Päivälliskutsu keskeytti hänen, "aivoituksensa"; ja tytöt hymyilivät salaa toisilleen. He eivät kuitenkaan yksistään herättäneet hra Collinsin ihailua. Eteishalli, ruokasali ja niiden sisustus sai osakseen seikkaperäistä tarkastelua ja ylistystä, mikä jonkun toisen suusta kuultuna olisi sulattanut rva Bennetin sydämen vahaksi. Mutta tuo mieshän tarkasteli taloa tulevaisena perintöosanaan. Myöskin päivällistä vieras kunnioitti ihailullaan; ja hän halusi tietää, ken hänen kauneista serkuistaan ansaitsi kiitoksen sen laittamisesta. Mutta tässä suhteessa oikaisi emäntä hänen nurjan käsityksensä vakuuttaen hänelle hiukan kärkevästi, että heillä oli varaa pitää kelpo keittäjätärtä ja ettei hänen tytärtensä tarvinnut heiskua keittiössä.
Päivällispöydässäkin oli hra Bennet hyvin harvapuheinen, mutta kohta palvelijain poistuttua ruokasalista hän arveli ajan otolliseksi aloittaa tuttavallinen keskustelu vieraansa kanssa. Lähtökohdaksi hän järkevästi valitsi puheenaiheen, jonka arvasi olevan serkulleen mieluisen ja joka salli tämän loistaa kaunopuheisuudellaan — hän näet huomautti, että hra Collins tuntui olevan sangen hyvissä väleissä tilanhaltijattarensa kanssa. Parempaa aihetta hän ei olisi voinut keksiäkään. Hra Collins kävi oikein kultasuuksi. Hänen muutenkin juhlallinen olemuksensa tuntui kuin kirkastetulta kun hän vakuutti, ettei ikimaailmassa oltu nähty niin alavaa käytöstä niin ylhäisen henkilön puolelta. Lady Catherine oli itse armollisesti suvainnut valita niiden kahden saarnan aiheet, jotka hänellä jo oli ollut kunnia pitää hänen kuultensa. Lady Catherine oli myöskin kahdesti käskenyt hänet päivällisille hoviinsa Rosingsissa, ja vielä viime lauantaina hän oli kutsuttanut hänet neljänneksi pelaajaksi korttipöytään. Monet ihmiset väittivät Lady Catherinen olevan ylpeän, muttahänoli kohdaltaan kokenut pelkkää alavuutta hänen armonsa puolelta. Tämä oli aina puhutellut häntä kuten herrasmiestä ainakin. Hänellä ei ollut mitään vastaan, että hän otti osaa seudun seuraelämään tai että hän jätti seurakuntansa viikoksi tai pariksi lähteäkseen tervehtimään sukulaisiaan. Hänen armonsa oli suvainnut kehoittaa häntä jouduttamaan naimistaan, edellyttäen että hän valitsi sopivan vaimon. Olipa hän alentunut käymään kerran hänen halvassa pappilassaankin, kierrellyt ympäri huoneita ja hyväksynyt kaikki hänen tekemänsä muutokset, jopa ehdottanut itsekin uusia muutoksia — joitakin lisähyllyjä makuuhuoneen vaatesäiliöihin.
"Tuo kaikki on tosiaan sangen kohteliasta ja säädyllistä", myönsi rva Bennet, "vahinko, etteivät kaikkikin ylhäiset naiset ole hänen kaltaisiaan. Asutteko te lähelläkin häntä?"
"Minun halvan puutarhani erottaa vain nurmikenttä Rosings Parkista, mikä on hänen armonsa hovin nimi."
"Muistaakseni sanoitte hänen olevan lesken; onko hänellä lapsia?"
"Hänellä on ainoastaan yksi tytär, Rosingsin tuleva perijätär — sangen rikas perijätär, jos minun sallitaan niin sanoa."
"Ah, ah", huokasi rva Bennet, huojutellen päätänsä, "hänenpä kelpaakin sitten paremmin kuin monien muiden tyttöjen. Ja minkälainen neitonen hän on? Onko hän kaunis?"
"Hän on todellakin mitä viehättävin nuori neito, hyvä rouva. Lady Catherine on itsekin sanonut, että kauneuden puolesta on neiti de Bourgh sukupuolensa ensimmäisiä, sillä hänen piirteistään voi lukea hänen ylhäisen syntyperänsä. Valitettavasti hänen heikko terveytensä on estänyt häntä kehittymästä täydelliseksi kaikissa naistaidoissa; sen on minulle kertonut se kunnianarvoinen rouvasihminen, jolla on ollut onni johtaa hänen kasvatustaan. Mutta hän on joka suhteessa hyvin herttainen ja on usein suvainnut ajaa ponyvaljakoillaan minun halvan asuntoni ohitse."
"Joko hänet on esitelty hovissa?[16] En muista nähneeni lehdissä hänen nimeään esiteltyjen naisten joukossa."
"Hänen hento terveydentilansa estää valitettavasti häntä oleskelemasta Lontoossa ja on sen kautta, kuten minulla oli kerran onni mainita Lady Catherinelle itselleen, riistänyt Englannin hovilta sen kaunoisimman hohtokiven. Hänen armonsa tuntui hyvin mielistyvän kohteliaisuuteeni; ja te voitte arvata, kuinka onnelliseksi minä tunnen itseni, kun tuolloin tällöin saan alamaisesti esiinkantaa tällaisia pikku imarteluja, joista kauniimpi sukupuoli niin paljon pitää. Olen useammin kuin kerran huomauttanut Lady Catherinelle, että hänen viehättävä tyttärensä on syntynyt kantamaan herttuattaren kruunua. Tuollaiset pikku mairittelut tuntuvat hyvin miellyttävän hänen armoaan; ja omasta puolestani tunnen olevani velvollinen kohteliaisuudellani palkitsemaan hänen minulle osoittamaansa suopeutta."
"Te näytte olevan hyvä ihmistuntija", sanoi hra Bennet, "ja voitte pitää itseänne onnellisena omistaessanne niin sujuvan imartelun lahjan. Sallikaa minun kysyä, syntyvätkö nuo kohteliaisuutenne hetken innoituksesta, vai ovatko ne pitkältä harkitun sepittelyn tuotteita?"
"Tavallisesti ne pulpahtavat kielelleni valmistelematta seurustellessani ylhäisen emäntäni kanssa; mutta vaikka niitä joskus huvikseni sorvailen ja veistelen etukäteenkin, niin koetan antaa niille niin satunnaisen sävyn kuin mahdollista."
Hra Bennet oli täysin tyytyväinen vieraansa tarkasteluun. Hänen serkkunsa oli aivan sellainen hölmö kuin hän oli odottanutkin; ja hän kuunteli tämän mahtipontista lavertelua mitä vilpittömimmällä nautinnolla, jonka hän osasi tarkoin salata ympäristöltään. Ainoastaan Elizabethin kanssa hän välistä vaihtoi huvitetun silmäyksen.
Teen juotua hra Bennet arveli saaneensa tarpeeksi tästä huvista ja oli iloinen kun pääsi vieraastaan eroon, kehoitettuaan häntä lukemaan ääneen jotakin talon naisille. Hra Collins oli siihen oitis valmis, ja kirja tuotiin esiin, mutta katsahtaessaan sen kansilehteen hän kimmahti kauhistuneena taapäin ja selitti juhlallisesti, että hän ei koskaan lukenut romaaneja. Talon kirjastoa kaiveltiin läpikotaisin, ja vihdoin keksittiin jokin saarnakokoelma. Lydia haukotteli jo kun hän avasi kirjan; ja ennenkuin hän oli vielä kerinnyt paukuttamaan kolmeakaan sivua, keskeytti tytön hepsakka hänen lukunsa huudahtaen:
"Tiedätkös mitä, äiti, eno Philips sanoi aikovansa antaa potkut rengilleen Richardille. Jos hän sen tekee, niin eversti Forster ottaa Richardin palvelukseensa. Minä lähden huomenna Merytoniin ottamaan selvää onko siinä perää, ja samalla saan kuulla, milloin herra Denny palaa takaisin Lontoosta."
Lydia sai ankaran varoituksen hillitä paremmin kieltänsä, mutta hra Collins pani ilmeisesti hyvin loukkaantuneensa kirjan kiinni ja lausui rankaisevalla sävyllä:
"Olen usein pannut merkille, kuinka vähällä mielenkiinnolla nuoret neitoset lukevat ja kuuntelevat vakavia kirjoja, vaikka ne ovat kirjoitetut yksinomaan heidän sielunsa parhaaksi. Se ihmetyttää minua suuresti, sen tunnustan, sillä varmastikaan ei mikään ole heille niin suureksi ajalliseksi ja iankaikkiseksi hyödyksi kuin hengellinen opetus. Mutta en tahdo enää tämän pitemmältä rasittaa nuorta serkkuani."
Kääntyen sitten talon isäntään hän tarjoutui tälle toveriksi lautapeliin. Hra Bennet suostui siihen mielellään, huomaten parhaaksi jättää tyttärensä kihertelemään keskenään syrjässä. Rva Bennet ja hänen vanhemmat tyttärensä pyytelivät anteeksi Lydian ajattelematonta keskeytystä ja lupasivat, ettei sellaista enää sattuisi, jos hän tahtoi jatkaa lukuaan; mutta hra Collins vakuutti, ettei hän suinkaan kantanut pitkävihaisuutta lapsellista serkkuaan kohtaan, ja istahti hra Bennetiä vastapäätä lautapelin ääreen.
Hra Collins ei todellakaan ollut mikään erityisen viisas mies, siinä oli hra Bennet oikeassa, ja hänen luontaisia vajavaisuuksiaan oli kasvatus ja seuraelämä varsin vähän korjannut. Suurimman osan elämäänsä hän oli viettänyt oppimattoman ja ahneen isänsä silmien alla; ja yliopistossakaan hän ei tutkintolukujensa ohella ollut paljonkaan seurustellut tovereitten kanssa. Isä oli kasvattanut häntä nöyryyteen, mutta oma heikko päänsä oli hänessä vahvistanut luontaista itsetuntoisuutta, jota sitten odottamaton onnenpotkaus oli mahtavasti paisuttanut. Hyvä sallima oli johtanut hänet silloin avoimeksi joutuneeseen Hunsfordin kirkkoherrantoimeen, ja hänen ylenmääräinen kunnioituksensa mahtavan emäntänsä ylhäistä säätyä kohtaan ynnä hänen korkea käsityksensä omasta hengellisestä asemastaan ja oivallisista sielunpaimenlahjoistaan oli kehittänyt hänen sielussaan merkillisen sekoituksen itsetuntoa, mahtipontisuutta ja nöyristelevää alamaisuutta.
Päästyään nyt hyville tuloille ja sievän pappilan isännäksi oli hänen aikomuksensa astua pyhään aviosäätyyn. Ja itse asiassa oli Longbournin-matkan tarkoituksena katsella, oliko täkäläisessä tytärparvessa hänelle sopivata vaimoa, joka vastaisi hänen ja hänen suojelijattarensa korkeita vaatimuksia. Tällä tapaa hän aikoi heistä "murhetta pitää" riistäessään heiltä heidän isänperintönsä; ja hänestä se oli kerrassaan oivallinen suunnitelma, älykäs ja jalomielinen hänen puoleltaan ja kehumisen arvoinen maailman silmissä.
Hänen suunnitelmansa ei suinkaan horjunut, kun hän pääsi tyttöjä näkemään. Vanhimman neiti Bennetin viehättävät kasvot saivat hänet oitis tekemään valintansa. Hänen perinpohjaisuutensa mukautui mieluusti noudattamaan vanhaa ohjesääntöä: "Päästä on pino alettava". Huomenissa hänellä oli kuitenkin aihetta vaihtaa valintansa esinettä; sillä hänen jouduttuaan emäntänsä kanssa ennen aamiaista rattoisaan kaksinpuheluun ja hänen kehitettyään tälle lähemmin suunnitelmaansa oli rva Bennet ystävällisin hymyin ja silmäniskuin torjunutvanhintatytärtään uhkaavan hyökkäyksen. Mitä hänen nuorempiin tyttöihinsä tuli, niin olivat näiden sydämet vielä vapaat, sikäli kuin hän tiesi; mutta Janen suhteen hänen oli mainittava — ainakin näin kahdenkesken viitaten — että tämä oli jo miltei kihlattu toiselle.
Hra Collins sai ajatuksissaan vaihtaa Janen Elizabethiin — ja se vaihdos oli pian tehty — sillä aikaa kuin rva Bennet kohenteli tulta uunissa. Elizabeth oli vanhimman jälkeinen ja miltei yhtä sievä kuin tämä, ja kelpasi siis hyvin hra Collinsille Janen puutteessa.
Rva Bennet käsitti ja osasi oivallisesti arvostaa hänen viittauksensa ja riemuitsi mielessään, että hän kohta voi naittaa kaksi tytärtään yht'aikaa. Ja sulhaskokelas, jota hän vielä edellisenä aamuna ei ollut tahtonut nähdäkään, löysi kaikin puolin armon hänen silmissään.
Lydia ei ollut unohtanut aikomustaan kävellä Merytoniin, ja kaikki sisaret, Marya lukuunottamatta, suostuivat lähtemään hänen kanssansa; ja heidän isänsä tyrkytti heille hra Collinsin ritariksi, tahtoessaan kaikin mokomin päästä eroon vieraastaan ja hautautua kirjastonsa yksinäiseen rauhaan.
Matkalla serkku haasteli mahtipontisesti Hunsfordin pappilan ihanuudesta ja sen tulevan emännän onnesta, tyttöjen kohteliaasti vastaillessa hänelle ja salaa hihittäessä toisilleen. Kauppalaan tultua nuorempien sisarusten huomio kuitenkin kääntyi hänestä vilkuilemaan kaduilla kulkevia upseereja tahi tarkkailemaan uusia päähinemalleja ja musliinikankaita puotien näyteakkunoissa.
Mutta kaikkien neitosten huomio kääntyi yht'äkkiä mitä ylväimmän näköiseen nuoreen herraan, jota he eivät olleet vielä koskaan täällä nähneet ja joka lähestyi toisella katuvierellä erään upseerin rinnalla. Upseeri oli sama hra Denny, jonka paluuta Lontoosta Lydia oli juuri tullut tiedustelemaan, ja hän kumarsi naisille ohimennessään. Tuntemattoman herran kauniit kasvot ja komea ryhti herättivät kaikkien huomiota. Kitty ja Lydia päättivät ottaa siitä selon, ja tehden asiaa kadun toisella puolella olevaan puodinakkunaan he ennättivät parahiksi jalkakäytävälle, kun molemmat herrat ympäri pyörrettyään joutuivat samaan kohtaan. Hra Denny kävi oitis puhuttelemaan heitä ja pyysi lupaa esittää ystävänsä hra Wickhamin, joka oli edellisenä päivänä saapunut hänen kanssaan Lontoosta ja aikoi liittyä upseerina samaan rykmenttiin. Se näyttikin olevan aivan kohdallaan, sillä univormu yllään tuo nuoriherra varmasti tekisi kerrassaan komean vaikutuksen. Yleinen esittely tapahtui ja koko seura pysähtyi juttelemaan vilkkaasti, kun hevoskavioiden kapse sai kaikki katsahtamaan kadunpäähän, mistä Darcy ja Bingley tulivat ratsastaen.
Naiset nähdessään ratsastajat ohjasivat hevosensa heitä kohti ja alkoivat lausua tavallisia kohteliaisuuksia. Bingley sanoi olevansa matkalla Longbourniin tiedustamaan nti Bennetin terveydentilaa. Darcy yhtyi jutteluun, vahvasti päättäen välttää Elizabethia; mutta vilkaistessaan vasten tahtoaan tämän puoleen hän äkkäsi vieraan herran tämän rinnalla; ja Elizabeth joutui ihmeisiinsä nähdessään kummankin hahmon merkillisesti muuttuvan. Toinen kävi aivan kalpeaksi, toinen tumman punaiseksi. Hetken epäröityään hra Wickham kosketti hattuaan. Tervehdykseen suvaitsi hra Darcy nipin näpin vastata. Mitähän tuo kaikki tarkoittikaan?
Seuraavassa tuokiossa hra Bingley, joka ei näyttänyt huomanneen tuota pientä välikohtausta, kumarsi naisille ja ratsasti ystävänsä kanssa pois.
Hrat Denny ja Wickham seurasivat neitosia hra Philipsin portille ja poistuivat sitten tervehtien, vaikka Lydia tahtoi heitäkin kaikin mokomin käymään sisään ja vaikka rva Philipskin heittäytyi puoliväliin ulos akkunasta ja toisti kovaäänisesti kehoituksen.
Rva Philips oli aina mielissään saadessaan sisarentyttärensä vieraikseen. Hra Collinsin hän vastaanotti erittäin kohteliaasti, minkä tämä arvon herra maksoi takaisin ylivuotavaisesti. Kotia palattuakin hän kiitteli rva Bennetille rva Philipsin hienoa käytöstä, jonka veroista hän ei ollut vielä saanut osakseen kenenkään toisen naisen puolelta, Lady Catherinea ja tämän tytärtä tietenkin lukuunottamatta.
Kittyn ja Lydian saattoi täti ilon hurmioon kertoessaan, että eräitä upseereita tuli huomenna heille päivälliselle ja luvatessaan pyytää miehensä toimittamaan kutsun myöskin hra Wickhamille, jonka komea olemus oli akkunasta kiinnittänyt tädinkin huomiota. Sovittiin, että koko Longbournin nuoriso, hra Collins mukaan luettuna, silloin saapuisi vierailemaan herrasväki Philipsin luo.
Kotimatkalla Elizabeth kertoi Janelle huomionsa hrain Darcyn ja Wickhamin suhteen; ja vaikka oikeamielinen Jane olisi moittinut näistä toista tai kumpaakin, jos olisi arvannut heidän menetelleen väärin, ei hänkään voinut selittää tuota outoa tapahtumaa.
Vanhemmilla ei ollut mitään lastensa vierailua vastaan. Hra Collinsin arvelut jättää isäntäväkensä yksin koko illaksi torjuttiin voitokkaasti; ja perhevaunut kuljettivat hänet ja hänen viisi sievää serkkuansa sopivaan aikaan Merytoniin, missä tyttöjä jo kynnyksellä odotti ilosanoma, että hra Wickham oli alttiisti noudattanut kutsua ja että hän oli jo saapunut taloon.
Upseerien istuessa ruokasalissa päivällisellä isännän kera vei täti vastasaapuneet vieraat istumaan saliin, jonka sisustusta hra Collins kävi ihailemaan, väittäen sen joka suhteessa suuresti muistuttavan Rosingsin hovin pientä kesäruokalaa. Tämä kehuminen ei aluksi saavuttanut suurtakaan huomiota emännän puolelta, mutta kuultuaan, mikä paikka Rosings oikeastaan oli, ja kuka sen omistaja oli, ja minkälaisia loistohuoneita se sisälsi, ja että eräskin salinuuni oli yksistään tullut maksamaan kahdeksansataa puntaa, tajusi hän oitis suurenmoisen kohteliaisuuden. Ja hän kuunteli alttiilla korvalla vieraansa laveita kuvauksia hovin loistosta, oman halvan pappilansa mukavuudesta ja emännäntarpeesta j.n.e. Tytöt istuivat kärsimättömästi tuoleillaan, malttamatta kuunnella serkkunsa pitkäpiimäisiä selittelyjä, ja odotus rupesi heistä tuntumaan sietämättömän pitkältä. Vihdoin se toki loppui. Herrat astuivat saliin ja kun hra Wickham saapui toisten mukana, tuntui Elizabethista, ettei hän ollut vielä koskaan nähnyt niin hurmaavaa miestä. Rykmentin upseerit olivat yleensä komearyhtisiä ja hienokäytöksisiä miehiä; mutta hra Wickham tuntui olevan ulkonäössä, käytöksen siroudessa ja puheensävyssä yhtä paljon heidän yläpuolellaan kuin he olivat leveäkasvoisen, punoittavan ja portviiniltä lemuavan eno Philipsin yläpuolella, joka saapasteli vieraiden jäljessä saliin.
Hra Wickham oli se onnellinen mies, johon kaikkien naisten silmät oitis iskivät, ja Elizabeth oli se onnellinen nainen, jonka viereen hän oitis suvaitsi istuutua; ja hänen sulava puhetapansa — vaikka aiheena olikin vain sateinen ilta ja todennäköisesti odotettava kolkko talvikausi — sai Elizabethin tuntemaan, että mitä joutavin ja tyhjänpäiväisinkin puheenaihe voi niin taitavan kertojan käsittelemänä antaa aihetta viehättävään keskusteluun.
Sellaisten kilpailijain rinnalla hra Collins parka vaipui mitättömyyteen; kukaan nuorista neitosista ei joutunut enää välittämään hänestä; ainoastaan rva Philips kuunteli pikapäästä hänen tarinoimistaan sekä piti huolta, että hänellä oli taukoamatta kahvia ja leivoksia edessään.
Kun kahvi oli juotu, kannettiin pelipöydät esiin. Hra Wickham ei sanonut välittävänsä kortinlyönnistä, vaan istuutui toiseen pöytään, jossa pelattiin arpajaispeliä ja jossa Elizabeth ja Lydia valmistivat hänelle tilan välissään. Aluksi oli Lydia miltein yksistään äänessä, sillä hän oli väsymätön juttelija; mutta vähitellen kiinnitti peli ja sen voitonmahdollisuudet yhä enemmän hänen huomiotansa. Vaikka ottikin osaa peliin, oli hra Wickhamilla kuitenkin tilaisuutta puhella Elizabethin kanssa, joka mielellään kuunteli häntä, vaikka ei voinut toivoakaan, että puheeksi tulisi se aihe, josta hän olisi halunnut kaikkein mieluimmin kuulla — eilispäiväisestä välikohtauksesta. Hän ei rohjennut edes mainita hra Darcyn nimeä. Mutta aivan odottamatta tuli hänen uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hra Wickham otti itse asian puheeksi. Hän tiedusti, kuinka kaukana Netherfield oli Merytonista; ja saatuaan sen selville hän kysyi hiukan epäröiden, kuinka kauan hra Darcy oli oleskellut siellä.
"Lähes kuukauden päivät", vastasi Elizabeth; ja sitten hän haluten jatkaa puheenaihetta lisäsi: "Olen kuullut, että hän on suuri tilanomistaja Derbyshiren puolella."
"Niin on", sanoi Wickham, "hänellä on tosiaankin komea tila. Vuosituloja ainakin kymmenentuhatta puntaa. Ette olisi voinutkaan tavata parempaa asiantuntijaa tässä kysymyksessä — sillä minä olen tavallani kuulunut hänen perheeseensä aina lapsuudestani lähtien."
Elizabeth ei voinut salata hämmästystään.
"En ihmettele teidän hämmästystänne, neiti Bennet, kuultuanne tämän tiedon ja nähtyänne, millä tapaa eilen kohtasimme toisemme. Oletteko hyväkin tuttu herra Darcyn kanssa?"
"Niin hyvä, etten paremmaksi halua tulla", huudahti Elizabeth kiivaasti. "Olen viettänyt neljä päivää tuossa talossa hänen kanssaan ja tullut huomaamaan, että hän on hyvin epämiellyttävä ihminen."
"Minä en ole oikeutettu lausumaan hänestäomaamielipidettäni", sanoi Wickham. "Olen tuntenut hänet liian kauan ja liian hyvin voidakseni olla puolueeton arvostelija. Mutta minä uskon, että teidän mielipiteenne hänestä herättäisi yleistä ällistystä — ja ehkäpä te ette lausuisikaan sitä niin jyrkästi missään muualla. Täällähän te olette omaistenne keskuudessa."
"Uskokaa minua kun sanon, että samat sanat sanoisin hänestä missä talossa hyvänsä täälläpäin, Netherfieldiä tietysti lukuunottamatta. Hänestä ei pidetä ollenkaan täällä Hertfordshiressä. Jokainen on loukkaantunut hänen ylpeästä käytöksestään. Sen suosiollisempaa arvostelua ette kuule hänestä missään."
"En lainkaan ihmettele", virkkoi Wickham hetken vaiti oltuaan, "ettei hän tai kuka ihminen hyvänsä tapaisi kotipiirinsä ulkopuolella samaa arvonantoa kuin siellä, missä hänet läpeensä tunnetaan; mutta mitä nimenomaanhäneentulee, niin luulisin, ettei näin hänelle tapahtuisi. Maailma on niin suuresti hänen rikkautensa ja arvoasemansa sokaisema tahi hänen mahtavan käyttäytymistapansa lumoissa, että se näkee hänet ainoastaan siinä valossa, missä hän itse suvaitsee näyttäytyä."
"Mutta minä, vaikka tunnenkin häntä niin vähän, olen valmis pitämään häntä tuittupäisenä ja pitkävihaisena ärripurrina!" huudahti Elizabeth. Wickham pudisteli vain päätään.
Kun pelinmeno soi jälleen puheenvuoroa, sanoi hän: "Ihmettelen, onko hänen aikomuksensa viipyä tällä seudulla kauemminkin."
"Sitä en tiedä lainkaan, mutta Netherfieldissä ollessani en kuullut sanaakaan hänen pois lähdöstään. Toivon, ettei teidän rykmenttiin liittymisenne kohtaa vaikeuksia hänen täälläolostaan."
"Ah, ei —minunasiani ei ole väistyä herra Darcyn tieltä. Jos hän haluaa vältellä minua, täytyyhänenväistyä täältä. Me emme elä hyvissä väleissä toistemme kanssa, ja minua tuskastuttaa tavata häntä, mutta minulla ei ole mitään syytä vältellä häntä. Minkä vuoksi hän on minulle vastenmielinen, sen voin kyllä suoraan julistaa vaikka koko maailmalle — olen kärsinyt paljon vääryyttä hänen puoleltaan ja valitan avoimesti hänen sietämätöntä luonnettaan. Hänen isänsä, neiti Bennet, oli oivallisimpia ihmisiä, mitä koskaan on elänyt maan päällä, ja minun totisin ystäväni; ja kohdatessani hänen poikansa repivät tuhannet hellät muistot isästä minun sydäntäni. Hänen käyttäytymisensä minua kohtaan on ollut julkean häpeämätöntä, mutta uskon, että voisin unhottaa ja antaa hänelle anteeksi kaikki muut viat paitsi sen, että hän on rikkonut isänsä tahtoa vastaan ja solvaissut tämän muistoa."
Elizabeth kuunteli polttavin poskin ja sykyttävin sydämin ja olisi tahtonut kuulla pitemmältäkin tuosta mielenkiintoisesta puheenaiheesta, mutta hienotunteisuus esti häntä kyselemästä enempää.
Hra Wickham siirtyi puhelemaan yleisemmistä aiheista, Merytonista, sen ympäristöstä ja seurapiireistä, ja tuntui olevan hyvin tyytyväinen kaikkeen näkemäänsä ja nimenomaan kohteluun, joka oli tullut hänen osakseen täkäläisten seurapiirien puolelta.
"Pääsyynä liittymiseeni täkäläiseen rykmenttiin", lisäsi hän, "oli päästä elämään kunnon ihmisten ja hyvien ystävien parissa. Tiesin ennestään, että rykmentin upseeristo oli perin hauskaa ja arvossapidettyä väkeä; ja ystäväni Denny houkutteli minua nimenomaan kutomalla kaunokuvauksia heidän nykyisestä majoituspaikastaan ja Merytonin kelpo ihmisistä. Seuraelämä on minulle välttämätön elinehto, sen tunnustan. Nuoruudessani olen kärsinyt pahoja pettymyksiä, ja henkeni ei sietäisi erakkomaista yksinoloa. Minullatäytyyolla tointa ja seuraa. Sotilasura ei tosin alkuaan ollut se ala, jolle minun oli määrä antautua, mutta olosuhteet viskasivat minut sille. Pappisurasta piti tulla minun elämäntehtäväni — minut kasvatettiin alusta pitäen kirkon mieheksi ja nykyisin olisin jo kelpo seurakunnan hyvinvoiva kirkkoherra, jos se olisi ollut sen herrasmiehen mieleen, josta äsken puhelimme."
"Niinkö todellakin?"
"Niin — vanhempi herra Darcy-vainaja määräsi minulle jälkisäädöksessään parhaan kirkkoherranpaikan koko patronaattipiirissään. Hän oli minun risti-isäni ja oli erinomaisesti kiintynyt minuun. Hänen minulle osoittamaa hyvyyttä en voi kyllin kiitellä. Hän tahtoi mitä runsaskätisimmin turvata koko tulevaisuuteni, ja hän luuli sen todella tehneensäkin; mutta kun kyseenäoleva virka joutui avoimeksi, nimitettiin siihen toinen mies."
"Hyvä isä taivaassa!" huudahti Elizabeth intoutuen, "mutta kuinka tuo saattoi olla mahdollista? Kuinka voitiin toimia vastoin hänen testamenttimääräystään? Miksi te ette turvautunut lain apuun?"
"Testamenttimääräyksessä oli jokin pieni muodollinen virhe, joka kaikessa vähäpätöisyydessään kuitenkin teki lakiin turvautumisen toivottomaksi. Kunnianmies ei olisi missään tapauksessa käynyt epäilemäänkään testamentintekijän selvää aikomusta, mutta nuorempi herra Darcy suvaitsi epäillä — tahi ainakin hän suvaitsi selittää kyseenä olevan kohdan ainoastaan ehdolliseksi toivomukseksi sekä väittää, että minä typeryydelläni, epävakaisuudellani ja kaikella muulla mahdollisella ja mahdottomalla kehnoudellani muka olin menettänyt kaiken oikeuteni. Varma tosiasia vain on, että puheenaoleva virka joutui avoimeksi kaksi vuotta sitten, juuri kun minä olin tullut lailliseen ikään ja siten olisin ollut kelvollinen ottamaan sen vastaan, ja että se annettiin toiselle miehelle. Yhtä varmaa on, etten minä omasta kohdastani voi syyttää itseäni mistään kehnosta teosta, jolla olisin tehnyt itseni arvottomaksi toimeen. Minulla on tosin tulinen ja suora luonne, joka kenties on saanut minut avoimesti lausumaan julki mielipiteeni hänestä ja hänelle itselleenkin. Sen pahempaa en tiedä tehneeni. Mutta tosiasia on, että meidän luonteemme ovat hyvin vastakkaiset, ja että hän vihaa minua."
"Tuohan on kerrassaan kauheaa! Hän ansaitsisi tulla julkisen inhon ja häväistyksen alaiseksi."
"Aikanaan hän kai varmasti tuleekin — mutta ei suinkaanminuntoimestani. Siksi, että en voi unohtaa hänen kelpo isäänsä, en voi myöskään käydä paljastamaan tämän pojan inhuutta."
Elizabeth kunnioitti puhetoveriaan mielessään entistä enemmän, eikä tämä ollut vielä koskaan näyttänyt hänestä niin kauniilta kuin nuo ylevät sanat lausuessaan.
"Mutta mikähän", kysyi hän hetken vaiti oltuaan, — "mikä ihmeessä olikaan hänellä aiheena moiseen menettelyyn? Mikä seikka voikaan saattaa hänet käyttäytymään noin väärin ja julmasti teitä kohtaan?"
"Perinpohjainen, jyrkkä vastenmielisyys minua kohtaan — parhaiten voisin sitä ehkä sanoa mustasukkaisuudeksi. Jos hänen isävainajansa olisi pitänyt minusta vähemmän, niin sietäisi poika ehkä minua paremmin; mutta hänen isänsä tavaton kiintymys minuun harmitti häntä luullakseni jo lapsuudesta pitäen. Hän ei voinut kärsiä, että vainaja usein antoi minulle etusijan hänen rinnallaan."
"En minä vain olisi osannut ajatella herra Darcysta sentään noin kehnoa — vaikka minä en ole koskaan pitänytkään hänestä, niin en ole myöskään ajatellut hänestä mitään pahaa. Olin luullut, että hän halveksi kaikkia muita ihmisiä ylimalkaan, mutta en voinut epäilläkään, että hän alentuisi moiseen kehnoon kostoon ja halpamaiseen vääryyteen saakka!"
Hetken mietittyään hän kuitenkin jatkoi: "Muistan tosiaan hänen kerran Netherfieldissä sentään kerskuneen pitkävihaisuudellaan ja leppymättömällä luonteellaan. Todella täytyykin hänellä olla hirveä luonne!"
"Minäen uskalla käydä sitä päättelemään", virkkoi Wickham, "sillä tuskinpa voisin olla oikeamielinen häntä kohtaan."
Elizabeth vaipui uudelleen mietteisiinsä ja huudahti sitten jälleen kiihtyneenä: "Kohdella tuolla tavoin oman isänsä kummipoikaa, ystävää ja lemmikkiä!" Hän olisi voinut lisätä: "Jasellaistahyvännäköistä nuorta miestä kuin te, jonka pelkkä ulkomuoto voittaa jokaisen mieltymyksen." Mutta hän tyytyi sanomaan: "Ja lisäksi vielä miestä, joka on ollut hänen lapsuudentoverinsa ja kasvatettu yhdessä hänen kanssaan, niinhän te sanoitte?"
"Me synnyimme samassa pitäjässä, samalla tilalla. Suurimman osan nuoruuttamme vietimme yhdessä, saman talon asukkaina, yhteiset olivat meillä lapsuuden huvit, yhteinen isällinen huolenpito.Minunisäni alkoi uransa samassa ammatissa, jolle enonne, herra Philips, näyttää tuottavan niin suurta kunniaa; mutta hän luopui kaikesta antautuakseen herra Darcy-vainajan käytettäväksi ja pyhitti koko elämänsä Pemberleyn tilojen hoitoon. Herra Darcy pitikin häntä mitä suurimmassa arvossa — läheisenä, luotettuna ystävänään. Hän lausui usein mitä lämpimimmän tunnustuksensa isäni kelvollisesta asiainhoidosta; ja isäni kuolinvuoteen ääressä hän vapaaehtoisesti lupasi huolehtia minun tulevaisuudestani. Olen vakuutettu, että hän tarkoitti lupauksellaan yhtä paljon palkita isääni hänen uskollisesta palveluksestaan kuin osoittaakseen mieltymystään minuun."
"Kuinka merkillistä!" huudahti Elizabeth. "Ja kuinka kehnosti nykyisen herra Darcyn puolelta. Minä ihmettelen, ettei hänen oma ylpeytensä ole taivuttanut häntä menettelemään oikeudenmukaisesti teitä kohtaan. Jollei hänellä ollut parempaa vaikutinta, niin olisihan luullut juuri tuon suurenmoisen ylpeyden varjelevan häntä epärehellisyydestä — sillä mitäpä hänen käytöksensä muuta olikaan kuin epärehellisyyttä!"
"Merkillistä se todellakin on", myönsi Wickham, "sillä totta on, että ylpeys on ollut koko hänen elämänsä johtolankana, ja usein se on ollut hänen paras ystävänsä ja auttajansa. Se on todella eräissä suhteissa vienyt häntä lähemmäksi tosi hyvettäkin kuin mikään muu inhimillinen tunne. Mutta eihän meistä kukaan voi olla johdonmukainen kaikissa toimissaan; ja käytöksessään minua kohtaan häntä johdattivat paljon väkevämmät vaistot kuin ylpeys."
"Voiko moinen inhoittava ylpeys sitten todellakin olla johtanut häntä hyviinkin tekoihin?"
"Kyllä. Usein on hän ylpeytensä vaikutuksesta osoittautunut anteliaaksi ja jalomieliseksi sirottelemaan runsain käsin rahoja, harjoittamaan suurenmoista vieraanvaraisuutta, auttamaan alustalaisiaan ja elättämään köyhiä. Kaikki tuo on perheylpeyttä japojan ylpeyttä, sillä hän on hyvin ylpeä mainiosta isästään ja tahtoo astua tämän jälkiä. Hänellä on myöskinveljenylpeyttä, joka saa hänetjossainmäärin hellien ja huolehtien valvomaan sisarensa parasta, jonka holhooja hän on; ja hänen kotiseudullaan kuulisitte häntä ylistettävän mitä parhaaksi ja hellimmäksi veljeksi."
"Minkälainen tyttö neiti Darcy on?"
Wickham pudisti päätään. "Kernaasti sanoisin häntä herttaiseksi — jos voisin. Minua surettaa puhua pahaa kenestäkään Darcyn nimellisestä; mutta sisarkin on aivan veljensä kaltainen — hyvin, hyvin ylpeä. Pikku lapsena hän tosin oli erittäin miellyttävä ja helläluonteinen, ja minuun hän oli erinomaisesti kiintynyt. Lukemattomat ovat ne tunnit, jotka uhrasin huvittaakseni häntä. Mutta nyt ei hänkään ole minulle mitään. Hän on hyvin kaunis tyttö, viiden- tai kuudentoistavuotias, ja, kuten olen kuullut, sangen hyvin kasvatettu. Isänsä kuoleman jälkeen hän on asunut Lontoossa erään leskirouvan hoidossa, joka valvoo hänen kasvatustaan."
Monien vaitiolojen ja monien yritysten jälkeen puhella muista asioista täytyi Elizabethin pakostakin vielä kerta palata ensimmäiseen puheenaiheeseen.
"Minua ihmetyttää hänen läheinen tuttavuutensa herra Bingleyn kanssa. Kuinka voikaan herra Bingley, joka tuntuu olevan personoitu hyväluontoisuus ja joka todella on erittäin herttainen luonne, olla sellaisen miehen ystävä? Kuinka he voivat sopia yhteen ja tulla toimeen toistensa kanssa? Tunnetteko te herra Bingleytä?"
"En lainkaan."
"Hän on perin ystävällinen, avomielinen ja kerrassaan viehättävä mies. Syynä täytyy olla sen, että hän ei lainkaan ole perillä herra Darcyn ominaisuuksista."
"Ehkäpä ei; mutta Darcy kykenee miellyttämään ketä hän vain tahtoo suostuttaa itseensä. Häneltä ei puutu kykyjä. Hän voi olla mainio seuratoveri, kun arvelee sen maksavan vaivaa. Vertaistensa parissa hän on aivan toinen mies kuin vähempiosaisia kohtaan. Ylpeytensä ei hänestä koskaan luovu; mutta rikkautensa sallii hänen olla antelias, oikeudenmukainen, vilpitön, järkevä, rehellinen ja kenties herttainenkin — kun vain hänellä on vastassaan ylhäistä asemaa, rikkautta tai kauniita kasvoja."
Whistipeli päättyi tähän aikaan ja pelaajat siirtyivät toisen pöydän ympäri katselemaan arpajaispelin menoa. Rva Philips tiedusteli hra Collinsin onnea korttipöydässä. Sitä ei voinut kehua; hän oli menettänyt joka pelissä. Mutta kun rva Philips rupesi säälittelemään häntä, keskeytti hra Collins hänet selittämällä hyvin arvokkaasti, että asiasta ei kannattanut virkkaa sanaakaan.
"Tiedän kyllä, hyvä rouva", hän sanoi, "että korttipöytään istuessa täytyy alistua kärsimään tappioitakin; mutta onneksi — he he! — minä en ole sellaisessa asemassa, että kantaisin murhetta muutamista kolikoista. Epäilemättä monetkaan ihmiset eivät voi olla yhtä huolettomia, mutta hänen armonsa Lady Catherine de Bourghin hyvyys on minua edesauttanut siihen määrään, että olen turvattu tuollaisilta suruilta."
Hra Wickham heristi korviaan; ja tarkasteltuaan hra Collinsia tutkivasti moniaan minuutin ajan kääntyi hän Elizabethin puoleen ja kysyi tältä hiljaa, oliko hänen sukulaisensa hyväkin tuttava De Bourghin perheen kanssa.
"Lady Catherine de Bourgh", vastasi Elizabeth, "antoi hänelle aivan äskettäin kirkkoherranpaikan. Minä en tiedä lainkaan, millä tapaa herra Collins alkuaan joutui herättämään hänen huomiotaan, mutta varmastikaan hän ei ole tuntenut tätä vielä kauankaan."
"Te tiedätte luonnollisesti, että Lady Catherine de Bourgh ja Lady AnneDarcy vainaja olivat sisarukset, joten siis edellinen on nykyisen herraDarcyn täti."
"Vai niin, sitä en todellakaan tiennyt. Enkä muutenkaan tunne lainkaan Lady Catherinen perhesuhteita. Vasta eilen sain ensi kertaa kuulla hänestä puhuttavankin."
"Hänen tyttärensä, neiti de Bourgh, tulee aikanaan olemaan hyvin rikas perijätär, ja puhutaan, että molemmat serkukset tulevat avioliiton kautta liittämään molemmat kartanot yhdeksi."
Tämä ilmoitus sai Elizabethin hymyilemään, sillä hän tuli ajatelleeksi poloisen neiti Bingleyn toivottomia ponnistuksia.
"Herra Collins", sanoi hän sitten, "puhuu erittäin ylistävästi sekä Lady Catherinesta että tämän tyttärestä. Mutta päättäen erinäisistä piirteistä, joita hän on maininnut hänen armostaan, minä epäilen hänen kiitollisuutensa johtavan hänet vähän harhaan, ja että tuo arvon rouva itse asiassa on jokseenkin pöyhkeä ja typerä nainen."
"Minä uskon hänen olevan kumpaakin mitä suurimmassa määrässä", myönsi hra Wickham sydämellisesti. "En ole tosin nähnyt häntä moneen vuoteen, mutta muistan aivan hyvin, etten koskaan pitänyt hänestä, ja että hänen käytöstapansa oli aina hyvin suvaitsematon ja komentava. Häntä pidetään yleisesti erittäin viisaana ja älykkäänä; mutta minä luulen tuon maineen pikemminkin johtuneen osaksi hänen rikkaudestaan ja ylhäisestä asemastaan, osaksi hänen kopeasta luonteestaan; sillä ylpeydessä hän ei anna lainkaan perään sisarenpojalleen."
Elizabeth myönsi saaneensa saman käsityksen sekä tädistä että sisarenpojasta; ja he juttelivat rattoisasti ja toisiaan ymmärtäen keskenään aina illalliseen asti, jolloin hän luovutti kavaljeerinsa toisillekin naisille. Mistään keskustelusta ei voinut tulla kysymystäkään rva Philipsin meluisessa illallispöydässä, mutta hra Wickhamin käytös miellytti jokaista, joka joutui hänen kanssaan puheisiin. Hän puhui hyvin ja käyttäytyi erinomaisen sirosti. Elizabethin pää oli täynnä hra Wickhamia, kun he viimein lähtivät kotimatkalle. Mutta vaikka hän tätä ajattelikin koko matkan, ei hänellä ollut tilaisuutta mainita toisille edes hänen nimeäänkään, sillä Lydia ja Collins pitivät sellaista hälinää, että muut eivät saaneet lainkaan suunvuoroa. Lydialla oli niin ihmeen paljon kertomista upseereista ja arpajaispelin voitoista. Ja hra Collins oli ylen ihastunut herrasväki Philipsin ylitsevuotavaisesta vieraanvaraisuudesta, hän luetteli nimeltä kaikki tarjotut ruokalajit ja vakuutteli vakuuttamistaan, ettei hän kantanut ollenkaan murhetta pelitappioistaan.
Elizabeth kertoi seuraavana päivänä Janelle, mitä hänen ja hra Wickhamin välillä oli tapahtunut. Jane kuunteli hämmästyneenä ja huolestuneena. Hänen oli vaikea uskoa, että hra Darcy olisi niin arvoton nauttimaan hra Bingleyn ystävyyttä; ja yhtä vaikea hänen oli epäillä niin miellyttävän nuoren miehen kuin hra Wickhamin puheen todenperäisyyttä. Ajatus, että tämä kuitenkin oli saattanut joutua niin tylyn ja tunnottoman menettelyn uhriksi, riitti hellyttämään hänen tunteitaan poloista kärsijää kohtaan; ja ollen luonteeltaan hyväntahtoinen kaikkia ihmisiä kohtaan ja ajatellen kaikista vain parasta, hän sanoi:
"He ovat erehtyneet molemmat, minä uskon, jollain tavalla, jota me emme saata käsittää. Epäilen, että syrjäiset ihmiset ovat sotkeneet heidän välinsä ja kertoneet kummastakin pahaa toiselle."
"Siinä sinä varmasti osasit naulan kantaan, ja nyt, rakas Jane, mitä hyvää sinulla on sanottavaa noista pahaa suovista syrjäisistä? Tahdotko sinä ehkä puhdistaa heidätkin kaikesta viasta, niin ettei meidän tarvitse ajatella pahaa kenestäkään ihmisestä?"
"Naura sinä vain mitä naurat, mutta minun mielipidettäni et saa naurullasi horjutetuksi. Ajattele toki, Lizzy kultaseni, kuinka ilkeään valoon herra Darcy joutuisi, jos hän on todellakin syyttä suotta tehnyt sellaista vääryyttä isänsä lemmikille, jonka tulevaisuuden hänen isänsä oli luvannut turvata. Se on aivan mahdotonta! Ei kukaan mies, jolla on vähänkin inhimillisiä tunteita ja oman arvon tuntoa, kykenisi menettelemään sillä tapaa. Voisivatko hänen parhaat ystävänsä siihen määrään erehtyä hänen luonteestaan? Eihän toki!"
"Minun on paljon helpompi uskoa, että herra Bingley on antanut ystävänsä johtaa hänet harhaan, kuin että herra Wickham olisi keksinyt sellaisen jutun itsestään eilen illalla; kaikki nimet ja tosiasiat hän mainitsi aivan etsimättä. Jollei se ole totta, niin annetaan herra Darcyn kieltää sen totuus. Muuten voi jo hänen silmistäänkin lukea totuuden."
"On niin vaikeata päätellä mitään — ja niin tuskastuttavaa. Eihän tiedä, mitä oikein ajatella."
"Anteeksi, sisko rakas; minusta tietää varsin hyvin, mitä ajatella."
Mutta Jane voi ajatella varmasti ainoastaan yhtä asiaa — että hra Bingley, jos hän tosiaankin oli antanut ystävänsä johtaa hänet harhaan, tulisi kärsimään paljon asian tultua tunnetuksi.
Neitosten oli kiiruhdettava puutarhasta, jossa ylläoleva keskustelu tapahtui, kun vieraiksi tuli eräitä juuri niistä henkilöistä, joista he olivat puhelleet keskenään. Hra Bingley saapui sisarineen mieskohtaisesti kutsumaan talon väkeä kauan odotettuihin Netherfieldin tanssiaisiin, jotka oli määrä pitää seuraavana tiistaina. Molemmat vieraat naiset olivat ihastunut nähdessään rakkaan Janensa jälleen niin hyvissä voimissa, vakuuttivat, että heidän viime tapaamisestaan oli kulunut jo määrätön aika, ja tiedustelivat moneen kertaan, mitä hän oli puuhaillut tuona aikana. Perheen muista jäsenistä he eivät paljoakaan välittäneet, välttäen rva Bennetiä kuin tarttuvatautista, virkkaen vain muutaman sanan Elizabethille ja muille ei ainuttakaan. Pian he sitten ottivat äkkilähdön välttyäkseen rva Bennetin ylivuotavasta kiitollisuudenmyrskystä ja vetivät ällistyneen ja vastaanhangoittelevan veljensä mukanaan.
Netherfieldin tanssiaisten odotus pani perheen jokaisen naispuolisen jäsenen miellyttävään jännitykseen. Rva Bennet piti koko juhlatilaisuutta erikoisena kunnianosoituksena hänen vanhimmalle tyttärelleen, jota uskoa hra Bingleyn mieskohtainen kutsu hänessä vahvisti. Jane kuvaili mielessään, kuinka hauskaa hänellä tuli olemaan Netherfieldin rakastettavien naisten ja kohteliaan isännän parissa. Ja Elizabeth nautti etukäteen siitä ilosta, mikä hänellä tuli olemaan tanssiessaan hra Wickhamin kanssa ja rangaistessaan hra Darcya jäätävällä kylmyydellä. Catherinen ja Lydian ajatukset eivät viipyneet yksityisseikoissa ja yksityisissä henkilöissä; tanssiaistilaisuus sellaisenaan oli heille riemullisen odotuksen aihe. Yksinpä Marykin vakuutti omaisilleen, ettei hänen ollut vastenmielistä lähteä mukaan.
"Minä olen tyytyväinen", sanoi hän, "kun saan käyttää aamupäivät opintoihini. En luule, että on mikään uhraus itseään kohtaan omistaa joskus illat seurallisiin huvituksiin. Seuraelämälläkin on vaatimuksensa meidän suhteemme."
Elizabeth oli niin hyvällä tuulella iloisesta odotuksesta, että hän tiedusti hra Collinsilta, aikoiko tämäkin lähteä mukaan ja pitikö hän osanottoa sellaiseen maailmalliseen huvitukseen sopivana vakavalle hengenmiehelle. Ihmeekseen hän kuuli, ettei hengenmiehellä ollut laisinkaan mitään vastaan, ja että hän aikoi itse ottaa osaa tanssiinkin pelkäämättä pannajulistusta arkkipiispan tai Lady Catherine de Bourghin taholta.
"Minä rohkenen voivani uskoa", vakuutti hra Collins serkulleen, "ettei tuollainen juhlatilaisuus, jonka yleisesti arvossapidetty nuori tilanhaltija toimeenpanee arvossapidetyille säätyläisille, voi olla kellekään pahennukseksi ja loukkauskiveksi. Ja lainkaan pelkäämättä käydä itsekin tanssimaan minä päin vastoin toivon mitä hartaimmin, että kaikki viehättävät serkkuni tulevat kunnioittamaan minua tanssitoveruudellaan illan kuluessa. Ja kun kaitselmus on lahjoittanut tämän kahdenkeskisen yhdessäolon tilaisuuden minulle, niin uskallan käyttää sitä hyväkseni ja pyytää teiltä, arvoisa neiti Elizabeth, kaksi ensimmäistä tanssia jo etukäteen, luottaen turvallisesti siihen, että kaunoinen Jane serkkuni ymmärtää oikein asianlaidan eikä pidä käytöstäni puuttuvan kunnioituksen osoituksena häntä kohtaan."
Elizabeth oli kuin pilvistä pudonnut. Hän oli edeltäkäsin iloinnut ajatellessaan saavansa omistaa ensimmäiset tanssit hra Wickhamille, ja nyt tuli tuo kauhea hra Collins niitä vaatimaan! Mutta mikäpäs tässä muukaan auttoi. Hra Wickhamin ja hänen oma onnellisuutensa sai lykkäytyä puolta tuntia kauemmaksi, hra Collins sai pyyntöönsä niin suosiollisen vastauksen kuin raivosta vapiseva tyttö saattoi antaa. Hänen mielentilansa ei lainkaan parantunut siitä, että hän oli arvannut hra Collinsin kohteliaisuudella häntä kohtaan olevan erityisen määräperäisen tarkoituksen; ja jos hän vielä olisi jäänyt siitä epätietoisuuteen, hälvensivät äidin selvät viittailut kaiken hämäryyden. Hra Collinsin vierailu oli todellakin kosiomatka, jahänse kaikista sisaruksista oli löytänyt armon hra Collinsin silmissä tulla korotetuksi Hunsfordin pappilan emännän loistoon ja arvoon; ja omasta kohdastaan oli äiti antanut ymmärtää, että tämä naimiskauppa oli hänelle erityisesti mieluinen. Tanssiaiskuumeessaan ei Elizabeth antanut tuon tulevaisuuden näköalan kuitenkaan pahoin hämmentää mieltään; tähän saakka ei hra Collins ollut vielä kosinut, ja jos hän sen vasta aikoi tehdä, oli sen ajan murhe aiheuttaa perhekapina.
Aina siihen saakka kuin Elizabeth oli omaistensa parissa astunut sisään Netherfieldin saliin ja turhaan etsinyt katseillaan hra Wickhamia punatakkisten upseerien parvesta, ei hän ollut osannut ajatellakaan, ettei tämä olisi mukana. Varmana, että tapaisi tuon viehättävän nuoren miehen, hän oli pukeutunut tavallista suuremmalla huolella ja terästänyt tahtonsa kukistamaan hänessä viimeisetkin vastarinnan rippeet, jotka vielä ehkä estivät kaunista kavaljeeria antautumasta sieluineen ruumiineen hänen kuuliaiseksi orjakseen. Mutta tuo kohtalokas keksintö sai hänet paikalla epäilemään, että hra Wickham oli tahallaan jätetty kutsumatta, yksin koko upseerijoukosta ja yksinomaan hra Darcyn mieltä noutaen. Aivan niin ei tosin sentään ollut asianlaita; täysin luotettavan selityksen hra Wickhamin poissaolosta antoi hänen ystävänsä hra Denny, vastatessaan Lydian kiihkeään kysymykseen, että Wickhamin oli edellisenä päivänä ollut pakko yksityisasiainsa vuoksi lähteä Lontooseen, josta ei ollut vielä palannut. Kuitenkin hän lisäsi merkitsevästi hymyillen:
"En kuitenkaan luulisi hänen asioillaan olleen juuri nyt niin kovaa kiirettä, jollei hän olisi tahtonut välttää kohtaamasta erästä täällä olevaa herrasmiestä."
Tuo viittaus selitti Elizabethille kaiken. Hra Darcy oli syypää siihenkin, että hänen ja hra Wickhamin ilosta oli tehty loppu jo ennen alkuaankin. Hänen katkera pettymyksensä ei suinkaan ollut omiaan tekemään häntä ystävälliseksi syntisäkkiä itseään kohtaan, joka heti sen jälkeen tuli tervehtimään häntä. Ei — kaikki vähäkin Darcylle osoitettu kohteliaisuus ja kärsivällisyys oli väärin poloista Wickhamia kohtaan! Hän kieltäytyi jyrkästi antautumasta puheisiin Darcyn kanssa ja käänsi tälle oitis selkänsä, ja pahantuulisuuttaan hän ei kyennyt peittelemään edes puhellessaan hra Bingleynkään kanssa, jonka sokea puolueellisuus harmitti häntä.
Mutta Elizabethin luonto ei kyennyt kauan pysymään pahantuulisena; ja vaikka kaikki hänen iltansa ilo olikin tylysti tuhottu, antautui hänen virkeä henkensä piankin tanssiaistunnelmaan. Uskottuaan kaikki surunsa ja pettymyksensä Charlotte Lucasille, jota hän ei ollut nähnyt viikon päiviin ja jonka ymmärtäväiseen osanottoon hän tiesi voivansa vedota, alistui hän kuuliaisesti juhlallisen serkkunsa tanssitettavaksi. Mutta nuo kaksi onnetonta ensimmäistä tanssia eivät suinkaan olleet omiaan hälventämään hänen harmiaan, vaan päinvastoin lisäämään sitä. Hra Collins oli kankea ja kömpelö, lausui koko ajan anteeksipyyntöjä eikä kohteliaisuuksia, sekaantui tuontuostakin tahdista ja kiidätti häntä aivan hulluun suuntaan. Elizabeth tunsi aivan koko ajan sen häpeän ja kurjuuden katkeruutta, jonka taitamaton tanssittaja tuottaa naiselleen. Päästyään irti hra Collinsin käsivarsista hän tunsi sanomatonta huojennusta.
Seuraavan vuoron hän tanssi erään upseerin kanssa, joka lohdutti hänen haavoitettua sydäntään puhelemalla hra Wickhamista ja mainitsemalla, että tämä oli upseeripiireissä yleisesti suosittu. Sitten hän palasi Charlotte Lucasin viereen jatkamaan keskeytynyttä kärsimystarinaansa; mutta tällöin — oi kauhua — ilmestyi aivan odottamatta hra Darcy hänen eteensä pyytämään häntä seuraavaan tanssiin; ja tietämättä tyrmistyneenä mitä tekikään Elizabeth nyökkäsi myöntävästi. Hirviön poistuttua matkoihinsa hän jäi harmittelemaan typeryyttään ystävälleen, ja Charlotte koetti lohdutella häntä.
"Arvaanpa, että mielistyt häneen hyvinkin."
"Siitä taivas varjelkoon!Sepävasta pahin onnettomuus olisikin! Mieltyä mieheen, jota on luotu inhoamaan! Älä toivottelekaan minulle sellaista kurjuutta."
Kun tanssi alkoi ja Darcy läheni noutamaan häntä, ennätti Charlotte kuitenkin kuiskaten varoittaa häntä, ettei hän saanut olla tyhmyri ja antaa luulotellun mieltymyksensä Wickhamiin tehdä häntä epämiellyttäväksi miehen silmissä, joka oli tätä kymmenen kertaa rikkaampi ja ylhäisempi. Elizabeth ei ennättänyt vastata ja antoi Darcyn taluttaa hänet riviin, ihmetellen itsekin mielessään tätä suurta kunniaa joutuessaan seuran arvokkaimman kavaljeerin tanssitoveriksi; samaa ihmetystä hän voi lukea kaikkien läsnäolijainkin silmistä. He tanssivat katriljin ensi vuorot vaihtamatta sanaakaan keskenään, ja siihen oli Elizabeth aluksi tyytyväinen. Mutta sitten hän rupesi arvelemaan, että hän ehkä vielä paremmin voi rangaista hirviötä pakottamalla hänet puhumaan, ja virkkoi itse jonkin mitättömän huomautuksen tanssista. Hänen kavaljeerinsa vastasi, mutta jäykistyi jälleen vaitonaisuuteensa. Moniaan minuutin tuota kestettyään Elizabeth teki uuden yrityksen sanoen:
"Luulisin, että nyt onteidänvuoronne puhella, herra Darcy. Minä puhuin äsken tanssista, ja teidän pitäisi vuorostanne virkkaa jotain huoneiden koosta tai tanssivien parien luvusta."
Darcy hymyili ja vakuutti sanovansa kaiken, mitä toinen vain halusi hänen sanovan.
"No niin, tuo vastaus riittänee ehkä tällä kertaa. Olisittehan kenties voinut lisätä, että yksityiset tanssiaiset ovat hauskemmat kuin yleiset; muttanytmeidän todella täytyy jo vaieta."
"Puheletteko te sitten aina tanssiessanne?"
"Miten sattuu. Täytyyhän aina jolloinkin vaihtaa sana tai pari keskenään, sillä hullultahan toki näyttäisi hypellä puolituntinen vastakkain lausumatta sanaakaan. Mutta sittenkin olisi tanssipuhelu järjestettävä niin kevyeksi ja vaivattomaksi kuin suinkin, jottei sejollekinkävisi raskauttavaksi."
"Puhutteko te tässä tapauksessa omasta kohdastanne vai tarkoitatteko keventää minun raskasta taakkaani?"
"Molempia", vastasi Elizabeth vetäen suunsa hymyyn, "sillä olen huomannut, että meidän mielentilamme ja luonteenlaatumme ovat hyvin samanlaiset. Molemmat me mielellämme jörötämme tuppisuina, jollei meillä ole sanottavana jotain nerokasta päähänpistoa, joka ällistyttää koko salin ja korjataan talteen kuolemattomana sukkeluutena."
"Tuo luonnepiirros ei juuri muistuta teitä, siitä olen varma", sanoi Darcy. "Missä määrin se on minun näköiseni, sitä en rohkene käydä päättelemään.Teidänmielestänne se epäilemättä on uskollinen muotokuva minusta."
"Enhän toki voi arvostella omaa taideteostani."
Darcy ei vastannut, ja he istuivat äänettöminä kunnes tuli jälleen vuoro lähteä lattialle tanssimaan, jolloin hän kysyi Elizabethilta, oliko tällä ja hänen sisarillaan tapana usein kävellä Merytoniin. Elizabeth vastasi myöntävästi, ja voimatta vastustaa kiusausta hän lisäsi: "Kun viime viikolla tapasitte meidät siellä, saimme juuri uuden tuttavan."
Hänen iskunsa osui kipeään paikkaan, Darcy aivan kuin jähmettyi ylhäisen jäykäksi, mutta ei vastannut sanaakaan; eikä Elizabethkään kyennyt jatkamaan, vaikka hän salaa morkkasikin omaa saamattomuuttaan. Vihdoin Darcy sanoi omituisen väkinäisesti:
"Herra Wickhamin on luonto varustanut sellaisilla ominaisuuksilla, että hänen on helppohankkiaitselleen ystäviä; mutta kuinka kauan hänen onnistuusäilyttääniitä, se lienee vähemmän varmaa."
"Hänellä on ollut kova onni kadottaateidänystävyytenne", vastasi Elizabeth terävästi, "ja tavalla sellaisella, josta hän saa kärsiä koko elämänsä ajan."
Darcy ei vastannut hyökkäykseen ja näytti haluavan vaihtaa puheenaihetta. Tällöin sattui Sir William Lucas kulkemaan heidän ohitseen yrittäessään päästä tanssivain lomitse salin toiselle puolelle; mutta Darcyn älytessään hän pysähtyi ja kumartaen hovimiehen siroudella, onnitteli häntä sekä tanssitaidostaan että tanssitoveristaan.
"Paljon kaunista tanssimista olen nähnyt, rakas herrani, mutta teidän veroistanne tanssijaa ani harvoin. On ilmeistä, että te olette ensiluokkainen mestari tässä kauniissa taidossa. Sallikaa minun samalla sanoa, ettei kaunis parinnekaan tee teille häpeää; ja että minä mitä hartaimmin toivon saavani usein vastakin nähdä tätä viehättävää näytelmää, nimenomaan erään varsin iloisen perhetapauksen sattuessa, kallis Eliza neitini" — tällöin hän vilkutti silmää Janeen ja Bingleyhin päin. "Silloinpa onnitteluja oikein satelee! Minä vetoan herra Darcyyn; — mutta älkää antako minun häiritä huvianne, rakas herrani. Te ette varmaankaan kiitä minua, kun tulin keskeyttämään hurmaavan keskustelunne tämän viehättävän nuoren neidin kanssa, jonka kirkkaat silmät ovat lumota minutkin, vanhan miehen."
Hänen viime kohteliaisuutensa tuskin enää kosketti Darcyn korvia; mutta Sir Williamin viittaus hänen ystäväänsä tuntui koskevan häneen kipeästi, sillä hänen katseensa kääntyi jännitettynä ja hyvin vakavana Bingleyhin ja Janeen, jotka tanssivat yhdessä. Hän hillitsi kuitenkin pian ilmeisen mielenliikutuksensa ja sanoi naiselleen kohauttaen hartioitaan:
"Sir Williamin keskeytys sai minut unohtamaan, mistä me viimeksi puhelimme."
"En luule, että me puhelimme ollenkaan. Sir William ei olisi voinut tässä salissa häiritä tanssivaa paria, joilla olisi sen vähemmän toisilleen sanottavana kuin meillä kahdella. Me olemme jo onnistumatta yrittäneet paria kolmea puheenaihetta, ja en tiedä kuolemaksenikaan, mitä me vielä osaisimme keksiä."
"Mitä te ajattelette esimerkiksi — lukemisesta?"
"Lukemisesta — oh, en yhtään mitään! Olen varma, että me kaksi emme koskaan lue samoja kirjoja, emme ainakaan samoin tuntein."
"Mieltäni pahoittaa, että niin ajattelette; mutta jos näinkin on laita, niin ei meillä ole puutetta puheenaiheista. Voimmehan vaikka vertailla erilaista makuamme ja käsitystämme kirjoista."
"Ei — minä en osaa puhua kirjoista tanssisalissa; minun pääni on silloin aina täynnä kaikkea muuta."
"Se, mitä siis kulloinkin näette ympärillänne, askarruttaa yksinomaan ajatuksianne — niinkö?" kysyi Darcy hiukan epäillen.
"Niin kaiketi", vastasi Elizabeth hajamielisesti, tietämättä oikein mitä sanoi ja mistä oli kysymys; sillä hänen ajatuksensa harhailivat toisaalla, kuten kohta näkyi hänen äkillisestä huudahduksestaan: "Minä muistan teidän, herra Darcy, kerran sanoneen, että te tuskin koskaan kykenette unohtamaan ja anteeksiantamaan; — että kun teissä kerran on synnytetty vastenmielisyys johonkin asiaan tai jotakin henkilöä kohtaan, se pysyy teissä lähtemättömästi. Muistelen teidän erityisesti painostaneen sitä seikkaa, että tuo vastenmielisyys on teissä synnytetty, siis siirtynyt teihin ulkoa käsin."
"Sitä kaiketi tarkoitin", vastasi Darcy vakavasti.
"Ettekö siis koskaan luule sen syntyvän teissä itsestään, sokean ennakkoluulon vaikutuksesta?"
"Toivon, ettei niin koskaan tapahdu."
"Minusta on niiden ihmisten, jotka eivät koskaan muuttele mielipiteitään asioista ja henkilöistä, ehdoton velvollisuus tahtoa ja osata oikein arvostella jo mielipidettään muodostaessaan."
"Saanko tiedustaa, mihin te näillä viittauksillanne oikeastaan tähtäätte?"
"Ainoastaan luodakseni itselleni kuvaateidänluonteestanne", sanoi Elizabeth, koettaen saada vakavan sävyn olentoonsa ja sanoihinsa. "Minä koettelen selittää sitä itselleni."
"Entä mihin tulokseen olette tullut?"
Tyttö pudisti päätään. "En pääse siitä edes vähintäkään perille. Minä kuulen kuulemistani teistä niin monenlaisia vastakkaisia piirteitä, että joudun aivan ymmälle."
"Voin helposti uskoa", sanoi Darcy vakavasti, "että minusta saadut käsitykset vaihtelevat melkoisesti; ja minä melkein toivoisin, neiti Bennet, ettette te loisi minusta luonnekuvaa juuri nykyhetkenä, koska on syytä peljätä, ettei tulos olisi kunniaksi meille kummallekaan."
"Mutta jollen piirrä teistä kuvaa nyt, niin ehkä minulle ei enää koskaan tulekaan siihen tilaisuutta."
"En tahdo millään muotoa panna estettä millekään, mikä vain huvittaa teitä", virkkoi Darcy kylmästi. Siihen ei Elizabeth enää vastannut, ja he jatkoivat vaieten tanssivuoronsa loppuun ja erosivat toisistaan yhä vaieten. Kumpikin tunsi itsensä tyytymättömäksi, vaikka eri määrässä; sillä Darcyn rinnassa paloi jo jokseenkin voimakas tunne Elizabeth Bennetiä kohtaan, mikä saattoi hänen antamaan mieluusti anteeksi tämän kaikki pistokset ja suuntasi hänen närkästyksensä sitä väkevämmin erääseen toiseen, poissaolevaan henkilöön.
Elizabeth ei ollut vielä kauankaan istunut yksin, kun nti Bingley tuli hänen luokseen ja lausui hänelle kohteliaan paheksuvasti:
"Mitä minä kuulenkaan, neiti Eliza — tehän kuulutte olevan aivan ihastunut George Wickhamiin? Sisarenne puheli hänestä minulle ja teki tuhansia kysymyksiä hänen suhteensa; ja minä sain kuulla, että tuo nuori mies oli muun muassa unohtanut kertoa olevansa vanhemman herra Darcy vainajan vanhan pehtorin poika. Sallikaa minun ystävänänne kuitenkin varoittaa teitä ottamasta täysikelpoisena rahana vastaan kaikkea, mitä hän puhelee teille itsestään ja toisista; sillä mitä tulee esimerkiksi hänen väitteeseensä, että herra Darcy olisi menetellyt kehnosti häntä kohtaan, niin on se suoraa valhetta; päinvastoin on herra Darcy aina ollut erinomaisen sääliväinen häntä kohtaan, vaikka George Wickham on käyttäytynyt mitä häpeämättömimmin häntä ja hänen sukuaan kohtaan. Minä en tosin tunne tuon jutun yksityiskohtia, mutta tiedän aivan hyvin, ettei herra Darcya voi moittia mistään. Luonnollistahan on, ettei hän voi kärsiä kuulla mainittavankaan George Wickhamin nimeä, ja että hän oli hyvin iloinen, kun tämä itsestään jättäysi pois tämän illan tanssiaisista, joihin veljeni olisi ollut vaikea jättää häntä kutsumatta toisten upseerien mukana. Mutta sitä minä ihmettelen, että hän kehtasi lainkaan tulla koko tälle seudulle, se oli kerrassaan häpeämättömän julkeata hänen puoleltaan. Minä surkuttelen teitä, neiti Eliza, kun täten tulette huomaamaan vikoja suosikissanne, mutta eihän mieheltä, joka on niin halpaa syntyperää, olisi parempaa voinut odottaakaan."
"Hänen vikansa ja syntyperänsä näyttävät teistä olevan aivan sama asia", kivahti Elizabeth ärtyneesti; "sillä en ole kuullut teidän voivan syyttää häntä sen pahemmasta kuin että hän on herra Darcyn isä vainajan pehtorin poika, jasenseikan hän ilmoitti itsekin minulle, sen vakuutan teille."
"Anteeksi sitten", sanoi nti Bingley ja nakkasi mahtavasti niskojaan. "Suokaa kaikin mokomin anteeksi, että lainkaan sekaannuin asiaan; en sillä tarkoittanut mitään pahaa."
"Kerrassaan röyhkeä ihminen!" harmitteli Elizabeth itsekseen. "Etkä sinä vain noin viheliäisillä keinoilla pysty vaikuttamaan minuun ja minun arvostelukykyyni ihmisistä. Kaikesta näkee, että itse koetat tahallasi peittää silmäsi tosiasioilta ja nimenomaan tuon ihanteesi Darcyn ilkeydeltä." Sitten hän lähti etsimään vanhempaa sisartaan, joka oli ottanut asiakseen tiedustella samaa aihetta koskevia seikkoja hra Bingleyltä. Janella oli niin suloinen hymy huulillaan ja sellainen onnen punoitus kauniilla kasvoillaan, että kysymättäkin näki hänen olevan iltaan täysin tyytyväinen. Elizabethin mielestä haihtui hetkeksi kaikki muut ajatukset, sekä sääli Wickhamia että närkästys tämän vihamiehiä kohtaan, hänen ottaessa täydestä sydämestään osaa Janen iloon.
"Aioin tiedustaa sinulta", sanoi hän, hymyillen ainakin yhtä säteilevästi kuin sisarensa, "mitä olet kuullut herra Wickhamin suhteen. Mutta ehkäpä sinun ajatuksesi ovat olleet tykkänään kohdistetut erääseen kolmanteen henkilöön, ja siinä tapauksessa saat olla varma minun anteeksiannostani."
"Ei", vastasi Jane, "en ole unohtanut häntäkään; mutta mitään sinun mieleistäsi en kuullut hänestä. Herra Bingley ei tunne paljonkaan koko juttua eikä varsinkaan tiedä, mitkä seikat ovat saattaneet loukata herra Darcya; mutta hän sanoi menevänsä täyteen takuuseen ystävänsä kelpo käytöksestä, kunniasta ja uskottavuudesta ja olevansa täysin vakuutettu siitä, että herra Wickham on ansainnut herra Darcyn puolelta paljon vähemmän arvonantoa kuin hän on saanut osakseen; ja minua surettaa sanoa sinulle, että hänen ja hänen sisarensa mielestä herra Wickham ei missään suhteessa ole kunnon nuorukainen. Minä pelkään, että hän on ollut hyvin häpeämätön ja sen kautta ansainnut kadottaa herra Darcyn kunnioituksen."
"Herra Bingley ei siis tunne itse lainkaan herra Wickhamia?"
"Ei; vasta viime viikolla hän näki hänet Merytonissa ensi kertaa."
"Siis hän on muodostanut käsityksensä pelkästään herra Darcyn puheiden perusteella. Kiitos, minä olen täysin tyytyväinen. Mutta mitä hän sanoi tuosta kirkkoherranpaikasta ja testamenttimääräyksestä."
"Hän ei tarkalleen muistanut niitä seikkoja, vaikka on kuullut herra Darcyn mainitsevan niistä jolloinkin. Mutta hänen luulonsa mukaan se paikka oli luvattu herra Darcylle ainoastaanehdollisesti."
"En ollenkaan epäile herra Bingleyn vilpittömyyttä", sanoi Elizabeth harmistuneena, "mutta saat antaa anteeksi, jollen tule vakuutetuksi hänen pelkistä luuloistaan. Herra Bingley puolusti ystäväänsä hyvin lämpimästi, sen uskon; mutta koska hän on melkein tietämätön koko asiasta ja senkin vähän, minkä tietää, on kuullut ystävältään, niin sallittakoon minun käsitykseni noista molemmista herroista pysyä samanlaisena kuin tähänkin asti."
Hän vaihtoi sitten kerkeästi puheenaihetta heille molemmille mieluisempaan suuntaan ja kuunteli ihastuneena, mitä Janella oli kerrottavana onnellisista vaikka ujoista toiveistaan hra Bingleyhin nähden. Kun herra Bingley itse sattui tällöin liittymään heidän seuraansa, vetäytyi Elizabeth viisaasti syrjään ja kävi nti Lucasin pariin. Tuskin oli tämä ennättänyt vielä ruveta kyselemään, oliko hänen äskeinen tanssitoverinsa ollut hänen mieleensä, kun hra Collins törmäsi suurella touhulla heidän luokseen ja kertoi hengästyneenä ja liikutuksesta värisevin äänin tehneensä vast'ikään sangen tärkeän keksinnön.
"Tiedättekös mitä", hän huudahti, "vallan erinomaisen onnekas sattuma toi juuri tietooni, että täällä joukossamme on eräs kalliin tilanhaltijattareni läheinen sukulainen. Kuulin hänen itsensä mainitsevan sille kaunoiselle nuorelle neidille, jolla on kunnia hoitaa emännyyttä tässä talossa, serkkunsa neiti de Bourghin ja tämän äidin Lady Catherine de Bourghin nimet. Kuinka ihmeelliset ovatkaan kaitselmuksen tiet! Kukapa olisi osannut arvatakaan, että tässä seurassa tapaisin Lady Catherine de Bourghin läheisen sukulaisen — ehkäpä aivan hänen sisarensa pojan! Olen ylen kiitollinen hyvälle onnelleni, kun onnistuin pääsemään tästä perille ajoissa, jotta voin käydä lausumassa hänelle syvän kunnioitukseni; sillä sen aion oitis tehdä, luottaen vahvasti siihen, että hän hyväntahtoisesti suo minulle anteeksi, etten ole sitä jo aikaisemmin tehnyt. Tottahan minun täydellinen tietämättömyyteni asianlaidasta on minulle pätevä puolustus, vai mitä arvelette, kaunoinen serkkuni?"
"Ettehän toki aio itse käydä esittäytymään herra Darcylle?"[17]
"Sen totisesti aion tehdä. Minun on saatava häneltä anteeksi, etten ole sitä jo ennen tehnyt. Luulen hänen tosiaankin olevan Lady Catherinen sisarenpojan. Olen onnellinen voidessani vakuuttaa hänelle, että hänen armonsa oli vielä pari viikkoa sitten erinomaisessa voinnissa."
Elizabeth koetti parhaansa mukaan vieroittaa häntä sellaisesta ajatuksesta, vakuuttaen hänelle, että hra Darcy pikemminkin pitäisi hänen puhutteluaan ilman ennen käynyttä esittelyä julkeana tyrkyttäytymisenä kuin minään kunnianosoituksena; että tuttavuuden tekemiseen ei ollut vähintäkään aihetta ja että, jos sen välttämättömästi täytyi tapahtua, tuli hra Darcyn, arvoltaan ylhäisempänä, astua ensi askel. Hra Collins kuunteli hänen vastasyitään päättäväisen miehen ilmeellä ja ylevämmyyden suopea hymy huulillaan ja saatuaan viimein suunvuoron lausui mahtipontisesti:
"Rakkahin neiti Elizabeth, minä panen mitä suurinta arvoa teidän erinomaiselle arvostelukyvyllenne kaiken sen suhteen, jota te itse pystytte ymmärtämään; mutta sallikaa minun huomauttaa, että on suuri, voinpa sanoa kerrassaan ääretön ero seurustelutavoissa, mitä erikseen maallikkosäätyyn ja erikseen hengelliseen säätyyn tulee. Sallikaa minun edelleen huomauttaa, että minun halvan ajatukseni mukaan pappisvirka antaa kantajalleen saman arvoaseman, mikä valtakunnan kaikkein korkeimmalla arvoluokalla on — edellyttäen, että hän samalla visusti vaarinottaa tosikristillistä nöyryyttä. Teidän täytyy senvuoksi sallia minun menetellä, niinkuin omatuntoni tässä asiassa käskee, ja tehdä sen, minkä katson olevan sulan velvollisuuteni sekä itseäni että toisia asianosaisia kohtaan. Suokaa anteeksi, etten voi noudattaa teidän neuvoanne, joka muuten on nyt ja aina oleva minun korkein osviittani ja ohjenuorani, mitä kaikkiin muihin asioihin tulee; mutta nimenomaan tässä kysymyksessä arvelen oman kasvatukseni ja seuraelämäntottumukseni paremmin oikeuttavan minun itseni päättämään teoistani kuin teidän kaltaisen kokemattoman nuoren neidon."
Syvään kumartaen serkulleen hän sonnustautui hyökkäämään hra Darcyn kimppuun. Elizabeth seurasi tapausta jännitettynä; hän voi huomata Darcyn joutuvan perin ihmeisiinsä, kun hänen serkkunsa pönäkän juhlallisesti kumartaen kävi puhuttelemaan häntä; ja vaikka hän ei kuullut sanaakaan hänen puheestaan, voi hän hänen huultensa liikkeestä arvata hänen toistelevan: "nöyrin anteeksipyyntöni", "syvin kunnioitukseni", "Hunsford" ja "Lady Catherine de Bourgh." Catherinea harmitti nähdä serkkunsa niin nöyristelevän moisen kehnon ihmisen edessä. Hra Darcy tirkisteli puhuttelijaansa yhä hämmästyneempänä; ja kun hra Collins viimeinkin antoi hänelle suunvuoron, vastasi hän ylhäisen kohteliaasti. Mutta pappismiehen kaunopuheliaisuus ei vielä ollut tyrehtynyt, ja hänen halveksiva harminsa tuntui yhä kasvavan toisen puheen pitkittyessä; vihdoin hän notkisti hiukan päätänsä ja käänsi puhujalle selkänsä, ja hra Collins palasi riemuiten Elizabethin luo.
"Minä olen joka suhteessa tyytyväinen saamaani vastaanottoon", vakuutti hän tälle. "Herra Darcy tuntui olevan hyvin mielissään minun huomaavaisuudestani. Hän vastasi minulle mitä kohteliaimmin, jopa imartelikin minua lausumalla luottavansa siihen määrään Lady Catherinen tarkkanäköisyyteen, jotta tämä ei koskaan kohdistanut suosiotaan arvottomiin ihmisiin. Totta tosiaan, tuo oli kerrassaan kauniisti sanottu. Minulla on täysi syy olla mielistynyt häneen."
Kaikesta harmistaan Elizabeth sai runsaan korvauksen katsellessaan sisarensa ja hra Bingleyn rattoisata ja onnellista yhdessäoloa. Hän kuvitteli jo näkevänsä Janen liikkuvan viehättävänä nuorikkona tässä samassa talossa, nauttien kaikkea onnea, jota totiseen rakkauteen perustuva avioliitto voi ihmiselle antaa. Elizabeth tunsi itsensä ajatuksissaan miltei yhtä onnelliseksi kuin Janekin ja arveli voivansa ruveta pitämään hra Bingleyn sisaristakin. Hänen äitinsä ajatukset näyttivät kulkevan samoilla teillä, jonka vuoksi Elizabeth päätti välttää hänen läheisyyttään, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla liian suorasukaisia viittailuja suorasukaisen emonsa taholta. Mutta kova onni satutti heidät illallispöydässä aivan lähekkäin, ja hänen oli harmikseen pakko kuulla, kuinka äiti lörpötteli koko ajan naapurilleen (se oli Lady Lucas) tyttärensä toiveista päästä piankin Netherfieldin emännäksi. Se oli todella puheenaihe, josta arvon rouva ei tahtonut koko iltana saada kyllikseen. Ajatelkaas, niin kaunis ja miellyttävä nuori mies, ja niin rikas, ja niin lähellä heidän omaa kotiaan; ja mitkä lupaavat tulevaisuuden näköalat avautuivatkaan hänen nuoremmille tyttärilleen! Janen kodissa seurustellen he joutuisivat paljon yhteen toisten viehättävien ja rikkaiden nuorten miesten kanssa, niin että onnekas äiti voi näiden joukosta valita itselleen mieluisensa vävyt. Hän lopetti haltioituneen yksinpuhelunsa toivottamalla Lady Lucasille yhtä suurta onnenpotkausta, vaikka hänen sävystään ja ilmeestään voi hyvin arvata, ettei hän uskonut sellaista mahdolliseksi.
Turhaan yritti Elizabeth hillitä äitinsä kaunopuheisuutta ja taivuttaa häntä edes puhumaan hiljempaa, jotteivät syrjäiset kuulisi. Hänellä itsellään oli koko ajan se kiusallinen aavistus, että heitä vastapäätä istuva Darcy kuuli joka sanan. Mutta äiti torjui närkästyneenä kaikki sellaiset viittailut.
"Mitä minun tarvitsisi peljätä herra Darcya? Minä en välitä siitä miehestä yhtään rahtua. Miksi minun siis pitäisi olla häntä kohtaan niin varuillani? Kuulkoon hän vain minun puolestani mitä tahtoo."
"Herran tähden, rakas äiti, puhukaa hiljempaa. Mitä hyötyä teillä olisi siitä, että loukkaisitte herra Darcya, joka on talon isännän paras ystävä?"
Mikään ei pystynyt hillitsemään äidin puheintoa, joka pyöri yhä samassa asiassa ja kuului kaikkien lähinaapurien korviin. Häpeän ja harmin puna ei eronnut hetkeksikään Elizabethin polttavilta poskilta. Hän ei voinut olla välistä varkain silmäämättä hra Darcyyn, ja jokainen silmäys osoitti todeksi hänen pelkonsa; sillä vaikka mainittu herra ilmeisesti välttelikin katsahtaa hänen äitiinsä, voi juuri siitä huomata hänen tarkkaavan paheksuvasti ja ylenkatseellisesti tämän lavertelua. Halveksiva ilme hänen kasvoillaan muuttui vähitellen hillityksi mutta vakavaksi päättäväisyydeksi.
Vihdoin viimeinkin tyhjeni rva Bennetin sanainen arkku. Lady Lucas, joka oli saanut haukotellen kuunnella toisteluja perheonnesta, johon hänellä itsellään ei ollut vähintäkään osaa, sai lopultakin omistaa huomionsa jäähtyneeseen lammaspaistiin lautasellaan. Elizabethin elämänhalu alkoi vähitellen jälleen virota. Mutta oh — ei kauaksi! Illallispöydästä noustua kääntyi puhe musiikkiin, ja joku ehdotti, että saataisiin kuulla laulua. Elizabethin ihoa karmi hänen huomatessaan, että Mary — sangen vähän suostuttelun jälkeen — varustautui noudattamaan seuran mieltä. Sisaren tuikeat katseet ja merkitsevät yskähdykset eivät estäneet onnettomuutta tapahtumasta; Mary oli kuuro kaikelle — tilaisuus oli mitä houkuttelevin hänen näyttää ahkeralla työllä hankittua taitoaan — ja hän aloitti laulunsa. Elizabeth tuijotti pelosta jäykistyneenä häneen; hänen kärsimättömyytensä kasvoi vallan sietämättömäksi; eikä vapahdusta tullut edes laulun loputtuakaan. Saatuaan, nuorten herrain taholta rohkaisevia kättentaputuksia suvaitsi Mary palkita ihailijoitaan aloittamalla uuden laulun. Maryn kyky ei riittänyt sellaiseen jatkuvaan voimanponnistukseen; hänen äänensä oli heikko ja laulamistapansa sangen teeskennelty. Elizabeth istui kuin kuumilla kivillä. Hän silmäsi Janeen nähdäkseen, kuinka tämä kesti kidutuksen; mutta sisar näytti tuskin joutuvan laulua kuulemaankaan tarinoidessaan innokkaasti Bingleyn kanssa. Hän katsahti tämän sisariin ja näki näiden tekevän salaperäisiä merkkejä keskenään; hän katsahti Darcyyn — tämän kasvoilla oli edelleenkin läpitunkemattoman, mutta tuiman päättäväisyyden ilme. Epätoivoissaan hän vihdoin katsahti rukoilevasti isäänsä, anoen katseellaan tätä käymään väliin; muutenhan Mary pitkittäisi koko illan. Hra Bennet käsitti hänen ajatuksensa, ja kun Mary oli päässyt laulunsa päähän, hän sanoi tälle käskevään sävyyn:
"Nyt riittää, lapseni. Sinä olet jo tarpeeksi ilahduttanut korviamme.Salli nyt toistenkin neitosten näyttää taitoaan."
Mary ei tuntunut tahtovan kuulla koko käskyä ja näytti hyvin hermostuneelta. Elizabethia rupesi pelottamaan, että hänen sekaantumisensa ehkä vain pahentaisi asiaa — yllyttäisi Maryn joko jatkamaan tahi osoittamaan julkisesti närkästymistään. Onneksi kävivät toisetkin puhelemaan laulusta — hra Collins kaikkein äänekkäimmin.