Ensimmäinen vaikutelma Pemberleyn metsistä oli Elizabethille yllättävä; ja kun he kartanon ulkoveräjältä viimein kääntyivät ajamaan puistotietä pitkin, oli hän kerrassaan ihastuksissaan.[21]
Puisto oli sangen avara ja sen maaperä hyvin vaihteleva. He saapuivat siihen eräästä sen alavimmista kohdista ja ajoivat hyvän matkaa tiheän metsikön halki.
Elizabethin mieli oli niin täynnä näkemästään, ettei hänellä ollut halua puhella toisten kanssa; äänettömänä ja hurmautuneena hän vain katseli ympärilleen. Tie kohosi loivasti puolisen mailin matkalla; ja vihdoin heidän vaununsa kiipesivät ylävän kunnaan harjalle, missä metsämaa loppui ja he näkivät edessään Pemberley Housen laaksonnotkelman toisella laidalla, tien kiemurrellessa sinne laaksonpohjaa pitkin. Se oli sangen kookas, kaunis kivitalo ja sijaitsi tasaisesti nousevalla rinteellä, taustanaan korkea metsäharjanne; etupuolella pienoinen joki leveni jokseenkin leveäksi suvannoksi. Ihmiskäsi ei ollut käynyt vääristellen koristamaan ja jäykistämään sen luonnollisia rantoja. Elizabeth oli hurmautunut. Hän ei ollut missään nähnyt paikkaa, jolle luonto oli niin runsain käsin jaellut antimiaan ja missä kiero ihmismaku niin vähän oli puuttunut pilaamaan luonnon kauneutta. Kaikki matkalaiset tulkitsivat lämpimästi ihastustaan; ja sinä hetkenä Elizabeth tuli ajatelleeksi, että Pemberleyn emäntänä olisi kannattanut olla!
He laskeutuivat rinnettä alas, ajoivat joen poikki vievän sillan yli ja pysähtyivät viimein valtarakennuksen pääoven eteen. Heidän tarkastellessa taloa lähimatkan päästä Elizabethin mieleen palasi uudestaan pelko: entäpä jos isäntä sittenkin oli kotona! Entäpä jos majatalon palvelijatar olikin erehtynyt! Talon tavan mukaan vieraat päästettiin sisään eteishalliin; ja taloudenhoitajatarta odoteltaessa Elizabethilla oli aikaa arkaillen ihmetellä rohkeuttaan työntyä suoraa päätä jalopeuran pesään.
Taloudenhoitajatar tuli — arvokkaan näköinen vanhanpuoleinen nainen, paljon vähemmän pönäkkä ja paljon kohteliaampi kuin Elizabeth oli odottanut. He seurasivat häntä ensin ruokasaliin. Pikaisesti silmäiltyään sen sisustusta Elizabeth kävi akkunan ääreen katselemaan siitä avautuvaa näköalaa. Metsäharjanne, jolta he äsken olivat laskeutuneet alas laaksoon, näytti näin etäältäkin katsellen hyvin kauniilta. Vaihtelevat maisemat tekivät erinomaisen viehättävän vaikutuksen, ja hän katseli hurmautuneena edessään leviävää avaraa näyttämöä — vilvakkaiden puiden reunustamaa joenuomaa ja kauas etäisyyteen mutkittelevaa laaksonnotkelmaa tuuheametsäisine mäenrinteineen. Heidän käytyä toisiin huoneisiin tuntuivat maiseman yksityiskohdat siirtyneen uusiin asemiin; mutta kaikista akkunoista avautui silmälle yhä uutta ihanuutta. Huoneet olivat korkeat ja kauniit; ja Elizabeth pani ihastuneena merkille, että niiden sisustuksessa ilmeni vähemmän koreilevaa komeutta, mutta enemmän taiteellista aistia kuin Rosingsissa.
"Ja tässä talossa", hän ajatteli itsekseen, "minä nyt saattaisin heiskua emäntänä! Näissä huoneissa voisin nyt tuntea itseni jo aivan kotiutuneeksi ja lausua enon ja tädin tervetulleiksi omaan valtakuntaani! Mutta ei", hän keskeytti ajatuksensa juoksun, "se ei olisi käynyt ikinä päinsä. Eno ja täti olisivat pakostakin tulleet minulle vieraiksi; sillä minun ei kai olisi koskaan sallittu kutsua heitä täällä käymään."
Se oli onnellinen muistuma — se vapahti hänet tuntemasta vähintäkään katumusta.
Häntä halutti kysyä taloudenhoitajattarelta, oliko talon isäntä todellakin poissa kotoa, mutta hän ei kuitenkaan rohjennut. Vihdoin tuo kysymys kuitenkin sattui luiskahtamaan hänen enoltaan, ja rva Reynolds kuului vastaavan: "Ei, mutta me odotamme häntä huomenna kotiin ison seuran kera." Elizabeth oli sanomattoman iloinen, ettei heidän käyntinsä ollut sattunut päivää myöhemmin.
Hänen tätinsä kutsui häntä katselemaan erästä muotokuvaa. Lähestyessään hän tunsi sen hra Wickhamin kuvaksi, joka monien muiden pienoismaalausten keralla riippui uuninreunalla. Täti kysyi hymyillen, mitä hän piti siitä. Taloudenhoitajatarkin tuli katsomaan ja sanoi kuvan esittävän tilan entisen pehtorin poikaa, jonka isäntävainaja oli kouluttanut mieheksi. "Hän on nyt liittynyt armeijaan", hän lisäsi, "mutta minä pelkään hänen käyneen hyvin hurjatapaiseksi."
Rva Gardiner katseli hymyillen sisarentyttäreensä, mutta tämä ei kyennyt hymyilemään vastaan.
"Ja tässä", sanoi rva Reynolds, osoittaen erästä toista pienoismuotokuvaa, "on meidän nykyinen isäntämme; se on hyvin hänen näköisensä. Se maalattiin samaan aikaan kuin tuo toinenkin — noin kahdeksan vuotta sitten."
"Minä olen kuullut paljon kiitettävän teidän isäntänne komeata ulkomuotoa", sanoi rva Gardiner katsellen kuvaa; "hänellä on todellakin kauniit kasvot. Mutta sinähän, Lizzy, voit sanoa, onko tämä kuva hänen näköisensä."
Rva Reynolds katseli suurin silmin Elizabethiin.
"Tunteeko tämä nuori neiti herra Darcyn?" kysyi hän kunnioittavasti.
Elizabeth punastui vastatessaan: "Vähän."
"Eikö hän teistäkin ole hyvin kaunis mies, neitini?"
"On kyllä — hyvin kaunis."
"Minä ainakin olen varma, etten tiedä ketään häntä kauniimpaa. Mutta yläkerran käytävässä on hänestä toinen paljon isompi ja kauniimpi kuva. Tämä huone oli isäntä vainajan mielihuone, ja kaikki nämä pienoiskuvat ovat täällä hänen jäleltään. Hän piti niistä hyvin paljon."
Siitä sai Elizabeth selityksen, miksi hra Wickhamin kuvaa oli edelleen säilytetty toisten joukossa.
Rva Reynolds kiinnitti heidän huomiotaan nti Darcyn muotokuvaan, joka oli maalattu tämän ollessa vasta kahdeksanvuotias.
"Onko neiti Darcy yhtä kaunis kuin hänen veljensä?" kysyi hra Gardiner.
"Ah, on toki — kaunein nuori neiti mitä on koskaan nähty, ja niin kehittynyt kaikissa hienoissa taidoissa! Hän soittaa ja laulaa päivät päästänsä. Viereisessä huoneessa on suuri piano, joka vast'ikään on tuotu tänne — se on isännän lahja. Hän saapuu tänne huomenna veljensä seurassa."
Hra Gardiner, joka osasi puhella taitavasti ja sievästi outojenkin ihmisten kanssa, yllytti kysymyksillään ja huomautuksillaan kelpo taloudenhoitajatarta kertoilemaan yhä enemmän isännästään ja tämän sisaresta; ja sen vanhus tekikin kernaasti, joko ylpeillen isäntäväestään tahi tosi kiintymyksestä heihin.
"Oleskeleeko isäntänne Pemberleyssä paljonkin vuoden mittaan?"
"Ei niin paljon kuin minä toivoisin, hyvä herra; mutta uskallanpa sanoa, että hän viettää ainakin puolet ajastaan täällä, ja neiti Darcy on kaikki kesäkuukaudet täällä."
"Paitsi milloin", ajatteli Elizabeth itsekseen, "hän ei käy seikkailemassa Ramsgatessa."
"Jos isäntänne menisi naimisiin, niin näkisitte häntä varmastikin enemmän täällä."
"Niin kyllä, herrani; mutta sitä ajankohtaa ei käy arvaileminenkaan.Minä en tiedä ketään, joka olisi hänelle kyllin hyvä."
Hra ja rva Gardiner hymyilivät. Elizabeth ei voinut pidättyä sanomasta:"Teidän lausuntonne on mitä parhain suositus hänelle."
"Minä en sano enempää kuin on totta, ja jokainen, joka hänet tuntee, on valmis sanomaan samaa", vastasi vanhus. "Minä en ole ikinäni saanut häneltä ärtyisää sanaa, ja kuitenkin olen tuntenut hänet nelivuotisesta poikaressusta lähtien."
Tällainen kiitos oli Elizabethille odottamaton. Hän oli tottunut ajattelemaan, että hra Darcy oli kaikkea muuta kuin tasaluontoinen ja sävyisä mies. Hänen mielenkiintonsa oli herännyt; hän halusi kuulla enemmänkin ja oli hyvin kiitollinen enolleen, kun tämä jatkoi:
"Harvasta ihmisestä voikaan sellaista sanoa. Te olette todellakin onnellinen, kun teillä on semmoinen isäntä."
"Niin olenkin, hyvä herra. Vaikka etsisin lyhty kädessä halki koko maailman, niin tiedän etten parempata löytäisi. Mutta minä olen aina pannut merkille, että ne ihmiset, jotka jo lapsina ovat hyväluontoisia, ovat isoiksi kasvettuaankin hyväluontoisia; ja hän oli aina mitä helläluontoisin ja jalosydämisin poika koko maailmassa."
Elizabeth tuijotti ihmeissään vanhukseen. "Herra Darcystako hän tosiaankin puhuu?"
"Hänen isänsä oli erinomainen mies", huomautti rva Gardiner.
"Niin oli, rouvani, se hän todellakin oli; ja hänen pojastaan tulee aivan hänen kaltaisensa — aivan yhtä sävyisä ja hyvä köyhiä kohtaan."
Elizabeth kuunteli, kummeksi, epäili ja halusi kärsimättömästi kuulla vielä paljon enemmänkin. Rva Reynoldsin muut tarinat eivät huvittaneet häntä rahtuistakaan. Tämä näytteli tauluja, selosti huoneiden suuruutta ja huonekalujen hintoja — mutta kaikkea turhaan. Hra Gardiner, jota hyvin huvitti vanhan emännöitsijän ylpeys isäntäväestään, johti uudestaan puheen tähän: ja taloudenhoitajatar jatkoi innokkaasti ylistelyään, kun he nousivat valtaportaita yläkertaan.
"Hän on paras isäntä kotiväelleen ja alustalaisilleen mitä koskaan on elänyt", hän sanoi. "Ei lainkaan muiden nykypäiväin hurjain nuorten miesten kaltainen, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin omaa itseänsä. Jok'ainut hänen palvelijoistaan ja vuokramiehistään on valmis puhumaan hänestä pelkkää hyvää. Jotkut ihmiset saattavat pitää häntä ylpeänä; mutta minä en ainakaan ole nähnyt sellaisesta jälkeäkään. Minun luullakseni se on johtunut vain siitä, ettei hän hurvittele maailman turulla niinkuin muut samanikäiset ylhäiset herrat."
"Kuinka rakastettavaan valoon hän asettaakaan isäntänsä!" ajatteliElizabeth.
"Tämä ylenpalttinen ylistys ei käy oikein yhteen hänen ystäväparkaamme kohtaan osoittamansa tylyn käytöksen kanssa", kuiskasi täti hänen korvaansa heidän portaita noustessaan.
"Ehkäpä me olemme saaneet asiasta väärän käsityksen."
"Eihän se voi olla mahdollista; mehän saimme kuulla siitä toiselta asianomaiselta itseltään."
Yläkerran avarasta etehisestä heidät johdettiin hyvin kauniiseen vierassaliin, joka näytti aivan äskettäin sisustetun paljon upeampaan ja keveämpään tyyliin kuin alakerran huoneet; ja he saivat kuulla, että tämä uudistus oli juuri tehty nti Darcyn mieliksi, joka oli viime käynnillään suuresti ihastunut tähän huoneeseen.
"Hän on varmastikin hyvin hyvä veli", sanoi Elizabeth, käydessään akkunan luo.
Rva Reynolds kuvaili nti Darcyn iloa, kun tämä ensi kertaa tuli astumaan tähän kauniiseen huoneeseen. "Ja se on aina isännän tapaista", hän lisäsi. "Millä hyvänsä asialla hän tietää tekevänsä sisarelleen iloa, se on tehtävä hetipaikalla. Hän ei laiminlyö yhtään tilaisuutta ollakseen hänelle mieliksi."
Kuvagalleria ja pari kolme parasta makuusuojaa oli vielä näytettävänä. Edellisessä oli useita hyviä tauluja, mutta Elizabeth ei pystynyt arvioimaan niiden taiteellista arvoa; ja öljymaalauksista hän pian käänsi huomionsa muutamiin nti Darcyn tekemiin väriliitupiirustuksiin, joiden aiheet olivat mielenkiintoisia ja joita hän kykeni paremmin käsittämään.
Galleriassa oli myöskin Darcy-suvun muotokuvakokoelma, joka ei paljon voinut viehättää vierasta katselijaa. Elizabeth asteli niiden riviä pitkin, etsien joukosta nähdäkseen ainoat hänelle tutut kasvot. Vihdoinkin hän ne keksi — ja hän seisahtui miltei säpsähtäen, kun kuvasta katseli häntä vastaan hra Darcy ilmi elävänä ja huulillaan samanlainen hymy kuin joskus aikaisemmin tämän herran itsensä katsellessa häneen. Hän seisoi hyvän aikaa kuvan edessä vakaviin mietteisiin vaipuneena, ja hän kääntyi vielä kerran sitä katsomaan, ennenkuin he lähtivät galleriasta. Rva Reynolds kertoi, että kuva oli maalattu hra Darcyn isän vielä eläessä.
Tällä hetkellä Elizabeth ajatteli kuvan esittämää henkilöä varmastikin leppoisemmin kuin koskaan ennen heidän tuttavuutensa aikana. Rva Reynoldsin isännälleen suitsuttama ylistys ei arvatenkaan ollut liioiteltu. Milläpä kiitoksella onkaan suurempi arvo kuin älykkään palvelijan antamalla? Veljenä, tilanomistajana, isäntänä hän piti hyvää huolta monien ihmisten onnellisuudesta. Kuinka paljon surua ja iloa hänen vallassaan olikaan valmistaa toisille! Kuinka paljon hyvää tai pahaa hän pakostakin joutui tekemään! Jok'ikinen taloudenhoitajattaren mainitsema luonteenpiirre oli ollut hänelle edullinen; ja kun Elizabeth vaarinotti noita kankaalle maalattuja kasvoja, joiden silmät katselivat suoraan hänen silmiinsä, hän muisteli elävätä katsetta kiitollisemmin mielin kuin koskaan ennen — hän muisti siinä huomanneensa lämpöä, joka lievensi ja pehmitti ilmeen ankaruutta.
Kun koko talo oli katseltu läpikotaisin, palattiin alakertaan; ja sanottua hyvästit taloudenhoitajattarelle heidät uskottiin valtaovella odottelevan puutarhurin edelleen saateltaviksi.
Heidän kävellessään ruohokentän poikki alas joenrantaan Elizabeth kääntyi vielä kerran katsomaan taaksensa; hänen enonsa ja tätinsä pysähtyivät myöskin; ja kun ensinmainittu paraillaan arvaili rakennuksen ikää, ilmestyi sen omistaja itse yhtäkkiä näkyviin tallin taitse tulevalta tieltä.
Hänen esiintymisensä oli niin odottamaton — ja välimatkaa oli vain parikymmentä askelta — että oli mahdoton välttyä hänen huomioltaan. Sekä tulijan että tytön katseet kohtasivat toisensa, ja molempain posket karahtivat hehkuvan punaisiksi. Hra Darcy säpsähti ehdottomasti ja seisoi tuokion verran aivan kivettyneenä hämmästyksestä; mutta tullen pian jälleen tolkuilleen hän lähestyi vierasseuruetta ja puhutteli Elizabethia — jollei täysin vapaasti ja huolettomasti, niin ainakin moitteettoman kohteliaasti.
Elizabeth oli vaistomaisesti kääntynyt kulkemaan poispäin; mutta Darcyn lähestyessä hän pysähtyi ja vastaanotti tervehdyksen ylen hämillään, jota hänen oli mahdoton salata. Hänen enonsa ja tätinsä voivat arvata tulijan tämän yhdennäköisyydestä heidän juuri tarkastamansa muotokuvan kanssa; ja jollei sekään vielä olisi auttanut heitä oikeille jäljille, ilmaisi sen puutarhurin hämmästynyt ja kunnioitusta ilmaiseva naama. He seisoivat vähän syrjässä, katsellen kuinka talon isäntä puheli heidän sisarentyttärensä kanssa, joka hämillään ja aivan kuin suunniltaan ollen tuskin rohkeni kohottaa silmiään puhuttelijan kasvoihin eikä tiennyt mitä vastata tämän kohteliaaseen tiedusteluun hänen omaistensa voinnista. Ei myöskään Darcy näyttänyt olevan aivan tasapainossa; hänen äänestään ei kajahtanut entinen tyyni rauhallisuus, ja hän toisteli kyselyitään heidän matkastaan kiireisesti ja vastausta odottamatta, niin että hänen huomasi ajattelevan aivan toista kuin mitä puhui.
Vihdoin tuntuivat häneltä sanat uupuvan tykkänään; ja seisottuaan siunaaman aikaa aivan äänettömänä hän äkkiä hillitsi itsensä väkisin ja lausui hyvästit.
Hänen poistuttuaan hra ja rva Gardiner tulivat Elizabethin luo ja lausuivat ihastelevia huomautuksia talon isännän uljaasta ulkomuodosta; mutta Elizabeth ei kuullut heidän puheestaan sanaakaan ja seurasi heitä vallan vaitonaisena ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli hyvin kiusaantunut ja häpeän täyttämä. Mikä onneton sattuma olikaan tuonut heidät juuri tänään tänne! Mitähän tuo mies mahtoi siitä arvellakaan? Kuinka epäsuotuisassa valossa hänen itsensä täytyikään nyt näyttäytyä tuon itserakkaan miehen silmissä! Aivanhan näytti siltä, kuin hän olisi ehdoin tahdoin heittäytynyt jälleen hänen tielleen! Ah, laupias taivas, miksi hänen piti tullakin tänne — tai miksi Darcy saapui päivää ennen kuin häntä oli odotettu tulevaksi? Jospa he olisivat ennättäneet poistua edes kymmenenkään minuuttia aikaisemmin, niin turma olisi vältetty. Elizabeth punastui uudestaan hiusrajaa myöten ajatellessaan tätä kovanonnen kohtausta. Entä Darcyn käytös sitten — niin kokonaan toisenlainen kuin aikaisemmin — mitähän sekään merkitsi? Oli jo ihmeellistä, että hän ollenkaan otti puhellakseen hänen kanssaan — mutta entäpä vielä niin kohteliaasti ja tiedustellen hänen omaisiaankin! Koskaan ei Darcyn käytös ollut tuntunut hänestä niin vähän mahtipontiselta kuin tänään; koskaan hän ei ollut puhellut niin hellällä ja sydämellisellä sävyllä kuin tässä odottamattomassa yhtymisessä. Kuinka vastakkaista se olikaan hänen sävylleen heidän viimeksi kohdatessaan toisensa Rosingsin puiston veräjällä, kun hän oli työntänyt tuon ihmeellisen kirjeen hänen käteensä. Elizabeth ei tiennyt mitä ajatella — miten arvioida tätä tapausta.
He olivat nyt poikenneet kauniille jalkapolulle, joka kulki pitkin joenvartta ja perällä vei metsän siimekseen; mutta kesti kauan, ennenkuin Elizabeth malttoi katsella ihania paikkoja tai kuunnella sukulaistensa huomautuksia niistä. Hänen ajatuksensa kiertelivät siinä kohdassa Pemberley Housea — missä se sitten lienee ollutkin! — jossa hra Darcy juuri tällöin mahtoi olla. Hän ikävöi tietää, mitä tänä hetkenä liikkui tämän miehen aivoissa; millä tapaa hän ajatteli hänestä, ystävällisestikö vaiko katkerasti; ja voiko hän itse vielä — kaikesta huolimatta — olla hänelle kallis ja rakas. Ehkäpä Darcy oli ollutkin kohtelias vain senvuoksi, että hänen itsensä oli helppo olla; muttaolihanhänen äänessään ja sävyssään ollut väkinäinen värähdys, joka ei ilmaissut helppouden tunnetta.
Metsää jonkin aikaa kierreltyä polku toi heidät taasen joelle, jonka poikki vei yksinkertainen ristikkosilta; laakso itse kapeni tällä kohtaa kaitaiseksi solaksi, jonka pohjaan mahtui vain joki ja sen vartta kulkeva vähäinen kävelypolku, ja reunoilla kasvoi tiheä lehtikuusimetsikkö. Elizabethin teki mieli sukeltaa sen salaperäisiin pimentoihin; mutta rva Gardiner ei jaksanut enää kävellä, joten heidän oli piammiten jouduttava kartanon sisäveräjällä odottaviin ajoneuvoihinsa. Matkanteko oli kuitenkin tädin väsymyksen takia hidasta; ja hra Gardiner, joka oli innokas kalamies, piti tarkoin silmällä lohenmullojen pyöriskelyä joessa ja tiedusteli kalastusmahdollisuuksia heitä saattelevalta puutarhurilta. Heidän täten verkalleen astellessa kohtasi heitä uusi yllätys, sillä vähän matkan päässä pyörähti tienmutkasta jälleen näkyviin hra Darcy. Tällä kertaa Elizabeth, vaikka olikin hyvin ihmeissään, kuitenkin oli paremmin varustautunut kohtaamaan tulijan ja päätti näyttää rauhallisemmalta ja puhella tyynemmin, jos Darcyn aikomuksena todellakin oli tavoittaa heidät, vaikka hänen totta puhuen ensi hätkähdyksessä tekikin mieli paeta metsän turvaan. Jo ensi silmäyksellä hän huomasi, että Darcy ei ollut kadottanut vähääkään äskeisestä sydämellisestä kohteliaisuudestaan; ja vastatakseen siihen yhtä kohteliaasti ja salatakseen samalla oman hämmennyksensä Elizabeth rupesi tulijalle kohta ihastelemaan puiston ihanuutta. Mutta tuskin hän oli ennättänyt saada suustaan sanat "suurenmoista" ja "hurmaavaa", kun hänen päähänsä iski onneton ajatus, joka pani hänet punastumaan ja jäämään kerrassaan tuppisuuksi; mitähän Darcy saattoi arvellakaan, kun hän niin omasta aloitteestaan rupesi kehumaan hänen kotikartanoaan!
Gardinerit olivat jääneet vähän taemmaksi; ja kun Elizabethilta puhe juuttui, pyysi Darcy tulla esitetyksi hänen ystävilleen. Sellaista kohteliaisuutta Elizabeth ei ollut arvannut odottaakaan; ja hänen oli vaikea pidättää hymyään ajatellessaan, että Darcy nyt omasta halustaan pyrki tuttavuuteen hänen omaistensa kanssa, joiden halvemman säätyaseman hän itse oli myöntänyt olleen pahimpana esteenä hänen kosinnalleen. "Kuinkahan hän hämmästyykään saadessaan tietää, keitä he ovat! Hän pitää nyt heitä varmastikin joinakin ylimyksinä."
Esittely kävi kuitenkin pian päinsä; ja mainitessaan matkatovereittensa sukulaisuudesta hän vilkaisi syrjäkarin Darcyyn nähdäkseen hänen hämmästyksensä. Ja hämmästynyt Darcy todellaolikin; mutta hän selvisi siitä nopeasti ja kääntyen ympäri hän lähti astelemaan heidän rinnallaan, puhellen hra Gardinerin kanssa. Elizabeth voi vain olla mielissään ja riemuita. Oli lohdullista, että hänellä oli sellaisiakin sukulaisia, joiden puolesta hänen ei tarvinnut punastua. Hän kuunteli tarkkaavaisesti miesten keskustelua ja iloitsi sydämessään joka lauseesta, jokaisesta taitavasta käänteestä, jossa ilmeni enon maailmantottumus, terävä äly ja hieno aisti.
Puhelu suuntautui pian kalastukseen, ja Elizabeth voi kuulla hra Darcyn mitä kohteliaimmin kehoittavan enoa koettamaan kalaonneaan hänen joessaan milloin häntä vain halutti, samalla kuin hän lupasi lainata hänelle kalastusvehkeitä ja osoitti eräitä kohtia joessa, joista hän tiesi varmimmin saatavan lohenmulloja. Rva Gardiner, joka käveli käsi Elizabethin kainalossa, silmäili häneen ihmeissään. Elizabeth ei virkkanut mitään, mutta tädin ihmetys oli hyvin hänen mieleensä. Mutta vielä suurempi oli hänen oma ihmetyksensä; lakkaamatta hänen täytyi kysellä itseltään: "Kuinka hän onkaan muuttunut entisestään! Ja minkä vuoksi hän on noin muuttunut? Mistä se oikein johtuukaan? Ei suinkaanminuntakiani! Eivät suinkaan minun Hunsfordissa antamani moitteet ole saaneet häntätuohonmäärään lieventämään käytöstapaansa. Ja mahdotontahan on, että hän enää piittaisi minusta edes vähääkään."
Jonkun matkaa täten käveltyä — molemmat naiset edellä, herrat jälempänä — sattui marssijärjestyksessä pieni muutos. Siihen oli syynä rva Gardiner, joka tunsi itsensä väsyneeksi pitkästä kävelystä ja huomasi Elizabethin käsivarren antaman tuen liian heikoksi, jonka vuoksi hän pysähtyi odottamaan miestänsä ja työnsi kätensä hänen kainaloonsa. Hra Darcy otti hänen paikkansa sisarentyttären rinnalla ja matkaa jatkettiin. Tällöin vasta Elizabeth sai rohkeutta puhua. Hän tahtoi kaikin mokomin saada kavaljeerinsa vakuutetuksi siitä, että he olivat käyneet katsastamassa Pemberleytä siinä lujassa uskossa, että isäntä itse oli poissa kotoa — "teidän taloudenhoitajattarennekin ilmoitti meille", hän lisäsi, "että saapuisitte vasta huomenna."
Darcy myönsi, että häntä oli vasta huomiseksi odotettu; mutta eräät talonhoitoa koskevat asiat olivat pakottaneet hänet kiiruhtamaan hiukan edellä muuta seuraa, joka sekin kohta saapuisi. "He tulevat varhain huomenaamuna", hän jatkoi, "ja heidän joukossaan on eräitä jotka tahtovat uudistaa vanhaa tuttavuutta teidän kanssanne — tarkoitan herra Bingleytä ja hänen sisariaan."
Elizabeth vastasi vain keveästi kumartaen. Hänen ajatuksensa palasivat ehdottomasti siihen aikaan, jolloin Bingleyn nimeä oli viimeksi mainittu heidän keskensä; ja puhetoverin ilmeestä voi hän päättää, etteihänenmielipiteensä ollut tässä asiassa paljonkaan muuttunut.
"Seurueessani on vielä eräs henkilö", jatkoi Darcy hetkisen vaitiolon jälkeen, "joka erityisesti haluaa tulla teidän tuttavaksenne. Sallitteko minun esittää teille sisareni ja tuoda hänet teidän seuraanne, niin kauan kuin viivytte Lambtonissa, vai pyydänkö nyt liikoja?"
Elizabeth oli niin ällistynyt tästä tarjouksesta, että hänen oli vaikea alussa vastata siihen. Sen hän kuitenkin oitis tajusi, että nti Darcyn toivomus oli hänen veljensä sanelema, ja sitä myöten kaikki oli hyvin. Elizabethin oli mieluista huomata, etteivät rukkasetkaan olleet saaneet hra Darcya ajattelemaan hänestä pahaa.
Matkaa jatkettiin sitten äänettömästi; kumpikin oli vajonnut omiin ajatuksiinsa. Elizabeth tunsi olonsa väkinäiseksi — sehän oli vain luonnollista; mutta samalla hänen oli mahdotonta olla tuntematta salaista imarretta ja mielihyvää. Darcyn sisarensa puolesta lausuma toivomus oli todella mitä hienoin kohteliaisuus.
Hra ja rva Gardinerin vihdoin tavoitettua heidät pyysi isäntä koko seuruetta uudestaan poikkeamaan sisälle ja nauttimaan virvokkeita; mutta tarjoukseen vastattiin kieltävästi; ja vihdoin erottiin toisistaan lausuen mitä sievistelevimmät jäähyväiset. Hra Darcy auttoi naiset vaunuihin, ja heidän ajaessa pois Elizabeth näki isännän kävelevän verkalleen taloa kohti.
Nyt alkoivat eno ja täti tehdä kärsimättömästi pidättämiään huomautuksia; kumpikin sanoi Darcyn tehneen verrattomasti paremman vaikutuksen kuin he olivat osanneet arvatakaan. "Hänhän on kerrassaan hienokäytöksinen mies, perin kohtelias ja teeskentelemätön", sanoi hra Gardiner.
"Hänessä on tosin jonkin verran juhlallista jäykkyyttä", huomautti täti; "mutta se sopii hyvin hänen arvokkaaseen ja hienoon ryhtiinsä. Minä voin nyt aivan yhtyä taloudenhoitajattaren lausuntoon, että vaikka ihmiset voivat sanoa häntä ylpeäksi, niinminäen ainakaan ole huomannut siitä merkkiäkään."
"En ole koskaan tullut niin ymmälleni kuin hänen äskeisestä käyttäytymisestään. Se oli enemmän kuin kohteliasta; se oli vilpittömästi huomaavaista; ja kuitenkaan ei hänen olisi ollut lainkaan tarpeen osoittaa meille sellaista huomaavaisuutta. Onhan hänen tuttavuutensa Elizabethin kanssa vallan pintapuolinen."
"Totta puhuen, Lizzy", sanoi täti, "hän ei ole niin kaunis kuin Wickham; tai oikeammin sanoen, hänellä ei ole Wickhamin hienoja piirteitä, vaikka hän muuten on sangen hyvännäköinen. Mutta kuinka sinä saitkaan päähäsi kertoa meille, että hän oli sinusta niin vastenmielinen?",
Elizabeth puolusteli itseään minkä taisi — sanoi, että hän piti Darcysta nykyisin paljon enemmän kuin ennen, ja että tämä ei ollut vielä koskaan esiintynyt niin herttaisesti kuin tänä aamuna.
"Mutta ehkäpä hän laskettelee kohteliaisuuksiaan, tarkoittamatta niillä mitään sen enempää", arveli eno. "Ylhäisten henkilöiden tapa on olla oikullinen päähänpistoissaan; enkä minä senvuoksi ota hänen kalastustarjoustaankaan täydeksi todeksi, sillä voihan hän huomenna jo muuttaa mielensä ja karkoittaa minut mailta halmeilta."
Elizabeth tunsi, että hänen omaisensa olivat kokonaan erehtyneet hraDarcyn luonteesta, mutta hän ei virkkanut mitään.
"Sen perusteella, mitä olen hänestä nähnyt", jatkoi rva Gardiner, "minun on vaikea uskoa, että hän olisi todella voinut menetellä niin julmasti Wickham parkaa kohtaan. Eihän hän näytä ollenkaan tylyltä ja sydämettömältä. Päinvastoin hänen suunsa ympärillä on hyvyyttä ilmaiseva piirre, kun hän puhuu. Ja koko hänen ulkomuotonsa kuvastaa sisällistä arvokkaisuutta, josta voisi päätellä, että hänellä on jalomielinen sydän. Mutta kuinka loistavan arvosanan hänestä antoikaan se vanha rouva, joka näytteli meille hänen taloaan. Minun oli välistä vaikea pidättää nauruani. Mutta arvaan, että hän on antelias isäntä, jasehyvä avu vastaa palvelijain silmissä kaikkia ihmishyveitä."
Elizabethin oli nyt vihdoinkin pakko oikaista sukulaistensa käsitystä Wickhamista; sen hän teki varovaisin sanoin ja mainitsematta lähdettään, jonka hän kuitenkin sanoi olevan aivan luotettavan.
Rva Gardiner joutui ymmälleen ja huolestuneeksi; mutta kun he nyt lähenivät hänen nuoruudenaikaisia leikkitanhuitaan, unohtuivat kaikki muut ajatukset hänen mielestään.
Elizabeth oli arvellut, että hra Darcy toisi sisarensa tervehdyskäynnille vasta tämän saapumisen jälkeisenä päivänä; mutta vieraat saapuivatkin jo tuloaamuna. Gardinerit ja Elizabeth olivat kierrelleet Lambtonissa eräiden uusien tuttavien kanssa ja palanneet majataloon pukeutuakseen syömään päivällistä samojen tuttavain kanssa, kun lähestyvien vaunujen kolina lennätti heidät akkunaan ja he näkivät nuoren herran ja nuoren neidin ajavan katua pitkin. Elizabeth tunsi oitis tulijat kuskin liveripuvusta ja herätti tiedonannollaan aikamoista ihmetystä omaisissaan. Näiden päivitellessä heitä odottavaa oma mielensä oli kuohuksissa, arkaillen hän odotti tulevaa kunniaa vetäytyi Elizabeth kiireesti akkunasta; hänen kohtausta, jonka aikana hän tahtoi esiintyä mahdollisimman paljon edukseen, mutta samalla hän luonnollisesti epäili, ettei osaisi lainkaan käyttäytyä toisten mieliksi. Hän käveli hermostuneesti edestakaisin koettaen hillitä liikutustaan, mutta toisten kysyvät katseet sotkivat hänen mielenrauhaansa yhä pahemmaksi.
Nti Darcy ja hänen veljensä saapuivat sisään, ja peljätty esittely tapahtui. Mutta ihmeekseen Elizabeth huomasi, että hänen uusi tuttavansa oli ainakin yhtä paljon hämillään kuin hän itse. Lambtonin tuttavilta kuulemistaan puheista Elizabeth oli päätellyt, että nti Darcy oli tavattoman ylpeäluontoinen; mutta jo ensi silmäyksellä hän voi havaita, että tuo nuori neitonen oli vain äärimmäisen ujo. Häneltä oli vaikea saada muuta kuin yksitavuisia vastauksia.
Nti Darcy oli isokasvuinen; ja vaikka hänellä oli ikää vasta vähän päälle kuusitoista vuotta, oli hän ruumiinmuodoiltaan täysin kehittynyt ja erittäin uhkea. Kasvoiltaan hän ei ollut niin kaunis kuin veljensä, mutta niissä voi huomata hyvyyttä ja älykkäisyyttä, ja hänen käytöstapansa oli teeskentelemättömän ystävällinen.
Heidän vähän aikaa juteltua kertoi Darcy Elizabethille, että myöskin hra Bingley oli tulossa tervehtimään häntä; ja tuskin oli Elizabeth ennättänyt lausua sitä toivovansa ja varustautua vastaan ottamaan uutta tulijaa, kun Bingleyn nopeat askeleet kuultiin portailta ja seuraavassa tuokiossa hän astui sisään. Kaikki Elizabethin entinen kauna häntä kohtaan oli jo aikoja sitten haihtunut; mutta hän tajusi, että jos hän olisi sitä vieläkin tuntenut, niin olisi se kädenkäänteessä sulanut olemattomiin Bingleyn reippaan ja teeskentelemättömän sydämellisyyden lämmössä. Tämä tiedusti ystävällisin vaikka ylimalkaisin sanoin hänen omaistensa vointia ja puheli ja laski leikkiä samaan hilpeän huolettomaan sävyyn, joka hänessä ennenkin oli Elizabethia erityisesti viehättänyt.
Hra ja rva Gardinerille Bingley oli miltei yhtä mielenkiintoinen henkilö kuin Elizabethille itselleen. He olivat tietenkin kuulleet hänestä paljon ja halunneet nähdä häntä. Ja nyt heillä oli hyvä tilaisuus tarkata kaikkia edessään olevia nuoria, jotka kaikki olivat ilmeisesti vilkkaan mielenliikutuksen vallassa. He voivat panna merkille, että ainakin yksi seurasta oli vakavasti rakastunut. Rakkauden esineen suhteen heille jäi vielä vähän epäilyksen aihetta; mutta rakastajan tulista ihailua oli mahdoton väärinkäsittää.
Vieraat viipyivät heidän luonaan puolisen tuntia; ja kun he lähtivät, pyysi hra Darcy sisartaan kannattamaan hänen toivomustaan, että hra ja rva Gardiner ynnä nti Bennet saapuisivat päivällisille Pemberleyhin, ennenkuin he lähtisivät paikkakunnalta. Rva Gardiner katsahti sisarentyttäreensä nähdäkseen mitä tämä, jolle kutsu tuntui pääasiallisesti tarkoitetun, siitä päättäisi, mutta Elizabeth oli kääntänyt päänsä poispäin. Arvaten tämän tahallisen vältteleväisyyden pikemminkin ilmaisevan hetkellistä hämmennystä kuin torjumishalua ja nähdessään miehensä mielihalulla suostuvan, hän kiittäen suostui kutsuun, jota päätettiin noudattaa ylihuomispäivänä.
Bingley ilmaisi vielä kerran ilonsa saadessaan tavata Elizabethia ja kyseli paljon yhteisistä Hertfordshiren tuttavista; jopa hän kysyi, olivatkokaikkihänen sisarensa kotona Longbournissa. Arvaten hänen halunsa ennen kaikkea kohdistuvan toivoon saada kuulla Janesta Elizabeth vastaili mielellään; ja vieraiden poistuttua hän kykeni tyydytyksentuntein muistelemaan äsken vietettyä puolituntista, vaikka totta puhuen hän sen kestäessä ei ollut voinut mielenkuohultaan paljonkaan nauttia siitä.
Enon ja tädin hyvä käsitys hra Darcysta lujeni yhä hänen erinomaisen kohteliaisuutensa ja rakastettavaisuutensa vaikutuksesta; taloudenhoitajattaren hänestä antamaa ylistystä tukivat Lambtonissa kuullut kertomukset hänen suoruudestaan ja oikeudentunnostaan, hänen ylevämielisyydestään ja avuliaisuudestaan köyhiä kohtaan. Ainoastaan hänen ylpeyttään moitittiin; mutta senkin moitteen voi hyvin käsittää tuon pienen kauppalan taholta, jonka perheiden luona rikas hoviherra kai aniharvoin alentui vierailemaan.
Wickhamista matkailijamme sen sijaan saivat paljon ikävämpiä kuulumisia. Hänen maineensa täällä hänen kotiseudullaan ei ollut lainkaan hyvä, sillä poistuessaan sieltä maailmalle hän oli jättänyt jälkeensä suuren joukon velkoja, jotka hra Darcy oli saanut perästäpäin suorittaa.
Elizabethin ajatukset pyörivät tänä iltana Pemberleyssä enemmän kuin koskaan ennen; ja vaikka ilta tuntuikin pitkältä, ei se kuitenkaan ollut hänelle kylliksi pitkä, jotta hän olisi sen kuluessa voinut määritellä yhdenainoankaanPemberleyn asukkaan herättämää mielenkiintoa; ja hän makasi yölläkin vielä monet tunnit valveilla koettaen päästä siitä täyteen selvyyteen. Varmastikaan hän ei enää vihannut tuota miestä. Ei — viha oli sammunut ja haihtunut jo kauan sitten, ja melkein yhtä kauan häntä oli hävettänyt tuntea edes vastenmielisyyttäkään häntä kohtaan. Darcyn arvokkaiden ominaisuuksien — jotka hänen alussa oli ollut niin väkinäisesti tunnustettava — herättämä kunnioitus oli jo jonkin aikaa lakannut vaivaamasta hänen tunteitaan; ja nyt tuota kunnioitusta koroitti joka taholta Darcyn osaksi tulevat hyvät arvostelut, jotka asettivat hänen vakavat luonteenominaisuutensa entistä mieluisempaan valoon. Ja kaiken lisäksi tulivat eilisen ja tämän päivän hellyttävät ja järkyttävät kokemukset. Mutta yläpuolella kaikkea muuta, yläpuolella kunnioitusta ja ehdotonta arvonantoa, tunsi hän omalta puoleltaan vapaaehtoisesti syntynyttä kiitollisuutta — syvää kiitollisuutta sekä siitä, että tuo mies kerran oli niin palavasti tunnustanut rakastavansa häntä, että myöskin siitä, että hän yhä edelleenkin rakasti häntä siksi hartaasti, että voi antaa hänelle anteeksi hänen töykeän kieltonsa ja kaikki siihen liittyvät väärät syytökset. Sen sijaan että hän olisi, kuten Elizabeth oli koettanut uskotella itselleen, vältellyt häntä kuin pahinta vihamiestään, hän tuntui olevan mitä innokkain säilyttämään ja jatkamaan heidän ystävyyttään; ja sen merkiksi hän pyrki hänen omaistensakin suosioon ja taivutti sisarensa tekemään hänen tuttavuuttaan. Sellainen muutos niin ylpeäluontoisessa miehessä ei ainoastaan ihmetyttänyt, vaan velvoitti myöskin kiitollisuuteen. Elizabeth kunnioitti häntä ja oli hänelle syvästi kiitollinen — hänen rakkaudestaan, hänen tulisesta rakkaudestaan, se hänen täytyi lisätä; hän tunsi totista osanottoa ja harrastusta hänen persoonalliseen onneensa; ja hän halusi vain tietää, missä määrin hän itse toivoi, että Darcyn onni olisi hänestä riippuvainen; ja olisiko heidän molempien onneksi, jos hän käyttäisi vaikutusvaltaansa — jota hän yhä vielä kuvitteli omaavansa Darcyyn nähden — saadakseen tämän uudistamaan kosintansa.
Täti ja sisarentytär olivat illalla sopineet keskenänsä, että niin suureen kohteliaisuuteen nti Darcyn puolelta — hänhän oli saapunut vieraisille oitis kotiatulonsa jälkeen — oli vastattava yhtä kohteliaasti, ja että heidän oli siis mentävä Pemberleyhin jo seuraavana aamuna. Elizabeth tunsi mielihyvää tästä päätöksestä, vaikka hänen olisi ollut vaikea selittää itselleen miksi.
Hra Gardiner erosi heistä kohta aamiaisen jälkeen. Darcy oli edellisenä päivänä uudistanut kalastuskutsunsa, ja hänen oli määrä saada joku Pemberleyn herroista kumppanikseen.
Ollen jokseenkin vakuutettu siitä, että nti Bingleyn hänelle osoittama nurjamielisyys perustui mustasukkaisuuteen, ei Elizabeth voinut olla arvailematta, kuinka epämieluinen yllätys hänen saapumisensa Pemberleyhin tuli olemaan tälle neidille, ja hän oli utelias näkemään, kuinka halukkaasti tämä tulisi uudistamaan Hertfordshiren aikaisen tuttavuuden hänen kanssaan.
Taloon tultua vieraat ohjattiin eteishallista pohjoisen puolella olevaan saliin, joka kesällä pysyi mieluisen vilvakkana. Sen lattiaan saakka ulottuvista akkunoista avautui mitä raikkain näköala kartanon takana kohoaville korkeille metsäharjuille, ja edessä olevalle ruohokentälle loivat komeat vanhat tammet ja kastanjat suloista siimestä.
Tässä huoneessa heidät otti vastaan nti Bingley, joka istui siellä rva Hurstin ja nti Darcyn ynnä jälkimmäisen lontoolaisen seuranaisen kanssa. Georgiana tervehti heitä hyvin kohteliaasti, vaikka hänen ujoutensa ja harvasanaisuutensa olisi nytkin saattanut oudon arvailemaan häntä ylpeäluontoiseksi ja kylmäkiskoiseksi; hän näkyi tuskallisen tarkasti arkailevan, ettei vain sanoisi eikä tekisi mitään väärin. Rva Gardinerin ja hänen sisarentyttärensä, jotka olivat jo oppineet hänet paremmin tuntemaan, kävi häntä sääliksi.
Rva Hurst ja nti Bingley kunnioittivat tulijoita vain väkinäisellä niiauksella; ja istumaan käytyä syntyi pitkällinen äänettömyys, niin painostava kuin sellainen pakotettu äänettömyys yleensä on. Siitä seuran vihdoin pelasti nti Darcyn seuranainen, rva Annesley, ystävällinen ja miellyttävän näköinen nainen, joka sai vireille puhelun rva Gardinerin kanssa, Elizabethinkin ottaessa siihen toisinaan osaa. Nti Darcy näytti toivovan itselleen kylliksi rohkeutta liittyäkseen hänkin puheluun osalliseksi; jopa hän rohkeni jolloinkin virkkaa sanasen, mutta niin hiljaa, ettei juuri kukaan sitä kuullut.
Elizabeth voi kohta panna merkille, että nti Bingley piti häntä tarkasti silmällä ja ettei hän voinut lausua sanaakaan — nimenomaan nti Darcylle — ilman että toinen heti heristi korviaan. Se ei olisi kuitenkaan estänyt häntä puhelemasta paljonkin ujolle uudelle ystävättärelleen, jos välimatka olisi ollut lyhyempi; mutta tätäkään hän ei surrut, sillä hänellä oli itsellään paljon ajateltavaa. Hän odotti joka hetki herrain astuvan huoneeseen; hän toivoi ja hän pelkäsi, että talon isäntä olisi heidän joukossaan; ja itsekään hän ei ollut selvillä, toivoiko vai pelkäsikö hän enemmän. Istuttuaan täten neljännestunnin ajan Elizabeth havahtui mietteistään kuullessaan nti Bingleyn viimeinkin puhuttelevan häntä ja tiedustavan kylmäkiskoisesti hänen omaistensa vointia. Hän vastasi yhtä lyhyesti ja välinpitämättömästi, ja siihen heidän keskustelunsa turtui.
Ensi vaihtelun tuohon kankeaan seuranpitoon toi palvelijain saapuminen, jotka kantoivat sisään kylmää ruokaa, kakkuja ja vuodenajan hienoimpia hedelmiä; mutta näidenkään jakeleminen ei tahtonut päästä alkuun, ennenkuin rva Annesley oli monin silmäniskuin ja päännyökkäyksin saanut nti Darcyn punastuen muistamaan emännäntehtävät. Siitä sai koko seura askaretta; sillä vaikka kaikki eivät välittäneet tai rohjenneet puhella, saattoivat kaikki toki syödä; ja komeat rypäle-, persikka- ja päärynäpyramiidit kokosivat kohta kaikki yhteen pöydän ympärille.
Virvokkeiden ääressä askarrellessa oli Elizabethilla edelleen hyvää aikaa aprikoida, toivoiko vai pelkäsikö hän hra Darcyn saapumista; mutta kun tämä viimein yksinään astui ovesta sisään, hän jo rupesi toivomaan, että tulija ei olisi tullutkaan, vaikka hän juuri silmänräpäystä aikaisemmin oli toivotellut häntä tulevaksi.
Darcy oli ollut jonkin aikaa hra Gardinerin kanssa, joka parin kolmen kartanon vieraan seurassa oli joella onkimassa; mutta hän oli jättänyt hänet oitis kun oli saanut tietää, että Gardinerin naiset aikoivat tulla aamupäivällä Georgianaa tervehtimään. Kohta hänen saavuttua seuraan päätti Elizabeth olla viisaasti varuillaan ja koettaa näyttää aivan häiriytymättömältä — välttämätön ja viisas päätös todellakin, mutta sitä työläämpi noudattaa, kun hän huomasi koko pöytäseuran epäluuloisen tarkkaavaisuuden kohdistuneen heihin molempiin, ja että tuskin ainutkaan silmäpari jätti seuraamatta Darcyn katseita, liikkeitä ja tekoja siitä lähtien kuin hän oli tullut huoneeseen. Kaikkein selvimmin kuvastui tuo tarkkaavainen uteliaisuus nti Bingleyn kasvoilta; sillä mustasukkaisuus ei ollut vielä tehnyt tätä neitoa sokeaksi, ja hän koetti yhä edelleenkin voittaa hra Darcyn suosiollista huomaavaisuutta osakseen. Nti Darcy kävi oitis veljensä tultua paljon puheliaammaksi; ja Elizabeth voi hyvin huomata, kuinka halusta veli tahtoi valmistaa hänelle ja sisarelleen tilaisuutta tutustua toisiinsa yhä paremmin ja koetti parhaansa mukaan vetää molempia yhteiseen keskusteluun. Mutta myöskin nti Bingley pani sen merkille; ja ärtymyksensä puuskassa hän käytti ensi tilaisuutta hyväkseen sähähtääkseen hänelle ivallisen kohteliaasti:
"Kuulkaas, neiti Eliza, eikö ——n miliisirykmentti ole jo poistunut Merytonista? Siitä tuli arvatenkin hyvin suuri tappioteidänperheellenne."
Darcyn läsnäollessa hän ei rohjennut mainita Wickhamin nimeä; mutta Elizabeth ymmärsi oitis vaistomaisesti, että kysymys oli yhtä paljon tarkoitettu vetämään edellisen huomiota tähän kiusalliseen puheenaiheeseen. Hilliten väkisin närkästyksensä tuosta ilkeämielisestä hyökkäyksestä hän vastasi siihen niin laupiaaseen sävyyn kuin taisi. Puhuessaan hän vilkaisi varkain sisaruksiin ja näki Darcyn tuijottavan jäykästi eteensä ja hänen sisarensa olevan perin onnettomana ja aivan kuin tietämättä, minne oikein loisi katseensa. Jos nti Bingley olisi arvannut, mitä tuskaa hän tuotti rakkaalle ystävättärelleen, olisi hän epäilemättä pidättänyt ilkeän viittauksensa, jolla hän oli tahtonut vain kiusoitella Elizabethia ja alentaa hänen ja hänen perheensä arvoa Darcyn silmissä; mutta hän ei ollut koskaan kuullut hiiskaustakaan nti Darcyn karkausyrityksestä. Elizabethia lukuunottamatta oli asia näet pidetty mahdollisimman salassa syrjäisiltä; ja nimenomaan oli Darcy koettanut salata sitä kaikilta Bingleyn omaisilta ja tuttavilta — juuri siitä syystä, jonka Elizabeth oli jo kauan sitten arvannut, nimittäin halusta naittaa sisarensa ystävälleen.
Elizabethin tyyni maltti auttoi kuitenkin Darcya rauhoittumaan; ja kun hämilleen joutunut ja pettynyt nti Bingley ei enää sen enempää rohjennut viittailla Wickhamiin, sai Georgianakin jälleen rohkeutta, vaikka hän edelleenkin pelkäsi kohdata veljensä katsetta. Kiitollisena Elizabethin hyvästä ryhdistä Darcy katseli häneen entistä hellemmin; ja siten oli tuo loukkauskiveksi ja pahennuksenkallioksi aiottu syrjäisku päinvastoin laskenut uuden ankkuripaikan hänen toiveilleen.
Vieraat eivät tämän jälkeen viipyneet enää kauan; ja sillä aikaa kuin hra Darcy saattoi heitä vaunuihin, kevensi nti Bingley ärtynyttä mieltään arvostelemalla Elizabethin ulkonäköä, käytöstä ja pukua. Mutta Georgiana ei yhtynyt hänen arvosteluunsa. Hänen veljensä suositus oli kerta kaikkiaan määrännyt hänen kantansa; ja veli ei voinut erehtyä. Kun Darcy palasi saliin, ei nti Bingley malttanut olla toistamatta hänellekin samaa, mitä hän oli juuri puhunut sisarelle.
"Kuinka mitättömältä Eliza Bennet näyttikään tänään, hra Darcy", hän huudahti; "en iki maailmassa ole nähnyt kenenkään siihen määrään muuttuneen kuin hänen viime talvesta lähtien. Hänen ihonsakin on käynyt niin ruskeaksi ja karkeaksi! Louisa ja minä emme olleet enää tunteakaan häntä."
Kuinka vastenmielinen tuollainen pistely lie Darcylle ollutkin, tyytyi hän vastaamaan levollisesti, että hän ei ainakaan ollut huomannut äskeisen vieraansa ulkonäössä muuta muutosta kuin hitusen päivettymistä — mikä kesähelteellä ei ollutkaan ihmeellistä.
"Omasta puolestani minun täytyy tunnustaa", jatkoi Elizabethin väsymätön vainoojatar, "etten koskaan ole pitänyt häntä erikoisen kauniina. Hänen kasvonsa ovat aivan liian laihat, ihonväri epämääräinen, ja piirteitä ei voi suinkaan sanoa sieviksi. Hänen nenältään puuttuu jaloutta, hampaat ovat mukiinmenevät, mutta aivan tavalliset; ja mitä hänen silmiinsä tulee, joita olen jonkun kuullut kehuvan, niin minä en voi huomata niissä mitään erinomaista. Niissä on terävä ja luihu katse, joka minusta on kerrassaan vastenmielinen; ja muutenkin on hänen ilmeessään ja sävyssään aivan sietämätöntä itsekylläisyyttä."
Koska nti Bingley kerta kaikkiaan oli vakuutettu siitä, että Darcy todella ihaili Elizabethia, niin ei tällainen taistelutapa ollut kovinkaan valtioviisasta hänen oman etunsa kannalta; mutta ärtyneet ihmiset eivät aina malta olla viisaita, ja nähdessään Darcyn katseen sumentuvan hän riemuiten luuli saavuttaneensa voiton. Kun tämä kuitenkin pysyi äänettömättä, päätti rohkea taistelija pakottaa hänet puhumaan ja jatkoi ahdisteluaan:
"Muistanpa, että kun tulimme tuntemaan hänet Hertfordshiressa, jouduimme aivan ihmeisiimme kuullessamme hänen olevan niillä seuduilla kehuttu kaunotar; ja erityisesti muistan teidän sanoneen eräänä iltana, jolloin hänen perheensä oli ollut päivällisillä Netherfieldissä: 'Hänkökaunotar! Yhtä hyvin sanoisin hänen äitiään älypääksi.' Mutta jälkeenpäin hän näytti tehonneen teihinkin, ja luulenpa teidänkin yhteen aikaan pitäneen häntä jokseenkin sievänä."
"Niin kyllä", vastasi Darcy, joka ei jaksanut enää pidättää itseään, "muttatuotamieltä olin ainoastaan silloin, kun ensin tulin hänet tuntemaan; jo kauan aikaa olen pitänyt häntä yhtenä kauneimmista naisista mitä ylipäänsä tunnen."
Hän käänsi selkänsä ja lähti tiehensä, jättäen nti Bingleyn aprikoimaan, olisiko ehkä sittenkin ollut parasta olla pakottamatta tuota miestä puhumaan suunsa puhtaaksi.
Elizabeth oli ollut hyvin pahoillaan, kun päivä kului toisensa jälkeen Lambtonissa ollessa, ilman että Janelta tuli kirjettä; mutta sittenpä tulla tupsahti kaksikin kirjettä yht'aikaa, joista toisen kuoreen postissa oli merkitty, että se oli erehdyksestä ensin lähetetty muuanne. Elizabeth ei sitä ihmetellytkään, sillä osoitekirjoitus oli todella kirjoitettu kehnolla, aivan kuin hätäytyneellä käsialalla.
He olivat juuri lähdössä kävelemään kun kirjeet tulivat, jonka vuoksi eno ja täti lähtivät kahden, jättäen hänet nauttimaan saaliistaan. Ensin oli avattava väärään paikkaan lähetetty, koska se oli leimattu jo viisi päivää takaperin. Alkupuolella kerrottiin kevyesti huvimatkoista ja muista Longbournin pikku kuulumisista, mutta jälkiosa, joka oli kirjoitettu päivää jälkeenpäin ja ilmeisesti suuren mielenliikutuksen vallassa, sisälsi aivan toisenlaisia asioita.
"Sen jälkeen kuin kirjoitin ylläolevan, rakkahin Lizzy, on tapahtunut jotakin vallan odottamatonta ja uskomatonta; mutta pelkään, että säikähdytän sinut — ole varma, että me kaikki jaksamme hyvin. Uutiseni koskevat Lydia parkaamme. Viime yönä kello kahdentoista aikaan, kun olimme jo kaikki käyneet levolle, tuli eversti Forsterilta pikalähetti ilmoittamaan, että Lydia oli karannut Skotlantiin[22] erään hänen upseerinsa kanssa; ja suoraan puhuen — Wickhamin kanssa! Kuvittelehan meidän hämmästystämme. Kittylle se ei kuitenkaan näytä olleen vallan odottamatonta. Minä olen niin hirveästi suruissani. Mutta minä toivon mielelläni kaiken kääntyvän vielä parhaaksi, ja ajattelen, että Wickhamin luonteesta ja tarkoituksesta on erehdytty. Ajattelematon hurjapää hän saattaa olla, mutta eihän tämäkään teko todista mitään pahaa hänen sydämestään (ja se on meille lohdutus). Ainakin hän on käyttäytynyt epäitsekkäästi; sillä hänen täytyy hyvin tietää, ettei isämme voi antaa Lydialle mitään myötäjäisiä. Äitiparka on vallan masentunut. Isä kantaa kohtaloniskun paremmin. Kuinka olenkaan kiitollinen, ettemme ole heille maininneet yhtään mitään siitä, mitä Wickhamista on pahaa puhuttu; meidän täytyy itsemmekin unohtaa kaikki se kokonaan. He lähtivät salaa matkaan lauantaina puoliyön aikaan, kuten perästäpäin on käynyt selville; mutta heitä ei tiedetty kaivata ennenkuin vasta eilen aamulla. Pikalähetti pantiin oitis tuomaan meille tietoa. Eversti Forster arvelee voivansa odottaa Wickhamia piankin palaavaksi. Lydia jätti jälelle hänen vaimolleen osoitetun kirjelapun, jossa hän ilmoitti aikeestaan. Minun täytyy nyt lopettaa, sillä en voi olla kauan poissa äitiraukan luota. Minä pelkään, ettet saa ehkä ollenkaan selkoa tästä, mutta olen niin liikutettu, että tuskin tiedän mitä olen kirjoittanut."
Joutamatta ollenkaan miettimään lukemaansa ja tuskin osaten edes ajatellakaan mitään saamansa oudon uutisen johdosta, Elizabeth ensimmäisen kirjeen lopetettuaan avasi kärsimättömästi toisen, joka oli kirjoitettu päivää myöhemmin kuin edellisen kirjeen loppuosa. Se kuului seuraavasti:
"Tähän aikaan, rakkahin sisko, olet saanut edellisen hätäisesti kyhäämääni kirjeen. Toivon, että tänään kykenen kirjoittamaan ymmärrettävämmin, vaikka en voi taata sitä nytkään, sillä pääni on aivan sekaisin.
"Rakkahin Lizzy, tuskin tiedän mitä sinulle kirjoitan, mutta minulla on sinulle pahoja uutisia, ja niitä ei käy yhtään viivyttäminen. Vaikka avioliitto herra Wickhamin ja Lydia poloisen välillä olisikin ollut ajattelematon teko, toivoimme kuitenkin mitä hartaimmin, että se olisi tapahtunut; mutta nyt on syytä pahoin pelätä, etteivät he ole lähteneetkään Skotlantiin. Eversti Forster tuli tänne eilen muutamia tunteja pikalähettinsä perästä. Vaikka Lydia olikin lyhyessä kirjelapussaan antanut rouva Forsterin ymmärtää, että heidän aikomuksensa oli lähteä Gretna Greeniin, oli Dennyllä jotain syytä epäillä, ettei W. ollut aikonut lainkaan lähteä Skotlantiin eikä edes ollenkaan naida Lydiaa; tästä tiedon saatuaan eversti F. lähti heti Brightonista pyrkien heidän jäljilleen. Mutta pitemmälle kuin Claphamiin hän ei voinut niitä seurata; siellä he olivat luopuneet vaunuista, joilla olivat tulleet Epsomista saakka, ja jatkaneet matkaa myötyrirattailla. Sen verran vain siellä tiedettiin, että heidän oli nähty ajavan Lontooseen päin. En tiedä, mitä oikein ajatella. Mitä tarkimmin tiedusteltuaan koko tien varret Lontooseen saakka eversti F. tuli Hertfordshireen ja tiedusteli perusteellisesti matkustajiamme kaikissa tienristeyksissä ja majataloissa, mutta turhaan. Meistä hellää huolta pitäen hän sitten tuli Longbourniin ja kertoi kuulumisensa meille mitä hienotunteisimmalla tavalla. Olen kovin pahoillani hänen ja hänen rouvansa puolesta, sillä heitä ei käy syyttäminen mistään.
"Meidän hätämme ja ahdistuksemme on kovin suuri, kuten voit hyvin ymmärtää, rakas Lizzy. Isä ja äiti uskovat kaikkein pahinta, mutta minä en voi ajatella W:sta niin pahaa. Monet seikat voivat olla aikaansaaneet, että he mieluummin menivät salaa naimisiin Lontoossa kuin noudattivat alkuperäistä suunnitelmaansa; ja vaikka hänvoikinmenetellä niin kunnottomasti hyvän perheen tytärtä kohtaan, niin voinko otaksua Lydia paran sen kautta joutuneen perikatoon? Mahdotonta! Kuitenkin huomasin surukseni, ettei F. ollut taipuvainen uskomaan heidän todella menneen naimisiin; hän pudisti päätään, kun puhuin hänelle toiveistani, ja sanoi, ettei W. ole sellainen mies, jonka kunnollisuuteen voi luottaa. Äitiraukka on sairaana ja vuoteenomana, ja isää en ole milloinkaan nähnyt niin liikutettuna. Kitty parka on saanut kovia toruja siksi, että hän oli salannut heidän välinsä; mutta sehän oli uskottu hänelle luottamuksessa, joten häntä ei käy moittiminen. Olen todella iloinen, rakkahin Lizzy. että sinä olet säästynyt näiltä surullisilta kohtauksilta; mutta nyt, kun ensimmäinen huumaava isku on kestetty, uskallanko sanoa, että kaipaan sinua kotiin? En ole kuitenkaan niin itsekäs, että ahdistaisin sinua tulemaan, jos sinulle ei sovi. Hyvästi!
"Tartun jälleen kynään tehdäkseni sen, josta juuri kieltäysin; mutta olosuhteet ovat nyt sellaiset, etten voi olla pyytämättä teitä kaikkia palaamaan tänne niin pian kuin suinkin mahdollista. Minä tunnen niin hyvin enon ja tädin, etten arkaile pyytää heiltä tätä, vaikka minulla on ensinmainitulta pyydettävänä jotain enempääkin. Isä lähtee tuossatuokiossa Lontooseen eversti F:n kanssa koettaakseen keksiä karkulaiset mikäli mahdollista. En varmasti tiedä, mihin toimiin hän aikoo perillä ryhtyä; mutta hän on niin tuskainen ja pyörällä päästään, etten arvele hänen saavan paljonkaan aikaan, ja eversti F:n on pakko palata Brightoniin jo huomisillaksi. Näin ollen olisivat enon apu ja neuvot arvaamattoman kallisarvoiset. Hän ymmärtää kyllä heti ja täydellisesti, mitä minä tällä hetkellä tunnen ja ajattelen, ja minä luotan hänen hyvyyteensä."
"Ah, missä, missä onkaan enoni?" huudahti Elizabeth, kavahtaen kirjeen luettuaan pystyyn ja aikoen suoraapäätä lähteä sokeasti etsiskelemään arvoisaa sukulaistaan, jotta ei kuluisi hetkeäkään hukkaan kalliista ajasta. Mutta hänen ulko-ovelle ennätettyään avasi sen majatalon palvelijatar, ja sisään astui hra Darcy. Tytön kalpeat, itkettyneet kasvot ja hätääntynyt käytös sai tulijan säpsähtämään; ja ennenkuin hän kykeni puhumaan, huudahti Elizabeth, jonka kaikki ajatukset pyörivät Lydian pelastamisessa, hätäisesti: "Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy jättää teidät heti. Minun täytyy löytää herra Gardiner tässä tuokiossa, sillä asiani ei siedä hetkenkään viivytystä — minä en saa menettää silmänräpäystäkään."
"Hyvä Jumala, mikä nyt onkaan hätänä?" huudahti Darcy, osoittaen enemmän vilpitöntä myötätuntoa kuin muodollista kohteliaisuutta. "Minä en tahdo viivyttää teitä vähääkään; mutta sallikaa minun tai palvelijan lähteä hakemaan herra ja rouva Gardineria. Tehän ette voi lainkaan hyvin; te ette voi itse lähteä heitä etsimään."
Elizabeth epäröi, mutta polvet horjuivat hänen aliansa, ja hän tunsi itsekin, ettei hän jaksaisi lähteä etsiskelemään omaisiaan. Kutsuen senvuoksi enon palvelijan paikalle hän käski tämän — vaikka hän olikin niin kiihoittunut, että tuskin sai ymmärrettävää sanaa suustaan — oitis lähteä noutamaan isäntäväkensä kotia.
Palvelijan lähdettyä hän istahti tuolille, kun hänen jalkansa eivät enää kannattaneet, ja näytti niin sanomattoman kurjalta, että Darcyn oli mahdoton jättää häntä yksin. Sydän täynnä hellyyttä ja sääliä hän ehdotti: "Sallikaa minun noutaa palvelijatar avuksenne. Voinko tehdä jotakin, joka helpottaisi oloanne? Noudanko teille lasin viiniä? Te voitte todellakin pahoin."
"Ei, minä kiitän", vastasi Elizabeth, koettaen kaikin voimin kohentaa itseään. "Ei minua mikään vaivaa. Minä olen aivan terve, mutta olen hädissäni eräiden hirveiden uutisten johdosta, jotka juuri sain Longbournista."
Hän purskahti itkemään uutisiinsa viitattuaan, ja kotvaan aikaan hän ei kyennyt virkkamaan sanaakaan.
Kipeästi jännitettynä Darcy voi vain vakuuttaa osanottoaan ja katsella sitten ääneti ja säälien itkusta hytisevää tyttöä.
Vihdoin tämä jälleen kykeni puhumaan. "Olen juuri saanut Janelta kirjeen, jossa on kovin järkyttäviä uutisia. Ne eivät voi enää pysyä salassa. Nuorin sisareni on salaa jättänyt kaikki ystävänsä — on karannut — antautunut tuon — tuon kurjan herra Wickhamin valtoihin. He ovat yhdessä salaa poistuneet Brightonista.Tetunnette tuon miehen siksi hyvin, että osaatte arvata lopun. Sisareni on vailla varoja, vailla vaikutusvaltaisia sukulaisia; hänellä ei ole mitään, mikä voisi houkutella viekoittelijaa — hän on kokonaan hukassa."
Darcy oli kuin kivettynyt hämmästyksestä. "Kun ajattelen", jatkoi Elizabeth värisevällä äänellä, "ettäminäolisin voinut estää tämän… Minähäntiesin, millainen mies hän on. Jospa olisin ilmaissut vain osankin siitä — osankin kaikesta, mitä olin kuullut, omalle perheelleni! Jos hänen luonteensa olisi ollut yleisesti tunnettu, niin tätä ei olisi tapahtunut. Mutta nyt on kaikki, kaikki liian myöhäistä."
"Minä olen kovin suruissani", huudahti Darcy; "todella suruissani ja pahoillani. Mutta onko se varmaa, ehdottomasti varmaa?"
"Ah, varmaa se on! He lähtivät yhdessä Brightonista sunnuntain vastaisena yönä, ja heidän jäljilleen päästiin miltei Lontooseen saakka, mutta ei sen kauemmaksi; se ainakin on varmaa, etteivät he ole menneet Skotlantiin."
"Entä mitä on tehty, mitä on yritetty heidän tavoittamisekseen?"
"Isäni on lähtenyt Lontooseen, ja Jane on kirjoittanut, että pyytäisin enolta pikaista apua; ja minä toivon, että pääsemme lähtemään täältä jo puolen tunnin kuluttua. Mutta mitään ei voida enää tehdä; minä tiedän hyvin, ettei mistään enää ole apua. Kuinka heidät edes voitaisiin keksiäkään? Minulla ei ole vähintäkään toivoa. Kaikki keinot ovat yhtä turhat!".
Darcy pudisti päätään sanattoman myöntymyksen merkiksi.
"Jaminunsilmäni kun olivat avatut näkemään hänen todellinen luonteensa! Ah, kunpa olisin tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, mitä minun olisi täytynyt uskaltaa tehdä! Mutta sitä en silloin tiennyt — minä pelkäsin tekeväni liian paljon. Hirmuinen, hirmuinen erehdys!"
Darcy ei nytkään vastannut. Hän tuntui tuskin kuulevan tytön huokailuja ja huudahteluja, ja hän käveli vakavissa mietteissä edestakaisin lattialla, pää kumarassa, otsa rypyssä. Elizabeth älysi sen ja ymmärsi oitis hänen ajatuksensa. Hän oli menehtyä surusta ja häpeästä; täytyihän nytkaikenjärkkyä, kaiken kunnioituksen ja arvonannon hävitä sellaista perhettä kohtaan, joka oli osoittanut niin anteeksiantamatonta heikkoutta ja häväissyt itsensä auttamattomasti maailman silmissä. Hän ei voinut ihmetellä eikä tuomita Darcyn tuntemaa järkytystä ja sisällistä taistelua; mutta sen näkeminen ei suinkaan ollut omiaan lohduttamaan ja lujentamaan häntä itseään. Päinvastoin se sai hänen selvästi tajuamaan oman asemansa toivottomuuden; ja koskaan ennen ei hän ollut tuntenut niin rehellisesti kuin tällä hetkellä, että hän olisi voinut rakastaa tuota miestä, mutta että kaiken rakkauden täytyi nyt sammua tyhjiin.
Mutta omaa suruaan, oman sydämensä orpoutta hän ei nyt joutanut suremaan. Lydian kohtalo täytti yksinomaan hänen ajatuksensa; jokainen kuluva silmänräpäys syöksi siskoparan yhä syvemmälle perikatoon ja hänen omaisensa julkiseen häväistykseen. Peittäen kasvonsa nenäliinallaan Elizabeth ei enää ajatellut mitään muuta; ja hyvän aikaa vallitsi huoneessa sanomattoman raskas hiljaisuus, kunnes Darcy kuului viimein sanovan omituisen pakotetulla ja sortuneella äänellä:
"Pelkään, että te olette jo kauan toivonut minun poistuvan, ja ettei minulla ole muuta syytä puolustella viipymistäni kuin todellinen vaikka aivan hyödytön myötätuntoni. Taivas suokoon, että minä voisin sanoa tai tehdä jotakin, joka olisi teille lohdutukseksi tällaisessa murheessa! Mutta minä en tahdo vaivata teitä turhilla toivotuksilla, joilla saattaisin näyttää vain ansiotta pyytelevän kiitostanne. Minä pelkään, että tämä onneton juttu riistää sisareltani ilon nähdä teidät tänään luonansa Pemberleyssä."
"Ah, niin tietysti! Olkaa kiltti ja pyytäkää puolestamme anteeksi neitiDarcylta. Sanokaa, että kiireinen asia kutsuu meidät heti kotia.Koettakaa salata onnetonta totuutta niin kauan kuin mahdollista. Minätiedän, ettei se voi enää pitkältäkään pysyä salassa."
Darcy lupasi tehdä sen, lausui vielä kerran surkuttelunsa häntä kohdanneesta murheesta ja toivotti jutulle parempaa päätöstä kuin sille nykyisin voi arvata, sekä lausuen terveisensä hänen omaisilleen jätti hänet yksin, katsahdettuaan kynnykseltä vielä kerran pitkään ja vakavasti taakseen.
Hänen lähdettyään Elizabeth tajusi selvästi, että heidän oli mahdoton enää koskaan kohdata toisiansa niin hyvinä tuttavina kuin täällä Derbyshiressä ollessa; ja hänellä oli hyvää aikaa miettiä perheensä nykyistä onnetonta asemaa ja niitä epälukuisia vielä arvaamattomia ja kukaties vielä onnettomampia selkkauksia, joihin se tämän ikävän jutun johdosta sotkeutuisi. Hänellä ei ollut vähintäkään toivoa, että Wickham todella naisi Lydian, ainoastaan Jane oli herkkä- ja hyväuskoisuudessaan voinut sellaista kuvitella. Hänestä oli tuntunut käsittämättömältä, kuinka Lydian tapainen typö tyhjä liehakko oikeastaan oli voinut miellyttääkään Wickhamin tapaista rahantavoittelijaa. Mutta nyt se selvisi hänelle liiankin hyvin. Sellaista kevytmielistä mieltymystä herättääkseen oli Lydialla kylläksi viehätystä; ja vaikka Elizabeth ei voinut uskoakaan, että Lydia olisi suostunut karkaamaan ilman kohta perästä seuraavan avioliiton aikomusta, ei hän voinut edes luulotellakaan, että tyttöparalla olisi tarpeeksi ymmärrystä ja siveyttä välttyäkseen sortumasta viettelijän helpoksi saaliiksi.
Elizabeth oli aivan hurjana pääsemään kotia lähtemään — kuulemaan, näkemään ja olemaan läsnä jakaakseen Janen kanssa sen askarten, huolenpidon ja edesvastuun kuorman, joka tällä nyt oli kannettavanaan sekasortoon joutuneessa perheessä. Vihdoin saapuivat hra ja rva Gardinerkin hänen luokseen hätäytyneinä palvelijan sekavasta puheesta ja luullen sisarentyttären äkkiä sairastuneen. Elizabeth luki heille kiireisesti saamansa kirjeet ja viipyi väräjävin äänin varsinkin Janen lopputoivomuksessa, vaikka hän tiesikin, ettei Lydia ollut koskaan ollut enon ja tädin erityisessä suosiossa. Eno ja täti tulivat syvästi järkytetyiksi. Ei ainoastaan Lydian, vaan koko suvun kunnia ja hyvä maine oli vaaranalaisena; ja ensimmäisestä hämmennyksestä selvittyään hra Gardiner lupasi alttiisti kaikkea apua, mitä hän suinkin voi antaa. Vaikka Elizabeth ei muuta voinut odottaakaan, kiitti hän enoaan kiitollisuuden kyynelin; ja kaikki kolme päättivät joutua matkaan niin pian kuin suinkin.
"Mitä meidän on tehtävä Pemberleyn kutsun suhteen?" huudahti täti. "Joku kertoi herra Darcyn olleen täällä, kun sinä lähetit hänet meitä hakemaan — oliko hän todellakin?"
"Oli; ja minä sanoin hänelle, ettemme voi noudattaa kutsua.Seasia on täydellisesti selvitetty."
"Kuinkahan täydellisesti?" arveli täti itsekseen, juostessaan huoneeseensa säälimään tavaroita kokoon. "Ovatko he keskenään niin läheisissä väleissä, että tyttö voi kertoa tuolle miehelle kaikki asianhaarat? Ah, kunpa tietäisin, minkälaiset heidän välinsä oikeastaan ovat!"
Mutta toivot olivat turhat, tai voi hän niillä korkeintaan huvittaa mieltänsä jouduttaessaan itseänsä matkaan. Jos Elizabethilla olisi ollut paremmin aikaa, olisi hän kertonut tädilleen, että kaikki seuraelämän kutsut olivat hyödyttömät ja mahdottomat niin kovaonnisen perheen jäsenelle kuin hän oli; mutta hänellä oli yhtä kiirettä kuin tädilläkin; ja matkakiireiden lomassa hänen täytyi vielä kirjoitella kirjelappuja Lambtonissa hankituille uusille tuttaville ja pyydellä kaikenlaisin tekosyin anteeksi äkkilähtöä. Tunnin kuluttua oli matkaan varustautumisesta sentään suoriuduttu; hra Gardiner maksoi majatalon laskun, ja kaikki istuivat vaunuihin ja lähtivät ajaa hyristämään Longbournia kohti.