Jollei Elizabeth ottaessaan vastaan hra Darcyn kirjeen ollut odottanut siinä eilisen kosinnan uudistamista, niin ei hän ollut voinut kuvitella mitään muutakaan sen sisällöstä. Joka tapauksessa voi arvata, että hän hämmästyen ja oudoksuen luki sen läpi, ja että tuloksena oli sanomattoman ristiriitainen tunnekuohu. Aluksi häntä ihmetytti, että tuo mies voi luulla voivansa millään tavoin puolustella käyttäytymistään; ja väkevän ennakkoluulon vallassa hän aloitti lukea hänen esitystään Netherfieldin tapahtumista. Darcyn uskoa Janen välinpitämättömyydestä Bingleytä kohtaan hän ei voinut ottaa todeksi; ja tuon miehen esitys hänen todellisista syistään näiden avioliittoa vastaan oli omiaan suututtamaan Elizabethia yhä enemmän. Darcy ei ilmaissut lainkaan katuvansa menettelyään, päinvastoin hän osoittihe yhä paatuneemmaksi pöyhkeässä suvaitsemattomuudessaan ja sääty-ylpeydessään.
Mutta kun sitten seurasi kuvaus hänen suhteestaan hra Wickhamiin; kun Elizabeth tarkkaavaisesti tutustui asianhaaroihin, joiden — jos ne vain oli todenperäisesti esitetty — täytyi kerrassaan kumota hänen mielihalulla hellityn käsityksensä tuon perin miellyttävän nuoren miehen luonteesta — kävi juttu paljon sekavammaksi ja tuskallisemmaksi. Hämmästys, huolestuminen, jopa kauhukin täyttivät hänen mielensä. Hän toivoi kaikesta sydämestään, että hän voisi julistaa kaiken valheeksi, tahalliseksi vääristelyksi, ja huudahtaa: "Se ei ole totta! Se ei voi olla totta!" — ja kun hän oli käynyt koko kirjeen läpi, tuskin kyeten enää kunnolla käsittämään viime sivun sisällystä, työnsi hän sen nopeasti syrjään, päättäen ettei koskaan edes katsahtaisikaan enää siihen.
Tässä hämmentyneessä mielentilassa hän asteli edestakaisin, kykenemättä lepuuttamaan ajatuksiaan ja löytämättä niille lujaa kiinnekohtaa; mutta kauan hän ei kestänyt sitäkään — kohta oli kirje jälleen esillä kuorestaan; ja hilliten itseään minkä kykeni hän rupesi uudestaan lukemaan tuota hirveää syytöstä hra Wickhamia vastaan ja pakottautui mahdollisimman kylmäverisesti käsittämään jok'ikisen lauseen sisällön. Esitys Wickhamin suhteissa Pemberleyn isäntäväkeen oli joka suhteessa aivan samanlainen kuin tämän itsensä antama; ja edesmenneen hra Darcyn leppeä ystävällisyys, josta Elizabeth ei ollut tähän saakka ollut oikein perillä, kävi aivan yhteen hänen omien sanojensa kanssa. Sitä myöten molemmat kertomukset kattoivat toisensa; mutta testamenttiin tultua niiden välillä aukeni syvä juopa. Elizabethilla oli vielä vereksessä muistissa, mitä Wickham oli kertonut toiveistaan tuohon kirkkoherranpaikkaan; ja sitä muistellen hänen oli mahdotonta uskoa muuta, kuin että jompikumpi kertojista oli tahallaan erehtynyt; ja aluksi hän luuli olevansa varma, kumpi heistä oli puhunut väärin. Mutta lukiessaan edelleen, kuinka Wickham oli vapaaehtoisesti luopunut kaikista toiveista mainittuun paikkaan ja saanut korvaukseksi melkoisen rahasumman, hänen oli jälleen pakko epäröidä. Hän laski kirjeen kädestään ja punnitsi mielessään jok'ainutta seikkaa mahdollisimman puolueettomasti, koettaen tulla hänelle itselleen mieluiseen tulokseen — mutta onnistumatta. Molemmilla puolillahan häntä kohtasivat vain asianomaisten omat mieskohtaiset vakuuttelut. Jälleen hän rupesi lukemaan. Mutta joka rivi osoitti yhä selvemmin, että tämä juttu, jonka hän oli uskonut yksinomaan todistavan hra Darcyn menettelyn halpaa halvemmaksi, näyttikin saavein käänteen, joka kerrassaan puhdisti hänet kaikesta syystä.
Jo se kevytmielinen tuhlailunhalu ja periaatteeton kunnottomuus, josta kirjoittaja ei vähääkään epäröinyt syyttää hra Wickhamia, järkytti lukijaa suuresti. Hän ei ollut kuullut tuosta nuoresta miehestä sanaakaan ennen hänen liittymistään Hertfordshiren miliisirykmenttiin, johon hän oli tullut erään tuttavan upseerin suosituksesta. Hänen aikaisemmasta elämästään ei Hertfordshiressä tiedetty muuta kuin mitä hän itse oli kertonut. Hänen todellisen luonteensa perille ei Elizabeth ollut tähän asti pyrkinytkään päästä. Wickhamin kasvonpiirteet, hänen äänensä, ryhtinsä ja käytöstapansa olivat taanneet hänet joka suhteessa täysin kunnioitettavaksi mieheksi. Elizabeth koetti etsiä muististaan jotakin erityistä hyvyyden, puhtauden ja jaloluontoisuuden piirrettä Wickhamin luonteesta, joka suojelisi tätä Darcyn hyökkäyksiltä tahi ainakin selittäisi hänen luonteenvikansa pelkiksi paljon hemmotellun nuoren miehen tilapäisiksi hairahduksiksi, eikä suinkaan vuosikausien joutilaisuuden ja hurjistelun hedelmiksi, kuten Darcy esitti. Mutta mitään sellaista piirrettä ei lainkaan johtunut hänen mieleensä. Hän voi nähdä Wickhamin edessänsä ilmi elävänä, ulkomuodoltaan, sanoiltaan ja sävyltään lumoavana; mutta hän ei kyennyt kasaamaan hänen ansiopuolikseen muuta hyvää kuin mitä lähiympäristössä ja toveripiirissä hänestä yleensä ajateltiin.
Punnittuaan tätä kohtaa hyvän aikaa Elizabeth jatkoi jälleen lukemistaan. Mutta, oh! — sitä onnetonta kertomusta, mikä sitten seurasi — Wickhamin häpeällisistä aikomuksista nti Darcyn suhteen — sille antoi jonkin verran vahvistusta hänen ja eversti Fitzwilliamin eilisaamuinen puhelu; ja joka tapauksessa häntä oli kehoitettu hankkimaan lisätodisteita kertomuksen todenperäisyydestä everstiltä itseltään, jonka kunnioitettavaa luonnetta hänellä ei ollut syytä vähintäkään epäillä. Aluksi Elizabeth miltei päättikin kääntyä everstin puoleen, mutta tukalaahan oli syrjäisen henkilön tehdä tuollainen vetoominen; ja eikähän hra Darcy olisi varmastikaan uskaltanut sellaista kehoitusta antaa, jollei hän jo edeltäkäsin olisi ollut varma serkkunsa lausunnosta.
Elizabeth muisti aivan hyvin ensi keskustelunsa Wickhamin kanssa tuona ensimmäisenä illanviettona hra Philipsin perheessä. Monet tuon miehen lauseista olivat aivan sellaisinaan painuneet hänen muistiinsa.Nythäntä ihmetytti, kuinka Wickham oli oikeastaan voinutkaan puhella sellaista vennon vieraalle, ja kuinka hän itse ei ollut aikaisemmin tullut sitä oudostelleeksi. Edelleen hän muisti Wickhamin kerskailleen, ettei hän suinkaan peljännyt tavata hra Darcya — että hra Darcyn asiana oli puittia tiehensä, hänen jäädessä paikoilleen, ja kuitenkin hän oli jo seuraavalla viikolla vältellyt saapua Netherfieldin tanssiaisiin. Hän muisti myöskin, että aina siihen saakka kuin Netherfieldin perhe oli poistunut seudulta, Wickham oli kertonut tarinansa ainoastaan hänelle, mutta että se kohta tuon muuton jälkeen oli ollut yleisenä puheenaiheena; ja ettei Wickham silloin enää aristellut alentaa hra Darcyn mainetta toisten ihmisten silmissä, vaikka hän oli vakuuttanut Elizabethille, että hän kunnioituksesta isää kohtaan tahtoi säästää poikaa.
Kuinka toisenlaisessa valossa tuo mies nyt näyttäytyikään! Hänen nti Kingille osoittama huomaavaisuutensa oli Elizabethista nyt pelkästään inhoittavan rahanhimon aiheuttamaa; yksinpä sekin seikka, että kyseenä oleva perintö itsessään oli verraten vähäpätöinen, ei enää todistanut kosijan vaatimattomuutta, vaan hänen silmitöntä intoaan pyyhkäistä taskuunsa kaiken, mihin hän vain voi päästä käsiksi. Entä hänen käytöksensä Elizabethia itseään kohtaan? Siihenkään ei enää voinut keksiä mitään siedettävää aihetta. Joko hän oli alussa joutunut harhaan Elizabethia muka odottavan perintöosan suuruudesta, tahi oli hänen turhamaisuuttaan kutkutellut se ilmeinen suosio, jota tämä tiesi hänelle peittelemättä osoittaneensa. Tytön mielessä heikkeni heikkenemistään jokainen vitkaileva ponnistelu tuon miehen puolustukseksi; ja hra Darcyn hyväksi hänelle muistui moniakin seikkoja, joita hän ennen ei ollut tullut ottaneeksi varteen. Niinpä esim. oli hra Bingley Janen sitä kysyessä todistanut Darcyn menetelleen täysin moitteettomasti tässä asiassa; edelleen, että kuinka pöyhkeä ja luotaantorjuva Darcyn esiintyminen yleensä olikin, hän itse ei ollut koko heidän tuttavuutensa aikana — tuon tuttavuuden, joka myöhemmin oli johtanut heidät paljon yhteen ja jonka kestäessä hän oli tullut jokseenkin läheltä tuntemaan tuon miehen luonteensävyn — keksinyt hänen luonteessaan ainuttakaan kehnoa ja periaatetta puuttuvaa piirrettä; ettei kukaan tiennyt puhua hänestä mitään pahaa tai julki jumalatonta; että päinvastoin hänen lähempi tuttavapiirinsä piti häntä erinomaisessa arvossa; että yksinpä Wickhamkin oli myöntänyt hänen olevan hyvän veljen, ja että hän itsekin oli kuullut hänen puhuvan sisarestaan tavalla, josta soinnahti hellää ja ylevää tunnetta; että jos hänen tekonsa tosiaankin olisivat olleet sellaiset, joina Wickham ne kuvasi, ne vaivoin olisivat välttyneet maailman silmiltä; ja että tosi ystävyys hra Bingleyn tapaisen herttaisen miehen ja niin kehnon luonteen välillä olisi ollut kerrassaan käsittämätön ja mahdoton.
Elizabeth aivan häpesi itseään. Hän ei voinut ajatella Darcya eikä Wickhamia tuntematta olleensa kovin sokea, puolueellinen, typerän ennakkoluuloinen.
"Mikä houkka minä olen ollutkaan!" hän huudahti. "Minä, joka olen ollut niin ylpeä tarkkanäköisyydestäni! Joka olen moittinut sisareni ylevää herkkäuskoisuutta ja avomielisyyttä ja tyydytellyt turhamaisuuttani epäilemällä toisia ja keksimällä vikoja, missä niitä ei ole ollutkaan. Mikä nöyryyttävä keksintö tämä onkaan minulle! Ja kuitenkin niin hyvin ansaittu nöyryytys! Vaikka rakkauskin olisi sokaissut silmäni, niin en olisi sen kehnommin osannut arvostella ja tuomita. Mutta ei rakkaus, vaan turhamaisuus se minut sokaisi. Mieltyneenä toisen mairitteluun ja loukkautuneena toisen välinpitämättömyydestä olen tuttavuutemme ensi alusta alkaen kallistunut ehdoin tahdoin ennakkoluuloisuuteen ja typerään tietämättömyyteen ja välittänyt vähät terveestä järjestä. Tähän hetkeen saakka en ole tuntenut omaa itseäni!"
Hänestä itsestään Janeen ja Janesta Bingleyhin hänen ajatuksensa sitten kulkivat sellaista uraa, että hän johtui muistelemaan, kuinka perin epätyydyttävältä hänestä oli tuntunut Darcyn selitys menettelystääntässäasiassa. Hän luki sen uudelleen. Ja nyt oli tulos aivan toinen. Kuinka hän voi kieltäytyä uskomasta Darcyn vakuutteluja tässä asiassa, annettuaan jo perään toisessakin? Darcy selitti olleensa aivan tietämätön Janen kiintymyksestä hänen ystäväänsä; eikä Elizabeth voinut tällöin olla muistamatta, mitä Charlotte aina oli arvellut tästä asiasta. Eikä hän myöskään voinut väittää vääräksi Darcyn kuvausta Janen luonteensävystä. Hän muisti, kuinka taitavasti Jane osasi rakastuneenakin hillitä itsensä ja salata tunteensa, kuinka hän alati käyttäytyi maltillisesti ja ja järkevästi, niin että syrjäisen silmä voi helposti erehtyä hänen tunteittensa todellisesta laadusta.
Kun hän sitten tuli siihen kohtaan kirjeessä, jossa hänen lähiomaisistaan puhuttiin niin julmasti mutta hyvällä syyllä moittien, kasvoi hänen häpeäntuntonsa kukkuroilleen. Hän muisti äitinsä ja nuorempain sisartensa käyttäytymisen eri tilaisuuksissa ja nimenomaan Netherfieldin tanssiaisissa; ja hän voi nyt hyvin käsittää, ettei Darcy voinut moittia sitä pahemmin kuin hän itsekin olisi tehnyt.
Hänelle itselleen ja Janelle myönnetty kohtelias tunnustus ei jäänyt vaikuttamatta. Se lohdutti häntä, mutta ei voinut lievittää sitä ylenkatseellista arvostelua, minkä perheen muut jäsenet olivat ansiosta saaneet osakseen; ja miettiessään nyt, kuinka Janen pettymys ja sydämensuru itse asiassa oli ollut hänen lähimpäin omaistensa käytöksen aiheuttama ja kuinka syvästi he molemmat olivat joutuneet kärsimään sen takia, hän tunsi viiltävää tuskaa ja kiduttavampaa nöyryytystä kuin koskaan ennen.
Kierrettyään nurmikentän laiteilla lähes kaksi tuntia, antaen ajatustensa kirmailla joka taholle — muistellen menneitä ja punniten ennakolta tulevia tapahtumia — kärsien uudestaan kaiken tuskan ja nöyryytyksen ja kokien lohduttautua parhaansa mukaan — hän vihdoin palasi sisälle, koettaen näyttää yhtä huolettomalta ja hilpeältä kuin ennenkin ja päättäen tukahduttaa mielessään kaikki sellaiset ajatukset, jotka estäisivät häntä puuttumasta tarinanpitoon toisten kanssa.
Kotia tultua hän sai kuulla, että Rosingsin herrat olivat käyneet talossa hänen poissa ollessaan; hra Darcy vain siunaaman ajan ottaakseen jäähyväiset, mutta eversti Fitzwilliam oli istunut lähes tuntikauden odottaen häntä palaavaksi ja miltei päättäen lähteä etsiskelemään häntä ulkoa. Elizabethin mieleen oli, etteivät he olleet tavanneet toisiaan. Eversti Fitzwilliam ei merkinnyt hänelle enää yhtään mitään. Hän voi ajatella ainoastaan saamaansa kirjettä.
Molemmat herrat lähtivät Rosingista seuraavana aamuna; ja hra Collins, joka oli odotellut valtaveräjällä lausuakseen heille viimeiset jäähyväiset, tunsi kotia palatessaan itsensä onnelliseksi voidessaan kertoa lähtijäin olleen niin hyvässä voinnissa ja hilpeällä mielellä kuin suinkin saattoi odottaa kartanossa tapahtuneen murheellisen jäähyväiskohtauksen jälkeen. Rosingsiin hän sitten oitis riensikin lohduttamaan Lady Catherinea ja tämän tytärtä; ja palatessaan hän voi suureksi tyydytyksekseen tuoda hänen jalosukuisuudeltaan sellaiset terveiset, että tämä haikeutensa haihduttimeksi halusi koko pappilan perheen luokseen päivällisille.
Elizabeth ei voinut Lady Catherinea nähdessään olla ajattelematta, että jos hän vain olisi tahtonut, olisi hän nyt voinut esittäytyä myladyn tulevana sukulaisena; eikä hän voinut olla hymyilemättä ajatellessaan, minkälaisen vastaanoton jalo rouva silloin olisi hänelle valmistanut. "Mitähän hän olisi oikein sanonutkaan? Kuinkahan hapanta naamaa hän olisi näyttänytkään?" — näillä kysymyksillä hän huvitti raskautettua mieltään.
Ensimmäisenä puheenaiheena päivällispöydässä tietystikin oli Rosingsin väen väheneminen. "Tottakin se koskee minuun syvästi", vakuutti Lady Catherine vakuuttamasta päästyään; "enpä usko, että kukaan ihminen maan päällä suree niin paljon ystäviensä menettämistä kuin minä. Mutta minä olenkin aivan erikoisesti kiintynyt noihin molempiin nuoriin miehiin — ja kuinka he sitten ovatkaan kiintyneet minuun! Ette usko, kuinka vaikeata heidän oli lähteä täältä! Mutta niinhän on laita joka kerta. Kunnon eversti koetti ylläpitää hilpeyttään viimeiseen saakka; mutta Darcyyn lähtö tuntui koskevan kovin kipeästi — paljon enemmän tällä kertaa, minä arvelen, kuin viime vuonna. Se rakas poika näyttää kiintyneen yhä lujemmin sitein Rosingsiin."
Hra Collinsilla oli älyä lausua tämän johdosta imarteleva huomautus, jonka äiti ja tytär palkitsivat suopealla hymyllä.
Lady Catherine huomautti pöydästä noustua, että nti Bennetkin näytti olevan allapäin; ja arvaten syyksi, että tytönkään ei tehnyt mieli niin pian menettää hänen mieluista seuraansa, hän lisäsi:
"Mutta jos niin on laita, niin kirjoittakaa kaikin mokomin äidillenne, että saatte viipyä täällä vähän kauemmin. Minä arvaan, että rouva Collins on hyvin iloinen saadessaan pitää teidät luonansa."
"Olen hyvin kiitollinen teidän jalosukuisuutenne ystävällisestä tarjouksesta", vastasi Elizabeth; "mutta minun vallassani ei ole noudattaa sitä. Minun täytyy olla Lontoossa jo ensi lauantaina."
"Miksi niin pian; ettehän ole vielä ollut täällä enempää kuin kuusi viikkoa? Minä odotin teidän jäävän ainakin kahdeksi kuukaudeksi. Täisinhän siitä jo mainita rouva Collinsillekin ennen teidän tuloanne. Eikähän teillä ole mitään syytä lähteä täältä niin pian. Äitinne voi varmastikin tulla toimeen ilman teidän apuanne vielä pari viikkoa eteenpäin."
"Mutta isäni ei voi. Hän kirjoitti minulle viime viikolla ja kiirehti palaamistani."
"Oh, isänne tulee hyvin toimeen ilman teitä, jos kerta äitinnekin voi tulla. Isät eivät paljonkaan perusta tyttäriinsä. Ja jos viitsitte vielä viipyä täällä toisenkin kuukauden, niin kukaties otan itse teidät mukaani kun lähden Lontooseen, sillä aikomukseni on matkustaa sinne kesäkuun alussa viikon päiviksi. Ja kun voin aivan hyvin sijoittaa kamarineitoni tavararattaille, on vaunuissani hyvin tilaa toiselle teistä — ja annappa olla, jos sattuu hyvä ilma, niin voisinpa ottaa teidät molemmatkin vaunuihini, sillä ettehän te kumpikaan ole isokokoisia."
"Te olette kovin ystävällinen, Lady Catherine; mutta minä luulen, että minun täytyy sittenkin pysyä alkuperäisessä aikeessani."
Lady Catherine huokasi alistuvasti. "Sitten on teidän, rouva Collins, pantava miespalvelija heitä saattamaan. Tiedättehän, että minä aina puhun suuni puhtaaksi, enkä minä voi sietää ajatusta, että kaksi nuorta neitosta matkustaisi yksin postikyydillä. Se ei ole ollenkaan sopivaa. Nuorten neitosten pitäisi aina olla säädyllisesti varjeltuina ja palveltuina, se kuuluu heidän elämänasemaansa. Muistan hyvin kun sisarentyttäreni Georgiana lähti viime kesänä Ramsgateen, niin en helpottanut, ennenkuin hänelle pantiin kaksi miespalvelijaa mukaan. Minä olen niin hirveän tarkka kaikissa tällaisissa asioissa. Teidän täytyy lähettää joku renkinne näiden nuorten neitosten matkaan. Olenpa oikein iloinen, että satuin mainitsemaan tämän asian; olisi anteeksiantamatonta, jos päästäisitte heidät matkustamaan yksin."
"Enoni lähettää palvelijan vastaamme."
"Hoo — teidän enonne! Onko hänellä varaa pitää miespalvelijaa? Sepä hauskaa, että joku omaisistanne ajattelee tällaisia asioita. Missä te vaihdatte myötyrihevosia? Vai niin — Brombyssä tietystikin. Jos mainitsette 'Kellon' majatalossa tuntevanne minut, niin tulette säädyllisesti palvelluiksi."
Lady Catherinella oli vielä paljon kyseltävää heidän matkansa johdosta; mutta kun hän enimmäkseen itse vastaili kysymyksiinsä, pääsi Elizabeth jokseenkin rauhaan — muihin ajatuksiinsa hautautuneena hän olisi saattanutkin vastailla pelkkää puuta ja heinää. Hän siunasi hetkeä, jolloin he pääsivät lähtemään kotia; ja yksin jäätyään hän antautui huojentunein mielin niihin ajatuksiin, jotka nyt yksinomaan askarruttivat hänen mieltään ja joita hän mietiskeli jokapäiväisillä yksinäisillä kävelyillään.
Hra Darcyn kirjeen hän pian osasi jo ulkoa — niin oli sen jok'ainoa sana painunut hänen sydämeensä. Hän punnitsi tarkasti sen jokaista lausetta; ja kirjoittajasta itsestään hänellä oli nykyään aivan toisenlaiset mielipiteet kuin ensi lukemallaan. Hänen kosintaansa muistellessaan hänen mielensä vieläkin kuohahti katkeruuteen; mutta ajatellessaan sitten, kuinka perin väärin ja nurjasti hän oli arvostellut ja tuominnut tuota miestä, hänen suuttumuksensa kohdistui omaan itseensä, ja Darcyn syvä pettymys herätti hänessä sääliä. Hänen harras kiintymyksensä synnytti kiitollisuutta, hänen suoravainen luonteensa vilpitöntä kunnioitusta; mutta sittenkään hän ei voinut mielessään taipua hänen kosintaansa, eikä hän hetkeksikään katunut sen hylkäämistä tai halunnut saada tavata Darcya uudestaan. Hänen omassa entisessä käytöksessään oli yllinkyllin surtavaa, ja lähiomaistensa onnettomat luonteenominaisuudet olivat hänelle ainaisen harmin ja haikeuden lähteenä. Ja kaikkein pahinta oli, ettei parannusta voinut toivoakaan. Hänen isänsä tyytyi vain nauramaan nuorempien tyttäriensä typerälle huimuudelle, mutta ei vaivautunut koskaan ojentamaan heitä; ja hänen äitinsä oli aivan kykenemätön edes käsittämään, mitkä asiat kaipasivat korjaamista. Elizabeth oli usein yhdessä Janen kanssa yrittänyt hillitä Catherinen ja Lydian hupakkomieltä; mutta mitä toivoa olikaan näiden parantumisesta, kun äiti aina kannatti heitä ja sieti heidän houkkamaisuuttaan. Niin kauan kuin upseereja oli Merytonissa, nuo tytöt eivät lakkaisi kuhertelemasta heidän kanssaan; niin kauan kuin Meryton oli lyhyen kävelymatkan päässä Longbournista, he lentäisivät sinne kuin päättömät kanat.
Vierailut Rosingsissa jatkuivat viimeisenäkin viikkona yhtä tiheään kuin kaikkein ensimmäisenä. Viimeinen ilta vietettiin siellä; Lady Catherine jakeli heille auliisti neuvoja matkan varalle; ja kun he viimein lähtivät, lausui hän alentuvasti heidät tervetulleiksi Hunsfordiin seuraavaksikin kesäksi; ja nti De Bourgh unohti tavallisen hitaan pidättyväisyytensä siihen määrään, että tarjosi kummallekin tytölle kätensä.
Lauantaiaamuna Elizabeth ja hra Collins sattuivat tulemaan aamiaispöytään vähän ennen toisten tuloa; ja jälkimmäinen käytti tilaisuutta lausuakseen lähtevälle vieraalleen kohteliaat kiitoksensa.
"En tiedä, rakas neiti Elizabeth", hän sanoi, "onko rouva Collins jo ilmaissut teille kiitollisuutensa ystävällisen vierailunne johdosta; mutta minä olen varma, että te ette voi lähteä talostamme saamatta tuta meidän tunteitamme. Teidän seurastanne on meille ollut paljon hupia ja etua, siitä pyydän teidän olemaan vakuutettu. Tiedämmehän kyllä, kuinka vähän matalassa majassamme on sellaista, mikä voi viehättää vierasta. Meidän yksinkertaiset elämäntapamme, pienet huoneemme, harvalukuiset palvelijamme ja eristyneisyytemme suuresta maailmasta saattavat tehdä Hunsfordista perin yksitoikkoisen sopen teidän tapaisellenne vilkkaalle nuorelle neidille; mutta minä toivon teidän uskovan meidän kiitollisuuteemme ja olevan vakuutettu, että olemme tehneet kaiken voitavamme estääksemme teitä liiaksi ikävystymästä täällä ollessanne."
Elizabeth ilmaisi innokkain sanoin tyytyväisyytensä ja kiitollisuutensa. Hän oli viettänyt nämä kuusi viikkoa varsin rattoisasti, ja seurustelu Charlotten kanssa ja kaikki hänelle osoitettu kohteliaisuus oli mitä suurimmasti ilahduttanut häntä. Hra Collins oli tyytyväinen tähän vakuutukseen ja jatkoi juhlallisesti hymyillen:
"Kovin olen iloinen kuullessani, että aika ei ole käynyt täällä teille pitkäksi. Me olemme varmastikin tehneet parhaamme teitä hauskuttaaksemme; ja kun meillä on ollut onni tutustuttaa teidät mitä jaloimpaan seurapiiriin, niin luulenpa voivani imarrella itseäni varmuudella, ettei vierailunne Hunsfordissa ole ollut erin masentava. Suhteemme Lady Catherinen perheeseen on todella erinomainen etu ja siunaus, jollaisesta vain harvain on suotu kerskailla. Te olette nähnyt, kuinka kiinteä tuo suhde on ja kuinka ahkerasti meidän on sallittu seurustella Rosingsissa. Totta puhuen minun täytyy tunnustaa, että — mitkä tukaluudet halpaan pappilaamme muuten liittyvätkin — kukaan ei voisi kieltäytyä siinä asumasta saadessaan meidän tavallamme olla läheisessä tuttavuudessa seudun valtaperheen kanssa."
Sanat olivat aivan riittämättömät tulkitsemaan hänen liikutettuja tunteitaan; ja hänen oli pakko lähteä astelemaan ympäri huonetta, ennenkuin kykeni jatkamaan puhettaan:
"Te voitte todellakin, rakas serkku, viedä meistä Hertfordshireen mitä suotuisimpia viestejä. Ainakin imartelee mieltäni vakaumus, että teillä on täysi syy siihen. Olettehan saanut joka päivä itse havaita Lady Catherinen erinomaista huomaavaisuutta vaimoani kohtaan; ja kaiken kaikkiaan uskallan luottaa siihen, ettei ystävättärenne ole tehnyt avioliitossaan huonoa valintaa — mutta minun sallittanee vaieta tämän asian suhteen. Sallikaa minun vain toivoa, rakas neiti Elizabeth, että kaikesta sydämestäni toivoisin teidänkin joutuvan yhtä onnekkaaseen avioliittoon. Kallis Charlotteni ja minä ajattelemme aivan samalla tapaa kaikista asioista. Meidän luonteissamme ja käsitystavoissamme vallitsee vallan merkillinen yhdenmukaisuus. Kohtalo näkyy todella luoneenkin meidät toisiamme varten."
Elizabeth voi ainoastaan vakuuttaa, että sellainen yhdenmukaisuus varmastikin takasi asianomaisille mitä suurinta onnea. Mutta hän ei kuitenkaan murhettunut siitä, että ystävättären tulo lopetti enemmän kuvauksen tästä sopusointuisasta avioelämästä. Charlotte parka! Raskasta oli jättää hänet yksin noin typerän ja itserakkaan miehen kanssa. Mutta hänhän oli valinnut osansa avoimin silmin, ja vaikka hän surikin vieraittensa lähtöä, ei hän pyytänyt heidän sääliään. Hänen kotinsa ja taloutensa, seurakuntalaisensa ja kanatarhansa eivät vielä olleet kadottaneet ensimmäistä viehätystään hänen silmissään.
Vihdoin saapuivat vaunut, matkatavarat köytettiin niiden perään ja eväskääröt työnnettiin sisään. Ystävättärien otettua toisiltaan hellät jäähyväiset saattoi hra Collins Elizabethin tielle. Autettuaan hänet ja Marian vaunuihin hän äkkiä tyrmistyi muistaessaan, että lähtijät olivat kokonaan unohtaneet lähettää terveisiä Rosingsin vallasväelle.
"Mutta", hän lisäsi, "tietystikin te haluatte lähettää meidän kauttamme alamaiset kiitoksenne kaikesta heidän puoleltaan saamastanne ystävällisyydestä."
Elizabethilla ei ollut mitään sitä vastaan; vaunujen ovi lyötiin kiinni ja hevoset lähtivät patistamaan.
"Hyvä isä sentään!" huudahti Maria lyhyen äänettömyyden perästä, "minusta tuntuu, että olemme olleet täällä vain pari päivää; ja kuinka paljon kuitenkin on tällä aikaa tapahtunut!"
"Paljonpa tosiaankin!" huudahti hänen matkatoverinsa sydämessään.
"Mehän olemme syöneet päivällistä Rosingsissa yhdeksän kertaa, ja sen lisäksi juoneet siellä kahdesti teetä. Kuinka paljon minulla onkaan kotona kerrottavana!"
"Ja kuinka paljon minulla onkaan salattavana!" lisäsi Elizabeth itsekseen.
Matka sujui mainittavitta tapahtumitta; ja muutaman tunnin kuluttua Hunsfordista lähdettyä he saapuivat hra Gardinerin asuntoon, missä heidän oli määrä viipyä muutamia päiviä.
Jane näytti voivan hyvin, mutta Elizabeth ei päässyt paljoakaan tutkistelemaan hänen mielentilaansa tädin heille hankkimilta monilta huvituksilta. Mutta Janehan seuraisi mukana Longbourniin, ja siellä heillä olisi kylliksi aikaa purkaa toisilleen sydämensä.
Hänen oli kuitenkin työläs odottaa kotiinpaluuta kertomatta sisarelleen hra Darcyn kosinnasta. Sellaisen tiedonannon valmistama yllätys ja oma muuttunut käsityksensä tuon miehen luonteesta olivat todellakin kylliksi väkevät houkuttelemaan avomielisyyteen; mutta siitä esti häntä kuitenkin epätietoisuus, kuinka paljon hän asiasta oikein ilmoittaisi Janelle, sekä pelko, että tämä kuulemansa johdosta johtuisi ajattelemaan Bingleytä ja senvuoksi murehduttamaan mieltänsä.
Toukokuun toisella viikolla nuo kolme nuorta neitiä lähtivät Lontoosta Hertfordshireen; ja sovitussa majatalossa olivat hra Bennetin lähettämät ajopelit vastassa ja sekä Kittyn että Lydian kasvot katselemassa ulos ruokasalin akkunasta. Nämä neitoset olivat tehneet asiaa pikku kaupungin muotikauppaan ja viettivät paraillaan aikaansa katselemassa kadun toisella puolella astelevaa vahtisotamiestä ja valmistamalla kurkkusalaattia.
Tervehdittyään sisariaan he veivät heidät riemuiten ruokapöydän ääreen, jolle oli katettu majatalon tavallisia kylmiä herkkuja, ja huudahtivat: "Eikös kelpaa? Eikös tämä ole teille mieluisa yllätys?"
"Ja meidän aikomuksenamme on kestitä teitä kaikkia", lisäsi Lydia; "mutta teidän täytyy antaa meille rahaa maksaaksemme kestityksen, sillä me olemme tyhjentäneet kukkaromme ostoksilla." Sitten, näyttäen ostoksiaan: "Katsokaas tänne, minä olen ostanut tämän hatun. Ei se minusta ole vallan häävi, mutta muotikaupassa ei ollut parempaakaan valittavana. Kotia tultua puran sen palasiksi ja koetan sommitella jotain laatuun käypää."
Ja kun hänen sisarensa tuomitsivat hatun hirvittäväksi, sanoi hän aivan välinpitämättömästi: "Niin, mutta olisittepa nähneet, kuinka hirveitä muut hatut puodissa olivat; ja kun olen ostanut jotain sievännäköistä satiinia vuoriksi, niin arvaanpa tästä jotain tulevan. Eikäpä muuten ole väliäkään, mitä tänä kesänä päässään pitää, sillä miliisirykmentti on määrätty lähtemään Merytonista muuanne kahden viikon päästä."
"Onko todellakin?" huudahti Elizabeth hyvin tyytyväisenä kuulemaansa.
"Sen on määrä leiriytyä Brightonin luo; ja minä tahtoisin niin kovasti, että isä veisi meidät kaikki sinne kylpemään täksi kesäksi! Se on todellakin mainio ajatus, ja arvaanpa ettei se tulisi maksamaan paljon mitään. Äitikin tahtoisi niin mielellään lähteä. Ajatelkaas, kuinka surkean kuiva kesä tästä muuten tulee!"
"Tottakin", ajatteli Elizabeth itsekseen, "se on mainio ajatus ja tekisi kädenkäänteessä lopun vähistä varoistamme. Armias taivas sentään! Brightonin hieno kylpylä ja kokonainen sotilasleiri meille, joita on jo katseltu yli olkain Merytonin kuukaustanssiaisissa ja yhden ainoan vaivaisen miliisirykmentin taholta!"
"Mutta nyt minulla on teille suuria uutisia", jatkoi Lydia, kun he olivat käyneet pöytään. "Mitähän te niistä ajattelettekaan? Kerrassaan oivia uutisia, jotka lisäksi koskevat erästä henkilöä, josta me kaikki pidämme."
Jane ja Elizabeth katsahtivat toisiinsa, ja tarjoilijalle ilmoitettiin, ettei hänen tarvinnut jäädä huoneeseen. Lydia nauroi pakahtuakseen ja sanoi:
"Ah, tuo on oikein teidän tapaistanne! Niinkuin tarjoilija muka ei olisi kuullut paljon pahemmistakin asioista kuin mitä minulla nyt on kerrottavana. Mutta menköön hän vain tiehensä, hän olikin niin hirveän ruman näköinen veitikka. En ole kellään ihmisellä nähnyt niin isoa leukaa kuin sillä miehellä. No niin — mutta nyt uutisiini! Ne koskevat rakasta Wickhamia; ja ne ovat liian hyviä tarjoilijan kuulla, vai mitä? Nyt ei ole enää vaaraa, että Wickham naisi Mary Kingin — kas siinä kuulette! Tyttöriepu on mennyt setänsä luo Liverpooliin ja jää sinne. Wickham on häneltä turvassa."
"Ja Mary King on myöskin turvassa", lisäsi Elizabeth, "turvassa joutumasta naimisiin pelkästään myötäjäistensä takia."
"Hupsu hän ainakin oli lähtiessään pois, jos hän todella piti miehestä."
"Mutta minä toivon, ettei kummallakaan puolella ollutkaan mitään vakavaa kiintymystä."
"Se on ainakin varmaa, ettei sitä ollut Wickhamin puolella. Minä voin taata, ettei hän välittänyt tytöstä enemmän kuin oljenkorresta. Kukahanvoisikaanvälittää tuollaisesta pienestä pisamaisesta liehakosta?"
Elizabethia tyrmistytti ajatella, että — olipa tuo lauselma kuinka tyly tahansa — hän oli aikaisemmin hautonut sydämessään yhtä tylyä tunnetta tyttöä kohtaan.
Kohta kun kaikki olivat syöneet ja vanhemmat sisaret maksaneet laskun, sälytettiin koko sisarparvi kaikkine kimssuineen ja kamssuineen vaunuihin ja lähdettiin kotimatkalle.
"Nythän me istumme ahtaalla kuin sillit tynnörissä", jatkoi Lydia lepertelyään. "Olinpa iloinen, että ostin uuden hattuni, jollei muunkaan vuoksi, niin ainakin vaunujen täytteeksi. No, olkaamme nyt oikein mukavasti ja omissa oloissamme ja pitäkäämme hauskaa koko matkan. Ja ennen kaikkea kertokaappa, mitä kaikkea teille onkaan tapahtunut matkallanne. Oletteko tavanneet hauskoja herroja? Ja onko teitä kuherreltu kovinkin? Minä toivoin, että ainakin toinen teistä toisi sulhasen mukanaan. Janesta pian tuleekin vanha piika, sen minä sanon. Hänhän jo kohta täyttää kolmekolmatta — ajatelkaas! Hyvä isä sentään kuinka minua hävettäisikään, jollen siinä iässä olisi jo naimisissa! Täti Philipskin toivoo teille sulhasia, niin ettette uskokaan. Hänen mielestään Lizzyn olisi pitänyt ottaa herra Collins; mutta enpä käsitä, mitä huvia olisi olla sidottu sellaiseen tölskään aidanseipääseen. Ah armias taivas, ajatelkaas, kuinka minun olisi mieleeni, jos pääsisin naimisiin ennen teitä kaikkia ja sitten saisin olla teille 'esiliinana' kaikissa tanssiaisissa. Ettepäs usko, kuinka hauskaa meillä oli toissapäivänä eversti Forsterilla! Kitty ja minä olimme kutsutut sinne koko päiväksi, ja rouva Forster lupasi meille pikkuruiset tanssit illaksi — sivumennen sanoen hänestä ja minusta on tullut ihmeen herttaiset ystävät. Ja sitten hän pyysi molempia Harringtonin tyttöjä myös tulemaan, mutta Harriet oli kipeä, niin että Penelopen täytyi tulla yksin; ja arvaattekos, mitä me sitten teimme? Me puetimme Chamberlaynen naisvaatteisiin, sillä hänen piti olla yhtenä tanssitettavana — ah, hyvä isä, kuinka se vasta oli hassua! Ei niin ristinsielukaan tiennyt meidän kepposestamme, paitsi eversti ja rouva Forster ja Kitty ja minä ja täti Philips, jolta meidän täytyi lainata sopivia vaatteita; ja ette arvaakaan, kuinka mainiolta hän niissä näytti! Kun Denny ja Wickham ja Pratt ja pari kolme muuta herraa sitten tulivat illalla, eivät he osanneet arvatakaan häntä muuksi kuin naiseksi. Ah herra, kuinka minua oikein naurattikaan! Ja rouva Forsteria myöskin. Olin nauraa itseni ihan kuoliaaksi! Jasese vasta sai miehet viimein epäilemään jotakin, ja sitten koko juoni keksittiin."
Tällaisilla tarinoilla Lydia ja Kitty huvittivat sisariaan koko kotimatkan. Elizabeth koetti seurata niitä niin vähän kuin suinkin, mutta pakostakin tuli Wickhamin nimi tavantakaa mainituksi.
Kotona oli vastaanotto mitä ystävällisin. Rva Bennet oli kovin mielissään nähdessään Janen pysyneen yhtä kauniina kuin ennenkin; ja useammin kuin kerran sanoi hra Bennet päivällispöydässä omasta ehdostaan Elizabethille:
"Olenpa iloinen, että olet jälleen kotona, Lizzy!"
Päivällisillä istui lukuisa seura, sillä melkein koko Lucasin väki oli tullut noutamaan Mariata ja kuulemaan uutisia. Haastelu kävi ristiin rastiin ruokapöydän yli; Lady Lucas kyseli nuoremmalta tyttäreltään Charlotten terveyttä ja kanatarhaa; rva Bennet kuulusteli toisella korvalla Janelta pääkaupungin muotiuutisia ja tulkitsi niitä toisella puolellaan istuville nuorimmille Lucasin tytöille; ja Lydia, joka piti isompaa ääntä kuin kukaan muu koko pöytäseurasta, kertoili hakumatkan hauskuuksista jokaiselle, ken vain viitsi kuunnella.
"Ah, Mary", hän huusi, "olisitpa sinäkin ollut matkassa, niin olisit saanut pitää hauskaa! Kun me Kittyn kanssa mentiin, niin vedimme vaununverhot alas, aivan kuin ei sisässä olisi muka keitään istunut, ja niin olisimme istuneet koko matkan, jollei Kitty olisi ruvennut voimaan pahoin. Ja kun tulimme majataloon, niin sielläkös me elettiin hienosti — tilasimme pöytään parhaan kylmän murkinan mitä talosta löytyi ja kestitsimme noita tulijoita ihan ruhtinaallisesti; ja sinäkin olisit saanut osasi, jos vain olisit tullut. Ja kotimatkallakos vasta hauskaa pidettiin! En olisi uskonut, että vaunut olisivat meitä kestäneetkään. Olin ihan kuolla nauruun. Ja me huusimme ja nauroimme niin kovaa, että se kuului varmasti kymmenen mailin päähän."
Siihen Mary sisar vastasi kylmän arvokkaasti: "Olkoon kaukana minusta, että kadehtisin sinulta huvejasi, rakas sisko. Arvaan, että ne hyvinkin saattavat miellyttää tavallisia naisia, mutta minun täytyy tunnustaa, ettäminuane eivät vain viehättäisi. Hyvä kirja on minulle rajattomasti rakkaampi."
Mutta siitä vastauksesta ei Lydia kuullut sanaakaan. Hän harvoin kuunteli kenenkään puhetta puolta minuuttia kauempaa, ja erityisesti Maryn syväoppisuutta ei nimeksikään.
Iltapäivällä Lydia koetti kiihkeästi taivuttaa toisia tyttöjä lähtemään kävelylle Merytoniin ja katsomaan, kuinka ihmiset siellä jaksoivat; mutta Elizabeth vastusti sitkeästi aietta. Eihän ihmisten pitänyt saaman aihetta sanoa, etteivät Bennetin neidit kyenneet pysymään kotona edes puolta päivää lähtemättä juoksemaan upseerien perässä. Hänellä oli toinenkin syy vastarintaansa. Hän pelkäsi kohdata Wickhamia ja tahtoi välttää häntä niin kauan kuin mahdollista. Parin viikon perästähän rykmentti jo lähtisi matkoihinsa, ja sen lähdettyä hän toivoi pääsevänsä kokonaan näkemästä tuota miestä.
Hän ei ollut vielä ollut montakaan tuntia kotona, kun hän jo huomasi, että kysymys Brightoniin menosta, josta Lydia oli vihjaillut, oli jatkuvan keskustelun aiheena vanhempien kesken. Elizabeth voi tosin havaita isän olevan siihen aivan haluttoman; mutta hänen kieltelynsä olivat joka kerralla niin horjuvia, että hänen närkästyneellä puolisollaan oli syytä toivoa, että hän se lopultakin hitaasti mutta väsymättä jauhamalla perisi voiton.
Elizabeth odotteli niin kärsimättömästi saadakseen ilmaista Janelle suuret uutisensa, ettei hän kauankaan jaksanut pidättää itseään. Valmisteltuaan sisartansa kokemaan suurta yllätystä ja päätettyään vaieta kaikesta tämän omaa kohtaloa koskevista asianhaaroista hän seuraavana aamuna kertoi Janelle, mitä hänen ja hra Darcyn välillä oli tapahtunut.
Vanhemman neiti Bennetin hämmästys oli tietenkin tavaton, mutta vielä suurempi oli hänen ihastuksensa Elizabethin luontaisten etujen saavuttamasta riemuvoitosta. Hänkin pahoitteli, että hra Darcy oli esittänyt kosintansa niin töykeällä tavalla, mutta vielä enemmän häntä suretti se kova isku, jonka sisaren antama kieltävä vastaus luonnollisesti oli antanut kosijalle.
"Väärinhän häneltä tietysti oli, että hän oli niin varma menestyksestään", hän sanoi; "mutta ajattelehan myöskin, kuinka suuresti sen täytyi enentää hänen pettymystään."
"Minäkin olen todella hyvin pahoillani hänelle tuottamastani pettymyksestä", vastasi Elizabeth; "mutta hänellä on paljon muitakin elämänharrastuksia, jotka luultavasti piankin tekevät lopun hänen kiintymyksestään minuun. Ethän sinä kuitenkaan voi moittia minua, rakas Jane että hylkäsin hänen tarjouksensa?"
"Moittia sinua? Ah, enhän toki!"
"Mutta sinä ehkä moitit minua siksi, että puhuin hänelle niin lämpimästi Wickhamin puolesta?"
"En — tottahan sinä olit oikeassa kaikessa siinä, mitä hänestä sanoit."
"Sen saat nähdä, kun olen kertonut sinulle, mitä seuraavana päivänä sitten tapahtui."
Hän kertoi saamastaan kirjeestä ja toisti sen sisällöstä kaiken, mikä koski George Wickhamia. Mikä isku se olikaan Jane paralle, joka ei ikipäivinä olisi voinut uskoakaan, että niin paljon pahuutta voi keskittyä yhteen ainoaan ihmiseen. Ei edes Darcyn siveellinen voittopuoli, vaikka se lepyttikin häntä tätä kohtaan, kyennyt lohduttamaan häntä tuosta julmasta pettymyksestä. Mitä hartaimmin hän koki etsiä mahdollisia erehdyksiä ja puolustaa toista, loukkaamatta silti toista puoltakaan.
"Ei se käy", intti Elizabeth vastaan, "et sinä saa heitä molempia samalla kertaa puhdistetuksi. Valitse heistä kumman tahdot ihanteeksesi, mutta ainoastaan yhteen saat tyytyä. Omasta puolestani minä olen taipuvainen pitämään herra Darcya parempana miehenä, mutta tee sinä miten itse haluat."
Tälläkään väitteellä hän ei saanut puserretuksi hymyä Janen huulille.
"En tiedä, olenko vielä koskaan eläessäni niin hirveästi kauhistunut ja pettynyt", hän huokasi. "Että Wickham voikaan olla niin kehno! Sitä on vaikea uskoakaan. Entä tuo poloinen herra Darcy! Rakas Lizzy, ajattelehan, mitä hänen on oikein täytynytkään kärsiä. Sellainen pettymys sinuun nähden — ja saada sitten tietää, kuinka pahaa sinä olit hänestä ajatellut — ja olla lisäksi pakotettu kertomaan sellaisia juttuja omasta sisarestaan! Ihanhan siitä hirmustuu."
"Ah, minä en ainakaan enää sitä sure! Sinun säälisi ja kauhistuksesi on minulta haihduttanut kumpaisenkin tunteen. Kun näen sinun tekevän hänelle niin suurenmoista oikeutta, käyn itse joka hetki hänestä yhä välinpitämättömämmäksi. Sinun surkuttelusi on minun pelastukseni; ja jos jatkat vielä, niin on sydämeni kohta kevyt kuin höyhen."
"Niin — mutta entä tuo Wickham poloinen sitten! Hänhän tekee niin hyvän vaikutuksen — hän näyttää aina niin avomieliseltä ja hienotunteiselta ihmiseltä."
"Molempain miesten luomisessa näyttää menetellyn kovin epäsuhtaisesti. Toinen on saanut osakseen kaiken hyvyyden, ja toinen vain hyvyyden ulkokuoren."
"En minä koskaan pitänytkään herra Darcya niin pahasti kaiken hyvyyden vastakohtana kuin sinä teit."
"Ja kuitenkin minä luulin olevani niin ihmeen älykäs ja terävänäköinen tuomitessani hänen vikojaan ja inhotessani häntä. Tuollainen lähimmäisen inho ja hänen puutteittensa havaitseminen kannustaa niin ihmeesti ihmisen henkevyyttä ja avartaa hänen älyään. Voihan jatkuvasti tuntea vastenmielisyyttä lähimmäistään kohtaan sanomatta hänelle ja hänestä mitään moitetta; mutta iänkaiken ei jaksa nauraa jollekin ihmiselle sanomatta hänelle jotakin tai laskettamatta hänestä sukkelata henkevyyttä."
"Lizzy, kun sinä ensi kertaa luit tuon kirjeen, niin ethän toki voinut tehdä asioista niin pahaa pilaa kuin nyt!"
"En tottakaan. Olin sangen nolo — voisinpa sanoa, että tunsin itseni oikein onnettomaksikin. Eikä vierelläni ollut ketään, jolle olisin voinut sanoa mitä tunsin, ei ollut mitään Janea lohduttamassa minua ja sanomassa, etten minä suinkaan ollut niin surkean heikko ja hupsu ja turhamainen kuin tiesin olleeni! Ah, kuinka minä silloin kaipasin sinua!"
"Miten onnetonta olikaan, että sinä Wickhamista puhuessasi lausuit herra Darcylle niin kovia sanoja, jotka nyt näyttävät todellakin olevan aivan ansaitsemattomat."
"Niin kyllä! Mutta katkerat sanat ovat mitä luonnollisin seuraus niistä onnettomista ennakkoluuloista, joita olen niin mielihalusta hautonut rinnassani. Minä tahtoisin kysyä sinun neuvoasi erään seikan johdosta. Tahtoisin tietää, olenko vai enkö velvollinen ilmaisemaan seurapiirillemme Wickhamin todellisen luonteen?"
Jane mietti vähän aikaa, ennenkuin vastasi: "Varmastikaan sinulla ei ole enää tilaisuutta tehdä sellaista hirveää paljastusta. Mitä sinä itse ajattelet?"
"Ettei sitä ole yrittämistäkään. Herra Darcy ei ole suinkaan valtuuttanut minua julkisesti kuuluttamaan hänen ilmiantoaan. Päinvastoin ovat kaikki hänen sisarensa lähimmät tuttavat velvoitetut pitämään asian niin salassa kuin suinkin; ja jos minä yritän ilmaista ihmisille herra Darcyn todellisen luonteen, niin kukapa minua uskoisi? Onhan yleinen mielipide täälläpäin asettunut niin jyrkästi häntä vastaan, että ainakin puolet Merytonin kelpo ihmisistä saisi halvauksen, jos heidän olisi pakko asettaa hänet vähän parempaan valoon. En minä ainakaan pysty siihen toimeen. Wickham muuten kohta lähteekin matkoihinsa; ja siksi lienee samantekevää, tietävätkö ihmiset millainen hän todella on. Jonkin ajan perästä asia arvatenkin tulee tunnetuksi, ja silloin me saamme nauraa heidän typeryydelleen. Mutta tätänykyä en aio hiiskua siitä sanaakaan."
"Siinä oletkin aivan oikeassa. Jos hänen hairahduksensa paljastettaisiin, niin hän olisi iäksi hukassa. Häntä ne ehkä nyt itseäänkin surettavat, ja hän koettaa parhaansa mukaan korjata itseään. Me emme saa syöstä häntä aivan epätoivoon."
Elizabethin rauhattomuus asettui tuntuvasti tämän keskustelun jälkeen, ja hänellä oli tilaisuutta tarkastaa sisarensa mielentilaa. Jane ei näyttänyt onnelliselta. Hän hautoi yhä edelleenkin sydämensä pohjassa hellää tunnetta Bingleytä kohtaan. Hänelle tämä kiintymys oli ensimmäinen todellinen hänen elämässään, ja siksi oli sillä ensi lemmen raikas lämpö ja tuoreus; ja hänen kypsyneen ikänsä ja tasaisen luonteensa vaikutuksesta oli sillä paljon suurempi vakavuus ja alttius kuin nuorten tyttöjen tavallisella ensimmäisellä rakastumisella, ja sitä tulisemmin hän rinnassaan palvoi lemmityn muistoa ja piti häntä etevämpänä ja parempana kaikkia muita miehiä.
"No niin, Lizzy", sanoi rouva Bennet eräänä päivänä, "mitä sinä ajattelet tästä Janen nolosta rakkausjutusta? Minä puolestani olen kivenkovaan päättänyt, etten puhu siitä sanaakaan kenenkään kanssa. Sen vakuutin sisarelleni Philipsillekin toissapäivänä. Mutta minä en vain saa päähäni, kuinka Jane ei nähnyt tuosta miehestä vilaustakaan Lontoossa ollessaan. No niin, Bingley onkin kerrassaan kunnoton nuori mies — panee ensin tyttörukan pään pyörälle ja jättää hänet sitten lehdellä soittamaan; enkä minä usko, että Janella on ikimaailmassa enää tilaisuutta saada häntä onkeensa. Ei ole puhettakaan siitä, että hän palaisi Netherfieldiin täksi kesäksi; ja se minun pitäisi tietää, koska olen kuulustellut asiaa jok'ainoalta, jolla voisi olla siitä vihiä."
"En minäkään usko, että hän tulee enää koskaan asumaanNetherfieldissä."
"Se on hänen asiansa. Eikä häntä kukaan enää haluakaan tulemaan; vaikka se minun täytyy sanoakseni — ja sen sanonkin aina jok'ikiselle — että hän on menetellyt hyvin kunnottomasti minun tytärtäni kohtaan; ja jos minä olisin ollut Janen sijassa, niin en iki maailmassa olisi pannut hyppysiäni siihen puuroon. Ainoa lohdutukseni on, että Jane varmastikin kuolee särkynein sydämin, ja silloin tuo mies saa katua mitä on tehnyt."
Elizabeth, jota sellainen ajatus ei voinut lohduttaa, jätti vastaamatta.
"Kuulehan, Lizzy", jatkoi äiti kohta perästäpäin, "nuo Collinsit taitavat tulla toimeen varsin hyvin, vai kuinka? No, hyvä, hyvä — toivon vain, että sitä jatkuisi pitemmältäkin. Entä millaista pöytää he pitävät? Arvaan, että Charlotte on mainio emäntä. Jos hän on puoleksikaan yhtä tarkka kuin äitinsä, niin hän saa säästymäänkin. He eivät suinkaan hurvittele taloudessaan, arvaan mä?"
"Ei sinnepäinkään."
"Kaikki riippuu hyvästä emännöimisestä, sen saat uskoa. Hohoi — niin niin!Heeivät ainakaan elä tulojensa yli.Heitäei tyhjä kukkaro koskaan huoleta. No hyvä, onneksi vain olkoon! Ja arvaanpa heidän useinkin puhelevan siitä, että asettuvat tänne Longbourniin kohta isäsi kuoleman jälkeen. He pitävät tätä taloa kaiketikin jo ihan omanaan, vai mitä?"
"Siitä asiasta ei minun kuulteni hiiskuttu sanaakaan."
"Ei tietenkään — varsin merkillistähän se olisi ollutkin. Mutta älä epäilekään, etteivätkö he siitä monestikin puhele kahdenkesken. No niin, jos he voivat kevein sydämin ottaa vastaan maatilan, joka ei lain mukaan heille kuulu, niin sitä parempi heille itselleen.Minäpuolestani häpeisin silmäni sokeiksi, jos iskisin kynteni omaisuuteen, joka vain perintökaaren mukaan minulle lankeisi."
Viikko oli kulunut Bennetin perheen vanhimpain tytärten kotiatulosta. Seuraavan viikon lopulla piti Merytoniin sijoitetun rykmentin siirtyä muuanne ja sentakia koko ympäristön nuori naismaailma oli sortua suruun. Ainoastaan Bennetin molemmat vanhimmat neidit kykenivät edelleen syömään ja juomaan, nukkumaan ja hoitamaan muita arkiaskareitaan. Monesti moittivat heitä tällaisesta tunteettomuudesta Kitty ja Lydia, jotka itse olivat äärimmäisen onnettomat.
"Hyvä isä sentään! Mikä meidät nyt periikään? Mitä meidän on nyt tehtävä?" he huudahtelivat usein katkerin mielin. "Kuinka sinä saatatkaan näyttää noin tyytyväiseltä oloosi, Lizzy?"
Heidän helläsydäminen äitinsä otti täydesti osaa nuorimpain tytärtensä suruun; hän muisti kuin eilisen päivän itsellään samanlaisen surun ajassa viisikolmatta vuotta takaperin.
"Varmastikin minä itkin ja ulvoin kaksi vuorokautta läpeensä", hän sanoi, "kun eversti Millarin rykmentti lähti pois meidän seudulta. Luulin sydämeni ihan särkyvän."
"Jaminunsydämeni varmasti särkyy!" nyyhkytti Lydia.
"Entäpä kun pääsisi mukaan Brightoniin", huomautti rva Bennet valtioviisaasti.
"Aivan niin — kun vain pääsisi lähtemään Brightoniin! Mutta isä on niin perin merkillinen."
"Merikylpy parantaisi minut entiselleen."
"Ja täti Philips on varma, ettäminullese tekisi ihmeen paljon hyvää", lisäsi Kitty.
Sellaisia ruikutuksia kuului pitkät päivät Longbourn Housessa. Elizabeth koetti lyödä ne leikiksi, mutta salaa hän oli menehtyä häpeään. Hän tunsi hra Darcyn arvostelun hänen omaisistaan täydesti oikeaksi; eikä hän koskaan ennen ollut niin taipuvainen kuin nyt antamaan tuolle miehelle anteeksi hänen sekaantumisensa ystävänsä lemmenjuttuun.
Mutta Lydian mieltä kiusannut ongelma sai äkkiratkaisun, kun rva Forster, rykmentin komentajan puoliso, pyysi häntä vähäksi aikaa vieraakseen Brightoniin. Tämä verraton ystävätär oli itsekin vielä aivan nuori ja vasta äskettäin joutunut naimisiin. Yhtäläinen hilpeä ja huimapäinen luonteenlaatu oli lähentänyt häntä ja Lydiaa toisiinsa, ja kolmen kuukauden tuttavuus oli tehnyt heistä helmaystävät.
Ei kannata ruveta kuvaamaankaan Lydian riemastusta, rva Bennetin iloa ja Kitty poloisen kateutta tämän kutsun tultua. Vähääkään välittämättä sisarensa pettymyksestä Lydia lenteli ympäri taloa aivan haltioissaan, vaatien jokaisen onnitteluja osakseen ja lörpötellen, nauraen ja kirkuen äänekkäämmin kuin koskaan ennen, sillä aikaa kuin kovaosainen Kitty purki salissa katkerata vaikerrustaan.
"En iki maailmassa saa päähäni, miksi ei rouva Forster voinut pyytääminuayhtä hyvin kuin Lydiaakin", hän valitti, "vaikka en olekaan tuppautunut hänen erikoisystäväkseen. Pitäisihän minulla olla yhtä suuri oikeus kuin Lydiallakin — ja suurempikin, koska olen häntä kahta vuotta vanhempi."
Turhaan koetti Elizabeth saarnata hänelle järkeä ja Jane alistuvaisuutta. Itse puolestaan ei Elizabeth ollut lainkaan niin mielissään kutsusta kuin hänen äitinsä ja Lydia itse, sillä hän pelkäsi jälkimmäisen menettävän vähänkin järkihitusensa jouduttuaan pois omaisten silmäin alta; ja kun hän ei ymmärtänyt, millä keinolla muuten saisi asian korjautumaan, hän vetosi salakähmää isäänsä, jotta tämä kieltäisi Lydiaa lähtemästä. Hän huomautti hra Bennetille Lydian yleisistä heikkouksista ja luonteenvioista — kuinka vähän todellista apua tämä voi odottaa niin kokemattomalta ja huimapäältä nuorelta naiselta kuin rva Forster oli — ja kuinka paljon suuremmat kiusaukset Brightonissa oli tarjona tällaisen kykenemättömän suojelijattaren valvonnan alla. Isä kuunteli häntä hyvin tarkkaavaisesti, mutta tyytyi vastaamaan:
"Lydia ei tule koskaan järkiinsä, jollei hän saa kerran häväistä itseään julkisesti täällä tai muualla; ja minä arvelen, että nykyisen tilaisuuden tarjoutuessa hänen perheellään on siitä kaikkein vähimmän kuluja ja hankaluutta."
"Jos tietäisitte, isä", valitti Elizabeth, "kuinka suurta harmia ja häpeää koko perheellä on Lydian ajattelemattoman ja hupsun käytöksen takia — ja on jo ollutkin — niin varmasti päättäisitte toisin tässä asiassa."
"Onko jo ollutkin?" tiedusti hra Bennet ihmeissään. "Mitä, onko hän karkoittanut matkoihinsa joitakin teidän sulhasianne? Pikku Lizzy parka! Mutta älä huoli siitä masentua. Ei kannata surra sellaisia poikahoukkioita, jotka eivät jaksa sulattaa pikkuruista höperyyttä tulevan kälynsä puolelta. Laitahan minulle luettelo niistä säälittävistä nulikoista, jotka Lydian hupsuus on säikyttänyt täältä karkuun."
"Isä, nyt sinä aivan erehdyt. Minulla ei ole vähintäkään aihetta valittaa mistään sellaisesta. En minä nyt puhukaan mistään yksityistapauksesta, vaan vaarasta ylimalkaan. Lydian huima ja ajattelematon käytös vahingoittaa ehdottomasti perheemme mainetta ja arvoa maailman silmissä. Antakaa anteeksi, minun täytyy puhua aivan suoraan. Jollette te, rakas isä, vaivaudu hillitsemään hänen huimapäisyyttään ja opettamaan hänelle, että se voi turmella koko hänen elämänsä, niin hän ei kohta ole enää autettavissa. Hänen luonteensa alkaa saada määrätyn suunnan; ja nyt jo, vasta kuusitoistavuotiaana, hän on koko seudun hurjin keimailija ja tekee sekä itsensä että omaisensa naurunalaisiksi ihmisten silmissä. Ja hänen keimailuhalunsa on kaikkein alhaisinta ja moitittavinta laatua; se ei kohdistu kehenkään yksityiseen, vaan miehiin yleensä; eikä sen puolustuksena ole edes mikään erinomainen viehätys, lukuunottamatta hänen nuoruuttaan ja siloisia kasvojaan, joiden vastapainona on säälittävä tietämättömyys ja höperö mieli; aina himoitessaan herättää nuorten miesten huomiota hän ei kykene huomaamaan eikä välitä vähääkään siitä yleisestä ylenkatseesta, jonka hän niittää palkakseen. Sama vaara uhkaa myöskin Kittyä. Hän seuraa sokeasti häntä nuoremman mutta huimemman Lydian johtoa. Turhamaisia, tyhjiä, tietämättömiä, laiskoja ja hillittömiä tyttöjä ovat kumpainenkin! Ah, rakas isäni, etkö voi todellakaan huomata, että he tulevat nurjasti arvostelluiksi ja ylenkatsotuiksi kaikkialla, missä heidät tunnetaan, ja että myöskin heidän sisarensa sotkeutuvat omatta syyttään samaan kohtaloon?"
Hra Bennet tajusi, että tytär oli vuodattanut hänelle sydämensä koko raskaan haikeuden; silitellen hellästi hänen kättään hän vastasi:
"Älä huoli turhan takia murehduttaa itseäsi, kultaseni. Sinä ja Jane tulette kaikkialla, missäteidättunnetaan, saamaan osaksenne pelkkää kunnioittavaa arvonantoa, jota ei suinkaan vähennä se seikka, että teillä sattuu olemaan pari — tai sanoisinko kolmekin — höperöä sisarta. Mutta usko minua, meillä ei tule olemaan ainoatakaan rauhan päivää täällä Longbournissa, jollei Lydia saa noudattaa mielitekoaan ja pääse lähtemään Brightoniin. Annetaan hänen siis lähteä. Eversti Forsterin minä tunnen järkeväksi mieheksi, joka kyllä varjelee häntä lankeemasta vakaviin hairahduksiin; ja omaksi onnekseen Lydia on liian köyhä joutuakseen jonkun myötäjäistentavoittelijan saaliiksi. Brightonissa hänen keimailuhalullaan on paljon vähemmän merkitystä kuin täällä. Siellä upseerit löytävät kosolta naisia, jotka ovat paljon enemmän heidän huomaavaisuutensa arvoisia. Toivokaamme siis, että hän siellä oppii itsekin tuntemaan oman mitättömyytensä. Missään tapauksessa hänestä ei voi tulla paljon pahempaa hurjastelijaa kuin mikä hän nyt jo on, jollei meidän ole pakko teljetä häntä lasikaappiin koko loppuiäkseen."
Tähän vastaukseen Elizabethin oli pakko tyytyä; mutta hänen mielipiteensä pysyi entisenään, ja hän poistui isänsä puheilta pettyneenä ja murheissaan. Hänen tapanaan ei kuitenkaan ollut lisätä surujaan hautomalla niitä iänkaiken. Hän tiesi tehneensä velvollisuutensa; eikä hänen luontonsa mukaista ollut pahoitella pahoittelemasta päästyä välttämätöntä pahaa. Ennen Lydian lähtöä sattui pieni välitapaus, joka oli omiaan johtamaan hänen ajatuksensa toisaalle.
Sen päivän aattona, jolloin rykmentin oli määrä lähteä Merytonista, saapui Wickham eräiden toisten upseerien kanssa viimeisen kerran päivällisille Longbourniin. Niin suuresti oli Elizabethin mielentila tätä nuorta miestä kohtaan jo ennättänyt tasautua, että hän — tämän tiedustellessa hänen vierailuaan Hunsfordissa — kykeni aivan tyynesti ja hymyillen mainitsemaan tavanneensa siellä eversti Fitzwilliamin ja hra Darcyn sekä kysyi, tunsiko hänen pöytätoverinsa ensinmainitun herran.
Wickham näytti ällistyneeltä, harmistuneelta jopa säikähtyneeltäkin; mutta hän kykeni kohtakin hillitsemään itsensä ja vastasi hymyillen, että hän ennen aikaan oli sattunut useastikin yhteen everstin kanssa; ja huomautettuaan, että tämä oli joka suhteessa kunnianmies, hän tiedusti, mitä Elizabeth piti hänestä. Elizabethin vastaus oli hyvin lämmin. Väkinäisen välinpitämättömästi Wickham sitten jatkoi:
"Kuinka kauan sanoittekaan heidän oleskelleen Rosingsissa?"
"Lähes kolme viikkoa."
"Tapasitteko hänet useinkin?"
"Melkein joka päivä."
"Hän onkin aivan toisentapainen mies kuin hänen serkkunsa."
"Niin onkin; mutta minusta herra Darcy voittaa paljon, kun häneen tutustuu lähemmin."
"Tosiaankin?" huudahti Wickham, ja hänen hätääntynyt ilmeensä ei suinkaan välttynyt tytöltä. "Entä saanko kysyä…" — hän katkaisi lauseensa ja lisäsi hilpeämpään sävyyn: "Puhesävyssäänkö hän sitten voittaa? Onko hän alentunut osoittamaan jonkin verran tavallista kohteliaisuutta puhetovereilleen? Sillä enhän toki rohkene toivoa", hän jatkoi matalampaan ääneen ja vakavampaan sävyyn, "että hänenluonteensaolisi muuttunut toisenlaiseksi?"
"Ah, ei!" sanoi Elizabeth. "Hänen luonteensa on luullakseni hyvin samanlainen kuin ennenkin."
Hänen puhuessaan Wickham katsella tiirotti häneen tietämättä oikein, pitikö hänen iloita tytön sanoista vaiko epäillä niiden takana olevan jotain salattua tarkoitusta. Elizabethin ilmeessä oli todella jotakin, joka pani hänet vähän hätäilemään, varsinkin kun tyttö jatkoi:
"Kun sanoin, että hän voitti häneen lähemmin tutustuessa, en tarkoittanut sitä, että hänen mielenlaatunsa tai esiintymistapansa olisivat entistä suostuttavampia, vaan että tullessa häntä paremmin tuntemaan käsittää paremmin myöskin hänen luonteensa."
Wickhamin hämmennys ilmeni selvästi hänen poskiensa punoituksesta ja vilkuilevista katseistaan. Moniaan minuutin ajan hän istui aivan ääneti, kunnes jaksoi jälleen saavuttaa mielenmalttinsa ja lausua naapurilleen kaikkein pehmeimmällä äänellään:
"Te, joka olette niin hyvin perillä minun tunteistani herra Darcya kohtaan, käsitätte varmastikin minun rehellisen iloni sen johdosta, että hän on tarpeeksi järkevä koettamaan edesnäyttääoikeamieliseltä ihmisten silmissä. Hänen luontainen ylpeytensä on tässä tapauksessa kenties hyödyksi, jollei hänelle itselleen, niin ainakin monille muille, sillä se estänee häntä käyttäytymästä toisia kohtaan yhtä tylysti ja tunnottomasti kuin minua kohtaan. Minä vain pelkään, että tuo viisas käytöstapa on omaksuttu ainoastaan hänen vieraillessaan tätinsä luona, jonka arvosteluun hän panee erityistä arvoa; ja mahdollisesti hän sen avulla myöskin toivoo säilyttävänsä neiti de Bourghin hyvän käsityksen hänestä, sillä tietänettehän hänellä olevan vakavat aikeet serkkunsa suhteen."
Elizabeth ei voinut pidättää hymyään ja tyytyi vastaamaan vain keveällä päännyökkäyksellä. Hän ymmärsi, että Wickham yritti jälleen käydä purkamaan vanhoja valitusvirsiään häntä kohdanneesta vääryydestä; mutta häntä ei enää lainkaan haluttanut ruveta häntä lohduttamaan ja rohkaisemaan. Lopun iltaa Wickham esiintyi näennäisesti yhtä hilpeänä kuin tavallisesti eikä käynyt sen enempää utelemaan Elizabethilta tämän tietoja; ja he erosivat toisistaan kohteliaasti kuten ennenkin, ja mahdollisesti kumpikin toivoi, ettei jälleennäkemistä tapahtuisi enää koskaan.
Vieraiden lähtiessä Lydia seurasi rva Forsteria Merytoniin, josta heidän oli määrä lähteä matkaan varhain seuraavana aamuna. Hänen eronsa omaisista oli pikemminkin meluava kuin tunteellinen. Kitty oli ainoa, joka puhkesi kyyneliin; mutta hän itki pelkästä kiukusta ja kateudesta. Rva Bennet oli laajasanainen toivottaessaan tyttärelleen hauskaa matkaa ja kehoittaessaan häntä huvittelemaan perillä parhaansa mukaan — minkä jokainen uskoi kehoituksittakin hyvin mahdolliseksi ja varsin luultavaksi.
Jos Elizabeth olisi perustanut mielipiteensä yksistään kotoiseen ympäristöönsä, niin hän ei olisi saanut kovinkaan miellyttävää käsitystä avio-onnesta ja kotielämän suloista. Hänen isänsä oli antanut nuoruuden viehkeyden ja näennäisen hyvätuulisuuden houkutella hänet naimaan naisen, jonka lyhytjärkisyys ja suvaitsematon mieli tekivät piankin lopun hänen todellisesta kiintymyksestään. Mutta hra Bennet ei kuitenkaan ollut senluontoinen mies, että hän kotionnensa haihduttua olisi etsinyt lohdutusta toisaalta. Hän oli nuoruudesta pitäen rakastanut maalaiselämää ja hyviä kirjoja, ja näihin hän nyt vähitellen kiintyi aivan intohimoisesti. Vaimostaan hänellä ei ollut muuta iloa kuin jolloinkin itsekästä huvia tämän typeryydestä ja hullutuksista. Sellaista iloa aviomies ei yleensä mielellään hae vaimonsa luota; mutta missä muita huvinaiheita puuttuu, siellä oikea filosoofi etsii hyötyä siitäkin vähästä, mitä hänelle suinkin tarjoutuu.
Elizabeth ei ollut koskaan ollut sokea isänsä vajavaisille perheenisän ja aviomiehen ominaisuuksille. Aina olivat huomionsa häneen vaikuttaneet kiusallisesti; mutta kunnioittaen isänsä henkisiä kykyjä ja kiitollisena tämän hänelle osoittamasta hellyydestä hän oli koettanut unhottaa hänen vikansa ja kaiken aviollisen ja isällisen velvollisuuden ja säädyllisyyden puutteen, joka niin säälittä saattoi hänen oman vaimonsa ja lapsensa naurunalaisiksi. Mutta koskaan ennen ei hän ollut niin selkeästi ja kipeästi kuin juuri nykyisin tullut huomanneeksi, mitä arveluttavia seurauksia epäsuhtaisista avioliitoista syntyneillä lapsilla on kannettavana; ja kuinka jommankumman vanhemman yksipuoliseen ja nurjaan suuntaan kohdistetut kyvyt — sen sijaan että ne edistäisivät lasten tervettä kehittymistä ja ohjaisivat toistakin aviopuolisoa oikeaan suuntaan — päinvastoin vaikuttavat turmelevasti sekä puolisoon että lapsiin.
Vaikka Elizabeth olikin mielissään Wickhamin lähdöstä, oli hänellä muuten varsin vähän aihetta iloita rykmentin poistumisesta. Seudun seuraelämä tyrehtyi melkein tykkänään; ja kotona hänellä oli äiti ja sisar, joiden lakkaamaton nurkuminen teki kotielämän happameksi ja ikäväksi. Lähtiessään oli Lydia luvannut kirjoittaa äidilleen ja Kittylle hyvin ahkeraan ja seikkaperäisesti; mutta hänen kirjeitään sai kauan odotella ja aina ne olivat tuiki lyhyet. Paljonpa niissä ei muuta selostettukaan kuin hänen hurjaa iloaan jostakin uudesta puvusta tai päivänvarjosta; mitä upseereja milloinkin oli tavattu kadulla, kirjastossa tahi Forstereilla päivällisillä, ja mitä huvimatkoja milloinkin oli tehty.
Elizabethin ainoana lohdutuksena oli ajatus Järville piakkoin tehtävästä kesäretkestä. "Onhan onnellista", hän ajatteli, "että minulla on jotakin toivon aihetta. Jos kaikki tulisi valmiina vastaan, niin varmasti tuntisin pettymystä. Suunnitelma, jonka jok'ainut erityisseikka lupaa iloa, ei ota koskaan oikein luonnistuakseen."
Vähitellen alkoi terveys, rauha ja hilpeys jälleen palata Longbourniin ja sen ympäristöön. Perheet, jotka olivat viettäneet talven ja kevään Lontoossa, saapuivat takaisin maalle; kesäpuvut ja kesälliset ilonpidot antoivat paljon askaretta ja ajattelun aihetta kaikille. Rva Bennetin mielentila kohosi taas tavalliseen ryöpsähtelevään ja ärtyisään virkeyteensä; ja kesäkuun puolimaissa oli Kittykin jo siksi paljon kostunut ankeudestaan, että kykeni näkemään Merytonin kadut kyyneliin puhkeamatta.
Pari viikkoa ennen lopullista lähtömäärää, kun Elizabeth jo alkoi varustella itseään matkalle, saapui rva Gardinerilta kirje, joka sekä lykkäsi matkaanlähdön että lyhensi matkan määräaikaa. Hra Gardineria pidättivät hänen liikeasiansa Lontoossa heinäkuun puoliväliin saakka, eikä hän joutuisi olemaan matkalla kuukautta kauempaa; ja kun tämä aika oli liian lyhyt suunniteltua retkeä varten, arvelivat enolaiset parhaaksi ulottaa sen ainoastaan Derbyshireen saakka. Mutta siinäkin maakunnassa oli yllinkyllin katseltavaa kolmen viikon ajaksi, ja rva Gardinerille se oli erikoisen rakas, hän kun oli siellä viettänyt useita nuoruusvuosiaan.
Elizabeth tunsi itsensä ensin hyvin pettyneeksi. Hän oli koko sydämellään kiintynyt ajatukseen päästä näkemään Cumberlandin ihania järviä; ja hänen mielestään olisi noina kolmenakin viikkona hyvin ennättänyt tehdä retken. Mutta hänen osanansa oli aina olla tyytyväinen, ja hänen hilpeä luontonsa auttoi hänet piankin tuntemaan onnellista odotusta.
Gardinerit saapuivat Longbourniin neljän pienen lapsensa kera, joiden oli määrä jäädä Jane serkun hoitoon. Jane olikin lasten erityinen lemmikki, ja hänen alati tasainen luonteensa ja hellä sydämensä tekivät hänestä erinomaisen lasten toverin — hän opetti heitä, leikki heidän kanssaan ja rakasti heitä. Hra ja rva Gardiner viipyivät Longbournissa vain yhden yön ja lähtivät seuraavana aamuna Elizabethin kera etsimään kesämatkan kauan odoteltua iloa ja huvia.
Emme rupea tarkemmin seuraamaan matkalaisten reittiä Derbyshiren monien mainioiden paikkain halki — sattuihan tien varteen sellaisia nähtävyyksiä kuin Oxford, Blenheim, Warwick, Kenilworth, Birmingham j.n.e.[20] Ainoastaan vähäinen nurkka Derbyshirestä tulee tässä puheeksi. Lambtonin pikkukaupunkiin liittyivät rva Gardinerin nuoruudenmuistot, jonka vuoksi sinne poikettiin pitemmäksi aikaa; ja moniaan mailin päässä Lambtonista oli Pemberley, hra Darcyn hovi. Pemberley ei tosin sijainnut aivan matkatien varrella, mutta rva Gardinerin teki mieli käydä katsomassa sitäkin.
"Rakkaani, tottahan sinäkin tahtonet mielelläsi nähdä tuon paikan, josta olet kuullut puhuttavan niin paljon?" hän sanoi sisarentyttärelleen. "Siellähän Wickham vietti koko lapsuutensa ja nuoruutensa, kuten tiedät."
Elizabethia epäilytti lähteä — kukaties sattui Pemberleyn isäntä olemaan kotosalla. Hän valitti nähneensä jo väsymykseen saakka isoja maakartanoita, eikä sanonut tuntevansa vähintäkään ihastusta hienoihin mattoihin ja silkkiuutimiin.
Rva Gardiner moitti häntä typeräksi. "Jos olisi kysymys ainoastaan komeasta herraskartanosta, niin minäkään en välittäisi suuresti sinne lähteä. Mutta maatila itsessään on näkemisen arvoinen. Siellä on Englannin kaikkein kauneimpia metsämaisemia."
Elizabeth ei enää voinut vastustella, vaikka hän ei suinkaan tuntenut itseään rauhalliseksi. Entäpä jos paikkoja katsellessa yhdytettäisiinkin odottamatta isäntä itse — se olisi hirveätä! Tuo ajatus pani hänet pahasti punoittamaan. Mutta majatalon palvelijattarelta hän kysellessään sai sen lohduttavan tiedon, että Pemberleyn vallasväki oleskeli kesän aikaan muualla. Yönseutuna hän alkoi itsekin tuntea hiljaista halua saada nähdä tuon talon ja kun asia otettiin aamiaispöydässä jälleen puheeksi, voi hän näköjään välinpitämättömästi suostua toisten tuumaan.
Pemberleyhin siis lähdettiin.