Eversti Fitzwilliamin rattoisata luonnetta ihailivat kaikki pappilalaiset, ja nimenomaan naisten mielestä hän oli mitä tervetullein lisä hovin muuten niin jäykkään seuraan. Pappilan perhettä ei sinne kuitenkaan nyt kutsuttu moneen päivään, sillä hovilaisilla oli vieraistaan tarpeeksi seuraa. Vasta pääsiäispäiväksi, viikon päivät nuorten herrojen tulosta, heidät kirkosta palatessa kutsuttiin viettämään iltaa hovissa. Koko viikon aikana he eivät olleet nähneet Lady Catherinea eikä tämän tytärtä; eversti Fitzwilliam oli sen sijaan ahkerasti käynyt pappilassa — mutta yksin, sillä hra Darcy oli edelleenkin suvainnut sulkeutua kuoreensa.
Kutsua tietysti noudatettiin, ja määrähetkenä pappilan väki saapui Lady Catherinen saliin. Emäntä otti heidät tosin kohteliaasti vastaan, mutta kaikesta näkyi, ettei heidän seuransa nyt ollut hänelle yhtä mieluinen kuin ennen yksin ollessaan; ja koko illan hän puheli melkein yksinomaan sisarenpoikainsa, nimenomaan Darcyn kanssa, aivan kuin ei huoneessa olisi muita ollutkaan.
Eversti Fitzwilliam tuli ilmeisesti iloiseksi heidät nähdessään; mikä hyvänsä vaihtelu oli hänelle mieleen Rosingsissa ollessa; ja kenties sattui rva Collinsin sievä ja hilpeä ystävätär herättämään tavallista enemmän hänen mielenkiintoaan. Hän istahti oitis Elizabethin viereen ja pakinoi Kentistä ja Hertfordshirestä, matkoista ja kotiviihdykkäisyydestä, uusista kirjoista ja musiikista niin hauskasti, että tytöstä ei vielä mikään hänen Rosingsissa viettämänsä ilta ollut kulunut näin rattoisasti. He innostuivat puhelemaan niin eloisasti, että se kiinnitti yksin Lady Catherinenkin huomiota samoin kuin hra Darcynkin.Tämänsilmät olivat jo monesti pälyilleet ilmeisen uteliaasti puhelevaan pariin; Lady Catherine puolestaan ei enää malttanut hillitä uteliaisuuttaan, vaan huusi huoneen poikki sukoilematta sisarensapojalle:
"Mitä te siellä juttelette päät yhdessä, Fitzwilliam? Mitä sinä kerrot neiti Bennetille? Puhu kovaa, että minäkin kuulen."
"Me puhelemme vain musiikista, täti rakas", sanoi eversti, kun näki mahdottomaksi vältellä vastaamista.
"Musiikista! Puhukaa sitten kernaasti lujempaa. Siitä puheenaiheesta minä haluankin kaikkein enimmän kuulla. Minun täytyy saada ottaa osaa keskusteluun, kun kerran musiikista puhutaan. Luulenpa, että Englannissa on harvoja ihmisiä, jotka minua vilpittömämmin nauttisivat musiikista tai joilla olisi parempi luontainen musiikkiaisti. Jos olisin oppinut edes vähäsenkään soittamaan, niin luulisinpä olevani suurikin taiteilija. Samaa voisi sanoa Annestakin, jos hänen heikko terveytensä olisi sallinut hänen harjoitella. Kuinka Georgianan musiikkiopinnot menestyvät, Darcy?"
Hra Darcy kiitteli innostuneesti sisarensa soittokykyä ja sanoi hänen harjoittelevan ahkerasti.
"Sen parempi. Harjoittelemista ei voikaan koskaan harrastaa liiaksi, ja kun ensi kerran kirjoitan hänelle, varoitan häntä millään muotoa taukoamasta siitä. Olen tälle neiti Bennetillekin sanonut jo monesti, että hän ei ikinä opi hyvin soittamaan, jollei harjoittele joka päivä; ja vaikka rouva Collinsin piano onkin aika rämä, niin on hän tervetullut tänne soittamaan. Rouva Jenkinsonin puolella hän saa olla aivan rauhassa, eikä hänen soittonsa siellä häiritse ketään."
Hra Darcy näytti olevan hiukan häpeissään tätinsä tahdittomuudesta eikä virkkanut sanaakaan.
Kun kahvi oli juotu, eversti Fitzwilliam muistutti Elizabethille, että tämä oli luvannut soittaa heille; ja kuuliaisesti istahti tyttö oitis pianon ääreen. Lady Catherine kuunteli laulua puoliväliin saakka ja rupesi sitten jatkamaan puhettaan sisarenpoikansa kanssa, kunnes tämä lähti hänen luotaan ja astellen huolettomasti lattian poikki asettui soittokoneen viereen siten, että näki vapaasti kauniin soittajattaren vaihtelevat kasvojenilmeet edessään. Elizabeth pani merkille hänen tarkastelunsa; ja ensimmäisen sopivan lepohetken aikana hän käännähti suoraan häntä kohti, veti suunsa hymyyn ja sanoi:
"Te kai aiotte säikyttää minua, herra Darcy, asettumalla noin mahtavasti kuuntelemaan minua. Mutta minä en aio säikähtää, vaikka tiedänkin sisarenne soittavan paremmin kuin minä. Minun luonteeni on niin uppiniskainen, etten mielelläni anna toisten masentaa itseäni. Päinvastoin ylpeyteni kohottaa aina harjaansa, kun näen sellaista yritettävän."
"En tahdo sanoa, että erehdytte, vaikka tiedänkin teidän todellisuudessa uskovan, ettei minulla ole lainkaan tuollaista ajatusta teidän suhteenne. Sellaisesta varjelee minua pitkäaikaisen tuttavuutemme aikana saamani kokemus, että teitä nimittäin toisinaan erikoisesti huvittaa lausua mielipiteitä, joita itse asiassa ette myönnä itsekään tosiksi."
Elizabeth nauroi sydämellisesti kuullessaan tällaisen kuvauksen itsestään ja sanoi eversti Fitzwilliamille: "Teidän serkkunne tahtoo antaa teille hyvin kauniin käsityksen minusta ja saada teidät uskomaan, ettei minun puheisiini ole luottamista. Minulla on kerrassaan kova onni joutuessani täten sattumoilta yhteen henkilön kanssa, joka osaa niin hyvin paljastaa todellisen olemukseni, ja vieläpä sellaisessa maailmankolkassa, jossa tuntemattomana piillen toivoin tulevani edes vähänkin uskotuksi. Totta tosiaan, herra Darcy, ei ollut teidän puoleltanne lainkaan jalomielistä vetää täällä päivänvaloon kaikkia minun Hertfordshiressä tekemiäni tihutöitä — eikä se ollut edes varsin valtioviisastakaan, jos sallitte minun niin sanoa — sillä sen kautta yllytätte minua kostamaan ja kukaties juttelemaan teistä itsestänne sellaisia asioita, jotka saavat hiukset nousemaan pystyyn kaikkien täällä olevain sukulaistenne päässä."
"Ei minua peloita lainkaan"; sanoi Darcy hymyillen.
"Antakaas kuulla, mistä kaikesta te häntä oikein syytätte", huudahti eversti Fitzwilliam. "Tahtoisin mielelläni tietää, kuinka hän käyttäytyy vennon vierasten parissa."
"Kuulkaahan sitten — mutta olkaa valmis kuulemaan jotakin kauheaa. Tietäkää, että ensi kerran näin hänet Hertfordshiressä eräissä tanssiaisissa — ja arvaattekos, mitä tämä herra silloin teki? Hän tanssi ainoastaan neljästi! Minua surettaa sanoa näin, mutta niin oli todella asianlaita. Hän tanssi vain neljä kertaa, vaikka kavaljeereista oli puute, ja minä tiedän varmasti, että monet neitoset saivat koristaa seinäviertä, kun heillä ei ollut tanssittajia. Herra Darcy, te ette voi kieltää tätä tosiasiaa."
"Minulla ei silloin ollut kunnia tuntea ainuttakaan saapuvilla ollutta naista, lukuunottamatta omaan seuraani kuuluvia."
"Totta kyllä, ja vaikeatahan on käydä tanssisalissa esittelemään itseään. No niin, eversti Fitzwilliam, mitä minun nyt on soitettava teille? Sormeni odottavat käskyänne."
"Ehkäpä", sanoi Darcy, "olisin voinut käyttäytyä oikeamielisemmin, jos olisin toimittanut itseni esitellyksi, mutta minun on aina hyvin vaikea seurustella umpi outojen kanssa."
"Kysymmekö serkkunne mielipidettä siitä?" sanoi Elizabeth, yhä Fitzwilliamille puhellen. "Pyydämmekö hänen selittämään sen ihmeellisen ongelman, miksi älykkään ja hienosti sivistyneen miehen, joka on ikänsä elänyt mukana suuressa maailmassa, on vaikea seurustella umpi outojen ihmisten kanssa?"
"Minä voin vastata kysymykseenne pyytämättä lupaa häneltä itseltään", sanoi eversti. "Syy on se, että hän ei viitsi nähdä sitä vaivaa."
"Minulla ei todellakaan ole sitä kykyä kuin eräillä toisilla", sanoi Darcy, "että osaisin keskustella sujuvasti ihmisten kanssa, joita en ole koskaan ennen nähnyt. Minä en voi sulautua heidän puheensävyynsä enkänäyttääolevani huvitettu heitä huvittavista asioista, niinkuin usein näen toisten tekevän."
"Minun sormeni", sanoi Elizabeth, "eivät juokse koskettimilla niin liukkaasti kuin olen nähnyt monien muiden naisten sormien tekevän. Niillä ei ole samaa voimaa eikä nopeutta, eivätkä ne kykene yhtä mestarillisesti ilmaisemaan tunteita. Mutta tätä olen aina arvellut omaksi viakseni — etten ole huolinut harjoitella tarpeeksi. Päähäni ei ole pälkähtänytkään uskoa, etteivät sormeni olisi yhtä hyvät kuin kenen hyvänsä paljon suurempaa oppia saaneen naisen sormet."
Darcy vastasi hymyillen: "Te olette aivan oikeassa. Te olette käyttänyt aikanne paljon paremmin. Ei kukaan, jonka on suotu kuulla soittoanne, voi väittää teiltä kykyä puuttuvan. Kukaan meistä toisista ei pystyisi niin luontevasti esiintymään vierasten kuullen."
Tällöin heidän puheensa keskeytti Lady Catherine, joka huusi äänekkäästi salin poikki tahtoen tietää, mistä he väittelivät. Elizabeth rupesi oitis soittamaan, Lady Catherinekin tuli pianon luo ja kuunneltuaan vähän aikaa virkkoi Darcylle:
"Neiti Bennet ei soittaisi lainkaan hullummin, jos hän olisi harjoitellut enemmän ja saanut jonkun Lontoon soittomestarin opetusta. Hänen sormitaitonsa on todella varsin hyvä, vaikkei hänen musiikkikorvaansa voi verratakaan Annen korvaan. Anne olisikin ihanteellinen soittaja, jos hänen heikko terveytensä olisi sallinut hänen opiskella."
Elizabeth vilkaisi varkain Darcyyn nähdäkseen, kuinka tulisesti tämä yhtyi serkkunsa ylistelyyn; mutta ei tällöin eikä muissakaan tilaisuuksissa hän kyennyt keksimään vähintäkään rakastumisen merkkiä tuon jäykän miehen ilmeessä. Kaikesta hänen käyttäytymisestään nti De Bourghia kohtaan voi Elizabeth tehdä sen nti Bingleylle lohdullisen havainnon, että Darcy voisi aivan yhtä hyvin naida viimeksimainitun, jos tämä vain olisi ollut hänen serkkunsa.
Lady Catherine jatkoi huomautuksiaan Elizabethin soittotaidosta; Elizabeth kuunteli niitä kärsivällisen kohteliaasti ja pysyi herrojen pyynnöstä pianon ääressä siksi kunnes ilmoitettiin, että hovin vaunut olivat portaiden edessä valmiina viemään vieraat kotia.
Elizabeth istui seuraavana aamuna yksikseen kirjoittaen Janelle — rva Collins ja Maria olivat lähteneet asialle kylään — kun häntä säpsähdytti ovelta kuuluva soitto, varma merkki varhaisen vieraan tulosta. Arvellen tulijaa Lady Catherineksi hän työnsi joutuin puolivalmiin kirjeensä piiloon, jotta säästyisi kaikista tungettelevista kysymyksistä; mutta oven auetessa hän suureksi yllätyksekseen näki hra Darcyn aivan yksinään.
Tulijakin tuntui hämmästyvän nähdessään hänet yksin kotona ja pyysi anteeksi sisääntunkeutumistaan, selittäen luulleensa kaikkien naisten olevan kotosalla.
Sitten he kävivät istumaan, ja Elizabethin saatua hajamieliset vastaukset kyselyihinsä hovilaisten voinnista puhelu tuntui uhkaavan tykkänään tyrehtyä. Oli senvuoksi tuiki tarpeen keksiä jotain keskustelunaihetta; ja tässä pulassaan muistellen, milloin hän viimeksi oli nähnyt vieraansa Hertfordshiressä ja uteliaana saamaan kuulla, mikä syy oli saanut Netherfieldin asukkaat niin äkkiarvaamatta poistumaan paikkakunnalta, Elizabeth huomautti:
"Mikä äkkilähtö teille tulikaan viime marraskuulla Netherfieldistä, hra Darcy! Herra Bingley tuli varmaankin hyvin mieliinsä tavatessaan teidät kaikki jälleen niin pian; sillä muistaakseni hän oli lähtenyt vasta edellisenä päivänä Lontooseen. Toivon, että hän ja sisarensa voivat hyvin, kun erositte viimeksi heistä?"
"Mainiosti, kiitän kysymyksestänne."
Elizabeth huomasi, että puhelu uhkasi taasen tauota; ja lyhyen vaitiolon jälkeen hän lisäsi:
"Luulen ymmärtäneeni, että herra Bingley ei enää aio lainkaan palataNetherfieldiin?"
"Sitä en ole kuullut hänen koskaan sanovan; mutta hyvin luultavaa on, että hän tulee vast'edes viettämään siellä hyvin vähän ajastaan. Hänellä on paljon ystäviä, ja hän on siinä iässä, jolloin ystävien ja vieraskutsujen luku yhä karttuu."
"Jos hän aikoo oleskella vain niin vähän aikaa Netherfieldissä, niin minusta olisi naapuristolle edullisempi, että hän kokonaan luopuisi tuosta paikasta, jotta sinne asettuisi jokin miellyttävä perhe pysyväisesti. Mutta ehkä herra Bingley vuokrasikin tilan enemmän omaa kuin naapuriensa hauskuutta silmälläpitäen, ja meidän on jäätävä odottamaan, että hän vastakin menettelee saman näkökannan mukaisesti."
"En yhtään ihmettelisi", sanoi Darcy, "vaikka hän luopuisi siitä kohta kun saa hyväksyttävän tarjouksen."
Siihen ei Elizabeth vastannut mitään. Hän ei rohjennut sen pitemmältä udella Darcyn ystävän oloa; ja kun hänellä ei ollut muutakaan sanomista, päätti hän jättää keskustelun jatkamisen vieraansa vaivaksi.
Tämä ymmärsi äänettömän viittauksen ja aloitti oitis tuskapäin: "Tämä näyttää hyvin kodikkaalta talolta. Luulen, että Lady Catherine korjautti sitä melkoisesti, kun herra Collins muutti tänne Hunsfordiin."
"Niin hän kai teki — ja olen varma, ettei hän olisi voinut osoittaa ystävyyttään kiitollisemmalle vastaanottajalle."
"Herra Collins tuntuu olleen hyvin onnellinen vaimonsa valinnassa."
"Siinä olette aivan oikeassa; hänen ystävänsä voivat onnitella häntä, että hän sattui tapaamaan yhden niistä harvoista järkevistä naisista, jotka olisivat suostuneet hänen kosintaansa. Minun ystävättärelläni on erinomainen ymmärrys — vaikka en ole varma, oliko naimisiinmeno herra Collinsin kanssa kovinkaan viisas teko hänen puoleltaan. Hän tuntuu kuitenkin olevan täysin onnellinen; ja aineellisessa suhteessa on hänen valintansa hänelle hyvin edullinen."
"Hänelle on varmastikin sangen mieluista asua niin lähellä omaisiaan ja entisiä ystäviään."
"Onko Hunsford mielestänne niin lähellä? Onhan tänne matkaa hänen isänkodistaan liki viisikymmentä mailia."
"Mitä ovat viisikymmentä mailia hyvää maantietä? Vähän päälle puoli päivämatkaa. Minusta etäisyys on naurettavan lyhyt."
"Minä en koskaan pitäisi etäisyyttä isänkodista minään avioliiton voittopuolena", huudahti Elizabeth; "enkä suinkaan sanoisi, että rouva Collins on joutunut lähelle omaisiaan."
"Tuo todistaa vain teidän omaa kiintymystänne Hertfordshireen. Jokainen paikka, joka on vähänkin Longbournin lähinaapuriston ulkopuolella, olisi teidän mielestänne kai hirvittävän kaukana."
Hänen huulillaan väreili hymy, jonka Elizabeth luuli ymmärtävänsä; Darcy luuli kaiketi hänen ajattelevan Janea ja Netherfieldiä, ja punastuen hän kiirehti vastaamaan:
"En suinkaan tarkoita, että naisen pitäisi naimisiin jouduttuaankin olla kytketty kiinni isänkotiinsa. Ovathan läheisyys ja etäisyys sangen venyviä käsitteitä ja riippuvat niin monista vaihtelevista asianhaaroista. Jos varat sallivat tehdä matkoja milloin hyvänsä ja miten pitkälle tahansa, niin ei etäisyyskään ole haitaksi. Mutta niin ei ole laitatässätapauksessa. Herra ja rouva Collinsilla on hyvät vuositulot, mutta ei sentään siksi suuret, että ne sallisivat ahkerasti matkusteltavan — ja arvaan, ettei ystävättäreni voisi sanoa asuvansa lähellä omaisiaan vähemmän kuin puolen nykyisen välimatkan päässä."
Hra Darcy veti tuoliansa lähemmäksi häntä ja sanoi:
"Teilläei varmastikaan ole oikeutta tuntea noin väkevää kotipaikan rakkautta. Ettehän te voi olla elänyt ikäänne kaikkea Longbournin perukoilla."
Elizabeth katsahti ylös hämmästyneenä. Puhujan tunneasteikossa näytti jälleen tapahtuvan vaihdos; hän siirsi tuolinsa taapäin, otti pöydältä sanomalehden, silmäili sitä hajamielisesti ja sanoi sitten kylmempään sävyyn:
"Miten Kent teitä miellyttää?"
Lyhyt keskustelu seurasi tämän seudun valo- ja varjopuolista, molemmin puolin kylmän asiallisesti, kunnes sen keskeytti kävelyretkeltään palaavien Charlotten ja hänen sisarensa saapuminen. Toisten kahdenkeskinen yhdessäolo tuntui vähän hämmästyttävän näitä. Hra Darcy selitti sen samalla tapaa kuin ensin sisään tullessaankin, ja poistui sitten istuttuaan vielä muutaman minuutin ajan.
"Mitähän tämä oikein tarkoittaa?" uteli Charlotte kohta hänen mentyään. "Rakas Eliza, hänen täytyy varmastikin olla rakastunut sinuun, muuten hän ei koskaan olisi tullut tänne näin tuttavalliselle käynnille."
Mutta kun Elizabeth oli kertonut hänen juroudestaan koko vierailun aikana, ei tuo otaksuminen ruvennut näyttämään oikein uskottavalta, vaikka Charlotte olisi sitä kuinka hartaasti toivonut; ja monien vaihtelevien arvelujen jälkeen perusteltiin harvinainen vierailu viimein siihen mahdollisuuteen, että Darcylla ei kai ollut mitään muutakaan tehtävänä, mikä tähän vuodenaikaan katsoen tuntui todennäköisemmältä. Kaikki ulkoilmaurheilu oli tällöin mahdoton. Sisällä hovikartanossa oli hauskutuksena seuranpito Lady Catherinelle, lueskelu ja biljaardinpeluu, mutta eiväthän reippaat nuoret herrat voi alituisesti istuskella sisälläkään; ja pappila kun oli niin lähellä ja sinne oli hauska kävelymatka ja perillä hauskoja nuoria naisia, tunsivat molemmat serkukset houkutusta kävellä sinne harva se päivä. He tulivat eri aikoihin aamupäivisin, milloin yhdessä, milloin kumpikin erikseen, joskus tätinsäkin seuraamana. Kaikille pappilalaisille oli ilmeistä, että eversti Fitzwilliam yhtyi hyvin heidän seurassaan, ja se huomio teki hänet sitä suositummaksi.
Mutta mikä seikka Darcya viehätti käymään niin ahkerasti pappilassa, sitä oli vaikeampi arvata. Varmastikaan hän ei tullut seuraa pitämään; usein hän saattoi istua kymmenisen minuuttia toisten parissa avaamatta kertaakaan suutansa; ja jos hän joskus puheli, tapahtui se ilmeisesti enemmän välttämättömyyden pakosta kuin omasta sisäisestä halusta. Hän ei koskaan näyttänyt oikein hyväntuuliselta. Rva Collins ei tiennyt, mitä koko miehestä ja hänen käynneistään oikein päätellä. Hän oli vielä kerran tai kahdesti vihjaillut Elizabethille, että tuo salamyhkäinen vieras kukaties oli rakastunut häneen, mutta toinen oli aina makeasti nauranut koko arvelulle; eikä rva Collins sitten enää rohjennut kehittää tätä puheen aihetta sen pitemmälle, peljäten että sen kautta ystävättäressä herätettäisiin toiveita, jotka päättyisivät syvään pettymykseen.
Hellässä huolenpidossaan Elizabethista hän joskus suunnitteli naittaa hänet eversti Fitzwilliamille. Tämä oli ehdottomasti hauskempi noista kahdesta serkuksesta; hän ihaili ilmeisesti Elizabethia, ja hänen varallisuutensa ja yhteiskunnallinen asemansa oli hyvä; mutta näiden etujen vastapainona kiikkui toisella vaakalaudalla se kieltämätön tosiasia, että hra Darcy suurena tilanomistajana voi määrätä lihavatuloisen kirkkoherranviran täyttämisestä, mutta hänen serkkunsa ei edes laihasta kappalaispaikastakaan.
Useammin kuin kerran joutui Elizabeth puistokävelyillään odottamatta kohtaamaan hra Darcyn. Ensimmäisellä kerralla se häntä niin harmitti, että hän rohkeni huomauttaa valinneensa tämän yksinäisen notkotien mielikävelypaikakseen, koska hän tiesi sillä saavansa olla aivan yksikseen. Sangen merkillistä oli, että tästä kouraantuntuvasta viittauksesta huolimatta uusi kohtaus tapahtui jo seuraavana päivänä — eikä ainoastaan silloin, mutta vielä kolmantenakin päivänä! Tämä tuntui joko tahalliselta ilkikurisuudelta tahi sitten vapaaehtoiselta itsekuritukselta; sillä kummallakaan kerralla tuo itsepintainen tungeksija ei tyytynyt vain lausumaan joitakin vastahakoisia huomautuksia, sitten tapansa mukaan nyreästi vaikenemaan ja viimein kääntämään seuralleen selkänsä — kaikkea vielä, hän päinvastoin näki tarpeelliseksi lyöttäytyä Elizabethin mukaan ja saattaa hänet kotia. Millään haastelutuulella hän ei tietysti tällöinkään ollut, eikä myöskään Elizabeth viitsinyt paljon puhella eikä edes kuunnellakaan häntä; mutta kolmannella kerralla tyttöä jonkin verran ihmetyttivät hänen seuralaisensa omituiset umpimähkäiset kysymykset — hänen viihtymisestään Hunsfordissa, hänen rakkaudestaan yksinäisiin kävelyihin, Collinsin parin avio-onnesta; ja Rosingsista puheltaessa, jota Elizabeth ei sanonut vielä oikein tuntevansa, hänen kavaljeerinsa näytti pitävän varmana, että milloin hyvänsä hän vast'edes saapuisi Kentiin, hän vierailisi myöskinsiellä. Aivan totta — sellaista järjetöntä kummaa hän tuntui aivan tosissaan odottavan. Tähtäsiköhän hän eversti Fitzwilliamiin ja tämän mahdolliseen kosintaan? Muuta ei Elizabeth osannut otaksua, ja sekin riitti pahasti hämmentämään hänen ajatuksensa, niin että hän oli hyvin iloinen kun huomasi heidän jo saapuneen pappilan veräjälle.
Eräänä lähipäivänä, kun hän jälleen oli kävelemässä ja lueskeli toistamiseen Janen kirjettä, joka oli ilmeisesti kirjoitettu hyvin masentuneessa mielentilassa, hän kohtasi taasen häiritsijän yksinäisellä metsätiellä; mutta tällä kertaa se ei ollutkaan hra Darcy, vaan eversti Fitzwilliam. Työntäen kirjeen joutuin poveensa hän hymyili tulijalle väkinäisesti ja sanoi:
"En tiennyt teidän koskaan kävelevän tällä taholla."
"Lähdin kiertelemään ympäri koko puiston", vastasi toinen, "kuten tavallisesti teen joka vuosi tähän aikaan, ja ajattelin yksin tein pistäytyä pappilassa. Aiotteko kävellä vielä kauemmaksikin?"
"En, olin juuri kääntymäisilläni takaisin."
Molemmat palasivat yhdessä pappilaa kohti.
"Aiotteko varmasti lähteä Kentistä ensi lauantaina?" kysyi Elizabeth.
"Kyllä — jollei Darcy saa taas muuta päähänsä. Olen tätä nykyä hänen käytettävänään, ja hän saa järjestää kaikki asiat oman päänsä jälkeen."
"Ja jollei asiain käytännöllinen järjestäminen ehkä aina olekaan hänen mieleensä, niin nauttii hän ainakin suuresti määräämisvallastaan. En ole tavannut yhtään ihmistä, joka tuntuu niin suuresti nauttivan rajattomasta määräämisvallastaan omien ja kaikkien ystäväinsä tekojen suhteen kuin herra Darcy."
"Hän tekee niinkuin häntä paraiten miellyttää", vastasi eversti. "Ja niinhän me kaikkikin teemme, mikäli mahdollista. Erotus on vain siinä, että se on hänelle useammin mahdollista kuin monille muille, koska hän on hyvin rikas ja toiset ovat häneen verraten köyhiä. Minä puhun omasta kohdastani. Tiedättehän, että perheen nuoremman pojan on pakko oppia itsekieltäymykseen ja riippuvaisuuteen."
"Minusta kreivin nuoremman pojan sentään harvoin tarvitsee oppia kumpaankaan pakkoon. Aivan totta — mitäpä te itse asiassa tiedättekään itsekieltäytymyksestä ja riippuvaisuudesta? Milloinka on rahanpuute estänyt teitä menemästä jonnekin tai tekemästä jotakin, minne ja mitä mielenne on tehnyt?"
"Nämä ovat kotoisia pikku kysymyksiä — ja ehkäpä minun täytyy tunnustaakin, ettei minulla ole tähän asti ollut erinäisen kovia kokemuksia näissä asioissa. Mutta elämän tärkeämmissä kysymyksissä saatan kyllä johtua kärsimään varattomuuteni vuoksi. Perinnöstä osaton nuorempi poika ei esimerkiksi pääse aina naimaan mielensä mukaisesti."
"Jollei hän satu mieltymään rikkaaseen tyttöön, niinkuin hyvin useasti käy."
"Meikäläinen joutuu pakostakin riippuvaiseksi totutusta elämäntavastaan. Minun asemassani oleva mies harvoin saa naidessaan olla kiinnittämättä huomiota valittunsa varallisuuteen."
"Minuakohan hän nyt tarkoittaa?" kysyi Elizabeth itseltään ja punastui korviaan myöten tuosta ajatuksesta; mutta hilliten itsensä nopeasti hän kysyi leikkisään sävyyn: "Sanokaappas, mikä on kreivin nuoremman pojan tavallinen hinta? Jollei vanhempi veli satu olemaan kivuloinen, niin arvaisin teidän tyytyvän viiteenkymmeneen tuhanteen puntaan."
Eversti vastasi samaan sävyyn, ja sitten puhelu hetkiseksi taukosi. Katkaistakseen vaitiolon, jonka Elizabeth pelkäsi saattavan seuralaisensa arvelemaan hänestä herra ties mitä, hän kiiruhti jälleen puhelemaan:
"Minä kuvittelen serkkunne tuoneen teidät mukanaan tänne etupäässä senvuoksi, että hänellä olisi joku taattu henkilö käskynalaisenaan. Ihmettelen, kun hän ei mene naimisiin hankkiakseen itselleen oikein vakinaista käskettävää. Mutta ehkäpä hänen sisarensa toistaiseksi pelastaa hänet tästä pulasta; ja kun sisar on yksinomaan veljensä holhottavana, niin tämä voi menetellä hänen suhteensa miten vain itse haluaa."
"Ei niin sentään ole asianlaita", sanoi eversti Fitzwilliam, "siitä edusta minäkin olen osallinen. Me olemme näet molemmat neiti Darcyn holhoojia."
"Oletteko todellakin? Entä millainen holhoojasetä te oikein olette? Antaako holhokkinne teille paljonkin huolta? Sen ikäisiä nuoria neitosia lienee toisinaan hiukan vaikea kaitsea; ja jos hänellä on aito darcylainen mielenlaatu, niin ehkä hän mielellään tahtoo elää oman päänsä jälkeen."
Näin sanoessaan hän huomasi seuralaisensa silmäävän häneen totisesti; ja everstin oitis tiedustaessa, mikä seikka pani hänet arvelemaan, että neiti Darcysta olisi holhoojilleen paljon huolta, hän voi kysyjän huolestuneesta äänensävystä ja kasvojenilmeestä arvata osanneensa jokseenkin lähelle todellista asianlaitaa. Hän kiirehti senvuoksi vastaamaan.
"Teidän ei tarvitse lainkaan säikähtyä. Minä en ole kuullut hänestä mitään ikävää; päinvastoin voin kaikesta kuulemastani päätellä, että hän on mitä helpoimmin ohjattava olento. Eräät tuntemani naiset, rouva Hurst ja hänen sisarensa neiti Bingley, ovat suuresti ylistelleet hänen taipuvaisuuttaan ja muita hyviä ominaisuuksiaan. Muistan kuulleeni teidän maininneen, että tekin tunnette heidät."
"Tunnen jonkin verran. Heidän veljensä on hyvin hauska ja kelpo nuori mies — hän on Darcyn ylimpiä ystäviä."
"Ah, varmastikin", vastasi Elizabeth kuivasti. "Herra Darcy on tavattoman ystävällinen herra Bingleytä kohtaan ja pitää hänestä mitä parahinta huolta."
"Pitää hänestä huolta! Niin kyllä — uskonpa todellakin Darcyn pitävän hyvää huolta Bingleystä, silloin kun tämä kaipaa tosi ystävän apua. Hän puheli tulomatkallamme jostakin sellaisesta tapauksesta, ja hänen sanoistaan voin päätellä Bingleyn olevan hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta ehkäpä teen nyt väärin Bingleytä kohtaan, sillä nimeä ei mainittu ja minä kenties väärin otaksuin hänet toiseksi asianosalliseksi."
"Mistä te nyt oikein puhuttekaan?"
"Olipahan vain muuan juttu, jota Darcy ei tietenkään haluaisi ihmisten tietoon, koska siitä voisi tulla hänelle ikävyyksiä, jos se tulisi tunnetuksi asianomaisen neitosen perheessä."
"Saatte olla varma, etten minä ainakaan mainitse kuulemastani kellekään."
"Ja minä huomautan, ettei minulla ole mitään pätevää syytä uskoa, että Bingleystä oli lainkaan kysymys. Mikäli juttua muistan, onnitteli Darcy itseään sen johdosta, että hänen oli tuonaan onnistunut pelastaa eräs pahoin pihkautunut ystävänsä sotkeutumasta sangen mielettömään naimiskauppaan; mutta mitään nimiä tai yksityisseikkoja hän ei maininnut. Bingleyksi arvelin tuota ystävää vain sen perusteella, että arvelin tämän voivan helposti sotkeutua tuollaiseen suhteeseen, ja koska tiesin heidän molempien olleen yksissä koko viime talven."
"Mainitsiko herra Darcy syytä, joka pakotti hänet astumaan lempiväin väliin?"
"Mikäli ymmärsin, oli hänellä hyvin vakavia huomautuksia asianomaisen naisen suhteen."
"Entä millä tavalla hänen onnistui erottaa heidät toisistaan?"
"Menettelytavastaan hän ei minulle kertonut", vastasi Fitzwilliam hymyillen. "Muuta hän ei maininnut koko asiasta minulle kuin mitä nyt olen teille jutellut."
Elizabeth ei virkkanut mitään, vaan joudutti kulkuaan — mutta koko hänen sydämensä kuohui närkästyksestä. Katseltuaan häntä syrjästä hetken aikaa Fitzwilliam kysyi, minkä vuoksi hän oli niin mietteissään.
"Ajattelin sitä, mistä te juuri kerroitte", vastasi Elizabeth. "Serkkunne käytös ei ollut lainkaan minun mieleeni. Mitä oikeutta hänellä oli asettua tuomariksi tuossa asiassa?"
"Teistä hänen puuttumisensa asiaan taisi olla moitittavaa?"
"Minä en vain saata ymmärtää, mitä aihetta ja oikeutta herra Darcylla oli sekaantua ystävänsä lemmensuhteeseen tahi pelkästään omaan arvostelukykyynsä luottaen käydä määräilemään, millä tapaa hänen ystävänsä saa tulla onnelliseksi. Mutta", hän kiirehti lisäämään, hilliten väkisin mielenkuohuansa, "ehkäpä teen väärin tuomitessani hänen käytöstään, kun emme lähemmin tunne yksityisseikkoja. Ja kaiketipa ei kyseessä ollutkaan mikään erityisen vahva kiintymys."
"Tuo otaksuma ei tunnu luonnottomalta", virkkoi Fitzwilliam hymyillen, "vaikka se todenperäisenä surkeasti vähentäisikin serkkuni ansiota."
Tämä leikkipuhe tuntui Elizabethista sattuvan niin kohdalleen hra Darcyyn, että hän ei rohjennut vastata siihen, peljäten muuten ilmaisevansa todelliset tunteensa tuota hirveää miestä kohtaan. Kotia tultuaan hän. juoksi kiireisesti makuusuojaansa, lukitsi oven perästään ja antautui miettimään vasta kuulemaansa surullista tarinaa.
Tähän asti hän oli kyllä aina epäillyt, ettei Darcy ollut suinkaan suosiollisin silmin katsellut ystävänsä kiintymystä Janeen; mutta pääsyyllisenä näiden välien katkeamiseen hän oli koko ajan pitänyt Bingleyn sisarta. Mutta nytpä olikin juuri Darcyn ylpeys ja oikullisuus ilmeisesti särkenyt Janen elämänonnen. Hän oli hävittänyt hennoimmat toivon oraat maailman hellimmästä, ylevämielisimmästä sydämestä — hän oli Janen onnen surmaaja.
"Hänellä oli hyvin vakavia huomautuksia asianomaisen naisen suhteen", oli eversti Fitzwilliam sanonut. Nuo huomautukset kohdistuivat arvatenkin siihen valitettavaan tosiasiaan, että Janen sedistä oli toinen vähäpätöinen maaseudun lakimies, toinen lontoolainen kauppias.
"Sillä Janea itseänsä vastaan ei kellään ihmisellä olisi ollut muistutettavaa", hän huudahti, "hänhän on pelkkää hyvyyttä ja rakastettavaisuutta! Hänellä on mainio ymmärrys, puhdas ja hellä sydän ja viehättävät tavat. Eikä isääkään vastaan kukaan voi mitään sanoa, sillä vaikka hänellä onkin eriskummallisuutensa, ei hänen korkeata sivistystään tarvitse edes herra Darcynkaan halveksia, ja hänen kunnianarvoisen luonteensa tasalle tämä tuskin koskaan pystyy itsekään kohoamaan." Ainoastaan äitiään ajatellessaan Elizabethin itseluottamus hiukan horjahti; mutta hän ei sittenkään taipunut uskomaan, että edes tämäkään seikka olisi ollut riittävä syy hra Darcyn moitittavaan menettelyyn, vaan ainoastaan itsekäs halu säilyttää ystävänsä vapaana hänen omaa sisartansa varten.
Kyyneleet ja mielenliikutus tuottivat hänelle kovan päänsäryn; mutta siitä hän oli vain kiitollinen, sillä se pelasti hänet iltapuolella lähtemästä toisten mukana Rosingsiin, jonne perhe oli kutsuttu teetä juomaan. Huomaten hänen pahoinvointinsa Charlotte ei hoputellutkaan häntä mukaan; mutta hra Collins ei voinut salata pelkoaan, että Lady Catherine arvatenkin tulisi ottamaan hänen poisjäämisensä hyvin pahaksi.
Heidän lähdettyään Elizabeth otti oitis katsellakseen vielä kerran läpi kaikki Janen kirjeet, jotka hän oli saanut täällä Kentissä oleskellessaan, aivan kuin tahtoen sytyttää niiden sisällöllä mieltään vihaan hra Darcya vastaan. Niissä lempeä kirjoittajatar ei tosin syytellyt ketään eikä valitellut nykyisiä kärsimyksiään, eipä edes muistellut murhemielin menneitä tapahtumia. Mutta kaikista niistä — ja miltei joka riviltä sen voi huomata — puuttui tuota entistä leppoista iloisuutta, joka oli aina ollut yhtä ominaista Janen kirjetyylille kuin hänen persoonalliselle olemukselleenkin ja jonka lähteenä oli ollut surujen sotkematon mielenrauha ja hilpeä tasaluontoisuus. Elizabeth vainusi joka lauseesta raskasmielisyyttä, joka nykyään sumensi sisaren sielun ja jota hän ensi kerran lukiessaan ei ollut tullut paljonkaan panneeksi merkille. Hra Darcyn äskeinen röyhkeä ylpeily hänen aikaansaamastaan kurjuudesta avasi Elizabethin silmät nyt vasta oikein käsittämään sisarensa kärsimykset. Hän tunsi mielenhuojennusta ajatellessaan, että tuo öykkäri jo ylihuomenna lähtisi matkoihinsa Rosingsista, ja vielä suurempaa huojennusta tietäessään, että vajaan parin viikon päästä hän itse jälleen pääsisi Janen pariin, lohduttamaan tätä ja kohottamaan hänen elämän virkeyttään sisarellisen hellyytensä ja kiintymyksensä koko voimalla.
Darcyn lähtöä ajatellessaan hän muisti, että myöskin tämän serkku lähtisi samalla; mutta eversti Fitzwilliam oli selvästi antanut ymmärtää, ettei hänellä suinkaan ollut kosima-aikeita; ja Elizabeth tiesi, ettei tämän miellyttävän seuramiehen lähtö tulisi särkemään hänen sydäntään.
Ajatustensa päästyä tähän kohtaan hän äkkiä säpsähti kuullessaan ovikellon soivan; ja häntä hiukan ilahdutti arvailla, että mahdollisesti eversti Fitzwilliam saapui vielä toistamiseen tänä iltana pyrkiäkseen erityisesti hänen puheilleen. Mutta tuollaiset arvailut äkisti katosivat ja hänen mielialansa sumentui kerrassaan, kun hän sanomattomaksi hämmästyksekseen näki hra Darcyn astuvan huoneeseen. Hätäisesti ja aivan kuin suunniltaan ollen tämä alkoi kohta kysellä hänen terveyttään. Elizabeth vastasi hänelle kylmän kohteliaasti ja voimatta oikein salata oudoksumistaan. Vieras istahti hetkiseksi, mutta nousi äkisti ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Elizabeth joutui yhä enemmän ihmeisiinsä, mutta ei virkkanut mitään. Muutamien minuuttien äänettömyyden jälkeen Darcy astui hyvin kiihtyneenä tyttöä kohti ja aloitti melkein ryöpsähtäen:
"Turhaan olen koettanut ponnistella vastaan. Se ei käy. En kykene tukahduttamaan tunteitani. Teidän täytyy sallia minun sanoa teille, kuinka tulisesti minä ihailen ja rakastan teitä."
Elizabeth oli kuin puusta pudonnut. Hän tuijotti merkilliseen kosijaansa, punastui, epäröi eikä kyennyt saamaan sanaa suustansa. Tätä Darcy piti riittävänä rohkaisuna ja rupesi kiihkeästi kuvailemaan, mitä kaikkea hän nyt tunsi ja oli kauan ennenkin tuntenut häntä kohtaan. Hän puhui hyvin, mutta hänen puheenaiheenaan oli muitakin kuin sydämen tunteita; ja hän oli yhtä kaunopuheinen tulkitessaan korskeaa ylpeyttään kuin hellää kiintymystään. Kuinka hän tajusi Elizabethin alemmuuden hänen itsensä rinnalla; kuinka nöyryyttävä tämä kiintymys itse asiassa hänelle oli; kuinka jyrkästi hänen perhesuhteensa asettuivat tällaista yhtymystä vastaan — kaikesta tästä hän puheli vakuuttavasti ja lämpimästi, mutta se ei suinkaan ollut omiaan edistämään hänen kosintaansa.
Vaikka Elizabethilla olikin syvään juurtunut vastenmielisyys kosijaansa kohtaan, ei hän voinut olla tuntematta salaista mielihyvää niin arvokkaan miehen rehellisestä kiintymyksestä, ja vaikka hän alunpitäen tiesi mitä vastaisi, suretti häntä aluksi ajatella sitä tuskaa, jonka hän tulisi kosijalle tuottamaan; mutta vihdoin hän närkästyi siihen määrään tämän puheen myöhemmästä jaksosta, että kaikki sääli vaihtui silmittömäksi suuttumukseksi. Kuitenkin hän koetti vielä hillitä itseään kyetäkseen vastaamaan kärsivällisesti, kunnes toinen oli lopettanut. Darcy päätti kosintansa vakuuttamalla uudestaan kiintymyksensä totista syvyyttä, josta parhaana todistuksena oli hänen turha kamppailunsa sitä vastaan; ja lausui toivovansa, että hänen taistelunsa ja antautumisensa nyt palkittaisiin suotuisalla myöntymyksellä. Elizabeth voi selvästi huomata hänen ilmeestään, ettei hän itse lainkaan epäillyt saavansa mieluista vastausta. Hänpuhuihuolestaan ja hätääntymisestään, mutta hänen sävynsä ja koko olemuksensa ilmaisi täyttä varmuutta. Se oli omiaan jälleen kiihoittamaan Elizabethin ärtymystä, ja kun hän viimein sai puheenvuoron, vastasi hän punoittavin poskin:
"Tällaisissa tilaisuuksissa lienee tapana, mikäli tiedän, lausua kiitollisuutensa tunteista, joita on esiintuotu, siitä huolimatta millä tapaa niihin vastataan. Taitaahan ollakin luonnollista, että tarjouksen johdosta tunnetaan kiitollisuutta, ja jos minä sitä tällä hetkellä todella tuntisin, niin kiittäisin nyt tietystikin teitä. Mutta sitä en voi — minä en ole koskaan halunnut teissä herättää tuollaisia tunteita; ja jos te niitä tunnette, niin on se vastoin minun tahtoani. Minä en tahtoisi tieteni pahoittaa kenenkään mieltä, ja minä toivon, että teidän mielipahanne tulee olemaan hyvin lyhytaikainen. Olettehan itse myöntänyt kauan salanneenne minulta kiintymyksenne, joten arvaan teidän nyt helposti voittavankin sen."
Hra Darcyssa, joka nojautui uuninrintaa vastaan, katse jäykästi kiinnitettynä tytön kasvoihin, tämä vastaus tuntui herättävän ainakin yhtä paljon närkästystä kuin hämmästystä. Hänen kasvonsa kalpenivat suuttumuksesta, ja jokainen piirre niissä puhui väkevästä mielenkuohusta. Hän kamppaili väkinäisesti saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa, eikä avannut suutansa ennenkuin luuli saavuttaneensa sen. Tämä jännittynyt äänettömyys tuntui Elizabethista kaamealta. Vihdoin puhui uuniin nojautuva mies äänellä, joka ilmaisi väkinäistä rauhallisuutta:
"Ja tämäkö on koko se vastaus, jota minulla on kunnia teiltä odottaa? Ehkäpä minun kumminkin tekisi mieleni saada kuulla — suvaitkaa vastata niin vähällä kohteliaisuudenvarjollakuin vain haluatte — mistä syystä te olette hyljännyt käteni? Mutta sekin lienee liiaksi vaadittua!"
"Voisinpa minäkin puolestani kysyä", vastasi Elizabeth, "miksi te, niin ilmeisestitarkoittaen loukata minua, olette suvainnut kertoa minulle, että olette pitänyt minusta vastoin omaa haluanne ja tahtoanne, vastoin kaikkia järkisyitä ja luonteenne ja sukuperänne vaatimuksia? Jos minä todella olin epäkohtelias, niin ehkä tämä kaikki jonkin verran selittää epäkohteliaisuuteni vaikuttimet. Mutta minulla oli muutakin aihetta. Te tiedätte itse hyvin, mitä aihetta. Vaikken olisikaan alunpitäen tuntenut nurjuutta teitä kohtaan, jos olisin ollut pelkästään välinpitämätön tahi vaikkapa suosiollinenkin, niin luuletteko, että mitkään syyt olisivat saaneet minut myöntymään sen miehen kosintaan, joka tieten tahtoen on särkenyt — kenties iäksi — mitä hellimmästi rakastamani sisaren elämänonnen?"
Viime sanat kuullessaan Darcy karahti punaiseksi; mutta hänen mielenliikutuksensa oli lyhytaikainen, ja hän kuunteli tytön jatkuvaa syytöstulvaa yrittämättäkään katkaista sitä.
"Kaikki mahdolliset syyt oikeuttavat minut ajattelemaan teistä nurjasti. Ei mikään seikka voi selittää ja antaa anteeksi teidän tylyä ja julmaa menettelyännetuossaasiassa. Te ette rohkene, te ettevoikieltää olevanne etupäässä, kenties yksistään, syypää siihen, että heidän tiensä erkanivat — toisen te saitte käyttäytymään oikullisesti ja kevytmielisesti ja alistitte hänet sen kautta alttiiksi ihmisten nurjalle arvostelulle; toisen onnentoiveet te sydämettömästi murskasitte ja saatoitte hänet siten maailman ivannaurun esineeksi; ja kummallekin heistä te aiheutitte mitä kipeintä pettymystä ja sydämensurua."
Elizabeth pysähtyi hengähtääkseen ja huomasi melkoiseksi harmikseen, että toinen kuunteli häntä näköjään aivan jäykkänä ja osoittamatta edes merkkiäkään mistään tunnonvaivoista. Jopa näytti Darcy katselevan häntä kasvoillaan hienoinen epäuskon hymy.
"Voitteko kieltää, ettette ole kaikkea tuota tehnyt?" hän kivahti.
Teeskennellyn rauhallisesti Darcy vastasi: "En halua ollenkaan kieltää, että tein kaiken voitavani erottaakseni ystäväni sisarestanne ja että olen hyvin tyytyväinen menestykseeni.Ystäväänikohtaan olen ollut paljon lempeämpi kuin omaa itseäni kohtaan."
Elizabethia suututti huomata toisen vastauksen väkinäisen kohtelias muoto, eikä sen sisällys ollut suinkaan omiaan lepyttämään häntä.
"Mutta epäsuotuinen käsitykseni teistä ei perustu yksistään tuohon juttuun", hän jatkoi kiihtyneenä. "Jo kauan ennen kuin se sattuikaan tunsin syvää katkeruutta teitä kohtaan. Teidän todellinen luonteenne paljastui hyvin siitä kuvauksesta, jonka jo moniaita kuukausia sitten sain teistä herra Wickhamilta. Mitä teillä on sanottavanasiitäasiasta? Minkälaisen tekoystävyyden vaippaan voittekaan verhota menettelynne häntä kohtaan? Tahi minkälaisten etsittyjen syiden perusteella voitte omasta viastanne syyttää toisia?"
"Te näytte suurella mielenkiinnolla puuttuvan tuon herrasmiehen asioihin", huomautti Darcy, ja hänen sävynsä oli tällä kertaa vähemmän levollinen ja hänen poskilleen nousi ärtymyksen punoitus.
"Kukapa ei voisi olla tuntematta myötätuntoista mielenkiintoa hänen asioihinsa, joka vain tuntee hänen kovan onnensa?"
"Hänen kovan onnensa!" toisti Darcy ylenkatseellisesti, "— no niin, kovaa onneapa hänellä on tottakin ollut kyllältä."
"Ja yksistään teidän alkuunpanostanne!" huudahti Elizabeth närkästyen. "Te hänet olette syössyt hänen nykyiseen kurjuuteensa — tarkoitan, varattomuuteensa ja riippuvaiseen asemaansa. Te olette pidättänyt häneltä aineellisia etuja, jotka teidän täytyi tietää hänelle määrätyiksi. Te olette riistänyt hänen elämänsä parhailta vuosilta, hänen nuoruudeltaan ja miesiältään, sen taloudellisen riippumattomuuden, joka oikeuden mukaan oli hänelle tuleva. Tämän kaiken te olette tehnyt — ja kuitenkin kehtaatte puhua ylenkatseen ja naurun sävyllä hänen kovasta onnestaan!"
"Vai tällainen mielipide teillä minusta on!" huudahti Darcy, astellen nopeasti edestakaisin. "Tämän verran arvoa te siis sydämessänne suotte minulle! Minä kiitän teitä erinomaisesta suoruudestanne. Totta tosiaan minulla onkin syntisyytä tarpeeksi asti tällaisen arviointinne mukaan! Mutta ehkäpä", hän lisäsi, pysähtyen seisomaan Elizabethin eteen ja katsellen häntä kiinteästi silmiin, "ehkäpä nämä katkerat syytökset olisivat jääneet teiltä tekemättä, jollen olisi rehellisesti tunnustanut sitä pitkää sielullista kamppausta, jonka minun kiintymykseni teihin on saanut kestää — jos olisin viisaasti osannut salata tuon kamppailuni ja kuvaillut olevani arvoton ja mitätön saamaan myöntymyksenne. Mutta kaikenlainen viekastelu, järkeily ja salaaminen on minulle tyyten vastenmielinen. Enkä minä ollenkaan häpeä niitä tunteita, joita teille äsken kuvasin. Ne ovat luonnolliset ja oikeat. Voitteko odottaa, että saattaisin olla iloinen teidän lähimpäin omaistenne halpa-arvoisesta asemasta? Että onnittelisin itseäni tietäessäni saavani sukulaisia, jotka joka suhteessa ovat oman säätyni alapuolella?"
Elizabeth tunsi yhä enemmän ärtyvänsä jokaisesta kuulemastaan sanasta; mutta hän koetti väkisinkin hillitä mieltään vastatessaan:
"Te erehdytte, herra Darcy, jos luulette että kosintanne muoto olisi millään tavalla vaikuttanut vastaukseeni, paitsi ehkä siten, etten olisi vastannut niin suorasukaisesti, jos olisitte osannut käyttäytyä kunnianmiehen tavoin minua kohtaan."
Hän näki Darcyn säpsähtävän; mutta kun tämä ei virkkanut mitään, hän jatkoi:
"Te ette olisi voinut esittää kosintaanne minkäänlaisessa muodossa, joka olisi taivuttanut minua suostumaan siihen."
Jälleen oli Darcyn hämmästys ilmeinen; hän katseli puhujaan ilmeellä, josta kuvastui epäuskoisuus ja syvä nöyryytys ja närkästys. Elizabeth jatkoi säälimättä:
"Alusta alkaen — tuttavuutemme ensi hetkestä lähtien, voisin sanoa — teidän ylpeä käytöstapanne, teidän itsekäs ja halveksiva välinpitämättömyytenne toisten tunteista ja mielipiteistä laskivat perustan minun vastenmielisyydelleni ja inholleni teitä kohtaan, joita seuraavat tapahtumat yhä vain lujensivat; eikä ollut kulunut kuukauttakaan kun jo tunsin, että te olisitte viimeinen mies, jolle voisin ojentaa käteni."
"Te olette sanonut jo kylliksi, arvoisa neiti. Minä käsitän täydellisesti teidän tunteenne ja saan vain hävetä omia tunteitani teitä kohtaan. Suokaa anteeksi, että olen kuluttanut näin kauan aikaanne, ja sallikaa minun toivottaa teille parahinta terveyttä ja onnea."
Näin sanottuaan hän poistui nopeasti huoneesta, ja Elizabeth kuuli seuraavassa tuokiossa hänen avaavan ulko-oven ja lähtevän talosta. Hänen oma mielenkuohunsa oli sanomattoman kiusallinen. Hän ei tiennyt miten lujittaa mieltään, ja heikkoutensa tuntien hän istahti itkemään hyvän puolituntisen. Hänen ihmetyksensä kaikesta äsken kokemastaan ja elämästään kasvoi yhä suuremmaksi. Että hänen piti saada naimatarjous hra Darcylta! Että tämä oli häneen rakastunut jo niin monen kuukauden mittaan! Ja niin syvästi rakastunut, että hän oli valmis alistumaan epäsuhtaiseen avioliittoon, jollaiseen sortumasta hän tuonaan oli kaikista voimistaan varjellut ystäväänsä! — Se oli miltei uskomatonta, kerrassaan tarumaista! Elizabeth tunsi imartelevaa mielihyvää sen johdosta, että hän tietämättään ja tahtomattaan oli tuollaisessa miehessä kyennyt herättämään niin väkevää rakkautta. Mutta entäpä Darcyn hirveä, anteeksiantamaton öykkärimäisyys, hänen häpeämätön tunnustuksensa ja tyytyväisyytensä siitä tuskasta, jota hän oli tuottanut Janelle, ja hänen julmuutensa hra Wickhamia kohtaan, jota hän ei yritellyt kieltääkään — kaikki nuo hirveät muistelot pyyhkäisivät Elizabethin mielestä oitis sen vähäisen säälintunteen, jota toisen vastaamaton kiintymys oli hänessä aluksi herättänyt.
Nämä kuohuttavat ajatukset askarruttivat hänen mieltään siihen saakka, kunnes kotia palaavain pappilalaisten vaunujen kolina sai hänet muistamaan, että hänen olisi ollut vaikea salata mielenkuohuaan Charlotten tarkalta silmältä, jonka vuoksi hän juoksi kiiruusti yläkertaan omaan huoneeseensa.
Elizabeth heräsi aamulla samoihin ajatuksiin ja mietelmiin, jotka illalla viimeksi olivat ummistaneet hänen silmänsä. Hänen oli yhä vielä mahdoton täydelleen selviytyä eilisestä hämmästyksestään; ja kykenemättä ryhtymään mihinkään jokapäiväiseen askareeseen hän päätti kohta aamiaisen jälkeen lähteä pitkälle kävelymatkalle. Hän oli aikonut lähteä jokapäiväiselle mieluiselle metsätielle, kun hän äkkiä pysähtyi muistaessaan, että hra Darcynkin tapana oli toisinaan kävellä siellä; ja Rosingsin puiston asemesta hän kääntyikin ruohokentälle, joka alkoi puomiveräjän toiselta puolen.
Hänen käveltyä pariin kolmeen kertaan tuon ruohokentän laitaa pitkin houkutteli kaunis aamu häntä seisahtumaan puiston veräjälle ja silmäämään sisälle lumottuun maahan. Hänen täällä Kentissä nyt viettämänsä viisi viikkoa olivat aikaansaaneet suuren muutoksen ympäröivässä maisemassa; jokainen kulunut päivä oli kohentanut puiden keväistä vehmautta. Hän aikoi juuri jatkaa matkaansa, kun hän näki vilahduksen eräästä herrasta, joka käveli puiston sisäpuolella sorapolkua pitkin juuri tätä veräjää kohti; ja peljäten tulijan kukaties olevan hra Darcyn hän vetäytyi nopeasti poispäin. Mutta herrasmies oli jo ennättänyt nähdä hänet ja alkaen astua vinhasti veräjälle päin huusi häntä nimeltä. Elizabeth oli jo kääntänyt selkänsä, mutta kuullessaan hra Darcyn huutavan kyllin kovaa hänen nimeään hänen oli pakko palata jälleen veräjälle.
Darcykin oli jo päässyt sinne asti; ja kurottaen kädessään kirjettä, jonka tyttö vaistomaisesti otti vastaan, hän sanoi pidättyvään sävyyn: "Olen kävellyt täällä puistossa jo jonkin aikaa toivoen tapaavani teidät. Tahdotteko tehdä minulle mielihyvän lupaamalla lukea tämän kirjeen?" Keveästi kumartaen hän kääntyi jälleen puistoon päin ja oli pian häipynyt näkyvistä.
Ilman vähintäkään mielihyvää, mutta mitä kiihkeimmän uteliaisuuden valtaamana Elizabeth avasi kirjeen ja keksi yhä suuremmaksi kummakseen kuoren sisältä kaksi tiheään kirjoitettua paperiarkkia. Jatkaen kävelyään ruohikon laitaa pitkin hän rupesi lukemaan niitä. Kirje oli päivätty Rosingsissa kello 8 aamulla ja kuului seuraavasti:
"Älkää säikähtykö, arvoisa neiti, tätä kirjettä avatessanne luulemaan, että se sisältäisi mitään niiden tunteiden ja tarjousten toistamista, jotka eilen illalla olivat teille niin vastenmieliset. En aio lainkaan tuskastuttaa teitä enkä nöyryyttää itseäni viipymällä sen pitemmältä noissa toivomuksissani, jotka meidän kummankin onnellisuus vaatii unohtamaan niin pian kuin mahdollista; ja koko vaiva tämän kirjeen kirjoittamisesta ja lukemisesta olisi voinut säästyä, jollen tuntisi pakottavaa tarvetta saada edes jossain määrin puhdistaa luonnettani teidän silmissänne. Teidän täytyy senvuoksi antaa minulle anteeksi, että täten vielä kerran vaadin huomaavaisuuttanne osakseni; tunteenne, sen arvaan, eivät mieluusti suo rohkeuttani anteeksi, mutta minä vetoan teidän oikeamielisyyteenne.
"Te teitte eilen illalla minua vastaan kaksi syytöstä, jotka ovat sekä laadultaan että painavuudeltaan sangen erilaiset. Toisena syytöksenä oli, että minä — kummankaan asianomaisen tunteista vähääkään välittämättä — olin erottanut hra Bingleyn teidän sisarestanne; toisena, että olin, vastoin kunnian ja ihmisyyden vaatimuksia, tuhonnut hra Wickhamin nykyisen onnellisuuden ja hänen tulevaisuudentoiveensa. Että minä tahallani ja ilkivaltaisesti olisin syössyt satulasta nuoruudentoverini, isävainajani tunnustetun suosikin — nuoren miehen, jolla tuskin oli mitään muuta elämisen turvaa kuin meidän kirkkoherranpaikkamme ja joka oli varttunut mieheksi sen saamisen toivossa — se olisikin tosiaan ollut ilkiteko, johon ei voi verratakaan kahden nuoren sydämen toisistaan erottamista, jotka olivat vasta muutaman viikon tunteneet toisensa. Mutta jos seuraava esitys toimistani ja niiden vaikuttimista joutuu silmienne eteen ja tulee luetuksi, niin uskallan vastaisuuden varalta toivoa säästyväni näiltä sangen painavilta syytöksiltä. Jos niitä selittäessäni — minkä pidän välttämättömänä itseäni kohtaan — pakostakin joudun ilmaisemaan tunteita, jotka mahdollisesti teitä loukkaavat, niin voin vain etukäteen lausua pahoitteluni. Välttämättömyyttä on minun noudatettava, ja jatkuva anteeksipyytely olisi typerää.
"En ollut vielä kauankaan ollut Hertfordshiressä kun näin — kuten monet muutkin — että ystäväni Bingley osoitti vanhemmalle sisarellenne paljon suurempaa huomaavaisuutta kuin kellekään toiselle naiselle sielläpäin. Mutta vasta tuona Netherfieldin tanssiaisiltana minä keksin, että hänen huomaavaisuutensa oli kehittynyt vakavaksi kiintymykseksi. Olin monesti ennenkin nähnyt hänen rakastuvan. Tuona iltana kuitenkin, saadessani juuri kunnian viedä teidät tanssiin, Sir William Lucasin satunnainen huomautus paljasti minulle ensi kerran, että Bingleyn sisarellenne omistama huomaavaisuus oli antanut syrjäisille aihetta uskoa heidän piankin menevän naimisiin. Siitä hetkestä alkaen pidin tarkoin silmällä ystäväni käytöstä ja tulin hyvin pian huomaamaan, että hänen kiintymyksensä neiti Bennetiin oli paljon syvempi kuin kaikki hänen aikaisemmat lemmenpuuskansa. Pidin silmällä myöskin sisartanne. Hänen käytöstapansa ja puheensävynsä oli avointa, iloista ja viehättävää kuten ennenkin, mutta mitään syvempää sydämentaipumusta en voinut hänen puoleltaan keksiä; joten minä jäin siihen käsitykseen, että vaikka hän ilmeisellä mielihyvällä ottikin ystäväni huomaavaisuuden vastaan, hän ei kuitenkaan odottanut hänen taholtaan mitään vakavampia aikeita. Jollettetetässä suhteessa ollut erehtynyt, niin erehdyksen täytyi ollaminunpuolellani. Koska te tietysti tunnette sisarenne paljon paremmin, niin jälkimmäisen mahdollisuuden täytyy olla oikeampi. Jos niin on laita — jos tuo erehdykseni johti minut aiheuttamaan tuskaa ja huolta sisarellenne, niin teillä on tosiaankin syytä olla minulle nurjamielinen. Mutta minä en voi olla toistamatta vakuutustani, että sisarenne sävy ja käytöstapa olisi johtanut mitä teräväsilmäisimmänkin tarkastelijan uskomaan, että olipa hänen luonteenlaatunsa miten avoin ja herttainen hyvänsä, hänen sydämensä ei kuitenkaan olisi herkästi kosketettavissa. Totta on, että minä halusta oletinkin hänet tositeossa välinpitämättömäksi ystävästäni; mutta samalla rohkenen sanoa, etten yleensä anna toivojeni ja pelkojeni vaikuttaa päätöksiini ja ratkaisuihini. Minä en uskonut häntä välinpitämättömäksi Bingleystä siksi, että sitä toivoin, vaan siksi, että olin siitä varmasti vakuutettu. Vastenmielisyyteni heidän mahdollista avioliittoaan kohtaan ei muuten perustunut samoihin seikkoihin, joiden eilen illalla tunnustin vaikuttaneen kamppailuuni omaa kiintymystäni vastaan; ystävääni nähden hänen mielitiettynsä halpa yhteiskunnallinen asema ei ollut niin tärkeäarvoinen kuin minuun itseeni nähden.
"Mutta oli muita syitä, jotka panivat minut arvelemaan; syitä sellaisia, joita — vaikka ne kummassakin tapauksessa ovat samat — omasta kohdastani pyrin kaikin voimin unohtamaan, koska ne eivät yhtä välittömästi uhanneet minua. Nämä syyt minun täytyy mainita, vaikka vain lyhyeltä. Teidän äitinne sukulaisten yhteiskunnallinen asema, vaikka sekin oli pahennukseksi, ei kuitenkaan merkinnyt mitään sen muodollisen säädyllisyyden puutteen rinnalla, jota äitinne ja nuoremmat sisarenne ja välistä isännekin aivan avoimesti osoittivat — pyydän anteeksi suorapuheisuuteni; mieltäni pahoittaa suuresti, että olen pakotettu loukkaamaan teitä. Mutta vaikka täten herätänkin närkästystänne kuvailemalla lähimpien omaistenne puutteita ja luonteenvikoja, niin sallikaa minun vakuuttaa, että niinhyvin te itse kuin vanhempi sisarenne olette niistä täysin vapaat ja että te molemmat olisitte arvolliset pääsemään mihinkä seurapiiriin hyvänsä.
"Tahdon enää vain lisätä, että kaikesta mitä tuona iltana ja sen jälkeen voin panna merkille, mielipiteeni kaikista asianomaisista vahvistui vahvistumistaan ja samoin päätökseni estää kaikin keinoin ystävääni suistumasta perhesiteeseen, jota minun täytyi pitää hänelle onnettomuutta tuottavana. Hän lähti seuraavana päivänä Netherfieldistä Lontooseen siinä mielessä, kuten luulen teidän muistavan, että hän sieltä piankin palaisi jälleen maalle. Nyt alkoi minun toimiosani asioiden kehityksessä, ja sen aion teille lyhyesti selittää. Hänen sisarensa olivat yhtä huolissaan hänen kiintymyksestään kuin minäkin, ja se tuli meidän keskemme piankin ilmi; ja tajuten, ettei yhtään aikaa ollut hukattavana, jos mieli pelastaa heidän veljensä, me päätimme oitis seurata häntä Lontooseen. Siellä minulla oli kohta tilaisuus käydä selvästi osoittamaan ystävälleni moisesta avioliitosta johtuvat vaarat. Mutta miten suuressa tai vähässä määrässä nämä varoitteluni lienevätkään vaikuttaneet hänen päätökseensä, en luule että ne kuitenkaan olisivat voineet estää häntä noudattamasta mieltään, jollei niitä olisi tukenut minun epäröimättä antamani vakuutus sisarenne täydellisestä välinpitämättömyydestä. Ystäväni oli siihen saakka uskonut, että sisarenne vastasi hänen mieltymykseensä yhtä vilpittömänä, jollei ehkä yhtä ilmeisellä tunteella. Mutta Bingley on luonteeltaan hyvin vaatimaton, sanoisinko, epäitsenäinen; hän panee minun arvostelukykyyni paljon enemmän arvoa kuin omaansa. Häntä ei ollut siis vaikea saada vakuutetuksi, että hän oli kokonaan pettynyt sisarenne suhteen; ja kun tuo vakaumus kerran oli hänessä syntynyt, oli helppo saada hänet taivutetuksi olemaan enää palaamatta Hertfordshireen. Se ei kysynyt minulta paljonkaan vaivaa. Yhtä ainoata seikkaa menettelyssäni en voi muistella mielihyvällä — sitä näet, että alennuin kaikin tavoin salaamaan häneltä sisarenne oleskelun Lontoossa. Tiesin siitä itse nti Bingleyn kautta, mutta hänen veljensä oli siitä aivan tietämätön. Saattoihan olla mahdollista, että he olisivat voineet tavata toisensa, ilman että siitä olisi ollut mitään pahempia seurauksia; mutta ystäväni ryhti ei mielestäni vielä ollut tarpeeksi vakava, jotta olisin voinut sallia hänen antautuvan tuohon vaaraan. Ehkäpä tämä salaaminen, tämä teeskentely oli minulta kehnosti tehty. Olipa miten oli, parhaassa tarkoituksessa minä ainakin menettelin. Tästä aiheesta minulla ei ole enää mitään sanottavana eikä muuta anteeksipyyntöä esitettävänä. Jos tulin sen kautta loukanneeksi sisarenne tunteita, niin tein sen tietämättäni; ja vaikka minun vaikuttimeni saattanevat teistä tuntua moitittavilta, niin en itse yhä vieläkään voi tuomita niitä.
"Mitä teidän toiseen moitteeseenne tulee, teidän pääsyytökseenne minua vastaan — että olisin tehnyt vääryyttä hra Wickhamille — niin voin sen paraiten kumota esittämällä teille kokonaisuudessaan hänen suhteensa meidän perheeseemme. Mistä synnistä hän minuaerityisestisyytti, on minulle tähän saakka ollut tietymätöntä; mutta nyt teille antamani esityksen todenperäisyydestä voin vedota useampaan kuin yhteen luotettavaan todistajaan. Hra Wickhamin isä oli hyvin kunnianarvoinen mies, joka monet vuodet hoiti kaikkia Pemberleyn tiluksia ja jonka kunnollisuus luonnollisesti taivutti isävainajani tekemään hänelle mitä palvelusta hän vain halusi ja tarvitsi; ja nimenomaan kohdistui isäni suosio George Wickhamiin, joka oli hänen kummipoikansa. Isäni avusti hänet oivalliseen oppikouluun ja myöhemmin Cambridgen yliopistoon; ja tämä apu oli sitä suuriarvoisempi, kun ei hra Wickham itse, jonka hänen vaimonsa tuhlailemishalu piti alati varattomana, muuten olisi kyennyt hankkimaan pojalleen herrasmiehen kasvatusta. Isäni ei ollut ainoastaan mieltynyt tuon nuoren miehen seuraan, jonka käytöstapa kieltämättä aina oli hyvin viehättävä, vaan hänellä oli mitä parhain käsitys hänen luonteestaan ja lahjoistaan; ja arvioiden niiden parhaiten tulevan käytetyksi kirkon palveluksessa hän tahtoi varata hänelle tilaisuuden päästä papin uralle. Mitä minuun itseeni tulee, niin minä sain jo varhain aivan toisenlaisen käsityksen tästä nuoresta miehestä. Hänen ala-arvoiset taipumuksensa, hänen horjuvat periaatteensa eivät voineet välttyä miltei samanikäisen nuorukaisen katseelta, joka voi pitää häntä silmällä sellaisinakin hetkinä, jolloin hän ei osannut pitää varaansa. Nyt tulen jälleen pahoittamaan teidän mieltänne — mihin määrään, sen itse parhaiten voitte tietää. Mutta minkälaisia tunteita herra Wickhamin onkin teissä onnistunut herättää, niin ne eivät saa pidättää minua paljastamasta teille hänen todellista luonnettaan.
"Erinomainen isäni kuoli noin viisi vuotta takaperin; ja hänen luottamuksensa George Wickhamiin pysyi viimeiseen asti niin horjumattomana, että hän jälkisäädöksessään kehoitti minua pitämään mitä parhainta huolta hänen tulevaisuudestaan ja nimenomaan — jos hänen aikomuksensa oli valmistautua papiksi — varaamaan hänelle meidän perheemme määrättävissä olevan hyvätuloisen kirkkoherranpaikan, kohta kun se joutui avoimeksi. Sen lisäksi oli hänelle maksettava tuhannen punnan suuruinen testamenttilahjoitus. Hänen oma isänsä kuoli kohta sen perästä; ja puolen vuoden kuluttua näistä tapahtumista herra Wickham kirjoitti minulle kirjeen, jossa hän ilmoitti, että koska hänen vakaumuksensa ei sallinut hänen omistautua papilliselle uralle, niin minä en voisi pitää kohtuuttomana hänen toivomustaan, että hän täten menettämänsä hyvän virkapaikan asemesta saisi jommoisenkin rahallisen korvauksen. Hänen aikomuksensa oli ruveta lukemaan lakitiedettä, ja hän toivoi minunkin ymmärtävän, että tuhannen punnan vuotuiset korot eivät tällä alalla pitkällekään riittäisi. Minä pikemminkin toivoin kuin uskoin hänen tarkoittavan täyttä totta; mutta joka tapauksessa olin valmis suostumaan hänen ehdotukseensa. Minä tiesin, että Wickhamista ei koskaan olisi tullutkaan kunnollista pappismiestä. Asia oli sitä myöten selvitetty; ja korvaukseksi kirkkoherranpaikasta hän suostui ottamaan minulta vastaan kolmetuhatta puntaa.
"Välimme näyttivät tämän kautta käyneen selviksi ja kaikki suhteemme päättyneen. Minun huono käsitykseni hänestä esti minua kutsumasta häntä Pemberleyhin, ja Lontoossakin vältin hänen seuraansa. Siellä luulen hänen tähän aikaan enimmäkseen elelleenkin, mutta lakitieteen opiskelu lienee ollut vain tekosyynä;[19] ollen tyyten vapaa kaikista rajoituksista hän tuhlasi aikansa joutilaisuuteen ja hurvitteluun. Kolmen vuoden mittaan kuulin hänestä vain hyvin vähän; mutta kun hänelle myöntämäni apuraha alkoi loppua, lähetti hän minulle jälleen avunpyyntökirjeen. Hänen olosuhteensa olivat kiristyneet äärimmilleen, vakuutti hän minulle, ja sen minä voin hyvin uskoa. Hän oli huomannut, ettei lakitieteen opiskelu löisi leiville, ja hän oli vakavasti päättänyt jälleen kääntyä hengelliselle uralle, jos minä tarjoisin hänelle puheena olleen kirkkoherranpaikan — ja siitä hänen mielestään ei voinut olla epäilystäkään, koska hän oli varmasti vakuutettu, ettei minulla ollut ketään muutakaan kokelasta silmälläpidettävänä, ja etten minä suinkaan saattanut unhottaa kunnianarvoisen isäni alkuperäistä aikomusta. Tuskin voinette moittia minua siitä, että kokonaan kieltäysin mukautumasta hänen toivomukseensa — siihen yhtä vähän kuin moniin seuraaviinkin. Hän tietysti otti kieltoni pahakseen, ja sitä enemmän mitä ahtaammiksi hänen olosuhteensa kävivät — ja hän oli epäilemättä yhtä kärkäs solvaamaan minua toisille kuin moittimaan minua itseäni.
"Tämän jälkeen meidän tuttavuutemme tyrehtyi tykkänään. Hänen elämästään minulla ei ollut yhtään tietoa. Mutta viime kesänä hän jälleen tunkeutui hyvin tuskallisella tavalla minun havaintopiiriini. Minun täytyy nyt kertoa teille eräästä asiasta, jonka itsekin tahtoisin kaikkein mieluimmin tyyten unohtaa ja jota ei mikään muu seikka kuin nykyinen pulmani teidän suhteenne saisi minua paljastamaan yhdellekään ihmiselle. Näin paljon sanottuani olen varma, että te pidätte asian omana tietonanne.
"Sisareni, joka on enemmän kuin kymmentä vuotta minua nuorempi, jäi isäni kuoltua äitini sisarenpojan, eversti Fitzwilliamin, ja minun holhottavaksi. Vuosi takaperin me otimme hänet koulusta ja hankimme hänelle sopivan asunnon Lontoossa, ja viime kesänä hän lähti emäntänsä keralla Ramsgaten kylpylään. Sinne lähti myöskin herra Wickham, jolla ilmeisesti oli valmiiksi suunniteltu juoni mielessään; sillä selville kävi, että hän ja sisareni emäntä, rouva Younge, jonka luonteesta olimme valitettavasti saaneet aivan väärän käsityksen, olivat keskenään vanhat tuttavat; ja tämän naisen suostumuksella ja avustuksella hänen onnistui siihen määrään kietoa sisareni, joka vielä muisti häneltä lapsena kokemansa ystävällisyyden, että hän luulotteli olevansa rakastunut tuohon mieheen ja oli suostuvainen karkaamaan hänen kanssaan. Hänen puolustuksenaan olivat hänen lapselliset viisitoista ikävuottansa, ja mainittuani hänen hupsuutensa on minulle iloista voida mainita, että tuosta juonesta sain tiedon häneltä itseltään. Minä satuin odottamatta saapumaan paikalle paria päivää ennen heidän aiottua karkaamistaan; ja silloin Georgiana, joka ei kyennyt murehduttamaan ja loukkaamaan veljeään, jota hän siihen asti oli rakastanut miltei kuin toista isäänsä, kertoi minulle koko jutun. Voitte arvata, mitä minä silloin tunsin ja miten toimin. Sisareni maine ja sydämenrauha estivät minua saattamasta asiaa julkisuuteen; mutta minä kirjoitin herra Wickhamille, joka oitis lähti tiehensä, ja rouva Younge sai luonnollisesti myöskin heti eron toimestaan. Wickhamin tarkoituksena epäilemättä oli päästä käsiksi sisareni perintöosaan, joka nousee kolmeenkymmeneen tuhanteen puntaan; mutta en voi olla uskomatta, että hän samalla yritti suunnata kostoniskun minuunkin.
"Tämä, arvoisa neiti, on rehellinen esitys Wickhamin ja minun tähänastisista suhteista; ja jollette ole alunpitäen taipuvainen pitämään sitä valheellisena, niin toivon, että tästälähin muutatte käsityksenne minun luulotellusta julmuudestani herra Wickhamia kohtaan. Minä en tiedä millä tavoin, minkä valheellisen kertomuksen varjossa hänen on onnistunut vaikuttaa teidän tunteisiinne; mutta hänen menestystään en lainkaan ihmettele, koska te olette tyyten tietämätön meidän entisistä väleistämme. Ehkä ihmettelette, miksi en tätä kaikkea kertonut teille jo eilen illalla. Mutta minä en silloin ollut kylliksi itseni herra kyetäkseni punnitsemaan, mitä minun oli tehtävä. Tullaksenne täysin vakuutetuksi ylläolevan todenperäisyydestä voitte kääntyä eversti Fitzwilliamin puoleen, joka läheisenä sukulaisenani ja ystävänäni sekä nimenomaan sisareni toisena holhoojana tuntee jutun kaikki yksityiskohdat. Jos teidän vastenmielisyytenne minua kohtaan tekeeminuntodistukseni silmissänne arvottomaksi, niin sama syy ei estä teitä vetoamasta serkkuuni ja uskomasta hänen sanojaan; ja jotta teillä olisi aikaa ja tilaisuutta kääntyä hänen puoleensa, koetan tavalla tai toisella saada tämän kirjeen käsiinne vielä tämän aamun kuluessa. Tahdon vain lisätä: Jumala siunatkoon teitä elämänne teillä!
"Fitzwilliam Darcy."