The Project Gutenberg eBook ofZendan vankiThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Zendan vankiAuthor: Anthony HopeTranslator: O. A. JoutsenRelease date: September 27, 2024 [eBook #74486]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1922Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ZENDAN VANKI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Zendan vankiAuthor: Anthony HopeTranslator: O. A. JoutsenRelease date: September 27, 2024 [eBook #74486]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1922Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Zendan vanki
Author: Anthony HopeTranslator: O. A. Joutsen
Author: Anthony Hope
Translator: O. A. Joutsen
Release date: September 27, 2024 [eBook #74486]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1922
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ZENDAN VANKI ***
Kirj.
Anthony Hope
Suomentanut
O. A. Joutsen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.
I. Rassendyllin perhe. Sananen Elphbergin hallitsijasuvusta.II. Vähän tukan väristä.III. Hauska ilta etäisen sukulaisen seurassa.IV. Kuningas tekee tehtävänsä.V. Kuningas kruunataan.VI. Kellarin salaisuus.V II. Hänen majesteettinsa nukkuu Strelsaussa.VIII. Serkun ja veljen seurassa.IX. Mihin kaikkeen pientä pöytää voi käyttää.X. Konnalla olisi mainiot mahdollisuudet.XI. Hyvin isoa metsäkarjua pyytämässä.XVII. Minä saan vieraan ja panen syötin koukkuun.XIII. Parannettu laitos Jaakopin tikapuista.XIV. Yö Zendan linnan partailla.XV. Minä puhelen kiusaajan kanssa.XVI. Epätoivoinen suunnitelma.XVII. Nuori Rupert huvitteleikse sydänyön aikaan.XVIII. Vankila avautuu.XIX. Silmästä silmään metsäpolulla.XX. Vanki ja kuningas.XXI. Jos rakkaus olisi kaikki kaikessa.XXII. Nykyisyys, entisyys ja tulevaisuus.
Rassendyllin perhe. Sananen Elphbergin hallitsijasuvusta.
»Tahtoisinpa tietää, mitä sinä oikeastaan aiot maailmassa toimittaa,Rudolf!» sanoi kälyni.
»Rose rakas», minä vastasin ja laskin kädestäni lusikan, jolla söin pehmeäksi keitettyä kananmunaa, »mitä ihmettä minun sitten pitäisikään toimittaa? Onhan oloni siedettävän hyvä. Tuloni riittävät lähimain peittämään menoni — sillä koko maailmassa ei ole ihmistä, jonka tulot täysin riittäisivät hänelle —, ja yhteiskunnallinen asemani on kerrassaan kadehdittava: lordi Burlesdon on veljeni ja hänen viehättävä kreivittärensä on kälyni. Luulisipa tuon kaiken jo riittävän miehelle.»
»Sinä olet yhdeksänkolmatta vuotias», huomautti ripittäjäni, »etkä ole vielä tehnyt mitään muuta kuin…»
»Ajelehtinut tuuliajolla? En tottakaan ole! Mutta meidän perheessämme ei miehen tarvitsekaan tehdä mitään.»
Tämä huomautus harmitti vähän Rosea; sillä vähin jokainen tietää — ja siksipä ei teekään mitään, että tässä mainitsen sen tosiasian — että niin sievä ja lahjakas kuin hän itse onkin, ei hänen sukunsa kuitenkaan ole niin hienoa juurta kuin Rassendyllin perhe. Kauneuttaan lukuunottamatta hän toi pesään suuren omaisuuden, ja Robert veljeni oli siksi järkevä, ettei piitannut hänen esi-isistään. Kysymys esi-isistä onkin muuten ongelma, josta Rosen seuraava huomautus sanoi jokseenkin todet sanat.
»Hienot perheet ovat yleensä paljon pahemmat kuin vähemmän hienot», hän pisteli.
Minä sivelin tukkaani, sillä tiesin hyvin, mihin hän tähtäsi.
»Minä olen hyvin iloinen, kun Robertin tukka on musta», hän jatkoi.
Tässä tuokiossa saapui Robertkin sisään — hän nousee vuoteesta kello seitsemältä ja orjailee, ennenkuin saa aamiaista. — Hän katsahti vaimoonsa; tämän poskella oli heikko punoitus; hän taputti sitä lempeästi.
»Mikä nyt on poikkiteloin, rakas ystäväni?» hän kysyi.
»Rose ei voi sietää, että minä olen tyhjäntoimittaja ja että minulla on punainen tukka», minä selitin loukkautuneena.
»Niin, eihän hän voi luonnollisesti mitään sille ikävälle tosiasialle, että hänen tukkansa on punainen», myönsi Rose.
»Se esiintyy yleensä kerran joka miespolvessa», sanoi veljeni, »ja nenä samoin. Rudolf parka saa kärsiä kummastakin viasta.»
»Minä tahtoisin, ettei se lainkaan esiintyisi», vastasi kälyni, ja hänen poskensa punoittivat yhä kuumemmin.
»Minä jaksan sen hyvin kärsiä», sanoin minä ja tein kumarruksen kreivitär Amalien muotokuvaa kohti.
Kälyni päästi kärsimättömän huudahduksen.
»Minä soisin, että korjaisit tuon kuvan täältä pois, Robert», hän sanoi.
»Mutta, rakas ystäväni!» kauhisteli hänen miehensä.
»Kaikkea sitä saakin kuulla!» lisäsin minä.
»Niin juuri; sillä sitten unohtuisi koko juttu», intti kälyni.
»Tuskinpa vain, kun Rudolf kerran on saapuvilla», sanoi Robert ja pudisti päätään.
»Minkä vuoksi sen sitten pitäisikään unohtua?» kysyin.
»Rudolf!» huudahti kälyni moittivasti ja punastui jälleen oikein kauniisti.
Minä nauroin ja kävin käsiksi aamiaiseen. Kysymys siitä, mihin toimeen minun pitäisi ruveta, jos ylimalkaan toimittaisin jotain, oli tällä erää unohdettu; ja lopettaakseni väittelyn — ja, myönnänpä sen myöskin, hiukan kiusoitellakseni ankaraa pikku kälyäni huomautin:
»Minä jaksan hyvin kestää senkin häpeän, että kuulun Elphbergeihin.»
Kun luen jotain romaania, hyppään tavallisesti kaikkien selitysten yli; mutta kun nyt alan itse kirjoittaa romaania, huomaan, että minun on heti aloitettava selityksellä. Sillä onhan minun pakko selittää, minkä vuoksi kälyni harmitteli minun nenääni ja tukkaani, ja millä syyllä rohkenin väittää kuuluvani Elphbergeihin. Sillä vaikka olenkin oikeutettu ylpeilemään Rassendyllien etevyydestä monien sukupolvien aikana, ei meillä kuitenkaan ole syytä kerskua siitä tosiasiasta, että vereemme on sekaantunut Elphbergien ylhäisen suvun verta, eikä oikeutta vaatia tätä hallitsijahuonetta tunnustamaan meitä heimolaisikseen. Sillä mitäpä sukulaisuutta oikeastaan onkaan Ruritanian kuninkaiden ja Burlesdonien kreivien välillä, mitä yhteyttä Strelsaun palatsin tai Zendan linnan ja Lontoon Puistokadun n:o 305:n välillä?
No niin — minun on pakko ruveta vähän penkoillaan sitä perhetörkyä, jonka armas kälyni, kreivitär Burlesdon, toivoisi vaipuvan unohduksen kaivoon. Siis — vuonna 1733, jolloin Yrjö II istui Englannin valtaistuimella ja maassa sattumalta vallitsi rauha, koska kuningas ja kruununperillinen eivät vielä olleet joutuneet keskenään tukkanuottasille, tuli Englannin hoviin vierailemaan muuan prinssi, joka sittemmin tunnetaan historiassa Ruritanian Rudolfin nimellä. Tämä prinssi oli varsin kaunis nuori mies, jolla oli erikoisena tunnusmerkkinä tavattoman pitkä, suora ja terävä nenä ynnä tuuhea, tummanpunainen tukka — itse asiassa ne miehekkäät koristukset, jotka ovat olleet tunnusmerkilliset Elphbergien hallitsijahuoneelle kautta kaikkien aikojen. Hän viipyi moniaan kuukauden Englannissa, jossa hänet otettiin hyvin ystävällisesti vastaan; mutta hänen poislähtöönsä liittyi sangen tukala juttu. Hän joutui kaksintaisteluun — hänen kunniakseen luettiin, että hän tällöin ei piitannut vähääkään korkeasta arvostaan — niin, hän joutui kaksintaisteluun erään aatelismiehen kanssa, jota pidettiin suuressa arvossa sekä omien ansioidensa perusteella että varsinkin kauniin vaimonsa vuoksi. Siinä jupakassa prinssi Rudolf sai pahan haavan, ja kun hän oli alkanut siitä vähän kostua, toimitti Ruritanian lähettiläs hänet kaikessa salaisuudessa pois maasta. Aatelismies sen sijaan säilytti nahkansa eheänä, mutta kun ottelu oli sattunut hyvin kylmänä ja kosteana aamuna, vilustui hän niin pahasti, ettei enää siitä vironnut, vaan kuoli puolisen vuotta prinssin poislähdön jälkeen — saamatta edes tilaisuutta sopia vaimonsa kanssa. Kaksi kuukautta myöhemmin tämä synnytti poikalapsen, joka peri Burlesdonin kreivinarvon ja tilukset. Tämä nainen oli juuri sama kreivitär Amalie, jonka muotokuvan kälyni tahtoi poistettavaksi perheen kuvagalleriasta; ja naisen mies oli James, viides järjestyksessä Burlesdonin kreivejä ja kahdeskolmatta Rassendyllin parooneja, Englannin ylähuoneen jäsen ja Sukkanauhan ritari. Rudolf palasi Ruritaniaan, meni naimisiin ja nousi valtaistuimelle, jolla hänen jälkeläisensä ovat istuneet tähän, päivään saakka — pientä väliaikaa lukuunottamatta. Ja kun nyt kävelee Burlesdonin perhegalleriassa ja katselee sen puoltasataa muotokuvaa viime puolentoista vuosisadan ajoilta, niin tapaa joukossa viisi tai kuusi, m.m. kuudennen kreivin, joilla yhteisenä tunnusmerkkinä on pitkä, suora ja terävä nenä ynnä tuuhea tummanpunainen tukka: näillä viidellä tai kuudella on myöskin siniset silmät, kun sen sijaan Rassendyllin suvussa mustat silmät ovat yleisimmät.
Tällainen selitys on minun annettava, ja olen iloinen päästessäni siitä rauhaan. Väärät oksat muuten kunniallisessa sukupuussa ovat sangen kiusallisia, ja perinnöllisyys, josta nykyään pidetään niin paljon suukopua, on totta tosiaan maailman ilkein juorukello. Se panee hienon vaiteliaisuuden pataluhaksi ja nostattaa merkillisiä rikkataimia aateliskalenteriin.
Huomattakoon, että kälyäni vaivasi loogillisen ajattelun puute, jota nykyään emme saa enää lukea hänen sukupuolensa syyksi, ja että hän siitä johtuen miltei käsitteli tukkani väriä loukkaavana rikoksena, josta minä muka olen edesvastuussa, ja teki tästä ulkonaisesta seikasta johtopäätöksiä minun sisäisiin ominaisuuksiini nähden — antaen minulle ominaisuuksia, joista tunnen olevani puhdas kuin vasta pesty lapsi. Näitä kaikkea muuta kuin vanhurskaita johtopäätöksiä hän myöskin käytti hyväkseen moittiessaan minua hyödyttömästä elämästäni. Olipa tämän asian laita miten hyvänsä, minä tiedän kuitenkin elämäni varrella kokeneeni paljon hauskaa ja koonneeni hyvän joukon hyödyllisiä tietoja. Olen käynyt saksalaista koulua ja opiskellut saksalaisessa yliopistossa ja puhun saksaa yhtä hyvin kuin äidinkieltäni englantia; ranskaankin olen täysin perehtynyt, osaan vähän italiaa ja sen verran espanjaa, että kykenen kiroilemaan sillä kielellä. Luulenpa myöskin miekkailevani aika hyvin, ja olen tarkka pyssymies. Pystyn ratsastamaan millä elukalla hyvänsä, jolla vain on selkä, ja pääni on niin kylmä ja järkevä kuin pää voi olla, vaikka sen peite onkin hehkuvan punainen. Kun minulle sanotaan, että minun olisi pitänyt käyttää aikani hyödylliseen työhön, niin en osaa siihen vastata muuta, kuin ettei vanhempaini olisi tarvinnut jättää minulle tuhannen punnan vuosituloja ja taipumusta maleksia ympäri maailmaa.
»Erotus sinun ja Robertin välillä», sanoi kälyni, joka — Herra häntä siunatkoon! — usein puhuu niinkuin seisoisi virallisella puhujalavalla, »on se, että hän vaarinottaa asemansa hänelle asettamia velvollisuuksia, mutta sinä vain sen myöntämiä suotuisia tilaisuuksia.»
»Rose rakas», vastasin, »kunnianhimoiselle miehelle ovat suotuisat tilaisuudet samaa kuin velvollisuudet.»
»Ah, joutavia!» hän sanoi ja pudisti päätään. Hetken perästä hän jatkoi: »Sir Jamesilla on muuten sinulle juuri nyt tarjona toimi, johon olet aivan omiasi.»
»Kiitän nöyrimmästi!» mutisin vastaukseksi.
»Hänet nimitetään lähettilääksi puolen vuoden päästä, ja Robert sanoo, että hän ottaa sinut mielellään lähetystön sihteerikseen. Ota se toimi nyt vastaan, rakas Rudolf — minun takiani!»
Kun kälyni puhuu siinä sävyssä ja rypistää kaunoisia kulmakarvojaan, vääntelee pienoisia kätösiään ja ottaa ylen miettivän ilmeen — ja tekee kaiken tuon minun kaltaiseni mitättömän tyhjäntoimittajan takia, josta hän ei ole vähimmässäkään edesvastuussa niin saanpa totta tosiaan tunnonvaivoja. Ja saattoihan olla mahdollista, että minä voisin tarjotussa toimessa kuluttaa aikani jokseenkin mukiinmenevästi. Vastasin siis hänelle:
»Rose hyvä, jollei tuon puolen vuoden aikana satu mitään erinäistä estettä, ja jos Sir James vielä sitten tarjoskelee minulle tointa, niin lähden kukaties kuin lähdenkin hänen mukaansa.»
»Kas vain, kuinka kiltisti tehty, Rudolf; sinä sait minut oikein iloiseksi!»
»Ja minne hänet sitten nimitetään?»
»Sitä hän ei vielä tiedä itsekään; mutta hyvä lähetystötoimi siitä vain tulee.»
»Minä lähden sinun takiasi, korkeasti kunnioitettava käly», sanoin, »vaikka toimi olisi vihoviimeinen koko maailmassa. Kun minä ryhdyn jotakin tekemään, niin vienkin sen ihan perille saakka.»
Olin siis antanut lupauksen; mutta puoli vuottahan on vain puoli vuotta eikä mikään iankaikkisuus, ja minä mietiskelin nyt, miten saisin sen hupaisesti kulumaan, varsinkin kun minua kaiken todennäköisyyden mukaan sen perästä odotti ahkera työ — otaksun näet, että lähetystösihteerejä pidetään ahkerina, mutta enhän sitä varmaan tiedä, koska en ole ikinä ollut sellaisena en Sir Jamesilla enkä kellään muullakaan. Päähäni pisti ajatus, että mitämaks lähtisin käymään Ruritaniassa. Voi kuulua hassulta, etten monilla matkoillani ollut vielä koskaan käynyt siinä maassa. Mutta huolimatta salaisesta rakkaudestaan Elphbergien sukuun, joka oli saanut isäni antamaan minulle, nuoremmalle pojalleen, kuuluisan Rudolfin nimen, oli hän kuitenkin aina pannut vastaan, että sinne matkustaisin; ja hänen kuoltuaan oli veljeni — Rosen kainaloista kannattamana — ottanut vaivakseen ylläpitää perhetraditsionia, että siitä maasta meidän oli pysyttävä kunnioittavan välimatkan päässä. Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin olin saanut Ruritanian päähäni, kalvoi mieltäni polttava halu päästä näkemään sitä. Eihän punainen tukka ja pitkä nenä loppujen lopuksi kuitenkaan ole Elphbergin huoneen erikoisoikeutta, eikä perheemme vanha sukutarina tuntunut minusta riittävältä syyltä pysymään alati erossa sangen mielenkiintoisesta kuningaskunnasta, jolla on ollut melkoinen osansa Europan historiassa ja joka voi jälleen saavuttaa huomattavan sijan siinä nuoren ja voimallisen hallitsijan aikana, jollaiseksi huhu kuvasi uutta kuningasta. Päätökseni lopullisesti vahvistui, kun luin »Timesistä», että Rudolf V kruunattaisiin Strelsaussa kolmisen viikon perästä ja että tilaisuudesta tulisi ylen loistoisa. Tulin heti selville siitä, että minunkin piti silloin olla paikalla, ja rupesin säälimään matkavarustuksiani kokoon; mutta kun minulla ei ole koskaan tapana ilmoittaa omaisilleni, minne milloinkin lähden, ja kun minulla oli tällä kertaa aihetta epäillä heidän asettuvan vastaan, kerroin aikovani lähteä Tyroliin, jossa olen usein ennenkin käynyt. Ja Rosen närkästystä lievittääkseni mainitsin, että aikomuksenani oli tutkia valtiollisia ja yhteiskunnallisia ongelmia tässä sangen mielenkiintoisessa maanääressä.
»Ehkäpä minulla on sitten näytettävänä joitakin tuloksiakin tältä matkalta», viittailin hämärästi.
»Mitä sillä tarkoitat?» hän kysyi.
»No niin», vastasin välinpitämättömästi, »voihan tietokirjallisuudessa olla tällä kohtaa ammottava aukko, jonka sopii täyttää perusteellisella teoksella…»
»Aiotko sinä kirjoittaa kirjan?» riemastui hän ja taputti kätösiään yhteen. »Sehän vasta mainiota — eikö totta, Robert?»
»Se on nykypäivinä paras tapa aloittaa valtiollista uraa», huomautti veljeni, joka itse kohdastaan on aloittanut tällä tapaa jo useita kertoja. Hänen kirjansa »Vanhoja teorioja ja nykypäiväin tosiasioita» ja »Lopullinen tulos, valtiotalouden tutkijan huomioita» ovat kumpikin saaneet, suurta tunnustusta.
»Luulenpa sinun olevan oikeassa, rakas ystävä», virkoin minä.
»Lupaa minulle, että todellakin teet sen», pyysi Rose vakavissaan.
»Ei, en lupaa mitään, mutta jos löydän aiheita, niin teen minkä kykenen.»
»Hyvä sekin», sanoi Robert.
»Ah — mitäpä aiheilla on siinä tekemistä!» mutisi kälyni nyreästi.
Mutta tällä kertaa hän ei kuitenkaan saanut minulta muuta kuin ehdollisen lupauksen. Totta puhuakseni olisin voinut panna hyvän summan vetoon, ettei kesämatkani tulisi tuhrimaan ainuttakaan puhdasta paperiarkkia eikä pilaamaan hyviä kynänteriä. Mutta, lopputulos osoittaa, kuinka vähän me kuolevaiset tiedämme, mitä tulevaisuus tuo meille helmassaan; ja minä, joka en olisi osannut mitään sellaista kuvitellakaan, kirjoitan nyt matkastani kirjaa, josta ei liene suurtakaan hyötyä valtiolliselle uralleni ja jolla ei ainakaan ole mitään yhteyttä Tyrolin kanssa.
Minä pelkään, ettei kreivitär Burlesdon tulisi oikein mieliinsä, jos laskisin tämän kirjan hänen kriitillisten silmäinsä tarkastettavaksi; mutta sitäpä en aio tehdäkään.
Vähän tukan väristä.
William enolla oli periaatteena, että Pariisin kautta matkustettaessa piti siellä viivyttämän ainakin neljäkolmatta tuntia. Eno puhui kypsyneen elämänkokemuksensa perusteella, ja minä noudatin hänen osviittaansa viipymällä matkallani Tyroliin päivän ja yön Continental-hotellissa.
Kävin tervehtimässä George Featherleytä lähetystössämme, ja me söimme yhdessä päivällistä Durandin ravintolassa ja menimme sitten oopperaan. Sen perästä meillä oli pieni, sievä illallinen, ja sen jälkeen etsimme käsiimme Bertram Bertrandin, joka on sangen tunnettu runoilija ja »Critics-lehden kirjeenvaihtaja. Hänellä oli hyvin mukava pieni asunto, ja me tapasimme siellä moniaita hauskoja ihmisiä, jotka tupakoivat ja tarinoivat. Mutta minun pisti heti silmääni, että Bertram itse näytti hajamieliseltä ja huonotuuliselta, ja kun kaikki muut olivat lähteneet ja vain Featherley ja minä jääneet jäljelle, aloin kiusoitella häntä sen johdosta. Hän vastusteli aikansa, mutta heittäytyi viimein sohvaan ja parahti:
»No niin, oikeassa olette; mutta minä olen rakastunut, kerrassaan hävyttömästi rakastunut!»
»Sittenpä kirjoitattekin sitä parempia runoja», sanoin lohduttaakseni häntä.
Hän repi tukkaansa ja sauhutteli vimmatusti. George Featherley, joka nojasi uuninrintaan, hymyili ilkamoisesti.
»Jos se on vielä sama vanha juttu», hän sanoi, »niin on teidän parempi luopua niistä ajatuksista;hänlähtee Pariisista huomenna.»
»Sen tiedän», murahti Bertram.
»Ja vaikkapa hän jäisikin tänne, niin se ei tekisi yhtään erotusta», väitti säälimätön George; »häntä eivät kirjailijat tyydytä, ystäväiseni; hän tähtää korkeammalle.»
»Kunpa hitto hänet perisi!» huokasi Bertram.
»Olisin hyvin huvitettu», rohkenin huomauttaa, »jos saisin tietää, kenestä oikeastaan on kysymys.»
»Antoinette Maubanista», sanoi George.
»De Maubanista», murahti Bertram.
»Ahaa!» sanoin, jättäen syrjään aatelisarvon epävarman oikeutuksen; »ette kai tarkoita, Bert…»
»Ettekö te voi jättää minua rauhaan?»
»Minne hän sitten matkustaa?» kysyin, sillä puheenaoleva nainen oli jokseenkin maineessa.
George kilisteli kolikoita housuntaskussaan, irvisteli sydämettömästiBertram poloiseen päin ja vastasi ystävällisesti:
»Kukapa sen tietää! Se on totta, Bertram — minä tapasin hänen luonaan hyvin ylhäisen miehen toissailtana — vai lieneekö siitä jo kuukauden päivät. Oletteko te koskaan tavannut häntä? Se oli Strelsaun herttua.»
»Hm, olenpa vain», ärähti Bertram.
»Aika kaunis mies, — minusta ainakin.»
Ei ollut vaikea nähdä, että Georgen viittailut herttuaan lisäsivät poloisen Bertramin kärsimystä, ja siitä tein johtopäätöksen, että herttua oli kunnioittanut rouva de Maubania huomaavaisuudellaan. Tämä oli leski, rikas, kaunis ja kuuleman mukaan sangen kunnianhimoinen. Saattoihan olla mahdollista, että hän, kuten George sanoi, tähtäsi korkealle, että hän tahtoi voittaa omakseen henkilön, joka oli hallitsevan kuninkaan jälkeinen mies; sillä herttua oli Ruritanian kuningasvainajan poika morganaattisesta avioliitosta ja uuden kuninkaan velipuoli. Hän oli ollut isänsä lemmikki, ja epämieluisia huomautuksia oli tehty sen johdosta, että hänelle oli herttuan arvonimeksi annettu itsensä maan pääkaupungin nimi. Hänen äitinsä oli ollut hyvästä, vaikka ei varsin ylhäisestä suvusta.
»Ei kai herttua ole nyt Pariisissa?» tiedustin.
»Ei, hän on palannut kotia ollakseen läsnä kuninkaan kruunauksessa, vaikkei hän tietystikään saane suurtakaan huvia siitä juhlallisuudesta. Mutta älkää sortuko epätoivoon, vanha veikko! Hän ei nai kaunista Antoinettea; ei ainakaan, jos eräs toinen suunnitelma ottaa toteutuakseen. Ja sittenkin — kuka tietää…» Hän keskeytti ja jatkoi sitten hymyillen: »Vaikea on naisen vastustaa kuninkaallista huomaavaisuutta. Senhäntehyvin tiedätte, Rudolf eikö totta?»
»Juoskaa suohon», vastasin. Sitten nousin ylös, jätin onnettoman Bertramin sydänsuruineen julman Georgen hoivaan ja lähdin hotelliin nukkumaan.
Huomenissa George Featherley seurasi minua asemalle, missä lunastin junalipun Dresdeniin.
»Taidegalleriako vetää miestä puoleensa?» irvisteli George.
George on paatunut lörpöttelyä, ja jos olisin maininnut hänelle lähteväni Ruritaniaan, olisi se ollut tietona Lontoossa kolmen päivän perästä ja veljeni talossa korkeintaan viikkoa myöhemmin. Yritin sen vuoksi antaa hänelle kiertelevän vastauksen, mutta hän pelasti minut siitä pulasta jättämällä minut äkisti seisomaan yksin ja lähti patikoimaan asemasiltaa pitkin. Seurasin häntä silmilläni ja näin hänen tervehtivän ja puhuttelevan kaunista, hienosti puettua naista, joka oli juuri tullut lippumyymälästä. Tämä oli arviolta vähän yli kolmenkymmenen vanha, pitkä, tumma ja jokseenkin täyteläinen. Georgen puhellessa huomasin naisen katsahtavan minuun, ja turhamaisuuttani kirveli pahoin ajatus, etten näyttäytynyt lainkaan edukseni isoon turkkiin ja kaulahuiviin kääriytyneenä — oli näet kylmä huhtikuun päivä — ja pehmeä huopahattu painettuna korvieni yli. Seuraavassa tuokiossa George palasi luokseni.
»Te saatte viehättävän matkatoverin», hän sanoi. »Se on Bertram poloisen jumalatar, Antoinette de Mauban; hän matkustaa Dresdeniin niinkuin tekin. Hänkin tahtoo tietysti katsella tauluja taidegalleriassa. Mutta perin hassua on, ettei hän tällä hetkellä osaa oikein arvostaa kunniaa tulla teidän tuttavaksenne.»
»En ole pyytänytkään tulla hänelle esitellyksi», huomautin hiukan ärtyneesti.
»Ette olekaan; mutta kun tarjouduin tekemään sen, vastasi hän: Joskus toiste! No niin, teille se lienee samantekevää, vanha veikko; ja kukaties sattuu matkalla yhteentörmäys, jolloin saatte tilaisuuden pelastaa hänet ja lyödä Strelsaun herttua laudalta.»
Mutta ei minulle eikä rouva de Maubanille sattunut matkalla mitään erinomaista. Voin sen sanoa hänestä yhtä hyvin kuin itsestänikin; sillä kun vietettyäni yön Dresdenissä jatkoin matkaa, tuli hän jälleen samaan junaan kuin minäkin. Koska voin arvata hänen haluavan olla rauhassa, välttelin häntä huolellisesti. Mutta minä näin hänellä olevan saman matkan kuin minulla aivan perille asti, ja minä käytin tilaisuutta vaarinottaakseni häntä, milloin vain kävi päinsä, ilman että hän sitä huomasi.
Pian me sitten saavuimmekin Ruritanian rajalle, missä vanha tullimies mulkoili minua niin pitkään, että tiesin varmasti kasvojeni olevan aito elphbergiläiset; minä ostin sanomalehtiä ja näin niissä uutisia, jotka tulivat mullistamaan koko matkani. Jostakin selittämättömästä ja näköjään salamyhkäisestä syystä oli kruunausta yhtäkkiä joudutettu; sen piti tapahtua jo ylihuomenna. Koko maa näytti olevan kuohumistilassa tämän johdosta, ja ilmeisesti oli pääkaupunki Strelsau täpösen täynnä ihmisiä. Kaikki yksityiset huoneet olivat jo vuokratut ja hotellit tulvillaan; vähän oli siis toivoa, että saisin itselleni asunnon, ja jos saisinkin, niin nyljettäisiin minulta siitä julma maksu. Hetken mietittyäni päätin poiketa Zendan pikkukaupunkiin, joka on viitisen mailia [Englannin peninkulma (mile) = 1,61 km] pääkaupungista ja pari mailia rajalta. Juna tuli sinne illalla; seuraavan päivän, joka oli tiistai, tahdoin viettää maleksimalla kauniiksi kehutuilla metsäharjanteilla ja katsella kuuluisaa vanhaa linnaa; keskiviikkoaamuna aioin sitten lähteä junalla Strelsauhun ja palata yöksi Zendaan.
Nousin siis junasta Zendassa, ja katsellessani poiskiitävän junan perään näin tuntemattoman ystävättäreni, rouva de Maubanin, jääneen siihen. Selvää oli, että hän jatkoi matkaa Strelsauhun ja että hän oli siis varannut siellä itselleen asunnon. Minua hymyilytti ajatellessani George Featherleyn ällistynyttä naamaa, jos hän olisi tiennyt meidän olleen matkatovereja näin pitkältä.
Hotellissa sain sangen hyvän vastaanoton. Itse asiassa se oli vain halpa ravintola, jota hoiti vanha, paksu rouva kahden tyttärensä kera. Nämä olivat herttaisia, levollisia ihmisiä eivätkä tuntuneet paljonkaan välittävän Strelsaun suurista juhlallisuuksista. Herttua oli vanhan rouvan sankari, sillä isävainajansa testamentin mukaan, hän omisti Zendan laajat tilukset ja linnan, joka ylpeänä kohosi jyrkällä mäellä laaksonnotkon toisessa päässä, vain moniaan mailin päässä ravintolasta. Vanha rouva ei salannutkaan pahoitteluaan sen johdosta, ettei kruunua ja valtaistuinta perinyt herttua veljensä sijasta.
»Me tunnemme hyvin herttua Michaelin», hän sanoi. »Hän on aina asunut täällä meidän keskellämme; jok'ainut ruritanialainen tuntee herttua Michaelin, mutta kuningas on meille melkein vento vieras. Hän on oleskellut niin paljon ulkomailla, että tuskinpa yksi kymmenestä tuntee hänet edes ulkomuodolta.»
Tällöin huudahti toinen tyttäristä: »Hänen sanotaan ajattaneen partansa, niin että nyt häntä ei tunne kukaan!»
»Ajattanut partansa!» sanoi äiti. »Kuka sen on sanonut?»
»Herttuan metsänvartija, Johann. Hän on nähnyt kuninkaan.»
»No niin — kuningas on paraikaa herttuan metsästyslinnassa täällä metsässä, sen voin sanoa teille, herrani; keskiviikkoaamuna hän matkustaa täältä Strelsauhun kruunattavaksi.»
Tämä tieto herätti mielenkiintoani, ja minä päätin seuraavana päivänä lähteä kävelemään metsästyslinnaan päin nähdäkseni kuninkaan. Emäntä jatkoi ärtyneesti:
»Tahtoisinpa, että hän jäisikin tänne metsästelemään — hän panee arvoa vain metsästykseen, viiniin ja erääseen kolmanteen asiaan, jos ihmiset puhuvat totta — ja antaisi meidän herttuan tulla kruunatuksi sijastaan keskiviikkona. Kas, sitä minä toivon, ja minun puolestani saakoon vaikka koko maailma tietää sen!»
»Äiti, hillitse toki kieltäsi!» varoittivat tyttäret.
»Enpäs — niitä on paljon, jotka ajattelevat samalla tapaa kuin minä», intti muori itsepäisesti.
Minä heittäydyin taapäin isossa nojatuolissani ja nauroin hänen kiivaudelleen.
»Mutta minäpä vihaan mustaa Mikkoa», sanoi tyttäristä nuorempi ja kauniimpi — oikein vetreä, sievä hymysuu. »Minä tahdon punaisen Elphbergin kuninkaakseni. Kuninkaan sanotaankin olevan punainen kuin kettu tai niinkuin…»
Hän hihitti ilkamoisesti ja loi minuun nopean katseen, pudistaen torjuvasti päätänsä sisarensa nuhtelevalle irvistykselle.
»Moni mies on aikain kuluessa saanut kiroilla heidän punaista tukkaansa», mutisi muori puolittain itsekseen — ja minä tulin ajatelleeksi Jamesia, viidettä Burlesdonin kreiviä.
»Mutta nainen ei vain koskaan!» huudahti kuninkaan ihailijatar.
»Ohoo — kyllä naisetkin, sitten kuin se on jo ollut liian myöhäistä», kuului tuima vastaus, joka sai nuoren tytön punastumaan.
»Kuinka on mahdollista, että kuningas oleskelee täälläpäin?» minä kysyin, tehdäkseni lopun kiusallisesta äänettömyydestä. »Minähän olen kuullut, että kaikki tämä on herttuan maata.»
»Herttua on kutsunut hänet vieraakseen keskiviikkoon saakka. Itse on herttua Strelsaussa ja varustelee kuninkaan vastaanottoa.»
»He ovat siis hyvät ystävät keskenään?»
»Kyllä, erinomaiset ystävät», sanoi muori.
Mutta punaposkinen neitonen pudisti päätään; äidin torut unhottuivat äkisti ja hän puuskahti uudestaan innoissaan:
»Niin kyllä, he pitävät toisistaan niin paljon kuin kaksi miestä voi tehdä, jotka himoitsevat kumpikin samaa kruunua ja samaa vaimoa.»
Äiti näytti suuttuvan; mutta tytön viime sanat olivat herättäneet minun uteliaisuuttani, ja ennenkuin muori ennätti ruveta jälleen torumaan, kiiruhdin kysymään:
»Mitä! Mielivätkö he molemmat samaa vaimoa? Mitä te sillä tarkoitatte, pikku neiti?»
»Tietäähän koko maailma, että musta Mikko — no, älä suutahda äiti — että herttua Michael tahtoo tehdä kaikkensa voidakseen naida prinsessa Flavian ja tehdäkseen tästä kuningattaren.»
»Minun alkaa totisesti käydä säälikseni teidän herttuaanne», sanoin. »Mutta kun kohtalo on tehnyt ihmisen nuoremmaksi pojaksi, niin hän saa tyytyä ottamaan sen, mikä vanhemmalta veljeltä jää yli, ja kiittää siitäkin vähästä luojaansa, jos kykenee.»
Minä ajattelin omaa asemaani elämässä, kohautin hartioitani ja nauroin. Ja sitten tulin ajatelleeksi myöskin Antoinette de Maubania ja hänen matkaansa Strelsauhun.
»Mustan Mikon ei tarvitse muuta kuin…» aloitti tyttö, äitinsä närkästystä uhitellen; mutta hänen puhuessaan kuului eteisestä raskaita askelia ja äreä ääni kysyi uhkaavasti:
»Kuka täällä lörpöttelee mustasta Mikosta hänen korkeutensa omassa kaupungissa?» Nuori tyttö päästi pienen kirahduksen, puolittain pelosta ja puolittain — kuten luulen — pelkästä kiusoittelemishalusta.
»Ettehän vain anna minua ilmi, Johann?» hän huudahti.
»Siinä nyt näet, mihin kerkeä kielesi saattaa sinut viedä», nuhteli äiti.
Mies, jonka tulo oli tehnyt niin yllättävän vaikutuksen, astui ovesta sisään.
»Meillä on täällä vieraita, Johann», sanoi emäntä, ja mies otti lakin päästänsä. Hän vilkaisi minuun, ja ällistyksekseni hän hätkähti ottaen askeleen taapäin, aivan kuin olisi nähnyt jotain merkillistä edessään.
»Mikä teitä vaivaa, Johann?» kysyi vanhempi tyttö. »Tämähän on vain vieras herra, joka on matkoilla ja on poikennut tänne katselemaan kruunausta.»
Mies oli koonnut malttinsa; mutta hän tirkisteli minuun tutkivasti ja miltei hurjasti.
»Hyvää iltaa!» nyökkäsin hänelle.
»Hyv’iltaa!» hän mutisi, mutta ei irroittanut tuijottavaa katsettaan minusta, niin että pilaileva tyttö rupesi viimein nauramaan.
»Johann», hän huudahti, »kas siinä näette sen värin, josta niin paljon pidätte! Hän ihan hätkähti nähdessään teidän tukkanne, hyvä herra. Se väri on Zendassa hyvin harvinainen, tiedättekös!»
»Minä pyydän herralta anteeksi», sammalsi miehenkarilas ja näytti hyvin hölmistyneeltä. »En luullut tapaavani täällä vieraita.»
»Antakaa hänelle lasi viiniä, jotta hän saa juoda minun terveydekseni», sanoin. — »Mutta nyt minun on sanottava hyvää yötä ja suuret kiitokset, hyvät naiset, herttaisuudestanne ja hauskasta haastelustanne.»
Nousin ja nyökäten naisille lähdin ovelle päin. Nuorempi tytär kiiruhti edelleni valaisemaan kynttilällä minulle tietä, ja mies astui syrjään päästääkseen minut ohitseen, mutta katsoa tiirotti yhä jurosti minuun. Juuri kuin olin astunut hänen ohitseen, tuli hän jälleen minua kohti ja sanoi:
»Sallitteko minun kysyä, hyvä herra, tunnetteko te meidän kuningastamme?»
»En, en ole koskaan häntä nähnytkään», vastasin; »mutta toivon, että keskiviikkona saan siihen tilaisuuden.»
Hän ei sanonut sen enempää; mutta minä voin huomata hänen tirkistelevän katseensa seuraavan minua, kunnes ovi sulkeutui jälkeeni. Veitikkamainen saattajani vilkaisi olkansa yli noustessaan portaita ylös ja sanoi: »Johann ei voi kärsiä ihmisiä, joilla on sellainen tukanväri kuin teillä on.»
»Hän pitää arvatenkin teidän tukkaanne kaikkein kauneimpana», arvelin:
»Minä tarkoitin, ettei hän voi sietäämiehiä, joilla on sellainen tukka», sanoi hän ja katsahti minuun hienosestaan kiemaillen.
»Mitäpä merkitystä miesten tukanvärillä voi ollakaan?» virkoin ja tartuin kynttilänjalkaan.
»Onpahan vain — minä pidän teidän tukkanne väristä. Se on oikeataElphbergin punaista!»
»Miehelle hänen tukkansa väri merkitsee aivan yhtä vähän kuin tytölle — tämä!» — Ja minä annoin hänelle jotakin, jolla ei ollut paljonkaan arvoa.
»Jumala suokoon, että keittiönovi olisi ollut kiinni!» huoahti tyttö.
»Amen!» sanoin ja erosin hänestä.
Mutta nyt minä tiedän kokemuksestani, ettei miehen tukanväri suinkaan ole aina vallan mitätön asia.
Hauska ilta etäisen sukulaisen seurassa.
Minä en toki ollut niin järjetön, että olisin pahastunut herttuan metsänvartijaan siitä syystä, että hän ei voinut sietää minun punaista tukkaani; ja vaikkapa olisinkin, niin olisi hänen kohtelias ja huomaavainen käytöksensä lepyttänyt minut. Saatuaan kuulla, että aioin Strelsauhun, tuli hän puheilleni illallispöydässä ja sanoi, että hänen sisarensa, joka oli naimisissa hyvinvoivan käsityöläisen kanssa ja asui pääkaupungissa, oli kutsunut hänet juhliksi luokseen asumaan. Hän oli mielellään suostunut tarjoukseen, mutta oli nyt saanut tietää, että hänen virkatoimensa estivät häntä lähtemästä. Hän tiedusti minulta, enkö minä lähtisi hänen sijastaan, jos tyydyin vaatimattomaan mutta siistiin ja kodikkaaseen huoneeseen. Hän arveli sisarensakin olevan siitä mielissään ja huomautti, kuinka tukalaksi minulle kävisi matkustaa kruunauspäivänä edestakaisin Zendan ja Strelsaun väliä. Suostuin oitis tarjoukseen, ja hän lähti sähköttämään sisarelleen tulostani, minun jäädessä säälimään tavaroitani kokoon ja varustelemaan itseäni matkaan. Mutta minun teki yhä mieli nähdä metsää ja metsästyslinnaa, ja kun nuorempi tyttö kertoi minulle, että voisin hyvin kävellä oikotietä pari mailia metsän halki ja tavoittaa junan pienellä pysäkillä, niin päätin lähettää tavarani suoraan junassa Johannin sisaren osoitteella, lähteä itse kävelemään ja saapua Strelsauhun myöhemmällä junalla. Johann oli lähtenyt tiehensä eikä siten tiennyt, että olin muuttanut suunnitelmiani; mutta kun tulin saapumaan hänen sisarensa luo vain pari tuntia myöhemmin kuin ensin oli päätetty, en arvellut maksavan vaivaa ilmoittaa hänelle siitä. Varmastikaan tuleva emäntäni ei huolestuisi viipymisestäni.
Söin aikaisen aamiaisen, ja sanottuani jäähyväiset ystävälliselle emäntäväelleni ja luvattuani palata heidän kauttaan kotimatkallani, lähdin kiipeemään sille harjanteelle, joka vei linnaan ja sieltä Zendan metsään. Puoli tuntia patikoituani tulin linnan kohdalle. Se oli ennen vanhaan ollut linnoitus, ja sen vanha, jykevä torni oli vieläkin hyvin säilynyt ja teki mahtavan vaikutuksen. Sen takana oli osa alkuperäistä linnaa ja jälleen sen takana, erotettuna siitä syvällä ja leveällä vallihaudalla, joka kierteli vanhain rakennusten perustuksia, kaunis uusi linna, jonka edellinen kuningasvainaja oli rakennuttanut ja jossa Strelsaun herttua piti asuntoaan. Vanhaa ja uutta linnaa yhdisti toisiinsa nostosilta, joka oli ainoa pääsyn tie edellisestä ulkomaailmaan. Uuteen linnaan sen sijaan vei kaunis, leveä lehtokujanne. Linna oli todella ihanteellinen asunto. Kun musta Mikko kaipasi seuraa, voi hän asua uudessa linnassaan; mutta saadessaan ihmisvihan puuskan hänen tarvitsi vain kävellä sillan yli ja vetää se pystyyn perästään; silloin tarvittiin kokonainen rykmentti ja tykkipatteri savustamaan häntä ulos tuosta vanhasta karhunpesästä. Minä jatkoin tietäni ja onnittelin mielessäni poloista mustaa Mikkoa sen johdosta, että vaikka hän ei saisikaan kruunua eikä prinsessaa, oli hänellä kaikissa tapauksissa muuan Europan kauneimpia ruhtinaslinnoja asuttavanaan.
Linnalta tulin pian metsään ja vaeltelin tuntikauden sen viileässä pimennossa. Isot puut kietoivat latvansa pääni päällä holvikatoksi, jonka lomista auringonsäteet pujahtivat lävitse ja loivat sammalmattoon valoisia läikkiä, jotka kimaltelivat kirkkaina kuin timantit. Olin aivan hurmautunut tähän ihanaan, seutuun, ja tavatessani tielläni maahan kaatuneen puunrungon istahdin mättäälle ja nojasin selkäni keloa vastaan, oikaisin raajani ja nautin yhtärinnan metsän ylevästä, temppelimäisestä kauneudesta ja hyvästä sikarista. Kun sikari oli palanut loppuun ja minä olin imenyt sieluuni niin paljon luonnonkauneutta kuin sinne suinkin mahtui, vaivuin ihanaan unenhorrokseen välittäen viisi Strelsauhun menevästä junasta, johon minun olisi pitänyt joutua. Pelkkä pölyisen junan muisteleminenkin tällaisessa luonnontemppelissä olisi ollut raskas rikos kaikkea pyhää vastaan. Sen sijaan antauduin unelmoimaan, että olin naimisissa prinsessa Flavian kanssa ja asuin Zendan linnassa ja kulutin kaiket päivät kiertelemällä rakkaani keralla metsässä — totta tosiaan sangen mieluinen unennäkö! Mutta parahiksi, kun juuri painoin palavan suudelman prinsessani punahuulille, kuulin vierestäni äreän, särähtävän äänen sanovan:
»Katsos hittoa! Jos häneltä ajaa parran, niin hän on ilmetty kuningas!»
Tuollainen ajatus tuntui minusta yksin unessakin hyvin merkilliseltä. Mutta olkoon menneeksi — kun uhrasin tuuheat viikseni ja sirosti leikatun leukapartani, niin muutuin tuotapäätä kuninkaaksi. Yritin sileiksi ajelluilla huulillani uudestaan suudella prinsessaa, mutta tulin silloin hyvin vastenmielisesti siihen johtopäätökseen, etten enää uneksinutkaan, vaan olin hereillä.
Avasin hitaasti silmäni ja keksin vieressäni kaksi miestä, jotka hyvin uteliaasti tiirottivat minuun. Molemmilla oli metsästyspuku yllään ja pyssy kädessä. Toinen oli jokseenkin vähäinen varttaan mutta järeäruumiinen, ja hänellä oli iso pyöreä pää, pörröiset harmaat viikset ja pienet vaaleansiniset silmät, jotka olivat hiukan verestävät. Toinen oli hoikka, keskikokoinen nuori mies; hänen ihonsa oli tumma ja ryhtinsä sulava ja hieno. Minä päättelin mielessäni, että edellinen oli vanha upseeri ja jälkimmäinen mies, joka oli tottunut elämään hyvässä seurassa, mutta ei silti vallan vieraantunut sotilaselämälle. Myöhemmin kävi ilmi, etten ollut erehtynytkään.
Vanhempi miehistä lähestyi minua ja viittasi toistakin seuraamaan. Nuorempi teki niin ja nosti kohteliaasti hattuaan. Minä nousin verkalleen pystyyn.
»Pituuskin sattuu ihan paikalleen!» kuulin vanhemman mutisevan puoliääneen, ottaessaan silmämäärällä mittaa minun kolmesta kyynärästäni ja kahdesta tuumastani. Sitten hänkin tapasi kohteliaasti hattunsa reunaa ja sanoi:
»Saanko tiedustaa nimeänne?»
»Koska te kerran olette astunut ensimmäisen askeleen tutustumiseen, herrani», vastasin hymyillen, »niin minusta on teidän ensiksi mainittava nimenne.»
Nuori mies astui väliin ja hymyili miellyttävästi meille kummallekin.
»Oikein!» hän sanoi. »Tämä on eversti Sapt, ja minä olen Fritz vonTarlenheim, ja kumpikin olemme Ruritanian kuninkaan palveluksessa.»
Minä kumarsin, nostin hattuani ja vastasin:
»Minun nimeni on Rudolf Rassendyll ja olen matkustava englantilainen.Minäkin olen pari vuotta palvellut kuningatartani.»
»Olemme siis tavallaan tovereita», sanoi Tarlenheim ja ojensi minulle kätensä, jota kernaasti puristin.
»Rassendyll, Rassendyll!» mutisi eversti Sapt puoliääneen; ja sitten hänelle näytti äkkiä sisällinen valo paistavan.
»Mutta sittenhän te kuulutte Burlesdonin sukuun!» hän huudahti.
»Niin kuulun; lordi Burlesdon on veljeni», vastasin.
»'Pääsi antaa sinut ilmi'», sanoi hän hymyillen ja osoitti tukkaani. —»Tunnette kai sen vanhan tarinan, Fritz?»
Nuori mies katsahti minuun anteeksipyytelevästi; hänen hienotunteisuuttaan olisi ankara kälynikin ihaillut. Rauhoittaakseni häntä huomautin hymyillen:
»Näyttääpä siltä, että se tarina on täälläkin päin yhtä tuttu kuin meillä kotona.»
»Tuttuko!» puuskahti eversti. »Jos viivytte täällä pitemmän aikaa, niin ei koko Ruritaniassa totisesti ole miestä, joka sitä epäilisi — eikä muuten naistakaan, hitto vie!»
Minua rupesi vähän kammottamaan. Jos olisin edeltäpäin tiennyt, kuinka ilmiantavaa sukutaulua kuljetin kerallani punaiselta paistavassa päässäni, niin olisin arvellut kahdestikin, ennenkuin tulin Ruritaniaan. Mutta täällä sitä nyt oltiin, eikä siitä mihinkään päässyt.
Samassa kuului takaamme metsästä heleä ääni.
»Fritz, Fritz, missä sinä miilusteletkaan, hyvä mies?»
Tarlenheim hätkähti ja sanoi sukkelasti: »Se on kuningas!»
Vanha Sapt nauroi jälleen.
Sitten hypähti puitten takaa esiin nuori mies. Hänet nähdessäni en voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta; ja kun hän näki minut, peräytyi hänkin ällistyneenä takaperin. Kun jätti huomioonottamatta minun partani ja hänen itsetietoisen arvokkuutensa, jonka hänen korkea asemansa hänelle antoi, ja lisäsi hänen mittaansa kenties vielä puoli tuumaa, niin olisi Ruritanian kuningas voinut aivan hyvin olla Rudolf Rassendyll ja minä puolestani olisin voinut olla Ruritanian Rudolf.
Me seisoimme hetkisen aivan liikkumattomina ja katselimme toisiamme. Sitten minä paljastin pääni ja kumarsin syvään. Kuningas sai jälleen puhekykynsä ja kysyi hämillään:
»Herra eversti — Fritz — kuka tämä herra on?»
Yritin vastata, mutta eversti Sapt astui väliimme ja rupesi muristen kuiskailemaan kuninkaalle. Hänen majesteettinsa oli melkein päätään pitempi Saptia, ja koko ajan hän kuunnellessaan toisen puhetta etsi katseellaan minun silmiäni. Minä puolestani vaarinotin häntä pitkään ja tarkoin. Meidän yhdennäköisyytemme oli todellakin yllättävä, vaikka huomasin oitis eroakin meidän näössämme. Kuninkaan kasvot olivat pyöreämmät kuin minun, ja minusta näytti hänen suupielistään puuttuvan sitä lujuuden tai sanoisinko itsepäisyyden ilmettä, jonka minun tiiviisti yhteenpuserretut huuleni antavat naamalleni. Mutta joka tapauksessa oli yhdennäköisyytemme varsin pettävä.
Sapt puheli herkeämättä, ja kuningas rypisteli otsaansa. Vähitellen sitten hänen suupielissään rupesi nykimään. Nenä laskeutui alaspäin, niinkuin minunkin nenäni tekee nauraessani; hän räpytteli silmiään, ja katso! — hän purskahti hilpeään, aivan hillittömään nauruun, joka kajahteli iloisesti metsässä ja ilmaisi hänen olevan sangen hyväntuulisen herran.
»Terve mieheen, rakas serkku!» hän huudahti ja astui luokseni, taputti minua olkapäälle ja nauroi yhä. »Älkää panko pahaksenne, että tulin aivan ymmälleni. Eihän tähän aikaan päivästä osaa odottaa kohtaavansa omaa kummittelijaansa — vai mitä, Fritz?»
»Pyydän teidän majesteettinne suomaan anteeksi, että rohkenin lainkaan teille kummitella», vastasin. »Toivon, etten sen kautta ole menettänyt kuninkaallista mielisuosiotanne.»
»Ettehän toki, jumalauta! Kuninkaan mielisuosiosta saatte aina olla varma, piittaamatta yhtään siitä, pidänkö rohkeudestanne vai en», hän sanoi hymyillen, »ja minulle olisi hyvin mieleen, jos voisin tehdä jotakin hyväksenne. Minne olette matkalla?»
»Aion Strelsauhun katsomaan kruunausta, teidän majesteettinne.»
Kuningas katsahti ystäviinsä ja hymyili yhä, vaikka hänen katseessaan olikin pisara levottomuutta. Mutta sitten hän jälleen antautui leikillisyytensä valtaan.
»Fritz», hän sanoi, »antaisinpa tuhannen puntaa saadakseni nähdä Mikko veljeni naaman, kun hän keksii että meitä on kaksi!» Ja jälleen kajahteli hänen iloinen naurunsa.
»Vakavasti puhuen», huomautti Fritz von Tarlenheim, »en luulisi olevan viisasta, että herra Rassendyll vierailee Strelsaussa juuri näinä päivinä.»
Kuningas sytytti savukkeen. »Mitä te arvelette, Sapt?» hän kysyi.
»Hän ei saa lähteä sinne», sanoi vanha uros päättävästi.
»Kuulkaas, herra eversti, tarkoitatteko te, että minun pitäisi olla herra Rassendyllille kiitollinen, ettei hän…»
»Kas niin, ei tämä käy — käsittäkää asia oikealla tavalla», virkkoi eversti ja kaivoi ison piipun taskustaan.
»Teidän majesteettinne», minä sanoin, »minä lähden Ruritaniasta vielä tänä päivänä.»
»Ei, kautta autuuteni, ette lähdekään — puhuakseni suuni puhtaaksi, niinkuin Sapt tahtoo. Te illastatte minun kanssani tänään, ja tapahtukoon sitten, minkä täytyy tapahtua, perästäpäin. Eihän täällä joka päivä tapaa uutta sukulaista.»
»Me syömme tänään hyvin vaatimattoman päivällisen», huomautti Fritz vonTarlenheim.
»Eipäs, totta vieköön, sellaista emme syö, koska meillä on uusi serkku vieraanamme», huudahti kuningas, ja kun Fritz nytkäytti hartioitaan, lisäsi hän rauhoittavasti: »Pidän kyllä mielessäni, että meidän on lähdettävä täältä aikaisin, Fritz.»
»Niin teen minäkin — varahin aamulla», sanoi vanha Sapt ja tuprutteli savuja piipustaan.
»Ah, te viisas vanha Sapt!» nauroi kuningas. »Mitä minun pitikään teiltä kysyä, herra Rassendyll — mikä teidän ristimänimenne on?»
»Sama kuin teidän majesteettinne», vastasin kumartaen.
»No, eipä teillä sitten näy hävettävän sukulaisuutta!» sanoi hän hymyillen. »Tulkaahan nyt, Rudolf serkku. Minulla ei täällä ole pahaistakaan taloa, mutta veljeni Michael on lainannut minulle yhden omistaan, ja siellä me kestitsemme teitä kunnollisesti.» Hän työnsi kätensä kainalooni ja viittasi toisia seuraamaan perästä metsän halki.
Me astelimme kauemmin kuin puoli tuntia, ja kuningas poltteli savukkeita ja puheli taukoamatta. Hän oli hyvin perehtynyt sukunsa historiaan ja nauroi sydämensä pohjasta, kun kerroin hänelle niistä perhegalleriamme muotokuvista, joilla oli Elphbergien tukka ja nenä, ja vielä riemastuneemmaksi hän tuli kuullessaan, että tein tämän matkani aivan salaa sukulaisiltani ja tuttaviltani.
»Te käytte siis varkain tervehtimässä serkkuanne!» hän sanoi.
Tulimme metsästä äkkiä tasaiselle aukealle, jonka reunalla kohosi pienoinen metsästyslinna. Se oli yksikerroksinen rakennus, tavallaan vain pieni huvila ja rakennettu kokonaan puusta. Meidän sitä lähestyessä tuli vastaamme vähäinen mies yksinkertainen liveri yllään. Häntä lukuunottamatta näin linnassa ainoastaan vanhanpuoleisen, lihavan naisen, jonka sain myöhemmin kuulla olevan Johannin, herttuan metsänvartijan, äidin.
»Onko päivällinen valmis, Josef?» huusi kuningas.
Pienoinen palvelija vastasi myöntävästi, ja kohta istuimme yksinkertaisen päivällisen kimpussa. Ruoka oli todellakin varsin vaatimatonta; kuningas söi hyvällä ruokahalulla, Fritz von Tarlenheim vain muutaman suupalan, mutta vanha Sapt piti vankasti puolensa. Minun ruokahaluni on aina mainio, ja kuningas vaarinotti sitä mielihyvällä.
»Me olemme kelpo miehiä ruokapöydässä, me Elphbergit», hän sanoi. »Mutta mitäs tämä tietää? Onko meidän syötävä kuivin suin! Nouda viiniä, Josef! Olemmeko elukoita, että meidän pitää syödä saamatta palanpaininta lainkaan? Olemmeko me nautoja, Josef?»
Josef riensi tuomaan pulloja pöytään.
»Muistakaa huomispäivää», sanoi Fritz.
»Niin, huomista!» toisti ukko Sapt suu täynnä.
Kuningas tyhjensi maljan serkkunsa Rudolfin terveydeksi — kuten hän armollisesti tahi leikillään minua nimitti. Ja minä join maljan Elphbergien punaisen tukan kunniaksi — mikä oli saada kuninkaan pakahtumaan naurusta.
Vaikka ruoka olikin vaatimatonta, oli viini sen sijaan verratonta, ja kovasti me sitä verotimmekin. Fritz rohkeni kerran tarttua pidättäväsi kuninkaan käteen.
»Mitäs nyt?» huudahti hänen majesteettinsa. »Muistappas, ystäväiseni, että sinun on lähdettävä täältä aikaisemmin kuin minun; minä saan nukkua kaksi tuntia pitempään, joten voin juodakin enemmän.»
Fritz huomasi, etten minä tätä ymmärtänyt.
»Eversti ja minä», hän selitti, »lähdemme täältä aamulla kello kuudelta. Me ratsastamme Zendaan ja palaamme kunniakaarti mukanamme noutamaan kuningasta kello kahdeksalta, ja sitten lähdemme yhdessä asemalle.»
»Hiiteen koko kaarti!» murahti Sapt.
»Veljeni on ollut niin ystävällinen, että on pyytänyt sen kunnian hänen komentamalleen rykmentille», sanoi kuningas. »Mutta teidän, serkku hyvä, ei ole tarvis lähteä niin aikaisin matkaan. Ottakaa toki uusi pullo, ystäväiseni.»
Minä sain uuden pullon tahi oikeastaan vain osan siitä, sillä suurempi osa sisällöstä valahti nopeasti kuninkaallisesta kurkusta alas.
Fritzin oli pakko luopua kaikista taivutteluyrityksistä; toisten taivuttelun asemesta hän pian antoi taivuttaa itseään, ja ennen pitkää me kaikki olimme niin täynnä makeata viiniä kuin suinkin voimme olla. Kuningas alkoi haastella, mitä suurtöitä hän aikoi vastaisuudessa tehdä, ukko Sapt kerskaili entisistä urotöistään, Fritz puheli jostakin kauniista tytöstä ja minä Elphbergin suvun verrattomista ansioista. Me huusimme kaikki yhtaikaa ja seurasimme kirjaimellisesti vanhan Saptin ohjetta, että huomispäivä huolehtikoon omista suruistaan.
Vihdoin työnsi kuningas lasin luotaan ja viskausi selkäkenoon tuolilleen.
»Nyt olen juonut tarpeeksi asti», hän sanoi.
»Olkoon kaukana minusta, että vastustaisin kuninkaan sanaa», sanoin minä.
Ja hänen huomautuksensa pitikin kieltämättä paikkansa.
Minun vielä puhuessa tuli Josef sisään ja asetti pöydälle kuninkaan eteen merkillisen näköisen vanhan pullon, jota ympäröi kaislakudos. Se oli virunut niin kauan jossakin pimeässä kellarinsopessa, että se ihan näytti räpyttelevän uneliaasti silmää valoon tuotaessa.
»Hänen korkeutensa Strelsaun herttua käski minun asettamaan tämän viinin kuninkaan eteen, kun kuningas oli saanut kyllänsä kaikesta muusta juomasta, ja hän pyysi kuninkaan juomaan siitä hänen terveydeksensä, niin totta kuin kuningas pitää veljestänsä.»
»Kauniisti sanottu, musta Mikko!» huudahti kuningas. »Korkki ylös kattoon, Josef! Piru periköön koko Mikon! Luuleeko hän, että minä karkaan tieheni viinipullon edestä?»
Josef sai korkin irti ja täytti kuninkaan lasin. Kuningas maisteli viiniä, katsahti sitten meihin ylen juhlallisen näköisenä — kuten voi käsittää hänen silloisessa tilassaan ja niin myöhäisenä hetkenä — ja saneli:
»Hyvät herrat — rakkaat ystävät — Rudolf — serkuista armahin! — Kautta kunniani, tämä on hävytön juttu, Rudolf! — Sinä saat minulta mitä vain tahdot — ota vaikka puoli Ruritaniaa; mutta älä pyydä pisaraistakaan tästä jumalten juomasta, jonka minä tyhjennän sen ilkikurisen koiranleuan, rakkaan veljeni mustan Mikon terveydeksi.»
Ja kuningas tarttui pullonkaulaan, kallisti pullon huulilleen, tyhjensi sen viimeiseen tippaan, viskasi sen lattialle ja laski pään käsiinsä, jotka hän nojasi pöytää vasten.
Ja me joimme toivottaen hänen majesteetilleen mieluisia unelmia — ja siinä kaikki, mitä loppuillasta enää muistan. Ja lienee tarpeeksi siinäkin.
Kuningas tekee tehtävänsä.
En tiedä, olinko nukkunut minuutin verran vaiko vuosisadan.
Havahduin kylmänpuistatuksiin ja tajusin, että kasvoni, hiukseni ja vaatteeni olivat likomärät. Ja vierelläni seisoi ukko Sapt ja irvisteli pilkallisesti tyhjä vesisanko kädessään. Pöydänreunalla istui Fritz von Tarlenheim, kalmankalpeana ja mustat renkaat silmien ympärillä.
Hypähdin suuttuneena pystyyn.
»Teidän leikinlaskunne menee liian pitkälle!» huudahdin uhkaavasti.
»Vaiti! Meillä ei ole aikaa riidellä, enkä minä saanut teitä muuten hereille. Kello on viisi.»
»Olisin hyvin kiitollinen, herra eversti…» aloitin jälleen kuumenevin päin, vaikka muuta ruumistani vilustikin.
»Rassendyll!» keskeytti Fritz minut, hypähtäen alas pöydältä ja tarttuen minua käsivarteen. »Katsokaa tuonne!»
Kuningas maata rötkötti lattialla. Hänen kasvonsa olivat yhtä punaiset kuin hänen tukkansa, ja hän hengitti hyvin raskaasti. Sydämetön vanha sammakko Sapt potkaisi häntä tylysti. Hän ei siitä liikahtanutkaan ja hengitti yhä raskaasti kuten ennenkin. Minä näin, että hänenkin kasvonsa ja tukkansa olivat yhtä märät kuin minun.
»Olemme temmeltäneet puoli tuntia saadaksemme hänet hereille», sanoiFritz.
»Hän joikin kolme kertaa enemmän kuin kukaan meistä», murahti Sapt.
Minä polvistuin ja tunnustelin hänen valtimoaan. Se sykki peloittavan hitaasti. Me kolme silmäsimme pitkään toisiimme. »Olikohan viimeisessä pullossa opiumia?» kysyin kuiskaten.
»En tiedä», vastasi Sapt.
»Meidän täytyy saada tänne lääkäri.»
»Sellaista ei ole kymmenen mailin matkalla; mutta vaikka saisimme tänne tuhatkin lääkäriä, niin emme saa häntä Strelsauhun tänä päivänä. Alina tunnen hänet; häntä ei saa pieksämälläkään hereille vielä kuuteen, seitsemään tuntiin.»
»Mutta entä kruunaus!» huudahdin kauhistuneena.
Fritz kohautti olkapäitään; siten huomasin hänen tekevän melkein joka tilaisuudessa.
»Meidän täytyy lähettää sana, että hän on sairastunut», hän ehdotti.
»Niin kai, se lienee parasta», virkoin. .
Vanha Sapt, joka näytti virkulta kuin kala vedessä, oli sytyttänyt piippunsa ja veteli tuimia sauhuja.
»Jollei hän tule tänään kruunatuksi», hän sanoi, »niin panen kuparilantin vetoa, ettei häntä kruunata ikipäivänä.»
»Herra Jumala, mutta minkätähden?»
»Koko kansa on siellä koolla ja odottaa nähdäkseen häntä, puolet sotajoukoista samoin — musta Mikko niiden etupäässä. Onko meidän lähetettävä sana, että kuningas on juovuksissa kuin pölkky?»
»Ei, vaan että hän on sairastunut», sanoin.
»Sairastunut!» matki Sapt ivallisesti nauraen; »hänen sairautensa tunnetaan täällä liiankin hyvin. Hän on ollut sellainen 'sairas' ennenkin.»
»Niin — mutta meidän on pakko antaa ihmisten ajatella mitä tahtovat», sanoi Fritz avuttomasti. »Minä vien kyllä sanan ja koetan parhaani mukaan selvittää tilanteen.»
Sapt kohotti kättään.
»Sanokaapas minulle», hän virkkoi minulle, »uskotteko te hänen saaneen opiumia?»
»Uskon aivan varmasti», vastasin.
»Ja kenenkä syytä on, että hän on sitä saanut?»
»Kenenkäs muun kuin tuon kirotun koiran mustan Mikon!» sähisi Fritz hampaittensa välistä.
»Niin juuri», sanoi Sapt — »jotta kuningas ei tulisi kruunatuksi. Rassendyll ei tunne tätä meidän mainiota Mikkoamme. Mitäs luulette, Fritz ettekö usko, että Mikolla on toinen kuningas varalla? Eiköhän toinen puoli Strelsauta kannata toista kruununtavoittelijaa? Niin totta kuin Jumala on taivaassa, menee kuninkaalta kruunu iäksi, jollei hän tänään näyttäydy Strelsaussa! Minä tunnen mustan Mikon!»
»Voimmehan kuljettaa hänet sinne vaunuissa», ehdotin.
»Niin tosiaan, hän näyttääkin oikein korealta!» puuskahti Sapt myrkyllisesti.
Fritz von Tarlenheim kätki kasvot käsiinsä. Kuningas hengitti yhä raskaasti ja miltei kuorsaten. Sapt potkaisi häntä jälleen.
»Senkin humalainen elukka!» hän ärähti. »Mutta hän on Elphberg ja isänsä poika, ja ennen tahtoisin palaa hornan tulessa kuin nähdä mustan Mikon istuvan hänen valtaistuimellaan!»
Olimme kaikki hetken ääneti; sitten Sapt rypisti tuuheita harmaita kulmakarvojaan, otti piipun suustaan ja sanoi minulle:
»Kun ihminen tulee vanhaksi, niin hän alkaa uskoa kaitselmukseen.Kaitselmus on tuonut teidät tänne; kaitselmus lähettää teidätStrelsauhun.»
Minä kavahdin askeleen taaksepäin ja siunasin: »Hyvä Jumala sentään!»
Fritz katsahti ylös hämmästyneenä, mutta palavin silmin.
»Se on mahdotonta!» mutisin. »Se keksittäisiin oitis.»
»Niin, onhan siinä vaaran uhkaa — mutta ei niin paljon kuin luulette», sanoi Sapt. »Jos annatte ajaa partanne, niin uskallan lyödä vetoa, ettei teitä tunneta. Peloittaako teitä?»
»Herra eversti!»
»Hiljaa, hiljaa, ystäväni! Mutta tiedätte kai, että henkenne voi olla mennyttä, jos teidät keksitään ja minun ja Fritzin henki myöskin! Mutta jollette lähde Strelsauhun, niin vannon teille, että musta Mikko istuu valtaistuimella tänä iltana, ja kuningas viruu vankilassa tahi haudassaan.»
»Kuningas ei antaisi sitä koskaan anteeksi», sopertelin.
»Olemmeko me akkoja? Kukapa tässä välittää hänen anteeksiannostaan?»
Kello tikitti kolmekymmentä, neljäkymmentä viisi, kuusikymmentä kertaa, sillä aikaa kuin seisoin ajatuksiin vaipuneena. Sitten otaksun päättäväisen ilmeen tulleen kasvoilleni, sillä ukko Sapt tarttui käteeni ja sanoi: »Te teette sen!»
»Niin, minä teen sen!» sanoin ja silmäsin kuninkaaseen, joka nukkui kohmeloisena lattialla.
»Tänä iltana me asumme palatsissa», jatkoi Sapt innokkaasti kuiskutellen. »Oitis, kun pääsemme rauhaan syrjäisistä, nousette te ja minä hevosten selkään — Fritz voi jäädä vahdiksi kuninkaan huoneeseen — ja ratsastamme tänne täyttä nelistä. Kuningas on silloin valmiina lähtemään — siitä saa Josef pitää huolen — ja sitten hän ratsastaa minun kanssani takaisin Strelsauhun, ja te ratsastatte rajalle niinkuin olisi paholainen kintereillänne.»
Minä nyökkäsin.
»Niin, onhan se ainakin muuan mahdollisuus», sanoi Fritz ja näytti ensi kerran hiukan toivehikkaalta.
»Jos vain säästyn tulemasta ilmi», sanoin minä.
»Jos tulemme ilmi», sanoi Sapt, »niin lähetän mustan Mikon edelläni helvettiin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Istukaa tuolille, hyvä mies.»
Minä tottelin.
Hän törmäsi ulos huoneesta ja huusi: »Josef!»… Kolmen minuutin perästä hän palasi takaisin Josef mukanaan. Jälkimmäisellä oli kädessä maljallinen lämmintä vettä, saippuaa ja partaveitsi.
Häntä vapisutti, kun Sapt kuvasi hänelle lyhyesti tilanteen ja käski hänen ajella minulta parran.
Äkkiä Fritz löi sääreensä ja huudahti:
»Mutta kaarti! Se keksii kohta kepposen!»
»Pyh! Me emme jää odottelemaan kaartia. Me ratsastamme suoraan Hofbaun asemalle ja nousemme siellä junaan. Kun kaarti tulee tänne, on lintu jo lentänyt pesästä.»
»Entä kuningas?»
»Kuningas kannetaan viinikellariin. Minä lähden nyt raastamaan hänet sinne.»
»Mutta entä jos hänet keksitään sieltä?»
»Sitä ne eivät keksi. Kuinka ne sen voisivatkaan? Josef pitää kyllä huolen, ettei kukaan saa pistää nokkaansa kellariin.»
»Mutta…»
Sapt polki jalkaansa lattiaan.
»Tämä ei ole mitään lasten leikkiä!» hän ärjäsi. »Minä olen totta vie ennenkin haistellut vaaroja. Ja vaikkapa hänet löydetäänkin, niin hänelle ei käy sen hullummin kuin jos hän tänään jäisi kruunaamatta Strelsaussa!»
Näin sanoen hän potkaisi oven auki, kumartui alas ja nosti hervottoman kuninkaan syliinsä niin voimakkaasti, etten tahtonut uskoa silmiäni. Kun hän oli saanut kuninkaan pystyyn, ilmestyi metsänvartijan äiti ovelle. Hän seisoi siinä silmänräpäyksen, kääntyi sitten ympäri, osoittamatta hämmästyksen merkkiäkään, ja poistui käytävää pitkin.
»Kuulikohan hän mitään?» hätäili Fritz.
»Minä kyllä tukin hänen suunsa», sanoi Sapt tuimasti ja raahasi kuninkaan pois sylissään. Minä istahdin nojatuoliin aivan ymmälläni, ja Josef leikkeli ja ajeli huuli- ja leukapartaani, kunnes ne eivät olleet sen pitemmät kuin kuninkaallakaan. Kun Fritz näki minut uudessa hahmossani, kumarsi hän syvään ja huudahti: »Totta totisesti — sekäypäinsä!»
Kello oli jo kuusi, joten meillä ei ollut hetkeäkään menetettävänä. Sapt vei minut joutuin kuninkaan huoneeseen, missä ylleni puettiin kaartineverstin univormu; Vetäessäni kuninkaan pitkävartisia saappaita jalkaani kysyin Saptilta, mitä hän oli eukolle tehnyt.
»Se pahus vannoi, ettei ollut nähnyt eikä kuullut mitään; mutta varmuuden vuoksi sidoin hänen säärensä yhteen, tukkesin nenäliinoja hänen suuhunsa ja köytin kädetkin. Sitten lukitsin hänet hiilikellariin, joka on kuninkaan komeron vieressä. Josef pitää silmällä kumpaakin.»
Minä räjähdin nauramaan, ja vanha Saptkin hymähti tuimasti.
»Kun Josef kertoo niille, että kuningas on jo lähtenyt», hän sanoi, »niin arvaanpa niiden uskovan, sillä Josef on haistellut ruutia ennenkin. Ja siitä voitte panna vaikka päänne pantiksi, ettei musta Mikko odota näkevänsä kuningasta tänään Strelsaussa.»
Minä panin kuninkaan kypärin päähäni. Sapt ojensi minulle kuninkaan miekan ja tarkasteli minua pitkään ja joka puolelta. »Jumalan kiitos, että hän oli ajanut partansa!» hän huudahti.
»Minkä vuoksi hän sen teki?»
»Siksi, että prinsessa Flavia sanoi parran raapivan hänen poskeaan, kun kuningas oli kyllin armollinen antaakseen hänelle serkunsuudelman. No niin — nyt matkaan!»
»Onko täällä kaikki niinkuin pitää olla?» kysyin.
»Ei mikään ole, niinkuin pitäisi olla», sanoi Sapt, »mutta emmehän voi tehdä enempää kuin kykenemme.»
Nyt tuli Fritzkin kapteeninvormussaan, ja neljässä minuutissa pukeutui Sapt everstinvormuun. Josef huusi pihalta, että hevoset olivat satuloidut. Me hyppäsimme niiden selkään ja aloimme nelistää aika joutua. Leikki oli alettu — mitenkähän se päättyisikään?
Viileä aamuilma selvitti pääni, ja minä pystyin käsittämään kaiken, mitä Sapt minulle puheli.
Hän oli kerrassaan ihmeellinen mies. Fritz sai tuskin sanaa suustansa ja nuokkui satulassaan kuin nukkuen. Mutta Sapt rupesi opastamaan minua kuninkaalliseen virkaani — tutustutti minut entiseen elämääni, perheeseeni, elintapoihini ja käyttäytymiseeni, mielitekoihini ja heikkouksiini, ystäviini, seuralaisiin! ja palvelijoihini. Hän kuvasi minulle Ruritanian hovitapoja ja lupasi olla aina lähellä osoittaakseen minulle, keitä henkilöitä minun tuli tuntea ja miten itsekutakin oli tervehdittävä.
»Kas kun olin unohtaa», hän sanoi; »tottahan te olette katolilainen?»
»Enkä olekaan», minä kielsin jyrkästi.
»Hyvä Isä sentään! Hän on kerettiläinen!» läähätti Sapt. Mutta hän virkosi oitis hölmistyksestään ja antoi minulle oppitunnin roomalaisen kirkon uskonnossa ja menoissa.
»Onneksi ei teiltä odotetakaan, että tietäisitte niistä paljon, sillä kuningas on jokseenkin välinpitämätön uskonnollisista asioista; mutta kardinaalille teidän pitää olla erinomaisen kohtelias. Me toivomme voittavamme hänet puolellemme, sillä hän ja Michael kinastelevat aina keskenään; kummalle heistä tulee etusija.»