"Kiitos vain, isä, mutta luulen että tyytyisin vähemmänkin miellyttävään mieheen. Emmehän me kaikki saa odottaa itsellemme Janen onnea."
"Totta kyllä", sanoi hra Bennet, "mutta lohdullista on joka tapauksessa ajatella, että mikä sinun osasi tulee olemaankin, on sinulla hellä äiti, joka tulee tekemään parhaansa siitä."
Hra Wickhamin ahkera seuranpito oli tosi hyödyksi Longbournin asukkaille, se kun auttoi hiukan hälventämään siellä vallitsevaa raskasta ja uupunutta mielialaa. Hän kävi usein vieraisilla tai tavattiin hänet tätilässä, ja hänen muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi laskettiin hänen ansiopuolekseen nyt myöskin suoravainen avomielisyys ja rehellisyys. Kaikki, mitä Elizabeth oli tähän asti häneltä kuullut itsestään, ne vaatimukset, joita hänellä oli ollut hra Darcyyn nähden, ja se tyly vääryys, jolla tämä oli häntä kohdellut, tunnustettiin nyt yleisesti todeksi ja niitä jauhettiin ja seulottiin loppumattomiin lähiseudun kaikissa teekekkereissä; ja jokaisen oli mieluista muistella, kuinka hän oli aina paheksunut hra Darcyn kopeata käytöstä jo ennenkuin oli vielä kuullutkaan tästä kaikkein pahimmasta asiasta.
Nti Bennet oli ainoa ihminen, joka rohkeni olettaa, että saattoi olla olemassa lieventäviäkin asianhaaroja, joita Hertfordshiressä ei vielä tunnettu; hänen lempeä ja tasainen mielenlaatunsa otti aina lukuun sellaisia seikkoja ja otaksui erehdyksiä mahdolliseksi, se oli tietty, mutta muuten oli jokainen valmis tuomitsemaan hra Darcyn miehenpuolista kaikkein kehnoimmaksi.
Vietettyään viikon päivät lemmen kuhertelussa ja vastaisen avio-onnen haaveilussa oli hra Collinsin pakko lauantain lähestyessä tempaista itsensä irti rakastettavan Charlottensa viereltä. Eron tuskaa ehkä kuitenkin lievittivät varustelut morsiamen vastaanottamiseksi, koskapa hänellä oli aihetta toivoa, että kohta hänen seuraavan palauksensa jälkeen Hertfordshireen hänen luvalliset aivoituksensa lopullisesti kruunattaisiin alttarin edessä ja hänestä tulisi aviomiehistä onnellisin. Hän lausui Longbournissa tavallista juhlallisemmat jäähyväiset, toivotti jälleen serkuilleen onnea ja terveyttä ja lupasi siunata heidän isäänsä uudella kiitoskirjeellä.
Seuraavana päivänä oli rva Bennetillä ilo saada vieraaksi sisarensa ja lankonsa, joiden oli tapana viettää joulunsa Longbournissa. Hra Gardiner oli älykäs ja joka suhteessa herrasmainen mies. Netherfieldin naisten olisi ollut vaikea uskoa häntä kauppiaaksi, joka oli puodissansa saattanut säilyttää niin hienon olemuksen ja herttaisen käytöstavan. Myöskin rva Gardiner, joka oli useita vuosia nuorempi kuin rvat Bennet ja Philips, oli järkevä, miellyttävä ja sirotapainen nainen, jota hänen sisarentyttärensä pitivät suuressa arvossa. Nimenomaan näistä molemmat vanhimmat olivat häneen erityisesti kiintyneet, sillä he olivat usein oleskelleet hänen kotonaan Lontoossa.
Rva Gardinerin ensi työnä perille saavuttuaan oli jakaa kaupunkituomisensa ja kertoilla uusimmista Lontoon muodeista. Sen urakan suoritettua hänelle jäi passiivisempi tehtävä — kuunnella talonväen tarinoita. Rva Bennetillä oli tällä kertaa paljon valittamisen aihetta. Koko maailma oli kohdellut julmasti heitä kaikkia ja nimenomaan häntä erikseen sitten sisaren viime käynnin. Kaksi hänen tyttäristään oli ollut juuri pääsemäisillään hyviin naimisiin, mutta sitten oli juttu kääntynyt kerrassaan kieroon.
"En minä Janea silti moiti", jatkoi hän, "sillä Jane olisi kyllä pitänyt kiinni herra Bingleystä, jos vain olisi voinut. Mutta tuo Lizzy! Ah sentään, rakas sisareni! On niin katkerata ajatella, että hän saattaisi jo olla herra Collinsin vaimo, jollei hän olisi ollut niin hirveän oikullinen ja itsepäinen. Se kelpo pappismies kosi häntä juuri tässä huoneessa, ja tyttö riepu rohkeni vastata kieltävästi. Seurauksena tulee nyt olemaan, että Lady Lucas saa tyttärensä naimisiin ennenkuin minä, ja että Longbournin tilaa uhkaa sama vaara perinnönjaossa kuin ennenkin. Lucasin väki on kerrassaan niin juonikasta, ettet arvaakaan. He koettavat haamia käsiinsä kaiken, minkä suinkin saavat. Minua surettaa sanoa heistä tällaista, mutta niin vain on asianlaita. Minun hermoni repeytyvät ihan rikki, kun näen, kuinka vähän arvoa oma perheenikin panee minuun tahtooni ja kuinka naapurit ajattelevat ainoastaan omaa etuaan. Ettäs juuri nyt satuit tulemaan, rakas sisar, on minulle kuitenkin suureksi lohdutukseksi, ja ennen kaikkea haluan tietää, käytetäänkö Lontoossa nykyään pitkiä hihoja."
Rva Gardiner, jolle Jane ja Elizabeth jo olivat kirjoittaneet päivän kohtalokkaista kysymyksistä, oli jokseenkin perillä asioista; hän tyytyi senvuoksi vastaamaan kevyesti sisarensa kysymykseen ja säälien tämän tyttäriä suuntasi puhelun toisille aloille.
Jäätyään sitten Elizabethin kanssa kahdenkesken hän jatkoi juttua pitemmältä. "Se näytti todellakin hyvältä naimiskaupalta Janelle", hän sanoi. "Minua surettaa, että siitä ei tullut mitään. Mutta sellaistahan sattuu niin usein! Sellainen nuori mies, joksi olet herra Bingleytä kuvaillut, rakastuu niin helposti sievään tyttöön muutaman viikon ajaksi, ja sitten kun sattuma jälleen erottaa heidät toisistaan, hän unohtaa tämän aivan yhtä helposti. Se on tavallinen maailmanmeno."
"Tuo on tavallansa erinomainen lohdutus", vastasi Elizabeth, "muttameillese ei kelpaa. Emme me pelkän sattuman kautta ole joutuneet kärsimään. Enkäpä luule niin useasti tapahtuvankaan, että omaisten ja ystäväin vaikutus saa itsenäisessä asemassa olevan nuoren miehen aivan äkisti unohtamaan tytön, johon hän on vast'ikään ollut tulisesti rakastunut."
"Mutta tuo sanontatapa 'tulisesti rakastunut' on minusta niin epämääräinen ja epäilyttävä, ettei se paljonkaan valaise asiaa. Sitä käytetään yhtä usein puolituntisen tuttavuuden herättämistä tunteista kuin todellisesta, vakavasta kiintymyksestä. Sanoppas,kuinkatulinen herra Bingleyn rakkaus oikeastaan oli?"
"Minä en vain ole koskaan nähnyt toista niin lupaavaa molemminpuolista mieltymystä. Se syntyi aivan ensi näkemältä, ja joka kerta kun he uudestaan tapasivat toisensa, voi sen huomata yhä selvemmin. Omassa kodissaan toimeenpanemissaan tanssiaisissa hän julkisesti loukkasi eräitä neitosia, kun jätti heidät tyyten tanssittamatta; ja itsekin puhuttelin häntä kahdesti saamatta vastausta, sillä hänen huomionsa oli tykkänään kiintynyt Janeen. Voiko sen selvempiä merkkejä toivoakaan? Eikö epäkohteliaisuus kaikkia muita kohtaan ole epäämättömin merkki siitä, että on rakastunut johonkin erikoisesti?"
"Miksikäs ei — sellaisena olen taipuvainen pitämäänkin hänen rakkauttaan. Mutta Jane parkamme! Minun käy kovasti säälikseni häntä, sillä arvaan että hänen luonteelleen on vaikea ykskaks selviytyä kaikesta tuosta. Paljon parempi olisi ollut, jos tämä olisi sattunutsinulle, Lizzy; sinä olisit piankin kyennyt nauramaan kaikille suruillesi. Mutta etkö luule sen haihduttavan hänen suruaan, jos hän seuraa meitä kaupunkiin? Näyttämönvaihdos on usein terveellinen — ja ehkäpä myöskin lyhytaikainen poissaolo kodista ja omaisista voi olla joksikin hyödyksi."
Elizabeth oli hyvin mieltynyt tähän ehdotukseen ja arveli sisarensakin mielellään suostuvan siihen.
"Minä toivon", lisäsi rva Gardiner, "ettei tuon nuoren miehen olo kaupungissa peloita eikä myöskään houkuttele häntä. Mehän asumme niin eri puolella Lontoota ja seurustelemme siksi erilaisissa piireissä, ettei ole lainkaan luultavaa, että he koskaan sattuisivat joutumaan yhteen, jollei tuo nuori mies varta vasten tule tapaamaan häntä."
"Jasetaas on aivan mahdotonta, sillä hän on nyt ystävänsä holhottavana, eikä voi olettaakaan, että herra Darcy sallisi hänen lähteä etsiskelemään Janea aatelittomasta kaupunginosasta! Kuinka voitte sellaista kuvitellakaan, rakas täti? Herra Darcy on ehkä saattanut joskuskuullasellaisesta seudusta kuin Gracechurch-kadusta, mutta enpä uskoisi hänen luulevan, että edes kuukautinenkaan pesu voisi puhdistaa häntä sen rihkamalöyhkistä, jos hänen päähänsä pälkähtäisi astua sinne kerran jalallaankaan. Ja siitä olen varma, ettei herra Bingley hairahdu minnekään, ilman että tuo ystävä on hänen kintereillään."
"Sen parempi! Minä toivon, etteivät he enää koskaan tapaisi toisiansa. Mutta eikö Jane ole kirjeenvaihdossa hänen sisarensa kanssa?Tämäei saata olla käymättä häntä tervehtimässä."
"Olen varma, että hänkin varsin pian ja mielellään unohtaa koko tuttavuuden."
Mutta huolimatta tästä varmasta vakuutuksestaan sekä lausumastaan toivomuksesta, että Bingleytä voitaisiin pysyttää erillään Janesta, ei Elizabeth ollut kuitenkaan vielä menettänyt kaikkea toivoa. Saattoihan olla mahdollista — joskus se hänestä tuntui luultavaltakin — että nuoren miehen rakkaus viriäisi uuteen eloon, ja että hän menestyksellä kirvoittuen ystäväinsä vaikutusvallasta pyrkisi jälleen tapaamaan rakkautensa esinettä.
Nti Bennet suostui mielellään tätinsä ehdotukseen; eikä Bingleyn perhe ollut tähän aikaan muuten hänen ajatuksissaan kuin että hän toivoi Carolinen, joka asui erillään veljestään, jolloinkin viettävän aamuhetken hänen kanssaan, ilman että hänen tarvitsi peljätä veljen tapaamista.
Gardinerit viipyivät viikon päivät Longbournissa; ja rva Bennet oli huolehtinut heille niin paljon yhtymätilaisuuksia Philipsin ja Lucasin perheiden ynnä nuorien upseerien kanssa, ettei lähempi perhepiiri joutunut edes kertaakaan istumaan yksin päivällispöydässä. Kun kylästä palattiin kotiin, oli perheellä aina joitakin upseereja saattelijoina, ja näistä oli hra Wickham varmasti yksi; tällöin oli rva Gardinerilla, jonka epäluuloa Elizabethin lämmin ylistely oli herättänyt, tilaisuutta tarkoin vaarinottaa molempia nuoria. Epäilemättä lainkaan heidän olevan vakavasti rakastuneet toisiinsa hän kuitenkin arveli siitä innosta, jolla molemmat etsivät toistensa seuraa, jotakin olevan tekeillä; minkä vuoksi hän päätti ottaa asian Elizabethin kanssa puheeksi ennen poislähtöään ja varoittaa häntä antautumasta täydellä todella sellaiseen epäviisaaseen suhteeseen.
Lukuunottamatta muita Wickhamin viehätyslahjoja oli muuan erityinen seikka, joka kiinnitti rva Gardinerin mieluista mielenkiintoa kauniiseen nuoreen upseeriin.
Noin kymmenen tai kaksitoista vuotta takaperin, ennen naimisiin menoaan, hän oli viettänyt pitkän ajan Wickhamin kotiseudulla Derbyshiressä. Senvuoksi heillä oli paljon yhteisiä tuttuja; ja vaikka Wickham oli sangen vähän oleskellut siellä isänsä viisi vuotta sitten tapahtuneen kuoleman jälkeen, voi hän kuitenkin kertoilla rouvalle paljon tämän entisistä ystävistä.
Rva Gardiner oli myöskin käynyt Pemberleyssä ja tunsi hra Darcy vainajan maineen erittäin hyvin. Siinä toinen tyhjentymätön puheenaihe. Kuullessaan, kuinka nykyinen hra Darcy oli kohdellut lapsuutensa toveria, rouva rupesi palauttamaan mieleensä, mitä hän oli ennen kuullut tästä herrasta hänen poikavuosiltaan, ja se maine ei ollut varsin hyvä. Hän muisteli varmasti kuulleensa, että hra Fitzwilliam Darcya oli aina mainittu ylpeäksi ja äkkipikaiseksi veitikaksi.
Rva Gardiner lausui ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa varoituksensa Elizabethille täsmällisessä mutta sydämellisessä muodossa. Kerrottuaan rehellisesti, mitä hän luuli huomanneensa tytön ja nuoren upseerin väleistä, hän jatkoi:
"Sinä olet siksi järkevä tyttö, Lizzy, ettei syrjäisten varoittelu pane sinua äkäpäissäsi hurjasti rakastumaan, ja senvuoksi voinkin pelkäämättä puhua suuni puhtaaksi. Minä aivan tosissani kehoitan sinua pitämään varasi. Älä antaudu äläkä koetakaan antautua hänen kanssaan suhteeseen, jonka toteutuminen olisi kaikkea muuta kuin järkevää teidän molempien täydellisen varattomuuden vuoksi. Minulla ei ole yhtään muistuttamistahäntävastaan, sillä hän on todella mitä viehättävin nuori mies, ja jos hänellä olisi varoja tahi sellainen yhteiskunnallinen asema, joka hänen kaiken kohtuuden mukaan piti saada, niin et mielestäni voisi parempaa valintaa tehdäkään. Mutta nykyisellään kehoitan sinua pitämään todellisuutta silmällä — älä päästä tunteitasi liiaksi vauhkoutumaan. Isäsi luottaa täydellisestisinunterveeseen arvostelukykyysi ja viisaaseen käytökseesi, siitä olen varma. Älä petä hänen luottamustaan."
"Mutta, täti rakas, sinähän näytät olevan aivan täysissä tosissasi!"
"Niin olenkin, ja pyydän sinuakin olemaan yhtä tosissasi."
"No niin, olkoon menneeksi! Sinun ei tarvitse hätäillä ollenkaan. Minä pidän vaarin itsestäni ja hra Wickhamista myöskin. Hän ei pääse rakastumaan minuun, mikäli minä voin sen estää."
"Elizabeth, nyt et ainakaan puhu vakavissasi."
"Anteeksi, täti. Minä yritän uudelleen. Tätä nykyä en ole rakastunut herra Wickhamiin; älä pudista päätäsi, aivan varmastikaan en ole. Mutta hän on verrattomasti kaikkein miellyttävin mies mihin milloinkaan olen tutustunut — ja jos hän todella saa päähänsä mieltyä minuun … ei, luulen olevan paremmaksi, ettei hän yritäkään. Minä käsitän itsekin, ettei siitä seuraisi mitään hyvää. Oh, tuo hirvittävä ja kelvoton herra Darcy! Isäni hyvä mielipide minusta on minulle mitä suurimmaksi kunniaksi, ja minä koetan kaikin mokomin välttää heikontamasta sitä. Mutta isänikin pitää paljon herra Wickhamista. Lyhyesti sanoen, rakkahin täti, minua suuresti surettaisi, jos pahoittaisin teidän kenenkään mieltä; mutta näemmehän harva se päivä ympäristössämme, kuinka vähän nuoret ihmiset antavat epävarman tulevaisuuden, varattomuuden ja sen sellaisten seikkain estää heitä kihlautumasta — kuinka minäkään sitten voisin luvata olla toisia viisaampi, jos sattuisin joutumaan kiusaukseen, tahi kuinka edes tietäisin, että olisi viisastakaan vastustaa kiusausta? Siksipä en uskalla luvata sinulle mitään muuta, kuin että en pidä kiirettä. En pidä kiirettä kuvitellakseni, että olen hänen lähin silmämääränsä. Ollessani yhdessä hänen kanssaan koetan välttää kaikkia turhia mielikuvitteluja. Sanalla sanoen, koetan tehdä parastani."
"Ehkäpä on hyväksi, ettet kiihota häntä käymään täällä niin kovin usein. Ainakaan ei sinun pitäisi hoputtaa äitiäsi kutsumaan häntä tänne."
"Niinkuin tein toispäivänä", tunnusti Elizabeth, hymyillen syyllisyydestään tietoisen hymyä. "Totta kyllä, että minun olisi järkevintä pidättyäsiitä. Mutta älä uskokaan, täti, että hän aina käy täällä näin ahkerasti. Sinun takiasi häntä on tällä viikolla niin usein kutsuttu. Tiedäthän muutenkin, että äidin on vaikea tulla toimeen ilman alituista vierasseuraa ympärillään. Mutta täydellä todella annan kunniasanani, että koetan tehdä niinkuin näen viisaimmaksi; ja toivon, että nyt olet täysin tyytyväinen minuun."
Hänen tätinsä vakuutti olevansa tyytyväinen, ja Elizabethin kiitettyä hänen hyvää tarkoittavista viittauksistaan he erosivat toisistaan.
Hra Collins palasi Hertfordshireen kohta Gardinerin väen ja Janen lähdettyä; mutta kun hän tällä kertaa majoittui Lucas Lodgeen, ei rva Bennetillä ollut hänestä entistä harmia. Häät olivat jo aivan lähellä, ja kunnon rouva oli jo pakottautunut käsittämään tämän kohtaloniskun välttämättömäksi pahaksi, niin että hän kykeni pahantuulisesi toivottamaan — aivan kuin päinvastaista odotellen — että heistäkaikesta huolimattatulisi onnellinen pari. Vihkimisen piti tapahtua torstaina, ja keskiviikkona kävi Charlotte lausumassa Longbournin väelle jäähyväiset. Kun hän nousi lähteäkseen, seurasi Elizabeth häntä ulos, hyvin pahoillaan ja häpeissään äitinsä peittelemättömästä ilkeydestä ja itse vilpittömästi liikutettuna eron johdosta. Heidän pihalle laskeutuessaan sanoi Charlotte:
"Minä luotan siihen, Eliza, että kirjoittelet minulle ahkerasti."
"Siitä saat olla varma."
"Sitten on minulla vielä toinenkin pyyntö. Tahdothan tulla tervehtimään minua?"
"Toivon, että usein tapaamme toisemme täällä Hertfordshiressä."
"Minä en arvatenkaan pääse vähään aikaan lähtemään Kentistä. Lupaa senvuoksi tulla meidän luoksemme Hunsfordiin."
Elizabeth ei voinut kieltää, vaikka hän ei voinut odottaa itselleen siitä vierailusta suurtakaan huvia.
"Isäni ja Maria sisareni tulevat luokseni maaliskuussa", jatkoi Charlotte, "ja minä toivon, että sinä lähdet heidän mukaansa. Aivan täydellä todella, Eliza, sinä olet minulle yhtä tervetullut kuin kumpikin heistä."
Hääpäivä tuli ja meni; nuori pari lähti kirkon ovelta oitis matkalle uuteen kotiin, ja kaikki sanoivat sanottavansa siinä tilaisuudessa. Elizabeth sai piankin tietoja ystävältään, ja heidän kirjeenvaihtonsa jatkui yhtä säännöllisesti kuin tähänkin asti; mutta yhtä vapaana ja tutunomaisena se ei tietenkään voinut pysyä. Elizabeth ei voinut koskaan istua kirjoittamaan Charlottelle tuntematta, että entinen hauska ja tuttavallinen tyttöajan suhde oli loppunut; ja vaikka hän päättikin pitää kirjeenvaihtoa yhtä virkeänä kuin ennen, tapahtui se pikemminkin entisten muistojen kuin nykyisyyden vuoksi. Charlotten ensi kirjeet olivat hyvin innokkaat kiittelemään hänen uutta kotiaan, ylistämään Lady Catherinen suurenmoista jalotyylisyyttä ja kuvittelemaan kaikkea kaunista alkavasta avioelämästään. Sanalla sanoen kaikki oli kaikua hra Collinsin mahtipontisesta kehumisesta Hunsfordin ja Rosingsin verrattomuudesta, vaikkakin kohtuullisesti lievennettynä; ja Elizabeth arvasi, että hänen itsensä tuli täydentää kuva, kun hän ensi vierailullaan pääsi omin silmin tutustumaan oloihin.
Jane oli jo lähettänyt muutamia rivejä ilmoittaakseen heidän onnellisesta tulostaan Lontooseen, ja kun hänen toinen kirjeensä saapui, toivoi Elizabeth mitä hartaimmin, että siinä olisi joitakin tietoja Bingleyn perheen jäsenistä.
Hänen kärsimättömyytensä sai sellaisen palkinnon kuin kärsimättömyys yleensä saa. Jane oli ollut viikon päivät pääkaupungissa näkemättä tai kuulematta vähintäkään Carolinesta. Hän luotti kuitenkin tähän mahdollisuuteen, otaksuen että hänen Longbournista ystävättärelleen viimeksi lähettämänsä kirje oli jollain tapaa hukkunut.
"Täti lähtee huomenna sinnepäin kaupunkia", hän jatkoi, "ja minä käytän tilaisuutta hyväkseni käydäkseni Grosvenor-kadun varrella."
Tämän vierailun jälkeen Jane kirjoitti uudestaan, mainiten tavanneensa nti Bingleyn. "En luule, että Caroline silloin oli oikein hyvissä voimissaan; mutta hän oli kuitenkin hyvin iloinen nähdessään minut ja moitti minua, etten ollut aikaisemmin ilmoittanut hänelle tulostani Lontooseen. Siinä näet, että olin oikeassa; hän ei ole saanutkaan minun viime kirjettäni. Minä tiedustin luonnollisesti hänen veljensä vointia. Tämä voi erittäin hyvin, mutta on niin paljon yksissä herra Darcyn kanssa, etteivät sisaret häntä paljon näekään. Minä huomasin, että neiti Darcya odotettiin päivälliselle; hänet tahtoisin niin kernaasti nähdä. Vierailuni oli aivan lyhyt, kun Caroline ja rouva Hurst olivat lähdössä ulos. Arvaanpa heidän piankin käyvän täällä meidän luonamme."
Elizabeth pudisti päätään kirjeen luettuaan. Se vain vahvisti hänen uskoaan, että ainoastaan pelkkä sattuma saattaisi hra Bingleyn tietoon, että Jane oleskeli samassa kaupungissa.
Kului vielä neljä viikkoa, ilman että Jane näki vilaustakaan hra Bingleystä. Hän koetti uskotella itselleen ja sisarelleen, ettei se lainkaan pahoittanut hänen mieltään; mutta hän ei voinut enää olla panematta merkille nti Bingleyn ilmeistä välinpitämättömyyttä. Sittenkun hän oli parin viikon ajan odotellut tätä joka aamupäivä luokseen, oli vieras viimeinkin suvainnut saapua; mutta hänen vierailunsa hätäisyys ja vielä enemmän hänen muuttunut sävynsä osoittivat Janelle, että hänen oli turha enää pettää itseään. Tästä tapauksesta hän kirjoitti sisarelleen seuraavin sanoin:
"Rakkahin Lizzy, sinä et varmastikaan riemuitse saadessasi kuulla, että olit minua viisaampi, kun nyt tunnustan pettyneeni täydellisesti neiti Bingleyn minulle osoittamasta mielenkiinnosta. Mutta, sisko rakas, vaikka nyt huomaankin sinun olleen aivan oikeassa, niin älä pidä minua itsepäisenä kun edelleenkin väitän, että hänen edellisen käytöksensä vaikutuksesta minun luottamukseni häneen oli yhtä luonnollinen kuin sinun epäluulosi. Minä en pysty mitenkään käsittämään, miksi hän silloin pyrki niin läheiseen tuttavuussuhteeseen minun kanssani; mutta jos sama juttu uudistuisi vielä kerran, niin uskon, että pettäisin itseäni jälleen yhtä helposti. Caroline vastasi vierailuuni vasta eilen; enkä saanut ainoatakaan kirjelappua, en yhtään riviä häneltä väliajalla. Kun hän sitten vihdoin tuli, voin selvästi nähdä, ettei käynti ollut hänelle lainkaan mieluinen; hän pyysi muutamin kylmin sanoin anteeksi, ettei ollut päässyt ennen tulemaan; hän ei ilmaissut sanallakaan haluavansa minua käymään luonaan ja oli muutenkin joka suhteessa niin peräti toisenlainen ihminen kuin ennen, että hänen lähdettyään olin varmasti päättänyt, etten enää jatkaisi koko tuttavuutta.
"Minä säälin häntä, vaikken voikaan olla moittimatta häntä. Hän teki hyvin väärin, kun ensin valitsi minut niin läheiseksi ystäväkseen; sillä voin varmasti sanoa, että kaikki läheisempi tuttavuus meidän keskemme alkoi hänen puoleltaan. Mutta minä säälin häntä, koska tiedän, että hänen täytyy itsensäkin tuntea tehneensä väärin minua kohtaan, ja koska arvaan hyvin, että huolenpito veljestä on kaiken tämän syynä. Minun ei tarvitse selittää asiata sinulle tämän pitemmältä; ja vaikkamemolemmat tiedämmekin hyvin, että tuo hänen pelkonsa on aivan turha, niin selittää se kuitenkin hänen käytöksensä muuttumisen. En voi kuitenkaan olla ihmettelemättä, että hänen enää tarvitsee ollenkaan tuntea tuollaista pelkoa, sillä jos hänen veljensä olisi välittänyt yhtään vähää minusta, niin olisimme jo kauan, kauan sitten tavanneet toisemme. Olen varma, että hän tietää minun olevan pääkaupungissa, hänen sisarensakin siitä viittaili; mutta Carolinen puheesta päättäen tämä näyttää vahvasti toivovan, että hänen veljensä täydellä todella rakastuisi neiti Darcyyn. Tätä minä en voi ymmärtää. Jollen pelkäisi arvostelevani asioita tylysti, niin tekisi melkein mieleni sanoa, että kaikki tämä näyttää minusta merkillisen kaksimieliseltä. Mutta minä pyrin karkoittamaan kaikki katkerat ajatukset mielestäni ja ajatella vain sitä, mikä tekee minut onnelliseksi — sinun muuttumatonta rakkauttasi ja enon ja tädin alituista hyvyyttä.
"Anna minun hyvin pian kuulla sinusta. Neiti Bingley salli minun ymmärtää, ettei hänen veljensä enää koskaan aio palata Netherfieldiin ja että hän aikoo luopua vuokraoikeudestaan siihen, mutta aivan varmaa se ei vielä ollut. Parempi on, ettemme puhu siitä mitään. Minä olen kovin iloinen, että olet saanut niin hyviä uutisia Hunsfordin ystävistämme. Pyydän että lähtisit heitä katsomaan Sir Williamin ja Marian keralla. Olen varma, että tulisit hyvin viihtymään siellä. Sinun j.n.e."
Tämä kirje murehdutti Elizabethia jonkun verran; mutta häntä lohdutti se varma tieto, ettei Jane enää antanut pettää itseään, ei ainakaan nti Bingleyn kaksimielisen käytöksen kautta. Kaikki toivo tämän veljen lähenemisestä oli nyt auttamattomasti mennyttä. Elizabeth ei enää edes toivonutkaan sitä. Hra Bingleyn arvo madaltui hänen silmissään maan tasalle; ja hyvin ansaituksi rangaistukseksi tuolle huikentelevaiselle nuorelle herralle hän toivoi, että tämä todellakin menisi naimisiin nti Darcyn kanssa, koska hänellä silloin — Wickhamin kuvauksesta päättäen — tulisi olemaan runsaasti aihetta katua, että oli hyljännyt paljon ansiokkaamman tytön.
Rva Gardiner muistutti tähän aikaan Elizabethia hänen lupauksestaan hra Wickhamin suhteen ja vaati lähempiä tietoja; ja Elizabethin oli lähetettävä sellaisia, jotka samalla kertaa tyydyttivät tätiä ja häntä itseään. Tuon herran ilmeinen kiintymys häneen oli jo haihtunut; hänellä oli näet jo uusi ihailun esine. Elizabeth oli kylliksi tarkkasilmäinen huomatakseen tämän, mutta hän voi kirjoittaa siitä tuntematta erikoista tuskaa. Hänen sydämensä ei ollut mainittavasti kärsinyt tästä leikistä, ja hänen turhamaisuuttaan tyydytti tietoisuus, että tuo miellyttävä kavaljeeri olisi varmasti valinnuthänet, jos molempien varallisuus olisi vain sen sallinut. Sen nuoren neitosen pääviehätyksenä, johon hra Wickhamin huomio nyt oli kääntynyt, oli odottamaton kymmenen tuhannen punnan perintö; mutta Elizabeth oli tässä suhteessa merkillistä kyllä vähemmän selväjärkinen kuin Charlotten naimiseen nähden, eikä hän ollenkaan paheksunut Wickhamin halua saavuttaa edullisen naimiskaupan avulla riippumaton taloudellinen asema.
Selostettuaan tämän kaiken rva Gardinerille hän jatkoi kirjeessään:
"Olen nyt aivan varma, rakas täti, ettei rakkaudesta ollut minun puoleltani paljonkaan puhetta; sillä jos olisin todella tuntenut tuota puhdasta ja ylentävää tunnetta, niin tällä hetkellä halveksisin ja vihaisin hänen pelkkää nimeäänkin ja toivottaisin hänelle kaikkea mahdollista pahaa. Mutta nyt minä päinvastoin ajattelen ystävällisesti ei ainoastaan hänestä itsestään, vaan myöskin hänen uudesta valitustaan, neiti Kingistä. Ei siis voi puhua, että olisin ollut rakastunut häneen. Minä olen koko ajan pitänyt silmäni valppaasti auki, ja se luultavasti on säästänyt minua lankeemasta tuohon onnettomuuteen; ja vaikka epäilemättä olisin paljon suuremman mielenkiinnon esine kaikille tuttavilleni, jos sydämeni olisi todella hurjasti ja epätoivoisesti syttynyt häneen, niin enpä voi sanoa harmittelevani senvuoksi, etten ole löytänyt armoa hänen silmissään. Sellaisen armon saa joskus maksaa liian kalliisti. Kitty ja Lydia ovat paljon enemmän harmissaan hänen 'uskottomuudestaan'. He ovat vielä liian nuoria käsittämään maailmanmenoa ja erityisesti sitä murheellista seikkaa, että kaunistenkin nuorten miesten on pakko saada jokapäiväinen leipänsä aivan yhtä hyvin kuin rumienkin."
Tammikuu ja helmikuu kuluivat, ilman että tämän merkillisempiä tapauksia sattui Longbournissa, jossa ainoina vaihteluina olivat kävelymatkat Merytoniin ja tavanmukaiset sade- ja pakkassäät. Maaliskuussa oli Elizabethin määrä lähteä Hunsfordiin. Aluksi hän ei itsekään ollut ottanut koko matkaa vakavalta kannalta; mutta nähdessään Charlotten pitävän siitä lujasti kiinni, rupesi hän odottamaan siitä itselleen mieluista vaihtelua. Erossaolo oli saattanut hänet jälleen ajattelemaan hellemmin tuntein Charlottea ja vähemmän vastenmielisesti hra Collinsia. Hänen oli määrä seurata Sir Williamia ja tämän toista tytärtä; matkalla poikettaisiin yönseuduksi Lontooseen, jolloin hän saisi tavata Janenkin; ja ajan lähetessä hän olisi joutunut hyvin pahoilleen, jos matka olisi mennyt myttyyn.
Ainoana suruna oli ero isästä, jonka hän tiesi suuresti kaipaavan häntä ja joka jo nyt oli niin huolestunut matkan johdosta, että vaati tytärtään ahkerasti kirjoittelemaan hänelle ja melkeinpä lupasi vastatakin hänen kirjeisiinsä.
Jäähyväistenotto Elizabethin ja hra Wickhamin välillä tapahtui kaikessa ystävyydessä — jälkimmäisen puolelta ystävällisyys oli kenties suurempikin. Hänen nykyinen lemmenliekkinsä ei ollut saanut häntä unohtamaan, että Elizabeth oli ollut ensimmäinen näillä mailla suitsemaan sitä liekkiin, ensimmäinen kuuntelemaan ja säälimään ja ihailemaan häntä; ja lausuessaan hänelle jäähyväisensä, toivottaen samalla hänelle kaikkea mahdollista hauskuutta matkalla ja muistuttaen, mitä hänellä oli odotettavissa Lady Catherine de Bourghin taholta, ja luottaen siihen, että heidän mielipiteensä — heidän yhteinen mielipiteensä — tästä jalosta rouvasta tulisi tikulleen käymään toteen, oli hänen sävynsä yhdellä haavaa niin vakava ja niin sydämellinen, että Elizabeth tunsi mikäli mahdollista entistä suurempaa mieltymystä häneen ja oli erotessaan vakuutettu siitä, että menipä tuo herttainen nuori mies naimisiin tai oli menemättä, hän aina pysyisi hänelle miellyttävän ja suoravaisen miehen ihanteena.
Matkaa oli ainoastaan neljäkolmatta mailia, ja he lähtivät niin varahin, että päätyivät hra Gardinerin portille jo puolipäivän aikaan. Jane oli salin akkunassa odottelemassa heitä, ja kun hän syöksähti portaita alas vastaan, oli Elizabethille ilo nähdä hänet terveenä ja suloisena kuten ennenkin. Portaissa odotteli kokonainen parvi tädin pienokaisia, jotka eivät olleet nähneet serkkuaan kokonaiseen vuoteen ja jotka sen vuoksi oitis voittivat alkuperäisen ujoutensa. Kaikki olivat iloisia ja sydämellisiä. Päivä kului mitä mieluisimmalla tavalla — päivännäöllä puodeissa juosten ja illalla istuen teatterissa.
Näytelmän väliajoilla onnistui Elizabethin päästä kahdenkeskiseen keskusteluun tädin kanssa. Puheenaiheena heillä tietystikin oli Jane; ja Elizabethia enemmän suretti kuin ihmetytti kuullessaan, että vaikka sisar ponnistelikin urheasti säilyttääkseen luontaisen hyvätuulisuutensa, oli hän ajoittain hyvin masentuneella päällä. Rva Gardiner kertoi erikoisesti nti Bingleyn käynnistä heidän luonaan sekä hänen itsensä ja Janen välillä olleista puheluista, joista voi päätellä, että sisar oli täydestä sydämestään alistunut luopumaan tämän tuttavuuden jatkamisesta.
Täti kiusoitteli sitten sisarentytärtään hra Wickhamin takia ja onnitteli häntä sen johdosta, että hän kykeni niin kevyesti kantamaan tältä saamansa rukkaset.
"Mutta sanoppas, rakas Elizabeth", hän lisäsi, "millainen tyttö se neiti King sitten on? Minua surettaisi, jos yhteinen ystävämme osoittautuisi rahanahneeksi."
"Sanoppas itse, täti rakas, mikä erotus avioliittokysymyksissä on rahanahneuden ja järkevien vaikuttimien välillä? Missä on viisauden ja voitonpyynnön raja? Joulun aikaan sinä pelkäsit minun rakastuvan häneen, koska se olisi sinun mielestäsi ollut hyvin epäviisas teko; ja nyt olet valmis näkemään hänet persoksi rahoille, kun hän kosiskelee kymmenen tuhannen punnan tyttöä."
"Jos vain kerrot minulle, millainen tyttö se neiti King on, niin tiedän, mitä sitten ajattelen asiasta."
"Luulisin häntä hyvin hyväluontoiseksi tytöksi. En ainakaan ole kuullut hänestä mitään pahaa."
"Mutta tokko tuo sinun entinen ihailijasi häntä edes huomasikaan, ennenkuin hän isoisänsä kuoltua peri tämän omaisuuden?"
"Ei — mitäpäs aihetta hänellä olisi ollutkaan? Jollei hänen kerta ollut sallittu saavuttaa minun rakkauttani, senvuoksi että minä olin varaton, niin mitä syytä hänellä olisi ollut osoittaa huomaavaisuuttaan tytölle, josta hän ei ollut aikaisemmin välittänyt ja joka oli yhtä köyhä kuin minäkin?"
"Mutta minustapa tuntuu jokseenkin epähienolta, että hän sitten oitis käänsi huomionsa tuohon tyttöön kohta kun tämä oli saanut periä."
"Ahtaissa oloissa elävän nuoren miehen ei aina sovi noudattaa niitä moitteettomia seuraelämän muotoja, joista onnellisemmassa asemassa olevat ihmiset pitävät kiinni. Jos hänen nykyinen valittunsa ei siitä valita, niin mitäpä syytämeilläkäänolisi?"
"Se ei lainkaan puolusta herra Wickhamin käytöstä. Se vain osoittaa neiti Kingin itsensä olevan jossakin suhteessa vajavainen — joko järjen tai tunteen puolesta."
"No hyvä, täti", huudahti Elizabeth, "olkoon siis niinkuin sinä vain tahdot. Herra Wickham saakoon minun puolestani olla rahanahne ja neiti King höperö."
"Ei, Lizzy, sitä en kernaasti näkisi. Minua surettaisi ajatella sellaista tuosta hauskasta nuoresta miehestä, joka on samoja Derbyshiren kasvatteja kuin minäkin."
"Oh, jos se on hänen ainoa puolustuksensa, niin minulla ei todellakaan ole korkeaa käsitystä Derbyshiren nuorista miehistä; eivätkä heidän helmaystävänsä Hertfordshiressäkään ole paljon paremmat. Minä olen oikein väsynyt heihin kaikkiin. Luojan kiitos! Huomenna lähden tapaamaan miestä, jolla ei ole ainuttakaan heidän miellyttävistä ominaisuuksistaan, ei siroa käytössävyä eikä sukkelia älynlahjoja. Typerät pölkkypäät ovatkin miehistä ainoat, joita kannattaa tuntea."
"Oleppas varovainen sanoissasi, Lizzy; tuo huudahdus kuulosti vähän liian paljon pettymyksen huokaukselta."
Ennenkuin uuden näytöksen alku teki lopun heidän haastelustaan, sai Elizabeth suureksi ilokseen kutsun seurata setäänsä ja tätiään huvimatkalle, jonka nämä aikoivat kesällä tehdä.
"Emme ole vielä varmasti päättäneet minne lähdemme", sanoi rvaGardiner, "mutta arvatenkin järville."[18]
Mikään kutsu ei olisi Elizabethille voinut olla sen mieluisempi. "Ah, sinä rakkahin, armahin täti", hän huudahti ihastuneena, "mikä onni, mikä ilo! Sinähän luot minuun aivan uutta elämää ja virkeyttä. Hyvästi nyt kaikki pettymykset ja elämänkaiho! Mitäpä ovatkaan mieskurjat jylhien kallioiden ja kukkulain rinnalla? Ah, mikä ihana matka siitä tuleekaan! Ja kun me palajamme, niin emme palaja tavallisten matkustajain tavoin, jotka eivät ole nähneet nenänvarttansa pitemmälle eivätkä osaa selittää näkemiään.Mepässilloin tiedämme, missä olemme kuljeksineet, ja muistamme kaiken, minkä olemme panneet merkille. Järvet, vuoret ja virrat eivät sotkeudu sekaisin hämäräksi kaaokseksi meidän mielikuvituksessamme; emmekä me, yrittäessämme kuvata jotain erityistä nähtävyyttä, käy kohta alussa kiistelemään sen asemapaikasta. Ei, kyllä meidän ensimmäiset mielenpurkauksemme tulevat olemaan mieluisampaa kuunneltavaa kuin matkailijoiden ylipäänsä."
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa, ja entistä virkeämmin mielin Elizabeth vaarinotti kaikkia uusia ja huvittavia nähtävyyksiä tien varrella. Kaikki raskaus oli haihtunut hänen sydämestään; sisar oli erotessa näyttänyt niin terveeltä ja virkeältä, että hänen suhteensa ei tarvinnut mitään peljätä; ja ajatus kesällisestä huvimatkasta pohjois-Englantiin antoi jatkuvata rattoisata askarrusta hänen ajatuksilleen.
Kun matkalaiset kääntyivät valtatieltä Hunsfordin ruohoniityille, etsivät kaikkien silmät kiihkeästi pappilaa, ja jokainen tienkäänne oli tuovinaan sen näkyviin. Rosingsin laajan puiston lauta-aita paarsi koko matkan tien toista vartta. Elizabethia hymyilytti muistellessaan, mitä kaikkea hän oli kuullut hovin asukkaista.
Vihdoin pilkoitti pappilakin silmiin. Sen pieni puisto vietti kylätielle päin, asuinrakennus oli puiston laidalla; vihreäksi maalattu lauta-aita ja sen takana oleva laakeripensas-aita ilmaisivat talon pappilaksi. Hra Collins ja Charlotte ilmestyivät kuistille, ja vaunut pysähtyivät pienelle veräjälle, jolta sorapolku vei rakennuksen portaille. Kaikkien silmät ja suut hymyilivät, päät nyökkyivät ja iloisia huudahduksia helähteli. Rva Collins otti mitä iloisimmin vastaan ystävättärensä, ja Elizabeth tunsi yhä kasvavaa mielihyvää tulostaan, nähdessään olevansa niin ikävöiden varrottu ja mielihyvin vastaanotettu. Serkkunsa ryhdin ja sävyn hän huomasi yhtä pönäkän kankeaksi kuin ennenkin; hra Collins pidätti häntä hyvän hetken veräjällä tiedustellakseen seikkaperäisesti hänen omaistensa vointia. Sitten tulijat saatettiin sisään, missä isäntä uudelleen juhlallisesti julisti vieraat tervetulleiksi hänen halpaan majaansa ja matalan kattonsa alle.
Elizabeth oli valmistunut näkemään hänet täydessä loistossaan; eikä hän saattanut olla huomaamatta, kuinka isäntä näytellessään pöyhkeän kainostelevasti vieraille huoneitaan ja niiden sisustusta tuntui kohdistavan huomautuksensa erikoisesti hänelle, aivan kuin saattaakseen hänet katuen tuntemaan, minkä surkean erhetyksen hän oli tehnyt kieltäytyessään tulemasta niin mainion talon emännäksi. Mutta vaikka kaikki todella olikin sievää ja kodikasta, ei Elizabeth voinut tyydyttää isäntänsä mieltä millään katumuksen ilmeellä eikä raskaalla huokaisulla; pikemminkin hän tähysti ihmetellen ystävättäreensä, joka kykeni näyttämään niin hilpeältä ja huolettomalta sellaisen elämäntoverin vierellä. Kun hra Collins sattui laskemaan tavallista paksumpia kömpelyyksiä — mikä ei sattunut niinkään harvoin — vilkaisi Elizabeth oitis Charlotteen nähdäkseen, punastuiko tämä; mutta yleensä Charlotte näytti viisaasti päättäneen olla kuulematta niitä ollenkaan.
Sitten kun oli huoneita ja kaikkea niiden sisustusta kylliksi ihailtu ja tutkittu säiliötkin läpikotaisin vinniltä kellariin saakka, kutsui hra Collins vieraitaan tekemään kierroksen puutarhassa, joka olikin avara ja hyvinhoidettu ja jossa työskenteleminen oli hänen suurimpia huvejaan. Isäntä käytteli vieraitaan jokaisella taimilavalla ja kukkapenkereellä, selitellen perusteellisesti vaivannäköjään ja odotellen ylistelyjä, antamatta toisten rauhassa nauttia näkemästään. Mutta mitäpä olikaan hänen puutarhapahaisensa ja ylimalkaan mikään paikka koko yhdistetyssä kuningaskunnassa Rosingsin ihanuuden rinnalla, jonka päärakennus pilkoitti puiston tuuheiden puiden läpi pappilaa vastapäätä. Se olikin todella kaunis uudenaikuinen maahovi ja sijaitsi tasaisesti viettävän rinteen yläreunalla.
Puutarhasta hra Collins olisi vienyt heidät kahdelle niitylleen; mutta kun naisilla ei ollut yllään sopivia jalkineita astuakseen lumisohjussa, oli palattava sisään; ja Sir Williamin jäädessä isännän pariin vei Charlotte sisarensa ja ystävättärensä uudelle kierrokselle talon läpi, ilmeisesti iloisena kun sai näytellä kotiaan ilman miehensä pönäkkää esittelyä. Kaikki oli tosin pientä, mutta erinomaisen hyvässä kunnossa ja kodikasta sekä siistitty ja järjestetty sellaisella huolella, että Elizabeth voi täydestä sydämestään antaa tunnustuksensa nuorikon emännyyskyvylle.
Hän oli jo saanut kuulla, että Lady Catherine yhä vielä oleskeli maalla. Asia tuli uudelleen puheeksi päivällispöydässä, jolloin hra Collins rupesi purkamaan sydäntään: "Niin, neiti Elizabeth, totisesti teillä on kunnia nähdä Lady Catherine de Bourgh tulevana sunnuntaina kirkossa kuuntelemassa minun tekstintutkisteluani, eikä minun tarvitse sanoakaan, että te tulette mainiosti mielistymään häneen. Hän on ylen ystävällinen ja alentuvainen kaikkia ihmisiä kohtaan, enkä luule sanovani liikoja kun arvelen, että hän kunnioittaa teitäkin huomaamalla läsnäolonne jumalanpalveluksessa. Ja tuskinpa arvaan väärin olettaessani, että myöskin te ja Maria kälyni olette tervetulleet liittymään mukaamme joka kerta, kuin meidät teidän täällä ollessanne kutsutaan nauttimaan hovin vieraanvaraisuutta. Hänen käyttäytymisensä rakasta Charlotteani kohtaan on kerrassaan ihastuttava. Meidät on pyydetty aina kahdesti viikossa hoviin päivälliselle, eikä meidän sallita koskaan palata kotia jalkaisin. Hänen jalosukuisuutensa vaunut ja hevoset ovat aina valmiina portilla meidän varallemme.Yhdethänen jalosukuisuutensa vaunuista, piti sanomani, sillä hänellä on niitä useampia."
"Lady Catherine on todellakin sangen kunnianarvoinen ja viisas nainen", vahvisti Charlotte, "ja erittäin kohtelias naapuri."
"Aivan totta, rakkaani, sitähän minä juuri sanonkin. Hän on tosiaankin nainen, jota ei koskaan voi tarpeeksi paljon kunnioittaa."
Loppuilta kului haastellessa Hertfordshiren uutisia ja kertoillessa uudestaan sitä, mistä jo oli aikaisemmin kirjeissä mainittu; ja päästyään viimein levolle makuusuojaansa oli Elizabethilla aikaa ajatella Charlottea, tämän kotionnea, hänen pitkämielisyyttään kömpelön miehensä rinnalla ja hänen reipasta emännöimiskykyään; ja hänen täytyi vilpittömästi myöntää itselleen, että ystävätär oli odottamattoman hyvin suoriutunut uudesta osastaan.
Kun hän huomenissa puolipäivän aikaan huoneessaan varusteli itseään lähtemään kävelymatkalle, kuului alakerrasta äkkiä melua ja humua, aivan kuin koko talo olisi joutunut kuohuksiin; sitten kuului portailta joutuisia askeleita ja joku huuteli häntä hätäisesti alas. Hän avasi ovensa ja näki portaiden käänteessä Marian, joka toimitti hänelle miltei hengettömänä mielenkiihkosta:
"Ah, Eliza rakas! Joudu pian ruokasaliin — et arvaakaan, mitä siellä saat akkunasta nähdä! En tahdo sanoa sitä sinulle etukäteen. Tule oitis!"
Ihmeissään seurasi Elizabeth häntä ruokasaliin. Sen akkunoista näki veräjälle ja maantielle, jolla näkyi keveät avovaunut ja niissä kaksi säätyläisnaista.
"Tässäkö sitten koko kumma onkin?" huudahti Elizabeth. "Minä kun jo odotin näkeväni porsaat tonkimassa puutarhaa — eikä muuta olekaan näkyvissä kuin Lady Catherine tyttärineen!"
"Oh, nyt erehdyt, rakkaani", sanoi Maria aivan typertyneenä toisen välinpitämättömyydestä; "eihän tuo toki ole Lady Catherine. Vanhempi nainen on hänen seuralaisensa rouva Jenkinson, mutta nuorempi on neiti De Bourgh. Katsoppas vain häntä. Kuka olisi uskonut, että hän on niin pikkunen ja laiha!"
"Mutta onhan aivan julmaa, että hän pidättää Charlottea avopäin ulkona kylmässä tuulessa. Miksi hän ei käy sisälle?"
"Oh, Charlotte sanoi, ettei hän juuri koskaan tee niin. Niin suurta kunniaa neiti De Bourgh harvoin osoittaa kyläläisille."
"Minä pidän hänen ulkonäöstään", sanoi Elizabeth äkkiä, aivan uuden ajatuksen työntyessä hänen mieleensä. "Hän näyttää kivuloiselta ja nyrpeältä. Hän on aivan omiaan herra Darcyn vaimoksi. Jopas löysi vakka kantensa!"
Hra Collins ja Charlotte seisoivat avopäin veräjällä, puhellen vieraiden kanssa; ja Elizabethin suureksi hauskutukseksi oli Sir William asettunut kaikkein siroimpaan hovilaisasentoonsa kynnykselle, tutkistellen mitä vakavimmalla tarkkuudella edessään olevia inhimillisen loiston ja mahdin edustajia ja kumarrellen ja noikaten syvään joka kerta kun nti De Bourgh sattui katsahtamaan sinne päin.
Vihdoin loppuivat haastelun aiheet; vieraat naiset ajoivat tiehensä ja toiset palasivat sisälle. Kohta kun hra Collins äkkäsi molemmat tytöt akkunan ääressä, hän rupesi onnittelemaan heitä odottamattomasta onnenpotkauksesta, minkä Charlotte selitti lähemmin siten, että koko perhe oli seuraavaksi päiväksi kutsuttu Rosingsiin päivälliselle.
Hra Collinsin riemu tämän kutsun johdosta oli ylenpalttinen. Hänpä olikin mitä hartaimmin halunnut tilaisuutta saada levittää ällistyneiden vieraittensa eteen mahtavan suojelijattarensa koko maallisen loiston ja kunnian ja lyödä heidät hämmästyksiin näyttämällä, kuinka alentuvaa kohteliaisuutta hän ja hänen vaimonsa saivat nauttia mahtavan hovinväen puolelta.
"Minun täytyy tunnustaa", hän lausui juhlallisesti, "että minua ei laisinkaan ihmetyttänyt hänen jalosukuisuutensa armollinen kutsu saapua pyhänä saarnan jälkeen juomaan teetä ja viettämään iltaa Rosingsissa. Tuntien hänen erinomaisen alavuutensa olisin voinut sellaista kutsua pikemmin odottaakin. Mutta kukapa olisikaan osannut arvata tällaista hienoa huomaavaisuutta? Kukapa olisi voinut kuvitellakaan, että meidät kohta teidän tulonne jälkeen kutsuttaisiin sinne päivälliselle — ja ajatelkaas, koko joukolla!"
"Minua se ei lainkaan ihmetytä", virkkoi Sir William ja kohotti leukaansa, "kun tunnen hyvin isoisten ihmisten tavat, joihin yhteiskunnallinen asemani on sallinut minun tutustua. Minä tiedän, että hovin loiston varjossa eläessä sellaiset hienot tavat syöpyvät vereen jo syntymästä saakka."
Koko päivänä ja seuraavana aamuna tuskin puheltiinkaan muusta kuin kohta koittavasta mahdikkaasta vierailusta. Hra Collins teki parhaansa opastaakseen vieraitaan edeltäkäsin, jotta niin muhkeitten huoneiden loiston, niin monien palvelijoiden ja niin ylellisen päivällispöydän näkeminen ei panisi näitä vallan pyörälle päästä.
Kun naiset vetäytyivät yläkertaan pukeutumaan lähtöä varten, huomautti hän erikoisesti Elizabethille:
"Pyydän, ettette, rakas serkku, ollenkaan hätäile ulkoasunne takia. Lady Catherine ei suinkaan vaadi meidän puoleltamme sellaista ylellistä siroutta, joka kuuluu hänen omaan ja hänen tyttärensä esiintymiseen. Neuvoisin teitä valitsemaan puvuistanne parhaan ja olemaan sitten aivan rauhallinen, sillä Lady Catherine ei suinkaan pane pahakseen, vaikka olettekin yksinkertaisesti puettu. Hän näet haluaa kotioloissaankin säilyttää rajan korkeampain säätyhenkilöiden ja muiden ihmisten välillä."
Naisten pukeutuessa hän tuli vielä kahdesti tai kolmesti koputtamaan heidän ovilleen kehoittaakseen heitä kiirehtimään, koska Lady Catherine ei kernaasti nähnyt vieraittensa viipyvän. Sellaiset hirvittävät ennakkotiedot hänen jalosukuisuutensa mahdista ja ärtyisyydestä panivat aran pikku Maria Lucasin pahoin säikähtymään, hän kun ei ollut vielä tottunut isoisten elämään; ja hän odotteli esiintymistään Rosingsissa yhtä pamppailevin sydämin kuin hänen isänsä aikanaan Lontoon kuningashovissa.
Ilma oli kaunis, joten heillä oli hauska puolen mailin kävelymatka puiston läpi. Jokaisella puistolla on oma viehätyksensä, ja Elizabeth nautti täysin siemauksin raittiista talvi-ilmasta korkeitten puiden keskellä, antamatta hra Collinsin paljonkaan häiritä häntä arviolaskelmillaan, mitä summia kaikki tämä ihanuus oli tullut Sir Lewis De Bourgh vainajalle maksamaan.
Kun he nousivat eteishalliin vieviä valtaportaita ylös, vapisi pikku Maria parka hermostuksestaan, eikä Sir Williamkaan kyennyt täysin säilyttämään kylmäverisyyttään. Elizabeth sen sijaan ei antanut rohkeutensa masentua. Hän ei ollut kuullut yhtään mitään hirvittävää Lady Catherinen erinomaisista luonteen- ja hengenominaisuuksista, ja pelkän rikkauden ja korkean säädyn kohtaaminen ei pannut hänen hermojaan lainkaan väräjämään.
Eteishallista, jonka kauniita mittasuhteita ja hienoa koristelua hra Collins hurmautuneena ylisteli, palvelijat veivät heidät välihuoneen läpi saliin, jossa Lady Catherine, hänen tyttärensä ja rva Jenkinson istuivat. Hänen jalosukuisuutensa nousi todella sangen alentuvaisesti tervehtimään vieraitaan; ja kun rva Collins oli ennakolta sopinut miehensä kanssa, että hän itse saisi esittää ensikertalaiset, kävi tämä tärkeä toimitus niinkuin pitikin ja ilman niitä monia kursailuja ja anteeksipyyntöjä, joilla arvoisa kirkkoherra olisi ehdottomasti koristellut puheensa.
Mutta vaikka Sir William olikin käynyt kuninkaan hovissa, oli hän antanut vävynsä ylistyspuheiden siihen määrään vaikuttaa hermoihinsa, ettei hän pystynyt muuhun kuin tekemään juhlallisen kumarruksen ja sitten istahtamaan aivan tuppisuuna; ja hänen tyttärensä hermojännitys oli korkeimmillaan, kun hän arkaillen istuutui tuolinreunalle, tietämättä minne rohjeta kääntää silmänsä. Elizabeth sitävastoin tunsi itsensä hyvin rauhalliseksi ja vaarinotti levollisesti emäntäväkeä. Lady Catherine oli kookas ja lihava nainen, ja hänellä oli voimakkaat kasvonpiirteet, joissa vielä näkyi muinaisen kauneuden jälkiä. Hänen sävynsä ei ollut omiaan saamaan vieraita unohtamaan alemman säätyarvonsa. Hän ei tosin suinkaan istunut tuppisuuna, mutta mitä hän sanoikin, se lausuttiin erinomaisen itsetietoiseen sävyyn, mikä oitis palautti Elizabethin mieleen hra Wickhamin sattuvan kuvauksen tästä jalosta vallasnaisesta.
Äidistä, jonka pöyhkeä ilme ja käyttäytyminen tästä teräväsilmäisestä tarkastelijasta jonkin verran muistutti hra Darcya, hän käänsi huomionsa tyttäreen ja voi mielessään aivan yhtyä Marian eiliseen ihmettelyyn tämän tavattomasta hentoudesta ja laihuudesta. Nti De Bourghin ulkomuodossa ja kasvonpiirteissä ei ollut vähintäkään yhteistä äidin mahtavasti tehoavien muotojen kanssa; hän oli hyvin kalpea ja kivuloisen näköinen, eikä hän ottanut muuta osaa seurusteluun kuin vaihtaen matalalla äänellä muutamia sanoja rva Jenkinsonin kanssa.
Muutamia minuutteja istuttua Lady Catherine lähetti heidät akkunaan katselemaan näköalaa, jonka hän sanoi olevan kesäiseen aikaan paljon kauniimman, mutta jossa hra Collins nytkin huomasi paljon ylistelyn aiheita.
Päivällinen oli erittäin upea ja levitti nähtäväksi hra Collinsin ennakolta lupaamat korulautaset ja pönäkät palvelijat; samoin kävi toteen hänen ennustuksensa, että hänen täytyi korkea-arvoisen emännän vaatimuksesta istuutua pöydän toiseen päähän tätä vastapäätä, (isännän paikalle), missä hän punoitti onnesta ja ylpeydestä ylen autuaana. Hän leikkeli paistia ja syödä maiskutteli ja kiitteli ihastuneena miltei joka suupalaa; ja tällöin olivat Sir Williaminkin hengenvoimat jälleen siksi paljon vironneet, että hän kykeni kaikuna toistelemaan vävynsä vakuutteluja niin nöyristelevään sävyyn, että Elizabethia ihmetytti, kuinka Lady Catherine sitä oikein voi sietää. Mutta Lady Catherine kuunteli ilmeisesti mielissään vieraiden kiitosta, varsinkin kun pöytään tuli jokin ruokalaji, joka näytti näille olevan ennestään tuntematon. Muuten ei pöydässä paljon puhuttu. Elizabeth olisi kyllä ollut valmis puhumaan kenen kanssa hyvänsä, mutta hänet oli asetettu Charlotten ja nti De Bourghin väliin, joista edellinen kuunteli hartaasti Lady Catherinen haastelua, ja jälkimmäinen ei virkkanut halkaistua sanaa koko aterian aikana. Rva Jenkinsonin huomio oli tykkänään kääntynyt nti de Bourghiin, jolle hän tyrkytteli ja suositteli milloin mitäkin ruokalajia ja lausui tavantakaa pelkäävänsä, että neiti ei voinut tänään oikein hyvin. Maria Lucas ei olisi suurin surminkaan tohtinut avata suutansa, ja herrat tyytyivät syömään ja ihailemaan.
Naisten palattua saliin kuului puheenvuoro miltei yksinomaan emännälle, joka tiedusteli läpikotaisin Charlotten taloudellisia oloja ja ahtoi paljon hyvää tarkoittavia neuvoja hänen kotinsa, lehmäinsä ja kanatarhansa hoitamisessa ja hallitsemisessa, vakuuttaen että pienikin ja alhaisarvoinen talous vaatii emännältä mitä tarkinta silmää. Puheensa lomassa hän teki ahkerasti kysymyksiä myöskin Marialle ja Elizabethille, nimenomaan jälkimmäiselle, jonka kotioloja hän vähimmin tunsi ja joka hänestä oli sangen sievän ja kiltin näköinen tyttö, kuten hän suvaitsi mainita rva Collinsille. Hän tiedusti tavantakaa, montako sisarta hänellä oli, olivatko ne häntä vanhemmat vai nuoremmat, naimisissako vai naimattomia, olivatko nekin sieviä, minkälaisen kasvatuksen kaikki sisarukset olivat saaneet ja mikä heidän äitinsä tyttönimi oli ollut. Elizabethista tuo kyseleminen tuntui aika tunkeilevaiselta, mutta hän vastasi kuitenkin sävyisästi kaikkeen. Sitten Lady Catherine jatkoi huomautuksiaan:
"Teidän isänne tilahan siirtyy hänen kuoltuaan perintönä herra Collinsille, kuten olen kuullut? Teidän takianne", sanoi hän Charlotteen kääntyen, "olen siitä iloinen; mutta muuten en lainkaan huomaa tarpeelliseksi, että sukutiloja siirretään pois naispuolisten perheenjäsenten hallittavista. Ainakaan ei Sir Lewis De Bourghin suvussa ole sitä pidetty välttämättömänä. — Osaatteko te soittaa ja laulaa, neiti Bennet?"
"Vähäsen."
"Ahaa — jolloinkin ehkä saamme huvin kuulla teitä. Meillä onkin niin mainio piano, ettei sen vertaista ole mailla ja halmeilla — saatte koetella itse sitä jonakin päivänä. Entä osaavatko sisarenne soittaa ja laulaa?"
"Ainoastaan yksi heistä."
"Miksi ette kaikki ole opetelleet? Olisihan se kuulunut kasvatukseenne. Webbsinkin tyttäret täällä naapuristossa osaavat kaikki soittaa, vaikka heidän isällään ei ole edes sellaisiakaan vuosituloja kuin teidän isällänne. Entä piirustatteko te?"
"Emme, ei yksikään meistä."
"Mitä — eikö yksikään?"
"Ei, valitettavasti."
"Sehän on merkillistä. Mutta arvaanpa, ettei teillä ole ollut tilaisuutta oppia sitä taitoa. Teidän äitinne olisi pitänyt viedä teidät joka kevät Lontooseen hyvien oppimestarien luo."
"Äidilläni ei kai olisi ollut mitään sitä vastaan, mutta isäni inhooLontoota."
"Sepä merkillistä. Teillä ei kai enää ole kotiopettajatarta?"
"Sellaista meillä ei ole koskaan ollutkaan."
"Eikö lainkaan kotiopettajatarta! Onko se mahdollista? Viisi tytärtä kasvatettavana kotona ilman kotiopettajatarta! Voi minun päiviäni! Enpä ole kummempaa kuullut. Teidän äitinne on sitten täytynyt orjailla näännyksiin saakka teitä opettaessaan."
Elizabethin oli vaikea pidättyä hymyilemästä, kun hän kielsi tuon pöyristyttävän mahdollisuuden.
"Kuka teitä sitten kasvatti ja opetti? Olettehan lapsirukat jääneet aivan takapajulle ilman kotiopettajatarta."
"Verrattuna vallasperheisiin luulen meidän todella jääneenkin; mutta ken meistä todella halusi oppia, häneltä ei suinkaan keinoja puuttunut. Meitä kehoitettiin alati lukemaan ahkerasti, eikä meillä ollut opettajistakaan koskaan puutetta. Mutta joka halusi laiskotella, hän sai siihenkin vapaan vallan."
"Ah, epäilemättä; mutta juuri sitä estämään olisi kotiopettajatar ollut tarpeen; ja jos vain olisin tuntenut äitinne, olisin varmasti lukenut hänelle lakia. Minä olen aina sanonut, ettei kasvatuksesta ole mihinkään ilman ankaran säännöllistä ja hyvin järjestettyä opetusta, jollaista ainoastaan kotiopettajatar pystyy antamaan. Käy oikein ihmeekseni kun ajattelen, kuinka monet perheet olen tässä asiassa ohjannut oikealle tolalle. Minua aina ilahduttaa, kun saan nuoret ihmiset hyvin varustetuksi elämän taipaleelle. Ajatelkaas — neljä rouva Jenkinsonin veljentytärtä on minun avullani saanut mainiot paikat; ja vasta eilen kuulin erään perheen olevan erinomaisen mielistynyt erääseen nuoreen tyttöön, jota olin edellisenä päivänä suositellut heille, tuntematta häntä itsekään muuten kuin kuulopuheelta. Kuulkaas, rouva Collins, joko minä kerroin teille, että Lady Metcalf kävi eilen kiittämässä minua turvatistani? Hänestä neiti Pope on oikea aarre. 'Lady Catherine', hän sanoi, 'te hankitte minulle oikean aarteen'. Kuulkaahan, neiti Bennet, joko jotkin nuoremmista sisaristanne ottavat osaa seuraelämään?"
"Kyllä, rouvani, kaikkikin."
"Kaikkiko? Mitä — kaikki viisikö yhdellä kertaa? Sepä vasta eriskummallista! Ja te olette vasta toinen järjestyksessä. Nuoremmat tyttäret mukana seuraelämässä, ennenkuin vanhemmat ovat päässeet naimisiin! Teidän nuorempain sisartenne täytyy vielä olla aivan nuoret?"
"Niin ovatkin, nuorin ei ole vielä täyttänyt kuuttatoistakaan. Ehkäpä hän todellaonkinvielä liian nuori olemaan paljon mukana toisten kanssa. Mutta minusta nähden on jokseenkin kovaa kieltää nuoremmilta sisarilta kaikki elämänhupi ja seuranpito senvuoksi, ettei vanhemmilla ole ollut tilaisuutta tai ehken ei haluakaan mennä naimisiin. Viimeksi syntyneellä pitäisi olla yhtä suuri oikeus nuoruuden iloihin kuin ensiksi syntyneelläkin. Ja joutuappa sitten toisten iloitessa teljetyksi makuusuojaanmokomastasyystä! En luule, että sellainen pakkotila olisi omiaan synnyttämään rakkautta sisarusten kesken ja vapaasti kehittämään itsekunkin yksilöllisiä taipumuksia."
"Kaikkea minun pitää kuuleman", huudahti hänen jalosukuisuutensa perin ällistyneenä; "te lausutte todellakin niin nuoreksi ihmiseksi sangen jyrkästi mielipiteenne. Saanko tietää, kuinka vanha te olette?"
"Koska minulla on kolme nuorempaa sisarta jo mukana seuraelämässä, niin tuskinpa teidän jalosukuisuutenne voi odottaa, että minä ilmaisen oman ikäni", vastasi Elizabeth hymyillen.
Lady Catherine ällistyi yhä enemmän, kun häneltä evättiin suora vastaus; ja Elizabeth arveli olevansa kenties ensimmäinen ihminen, joka rohkeni lyödä leikiksi niin arvossapidetyn vallasnaisen häikäilemättömyyden.
"Kaikkea — kaikkea pitää kuulemanikin", virkahti emäntä toinnuttuaan. "Olen varma, ettette ole vielä paljon yli kahdenkymmenen — voitte siis huoleti ilmaista ikänne."
"En ole vielä yhtäkolmatta."
Herrojen saavuttua naisten seuraan sijoituttiin korttipöytien ääreen. Lady Catherine, Sir William ja Collinsin aviopari kävivät pelaamaan whistiä, ja kun nti De Bourgh suvaitsi panna pasianssia, täytyi molempain tyttöjen avustaa rva Jenkinsonia kolmen miehen nakkipelissä. Heidän pelinsä muodostui mitä ikävimmäksi; vaihdettiin tuskin sanaakaan, paitsi milloin rva Jenkinson puoliääneen valitti hoidokillaan olevan liika kuumaa tai liika kylmää, liiaksi valoista tai liiaksi pimeää. Toisessa pöydässä oli pelinmeno paljon virkumpaa. Lady Catherine tietysti johti puhetta — milloin soimaten kanssapelaajiaan heidän erehdyksistään, milloin kertoillen kaskuja omasta mahdikkaisuudestaan. Hra Collins yhtyi riemuiten kaikkeen, mitä hänen jalosukuisuutensa suvaitsi virkkaa, kiittäen nöyrimmästi joka voitosta, jonka tämä salli hänen saada, ja pyydellen hartaasti anteeksi, jos sattui voittamaan liian usein. Sir Williamilla ei ollut paljon sanomista. Hän kokosi vain muistinsa kellareihin pelipöydässä kuulemiaan ylhäisiä nimiä ynnä kaskuja niiden kantajista.
Kun Lady Catherine ja hänen tyttärensä olivat saaneet pelaamisesta tarpeekseen, noustiin pöydästä ja rouva Collinsille tarjottiin vaunut (kuten hra Collins oli aivan oikein ennustanutkin), jonka tarjouksen hän kiitollisesti otti vastaan. Vaunuja odotellessa istuttiin tulen ääreen kuulemaan, mitä toimia Lady Catherine määräsi itsekullekin huomispäiväksi. Sitten ilmoitettiin vaunujen odottavan valtaportaiden edessä, ja monin hartain kiitospuhein hra Collinsin puolelta ja monin pönäköin kumarruksin Sir Williamin puolelta seurue lähti kotimatkalle. Kohta vaunuihin noustua hra Collins kävi kyselemään serkkunsa mielipidettä kaikesta Rosingsissa näkemästään ja kuulemastaan, ja Elizabeth lausui Charlotten vuoksi mielipiteensä edullisemmassa muodossa kuin mielensä teki. Mutta sekään ei tyydyttänyt hra Collinsia, jonka oli pian pakko ottaa Lady Catherinen ylistely omiin harjautuneihin käsiinsä.
Sir William joutui viipymään Hunsfordissa vain viikon päivät; mutta sekin lyhyt aika riitti tekemään hänet vakuutetuksi siitä, että hänen tyttärensä olo ja elämä oli kaiken ylistyksen yläpuolella ja että hänelle oli siunattu sellainen aviomies ja sellainen naapuri, joita vain aniharvoille ihmisille oli suotu. Sir Williamin vielä viipyessä hra Collins omisti aina aamupäivänsä apelleen ja vei hänet rattaillaan katselemaan seutua; mutta hänen lähdettyään perhe palasi arkielämään, ja Elizabeth oli sydämessään kiitollinen, kun heidän ei enää kovinkaan usein tarvinnut nähdä hänen serkkuaan, joka vietti suuruksen ja päivällisen väliajan joko askaroiden puutarhassa tai omassa huoneessaan lukien ja kirjoitellen ja katsellen akkunasta ulos maantielle.
Naiset istuivat salissa, joka antoi pihalle päin, joten he olivat kiitollisia hra Collinsille saadessaan tietää, mitä ajopelejä milloinkin ajoi tietä pitkin ja milloin varsinkin neiti De Bourghin pienet avovaunut vierivät ohi. Tämä pysähdytti usein hevosensa pappilan eteen jutellakseen Charlotten kanssa, mutta ei koskaan alentunut pistäytymään sisään.
Harva päivä meni ilman ettei hra Collins kävellyt Rosingsiin, jonne hänen vaimonsakin teki hänelle usein seuraa; ja silloin tällöin kunnioitti hänen jalosukuisuutensakin perhettä vastavierailulla — tosin lyhyellä, mutta sittenkin tarpeeksi pitkällä, jotta hän ennätti tarkoin nuuskia joka nurkan heidän pienessä taloudessaan. Mikään seikka ei välttynyt hänen terävältä silmältään: hän jakeli heille neuvoja, löysi vikoja huonekalujen asettelussa tai keksi palvelijattaren laiskottelemassa; harvoin hän ennätti ottaa osaa perheen murkinaan, mutta havaitsi silloin yhtä ja toista huomautettavaa leikkelyn ja tarjoilun suhteen.
Elizabeth tuli piankin ymmärtämään, että vaikka tämä mahtava rouva ei tosin ollut kreivikunnan rauhantuomari, oli hän silti oman seurakuntansa todellinen hallitushenkilö ja hra Collins hänen käskyjensä ja toivomustensa uuras toimeenpanija ja perilleviejä. Missä hyvänsä kyläläiset olivat joutuneet keskinäiseen epäsopuun, tyytymättömyyteen tai köyhyyteen, sinne riensi hovinrouva rakentamaan rauhaa, vaimentamaan mahtikeinoin valitukset ja torumaan ihmisiä yleiseen sopusointuun ja tyytyväisyyteen.
Rosingsiin kutsuttiin pappilan väki edelleenkin päivälliselle kahdesti viikossa; ja paitsi että korttia (Sir Williamin poistumisen vuoksi) pelattiin vain yhdessä pöydässä, kuluivat illat aivan samaan tapaan kuin ensimmäisellä kerralla. Muualla ei käytykään juuri missään, sillä se ei kuulunut Collinsin perheen tapoihin; mutta se ei Elizabethia surettanut, sillä hänen aikansa kului yleensä viihtyisästi ja rauhallisesti. Silloin tällöin oli puolituntinen rattoisaa rupattelua Charlotten kanssa, ja ilmakin pysyi tähän vuodenaikaan enimmäkseen niin ihanana, että hän pääsi ahkeraan jaloittelemaan. Toisten lähtiessä hoviin hän kääntyi syrjäiselle metsäpolulle, jonka päässä hän oli keksinyt sievän laaksonnotkelman; ja sinne päästyään hän tunsi olevansa turvassa Lady Catherinen tungettelevalta uteliaisuudelta.
Tähän rauhalliseen tapaan kuluivat molemmat ensi viikot. Pääsiäinen lähestyi, ja sen edellisellä viikolla odotettiin Rosingsiin huomattavia vieraita. Elizabeth oli jo kohta pappilaan tultuaan kuullut, että hra Darcyn oli määrä saapua jonakin lähiviikkona; ja vaikka hänellä ei ollutkaan erikoista (ei ainakaan mitään ystävällistä) mielenkiintoa tätä herraa kohtaan, tuotti ajatus pienen ja ikävän seurueen lisäytymisestä hänelle jonkin verran vaihtelua; ja erityisesti huvitti häntä saada nähdä, kuinka toivottomia nti Bingleyn unelmat tulivat olemaan tämän herran suhteen, jonka Lady Catherine oli määrännyt tyttärensä puolisoksi. Lady Catherine puhelikin hänestä alituiseen mitä ihailevimmassa äänilajissa ja näytti ärtyvän kuullessaan, että Elizabeth ja nti Lucas olivat jo vanhoja tuttuja hänen kanssaan.
Hänen saapumisensa tuli oitis tiedoksi pappilassa; sillä määräpäivänä oli hra Collins varuilta koko aamun kävellyt edestakaisin maantiellä talonsa edustalla ja ennätettyään tehdä ohikiitäville vaunuille syvän kumarruksen rientänyt kohta sisään sanaa viemään. Seuraavana aamuna hän riensi jo varhain Rosingsiin tervehtimään tulijaa — tahi oikeastaan tulijoita, sillä niitä oli kaksikin, molemmat Lady Catherinen sisarenpoikia. Hra Darcy oli näet tuonut mukanaan eversti Fitzwilliamin, enonsa lordi ——n nuoremman pojan. Sekä hovin että pappilan perheitten suureksi kummastukseksi olivat molemmat herrat lyöttäytyneet hra Collinsin mukaan, kun tämä lähti paluumatkalle. Charlotte oli miehensä kamarin akkunasta nähnyt heidän tulevan ruohokentän yli ja rientänyt heti perähuoneeseen kertomaan tytöille tuon suuren uutisen.
"Tiedätkö mitä, Eliza", lisäsi hän, "sinun läsnäoloasi saan varmastikin kiittää tästä tavattomasta kohteliaisuudesta. Muuten ei hra Darcy olisi suinkaan jouduttautunut näin pian tervehtimään minua."
Elizabethilla ei ollut aikaa kieltäytyä tästä hänen niskoilleen sälytetystä kunniasta, sillä ovikello helähti samassa ja kohta sen jälkeen astuivat kaikki kolme herraa sisään. Eversti Fitzwilliam, joka tuli ensimmäisenä, oli noin kolmikymmenvuotias mies, ei lainkaan niin kaunis kuin uljas serkkunsa, mutta sekä luonteeltaan että käytökseltään kunnianmies. Hra Darcy näytti aivan yhtä kankealta kuin Hertfordshiressä ja tervehti emäntää ylhäiseen tapaansa; ja mitä ajatuksia ja tunteita tämän ystävättären näkeminen hänessä lienee herättänytkin, niin hän säilytti joka tapauksessa täydellisesti mielenmalttinsa. Elizabeth tyytyi niiaamaan hänelle sanomatta sanaakaan.
Eversti Fitzwilliam aloitti oitis puhelun tottuneen ja sivistyneen maailmanmiehen sävyyn ja tarinoi aika hauskasti naisten kanssa; hänen serkkunsa sen sijaan istui hyvän aikaa aivan tuppisuuna, lausuttuaan aluksi rva Collinsille hajamielisen huomautuksen hänen kodistaan ja puutarhastaan. Vihdoin tuntui hänen kohteliaisuutensa kohenevan sen verran, että hän suvaitsi tiedustaa Elizabethilta hänen omaistensa vointia. Tyttö vastasi tavalliseen sävyyn ja lisäsi, hetken vaitiolon jälkeen:
"Vanhempi sisareni on ollut Lontoossa jo kolmisen kuukautta. Oletteko sattunut näkemään hänet siellä?"
Hänellä oli aivan selvillä, että hra Darcy ei ollut nähnyt Janea; mutta hän halusi nähdä, kuvastaisiko toisen ulkomuoto ja vastaus jotain rikollista osallisuutta Janen ja Bingleyn välien särkymiseen; ja todellakin hän oli huomaavinaan jonkin verran hämillistä epäröimistä Darcyn vastatessa, ettei hänelle ollut sattunut onnea tavata kertaakaan nti Bennetiä. Vähän aikaa vielä juteltuaan herrat lähtivät paluumatkalle hoviin.