"Minä olen miettinyt tätä asiaa miettimästä päästyäni, Elizabeth", sanoi hänen enonsa heidän ajaessaan; "ja vakavan pohtimisen perusteella olen todellakin taipuvainen kallistumaan vanhemman sisaresi mielipiteeseen. Minusta tuntuu vaikealta uskoa, että kukaan nuori mies rohkenisi ryhtyä sellaiseen katalaan tekoon nuorta tyttöä kohtaan, joka ei suinkaan ole vailla luonnollisia suojelijoita ja vaikutusvaltaisia ystäviä ja joka päällepäätteeksi oleskeli hänen oman everstinsä perheensä, niin että vakavasti toivon asian vielä kääntyvän parhain päin. Voiko tuo mies todella luulotellakaan, etteivät tytön sukulaiset ja ystävät aio astua väliin? Voiko hän edes palata takaisin rykmenttiinsä tehtyään sellaisen häväistyksen eversti Forsterille? Kiusaus ei tässä asiassa ole vaaran arvoinen."
"Ajatteletko todellakin niin, eno?" huudahti Elizabeth, kirkastuen hetkiseksi.
"Totta puhuen alan minäkin ajatella enosi tavalla", sanoi rva Gardiner. "Minustakin hän todella tekisi liian suuren loukkauksen hyviä tapoja, sotilaskunniaa ja yksinpä omia etujaankin vastaan. Enkä minä muutenkaan voi ajatella Wickhamista niin pahaa. Voitko sinäkään, Lizzy, uskoa hänet niin perin kunnottomaksi?"
"Ehkäpä en, jos hänen omat etunsa ovat kysymyksessä. Mutta mihinkä muuhun kurjaan tekoon ja hyvien tapojen ja kaiken kunnian polkemiseen tahansa arvelen hänen pystyvän. Jospa tosiaankin olisi laita, niinkuin eno sanoo! Mutta sitä tuskin uskallan toivoa. Miksi he sitten eivät olisi lähteneet suoraa päätä Skotlantiin, jos asia on niinkuin eno arvelee?"
"No, ensinnäkään ei meillä", vastasi hänen enonsa, "ole ehdotonta todistetta, ettei heidän tiensä olisi käynyt Skotlantiin."
"Niin — mutta onhan jo sekin paha merkki, että he siirtyivät matkavaunuista myötyrirattaille! Ja eihän heistä ole keksitty jälkiä enää Barnetia etempänä."
"No niin — otaksukaamme siis, että he ovat Lontoossa. Siellä he voivat oleskella ainoastaan piileskelläkseen Lydian sukulaisilta; mitään muuta syytä ei voi keksiä. Eikö ole luultavaa, että kummallakin on jokseenkin niukasti rahoja matkassaan, ja että naimisiinmeno käy Lontoossa päinsä huokeammin, vaikkei vallan niin romantillisesti kuin Skotlannissa?"
"Mutta mihin tähtää kaikki tämä salaperäisyys? Miksi peljätä ilmi joutumista? Ah, ei, ei, se ei tunnu todennäköiseltä! Wickhamin läheisin ystävä — sen näitte Janen kirjeestä — arveli, ettei hän edes aikonutkaan naida Lydiaa. Wickham ei ikinä naikaan tyhjäkätistä tyttöä. Hänen oma varallisuutensa ei salli sitä. Ja mitä vaatimuksia voisi Lydia täyttääkään, mitäpä viehätystä hänellä olisi — nuoruutta, terveyttä ja hilpeyttä lukuunottamatta — joiden takia Wickham uhraisi hänen vuokseen kaikki hänelle edullisemmat avioliittomahdollisuudet? Mitä tulee hänen väliensä rikkoutumiseen rykmenttitoverien kanssa tämän häpeällisen viekoittelujutun vuoksi, niin en osaa sitä ruveta arvailemaan, koska en tunne lähemmin niitä asioita. Mutta toinen vastaväitteenne tuskin pätee. Lydialla ei ole veljiä, jotka astuisivat häntä puolustamaan; ja isäni entisestä välinpitämättömyydestä perheensä jäsenistä hän voi päätellä, ettei isä paljonkaan välitä tyttärensä kohtalosta."
"Mutta luuletko sinä sitten Lydian niin sokeasti rakastuneen häneen ja antautuneen hänen valtoihinsa, että hän suostuisi elämään tuon miehen kanssa ulkopuolella avioliittoa?"
"Saattaa näyttää hirveältä, ja hirveätä se onkin", vastasi Elizabeth, itkuun purskahtaen, "että oma sisar voi epäillä sisarensa hyveellisyyttä ja kainoutta siihen määrään. Mutta minä en todellakaan tiedä, mitä oikein sanoa. Ehkäpä teen hänelle vääryyttä. Mutta Lydia on niin kovin nuori; häntä ei ole koskaan opetettu ajattelemaan asioita vakavasti; ja koko viime puolivuoden — ei, kuin koko viime vuoden — hän ei ole ajatellut mitään muuta kuin turhamaisia huveja. Hänen on sallittu kuluttaa aikansa pelkkään joutilaisuuteen ja kevytmielisyyteen ja noudattaa kaikkia hupsuja päähänpistojaan. Siitä lähtien kuin tuo miliisirykmentti majoitettiin Merytoniin, hänellä ei ole ollut muuta mielessään kuin lempiseikkailuja, upseereja ja kuhertelua. Hän on tehnyt kaiken voitavansa ilmaistakseen tunteitansa julki ja kuuluttaakseen yleisön tietoon satunnaisia mieltymyksiään. Ja me kaikki tiedämme, että Wickhamilla on yllinkyllin viehätysvoimaa, jolla hän voi lumota minkä ajattelemattoman tytön hyvänsä."
"Mutta näethän, että Jane", keskeytti hänen tätinsä, "ainakaan ei ajattele Wickhamista niin pahaa, että tämä pystyisi mihinkään konnamaiseen tekoon."
"Ah, kenestäpä Jane on koskaan ajatellut mitään pahaa? Ja ketäpä hän voisikaan epäillä taipuvaiseksi moiseen konnantekoon, ennenkuin teko on jo tapahtunut ja tekijä todistettu syylliseksi? Mutta Jane tietää, aivan yhtä hyvin kuin minäkin, minkälainen mies Wickham todellisuudessa on. Hänessä ei ole vilpittömyyttä eikä kunniantuntoa niin hiukkastakaan. Hän on yhtä kavala ja valheellinen kuin taitava teeskentelemäänkin."
"Ja tiedätkö sinä sitten itse varmasti tämän kaiken?" huudahti rvaGardiner, jonka uteliaisuus oli kohonnut kukkuroilleen.
"Tiedän todellakin", vastasi Elizabeth punastuen.
"Minä kerroin teille toispäivänä hänen häpeämättömästä käyttäytymisestään herra Darcya kohtaan; ja kuulittehan te omin korvin, viimeksi Longbournissa ollessanne, millä tapaa hän puhui miehestä, joka oli osoittanut niin verratonta pitkämielisyyttä ja anteliaisuutta hänelle. Ja on muitakin asioita, joista minun ei ole lupa … joista tässä yhteydessä ei kannata puhua; mutta hänen valhejuttunsa Pemberleyn perheestä ovat ihan loputtomat. Kaikesta siitä päättäen, mitä hän oli kertonut neiti Darcysta, luulin tapaavani hyvin ylpeän, kylmäkiskoisen ja epämiellyttävän tytön. Ja kuitenkin hän tiesi, että asianlaita on aivan päinvastainen. Täytyihän hänen pitkän tuttavuutensa perusteella tietää, että neiti Darcy on hyvin rakastettava ja perin vaatimaton tyttö, jollaiseksi me tulimme hänet tuntemaan."
Matkaa jatkettiin niin nopeaan kuin voitiin; ja vietettyä yö maantien varrella olevassa majatalossa jouduttiin Longbourniin seuraavana päivänä päivällisajaksi. Elizabeth oli tyytyväinen, ettei Janen ollut tarvinnut väsyttää itseään sen pitemmällä odottelulla.
Gardinerin pikkulapset seisoivat kaikki vastassa portailla; suudeltuaan heitä kiireisesti Elizabeth juoksi sisään eteissuojaan, jossa tapasi yläkerrasta alas syöksyvän Janen.
Sisarusten itkien syleiltyä toisiaan kysyi nuorempi, oliko karkulaisista kuultu mitään.
"Ei vielä", sanoi Jane. "Mutta kun hyvä enomme nyt on tullut, niin toivon, että kaikki tulee päättymään hyvin."
"Onko isä vielä Lontoossa?"
"On; hän lähti tiistaina, niinkuin kirjeessäni mainitsin."
"Oletko saanut häneltä mitään tietoja?"
"Vain yhden kerran. Hän kirjoitti minulle muutamia rivejä keskiviikkona ilmoittaen saapuneensa perille onnellisesti ja antoi minulle ohjeita, joita olin häneltä erityisesti pyytänyt. Hän lisäsi, ettei hän kirjoittaisi uudelleen, ennenkuin hänellä olisi jotakin kertomisen arvoista."
"Entä äiti — kuinka hän voi? Ja kuinka te kaikki jaksatte?"
"Äiti voi luullakseni jokseenkin hyvin, vaikka hän hermonsa ovatkin hyvin järkyttyneet. Hän on yläkerrassa ja tulee varmastikin hyvin mieliinsä sinut nähdessään. Mary ja Kittykin ovat entisellään, Luojan kiitos."
"Mutta entä sinä — kuinka sinä itse voit?" huudahti Elizabeth. "Sinähän näytät niin kalpealta. Mitä kaikkea sinun on täytynytkään kokea!"
Jane vakuutti kuitenkin jaksavansa hyvin; ja enon ja tädin tulo eteiseen kihertävän lapsiparvensa keskellä katkaisi sisarusten keskustelun. Jane juoksi heitä vastaan ja kiitti itkien ja nauraen heitä tulostaan.
Kaikkien kokoonnuttua saliin toistuivat Janelle samat kysymykset, jotka Elizabeth oli jo tehnyt, mutta Janella ei ollut nytkään mitään tietoja annettavana. Hän ei ollut kuitenkaan vielä luopunut — ylevämielinen ja kaikista hyvää ajatteleva kun oli — toivomasta mieluista päätöstä kaikille huolille, ja hän odotteli joka aamu vapauttavaa kirjettä joko isältään tai Lydialta ja kukaties vieläpä ilmoitusta viimeksimainitun onnellisesta avioliitosta.
Salista siirryttiin rva Bennetin makuuhuoneeseen, jossa tämä arvon rouva vastaanotti tulijat kyynelin ja ruikutuksin, vuoroin soimaten kehnoa Wickhamia, vuoroin valitellen omia kärsimyksiään.
"Jos minun olisi sallittu saada tahtoni perille", hän jatkoi, "ja annettu lähteä Brightoniin koko perheeni keralla, niin eitätätotta maar olisi tapahtunut; mutta Lydia poloisella ei ollut siellä ketään, joka olisi huolehtinut hänestä. Miksikä ne Forsteritkin päästivät häntä koskaan silmiensä alta? Olen varma, että he ovat vikapäät törkeään laiminlyöntiin, sillä Lydia ei ole semmoinen tyttö, joka ehdoin tahdoin tekee tyhmyyksiä, jos häntä vain pidetään hyvin silmällä. Minä aina ajattelinkin, että he eivät kykenisi kaitsemaan häntä, mutta kuullaankos minun sanaani koskaan! Se rakas lapsiparka! Ja nyt on Bennetkin matkoilla, ja minä tiedän, että hän haastaa Wickhamin kaksintaisteluun kohta kun tavoittaa hänet; ja silloin hän saa itse surmansa, ja mikäs meidät sitten perii? Collinsit häätävät meidät täältä maantielle, ennenkuin isä on edes ennättänyt kylmetä haudassaan; ja jollet sinä ole hyvä meille, rakas lanko, niin enpä tiedä mikä meidän eteemme tuleekaan!"
Kaikki torjuivat jyrkästi sellaiset hirvittävät mahdollisuudet; ja hra Gardiner vakuutti pitävänsä hyvää huolta hänestä ja hänen perheestään sekä ilmoitti lähtevänsä Lontooseen vielä samana päivänä ja auttavansa kaikin keinoin hra Bennetiä Lydian etsiskelyssä.
"Älä toki tyhjän takia säikyttele itseäsi", hän lisäsi; "vaikka onkin oikein, että aina varustautuu vastaanottamaan pahinta, niin tässä tapauksessa siihen ei vielä ole pätevää aihetta. Siitä ei ole vielä täyttä viikkoakaan, kun he lähtivät Brightonista. Jonkun päivän perästä saamme heistä varmasti tietoja; ja siihen mennessä, kunnes saamme kuulla, etteivät he ole vihittäneet itseään eivätkä aio vihittääkään, ei ole syytä pitää asiaa menetettynä. Kohta kun saavun Lontooseen, etsin lankomieheni käsiini ja vien hänet omaan kotiini, ja siellä me yhdessä neuvottelemme kaikesta mitä on tehtävä."
"Ah, niin, rakas lanko", vastasi rva Bennet, "juuri sitä minä aioinkin esittää. Ja sittenkun olet tullut Lontooseen, niin etsi heidät oitis käsiisi, ja jolleivät he ole vielä menneet naimisiin, niin ole kiltti janaitaheidät hetipaikalla. Ja mitä hääpukuihin tulee, niin älä huoli antaa sen pidättää vihkimistä, vaan sano Lydialle, että hän saa rahaa niin paljon kuin tahtoo ostaakseen itselleen uusia pukuja, kunhan vain ensin on vihittänyt itsensä. Ja ennen kaikkea koeta pidättää Bennetiä, ettei hän vain antaudu kaksintaisteluun. Kerro hänelle, missä hirvittävässä tilassa sinä minut tapasit — että olen surusta ja kauhistuksesta ihan pyörällä; että minä vapisen ja tärisen koko ruumiissani; ja että minulla on sellaisia hirmuisia pistoksia kyljessäni ja särkyä päässäni ja sydämentykytystä ja kaikkea muuta kauheata, niin etten saa lepoa öillä enkä päivillä. Ja sano rakkaalle Lydialle, ettei hän vain rupea tilaamaan itselleen pukuja, ennenkuin hän on minut tavannut, sillä hän ei itsestään osaa mennä parhaisiin muotikauppoihin. Ah, rakas lanko, kuinka kiltti sinä oletkaan! Minä olen varma, että sinä saat kaikki asiat ajetuksi onnellisesti perille!"
Ruokasalissa heihin yhtyivät myöskin nuorimmat tyttäret, jotka tällävälin olivat makuuhuoneissaan ahkerasti varustautuneet liittymään muiden seuraan. Toinen saapui kirjojensa, toinen toalettipöytänsä äärestä. Molemmat näyttivät jokseenkin levollisilta — lukuunottamatta ehkä sitä, että närkästys ja vahingonilo sisaren typerästä seikkailusta oli tehnyt Kittyn puheet entistä pisteliäämmiksi; kun taas Maryn oli onnistunut säilyttää siihen määrään malttinsa, että hän pöytään istuttua kuiskutti syvämietteisesti Elizabethin korvaan:
"Kovin onneton juttuhan tämä on, ja se antaa ihmisille arvatenkin paljon puheenaihetta. Mutta vaikka se Lydialle itselleen onkin perin ikävä, niin on siitä meille toisille hyvää oppia." Kohdatessaan Elizabethin ihmettelevän katseen hän selitti tarkemmin ajatustaan: "Me näet opimme tästä, että naiselle hyveellisyytensä menettäminen on ainaisesti korvaamaton tappio; että yksi ainutkin harha-askel johtaa auttamattomaan perikatoon; että naisen hyvä maine on yhtä hauras kuin se on kaunis ja sädehtivä; ja että nainen ei voi koskaan olla kyllin varuillaan suhtautuessaan toisen sukupuolen arvottomiin jäseniin. Tästä terveellisestä opetuksesta me kaikki saamme lohdullista palsamia haavoitettuihin sydämiimme."
Elizabeth levitti silmänsä suuriksi, mutta oli liiaksi masennuksissa voidakseen antaa sopivan vastauksen tuohon merkilliseen filosoofiseen lohdutukseen.
Iltapäivällä saivat Bennetin molemmat vanhemmat neidit olla kahdenkesken puolituntisen, ja Elizabeth voi kysellä sisareltaan tarkemmin tapauksen kaikkia yksityiskohtia. "Kerro minulle kaikesta, mitä en vielä ole saanut kuulla. Mitä eversti Forster sanoi? Eikö heillä ollut aavistustakaan mistään, ennenkuin karkaaminen keksittiin? Tottahan molemmat oli jo sitä ennen nähty paljon yhdessä?"
"Eversti Forster myönsi, että hän oli tosin usein epäillyt jonkinlaista kiintymystä heidän keskensä, varsinkin Lydian taholta; mutta hän ei ollut kuitenkaan huomannut mitään, josta olisi hänen mielestään kannattanut tehdä asiaa. Minä olen niin suruissani hänen takiaan. Hän oli niin kovin hellätuntoinen ja ystävällinen meitä kohtaan. Hän oli jo aikeissa lähteä tulemaan tänne vakuuttaakseen meille pahoitteluaan, ennenkuin hän sai syytä epäillä, että he eivät olleetkaan lähteneet Skotlantiin; tämä arvelu sai hänet sitten kahta kiiruummin jouduttamaan matkaansa."
"Entä oliko Denny vakuutettu siitä, ettei Wickhamilla ollut naimakauppaa mielessä? Tiesikö hän mitään heidän karkaamisaikeestaan? Oliko eversti Forster itse puhutellut Dennyä?"
"Oli; mutta kun hän vaati Dennyltä selitystä, kielsi tämä jyrkästi tietäneensä koko heidän aikeestaan eikä tahtonut lausua todellista mielipidettään siitä. Hän ei enää toistanut arveluaan, ettei heillä olisi ollut avioliittoaikomusta mielessään; jasiitäminä sitten sain aihetta toivoa, että hän kenties ensiksi oli voinut käsittää heidät väärin."
"Osasikos teistä kukaan ennen eversti Forsterin saapumista epäillä, etteivät he olisi aikoneetkaan vihittää itseään!"
"Kuinka meidän olisi ollutkaan mahdollista epäillä, mitään sellaista? Minä tunsin itseni hiukan alakuloiseksi — minä epäilin, että Lydia tuskin tulisi onnelliseksi avioliitossaan Wickhamin kanssa, koska tiesin, ettei tämä ollut aikaisemmin aina käyttäytynyt hyvin. Isä ja äiti eivät tienneet siitä mitään; heidän mielestään vain tuollainen hoppunaiminen ei olisi hyväksi. Kitty sitten ilmaisi — iloisena siitä, että hänellä oli asioista enemmän vihiä kuin kellään meistä — että Lydia oli viimeisessä kirjeessään vihjaillut jotakin tämänkaltaista. Kitty näkyy tienneen, että he olivat jo monta viikkoa sitten olleet rakastuneet toisiinsa."
"Mutta ei suinkaan ennen heidän Brightoniin menoaan?"
"Ei, sitä en luule."
"Entä ajatteliko eversti Forster itse mitään pahaa Wickhamista?Tunteeko hän tämän todellisen luonteen?".
"Minun täytyy tunnustaa, että hän ei puhellut Wickhamista yhtä ystävällisesti kuin aikaisemmin. Hän luuli tämän olevan tuhlailevaisen ja hyvin ajattelemattoman; ja sen jälkeen kuin tämä surullinen juttu tapahtui, olen kuullut kerrottavan, että Wickham jätti Merytonissa paljon velkoja jälkeensä; mutta minä toivon, ettei siinä puheessa sentään ole perää."
"Ah, Jane, kunpa me molemmat olisimme olleet vähemmän salamyhkäisiä, kunpa vain olisimme kertoneet vanhemmillemme kaiken, mitä hänestä tiesimme, niin tätä kaikkea ei olisi tapahtunutkaan! Kuule, kertoiko eversti Forster teille mitään siitä kirjeestä, jonka Lydia oli jättänyt hänen vaimolleen?"
"Hän toi sen mukanaan meidän nähtäväksemme. Tässä se on."
Jane otti kirjeen esiin taskukirjastaan ja antoi sen Elizabethin luettavaksi. Se kuului seuraavasti:
"Rakas Harriet! — Sinä saat ison naurun, kun kuulet minun karanneen; enkä voi olla itsekään nauramatta, kun kuvittelen sinun ällistystäsi huomenaamuna keksiessäsi minut kadonneeksi pesästä. Minä olen matkalla Gretna Greeniin; ja jollet sinä osaa arvata kenen kanssa, niin olet aika pölkkypää, sillä koko maailmassa on ainoastaan yksi mies, jota minä rakastan, ja hän on oikea enkeli. Minä en tulisi ikinä onnelliseksi ilman häntä, niin että älä huoli harmitella minun takiani. Sinun ei tarvitse lähettää Longbourniin sanaa minun lähdöstäni jollet tahdo, sillä he ällistyvät sitä enemmän, kun itse kirjoitan heille ja merkitsen nimekseni Lydia Wickham. Mikä mainio kepponen siitä tuleekaan! Enpä tahdo kyetä edes kirjoittamaan naurultani. Ole kiltti ja pyydä puolestani anteeksi Prattilta, etten voi noudattaa lupaustani ja tanssia hänen kanssaan tänä iltana. Sano hänelle, että hän kyllä antaa minulle anteeksi kun saa tietää kaiken, ja että minä sitä mieluummin tanssin hänen kanssaan seuraavissa iltahuveissa. Minä lähetän noutamaan pukujani, kun matkustan Longbourniin; mutta minä tahtoisin, että käskisit Sallyn paikkaamaan sen ison repeämän musliinihameessani, ennenkuin se säälitään matkaan. Hyvästi nyt vain! Sano terveisiä eversti Forsterille. Toivon, että tyhjennät lasin viiniä meidän matkaonneksemme. — Hellä ystävättäresi
"Lydia Bennet."
"Ah, tuo ajattelematon, huikentelevainen Lydia parka!" huudahti Elizabeth luettuaan kirjeen. "Tuollainen kirje sellaisena hetkenä! Mutta ainakin näkyy siitä, ettähäntoki ajatteli vakavasti matkansa tarkoitusta. Vaikka Wickham perästäpäin olisi uskotellut hänelle mitä hyvänsä, niin hän ei ainakaanaikonuttehdä mitään jumalatonta. Voi isäparkaamme, mitä hänen täytyikään kärsiä saadessaan käsiinsä moisen kirjeen!"
"En ole ikinä nähnyt kenenkään olevan niin hirveästi järkytetty. Kymmeneen minuuttiin hän ei voinut saada sanaakaan suustansa. Äiti sai heti hermokohtauksen, ja koko talo joutui aivan hämmennyksiin!"
"Sinä olet itsekin saanut kärsiä aivan liiaksi. Sinä et näytä lainkaan terveeltä. Ah, olisinpa minä ollut täällä sinun apunasi! Sinä sait kestää kaiken hädän ja huolen aivan yksin."
"Mary ja Kitty ovat olleet hyvin kilttejä ja olisivat varmaankin jakaneet minun vaivannäköni, mutta minusta ei ollut oikein vaivata heitä sellaisella. Kitty on itsekin hento ja kivuloinen, ja Mary lueskelee niin ahkerasti, ettei hänelle olisi jäänyt lepohetkeä ollenkaan. Täti Philips tuli tänne tiistaina kohta isän lähdettyä: ja hän oli niin ystävällinen, että jäi torstaihin saakka minun seuraukseni. Hänestä oli meille kaikille suurta apua ja lohdutusta, ja Lady Lucaskin on ollut hyvin herttainen. Hän käveli tänne keskiviikko-aamuna ottamaan osaa suruuni ja tarjoomaan minulle omaa ja tyttäriensä apua, jos vain olisin sitä tarvinnut."
"Hänen olisi ollut parempi pysyä kotonaan", huudahti Elizabeth. "Ehkäpä häntarkoittihyvää; mutta tällaisen onnettomuuden kohdatessa on parasta nähdä naapurejaan niin vähän kuin suinkin. Apua heidän on mahdoton antaa, ja heidän lohduttelunsa käy sietämättömäksi. Riemuitkoot he vain loitolla meidän kurjuudestamme ja tyytykööt siihen."
Koko perhe odotti seuraavana aamuna hra Bennetiltä kirjettä, mutta posti tuli tuomatta häneltä riviäkään. He tosin tiesivät hänen olevan perin haluttoman ja leväperäisen kirjeenkirjoittajan, mutta he olivat toivoneet, että hän edes tällaisena ajankohtana olisi tehnyt poikkeuksen tavoistaan. Heidän oli pakko tästä päätellä, että hänellä ei ollut mitään mieluisia tietoja lähetettävänä; mutta sittenkin he olisivat halunneet kuulla jotakin varmaa. Hra Gardiner oli odotellut vain postin tuloa; sitten hän lähti oitis matkaan, luvaten lähettää varmoja tietoja ja taivuttaa hra Bennetin palaamaan kotia niin pian kuin mahdollista — suureksi huojennukseksi kälylleen, joka ainoana lohdullisena varmuutena toivoi tietoa, ettei hänen miehensä ollut kaatunut kaksintaistelussa.
Rva Gardinerin piti jäädä lapsineen Longbourniin vielä muutamiksi päiviksi, jotta hänen läsnäolonsa olisi huojennukseksi hänen sisarentyttärilleen. Heidän toinenkin tätinsä kävi ahkerasti heidän luonaan, ja kun hänellä aina oli kerrottavana uusia piirteitä Wickhamin kehnoudesta ja huikentelevaisuudesta — muka heidän hauskutuksekseen ja virkistämisekseen, niinkuin hän sanoi — jätti hän heidät joka kerta yhä alakuloisempaan ja lohduttomampaan mielentilaan.
Koko Meryton tuntuikin muuten käyvän yksimielisesti mustaamaan miestä, jota vielä kolme kuukautta sitten oli pidetty valkeuden enkelinä. Hänen väitettiin jääneen velkaa jok'ikiselle paikkakunnan kauppiaalle, ja hänen juonensa — joita kunnioitettiin viekoitteluyritysten nimellä — olivat ulottuneet jok'ikisen kauppiaan perheeseen. Jokaisen mielestä hän nyt oli maailman pahin syntisäkki; ja jokainen keksi perästäpäin, että oli jo alunpitäen epäillyt hänen tekopyhää olemustaan. Vaikka Elizabeth ei voinut uskoa puoliakaan siitä, mitä hänestä puhuttiin, luuli hän kuitenkin tietävänsä tarpeeksi ollakseen vakuutettu sisarensa täydellisestä perikadosta; ja yksinpä Janekin, joka vielä vähemmän uskoi juoruihin, kävi vallan lohduttomaksi, varsinkin kun käsissä oli jo aika, jolloin karkulaiset hyvästikin olisivat ennättäneet Skotlantiin (minne hän yhä vielä luuli heidän lähteneen), ilman että heiltä kuitenkaan tuli mitään tietoa.
Hra Gardiner oli lähtenyt Longbournista sunnuntaina; tiistaina hänen vaimonsa sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti heti etsineensä lankonsa käsiinsä ja suostuttaneensa hänet tulemaan kotiinsa Gracechurch-kadun varrelle. Edelleen, että hra Bennet oli ennen hänen tuloaan turhin toimin tiedustellut pakolaisia Lontooseen pohjoisesta päin tulevien teiden varsilta, ja että hän nyt oli päättänyt etsiskellä läpikotaisin kaikki Lontoon huomattavimmat hotellit, koska hän arveli karkulaisten kaupunkiin tultuaan majoittuneen johonkin niistä, ennenkuin olivat saaneet hankituksi vuokra-asunnon. Hra Gardiner ei omasta puolestaan odottanut suurtakaan tulosta moisesta etsiskelystä; mutta kun lanko oli saanut sen lujasti päähänsä, tahtoi hän auttaa häntä. Hän lisäsi, että hra Bennet oli lujasti päättänyt olla vielä nykyisin lähtemättä Lontoosta, ja lupasi kirjoittaa kohta uudelleen. Kirjeessä oli seuraava loppulisäys:
"Olen kirjoittanut eversti Forsterille ja pyytänyt häntä tiedustelemaan Wickhamin upseeritovereilta, onko tällä mitään läheisiä sukulaisia tai tuttavia, jotka voisivat arvailla, mihin osaan kaupunkia hän on saattanut kätkeytyä. Tätänykyä meillä ei ole siihen vähintäkään viitettä. Arvaan eversti F:n tekevän kaiken, minkä hän suinkin voi. Mutta nyt tulin ajatelleeksi, että ehkäpä Lizzy voi paremmin kuin kukaan muu kertoa meille, onko hänellä sellaisia sukulaisia, joiden luona hän nyt voisi asua."
Elizabeth ymmärsi oitis, mistä syystä häneen oli vedottu; mutta hänen ei ollut mitenkään mahdollista hankkia haluttuja tietoja.
Jokainen kuluva päivä oli Longbournin perheelle murheen ja ahdistuksen päivä; ja kaikkein suurimmaksi kohosi jännitys aina postin saapuessa. Mutta ennenkuin he taasen kuulivat uutisia hra Gardinerilta, tuli hra Collinsilta heidän isälleen osoitettu kirje. Kun Jane oli saanut valtuuden avata kaikki isälle tämän poissaollessa saapuvat kirjeet, luettiin tämä oitis. Elizabeth, joka tiesi, kuinka eriskummallisia tuon arvoisan hengenmiehen kirjeet aina olivat, kuunteli sitä ensin miltei huvitettuna, mutta sitten hyvin katkeroituneena. Se kuului seuraavasti:
"Parahin herra Bennet. — Sukulaisuutemme ja korkea kutsumukseni velvoittavat minua ottamaan hartaasti osaa siihen Sallimuksen kipeään iskuun, jonka alla te nykyisin kärsitte ja josta Hertfordshirestä saamamme kirje on meille ilmoittanut. Olkaa vakuutettu, hyvä herra, että rouva Collins ja minä tunnemme vilpitöntä myötätuntoa teitä ja koko teidän arvoisaa perhettänne kohtaan nykyisessä surkeudessanne, jonka täytyy olla mitä katkerin, koska sen on aiheuttanut asia, jota ei edes aikakaan pysty korjaamaan. Vastaanottakaa minun puoleltani kaikki mahdolliset vakuuttelut, jotka voivat huojentaa niin raskasta onnettomuutta sekä huojentaa surua, jonka täytyy olla mitä rasittavin vanhempain sydämelle. Tyttärenne äkillinen kuolema olisi ollut teille pelkkää siunausta tähän verrattuna. Ja tätä surkeutta täytyy valittaa sitäkin enemmän, koska on syytä otaksua — kuten rakas Charlotteni on antanut minun ymmärtää — että tyttärenne syntinen ja kevytmielinen käytös on hedelmä vanhempien rikoksellisesta välinpitämättömyydestä lastensa kasvattamisessa; vaikka minä samalla olen taipuvainen — teidän ja rouva Bennetin lohdutukseksi — otaksumaan, että tyttärenne sydän on jo luonnostansakin paha, koska hän ei muuten olisi niin nuorella iällä voinut tehdä itseään vikapääksi näin hirveään syntiin.
"Mutta kuinka asianlaita lieneekin, on teitä sydämestä säälittävä; ja tätä mielipidettä ei minun kanssani ole ainoastaan rouva Collins, vaan myöskin Lady Catherine ja hänen tyttärensä, joille olen kertonut asiasta. He ovat myöskin siinä yhtä mieltä minun kanssani, että tämä yhden tyttärenne harha-askel ehdottomasti turmelee kaikkien toistenkin lastenne elämänonnen: sillä kuka, niinkuin Lady Catherine itse alentui huomauttamaan, tahtoo enää perhesitein liittyä sellaiseen perheeseen? Ja tämä näkökohta saa minun tyytyväisin mielin muistelemaan erästä teille tiettyä tapausta viime marraskuun ajalta; sillä jos siiloin olisi käynyt toisin, olisin minäkin nyt pakosta sotkeutunut kaikkeen teidän suruunne ja häpeäänne. Sallikaa minun neuvoa teitä, rakas herrani, etsimään lohtua sieltä, mistä sitä parhaiten löydätte, hylkäämään ainaiseksi kelvottoman tyttärenne isällisestä rakkaudestanne ja antamaan hänen korjata viimeiseen saakka törkeän syntinsä katkerat hedelmät. — Teidän j.n.e."
Hra Gardiner ei kirjoittanut, ennenkuin oli saanut eversti Forsterilta vastauksen; ja sittenkään hänellä ei ollut mitään lohdullista ilmoitettavana. Ei oltu näet saatu selville, että Wickhamilla olisi elossa ainuttakaan sukulaista, jonka kanssa hän ylläpitäisi suhteita. Tuttavia hänellä oli ennen ollut paljonkin; mutta sotaväkeen liityttyään hän tuntui rikkoneen kaikki välinsä heidän kanssaan. Ja yhtä paljon kuin pelko, että Lydian sukulaiset pääsisivät hänen jäljilleen, aiheuttivat arvatenkin perin kehnot raha-asiat häntä pysymään piiloutuneena; oli käynyt selville, että hän oli huikentelevalla elämällään hankkinut niskoilleen melkoisen velkataakan. Eversti Forster arveli, että enemmän kuin tuhat puntaa tarvittiin selvittämään yksin hänen Brightonissakin tekemiään sitoumuksia. Hänellä oli koko joukko velkoja ympäri kaupunkia, mutta hänen kunniavelkansa upseeritovereille olivat vielä suuremmat. Hra Gardiner ei yrittänytkään salata näitä seikkoja Longbournin perheeltä. Jane kauhistui niistä kuullessaan. "Peluri!" hän huudahti säikähtyneenä. "Se oli kokonaan odottamatonta; en olisi voinut mitään sellaista aavistaakaan!"
Hra Gardiner lisäsi, että he voivat odottaa isäänsä kotiin seuraavana päivänä, joka oli lauantai. Masentuneena etsiskelynsä hyödyttömyydestä hän oli suostunut lankonsa taivutteluun, että palaisi perheensä luo ja antaisi hänen yksinään parhaansa mukaan jatkaa tutkimuksia. Saatuaan kuulla miehensä palaavan rva Bennet ei ilmaissutkaan niin suurta tyytyväisyyttä kuin tyttärensä olivat odottaneet, muistellen hänen siihenastista hätäänsä miehensä hengestä.
"Mitä! Tuleeko hän kotia, ja ilman Lydiaa?" hän parkaisi. "Varmastikaan hän ei voi lähteä Lontoosta, ennenkuin on saanut heidät käsiinsä. Kuka sitten taistelee Wickhamin kanssa ja pakottaa hänet naimaan Lydian, jos hän tahtoo livistää pakoon?"
Kun rva Gardinerilla oli jo ikävä Lontooseen, sovittiin että hän lähtisi lapsineen heti hra Bennetin palattua. Hän oli hyvin utelias tietämään jotain enempää Elizabethin ja hra Darcyn suhteista ja oli odotellut viimeksimainitulta kirjettä tulevaksi kohta heidän peräänsä. Mutta tämä toivo oli rauennut turhiin, eikä Darcyn nimeä oltu mainittu kertaakaan heidän keskensä.
Kun hra Bennet saapui kotia, oli hän näennäisesti sama filosoofinen elämäntarkastelija kuin ennenkin. Hän puheli yleensä hyvin vähän eikä virkkanut sanaakaan Lontoon-matkastaan; ja kesti kotvan aikaa, ennenkuin hänen tyttärensäkään rohkenivat ottaa sen puheeksi.
Vasta tulopäivän illalla, kun hän oli istunut perheensä kanssa teepöytään, uskalsi Elizabeth kosketella kaikkien mielissä tuskallisesti pyörivää kysymystä. Tyttären lausuttua surkuttelunsa kaikesta siitä, mitä isä matkallaan oli saanut kestää, vastasi tämä vain: "Älä puhu siitä! Kenenkäpä tästä pitäisi kärsiä, jollei minun? Koko juttuhan on johtunut minun syystäni, ja minun pitäisi itseni hyvin tietää se."
"Te ette saa tuomita itseänne liian ankarasti, isä", sanoi Elizabeth.
"Hyvä on, että varoitat minua sellaisesta pahennuksesta. Ihmisluonto onkin aina niin hätäinen lankeemaan juuri tuohon syntiin! Ei, Lizzy, anna sinä vain minun edes kerran eläissäni tuntea, kuinka suuri syntikuorma on oikein niskoillani. En minä muuten pelkääkään, että nujerrun sen alle. Syyllisyyden tunto haihtuu taas liiankin pian mielestäni."
"Luuletteko heidän siis olevan Lontoossa?"
"Tietysti; missäpä muualla he voisivatkaan piileskellä niin hyvin kuin siellä?"
"Ja Lydia ikävöikin aina päästäkseen Lontooseen", ehätti Kitty väliin.
"No, nyt hän varmaankin tuntenee itsensä onnelliseksi", sanoi isä kuivasti; "ja hänen oleskelunsa siellä kestänee arvatenkin pitemmän aikaa."
Lyhyen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:
"Lizzy, minä en kanna sinulle yhtään kaunaa, vaikka osuitkin oikeaan varoittaessasi minua tämän jutun suhteen jo viime toukokuussa. Jo tämän seikan pitäisi todistaa jommoistakin määrää ylevämielisyyttä minun puoleltani, kun ottaa huomioon kaiken harmini ja vaivannäköni."
Hänet keskeytti Jane, joka tuli noutamaan äidilleen teetä.
"Kas tällainen sairasparaatihan on oikein mieltä ylentävä", hän huudahti; "se antaa onnettomuudellekin jonkinlaisen kirkkauden sädekehän. Huomisesta lähtien minä rupeen tekemään samalla tavalla: istua kökötän kaiken päivää kirjastossani, yömyssy päässä ja puuterivaippa hartioilla, ja annan toisille jalkajuonta minkä ennätän — vai odottaisinko ehkä siksi, kunnes Kitty vuorostaan lähtee karkuun."
"Minä en vain karkaakaan, isä", tuiskahti Kitty närkästyneenä. "Josminäkoskaan pääsen Brightoniin, niin silloin olenkin toisenlaista tyttöä kuin Lydia."
"Sinäköpääsisit Brightoniin! Sinua en uskaltaisi päästää Merytonia kauemmaksi — en, vaikka minulle maksettaisiin viisikymmentä puntaa! Ei, Kitty, nyt olen ainakin oppinut varovaiseksi, ja sinä saat tuta sen seurauksia. Ei ainutkaan upseerinkuvatus saa enää tulla minun talooni — ei edes kulkea kylämme läpi. Tanssiaisiin menosta ei ole puhettakaan, jollei joku sisaristasi lupaa seisoa vierelläsi kaiken iltaa. Etkä sinä saa edes liikahtaa ulos ovestakaan, ennenkuin olet voinut osoittaa, että kykenet istumaan säädyllisesti sisässä kymmenen minuuttia päivässä."
Kitty, joka otti nämä uhkaukset vakavalta kannalta, pillahti itkemään.
"No no, malta nyt mielesi", sanoi isä, "äläkä turhan takia tee itseäsi onnettomaksi. Kun olet jaksanut pysyä kilttinä tyttönä kymmenenkin vuotta peräkkäin, vien sinut niiden päätyttyä katselemaan sotaväenparaatia."
Kaksi päivää oli kulunut hra Bennetin palaamisesta, kun Jane ja Elizabeth talon takaisessa puutarhassa kävellessään näkivät taloudenhoitajattaren etsiskelevän heitä. Arvellen hänen tuovan heidän äidiltään kutsun tämän luo he kiiruhtivat häntä vastaan; mutta kutsun sijasta hän rupesikin toimittamaan Janelle:
"Suokaa anteeksi, neiti, että häiritsen teitä kävelyllänne; mutta kun toivoin teidän ehkä voivan kertoa hyviä uutisia Lontoosta, rohkenin tulla kysymään."
"Mitä te tarkoitatte, rouva Hill? Emmehän me ole saaneet mitään uutisiaLontoosta."
"Hyvä isä sentään!" huudahti rva Hill ihmeissään; "ettekö sitten tiedä, että herra Gardinerilta on tullut isännän luo pikalähetti? Hän oli täällä puoli tuntia, ja isäntä sai hänen myötään kirjeen."
Tytöt karkasivat kyselemään, kerkeämättä edes puhelemaan keskenään. He juoksivat eteisen läpi ruokasaliin, sieltä kirjastoon — isää ei näkynyt kummassakaan; ja he olivat aikeissa kiivetä yläkertaan etsimään häntä äidin luota, kun pöydänkattaja sattui heitä vastaan ja huomautti: "Jos etsitte isäntää, hyvät neidit, niin hän käyskelee paraikaa ulkona tuota pikku viidakkoa kohti."
Sen tiedon saatuaan tytöt suihkasivat eteisen läpi ulos nurmikentälle isänsä perään, joka rivakoin askelin käveli aitauksen takana olevaa vähäistä metsäsaareketta kohti.
Jane, joka ei ollut niin ketterä juoksemaan kuin Elizabeth, jäi jälemmäksi; sen sijaan tavoitti hänen sisarensa aivan hengästyneenä isän ja huusi hänelle kiihkeästi:
"Ah, isä — mitä uutisia, mitä uutisia? Oletteko saanut enolta mitään tietoja?"
"Tulihan niitä; sain häneltä tuonaan kirjeen pikalähetin myötä."
"Niin — ja minkälaisia uutisia tuli — hyviäkö vai huonoja?"
"Mitäpä hyvää sitten oli odotettavanakaan?" ärähti isä, ottaen kirjeen taskustaan. "Mutta ehkäpä sinua haluttaa lukea se itse."
Elizabeth sieppasi kärsimättömästi kirjeen hänen kädestään. Janekin ennätti parahiksi paikalle.
"Lue se ääneen", sanoi isä, "sillä minä tuskin pääsin oikein selville sen sisällöstä."
"Rakas lankoni. — Vihdoin viimeinkin kykenen lähettämään sinulle joitakin kuulumisia tyttärestäsi, vieläpä sellaisia, joiden toivon tyydyttävän sinua. Kohta sinun lähdettyäsi täältä viime lauantaina onnistui minun saada tietooni, missä Lontoon osassa he asuivat. Yksityisseikkain kertomisen jätän siksi, kunnes tapaamme jälleen toisemme. On kylliksi, että tiedät, että heidät on löydetty; minä olen tavannut heidät kumpaisenkin…"
"Sitten on käynyt, niinkuin aina toivoinkin", huudahti Jane ilahtuneena; "he ovat siis todellakin naimisissa!"
Elizabeth jatkoi lukemistaan:
"Minä olen tavannut heidät kumpaisenkin. He eivät ole naimisissa, enkä voinut heidän huomata aikoneenkaan mennä naimisiin; mutta jos suostut hyväksymään eräät myönnytykset, jotka olen omin päin tehnyt sinun nimessäsi, niin toivon ettei vihkimystä enää kauankaan tarvitse viivyttää. Kaikki mitä sinulta vaaditaan on, että vakuutat myötäjäiskirjalla tyttärellesi Lydialle hänen osuutensa siitä viidentuhannen punnan pääomasta, joka on taattu lastesi perinnöksi sinun ja vaimosi kuoleman jälkeen; ja että sen lisäksi suostut maksamaan Wickhamille sata puntaa vuodessa niin kauan kuin elät. Tällaiset ne ehdot ovat, joihin — kaikki asianhaarat huomioonottaen — en ole epäröinyt sinun puolestasi suostua. Lähetän tämän kirjeen tulemaan pikalähetin myötä, jotta vastauksesi saantiin ei kulu liiaksi aikaa.
"Näistä seikoista helposti käsittänet, etteivät herra Wickhamin raha-asiat ole vallan niin toivottomat kuin niiden on yleisesti luultu olevan. Maailma on pettynyt siinä suhteessa; ja minä olen onnellinen voidessani lisätä, että sittenkun kaikki hänen velkansa ovat maksetut, jää jäljelle vielä vähän rahoja asetettavaksi sisarentyttäreni nimiin. Jos sinä siis — kuten oletan sinun tekevän — lähetät minulle valtakirjan toimittaa kaikki nämä asiat sinun nimessäsi, niin annan oitis lakimiehemme Haggerstonin toimeksi valmistaa lainmukaisen myötäjäiskirjan. Ei mikään seikka vaadi sinun tuloasi tänne; pysy siis vain kaikessa rauhassa Longbournissa ja luota minun huolellisuuteeni ja joutuisuuteeni. Lähetä vastauksesi ensi tilassa ja koeta kirjoittaa niin selkeästi kuin taidat. Me olemme päättäneet paraimmaksi, että sisarentyttäreni naitetaan meidän talostamme, ja toivon sinunkin suostuvan siihen. Hän tulee meille tänään. Minä kirjoitan taas uudestaan, kohta kun jotain on tullut päätökseen. Sinun j.n.e.
"Edw. Gardiner."
"Onko se mahdollista?" huudahti Elizabeth, lopetettuaan kirjeen lukemisen. "Voiko todellakin olla mahdollista, että hän suostuu naimaan Lydian?"
"Wickham ei siis olekaan niin arvoton kuin olemme olettaneet", sanoi hänen sisarensa. "Rakas isä, minä onnittelen sinua vävypojastasi."
"Oletteko jo vastannut enon kirjeeseen?" kysyi Elizabeth.
"En; mutta se on heti tehtävä."
Mitä hartaimmin Elizabeth pyysi häntä jouduttamaan vastauskirjettä.
"Ah, rakas isä", hän huudahti, "lähtekää nyt oitis kirjoittamaan hänelle. Arvaattehan itsekin, kuinka kallis jokainen silmänräpäys on tällaisessa asiassa."
"Antakaa minun kirjoittaa teidän puolestanne", pyysi Jane, "jos se on teille itsellenne vastenmielistä."
"Se on minulle todellakin sangen vastenmielistä", vastasi hra Bennet; "mutta mihinkäpä siitä pääsee."
Näin sanoen hän kääntyi heidän kanssaan kotia kohti. "Saanko kysyä, isä", sanoi Elizabeth, "aiotko suostua hänen ehtoihinsa?"
"Suostuako niihin — tietysti! Minua vain hävettää, että hän pyytää niin vähän."
"Ja heidän onpakkomennä naimisiin! Ja kuitenkin hän onsellainenmies!"
"Niin, niin kyllä, naimisiinhan heidän täytyy mennä. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta kaksi asiata tahtoisin hyvin mielelläni tietää — kuinka paljon rahoja enosi on saanut uhrata taskustaan saadakseen asiat tälle kannalle; ja kuinka minä koskaan kykenen maksamaan ne hänelle takaisin?"
"Rahoja — enoko?" huudahti Jane. "Mitä sinä oikein tarkoitat, isä?"
"Tarkoitan vain, ettei kukaan järjissään oleva mies olisi halukas sieppaamaan Lydiaa niin kehnolla syötillä — ajatteles, vain sata puntaa vuodessa minun eläissäni ja viisikymmentä sitten kun olen haudassa."
"Se on hyvin totta", sanoi Elizabeth, "vaikka minä en tullut sitä ollenkaan ajatelleeksi. Hänen velkansa ovat maksetut viimeiseen saakka, ja sittenkin jää vähän jäännöstä! Ah, sen täytyy olla enon uhrausta! Minä pelkään, että tuo hyvä ja jalomielinen mies on saattanut itsensä vaikeuksiin sen kautta. Mikään vähäinen summa ei siihen ole riittänyt."
"Ei olekaan", myönsi hänen isänsä. "Wickham olisi pähkähullu, jos hän olisi tyytynyt penniäkään vähempään kuin kymmeneentuhanteen puntaan. Minua surettaisi ajatella hänestä niin paljon pahaa jo näin sukulaisuutemme alkuasteella."
"Kymmenentuhatta puntaa! Herra varjelkoon! Millä kyetään sellaisesta summasta suorittamaan edes puoletkaan takaisin?"
Hra Bennet ei vastannut mitään; ja syviin ajatuksiin vaipuneina astelivat isä ja tyttäret vaitonaisina kotiin. Isä meni suoraapäätä kirjastoonsa laittamaan vastauskirjettä valmiiksi, ja tytöt lähtivät ruokasaliin. Nyt vasta he muistivat, että heidän äitinsä arvatenkaan ei vielä tiennyt mitään koko tapahtumasta. He menivät senvuoksi kirjastoon ja kysyivät isältään, eikö hänenkin mielestään asiasta olisi ilmoitettava äidille. Hän oli kirjoitushommassa, ja päätään kohottamatta hän vastasi kylmästi: "Tehkää miten tahdotte."
"Saammeko ottaa enon kirjeen mukaamme ja lukea sen hänelle?"
"Ottakaa mitä haluatte ja puittikaa tiehenne."
Elizabeth otti kirjeen pöydältä, ja he lähtivät yhdessä yläkertaan. Mary ja Kitty olivat paraikaa rva Bennetin luona, joten asian voi yhdellä kertaa ilmoittaa koko perheelle. Rva Bennetin oli vaikea pidättää riemuaan. Kohta kun Jane oli lukenut hra Gardinerin toiveesta, että Lydian vihkiminen voi olla jo hyvinkin lähellä, hän puhkesi huutamaan ihastuksesta, ja jokainen seuraava lause lisäsi yhä hänen iloaan. Hänelle riitti tieto, että hänen tyttärensä joutui naimisiin. Häntä ei häirinnyt pelko Lydian tulevaisesta onnesta, ei suru hänen kevytmielisestä käytöksestään eikä huoli langon rahallisista uhrauksista.
"Voi, se rakas kullannuppu Lydia!" hän ihasteli. "Nämäpä vasta olivat hyviä sanomia! Hän menee naimisiin! Minä saan nähdä hänet naituna rouvana! Naimisissa jo kuudentoista vuoden ikäisenä, ajatelkaas sitä! Se hyvä, kelpo lankoni! Tiesinhän minä, että hän saisi asian järjestetyksi. Kuinka minä ikävöinkään nähdä Lydiaa! Ja sitä kelpo vävypoikaani myöskin! Mutta entäs vaatteet, hääpuvut! Minä kirjoitan niistä oitis sisarelleni. Lizzy, rakkaani, juokse alas isäsi tykö ja kysy, paljonko rahaa hän tahtoo antaa Lydialle hääpukuihin. Tai odotahan, minä lähdenkin itse. Soita kelloa, Kitty, jotta rouva Hill saapuu tänne. Minun täytyy päästä pukeisiini. Voi, se rakas sydänkäpyseni Lydia! Kuinka iloisiksi me tulemmekaan, kun saamme jälleen nähdä toisemme!"
Hänen vanhin tyttärensä koetti hillitä äitinsä rajua iloa huomauttamalla, että he olivat suuressa kiitollisuudenvelassa hra Gardinerille tämän jalomielisestä uhrautuvaisuudesta.
"Meidän täytyy lukea tämä onnellinen päätös yksinomaan hänen ansiokseen", hän sanoi. "Me olemme aivan vakuutetut siitä, että hän, vaikka hänellä itselläänkin on lapsia, joiden tulevaisuudesta hänen on huolehdittava, on sitoutunut suorittamaan Wickhamille tämän vaatiman rahasumman."
"Mitäpä siitä", huudahti hänen äitinsä, "voisiko muuten ollakaan? Onhan hän Lydian tädin mies, ja jollei heillä itsellään olisi lapsia, perisin minä ja minun lapseni kaikki heidän rahansa; ja ensi kertaa hän nyt vasta tekeekin jotain meidän hyväksemme, joistakin pikku lahjoista puhumatta. Ei siitä siis sen pitemmältä! Voi minun päiviäni, kuinka minä tunnen itseni onnelliseksi! Kohta saan yhden tyttäristäni naimisiin! Rouva Wickham — kas se kuulostaa joltakin! Ja hän täytti vasta kuusitoista vuotta viime kesäkuussa. Jane rakas, minä olen niin riemastunut, että ihan vapisen; enkä luule, että kykenen kirjoittamaan riviäkään. Ota sinä kynä käteesi, minä sanelen sinulle mitä kirjoitat. Me puhumme isäsi kanssa raha-asioista sitten myöhemmin; mutta Lydian puvut on oitis saatava tilatuiksi."
Mutta hänen päänsä oli niin sekaisin musliini-, silkki- ja pitsihuolista, että Janen oli helppo taivuttaa hänet lykkäämään pukutilaukset siksi, kunnes niistä ennätettäisiin isän kanssa sopia. Äidille tulikin kohta toisia ajatuksia mieleen.
"Ehkä minä lähdenkin tästä heti Merytoniin", hän sanoi, "kohta kun saan vaatteet ylleni, viemään iloisia sanomia sisarelleni Philipsille. Ja takaisin tullessa voin poiketa Lady Lucasin ja rouva Longin puheille. Kitty, juokse alas ja toimita vaunut portaiden eteen. Arvaan, että ajelu ulkoilmassa palauttaa terveyteni. Tytöt, voinko minä suorittaa teille mitään asioita Merytonissa? Ah, tuollahan rouva Hill tulee! Rakas Hill, oletteko jo kuullut hyviä uutisia? Lydia neiti menee kohta naimisiin, ja te saatte valmistaa maljallisen punssia, jotta iloitsemme yhdessä heidän hääpäivänään."
Rva Hill alkoi purkaa onnittelujaan ja aivan sairaana ympäristönsä hupsutuksista pakeni Elizabeth huoneeseensa saadakseen ajatella rauhassa. Lydia paran tilanne oli tosin niin paha kuin suinkin; mutta omaiset saivat olla kiitollisia, ettei se ollut käynyt vielä pahemmaksi.
Hra Bennet oli toivonut jo hyvin monesti ennen nykyisen pulman sattumista, että hän olisi pystynyt — sen sijaan, että oli säännöllisesti kuluttanut jokavuotiset tulonsa viimeistä penniä myöten — säästämään vuosittain edes vähäisenkin summan tyttäriensä tulevaisuutta varten ja vaimonsa elinkoroksi, jos tämä eläisi häntä kauemmin. Nyt hän toivoi sitä hartaammin kuin koskaan ennen. Jos hän olisi tehnyt velvollisuutensa tässä suhteessa, niin ei Lydiata naimisiin toimitettaessa olisi tarvinnut turvautua tämän enoon kunnia- ja rahasitoumusten vuoksi; ja yksinomaan hänelle itselleen olisi jäänyt tyydytys ostaa tyttärensä mieheksi Suur-Britannian kukaties kaikkein kunnottomin nuori mies.
Kun hra Bennet oli mennyt naimisiin, oli nuori pari pitänyt aivan tarpeettomana säästää mitään tulevaisuuden varalle; sillä aviostahan arveltiin syntyvän pojan, joka perisi sukutilan ja kykenisi huolehtimaan leskiäidistään ja nuoremmista sisaruksistaan. Viisi tytärtä peräkkäin ilmestyi maailmaan, ilman että pojasta oli mitään tietoa; mutta rva Bennet toivoi sellaista vielä monet vuodet Lydian syntymisen jälkeenkin. Se toivo kuitenkin lopulta osoittihe turhaksi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä ajatella säästämistä. Rva Bennetillä ei ollut vähintäkään taipumusta säästäväiseen taloudenpitoon; ja ainoastaan hänen miehensä rakkaus riippumattomaan taloudelliseen asemaan oli varjellut heitä elämästä varojensa yli.
Viisituhatta puntaa oli avioliittosopimuksessa sijoitettu rva Bennetin leskiosaksi ja lasten perinnöksi; mutta miten summa oli jaettava viimeksimainittujen kesken, se oli jätetty riippuvaiseksi vanhempain jälkisäädöksestä. Lydian avioliitto kiiruhti kuitenkin asiata nyt heti ratkaisemaan, eikä hra Bennet epäröinyt lainkaan suostuessaan hänelle asetettuihin naimaehtoihin. Kiitollisesti tunnustaen lankonsa hyvyyden hän ilmoitti alttiisti hyväksyvänsä kaikki sitoumukset, joita tämä oli tehnyt hänen nimessään. Hän pyysi edelleen langoltaan seikkaperäistä tietoa, paljonko hän oli joutunut tälle velkaan Wickhamin raha-asiain järjestämisen kautta; mutta Lydiata kohtaan hän oli yhä vielä siihen määrään äreissään, ettei hän lähettänyt tälle riviäkään onnitteluksi.
Hyvät uutiset levisivät Longbournista pian naapuristoonkin ja aiheuttivat tietysti enemmän tai vähemmän vilpittömiä onnitteluja; vaikkapa moniaat vanhat rouvat Merytonissa pudistelivat pahaenteisesti harmaita riippukiharoitaan arvellen, että sellaisen miehen rinnalla nuorikon avioliitto varmastikin päättyisi kurjuuteen.
Rva Bennet ei antanut kuitenkaan näiden kovaonnenkorppien raakunnallaan häiritä hänen ylpeätä iloaan; ei edes häpeäntunne tyttärensä kuulumattoman käytöksen vuoksi riistänyt häneltä iloa suunnitella loistavia tulevaisuudenkuvia Lydian varalle. Hän puhua pälpätti lakkaamatta hienojen häävaatteiden, uusien vaunujen ja monipäisen palvelijakunnan hankkimisesta nuorelle parille. Ympäristöstä hänen oli vaikea löytää kyllin arvokasta maatilaa heidän tulevaksi kodikseen; ja kuitenkin sen piti sijaita lähellä lapsuudenkotia, jotta äiti voisi joka päivä käydä katsomassa tyttärensä avio-onnea.
Hänen miehensä kuunteli vaieten näitä sydämenpurkauksia, niin kauan kuin palvelijoita oli saapuvilla. Mutta jäätyään kahdenkesken hän sanoi: "Kuulehan nyt, hyvä rouvaseni, ennenkuin käyt hankkimaan jonkin noista kartanoista tahi vaikkapa yksin tein ne kaikkikin vävypojallesi ja tyttärellesi, on meidän ensin sovittava eräästä asiasta.Yhteentaloon tällä seudulla he eivät ainakaan saa koskaan tulla. Minä en aio suvaita sellaista röyhkeyttä heidän puoleltaan, että he kertaakaan astuisivat jalallaan Longbournin veräjän sisäpuolelle."
Pitkä kiihkeä väittely seurasi tätä tahdonilmausta, mutta hra Bennet pysyi lujana; ja rva Bennet huomasi kauhukseen, ettei hänen miehensä aikonut uhrata puntaakaan edes tyttärensä häätarpeiden varustamiseen. Tätä oli kunnon rouvan mahdoton käsittää. Hän oli paljon enemmän hirmustunut ja masentunut siitä häpeästä, että hänen tyttärensä täytyi astua vihkipallille ilman uutta hääpukua, kuin pari viikkoa aikaisemmin surressaan Lydian karkausta ja luvatonta yhdyselämää Wickhamin kanssa.
Elizabethia hävetti ja harmitti, että hän oli ensi iskun masennuksessa ilmaissut hra Darcylle pelkonsa sisaren kohtalosta. Vaikka vihkiminen nyt muodollisesti saattoikin koko karkaamisjutun suotuisaan päätökseen, luuli hän kuitenkin tuntevansa siksi hyvin tuon ylpeän miehen, ettei tällä enää ollut vähintäkään halua liittää omaa kohtaloansa sellaiseen seikkailevaan perheeseen. Elizabeth oli nöyryytetty ja suruissaan; hän tunsi katumusta, itsekään oikein tietämättä, minkä vuoksi. Nyt hän olisi halunnut säilyttää Darcyn kunnioituksen ja arvonannon hinnalla millä hyvänsä, vaikkakin tiesi, ettei sillä enää ollut tähdellistä merkitystä hänen omalle elämälleen. Hän isosi ja janosi kuulla tietoja hänestä, missä niitä suinkin oli saatavissa. Hän tunsi olevansa varma siitä, että hän olisi tullut hyvin onnelliseksi Darcyn rinnalla — nyt, kun ei enää ollut toivoa, että he koskaan näkisivät toisiaan.
Nyt hän vasta alkoi täysin käsittää, että Darcy oli juuri se mies, joka luonteenlaatunsa ja hengenlahjojensa puolesta paraiten olisi sopinut hänelle puolisoksi. Vaikka he luonteensävyltään ja elämänkäsitykseltään olivatkin niin erilaiset, olisivat he täydentäneet toisiaan molemminpuoliseksi eduksi — hänen oma vilkkautensa ja sukkela järkensä olisi lieventänyt rakastetun mielen raskautta ja jyrkkyyttä; ja tämän terve arvostelukyky ja kypsynyt maailmantuntemus ynnä horjumattoman puhdaspiirteinen olemus olisivat olleet hänelle itselleen mitä suurimmaksi siunaukseksi.
Mikä riemuvoitto Darcylle olisikaan ollut tietää — näin hän yllätti itsensä usein ajattelemasta — että hänen kosintansa, joka monias kuukausi sitten oli niin ylimielisesti ja haavoittavin sanoin hylätty, nyt olisi ilomielin ja kiitollisesti vastaanotettu! Hän ei tosin epäillytkään, etteikö Darcy ollut ylevämielinen ja hienotunteinen — ylevämielisimpiä koko sukupuolestaan. Mutta ihminenhän hänkin vain oli, ja senvuoksi hänen olisi täytynyt tuntea tyydytystä ja voitonriemua.
Hra Bennet sai pian langoltaan kirjeen, jonka pääsisältönä oli tiedonanto, että hra Wickham oli päättänyt erota miliisirykmentistä ja siirtyä vakinaiseen sotaväkeen, jossa hänellä oli jo paikka tiedossa eräässä maan pohjoisosaan sijoitetussa rykmentissä. Eversti Forsteria oli pyydetty tyydyttämään hänen Brightonissa olevat velkojansa, ja samanlaisen lupauksen kirjoittaja pyysi lankonsa toimittamaan Merytonissa asuville saamamiehille, jotka kirjeessä lueteltiin. Hra Gardiner mainitsi lopuksi, että nuori pari aikoi viikon perästä lähteä Lontoosta liittyäkseen Wickhamin rykmenttiin, mutta että nuorikko halusi hartaasti tavata omaisiansa, jonka vuoksi he toivoivat kutsua Longbourniin.
Hra Bennet ja hänen vanhemmat tyttärensä olivat hyvin mielissään, että Wickham siirtyi niin kauaksi entiseltä näyttämöltään. Mutta rva Bennet ei ollut lainkaan tyytyväinen. Hän oli kovin pettynyt kuullessaan, että Lydia, jonka seurasta ja läheisyydestä hän juuri oli niin suuresti iloinnut ja ylpeillyt, joutui asumaan kauas maan pohjoisperukoille. Ja olihan perin onnetonta, että Lydia täten tuli riistetyksi pois oman paikkakunnan rykmentin keskuudesta, jossa hän tunsi jok'ainoan upseeriperheen ja jossa häntä oli niin suuresti suosittu.
"Hänhän on niin kiintynyt rouva Forsteriin ja tämä myöskin häneen", valitti poloinen äiti, "että kauheata on lähettää hänet tuonne sydänmaihin! Ja upseerien joukossa oli useita niin miellyttäviä nuoria miehiä, joista hän piti paljon. Kukapa tietää, minkälaisia miehiä ne uuden rykmentin upseerit ovatkaan!"
Hra Bennet puolestaan ensin antoi ehdottoman kiellon Lydian toivomukseen; hänellä ei ollut vähintäkään halua tavata epäkelpoa tytärtään ja tämän kunnotonta puolisoa. Mutta Jane ja Elizabeth, jotka tahtoivat säästää sisarensa tunteita ja hankkia hänen avioliitolleen vanhempain muodollisen siunauksen, taivuttelivat isäänsä niin vakavasti ja samalla lempeästi, että tämä viimein lankonsa välityksellä kutsui nuoren parin Longbourniin kohta vihkimyksen jälkeen. Elizabeth ihmetteli kuitenkin itsekseen, kuinka Wickham oli saattanut suostua tähän tuumaan; ja omasta puolestaan hän kernaimmin olisi tahtonut välttää näkemästä uutta lankomiestään.
Lydian hääpäivä oli ollut ja mennyt; ja Jane ja Elizabeth olivat silloin olleet luultavasti enemmän liikutetut kuin morsian itse. Kohta vihkimyksen jälkeen nuoren parin oli määrä saapua Longbourniin, ja vaunut lähetettiin heitä vastaan ——n majataloon, josta heidän piti joutua perille päivällisen ajaksi. Molemmat vanhemmat sisaret miltei pelkäsivät heidän tuloaan; Jane varsinkin tunsi olonsa sellaiseksi, kuin olisi hän itse ollut perheen kadonnut lammas, ja hän kuvitteli mielessään, kuinka hirveää ahdistusta ja jännitystä hänen sisarensa täytyikään tuntea palatessaan lapsuudenkotiinsa.
Jo kuului vaununkolinaa maantieltä. Perhe oli kokoontunut ruokasaliin vastaanottamaan nuorta paria. Rva Bennetin kasvot säteilivät autuaasta odotuksesta; hänen miehensä näytti tavallistakin kylmemmältä, tyttäret hätääntyneiltä ja tuskaisilta.
Lydian ääni kuului eteisestä; ovi paiskattiin auki, ja hän juoksi sisään. Hänen äitinsä lyllersi häntä vastaan ja syleili ja tervehti häntä ihastuneena; hän kätteli herttaisesti hymyillen myöskin Wickhamia, joka seurasi vaimonsa kintereillä, ja toivotti molemmille onnea ja tervetuloa.
Hra Bennetin tervehdys ei ollut varsin yhtä sydämellinen. Hänen kasvonsa pysyivät jäykkinä, ja hän avasi tuskin suutansakaan. Nuoren parin huoleton varmuus olikin omiaan häntä ärsyttämään. Elizabethia se myös harmitti, ja yksinpä lempeä Janekin näytti pahastuneelta. Lydia oli edelleen aivan entisensä; kesytön, hillitön, raju ja meluava. Hän kääntyi sisaresta toiseen vaatien heidän onnittelujaan; ja kun kaikki viimein kävivät istumaan, vilkuili hän ympäri huonetta, huomasi vähäisiä muutoksia siellä täällä ja sanoi nauruun purskahtaen, että hyvä aika olikin kulunut siitä, kun hän oli viimeksi istunut tämän katon alla.
Myöskään Wickham ei näyttänyt olevan sen pahemmin hämillään kuin vaimonsakaan; mutta hänen käytöstapansa oli aina ollut niin sulava ja siloinen, että jos hänen avioliittonsa olisi käynyt niinkuin sen olisi pitänyt käydä, olisi hänen kevyt hymynsä ja sirot puheenkäänteensä ilahduttaneet kaikkia, kun hän nyt esitti lähempää sukulaisuutta talonväen kanssa. Elizabeth ei olisi uskonut hänen voivan kaiken eletyn jälkeen esiintyä noin varmasti; istuessaan itse aivan hämillään hän päätteli itsekseen, että julkean miehen julkeudellaeiole rajoja. Hän punastui ja Janekin punastui; mutta niiden poskilla, jotka tuon punastuksen olivat aiheuttaneet, ei näkynyt hämin ja syyllisyyden merkkiäkään.
Puheenaiheista ei ollut puutetta. Nuorikko ja hänen äitinsä purkivat toisilleen sydämensä pohjaa myöten; ja Wickham, joka oli joutunut istumaan Elizabethin viereen, rupesi kyselemään niin rattoisasti ympäristön oloista ja ihmisistä, että tytön oli vaikea vastata samaan sävyyn. Tahallaan Lydia johti puheen aloille, joista hänen sisarensa mieluimmin olisivat vaienneet.
"Ajatelkaas vain", hän huusi, "siitä on jo kolmisen kuukautta kun läksin täältä, mutta minusta ne tuntuvat vain kolmelta viikolta; ja mitä kaikkea sillä aikaa kuitenkin on tapahtunut! Herra isä sentään, kuka olisi silloin arvannut, että minä palaan tänne takaisin naituna rouvana, vaikka minusta se kyllä olisi ollut aika veikeä ajatus."
Hänen isänsä kohotti kulmakarvojaan, Jane näytti vaivautuneelta, ja Elizabeth katseli moittivasti Lydiaan; mutta tämä leperteli iloisesti edelleen: "Ah, äitikulta, tietävätköhän edes kaikki ihmiset täälläpäin, että minä todella olen naimisissa? Minä pelkäsin, ettei sitä tiedetä; ja niinpä kun William Goulding ajoi ohitsemme kaksipyöräisillä rattaillaan, vedin sukkelaan hansikkaan vasemmasta kädestäni ja riiputin kättäni vaununakkunan reunalta, jotta hän näkisi kiiltelevän sormukseni; ja sitten kumarsin ja nauroin hänelle koko naamallani."
Elizabeth ei jaksanut enää kuulla moista puhetta. Hän hypähti ylös ja juoksi huoneesta eteiseen eikä palannut toisten luo, ennenkuin nämä siirtyivät eteisen halki saliin. Hän näki Lydian pöyhkeillen marssivan etumaisena äitinsä rinnalla ja kuuli hänen sanovan vanhimmalle sisarelleen: "Hei, Jane, minä otan nyt sinun paikkasi, sinä saat siirtyä alemmaksi, koska olet vielä naimattomain kirjoissa." Hänen hilpeytensä ja vallattomuutensa tuntui yhä vain lisäytyvän. Hän ikävöi päästä tapaamaan täti Philipsiä, Lady Lucasia ja kaikkia muita naapureja ja kuulla heidän nimittävän häntä "rouva Wickhamiksi"; ja päivällisiltä nousten hän juoksi keittiöön näyttelemään sormustaan ja kerskumaan uudesta arvostaan rva Hillille ja molemmille palvelustytöille.
"No niin, äiti", hän sanoi, kun kaikki olivat jälleen koolla ruokasalissa, "mitäs te sanotte minun miehestäni? Eikö hän ole kerrassaan viehättävä olento? Olen varma, että kaikki sisareni kadehtivat häntä minulta. Minä toivon, että heillä olisi edes puoletkin minun hyvästä onnestani. Heidän pitää kaikkien päästä lähtemään Brightoniin. Siellä sitä vasta pääsee miehelään. Eikös ollutkin surkeata, äiti, ettemme päässeet sinne joukolla?"
"Aivan totta; ja jos minä saisin tahtoni perille, niin lähtisimme sinne oitis. Mutta, Lydia kulta, siitä minä en ollenkaan pidä, että sinä sillä tapaa karkasit. Täytyikö sen todella tapahtua?"
"Hui hai, äiti — mitäs pahaa siinä oli! Minusta se olikin kaikkein veikeintä! Kuulkaas, sinun ja isän ja kaikkien siskojen pitää tulla pian tervehtimään meitä. Me asumme Newcastlessa koko talven ajan, ja arvaanpa ettei siellä tule tanssiaisista puutetta, ja minä hommaan tytöille hyvät tanssittajat."
"Ah, hyvä isä sentään, se vasta olisikin minun mieleeni!"
"Ja kun sitten palaatte kotia, niin teidän on jätettävä joku sisarista tai parikin jälelle, ja minä lupaan toimittaa heidät miehelään jo ennen kevään tuloa."
"Minä kiitän omasta puolestani hyväntahtoisuudestasi", sanoi Elizabeth; "mutta minä en pidä erityisesti sinun naimatavoistasi."
Vieraiden oli määrä viipyä vain kymmenen päivää Longbournissa. Hra Wickham oli saanut upseerinpaikan ennen Lontoosta lähtöään, ja hänen piti liittyä rykmenttiinsä kahden viikon perästä.
Wickhamin kiintymys Lydiaan oli aivan sellainen — niin kevyt ja niin pinnallinen — kuin Elizabeth oli odottanutkin. Lydia sen sijaan oli sokeasti, silmittömästi ihastunut mieheensä. Joka tilaisuudessa tämä oli hänen "rakas Wickhaminsa"; hänen rinnalleen ei voinut asettaa ketään muuta miestä koko maailmassa.
Eräänä ensimmäisistä päivistä tulonsa jälkeen Lydia istui yhdessä molempain vanhimpain sisartensa kanssa ja sanoi kesken muuta puheenpitoa Elizabethille:
"Kuulehan, Lizzy, en liene vielä kertonutsinullemitään häistäni. Sinä et ollut saapuvilla, kun juttusin siitä äidille ja kaikille toisille. Etkö ole utelias kuulemaan, miten kaikki oikein kävi päinsä?"
"En erityisesti", vastasi Elizabeth; "minusta on viisainta puhua niin vähän kuin mahdollista koko asiasta."
"Hui hai, sinäpä vasta merkillinen olet! Mutta enpä malta sittenkään olla kertomatta sinulle. Meidät vihittiin St. Clementin kirkossa, koska Wickham asui siinä seurakunnassa. Kaikkien piti kokoontua sinne kello yhdeksitoista aamulla. Enon, tädin ja minun piti lähteä yhdessä ja toisten kohdata meidät kirkonportilla. No niin, maanantaiaamu tuli sitten viimeinkin, ja minä olin ihan päästäni pyörällä. Pelkäsin näetsen, että jotain sattuisi tapahtumaan, mikä tekisi äkkilopun koko hauskuudesta, ja minä olisin perinyt pelkkää häpeätä. Ja täti se vielä puhui ja saarnasi minulle koko ajan kun minua puettiin; mutta minä en siitä paljonkaan kuullut, sillä ajattelin koko ajan rakasta Wickhamiani. Olin niin utelias tietämään, tuliko hän vihille sinisessä hännystakissaan vaiko punaisessa vormutakissaan.
"No niin, me söimme aamiaista kello kymmeneltä kuten tavallista, ja minä istuin kuin tulisilla neuloilla. Ja parahiksi, kun vaunut olivat juuri ajaneet ulko-oven eteen, tuli se hirveä herra Stone — enon liiketoveri — ja kutsui enon puhelemaan kauppa-asioista. Ja kun ne kaksi kerran pääsevät suusta yhteen, niin heidän tarinoimisestaan ei tahdo tulla loppuakaan. Minä olin niin hirveästi hädissäni, sillä enon piti kirkossa olla minun naittajani ja antaa minut aviomiehelleni; ja jollemme ennättäneet sinne ajoissa, niin ei vihkimisestä olisi tullut mitään koko päivänä. Onneksi hän kuitenkin palasi joukkoomme kymmenen minuutin perästä, niin että pääsimme toki lähtemään. Perästäpäin tulin ajatelleeksi, ettei olisi ollut hätää vaikka eno olisi pysynytkin poissa, sillä herra Darcy olisi voinut aivan yhtä hyvin olla naittajani."
"Kuka — herra Darcyko!" huudahti Elizabeth ihmeissään.
"Hänpä juuri! Hänen oli määrä saapua kirkkoon Wickhamin nuodemiehenä. Mutta hyvä Jumala kuitenkin! Aivanhan minä unohdin koko asian! Minä en olisi saanut hiiskua siitä sanaakaan. Olenpas minä koko pöllö! Ja sen lupasin heille niin lujasti! Mitä Wickham nyt sanookaan? Sen piti pysyä aivan salassa toisilta!"
"Jos sen piti pysyä salassa", sanoi Jane, "niin älä virka enää sanaakaan enempää. Saat olla varma, etten minä ainakaan käy utelemaan koko asiata."
"Ah, emme tietenkään", vakuutti Elizabeth punoittavin poskin, vaikka hän aivan paloi uteliaisuudesta.
"Kiitos vain", sanoi Lydia; "sillä jos utelisitte enempää, niin en malttaisi olla kertomatta teille; ja silloin Wickham suuttuisi hirveästi."
Mutta Elizabethin oli aivan mahdoton jäädä tietämättömäksi tästä perin mielenkiintoisesta asiasta — tahi ainakin hänen oli mahdoton olla hankkimatta tietoja toiselta taholta. Hra Darcy oli siis ollut mukana hänen sisarensa vihkiäisissä. Sehän vasta oli merkillinen uutinen! Ja vieläpä sellaisessa seurassa, johon hänellä ilmeisesti oli ollut kaikkein vähimmän halua liittyä. Ajatukset pyörivät tytön aivoissa kuin villit virvatulet. Hän arvaili sen kymmeneen suuntaan syytä Darcyn läsnäoloon, mutta mikään niistä ei häntä tyydyttänyt. Mikä häntä parhaiten olisi miellyttänyt ja asettanut Darcyn menettelyn ylevimpään valoon, se tuntui hänestä mahdottomalta uskoa. Hän ei jaksanut sen kauempaa kestää tätä jännitystä, juosten joutuun omaan huoneeseensa hän istahti pöydän ääreen, sieppasi paperiarkin ja kirjoitti lyhyen kirjeen tädilleen pyytäen häneltä selitystä Lydian ajattelemattomaan vihjaukseen, jollei sen ilmaiseminen rikkonut tädiltäkin ehkä vaadittua vaitiolonlupausta.
"Voittehan helposti käsittää minun uteliaisuuteni", hän lopetti kirjeensä, "kuullessani että henkilö, joka ei ole lainkaan sukulainen ja joka muutenkin ollen melkein vennon vieras perheellemme, on ollut teidän joukossanne sellaisessa tilaisuudessa. Olkaa kiltti ja vastatkaa minulle oitis ja selittäkää minulle tämä ongelma — jollei sen jostakin syystä pidä pysyä syrjäisiltä salassa, kuten Lydia antoi ymmärtää; silloin minun täytyy koettaa tyytyä olemaan edelleenkin pimeässä."
"Niinkuin minä muka siihen tyytyisin", hän lisäsi uhkamielisesti itsekseen sulkiessaan kirjeen. "Ja jollet sinä, rakas täti, kerro minulle sitä kunniallisella tavalla, niin keksin sen varmasti salateitä!"