"Jos kaitselmus olisi siunannut minua lauluäänellä", aloitti tämä kunnon mies, "niin en epäröisi käydä ilahduttamaan arvoisaa seuraa laulullani; sillä minusta on laulu sangen viaton huvitus ja täysin sopusoinnussa kirkonmiehen korkean kutsumuksen kanssa. En kuitenkaan tahdo sanoa, että olisimme oikeutetut uhraamaan liiaksi aikaa veisaamiseen, sillä meikäläisillä on muita vielä tärkeämpiä edesottamuksia. Seurakunnan hengellisellä paimenella on niin paljon ajateltavaa ja vaarinotettavaa. Ensi sijassa on hänen huolehdittava kymmenyksistään, jotta ei joudu itse kärsimään ajallista puutetta eikä liian riippuvaiseksi kunnianarvoisasta patronaattiherrastaan. Sitten hänen tulee itse kirjoittaa saarnansa; ja loppu ajasta kuluu tyystin hänen sielunhoitotoimeensa sekä pappilansa kunnossapitoon, mikä onkin ylen tähdellinen asia. Hänen on ahkeroitava saamaan ajallinen olonsa mahdollisimman mukavaksi, sillä sen on hän velkapää korkealle kutsumukselleen; samoin tulee hänen esiintyä kohteliaasti ja huomaavaisesti kaikkia ihmisiä kohtaan, joiden hengellisestä hyvästä hänen on murhetta pidettävä, nimenomaan ylempiään kohtaan, joiden mielisuosiosta hänen ajallinen menestyksensä on riippuvainen. Tätä seikkaa ei mitenkään saa jättää huomioonottamatta; ja itse kohdastani voin tunnustaa olevani ylpeä siitä, että alati ja joka tilaisuudessa olen kärkäs osoittamaan syvää kunnioitusta kaikille palkanmaksajani sukulaisillekin." Kumartaen syvään hra Darcyn taholle hän päätti puheensa, jonka hän oli pitänyt niin korkealla äänellä, että se kaikui halki koko salin.
Monet tuijottivat häneen ällistyneinä — monet hymyilivät; mutta enimmän huvitetulta näytti hra Bennet, varsinkin kuullessaan vaimonsa kuuluvasti kehuvan Lady Lucasille tuon nuoren miehen harvinaista viisautta ja hyvää esiintymistaitoa.
Elizabethista tuntui siltä, että sen pahemmin eivät hänen omaisensa enää olisikaan voineet saattaa itseään naurunalaisiksi. Loppuiltakaan ei tuonut hänelle yhtään huojennusta. Hra Collins ei luopunut hänen viereltään; tämä ei tosin enää vaatinut häntä tanssimaan kanssaan, mutta esti häntä tanssimasta toisten kanssa ja selitti suoraan, että hänen vakaa aivoituksensa oli esiintyä serkkunsa edessä paraimmassa valossa osoittamalla tälle kaikkea sitä ritarillista kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta, joka suinkin kävi yhteen hänen hengellisen säätynsä kanssa. Vihdoin vapahti Lady Lucas tyttöparan ahdistuksesta käyden suopeasti kyselemään hra Collinsilta lähemmin hänen viihtymistään Hunsfordissa.
Longbournin väki pääsi vasta aivan viimeiseksi lähtemään matkaan, sillä alati kekseliäs rva Bennet oli saanut heidän kuskinsa viivästymään runsaan neljännestunnin. Elizabethilla oli ilo nähdä, kuinka hartaasti ainakin osa isäntäväestä halusi päästä heistä eroon. Rva Hurst ja hänen sisarensa eivät avanneet suutansa muuta kuin haukotellakseen; hra Collins sai pitää hehkuvat kiitospuheensa talon vierasvaraisuudesta kuuroille korville; hra Darcy pysyi aivan tuppisuuna; ainoastaan hra Bingleyllä ja Janella oli kahdenkeskistä supateltavaa syrjässä toisista.
Kun he viimeinkin pääsivät lähtemään, oli rva Bennet sulaa kohteliaisuudesta pyytäessään kunniaa nähdä koko Netherfieldin perheen yleensä ja hra Bingleyn erikseen piankin luonaan päivällisellä Longbournissa. Bingley kiitti kutsusta ja lupasi kernaasti tulla oitis Lontoosta palattuaan, jonne hänen oli huomenna lähdettävä joiksikin päiviksi.
Kotimatkalla rva Bennet piti yksinään puhetta, rupatellen iloisesti hääpukujen tilaamisesta ja häävarustusten jouduttamisesta, sillä hän näki hengessään Janen jo Netherfieldin valtiattarena. Hra Collinsin aivoitus Elizabethin suhteen oli hänelle myöskin mieluinen, vaikka ei samassa määrässä. Elizabeth oli hänelle vähimmin rakas kaikista lapsistaan; ja vaikka hra Collins ja Hunsfordin pappila olivat kyllin hyvät Elizabethille, ei niitä käynyt vertaaminenkaan Janea odottavaan onneen.
Seuraava päivä oli hyvin vaiherikas Longbournissa. Hra Collins esitti kosintansa muodollisesti. Hänellä ei enää ollut aikaa hukattavana, sillä hänen lomansa loppui seuraavana lauantaina, eikä hänellä ollut päätöstä tehdessään mitään sieluntuskiakaan voitettavana. Tavatessaan kohta aamiaisen jälkeen rva Bennetin, Elizabethin ja erään nuorimmista tytöistä ruokasalissa hän kävi puhuttelemaan äitiä seuraavasti:
"Saanko toivoa, arvon rouva, että huolenpitonne kaunokaisesta tyttärestänne Elizabethista sallii minulle yksityisen keskustelun hänen kanssaan tämän aamupäivän kuluessa?"
Ennenkuin Elizabeth ennätti vastata muuten kuin yllätyksestä punastuen, ehätti äiti väliin:
"Oh, minun päiviäni! Kyllä toki, tietystikin. Olen varma, että Lizzy tulee hyvin onnelliseksi — tarkoitan, ettei hänellä tietenkään ole mitään sitä vastaan. Tulehan, Kitty, minä tarvitsen sinua yläkerrassa." Ja haamaisten käsityön mukaansa hän kiirehti jouduttautumaan pois, kun Elizabeth parahti:
"Äiti rakas, älä mene! Minä pyydän, ettet lähde pois. Herra Collinsin täytyy antaa minulle anteeksi. Hänellä ei voi olla minulle mitään sellaista sanottavana, jota eivät toisetkin saisi kuulla. Minä lähden itse pois."
"Ei, ei, älä hupsuttele, Lizzy. Pyydän, että jäät siihen, missä nyt istut." Ja nähdessään, että Elizabeth sittenkin, hätäytyneenä ja huolissaan, näkyi täydellä todella tekevän lähtöä, huudahti hellä äiti: "Lizzy,minä vaadin, että jäät kuulemaan, mitä herra Collinsilla on sinulle puhuttavana."
Elizabeth ei voinut vastustaa niin väkevää vetoomusta; ja mietittyään hetkisen nopeasti pulmaansa hän älysi, että järkevintä taisi sittenkin olla saada koko ikävä juttu loppuun niin pian ja levollisesti kuin suinkin; jonka vuoksi hän istuutui jälleen ja koetti väkisin salata harmiaan ja vastenmielisyyttään. Kohta kun rva Bennet ja Kitty olivat hävinneet oven taa, aloitti hra Collins juhlallisesti:
"Uskokaa minua, rakkahin neiti Elizabeth, kun sanon että teidän ujoutenne, sen sijaan että se millään tavalla alentaisi viehätystänne, päinvastoin korottaa kaikkia muita avujanne. Te olisitte minun silmissäni näyttänyt vähemmän armaaltailmantuota pientä vastahakoisuutta; mutta sallikaa minun vakuuttaa, että olen saanut jo edeltäkäsin arvoisalta äidiltänne luvan tähän kahdenkeskiseen haasteluun. Te voitte tuskin enää olla epätietoinen minun oikeasta aivoituksestani, miten suuresti luontainen kainoutenne pyrkiikin mieltänne hämmentämään; minun huomaavaisuuteni teitä kohtaan on ollut siksi ilmeinen, ettei siitä liene voinut erehtyä. Melkein oitis kun astuin tähän taloon, valitsin teidät tulevaiseksi elämänkumppanikseni. Mutta ennenkuin päästän tunteeni pillastumaan pitemmälle tässä asiassa, lienee minun viisainta selvitellä syitäni, miksi aion astua pyhään aviosäätyyn — ja nimenomaan, miksi tulin juuri tänne Hertfordshireen valitsemaan itselleni vaimoa."
Ajatus, että jykevä ja mahtipontinen hra Collins tosiaankin voisi päästää tunteensa pillastumaan, oli niin hullunkurinen, että Elizabeth hillitessään naurunhaluaan menetti hänelle suodun lyhyen armonajan ennättämättä tehdä mitään ratkaisevaa huomautusta. Kosija jatkoi:
"Syynä naimisiin menooni on ensikseenkin se, että minusta on oikein ja kohtuullista, että jokainen hyvissä olosuhteissa elävä pappismies — kuten minä — esimerkillään pyhittää aviosäädyn seurakunnassaan; toiseksi, että olen vahvasti vakuutettu, että tämä askel tulee suuressa määrässä lisäämään minun ajallista autuuttani; ja kolmanneksi — jonka syyn ehkä olisin saanut mainita kaikkein ensimmäisenä.— on sen jalosukuisen rouvan neuvo ja osviitta, jota minulla sananpalvelijana on onni ja kunnia mainita emännäkseni. Kahdesti hän on alentunut — pyytämättä! — lausumaan minulle ajatuksensa tässä asiassa; ja vielä samana lauantaina, jolloin lähdin tänne Hunsfordista — kahden pelivuoron välillä hänen korttipöydässään, jolloin minulla oli kunnia pelata häntä vastapäätä, ja juuri kun rouva Jenkinson laittoi pallia neiti de Bourghin jalkain alle — hän sanoi: 'Herra Collins, teidän pitää mennä naimisiin. Teidänlaisenne pappismiehen täytyy naida. Tehkää valintanne säädyllisesti, valitkaa vaimonne tilanomistajasäädystäminunvuokseni jaitsennevuoksi; sellainen toimellinen ja hyödyllinen ihminen, joka ei ole liiaksi oppinut, mutta kykenee hoitamaan hyvin taloutta pienilläkin vuosituloilla. Se on minun neuvoni. Etsikää itsellenne sellainen vaimo niin pian kuin suinkin, ja kohta kun tuotte hänet tänne Hunsfordiin, käyn minä häntä tervehtimässä.' Sallikaa minun huomauttaa, suloinen serkkuni, etten suinkaan lue Lady Catherine de Bourghin huomaavaisuutta ja hyvänsuopeutta kaikkein vähäisimmäksi niistä eduista, joita minun vallassani on tarjota tulevalle vaimolleni. Te tulette huomaamaan, että hänen esiintymisensä ja käytöksensä on paljon yläpuolella kaiken minun kuvaustaitoni; ja teidän älynne ja eloisuutenne luulen varmastikin olevan hänelle mieluisat, varsinkin kun niitä hillitsee ja suistaa se syvä kunnioitus, jota ette voi olla tuntematta hänen korkeaa arvoaan ja asemaansa kohtaan. — Kas siinä minun yleiset mielennouteeni aviosäätyä ajatellessani. Jää vielä kerrottavakseni, miksi aivoitukseni kääntyi tänne Longbourniin eikä omaan naapuristooni, missä kyllä on tarjona paljon rakastettavia nuoria neitosia, sen vakuutan teille. Mutta juttu on se, että tietäessäni tulevani perimään tämän tilan arvoisan isänne kuoleman jälkeen, — jolle taivas suokoon vielä monta elinvuotta! — en katsonut voivani olla valitsematta vaimoani hänen tyttäriensä joukosta, jotta he tuntisivat tappionsa niin vähäiseksi kuin suinkin, kun se murheellinen tapaus kerran on heitä kohtaava; vaikka, kuten jo sanoin, taivas varjelkoon sitä sattumasta vielä moniin vuosiin. Tämä on ollut minun osviittani ja aivoitukseni tänne tullessani, kaunoinen serkkuni, ja luulen voivani imarrella itseäni, ettei arvoni sentakia suinkaan vähenne teidän silmissänne. Ja nyt ei minulla ole enää muuta lisättävänä kuin vakuuttaa teille mitä kaunopuheisimmin palavata kiintymystäni teihin. Varallisuutta minä en kysy, enkä aio isältänne vaatia mitään myötäjäisiä, koska hyvin tiedän, ettei niitä kannata odottaakaan, ja että ne tuhannen puntaa, jotka teidän osaksenne lankeavat vasta äitinne kuoleman jälkeen ja jotka nyt ovat kiinnitetyt kasvamaan korkoa neljä sadalta, ovat ainoa perintöosa, jonka te voitte odottaa vanhemmiltanne. Siitä asiasta tulen kumminkin aina pitämään suuni kiinni; ja voitte olla vakuutettu, ettette koskaan tule kuulemaan minun huuliltani moitteen sanaa varattomuutenne vuoksi."
Nyt oli Elizabethin jo välttämätöntä keskeyttää kosijan vuolas sanatulva.
"Te olette liian hätäinen, hyvä herra", hän huudahti. "Tehän unhotatte, etten minä ole teille antanut vielä mitään vastausta. Sallikaa minun tehdä se oitis, hukkaamatta enää yhtään aikaa. Minä olen hyvin kiitollinen minulle osoittamastanne huomaavaisuudesta. Tunnen todella itseni hyvin kunnioitetuksi kosinnastanne, mutta minun on mahdoton vastata siihen muuten kuin kieltäytymällä."
"Eihän minulle nyt vasta tarvitse opettaa", vastasi hra Collins ja huiskautti anteeksiantavasti kättänsä, "että nuorten neitosten tapana on ujoudessaan ensi kerralla vastata hylkäävästi sen miehen kosintaan, jonka he sydämensä salaisuudessa ovat hyväksyneet valitukseen; ja että välistä tuo hylkääminen uudistetaan toisella, jopa kolmannellakin kerralla. Minä en niinmuodoin ole vähimmälläkään tavalla masentunut siitä, mitä juuri sanoitte, vaan toivon, että piankin teette minut onnellisimmaksi kaikista aviomiehistä."
"Kaikkea minun pitääkin kuulla, herraseni", kivahti Elizabeth; "teidän toivonne on todellakin hyvin eriskummallinen kaiken sen jälkeen, mitä niin selvästi sanoin. Minä vakuutan teille, etten suinkaan kuulu noihin nuoriin neitosiin (jos sellaisia neitosia yleensä onkaan), jotka uskaltavat panna onnensa vaaraan uutta kosintaa odotellessaan. Minun hylkäämiseni on tarkoitettu täydellä todella. Te ette voisi tehdäminuaonnelliseksi, ja minä olen varma, että olisin viimeinen nainen maailmassa, joka voisi ja tahtoisi tehdäteidätonnelliseksi. Ei — jos arvoisa ystävättärenne Lady Catherine tuntisi minut, niin olen vakuutettu, että hän huomaisi minut joka suhteessa kykenemättömäksi siihen tehtävään."
"Jos olisi varma, että Lady Catherine tosiaankin ajattelisi niin…" aloitti hra Collins hyvin vakavasti; — "mutta ei, minä en voi kuvitellakaan mielessäni, että hänen jalosukuisuutensa suinkaan vähäksyisi teitä ja teidän hyviä ominaisuuksianne. Voitte olla rauhallinen ja luottaa siihen, että kun minulla on jälleen kunnia tavata hänet, niin puhun hänelle mitä ylistävimmin sanoin teidän kainoudestanne, säästäväisyydestänne, taloudellisuudestanne ja muista rakastettavista puolistanne."
"Mutta uskokaahan toki minua, herra Collins, kaikki kehumisenne on aivan hyödytöntä. Teidän täytyy antaa minulle itselleni päätösvalta tässä asiassa ja ottaa todeksi mitä sanon. Minä toivon teille kaikkea onnea ja rikkautta, ja hylkäämällä tarjouksenne voin paraiten torjua teiltä päinvastaista elämänosaa. Kun jo kerta olette kosinut minua, niin olette varmastikin sen kautta tyydyttänyt sydämenne hienotunteiset vaatimukset minun perhettäni kohtaan ja voitte siis hyvällä omallatunnolla ottaa vastaan Longbournin, milloin se teidän perinnöksenne lankeaa. Tämän asian voimme siis pitää täydellisesti ja lopullisesti selvitettynä." Nousten näin sanoessaan pystyyn Elizabeth aikoi kiireesti lähteä huoneesta, mutta itsepäinen kosija asettui hänen tielleen ja lausui:
"Kun minulla on kunnia seuraavalla kerralla jälleen palata tähän puheenaiheeseen, niin toivon varmasti saavani suosiollisemman vastauksen kuin minkä nyt olette antanut. Olkoon minusta kaukana, että nytkään syyttäisin teitä mistään tahallisesta julmuudesta, sillä tiedänhän sukupuolenne tapana olevan hyljätä kosija tämän ensi kertaa tulkitessa tunteensa; ja ehkäpä kaikkikin, mitä nyt olette sanonut, onkin vain tarkoitettu kannustamaan minun intoani niin paljon kuin sopii naisluonteen luontaiselle kainoudelle."
"Toden totta, herra Collins", kivahti Elizabeth jokseenkin tuittuisesti, "te saatatte minut aivan ymmälle. Jos kaikki se, mitä tähän asti olen teille sanonut, on teistä vain salattua rohkaisua, niin enpä oikein tiedä, mihin muotoon pukisin kieltoni, jotta todella käsittäisitte sen kielloksi."
"Sallikaa, armas serkkuni, minun imarrella itseäni sillä käsityksellä, että hylkäävä vastauksenne kosintaani on pelkästään vain muodon vuoksi ja sotii sydämenne todellista aivoitusta vastaan. Minun perusteeni tähän käsitykseen ovat lyhyesti sanoen seuraavat: — Minä en voi saada päähäni, että minun käteni ja nimeni olisivat arvottomat saavuttamaan teidän hyväksymistänne, tahi että teille tarjoamani asema voisi olla teille muuta kuin mitä houkuttelevin. Minun virka- ja varallisuusasemani, läheiset suhteeni De Bourghin perheeseen ja sukulaisuuteni teidän oman perheenne kanssa ovat kaikki seikkoja, jotka korkealla äänellä puhuvat minun puolestani; ja lisäksi pitäisi teidän vielä ottaa huomioon, että kaikesta teidän viehättäväisyydestänne huolimatta ei suinkaan ole taattua, että teille enää koskaan tehdään yhtä imartelevaa naimatarjousta. Teidän myötäjäisenne ovat valitettavasti niin surkean pienet, että jo tämä seikka yksistänsä tekee todennäköisesti tehottomiksi kaikki teidän ulkonaiset viehätyksenne ja sisälliset hyvät avunne. Kaiken tämän perusteella minun täytyy uskoa, ettette suinkaan ole täysissä tosissanne hyljännyt tarjoustani, ja olla vakuutettu siitä, että kun molemmat erinomaiset vanhempanne ovat sen vahvistaneet arvovaltaisella hyväksymisellään, myöskin tulette mielihyvällä antamaan minulle haluamani vastauksen."
Noin paatuneeseen ja tahalliseen itsepetokseen ei Elizabeth enää keksinyt mitään vakuuttavaa vastausta; ja hän sujahti äänettömästi ulos huoneesta päättäen vahvasti mielessään vedota isäänsä, jos itsepäinen kosija yhä edelleen käsittäisi kaikki hänen kieltelynsä vain imartelevaksi rohkaisuksi.
Hra Collinsin ei oltu suotu kauankaan harkita mielessään aivoituksensa onnistumista; sillä rva Bennet oli kavunnut yläkerrasta eteiseen kuulustelemaan kahdenkeskisen keskustelun tuloksia, ja tuskin hän oli nähnyt Elizabethin avaavan oven ja joutuisin askelin juoksevan portaita ylös, kun hän jo itse työntäytyi ruokasaliin ja onnitteli lämpimin sanoin sekä kosijaa että omaa perhettään heidän nyt perustetun läheisemmän sukulaisuutensa johdosta.
Hra Collins otti onnittelut vastaan häiriytymättömän tyvenesti ja maksoi takaisin ne runsaan koron kanssa, selostaen sitten tulevalle anopilleen äskeistä keskustelua, joka oli jättänyt hänelle niin lupaavat onnen toiveet, koska kaunoisen serkun kaikki kieltely oli hänestä vain ollut naisellisen ujouden luonnollista terhentelyä.
Tuo selostus kuitenkin hyvin säikähdytti rva Bennetiä. Hän olisi ollut iloinen, jos hän olisi yhtä helposti voinut käsittää tyttärensä jyrkän kiellon vain salatuksi kosijan rohkaisemiseksi, mutta sitä hän ei uskaltanut uskoa todeksi, sillä hän tunsi tyttärensä luonteen paremmin, eikä hän voinut peitellä ajatuksiaan tässä suhteessa.
"Mutta luottakaa minun sanaani, herra Collins", hän lisäsi, "että Lizzyn me saamme toki järkiinsä. Minä puhun hänelle itselleen suoraan ajatukseni. Hän on hyvin itsepäinen ja hupsu tyttö eikä arvaa omaa etuaan; mutta minä totisestipanenhänet arvaamaan sen."
"Mutta kuulkaapas, rouvaseni — suokaa anteeksi, että keskeytän teidät", huudahti hra Collins hiukan hätäytyneenä — "mutta jos hän todella on niin itsepäinen ja hupsu kuin te sanotte, niin enpä tiedä, onko hänestä sitten ollenkaan vaimoksi minun asemassani olevalle miehelle, joka luonnollisesti odottaa tulevansa aviossaan onnelliseksi. Jos hän siis tosiaankin täysissä tosissaan ja jatkuvasti hylkää minun kosintani, niin ehkä on parempi olla pakottamatta häntä siihen, sillä moisilla luonteenvioilla raskautettuna hän ei varmastikaan tule enentämään kotionnea minun talossani."
"Hyvä herra, nyt te käsitätte minut aivan väärin", sanoi rva Bennet täydellä todella säikähtyneenä. "Lizzy on itsepäinen ainoastaan tällaisissa asioissa. Kaikessa muussa hän on niin hyväluontoinen ja mukautuvainen kuin tyttö ikinä saattaa olla. Minä lähden nyt suoraapäätä herra Bennetin puheille, ja te saatte olla varma, että me yhdessä piankin käännämme tytön pään suoraan."
Antamatta kosijalle aikaa vastata hän kiiruhti miehensä luo kirjastoon ja huusi tälle jo kynnykseltä:
"Oh, rakas Bennet, sinua tarvitaan kiireen kaupalla; me olemme kaikki kuin puulla päähän lyödyt. Sinun pitää oitis tulla naittamaan Lizzy herra Collinsille, sillä ajattelehan, tyttö resu vannoo, ettei hän ikinä mene tälle vaimoksi. Ja jollet pidä joutua, niin kosijakin voi muuttaa mielensä eikä enää huoli koko tyttöä."
Hra Bennet oli kohottanut katseensa kirjasta, kun vaimonsa törmäsi sisään sellaisella kiireellä, ja kiinnittänyt ne rva Bennetin kasvoihin. Mutta hänen tavallinen kylmä ja hajamielinen ilmeensä ei näyttänyt vähääkään häiriytyvän hänen kuulemastaan kummasta sanomasta.
"En voi laisinkaan käsittää sinua", hän sanoi, kun hänen vaimonsa oli läähättäen esittänyt ilmoituksensa. "Mistä ihmeestä sinä oikein puhelet?"
"Oh, — herra Collinsista ja Lizzystä tietenkin. Lizzy sanoo, ettei hän huoli herra Collinsia, ja herra Collins piankin sanoo, ettei hän huoli Lizzyä."
"No, mikä osa minulla tässä sitten pitäisi olla? Tämähän näyttää aivan toivottomalta jutulta."
"Sinun pitää itsesi puhua siitä Lizzylle. Sano hänelle, että vaadit häntä oitis menemään herra Collinsille vaimoksi."
"Kutsu hänet tänne alas. Hän saa kuulla minun ajatukseni."
Rva Bennet soitti kelloa, ja paikalle rientävä sisäkkö käskettiin kutsumaan nti Elizabeth kirjastoon.
"Tulehan tänne, lapseni", huudahti isä, kun tytär arkaillen astui sisään. "Olen lähettänyt noutamaan sinua tänne hyvin tärkeän asian vuoksi. Mikäli ymmärrän äitisi puheesta, on herra Collins tehnyt sinulle naimatarjouksen. Onko se totta?" — Elizabeth myönsi sen todeksi. — "No niin — ja tuon tarjouksen sinä olet hyljännyt?"
"Niin olen, isä."
"No hyvä. Nyt tulemme pääkysymykseen. Äitisi tahtoo, että sinä suostut siihen. Eikö se ole tahtosi, rouva Bennet?"
"On niinkin, taikka en tahdo enää nähdä koko tyttöä silmäini alla."
"Siinä sangen surullinen tulevaisuuden näköala sinulle, Elizabeth. Tästä päivästä alkaen joudut olemaan vento vieras jommallekummalle vanhemmistasi. Äiti ei tahdo nähdä sinua silmäinsä alla, josetmene naimisiin herra Collinsin kanssa. Ja minä en tahdo nähdä sinua edessäni, josmenetnaimisiin hänen kanssaan."
Elizabeth voi vain naurahtaa moiselle loppupäätökselle sellaisista alkuperusteista. Mutta rva Bennet, joka oli koettanut uskotella itselleen, että hänen miehensä näkisi asian hänen silmillään, oli ilmeisesti pettynyt.
"Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitatkaan tuollaisella lörpötyksellä, Bennet? Sinähän lupasit minulle, että vaatisit tyttö hupakkoa taipumaan."
"Rakkahani", vastasi hänen puolisonsa, "minulla on pari pientä mielisuosiota sinulta pyydettävänä. Ensiksikin, että sallit minun vapaasti käyttää omaa arvostelukykyäni tässä tapauksessa, ja toiseksi, että sallit minun vapaasti käyttää omaa huonettani tällä hetkellä. Olen iloinen, kun saan kirjaston jälleen omiin hoteisiini niin pian kuin suinkin."
Mutta sittenkään ei rouva Bennet heittänyt asiaa sikseen, vaikka hänen miehensä olikin niin pahoin pettänyt hänen toiveensa. Hän jauhoi juttua Elizabethille jauhamistaan, vuoroin liehitellen ja vuoroin uhkaillen häntä. Hän koetti saada Janenkin avukseen, mutta aina lempeä ja mukautuvainen Jane kieltäytyi mahdollisimman lempeällä tavalla puuttumasta asiaan. Elizabeth puolestaan torjui äitinsä hyökkäykset väliin todellisella vakavuudella, väliin lyöden ne kokonaan leikiksi. Mutta millainen hänen torjumistapansa kulloinkin olikin, pysyi hän järkähtämättä päätöksessään.
Tällävälin mietiskeli hra Collins orvossa yksinäisyydessä kovaa onneaan. Hänellä oli siksi hyvät ajatukset itsestään, ettei hän millään tavalla voinut käsittää syytä serkkunsa merkilliseen itsepäisyyteen; ja vaikka hänen ylpeyttänsä olikin loukattu, eivät saadut rukkaset aiheuttaneet hänelle erityistä sydämentuskaa. Tietäen Elizabethin hyvin ansainneen äitinsä nuhteet hän tyytyi omalta puolestaan näyttämään jokseenkin välinpitämätöntä naamaa.
Perheen täten — kuvaannollisesti puhuen — seistessä päälaellaan sattui Charlotte Lucas saapumaan vieraaksi. Ensimmäisenä hänet eteisessä vastaanotti Lydia, joka karkasi hänen kimppuunsa ja kietoen kätensä hänen kaulaansa suhisi kiihkeästi hänen korvaansa: "Olipa hauska että tulit, sillä täällä ovat asiat kaikki niin hullusti! Mitä sinä luuletkaan meillä tänä aamuna tapahtuneen? Herra Collins on kosinut Lizzyä, mutta Lizzy ei tahdo huolia hänestä."
Charlotte ei ennättänyt vastata, sillä Kitty juoksi kertomaan samat uutiset; ja tuskin he olivat käyneet ruokasaliin, missä rva Bennet istui yksin ja hyljättynä, kun tämäkin vetosi hänen sääliinsä ja myötätuntoonsa ja rukoili häntä tekemään parhaansa taivuttaakseen ilkikurista Lizzyä alistumaan perheen yksimieliseen toivomukseen. "Olkaa kiltti ja tehkää niin, rakas neiti Lucas", lisäsi huolestunut äiti alakuloisesti, "sillä kukaan muu ei ole minun puolellani, kukaan ei kannata eikä sääli minua; minua kohdellaan hirmuisen julmasti eikä säästetä hermojani lainkaan."
Charlottelta säästyi tukala vastaamisen velvollisuus, kun Jane jaElizabeth saapuivat yhdessä sisään.
"Kas, siinä hän nyt tulee", huudahti rva Bennet, "ja näyttää niin välinpitämättömältä kuin me toiset olisimme vain pelkkää ilmaa, kunhan hän itse saa vain tahtonsa perille. Mutta sen minä sanon sinulle, neiti härkäpää, että jos sinä tällä tapaa hylkäät kaikki naimatarjoukset, niin et ikinä saa miestä; ja mikä sinut sitten periikään, kun isääsi ei enää ole?Minäen vain kykene sinusta huolehtimaan, muista se. Minä en sinusta välitä tästä päivästä alkaen niin hituistakaan, ettäs sen tiedät. Minä sanoin sinulle jo kirjastossa, sen hyvin muistat, etten tahdo vaihtaa enää sanaakaan sinun kanssasi, ja sen lupaukseni aion pitää. Mitäpä iloa minulla olisikaan puhella kiittämättömille lapsille? Eikä minulle muuten tuota iloa puhella kenenkään kanssa. Kun kärsii hermoistaan niin paljon kuin minä, niin eipä juuri tee mielikään puhella kellekään. Kukaan ei arvaakaan, kuinka minä oikein kärsin! Mutta niinhän sitä maailmassa aina käykin. Joka ei valittele kellekään vaivojaan, häntä ei kukaan sääli."
Hänen tyttärensä kuuntelivat vaitonaisina tätä sydämenpurkausta, tietäen että kaikki järkisyyt ja suostuttelut vain lisäisivät rouvaparan ärtymystä. Ja siten hän sai hellittämättä jatkaa kenenkään keskeyttämättä, kunnes seuraan viimein yhtyi hra Collins, jykevämpänä ja juhlallisempana kuin tavallisesti; ja nähdessään tulijan lopetti äiti valitusvirtensä tiuskaisten tyttärilleen:
"Nyt minä vaadin teitä viimeinkin tukkeamaan suunne ja sallimaan herraCollinsin ja minun vähän jutella keskenämme."
Elizabeth sujahti äänettömästi ulos huoneesta, Jane ja Kitty seurasivat häntä, mutta Lydia seisoi paikallaan päättäen lujasti kuulla kaiken minkä voi; Charlottea taas ensin pidätti hra Collinsin kohteliaisuus, joka tiedusteli hajamielisesti hänen ja hänen omaistensa vointia, ja sitten hän uteliaisuuden voittamana kävi akkunaan ja oli näköjään vaipunut tarkastelemaan puutarhaa. Murheellisella äänellä rva Bennet aloitti keskustelun:
"Ah, herra Collins!…"
"Rakas arvoisa rouvani", keskeytti hyljätty kosija hänet, "pyydän, että vaikenemme iäksi tästä ikävästä asiasta. Olkoon minusta kaukana", hän jatkoi äänellä, jossa värähteli peittelemätöntä harmia, "että kävisin moittimaan tyttärenne käytöstä. Onhan meidän jokaisen velvollisuus alistua kristillisellä nöyryydellä kärsimään ikävyyksiä, joita emme voi välttää; erittäinkin on se runsaalla maallisella hyvyydellä siunatun nuoren miehen velvollisuus, jollainen minä voin pöyhkeilemättä sanoa olevani; — lyhyesti sanoen, minä olen päättänyt luopua alkuperäisestä aivoituksestani. Ehkäpä tämä johtuu jossain määrin myöskin siitä, että olen ruvennut epäilemään, olisiko kaunis serkkuni suostumuksellaan todellakin voinut taata minulle ajallista onnea ja siunausta; ja minä olen usein huomannut, että kristillinen alistuminen kohtaloonsa vasta silloin on oikein täydellinen, kun onni, jota olemme tavoitelleet, mutta joka on meiltä kielletty, on alkanut kadottaa arvoaan meidän silmissämme. Toivon kuitenkin, rakas arvoisa rouvani, ettette millään muotoa pidä minun puoleltani kunnioituksen puutteena perhettänne kohtaan, kun kieltäydyn käyttämästä hyväkseni teidän ja herra Bennetin harjoittamaa kotikuria tytärtänne kohtaan. Ehkä olen saattanut käyttäytyä väärin, kun olen vastaanottanut hylkäävän ratkaisun tyttärenne huulilta enkä teidän omiltanne, joka olette hänen äitinsä ja kasvattajansa. Mutta kaikkihan olemme erhettyväisiä. Minä olen varmastikin tarkoittanut ainoastaan pelkkää hyvää meille kaikille. Itselleni halusin hankkia mieluisen elämäntoverin ja samalla pitää silmällä arvoisan perheenne etua; ja josminunkäyttäytymisessäni on ollut jotain moitittavaa, niin pyydän täten kaikkia suomaan sen minulle anteeksi."
Jupakka hra Collinsin kosinnan johdosta oli täten jokseenkin lopussa, ja Elizabeth sai siitä enää kärsiä vain äitinsä hellittämättömien pistelyjen kautta. Mitä kosijaan itseensä tulee, niinhänei ilmaissut tunteitaan paremmin tai huonommin salatulla harmilla eikä edes välttelemällä Elizabethia, vaan erinomaisen kankealla käytössävyllä ja juhlallisella vaikenemisella. Kaiken huomaavaisuutensa hän tämän kohtalokkaan päivän iltapuolella omisti perheen vieraalle nti Lucasille, jonka kärsivällinen kohteliaisuus häntä kuunnellessaan oli kuin palsamia hänen haavoitetulle sydämelleen ja kenties yhtä hyväntekevää myöskin Elizabethille itselleen, joka täten säästyi kaikelta huomiolta.
Seuraavakaan päivä ei tuonut lääkitystä rva Bennetin pahantuulisuuteen eikä heikoille hermoille. Hra Collins oli jatkuvasti loukatun ylpeä. Elizabeth oli toivonut, että kosija rukkaset saatuaan katkaisisi vierailunsa, mutta se ei näyttänyt kuuluvan hra Collinsin suunnitelmiin. Hän oli alun pitäen päättänyt lähteä vasta lauantaina, ja lauantaina hän aikoi lähteäkin.
Aamiaisen jälkeen tytöt lähtivät kävelemään Merytoniin tiedustellakseen, joko hra Wickham oli palannut, ja myönteisessä tapauksessa säälitelläkseen hänen poissaoloaan Netherfieldin tanssiaisista. Hra Wickhamolipalannut, itse asiassa hän sattui yhdyttämään heidät tulliportilla ja saattoi heitä heidän tätinsä luo, missä hän jatkuvasti vastaanotti surkutteluja ja ilmaisi oman mielihaikeutensa tapauksen johdosta. Elizabethille hän kuitenkin yksityisesti tunnusti, että hänen poisjäämisensä oli ollut vapaaehtoinen.
"Mitä lähemmäksi juhla joutui", hän sanoi, "sitä selkeämmin rupesin tuntemaan, että minun oli parempi olla tapaamatta herra Darcya. Oleskelu samassa huoneessa ja samassa seurassa tuntikausia yhtäpäätä olisi käynyt yli voimieni ja olisi kenties aiheuttanut kohtauksia, jotka olisivat olleet tukalia muillekin kuin minulle itselleni."
Elizabeth antoi hyväksyvän tunnustuksensa hänen pidättyväisyydestään; ja heillä oli hyvä tilaisuus keskustella asiasta ja lausua toisilleen kohteliaisuuksia, kun Wickham ja eräs toinen upseeri saattoivat neitoset kotiin Longbourniin, jolloin ensinmainittu käveli Elizabethin rinnalla ja puheli miltei yksinomaan hänen kanssaan. Tästä kohteliaisuudesta oli Elizabethille mielestään kahdenkinlaista etua; se tyydytti hänen omaa mielihaluaan, ja häntä ilahdutti saadessaan esitellä uljaan kavaljeerinsa vanhemmilleenkin.
Kohta heidän kotia tultuaan toi lähetti kirjeen nti Bennetille; se oli Netherfieldistä ja avattiin tietysti oitis. Kuoresta tuli esiin pieni ja siro, tiiviisti kokoontaitettu kirjelappu täynnä naisen hienoa, joustavaa käsialaa. Elizabeth näki sisarensa ilmeen omituisesti muuttuvan hänen sitä lukiessaan ja että hän erityisen kauan viipyi joidenkin lauseiden kohdalla. Jane tointui kuitenkin pian entiselleen ja työntäen kirjeen poveensa koetti tavallisella hilpeydellään ottaa osaa yleiseen puheenpitoon; mutta Elizabeth tunsi huolestumista sisarensa takia eikä enää malttanut kuin toisella korvalla kuunnella hra Wickhamin kohteliaisuuksia. Kohta kun vieraat olivat poistuneet, sai Janen katse hänen seuraamaan tätä yläkertaan. Heidän tultua yhteiseen makuuhuoneeseensa otti Jane kirjeen jälleen esiin ja sanoi:
"Tämä on Caroline Bingleyltä; mitä hän siinä kertoo, on hämmästyttänyt minua hyvin suuresti. Koko perhe on kai juuri tähän aikaan lähtenyt Netherfieldistä Lontooseen aikomatta enää lainkaan palata tänne takaisin. Kuulehan mitä hän sanoo."
Hän luki ääneen ensimmäisen lauseen, jossa ilmoitettiin perheen juuri päättäneen seurata hra Bingleytä pääkaupunkiin, minne he toivoivat ennättävänsä syömään päivällistä hra Hurstin omistamassa talossa Grosvenor-kadun varrella. Seuraava lause oli näin kuuluva: "Enpä voi väittää, että minulla olisi ikävä kääntää selkäni Hertfordshirelle muuten kuin että sen kautta on erottava sinusta, rakkahin ystäväni; mutta toivokaamme, että jolloinkin tulevaisuudessa pääsemme jälleen yhteen nauttimaan toistemme seurasta; ja sillävälin koettakaamme lievittää suruamme ja kaipaustamme ahkeralla kirjeenvaihdolla. Minä luotan siihen, ettet sinä tässä suhteessa tule laiminlyömään toivomustani." Noita pöyhkeileviä sanoja Elizabeth kuunteli epäilevästi, sillä hänestä ne eivät tuntuneet suoralta puheelta. Mutta vaikka seurueen lähtö olikin näin äkillinen, ei hänen mielestään ollut aihetta siitä hätäytyä; sisarten poissaolo oli hänelle itselleen pikemminkin mieleen, eikähän mikään estänyt hra Bingleytä itseään palaamasta pian takaisin ja tekemästä tosiksi ilmeiset aikeensa Janeen nähden.
Mutta tämä toivo sammui äkisti, kun Jane jatkoi lukemistaan.
"Kun veljeni lähti eilen matkaan, luuli hän ennättävänsä toimittaa asiansa Lontoossa kolmessa tai neljässä päivässä; mutta me olemme varmat, ettei niin käy, ja että kun Charles kerran on päässyt mukaan Lontoon humuun, ei hän tule siitä niinkään helposti irtautumaan, jonka vuoksi olemme päättäneet mekin seurata häntä sinne, jotta hänen ei tarvitse viettää joutilaita hetkiään yksin ikävässä hotellissa. Monet tuttavistani ovat jo palanneet maalta pääkaupunkiin; ja minä toivoisin halusta, että sinäkin, rakkahin ystävä, olisit siellä joukossamme, mutta sehän ei toki käyne päinsä, vai kuinka? Toivotan sinulle iloista joulunaikaa Hertfordshiressa, ja etteivät täkäläiset keikarinne suinkaan antaisi sinun tuntea mielihaikeutta niiden kolmen kavaljeerin kadottamisesta, jotka me nyt ryöstämme sinulta."
"Käyhän tästä selvästi ilmi", lisäsi Jane suruissaan, "että herraBingley ei aiokaan palata tänne enää koko talvena."
"Ainoastaan se käy selvästi ilmi, että hänen sisarensa ei toivoisi sitä."
"Kuinka sinä sellaista päättelet? Senhän täytyy olla hänen oma päätöksensä — onhan hän tekojensa herra. Mutta sinä et vielä tiedäkaikkea. Minä tahdon lukea sinulle erään lauseen, joka erityisesti tekee minulle kipeätä. En tahdo salata sinulta mitään." Ja hän luki edelleen väräjävin äänin:
"Herra Darcy on hyvin kärsimätön tapaamaan jälleen sisartansa; ja totta puhuakseni, mekaikkikinolemme miltei yhtä kärsimättömät siinä suhteessa. En voi tosiaankaan uskoakaan, että Georgiana Darcylla olisi vertaansa kauneudessa, sirossa käytöksessä ja kaikissa hienoissa naistaidoissa; ja Louisan ja minun kiintymystä häneen lujittaa salainen toivo, että kenties piankin tulemme yhdistetyksi häneen vielä läheisimmillä siteillä. En muista, olenko ennen virkkanut sinulle mitään ajatuksistani tästä asiasta, mutta tunnen, etten voi lähteä täältä uskoutumatta kokonaan sinulle, armahin ystäväni. Veljeni on jo ennenkin suuresti ihaillut neiti Darcya; nyt hänelle tulee tilaisuutta seurustella hänen kanssaan entistä enemmän ja tuttavallisessa kotipiirissä; Georgianan omaiset toivovat heidän avioliittoansa yhtä hartaasti kuin mekin; enkä usko, että sisarellinen puolueellisuus johtaa minut harhaan väittäessäni, että Charles kykenee valloittamaan minkä naisen sydämen hän vain tahtoo. Kaikki asianhaarat siis puolustavat tätä liittoa eivätkä mitkään seikat vastusta sitä; olenko siis väärässä, rakkahin Jane, kun lausun toivovani tuon tapauksen toteutumista, joka lupaa onnea niin monelle?"
"Mitä sinätästäsanot, rakas Lizzy?" kysyi Jane. "Eikö kaikki ole sanottu kyllin suoraan? Eikö siitä käy päivän selvästi ilmi, ettei Caroline odota eikä toivo minua kälykseen; että hän on aivan vakuutettu veljensä välinpitämättömyydestä minun suhteeni; ja että jos hän on aavistanut minun tunteitani hänen veljeään kohtaan, niin hän tahtoo tässä mitä hienotunteisimmin varoittaa minua toivomasta turhia? Voiko mitään muuta päätelläkään?"
"Miksi ei voisi; minä ainakin ajattelen aivan toisin. Tahdotko kuulla?"
"Mitä hartaimmin!"
"Sanon sen sinulle lyhyesti. Neiti Bingley on huomannut veljensä rakastuneen sinuun, mutta hän toivoo neiti Darcya kälykseen. Siinä mielessä hän seuraa häntä Lontooseen, jossa hän tahtoo pidättää häntä niin kauan kuin suinkin ja toimia koko ajan sinua vastaan, kunnes saa veljensä mielen käännetyksi pois sinusta."
Jane pudisti päätään.
"Ihan totta, Jane, sinun pitää uskoa minua. Ei kukaan, joka on nähnyt teidät yhdessä, voi epäilläkään herra Bingleyn tunteita sinua kohtaan; ei ainakaan hänen sisarensa, siitä olen varma, sillä mikään pölkkypää hän ei ole. Jos hän olisi itse puoleksikin niin suuresti rakastunut herra Darcyyn, niin hän olisi jo tilannut hääpukunsa valmiiksi. Mutta juttu on tämä: me emme ole kyllin ylhäiset emmekä varakkaat kelvataksemme heidän rinnalleen; ja neiti Bingley on sitä halukkaampi naittamaan veljensä neiti Darcyn kanssa, koska hän toivoo, että yhden sisarusparin avioliitto raivaa tietä toisellekin ja että hän itse pääsee lyömään neiti Bourghin laudalta. Mutta ethän sinä, rakkahin Jane, voi vakavissasi kuvitella, että herra Bingley sen takia pitäisi sinusta vähemmän, että hänen sisarensa ihailee neiti Darcya; nähtiinhän, minkälaiset jäähyväiset hän sinulta otti viime tiistaina."
"Jos kumpikin ajattelisimme samalla tapaa neiti Bingleystä", vastasi Jane, "niin yhtyisin täydestä sydämestäni sinun mielipiteeseesi, ja minun olisi paljon helpompi olla. Mutta minä tiedän, että sinun perustelusi on väärä. Carolinen on mahdoton pettää tahallaan ketään; ja minun ainoa toivoni on, että hän on itse pettynyt huomioissaan."
"Se on oikein. Onnellisempaa ajatusta et olisi voinut saadakaan, koska et kerta ota lohtua minun ajatuksestani; usko vain kaikin mokomin, että hän itse on pettynyt ja arvostelee asioita sen vuoksi väärin. Sinä olet siten osoittanut hänelle kaikkea oikeutta ja kohtuutta, eikä sinun tarvitse enää hätäillä ja harmitella yhtään."
"Mutta, rakas sisko, voinko minä olla onnellinen, vaikka minua rakastaisikin mies, jonka kaikki omaiset ja ystävät toivovat hänen kiinnittävän mieltymyksensä toiselle taholle?"
"Se sinun on itsesi ratkaistava", sanoi Elizabeth. "Jos sinä kypsästi asiaa harkittuasi todella tulet siihen päätökseen, että sinun on parempi osoittaa kuuliaisuutta hänen sisarilleen kuin tulla onnelliseksi hänen itsensä kanssa, niin neuvon sinua kaikin mokomin antamaan hänelle rukkaset."
"Kuinka sinä saatatkaan lörpötellä tuollaista?" sanoi Jane ja hymyili heikosti. "Pitäisihän sinun tietää, etten minä ollenkaan epäröisi, vaikka sisarten vastarinta kovasti pahoittaisikin mieltäni."
"Tiesinhän, ettet epäröisikään, ja senvuoksi en aiokaan suuresti säälitellä sinua."
"Mutta entäpä, jollei hän enää palaakaan tänne tänä talvena — silloinhan on samantekevää, mitä minä ajattelen ja päätän. Asiat voivat muuttua tuhannella tavalla puolen vuoden kuluessa."
Mutta tuohon ajatukseen Elizabeth ei mitenkään tahtonut yhtyä. Hänestä se tuntui vain Carolinen mieluiselta toivomukselta; eikä hän voinut hetkeksikään taipua uskomaan, että niin itsenäinen nuori mies kuin hra Bingley olisi riippuvainen kenenkään tahdosta tai toivomuksista.
Hän lausui sisarelleen mielipiteensä tässä asiassa niin pontevassa muodossa kuin suinkin voi, ja piankin hänellä oli ilo nähdä suotuisa tulos taivuttelustaan. Janen tasainen luonnonlaatu ei kernaasti kärsinyt pohjatonta epätoivoisuutta; ja hän antoi kernaasti suostutella itsensä uskomaan, että kävi miten kävi, Bingley palaisi kohtakin Netherfieldiin täyttämään hänen sydämensä halun.
Sisarukset sopivat keskenään siitä, että rva Bennetille kerrottaisiin ainoastaan Netherfieldin perheen poislähdöstä, saattamatta häntä lainkaan hätäännyksiin vävypojaksi toivotun nuoren miehen menettelyn johdosta; mutta tämäkin niukka ilmoitus antoi arvon rouvalle aihetta siunailla nykyaikaisen nuorison kummaa käytöstä ja erittäinkin päivitellä Netherfieldin naisten poislähtöä, juuri kun heistä oli tulemassa niin hyvät ystävät hänen omien tytärtensä kanssa. Aikansa tätä haikailtuaan hän kuitenkin lohduttautui sillä varmalla toivolla, että hra Bingley kohta Netherfieldiin palattuaan tulisi päivälliselle Longbourniin ja silloin hän varustaisi pöytään ylimääräiset ruokalajit.
Bennetin perhe oli kutsuttu Lucasten luo päivälliselle; ja taasen oli Charlotte kyllin kiltti kuuntelemaan miltei koko illan hra Collinsin haastelua, ansaiten sen kautta Elizabethilta lämpimät kiitokset. "Sinä pidät häntä hyvällä tuulella hänen poislähtöönsä saakka", sanoi hän, "ja siitä olen sinulle kiitollisempi kuin osaan sanoakaan". Charlotte vakuutti ystävättärelleen, että hän kernaasti oli toisille hyödyksi miten vain taisi, ja että ilo ja tyydytys sellaisesta ystävänpalveluksesta korvasi runsaasti hänelle vähän vaivannäön. Herttaiseltahan tuo kaikki kuulosti; mutta Charlotte ulotti ystävällisyytensä pitemmälle kuin Elizabeth osasi arvatakaan — hän näet tahtoi suojella tätä hra Collinsin kiintymykseltä koettamalla kohdistaa sen omaan lylleröiseen persoonaansa. Sellainen oli suoraan puhuen nti Lucasin suunnitelma; ja se luonnistui niin mainiosti, että hän vieraitten myöhään poistuessa oli miltei varma siitä, että kaikki olisi ollut kohtakin selvillä, jollei hra Collinsin olisi tarvinnut lähteä Hertfordshirestä niin pian. Mutta tällöinpä neitonen erehtyi ritarinsa voimakkaasta luonteesta ja tulisista tunteista, jotka saivat tämän jo seuraavana aamuna karkaamaan salakähmää Longbournista ja kiirehtimään Lucas Lodgeen heittäytyäkseen Charlotten jalkain juureen. Hra Collinsin arkailu oli hyvin käsitettävä; keskiviikkona saamansa rukkaset olivat pahasti järkyttäneet hänen itseluottamustaan, eikä hän tahtonut antaa serkkujensa arvailla hänen asiaansa, ennenkuin hän itse oli siitä täysin varma. Häntä kuitenkin odotti perillä mitä vakuuttavin vastaanotto. Neiti Lucas oli itse älynnyt hänet akkunasta, kun hän asteli puistokujannetta taloa kohti, ja rientänyt oitis alas tapaamaan tulijaa ruohokentällä. Mutta vähänpä oli Charlotte osannut arvata, mikä rakkauden ja kaunopuheisuuden yltäkylläisyys häntä siellä odotti.
Niin lyhyessä ajassa kuin hra Collinsin pitkäveteinen saarnanuotti suinkin salli, oli tärkeä kysymys ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi; ja kun he yhdessä kävivät sisälle, vannotti onnellinen sulhanen lemmittyään vakavasti nimeämään sen päivän ja hetken, jolloin hänen aivoituksensa kruunattaisiin alttarin edessä ja hänestä tulisi onnellisin kaikista aviomiehistä; ja vaikka tätä kysymystä ei käynyt käden käänteessä ratkaiseminen, ei neitosella silti ollut halua pitää nuoren miehen totisia tunteita pilanaan.
Sir William ja Lady Lucas olivat kerkeät antamaan siunauksensa solmitulle liitolle. Hra Collinsin nykyiset olosuhteet tekivät hänestä mieluisan puolison heidän tyttärelleen, jolle he suuren lapsiparvensa vuoksi voivat antaa jokseenkin pienet myötäjäiset. Lady Lucas rupesi mielessään punnitsemaan suuremmalla mielenkiinnolla kuin koskaan ennen hra Bennetille suotujen elinvuosien pituutta; ja Sir William lausui hyvin päättäväisesti mielipiteenään, että peripä hra Collins Longbournin tai oli perimättä, niin joka tapauksessa oli suotava, että hän nuorikkoineen kävisi kohta häiden jälkeen esittäytymässä kuningashovissa.
Koko perhe oli hyvin iloissaan onnellisesta tapahtumasta. Nuoremmat tyttäret toivoivat tämän johdosta pääsevänsä mukaan seuraelämään vuotta tai paria aikaisemmin kuin muuten olisivat päässeet; ja pojat tunsivat huojennusta, kun ei enää ollut pelkoa, että Charlotte jäisi vanhaksi piiaksi. Charlotte itse oli levollinen ja tyytyväinen. Hän oli saavuttanut päämääränsä, ja hänellä oli hyvää aikaa miettiä sitä. Hra Collins ei tosin ollut mikään erittäin älykäs eikä miellyttävä mies; hänen seuranpitonsa oli väsyttävä, ja hänen kiintymyksensä morsiameensa täytyi olla itseluulottelua. Mutta sittenkin oli Charlotte saanut itselleen sulhasen, mikä oli pääasia. Panematta erityisen suurta arvoa miehiin ylipäänsä hän oli aina pitänyt avioliittoa elämänsä päämääränä; mitäpä muuta turvaa hyvin kasvatetulla, mutta vähävaraisella nuorella naisella olikaan säästyäkseen näkemästä pahoja päiviä? Tähän turvasatamaan hän nyt oli pääsemäisillään, ja seitsemänkolmattavuotiaaksi ennättänyt tyttö, joka ei ole erityisen kaunis, voi tällöin kiitellä hyvää onneaan. Ikävintä muuten mieluisessa jutussa oli kertoa siitä Elizabeth Bennetille, jonka ystävyyteen hän pani enemmän arvoa kuin yhdenkään toisen ihmisen. Elizabeth tietysti ihmettelisi asiainkäännettä, ehkäpä moittisikin häntä; ja vaikka Charlotten päätös olikin järkähtämätön, koskisi toisen paheksuminen kipeästi hänen tunteisiinsa. Hän päätti ilmoittaa asiasta itse, ennenkuin kukaan pääsisi kääntelemään sitä, ja vannotti senvuoksi hra Collinsia vaikenemaan siitä visusti Longbourniin palattuaan. Sulhanen antoikin tietysti vaitiololupauksen, vaikka tiesi sen pitämisen käyvän hänelle vaikeaksi; sillä hänen pitkä poissaolonsa aiheuttaisi luonnollisesti kyselyjä, joihin hänen oli tukala vastata ilmaisematta asianlaitaa; samalla se vaati häneltä suurta itsekieltäytymystä, sillä hänen teki mieli pöyhkeillä hyvällä onnellaan sen perheen keskuudessa, jossa hän oli vastikään saanut rukkaset.
Koska hänen oli lähdettävä matkalle varhain seuraavana aamuna, lausui hän talonväelle jäähyväiset jo illalla, kun naiset nousivat pöydästä poistuakseen makuusuojiinsa. Rva Bennet toivotti hänet erittäin sydämellisin sanoin uudelleen tervetulleeksi Longbourniin, milloin hän muilta toimiltaan suinkin pääsi tulemaan.
"Rakas arvoisa rouvani", vastasi vieras, "tämä kutsunne on minulle erittäin mieluinen, sillä suoraan sanoen odotinkin sitä; ja olkaa varma, että tulen käyttämään sitä hyväkseni niin pian kuin minulle vain on mahdollista."
Kaikki olivat ällistyksissään; ja hra Bennet, joka ei lainkaan toivonut vierastaan niin pian palaavaksi, huomautti:
"Mutta luuletteko Lady Catherinen siihen suostuvan, hyvä herra? Teidän olisi mielestäni parempi laiminlyödä sukulaisianne kuin pahoittaa palkanmaksajanne mieltä."
"Rakas arvoisa isäntäni", vastasi hra Collins, "olen hyvin kiitollinen teidän huolenpidostanne minun hyvistä suhteistani hänen jalosukuisuuteensa; mutta saatte olla varma, etten aiokaan ottaa niin painokasta askelta ilman hänen nimenomaista suostumustaan."
"Ette voi mitenkään olla liiaksi varovainen. Olkaa kernaammin välittämättä kaikesta muusta kuin hänen epäsuosiostaan; ja jos vain huomaatte herättävänne sitä palaamalla tänne takaisin, niin pysykää kaikin mokomin kotona ja rauhoittakaa mieltänne sillä tiedolla, että me ainakaan emme loukkaannu poisjäämisestänne."
"Rakas serkkuni, olen erinomaisen kiitollinen niin liikuttavasta huolenpidostanne minun asioistani; ja olkaa varma, että pian saatte minulta kirjeen, jossa seikkaperäisemmin kiitän sekä tästä että kaikesta muusta vierasvaraisuudestanne, jota olen saanut nauttia täällä Hertfordshiressä. Mitä kaunoisiin serkkuihini tulee, niin — vaikka poissaoloni täältä ei tulekaan pitkäaikaiseksi — pyydän nyt toivottaa heille terveyttä ja onnea, suinkaan sulkematta toivotuksestani Elizabeth serkkuakaan."
Samanlaisten kohteliaisuuksien jatkuessa naiset vetäytyivät omalle puolelleen, kaikki yhtä ihmeissään vieraan odottamattomasta palaamisesta. Rva Bennet halusi mieluusti käsittää asian siten, että hra Collins aikoi kohdistaa huomaavaisuutensa johonkin hänen nuoremmista tyttäristään, jolloin Maryn tuli astua vuoroon. Tämä neitonen muutenkin arvosteli kosijan persoonallisia ominaisuuksia paremmin kuin muut sisarensa; hänen vakavat mielipiteensä ja jyrkkä katsantokantansa miellyttivät oppinutta impeä, ja vaikka hän ei suinkaan ollut sellainen älypää kuin Mary itse, arveli tämä, että hra Collinsista voisi hänen vertaisensa elämäntoverin rinnalla tulla mieluinenkin aviomies. Mutta seuraavana aamuna surkastutti kylmä halla kaikki nämä hennot toivon oraat. Nti Lucas saapui näet kohta aamiaisen jälkeen Longbourniin ja uskoi yksityisessä keskustelussa Elizabethille eilisiltaisen onnensa.
Elizabethin päähän oli tosin viime päivinä kerran tai pari pälkähtänyt, että hra Collins oli saattanut kuvitella rakastuneensa hänen ystävättäreensä; mutta että Charlotte itse olisi käynyt rohkaisemaan tuota kömpelöä kosijaa, sitä hän ei ollut osannut uskoakaan; ja hänen yllätyksensä kuulemastaan uutisesta oli senvuoksi niin suuri, ettei hän voinut pidättyä huudahtamasta:
"Sinäkö kihloissa herra Collinsin kanssa, Charlotte? Se on mahdotonta.Älä uskottele minulle päättömiä."
Neiti Lucasin tasainen maltti, millä hän oli kertonut uutisensa, järkähti vähän sellaisesta moitteesta; mutta naisellinen itsetunto terästi hänet kohta, niin että hän kykeni vastaamaan kylmäverisesti:
"Miksi sinä siitä niin suuresti hämmästyt, rakas Eliza? Onko sinusta sitten niin uskomaton asia, että herra Collins pystyy saavuttamaan jonkun toisen naisen arvonantoa, vaikka hänellä ei ole ollutkaan onnea sinun silmissäsi?"
Elizabeth oli jo ennättänyt tointua ensi hämmästyksestään, niin että hän kykeni tahtoaan terästäen toivottamaan morsiamelle parahinta onnea ja sanoi iloitsevansa, että he täten tulivat tavallaan sukuun keskenään.
"Minä ymmärrän kyllä hyvin sinun tunteesi", sanoi Charlotte. "Sinun täytyy olla suuresti ihmeissäsi siitä, että herra Collins joutui jo niin pian sinulta rukkaset saatuaan kosimaan minua. Mutta kun olet ennättänyt tarkemmin ajatella asiaa, niin toivon, että tulet olemaan tyytyväinen tällaiseen asiainmenoon. Tiedäthän, etten minä ole vähimmässäkään määrässä romanttinen ihminen, enkä ole sitä koskaan ollutkaan. Minä haluan ainoastaan saada mukavan olon ja hauskan kodin; ja ottaen lukuun herra Collinsin luonteenlaadun, elämänaseman ja hyvät tuttavuussuhteet luulen voivani olla varma, että tulen hänen kanssaan olemaan ainakin yhtä onnellinen kuin useimmat muut naiset voivat itsestään vakuuttaa naimisiin mennessään."
Elizabeth vastasi levollisesti "epäilemättä", ja lyhyen piinallisen äänettömyyden jälkeen he palasivat muun perheen pariin. Charlotte ei enää viipynyt kauan, ja Elizabeth jäi mietiskelemään äsken kuulemaansa ja kokemaansa. Kesti kauan, ennenkuin hän kykeni levollisesti sulattamaan tuon merkillisen kihlausjutun. Se seikka, että hra Collins kykeni kosimaan kahta tyttöä kolmen päivän kuluessa, ei merkinnyt mitään sen tosiasian rinnalla, että hänet lopultakin oli hyväksytty sulhaseksi. Elizabeth oli kyllä aina tiennyt, että Charlotte katseli elämää ja nimenomaan avioliittoa vähän toiselta kannalta kuin hän; mutta hän ei olisi arvannut pitää mahdollisena, että ystävätär täyden toden eteen tullessa mieluummin uhrasi kaikki paremmat persoonalliset tunteensa aineellisten seikkojen vuoksi. Charlotte Lucas hra Collinsin vaimona — se oli mitä nöyryyttävin kuva!
Elizabeth istui äitinsä ja sisarustensa parissa yhäti mietiskellen äsken kuulemaansa ja arvaillen, oliko hänellä oikeutta kertoa siitä toisille, kun Sir William itse saapui vieraisiin, ilmeisesti tyttärensä lähettämänä ilmoittamaan kihlauksesta. Monin onnitteluin naapureille ja omalle perheelleen alkavasta sukulaissuhteesta hän purki kuuluviin uutisensa hyvin ällistyneelle ja epäuskoiselle kuulijapiirille. Suuremmalla suoravaisuudella kuin kohteliaisuudella rva Bennet väitti oitis, että hän oli tykkänään erehtynyt; ja aina ajattelematon ja monesti kerkeäpuheinen Lydia huudahti meluavasti:
"Herra isä sentään! Kuinka te saatatte tuollaista palturia meille syöttää, Sir William? Ettekö tiedä, että herra Collins kosi meidän Lizzyä?"
Tarvittiin todellakin hovilaisen järkkymätön mielenmaltti ja levollinen kohteliaisuus, jotta Sir William kykeni ylevästi hymyillen sulattamaan naisten kiivaat vastaväitteet ja yhä vakuuttamaan tuomansa uutisen todenperäisyyttä.
Elizabeth tunsi tarvetta vapauttaa vieras tästä tukalasta tilanteesta ja kävi sen vuoksi vahvistamaan hänen kertomustaan, mainiten jo kuulleensa asiasta Charlottelta itseltään; ja hänen onnistui vaimentaa äitinsä ja nuorempain sisartensa soraäänet lausumalla Sir Williamille totiset onnittelunsa (joihin Janekin yhtyi) kihlauksen johdosta, perustellen niitä vetoamalla hra Collinsin mainioon luonnonlaatuun ja Hunsfordin läheisyyteen Lontoosta ja sen hovista.
Rva Bennet oli kuulemastaan uutisesta liiaksi hämmentynyt kyetäkseen paljonkaan puhumaan Sir Williamin vierailun aikana; mutta kohta kun ovi oli sulkeutunut tämän takana, purkautuivat hänen tunteensa rajusti ilmoille. Ensiksikin hän väitti, että koko juttu oli perätöntä hölynpölyä; toiseksi hän vakuutti olevansa vallan varma siitä, että hra Collinsille oli viritetty kavala ansa; kolmanneksi, että nuoresta parista ei ikinä tulisi onnellisia; ja neljänneksi, että kihlauksen täytyi välttämättömästi pian purkautua. Kaksi selvää johtopäätöstä hän joka tapauksessa kykeni tekemään näistä jokseenkin sotkuisista asianhaaroista: että Elizabethin uppiniskaisuus oli syynä kaikkeen; ja että kaikki ihmiset olivat ylen julmasti kohdelleet häntä ja hänen hermojaan. Näistä kahdesta asiasta hän sitten piti puhetta koko päivän mittaan. Mikään ei pystynyt lohduttamaan ja lepyttämään häntä. Eikä hänen kaunansa pehminnyt vielä senkään päivän kuluttua. Kesti kokonaisen viikon, ennenkuin hän kykeni näkemään Elizabethia käymättä oitis hänen silmilleen; kokonaisen kuukauden, ennenkuin hän voi puhua Sir Williamin tai Lady Lucasin kanssa töykeyttä osoittamatta, ja kesti monia kuukausia, ennenkuin hän antoi anteeksi heidän tyttärelleen.
Hra Bennet pysyi paljon levollisempana tapahtuman johdosta; tämä kokenut ihmistuntija selitti tyydytyksellä havainneensa, että Charlotte Lucas, jota hän oli pitänyt jokseenkin järkevänä tyttönä, oli yhtä hupsu kuin hänen vaimonsa ja vielä hupsumpi kuin hänen omat tyttärensä.
Lady Lucas ei voinut salata riemuaan sen johdosta, että hänen tyttärensä oli päässyt onnellisesti kihloihin ennen naapurin rouvan tyttöjä ja että tämä seikka oli omiaan harmittamaan naapurin rouvaa sydämen pohjasta; ja ilmaistakseen näitä ihmisystävällisiä tunteitaan hän rupesi käymään Longbournissa entistä ahkerampaan, vaikka rva Bennetin happamien ilmeiden ja pisteliäiden huomautusten olisi luullut voivan katkeroittaa hänen onnensa maljan pohjaan saakka.
Elizabethin ja Charlotten välillä vallitsi vielä edelleenkin jännitys, joka pidätti heitä puuttumasta tuohon arkaan puheenaiheeseen; ja Elizabethista tuntui siltä, ettei vanha luottamuksellinen suhde voisi enää koskaan palata heidän välilleen. Charlotten lemmenhistoriasta pettyneenä hän kääntyi sitä hellemmällä kiintymyksellä Jane sisareensa, jonka sydämen onnesta hän kävi päivä päivältä yhä hätäytyneemmäksi, kun Bingleyn palaamisesta ei vieläkään kuulunut yhtään mitään.
Jane oli oitis vastannut Carolinen kirjeeseen ja laski nyt päiviä ja hetkiä, milloin hän voisi odottaa jotain toivon aihetta. Hra Collinsin lupaama kiitoskirje saapui jo tiistaina ja ilmaisi niin mahtipontista kiitollisuutta, kuin olisi arvoisa lähettäjä vieraillut perheessä vähintäänkin vuoden päivät. Selvitettyään täten kiitollisuudenvelkansa hän ilmoitti monin tuntehikkain kääntein heille onnellisesta kihlauksestaan heidän ihastuttavan naapurinsa nti Lucasin kanssa sekä lupasi jälleen saapua Longbourniin maanantaista kahden viikon päästä. Lady Catherine oli näet ollut niin ihastunut hänen sopivasta valinnastaan, että vaati häät pidettäväksi niin pian kuin mahdollista; ja tämä hänen jalosukuisuutensa toivomus oli kirjoittajan mielestä parahin valtti, jolla hänen jumaloitu Charlottensa saataisiin pian nimeämään se päivä ja hetki, jolloin hänestä tulisi aviomiehistä onnellisin.
Hra Collinsin palaus Hertfordshireen ei enää lainkaan ilahduttanut rva Bennetiä. Päinvastoin hän oli valmis nureksimaan sitä yhtä paljon kuin puolisonsakin. Hänestä oli hyvin merkillistä, että sulhanen majoittuisi Longbourniin eikä Lucas Lodgeen — se oli sekä sopimatonta että häiritsevää. Hän ei mitenkään suvainnut talossa vieraita, niin kauan kuin hänen terveydentilansa oli niin säälittävä, ja kaikista vieraista olivat rakastuneet ihmiset hänestä kaikkein sietämättömimmät. Eipä ihme, ettei rva Bennetin pahantuulisuus ottanut lauhtuakseen, eikä sitä suinkaan lievittänyt hra Bingleyn jatkuva ja käsittämätön poissaolo.
Sama seikka ei antanut rauhaa myöskään Janelle eikä Elizabethille. Päivä kului toisensa jälkeen, ilman että hänestä kuului muuta kuin koko Merytonissa kiertelevä huhu, ettei hän aikonut palata Netherfieldiin enää koko talvena; mikä huhu oli omiaan panemaan rva Bennetin hermot kovalle koetukselle. Hän ei koskaan laiminlyönyt leimata sitä mitä typerimmäksi ja ilkeämielisimmäksi valheeksi.
Yksinpä Elizabethkin rupesi jo pelkäämään — ei Bingleyn välinpitämättömyyttä Janesta, vaan että hänen sisartensa onnistuisi pidättää hänet poissa Janen lähettyviltä. Nuo tunteettomat naiset ja hänen voimakastahtoinen ystävänsä, yhdessä nti Darcyn persoonallisten sulojen ja Lontoon tarjoamain huvitusten kanssa, saisivat ajan pitkittyessä kukaties rakastuneen nuoren miehen tunteet viilenemään.
Mitä Janeen itseensä tuli, niinhänentuskansa tänä jännityksen aikana oli luonnollisesti vielä suurempi kuin Elizabethin; mutta hän kätki surunsa sydämeensä, eikä hänen ja Elizabethin kesken kosketeltu sanallakaan tätä asiaa. Se ei kuitenkaan estänyt hänen äitiään sen kymmenen kertaa päivässä palaamasta siihen ja tulkitsemasta kärsimätöntä ihmetystään Bingleyn äänettömyydestä tai vaatimasta Janea julkisesti tunnustamaan, että hän tunsi itsensä hyvin huonosti kohdelluksi. Tarvittiin todella Janen koko tasainen lempeys, jotta hän jaksoi näköjään tyynin mielin kohdata näitä alituisia hyökkäyksiä.
Hra Collins saapui mitä säntillisimmin lupaamaansa aikaan, mutta hänen vastaanottonsa Longbournissa ei tällä kertaa ollut yhtä sydämellinen kuin hänen ensi käynnillään. Hän oli kuitenkin niin suuresti onnensa lumoissa, ettei hän kaivannutkaan suurta huomaavaisuutta; ja totta puhuen hänen väsymätön lemmenkuhertelunsa tuntui toisista huojennukselta, sillä se vapautti heidät pitämästä hänelle seuraa. Suurimman osan joka päivästä hän vietti Lucas Lodgessa, palaten monesti vasta iltahämärissä Longbourniin, niin että hän ennätti lausua valittelunsa myöhästymisestään talonväelle, kun nämä olivat jo levolle käymässä.
Rva Bennet oli tulimmaisessa tuskassa. Jo pelkkä kihlauksen mainitseminen ja kaikki, mikä vain oli jossain yhteydessä sen kanssa, saattoi hänet vihan vimmoihin; ja kuitenkin hän voi olla varma, että kuuli siitä mainittavan alituisesti sekä kotona että kylässä. Pelkkä nti Lucasin näkeminen oli hänelle ylen ärsyttävää; kun Charlotte saapui kyläilemään Longbourniin, epäili emäntä vieraansa tulleen vain tarkastelemaan tulevaista rukinsijaa; ja milloin tämä puheli hiljaa hra Collinsin kanssa, oli hän täysin vakuutettu, että he puhelivat vain siitä, milloin saisivat tilan haltuunsa ja viskaisivat hänet tyttärineen maantielle. Rva Bennet valitti katkerasti kaikkea tätä vääryyttä puolisolleen.
"On tosiaan katkeraa ajatella, rakas Bennet", hän sanoi, "että Charlotte Lucas pääsee kerran emännöimään tässä talossa, ettäminunpitää tehdä tilaahänelleja vielä elävin silmin nähdä hänet sijassani!"
"Rakkaani, älä anna tuollaisille synkille ajatuksille valtaa itsessäsi. Toivokaamme, että asiat tulevat kääntymään paremmin päin. Otaksukaamme, että minä saan vielä haudata herra Collinsinkin."
Neiti Bingleyn kirje saapui viimein ja teki lopun kaikesta epätietoisuudesta. Jo aivan ensi lauseessa siinä vakuutettiin, että perhe aikoi koko talveksi jäädä Lontooseen ja valitettiin veljen pahoittelevan, ettei hän ollut joutunut käymään ottamassa jäähyväisiä Hertfordshiressa olevilta ystäviltä ennen poislähtöään.
Vähinkin toivo oli siis sammunut; eikä kirjeen loppuosakaan sisältänyt mitään lohdutusta Janelle, lukuunottamatta kirjoittajan vakuuttelua ainaisesta ystävyydestään. Pääosana siinä oli nti Darcylle suitsutettu ylistys. Kaikki tämän persoonalliset viehättäväisyydet jauhettiin jälleen läpi; ja Caroline kerskaili heidän läheisen ystävyytensä lujittumisesta ja rohkeni lausua toivonsa sen lopulliseen kukkaan puhkeamisesta paljon varmemmassa sävyssä kuin edellisessä kirjeessään. Hän ilmoitti myöskin veljensä viihtyvän mainiosti hra Darcyn talossa ja mainitsi jälkimmäisen aikovan tehdä joitakin hyvää lupaavia muutoksia sen sisustuksessa.
Elizabeth, jolle Jane oitis uskoi kirjeen sisällyksen, kuunteli sitä närkästyksestä mykistyneenä. Hänen sydämessään taisteli hellä sääli sisarta kohtaan ja tuima viha kaikkia muita asianosaisia vastaan. Carolinen viittauksia veljensä mieltymyksestä nti Darcyyn hän ei ottanut lainkaan uskoakseen. Hän oli yhtä varma kuin ennenkin siitä, että hra Bingley oli täydellä todella rakastunut Janeen ja rakasti häntä edelleenkin; mutta vaikka hän itsekin oli aina pitänyt suuresti tästä miellyttävästä nuoresta miehestä, ei hän nyt voinut ilman vihastusta, jopa ylenkatsettakin, nähdä, kuinka helposti hän antoi omaistensa ja ystävänsä johtaa häntä ja alistui alttiisti uhraamaan omansa ja rakastamansa tytön elämänonnen näiden oikkujen ja vallanhimon vuoksi.
Kului päivä tai parikin, ennenkuin Jane rohkeni ilmaista tunteensa Elizabethille; vihdoin, kun rva Bennet oli tavallista itsepäisemmin innoitellut Netherfieldin tyhjyyttä ja sen isännän merkillistä käyttäytymistä, ei Jane voinut pidättyä sanomasta sisarelleen:
"Ah, kunpa äiti rakas kykenisi paremmin hillitsemään itseään! Hän ei voi aavistaakaan, mitä tuskaa hän tuottaa minulle puhelemalla alituisesti herra Bingleystä. Mutta minä en tahdo nureksia. Tätä ei saata kestää kauan. Hän unhottuu meidät ajatuksistamme piankin, ja kaikki on meidän keskuudessamme jälleen niinkuin ennenkin."
Elizabeth katsahti sisareensa ihmetellen ja epäuskoisesti eikä vastannut mitään.
"Etkö usko minua?" huudahti Jane kevyesti punastuen. "Sinulla ei ole yhtään syytä epäillä minun vilpittömyyttäni. Minä voin säilyttää hänet muistissani edelleenkin rakastettavimpana miehenä, jonka koskaan olen tuntenut; mutta siinä onkin kaikki. Minulla ei ole enää aihetta toivoa eikä peljätä mitään, eikä myöskään moittia häntä mistään. Kiitos Jumalan, että ainakinsetuska on minulta säästetty! Vähän ajan kuluttua … minä varmastikin tunnen oloni jälleen helpommaksi…"
Väkisin hilliten tunteitaan hän jatkoi lujemmalla äänellä: "Se lohdutus minulla ainakin on nyt ja alati, ettei kysymyksessä ole alun pitäen ollutkaan muuta kuin pelkkä harhaluulo minun puoleltani, ja ettei se ole tehnyt kipeätä keillekään muille kuin minulle itselleni."
"Rakas Janeni", huudahti Elizabeth, "sinä olet liian hyvä. Sinun lempeytesi ja epäitsekkäisyytesi ovat kerrassaan enkelimäiset; en oikein tiedä, mitä sinulle sanoisinkaan. Minusta tuntuu, etten koskaan ole tehnyt sinulle kylliksi oikeutta enkä rakastanut sinua niin paljon kuin sinä ansaitset."
Nti Bennet torjui kiihkeästi kaikki sisarensa ylistelyt; hänellä ei ollut mitään erinomaisia ominaisuuksia eikä hän ansainnut niin suurta rakkautta.
"Ei", sanoi Elizabeth, "tämä ei ole oikein eikä kohtuullista.Sinunmielestäsi koko maailma on kiitoksen arvoinen, ja sinä loukkaudut oitis, jos minä puhun pahaa kenestäkään.Minäpidän ainoastaan_ sinua_ täydellisenä olentona, ja sinä panet kohta vastaan. Älä pelkää minun yhtään liioittelevan, tai että minä pukeutuisin sinun tavallasi yleismaailmallisen hyväntahtoisuuden vaippaan. Minä rakastan perin harvoja ihmisiä, ja vielä harvemmista ajattelen jotain hyvää. Mitä enemmän tulen tuntemaan maailmaa, sitä vähemmän se minun mieltäni tyydyttää, ja joka päivä saan uusia todisteita ihmisluonteiden ristiriitaisuudesta ja kaiken näennäisen ansiokkaisuuden ja järkevyyden turhuudesta. Kaksi hyvää esimerkkiä olen siitä äskettäin nähnyt — toista en huoli mainita, toinen on Charlotten kihlaus. Se on minusta käsittämätön, joka suhteessa aivan käsittämätön!"
"Rakas Lizzy, älä päästä tuollaisia tunteita valloilleen sielussasi. Ne turmelevat sinun oman onnellisuutesi. Ajattelehan toki herra Collinsin arvossapidettyä asemaa ja Charlotten viisasta ja vakavaa luonnetta. Muista myöskin, että hän on kunnioitettavasta perheestä; että varallisuuteen nähden hänen valintansa on mitä edullisin, ja usko toki kaiken hyvän nimessä, että hänen täytynee tuntea jonkin verran kunnioitusta ja arvonantoa serkkuamme kohtaan."
"Sinun mieliksesi tahtoisin koettaa uskoa melkein mitä hyvänsä, mutta kellekään ei totta puhuen ole hyötyä tällaisesta uskosta. Jos rohkenisin otaksua, että Charlotte jollain tapaa kunnioittaa herra Collinsia, niin täytyisi minun arvostella hänen järkevyyttään vielä kehnommaksi kuin nyt arvostelen hänen sydäntään. Rakas Janeni, hra Collins on itseluuloinen, pöyhkeä, ahdasmielinen ja höperö mies, sen tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin; ja sinun täytyy sydämessäsi tajuta, niinkuin minä teen, että siltä naiselta, joka menee hänelle vaimoksi, puuttuu joko arvostelukykyä tahi omanarvontuntoa. Sinä et saa puolustaa häntä, vaikka hän onkin Charlotte Lucas. Sinä et saa yksilön vuoksi uhrata uskoasi pettämättömiin periaatteisiin etkä uskotella itsellesi etkä minulle, että itsekäs omanvoitonpyynti olisi viisautta ja vaaran tajuamattomuus mikään onnellisuuden takaus."
"Minusta sinä käytät liian ankarata kieltä puhuessasi heistä kummastakin", vastasi Jane; "ja minä toivon, että tulet itsekin siitä vakuutetuksi, kun saat nähdä heidän elävän yhdessä onnellisina. Mutta jo riittää puhe heistä. Sinä viittasit johonkin toiseenkin asiaan. Sinä mainitsitkahdestatapauksesta. Minä ymmärrän aivan hyvin, mitä tarkoitat, mutta minä pyydän sinua, rakas Lizzy, ettet sureta minua ajattelemallahänestämitään pahaa ja sanomalla, että hänen arvonsa on vähentynyt sinun silmissäsi. Me emme saa olla niin nopsat kuvittelemaan mielessämme, että meitä pahoitetaan ja loukataan tahallisella tarkoituksella. Emmehän voi odottaa, että vilkasluontoinen nuori mies voi aina olla niin kovin varuillaan. Useinhan meidän oma hupsu turhamaisuutemme pettää meidät ja aiheuttaa meille hyödytöntä murhetta. Me naiset mielellämme panemme pintapuoliseen ihailuun enemmän merkitystä kuin se ansaitseekaan."
"Ja miehet tahtovat mielellään antaa sille enemmän merkitystä kuin se ansaitsee!"
"Jos he sen tekevät tahallaan, niin heitä ei voi puolustaa; mutta minä en saa päähäni, että maailmassa olisi niin paljon tahallista harhaanjohtamista kuin jotkut ihmiset luulevat."
"En minä suinkaan tahdo väittää herra Bingleyn käyttäytymistä tahallaan harhaanjohtavaksi", sanoi Elizabeth; "mutta tarkoittamattakaan tehdä toisille vääryyttä tai tehdä heitä onnettomiksi tekevät ihmiset monesti turmiollisia erehdyksiä ja aiheuttavat kurjuutta. Ajattelemattomuus, välinpitämättömyys toisten tunteista ja horjuvaisuus päätöksissään — kas siinä niiden surujen syy, joita ihmiset niin usein tahtomattaan tuottavat toisille."
"Ja minkä näistä sinä sovitat tähän tapaukseen?"
"Viimeksimainitun! Mutta jos jatkan puhetta pitemmälle, niin pahoitan mieltäsi tuomitsemalla henkilöitä, joita sinä kunnioitat. Pysähdytä minut ajoissa, niin kauan kuin vielä voit."
"Sinä siis väität, että hänen sisarensa johtavat häntä ja johtavat harhaan?"
"Niin, liitossa hänen ystävänsä kanssa."
"Sitä minä en voi uskoa. Miksi he pyrkisivät vaikuttamaan häneen? Hehän voivat vain toivoa hänen onneaan; ja jos hän on mieltynyt minuun, ei kukaan muu nainen pysty kääntämään hänen mieltänsä minusta."
"Ensimmäinen otaksumasi on väärä. He voivat toivoa paljon muutakin kuin pelkästään hänen onnellisuuttaan; he saattavat toivoa hänelle suurempaa rikkautta ja vaikutusvaltaa; he saattavat toivoa hänen naimaan tytön, jolla on kaikki varallisuuden, ylhäisen suvun ja sääty-ylpeyden suomat edut."
"Epäilemättä he toivovatkin, että hän valitsisi neiti Darcyn", vastasi Jane; "mutta se voi johtua paremmista vaikuttimista kuin sinä otaksut. Hehän ovat tunteneet hänet paljon kauemmin kuin minut; onko siis ihme, että he pitävät hänestä enemmän kuin minusta? Mutta mikäpä heidän toivomuksensa onkin, niin en voi uskoa, että he asettuisivat vastustamaan veljensä taipumusta. Mikä sisar sellaista rohkenisi tehdä, paitsi jos taipumuksen esineenä on aivan arvoton olento? Jos heillä on syytä luulla, että hän on mieltynyt minuun, niin varmastikaan he eivät pyrkisi erottamaan meitä; ja jos hän on todella mieltynyt minuun, eivät he siinä onnistuisi vaikka tahtoisivatkin. Mutta otaksumalla sellaista mieltymystä hänen puoleltaan sinä panet jokaisen toimimaan luonnottomasti ja väärin ja saat minut tuntemaan itseni hyvin onnettomaksi. Älä enää sekaannuta minun tunteitani sellaisella ajatuksella. Minä en häpeä lainkaan, vaikka olenkin erehtynyt — tahi ainakaan ei se häpeä ole mitään sen surun rinnalla, jota tuntisin, jos minun olisin pakko ajatella pahaa hänestä ja hänen sisaristaan. Salli minun nähdä kaikki parhaassa valossa — siinä valossa, jossa kaiken voi parhaiten käsittää."
Sellaista vetoomusta Elizabeth ei voinut torjua; ja siitä lähtien hraBingleyn nimeä tuskin mainittiin enää heidän keskensä.
Rva Bennet puolestaan yhä ihmetteli ja tuskitteli hänen poissaolonsa vuoksi; ja vaikka Elizabeth harva se päivä selitti hänelle asian perusteellisesti, ei siitä ollut paljonkaan apua. Eikä ihmettäkään, sillä Elizabeth koetti uskotella sellaista, jota hän ei itsekään uskonut, vakuuttaessaan näet että hra Bingleyn mielenkiinto oli ollut aivan tavallista ja satunnaista mieltymystä, joka lakkasi heti, kun hän ei enää nähnyt Janea silmäinsä edessä; mutta vaikka äiti saattoi tämän joka kerta myöntääkin todeksi, oli juttu taas huomenna kerrattava aivan alusta. Rva Bennetin parhaana lohdutuksena oli ajatus, että kesäksi ainakin hra Bingleyn täytyi saapua jälleen maatilalleen.
Hra Bennet sen sijaan käsitteli asiaa eri tavalla. "Katsoppas vain, Lizzy", sanoi hän eräänä päivänä toiselle tyttärelleen, "huomaanpa, että sisarellasi on lemmensuruja. Minulla on syytä onnitella häntä. Lähinnä naimisiin joutumista nauttii jokainen tyttö enimmän särkyneestä sydämestä. Siitä on hänelle alituista ajattelun aihetta, ja se korottaa hänet tavallaan korkeammalle tasolle ystäväpiirinsä silmissä. Milloin sinun vuorosi tulee? Tuskin sinä maltat kauankaan antaa Janelle etusijaa. Pidä nyt vain varasi. Merytonissa on tätänykyä upseereja kylliksi pettämään vaikka koko kreivikunnan neitoset. Ota sinä niistä Wickham valituksesi. Hän on aika hauska veitikka ja osaisi petkuttaa sinua tarpeeksi asti."