten poissaollessa.
Maryn he tapasivat syventyneenä pianon bassonuottien ja ihmisluonnon ominaisuuksien tutkisteluun. Catherinen ja Lydian kuulumiset olivat hiukan toista laatua. Paljon oli tapahtunut rykmentissä sitten viime keskiviikon. Enolla oli eilen ollut useita upseereja päivällisvieraina, erästä sotamiestä oli rangaistu ruoskimalla ja huhuiltiinpa, että eversti Forster kohta aikoi mennä naimisiin.
"Minä toivon, rakkaani", sanoi hra Bennet seuraavana aamuna aamiaispöydässä vaimolleen, "että toimitat tänään hyvän päivällisen, sillä on syytä odottaa erästä vierasta perhepöytäämme."
"Mitä sinä tarkoitatkaan, rakas Bennet? Enhän minä tiedä ketään tänään tulevaksi, jollei Charlotte Lucas satu pistäytymään, jahänelletoivon meidän päivällisemme toki aina kelpaavan. En usko hänen kotonaan useinkaan saavan niin hyviä päivällisiä kuin täällä."
"Vieras, josta puhun, on herra ja meille outo."
Rva Bennetin silmät alkoivat loistaa. "Mitä — herrako ja meille outo! Sitten se on herra Bingley, siitä olen varma, vaikkei hänkään enää niin outo ole — kas vain, Jane, tästä sinä et ole hiiskunut sanallakaan, sinä viekastelija! No, voi minun päiviäni, tottahan minua riemastuttaa saada herra Bingley vieraaksemme. Mutta — hyvä isä sittenkin! Tämäpä sattui onnettomasti — meillä ei ole tänään kalan häntääkään panna päivällispöytään. Lydia, sydänkäpyseni, soitappas kelloa. Minun täytyy saada puhua taloudenhoitajattaren kanssa heti paikalla."
"Seeiole herra Bingley", sanoi hänen miehensä; "se on mies, jota en ole vielä eläissäni nähnyt."
Tietysti syntyi yleinen hälinä, ja perheenisällä oli nautintoa saada kiihkeitä kyselyjä vaimoltaan ja viideltä tyttäreltään yht'aikaa.
Hauskuteltuaan hetken heidän uteliaisuudellaan hän kävi selittämään asiata. "Kuukauden päivät sitten sain hänen kirjeensä ja vastasin siihen jo kahden viikon perästä, koska asia oli mielestäni hiukan arkaluontoinen ja vaati joutuisaa vastausta. Kirje oli eräältä herra Collinsilta, serkultani, jolla on valta minun kuolemani jälkeen ajaa teidät tiehenne tästä talosta jos hän tahtoo."
"Oh, oh, rakkaani", parahti hänen vaimonsa, "älä mainitsekaan tuota hirmuista miestä! Eikö ole kamalata, että sinun tilasi pitää tulla ryöstetyksi omilta lapsiltasi! Sinun sijassasi minä olisin jo aikoja sitten yrittänyt tavalla tai toisella korjata asian."[13]
Jane ja Elizabeth koettivat selvitellä hänelle sukuperimyksen määräyksiä. He olivat tehneet sitä monesti ennenkin, mutta se oppi ei pystynyt koskaan rva Bennetin päähän. Hän vaikeroi edelleen katkerasti säälimätöntä kohtaloa, joka riisti tilan viideltä tyttäreltä vennon vieraan hyväksi, josta ei kukaan välittänyt viiden pennin vertaa.
"Se on todellakin mitä kohtuuttominta", sanoi hra Bennet, "eikä mikään lieventävä asianhaara voi pestä herra Collinsia puhtaaksi perijän viasta. Mutta jos tahdot kuulla, mitä hän kirjoittaa, niin kenties hänen ilmaisutapansa on omiaan hieman lieventämään sinun katkeruuttasi häntä kohtaan."
"Ei, sitä en voi uskoa — ja minusta on sangen röyhkeätä hänen puoleltaan, että hän lainkaan rohkenee kirjoittaa sinulle. Minä inhoon kerrassaan sellaisia tekopyhiä ja vääriä ystäviä. Miksi hän ei voi jatkaa riitaa ja käräjöimistä sinun kanssasi, niinkuin hänen isänsä teki ennen häntä?"
"Hm — hänellä näyttää tosiaan olevan vähän tunnonvaivoja isänsä käytöksen johdosta; kuulehan nyt kun luen."
"Hunsfordissa, lähellä Westerhamia, Kentissä, lokakuun 15 päivänä.
"Hyvä herra. — Teidän ja kunnioitetun isävainajani välillä vallinnut erimielisyys on aina murehduttanut suuresti mieltäni; ja sitten kun minulla oli suru kadottaa hänet, olen monesti toivonut tilaisuutta saadakseni perheittemme välit korjatuksi. Ensi alussa minua kuitenkin pidätti siitä epäilys, oliko oikein ja pojallisen rakkauden mukaista hänen muistoaan kohtaan elää sovinnossa miehen kanssa, jota kohtaan häntä oli aina miellyttänyt tuntea vastenmielisyyttä." ("Siinä sen kuulet, rakkaani!") "Nyt olen kuitenkin määrännyt kantani asiassa, sillä suoritettuani pappistutkintoni viime pääsiäisen aikaan on minulla ollut sanomaton onni päästä korkeasti kunnianarvoisan[14] Lady Catherine De Bourghin, Sir Lewis de Bourghin lesken suosioon, jonka erinomainen suopeus ja hyväntahtoisuus on nähnyt minut otolliseksi astumaan sangen hyvätuloiseen kirkkoherran toimeen hänen patronaattipiirissään[15] — mikä mielisuosio kiihoittaa minua mitä vakavimmin palkitsemaan hänen armonsa hyvyyttä ahkeroitsemalla toimittaa kaikkia kirkollisia menoja ja toimituksia Englannin valtiokirkon lakien ja tapojen mukaisesti. Pappismiehenä nimenomaan tunnen velvollisuudekseni palauttaa rauhaa ja levittää siunausta kaikkiin piireihin ja perheisiin, joihin vaikutukseni ulottuu; ja sillä perusteella rohkenen toivoa, että nykyinen edesottamiseni sovinnon palauttamiseksi meidän välillemme on kaikin puolin kiitosta ansaitseva, ja että se seikka, että olen Longbournin tilan lähin perillinen, ei estäisi teitä kohdaltanne tarttumasta minun nyt kurottamaani öljypuun oksaan. En voi muuta kuin olla hyvin pahoillani siitä, että olen valittu välikappaleeksi vahingoittamaan teidän rakastettavain tytärtenne etua, josta kaikesta tahdon anteeksi pyydellä sekä luvata heistä vastaisuudessa kaikkea mahdollista murhetta pitää, mikä minun vallassani vain on; mutta siitä vast'edes lähemmin. Jollei teille ole vastenmielistä vastaanottaa minua huoneeseenne, niin rohkenen ehdottaa, että saavun tervehtimään teitä ja arvoisaa perhettänne maanantaina marraskuun 18 päivänä kello 4 iltapäivällä, ja toivon saavani nauttia vierasvaraisuudestanne seuraavan viikon lauantai-iltaan saakka; minkä voin haitatta itselleni ja pyhälle toimelleni tehdä, sillä Lady Catherine on hyvyydessään luvannut hankkia toisen pappismiehen saarnaamaan välillä olevana sunnuntaina. Lähettäen kunnioittavat terveiseni arvoisalle puolisollenne ja tyttärillenne, pysyn teidän aina hyvää toivovana ystävänänne.
"William Collins."
"Kello neljäksi saamme siis vartoa tuota rauhanrakentajaa", sanoi hra Bennet, käärien kirjeen kokoon. "Hän tuntuu minusta todellakin olevan sangen tunnollinen ja kohtelias nuori mies, enkä epäile, että meistä voi tulla hyvätkin ystävät, edellyttäen, että tuo kunnianarvoisa Lady Catherine päästää hänet vastakin matkustamaan tänne."
"Siinä ainakin on jonkin verran järkeä, mitä hän tytöistä puhuu", huomautti hänen vaimonsa. "Ja jos hän todella rupeaa heistä murhetta pitämään, niinkuin lupaa, niin en niinäkään asetu poikkiteloin häntä vastaan."
"Vaikkakin on vaikea ymmärtää", sanoi Jane, "millä tavalla hän aikoo korvata meille tappiomme, niin ainakin hänen hyvä tahtonsa on kiitettävä."
Elizabethin huomiota oli etupäässä kiinnittänyt kirjoittajan syvä kunnioitus Lady Catherinea kohtaan ja hänen vakaa päätöksensä ahkeroida seurakuntalaistensa kastamisessa, vihkimisessä ja hautaamisessa — kaikki valtiokirkon lakien ja tapojen mukaisesti.
"Hänen täytyy olla hyvin omituinen mies", hän sanoi. "En minä voi oikein käsittää hänen ajatustaan. Hänen kirjoitustapansa on niin mahtipontinen. Ja mitä hänen tarvitsee pyydellä anteeksi perimisoikeuttaan? Ei suinkaan hän tahtoisi korjata asiaa, jos se kävisi päinsä. Mahtaako hän olla oikein viisas, isä?"
"Ei suinkaan, rakkaani, sitä en luule. Minulla on hyvä syy toivoa, että hän on kaikkea muuta kuin viisas. Hänen kirjeessään on sellainen sekoitus nöyristeleväisyyttä ja mahtailua, joka lupaa sangen hyvää. Olen oikein kärsimätön näkemään hänet luonamme."
"Kokoonpanoltaan hänen kirjettään ei voi sanoa puutteelliseksi", huomautti viisas Mary. "Lausetapa öljypuun oksasta ei tosin ole aivan uusi, mutta se ilmaisee hyvin hänen ajatuksiaan."
Catherinessa ja Lydiassa ei kirje eikä sen kirjoittaja herättäneet vähintäkään mielenkiintoa. Mahdotonta oli ajatella, että heidän serkkunsa saapuisi punaisessa takissa, ja monien viikkojen kuluessa oli heillä ollut iloa pelkkien punatakkien seurasta. Heidän äidiltään sen sijaan oli hra Collinsin kohtelias kirje sulattanut hyvän määrän sappea, ja hän valmistautui ottamaan vierasta vastaan niin tavattomalla touhukkaisuudella, että hänen miehensä ja tyttärensä joutuivat vähän ihmeisiinsä.
Hra Collins saapui täsmälleen lupaamaansa aikaan, ja koko perhe tervehti häntä hyvin kohteliaasti. Hra Bennet tosin puheli hyvin vähän, mutta naiset olivat sangen halukkaita juttelemaan, eikä hra Collins näyttänyt tarvitsevan erikoista rohkaisua. Hän oli pitkä ja luiseva nuori mies, iältään ehkä viisikolmattavuotias. Hänen sävynsä oli ylen juhlallinen ja käytöksensä mahtipontinen. Tuskin vielä viittäkään minuuttia istuttuaan hän onnitteli rva Bennetiä hänen kukoistavista tyttäristään ja sanoi kuulleensa paljonkin näiden suloudesta, mutta että tässä tapauksessa huhu ei ollut tiennyt puoliakaan. Ja hän lausui varmana vakaumuksenaan, ettei kai kestäisi kauankaan, ennenkuin kaikki olisivat onnellisissa naimisissa. Tällainen imartelu ei tosin ollut kaikkien kuulijain mieleen, mutta rva Bennet, jonka tapana ei ollut seuloa kohteliaisuuksia, vastasi sulavin sydämin:
"Te olette kovin mairitteleva, herraseni, ja kaikesta sielustani toivoisin teidän ennustaneen oikein, sillä muuten on heidän kohtalonsa kovin tukala. Asiat ovat nyt kerta niin hullusti järjestetyt!"
"Te ehkä tarkoitatte tuota perimyssääntöä?"
"Niin, mitäpäs muuta! Se on surkea kohta minun tyttöparoilleni, se teidänkin täytyy myöntää. Ei sen puolesta, että pitäisinteitäsyyllisenä, sillä sellainenhan on maailman meno yleensä, mikäli tunnen niitä asioita. Ei koskaan tiedä, kenenkä haltuun maatilat joutuvat perinnönjaossa."
"Minä käsitän ja tunnen sangen hyvin, hyvä rouva, kauniiden serkkujeni kovan aseman, ja voisin asiasta puhella paljonkin, mutta pelkään, että ehkä näyttäisin liiaksi suorasukaiselta ja hätiköivältä. Sen voin kuitenkin vakuuttaa näille armaille nuorille neitosille, että sydämeni aivoituksena jo tänne tullessani oli tunnustaa heille julki totinen ihailuni. Tällä erää en tahdo sanoa sen enempää, mutta kukaties, kun olemme tutustuneet toisiimme paremmin…"