Parin minuutin kuluttua loistivat jalkaraudat niin että ne varmaankin vetäisivät jokaisen puotimamsellin ihailevan huomion puoleensa, ja tyytyväisin mielin hypähti hra Ikitunturinen ohilentävään aerobussiin mennäkseen nostamaan palkkansa ja auttaakseen sitten vapunvieton.
O.Y. Huiputus A.B:n rahastonhoitaja, jota kassakaappiin yhdistävät kahleet olivat muistoksi kymmenvuotisesta uskollisesta palveluksesta toissapäivänä jatketut kokonaisella metrillä, maksoi hänelle palkan ja vihelteli tyytyväisenä: "Talvi on nyt laannut raivoomasta."
Hänellä olikin syytä olla ei ainoastaan tyytyväinen, vaan vieläpä ylpeäkin, sillä hänellä oli nyt pisimmät virkakahleet koko kaupungissa.
Koska liike ei ollut suljettu vappuna, oli hra Ikitunturisen pyydettävä erikoinen lupa saada viettää vapaapäivää. Ja sitä saadakseen oli hänen mentävä liikkeen päällikön puheille.
Liikkeen mahtava, peljätty johtaja istui, kuten kaikkien helsinkiläisten liikkeiden toimeenpanevat johtajat, konttorissaan kaularaudassa, seinään kahlehdittuna.
Hra Ikitunturisen astuessa sisään kohotti tämä liikemaailmamme Napoleon katseensa papereistaan ja naulitsi hra Ikitunturisen kynnykseen katseellaan, joka oli kuin Jupiterin salama.
Huoneen ja kaiken, mitä siinä oli, kieppuessa karusellina hraIkitunturisen silmissä, sammalti hän esiin asiansa.
— Jaa! sanoi mahtava liikemies ja painoi sähkönappia n:o 117.
Se merkitsi sitä, että nuorempi kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki Pohjolanmaa-Ikitunturinen sai vapunpäiväksi vapautta. Ja sitäpaitsi koko ijäkseen O.Y. Huiputus A.B:n palveluksesta.
Häneltä irroitettiin liikkeen jalkaraudat jaloistaan ja hän oli siis nyt vapaa mies vappua viettämään. Vapaa ja viraton.
Sekavin tuntein astui hän ulos kadulle ja häpesi kahleettomia jalkojaan, jotka jokaiselle vastaantulijalle juorusivat hra Pohjolanmaa-Ikitunturisen saaneen potkun.
Suruissaan päätti hän mennä ottamaan vappuhumalan.
Ravintolan ovella huomautettiin hänelle kuitenkin, että hänen poliisijärjestyksen mukaan oli hankittava itselleen lupakortti poliisikamarista.
Ent. kirjanpitäjä Ikitunturinen iäksi poliisikamariin.
Siellä hänet mitattiin, punnittiin ja valokuvattiin (sekä edestäpäin että sivulta), ja hänen nimensä merkittiin juoppojen kirjaan. Sen jälkeen sai hän lupakirjan.
Ravintolaan palattuaan näytti hän lupakorttiaan, pääsi istumaan kontrollituoliin, tilasi puoliskon punssia ja alkoi juoda.
Hetkisen kuluttua tuli tarkastusmies katsomaan kontrollimittaria ja ilmoitti hra Ikitunturisen saaneen tarpeekseen.
Hra Ikitunturinen pyysi saada esittää vastalauseensa, huomauttaen nauttineensa vasta puolet punssistaan.
Tarkastusmies irroitti silloin hänet kontrollituolista, talutti ovelle ja sysäsi ulos. Ja oven vieressä seisova konstaapeli merkitsi hänet muistikirjaansa kanteen nostamista varten lupakortin väärinkäytöstä, juopumuksesta ja rähinästä yleisellä paikalla.
Nyt ei Ikitunturisparalla ollut muuta tekemistä kuin lähteä katselemaan tapahtumia kaupungilla.
Kärsimänsä vääryydet olivat tehneet hänestä sosialistin. Hän päätti yhtyä punaisen lipun alle ja läksi Mäntymäelle.
Siellä piti parhaillaan puhetta veli Vatanen, jonka paavi oli ikänsä ja edusmiesansioittensa nojalla korottanut puolueen patriarkaksi.
Kuunneltuaan patriarkan puhetta neljättä tuntia, kysyi toveri Pohjolanmaa-Ikitunturinen vieressään seisovalta punapartaiselta mieheltä, saako patriarkka puhua muulloinkin kuin vappuna.
— Kyllä, vastasi punaparta.
Hra Ikitunturinen päätti erota sosialidemokratisesta puolueesta ja läksi pois Mäntymäeltä.
Hän kuljeskeli ristiin rastiin kaupungilla, kunnes joutui lapsilaumaan, joka huusi ja metelöitsi Lönnrotin patsaan edessä.
— Mitä tämä on? kysyi hän eräältä vanhahkolta herrasmieheltä, joka syrjästä katseli lasten rähinää.
— Se on Filmari Jannen perustama "Paitaressujen puolue", joka on tullut vastalausemielenosoitukselle Lönnrotin patsaan edustalle.
— Miksi rähisevät he juuri Lönnrotin patsaalle?
— Siksi, että sen voi katsoa edustavan vanhinta ja siis hylättävintä elämässämme.
— Alas harmaaparrat! huusi eräs 8-vuotias poika.
— Alas harmaapäitten hirmuhallitus! huusi puolue kuorossa.
Hra Ikitunturiselta unohtuivat yksityiset murheensa ja hän alkoi nauraa.
Hirmustuneena sieppasi eräs lähellä seisova katupoika, joka kuului puolueen vasemmistoon, kiven maasta ja heitti sillä naurajaa otsaan.
Nuorempi kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki Pohjolanmaa-Ikitunturinen heräsi samassa. Oli toukokuun 1 päivä 1914, kello 8 aamulla.
Hyvä aika nousta ylös.
Hän alkoi siis pukeutua!
Hätähuuto Hangosta.
Hangossa myöskin elellään. Elellään ja oleillaan.
Aurinko paistaa kirkkaasti, muutamia vaaleita pilvenhattaroita vain on taivaalla, jonka rannassa näkyy majakka, josta Topelius niin kauniisti on runoillut:
"En ole taivaan tähti,Yön tulitorni vaan,Majakka Hankoniemen rannikolla".
Niin, aurinko paistaa ja raikas, suolaiselta kajahtava merituulen henkäys vaikuttaa vilvoittavasti meripaviljongissa päivällistään syövien kasvoihin ja kaulaan.
On sunnuntai, heinäkuun 26 päivä.
Kaikkialla vallitsee syvä hiljaisuus ja rauha. Ei kuulu muitta kuin lautasten kalina ja veitsien ja haarukoiden kilinä.
Äkkiä sekin vaikenee. Ruokaa jauhavat suut pysähtyvät, keskeyttäen täysin luvallisen ja hyödyllisen toimituksensa. Ja kaikki silmät kääntyvät merelle päin, mistä kuuluu epätoivoisia hätähuutoja.
Ihminen on vedenhädässä, eikä ainoastaan ihminen, vaan vieläpä naisihminen! Hän on hukkumaisillaan, henki on menemässä. Pää näkyy kuitenkin vielä vedenpinnan yläpuolella, ja rukoillen kohoaa kaksi käsivartta ylös vedestä.
Päivällisvierasten, joukossa on myöskin kymmenkunta Hangon jaTammisaaren uimaseurojen jäsentä.
Nyt saavat he näyttää, mihin kykenevät.
Aterioiminen saa jäädä siihen. Reippaat uimarit juoksevat rantaan.
Rannalla ei kuitenkaan sielläkään ole oltu toimettomia.
Siellä sattumalta olleet henkilöt eivät ole uimaseurojen jäseniä, mutta he ovat silti reippaita ja ripeätuumaisia henkilöitä. Senlisäksi on heillä käytettävänään lähtövalmis moottorivenhe ja muutamia hyviä soutuvenheitä, jotka tällaisissa tapauksissa ovat yhtä hyvät olemassa kuin uimataitokin.
Soutajat hyppäävät venheisiinsä ja moottori alkaa sätkyttää. Uimarit seisovat kuitenkin kaiken varalta rannalla, valmiina tarpeen vaatiessa ei ainoastaan uimaan vaan myöskin sukeltamaan.
Moottorivenhe ehtii ensimmäisenä perille ja sen miehet ryhtyvät pelastustoimenpiteisiin.
Tällöin rauhoittaa hätähuutoja päästänyt nainen heitä sillä tiedonannolla, että hänellä oikeastaan ei ole mitään varsinaista hätää. Hän on vain kadottanut uimalakkinsa, joka kelluu jonkun matkan päässä laineilla, ja lakin kohtalo on alkanut häntä niin huolestuttaa että hän on alkanut huutaa apua.
Sitäpaitsi: kuinka voisi uimassa oleva nainen menettää niin tyystin kaiken neitseellisen kainoutensa, että julkeaisi uimisen jälkeen nousta ilman uimalakkia, märät hiukset hajallaan.
Johan sitä punastuisi matkanpäässä torkkuva issikkahevonenkin.
Hengenpelastukseen lähtenyt miehistö pelasti nyt kysymyksessä olevan, uimalakin, painoi sen kohteliaasti ja säädyllisesti siihen viehättävään päähän, johon se kuului, ja käänsi moottorivenheensä keulan rantaa kohti.
Kaunotar ei enää kirkunut. Tyynesti ja rauhallisesti ui hän rantaan.Olihan hänellä uimalakki päässään.
Uimaseuralaiset palaavat takaisin meripaviljonkiin, josta taas kuuluu lautasten kalina ja veitsien ja haarukoiden kilinä.
Kuinkahan kävisi, jos sama sulotar sattuisi nyt jonakin päivänä meripaviljongin edessä uimassa ollessaan joutumaan todelliseen hätään?
Kesäyön unelma.
Hra amatöörivalokuvaaja ja koroillaan eläjä Lepo Rauhaisa näki unta, että hän oli lopettanut maalliset puuhat ja saapunut siihen paikkaan, jossa hän oli saava nauttia palkan töittensä ansion jälkeen.
Ovenvartija heilautti hänelle kunnioittavasti häntäänsä, nyökäytti hieman päätään, jota koristi kaksi lyhyttä mutta tanakkaa sarvea, raapasi jalallaan, jossa oli hevosenkavio, avasi oven ja sanoi:
— Olkaatte hyvä!
Hra Rauhaisa astui sisään päätirehtöörin yksityiskonttoriin.
Päätirehtööri vilkasi kakkuloittensa yli tulijaa ja sanoi:
— Jassoo, herra Rauhaisa! Hauskaa tutustua ja terve tuloa! Olkaapa hyvä ja painakaa puuta.
Mutta kun hra Rauhaisa huomasi, että puun painamisella tarkoitettiin istumista rautaiseen tuoliin, jonka alla paloi voimakas spriilamppu, sanoi hän vain:
— Kiitos, kyllä minä seison mieluummin.
Päätirehtööri oli sillä välin tarttunut puhelimen torveen ja huusi:
— Halloo, tämä on johtaja Vihtahousu. Olkaa hyvä ja lähettäkää meidän laskuumme satakunta syltä hyviä koivuhalkoja ja pari vaununlastia kivihiiliä… kuinka, niin vähänkö?… nähkääs, tänne ei ole tänään saapunut muita kuin herra Lepo Rauhaisa, ja minä ajattelen, että ne riittävät kyllä häntä varten…
"Sata syltä halkoja ja kaksi vaununlastia kivihiiliä!" ajatteli hraRauhaisa kauhistuneena.
Mutta päätirehtööri painoi nappia ja palvelija astui sisään.
— Saattakaa herra Rauhaisa huoneeseensa!
— Anteeksi, minä unohdin maksaa ajurini! huudahti hra Rauhaisa ja yritti pujahtaa ulos, mutta karvaiset kädet, joissa oli terävät kotkankynnet, tarttuivat hänen niskaansa ja lennättivät hänet johonkin josta häntä vastaan löyhähti hirmuinen lämmin.
— Ai ai, huusi herra Rauhaisa… ja heräsi samassa.
Iloissaan siitä, että oli päässyt erittäin ikävästä tilanteesta, nousi hän ylös. Ruumis tuntui niin kuumalta, aivan polttavalta, mutta olikos ihmekään.
Hän astui akkunan eteen — eikä ollut uskoa silmiään!
Luminen ja jäinen maisema avautui hänen pyöristyneiden silmiensä eteen. Niemessä hänen kesäasuntonsa edustalla nuokkuivat puut paksun lumen peitossa, lahdelma oli jäässä ja etempänä luisteli hoikkasäärinen kaunoluistelija.
Silloin vetäytyi herra Rauhaisan suu riemuisaan hymyyn.
— Lunta ja jäätä! huusi hän riemuissaan, meni kaapilleen ja otti sieltä esille whiskypullon sekä kävellä tepsutteli alas rantaan.
Siellä oli jäähän hakattu avanto, aivan kuin häntä varten.
Siihen hän laskeutui.
Suloisesti huuhteli jääkylmä vesi hänen polttelevaa pintaansa, huuhteli ja huljutteli…
Ja se hoikkakoipinen urheilija luisteli ja luisteli, ja hra Rauhaisa antoi kylmän veden huuhtoa ja huljutella ulkopuoltaan ja kylmän whiskyn huuhtoa ja huljutella sisäpuoltaan ja katseli autuaallisena yllään kimmeltävää pakkastaivasta ja… ja lopettakaamme tähän, ennenkuin hra Lepo Rauhaisa herää todenperään — ja todellisuuteen, joka lähinnä vastaa hänen unensa ensi osaa.
Apumies.
Kadulla paraatioven edessä on kuorma-ajuri Rahkeisen suurimpien kuormarattaiden eteen valjastettu Rahkeisen vahvin hevonen. Vahvaa juhtaa siinä tarvitaankin, sillä rattaille on huonekaluista rakennettu laitos, joka kooltaan ja näöltään lähinnä muistuttaa Keopsin pyramiidia.
Sekatavarakauppias Joh. V. Ovela muuttaa nimittäin, ja kun hän on pitkä mies, on hän ajuri Rahkeisen mutinasta huolimatta saanut rakennetuksi kuorman, joka korkeudessa voittaa kaikki muut muuttokuormat tässä kaupungissa, ehkä myöskin koko Pohjoismaissa.
Hra Ovelan ulottuvaisuuden päättyminen ja maassa voimassaoleva tasapainolaki tekevät vihdoin lopun herrasväki Ovelan kunnianhimoisesta unelmasta luoda uudenaikainen ja liikkuva, pilviin asti ulottuva Babelin torni.
Vihdoin on kuorma saatu jotenkuten köysitetyksi, Rahkeinen luo viimeisen tutkivan silmäyksen valjaisiin ja nykäsee ohjaksista. Pyramiidi, jota Rahkeisen apumiehet henkensä uhalla molemmin puolin tukevat, lähtee liikkeelle. Jälkijoukkona marssivat aviopuolisot Ovela, kaksi palvelustyttöä ja puolen tusinaa nuorempia Oveloita, kullakin kantamus kaikenlaista helpostisärkyvää kamaa, jonka käyttäminen edellämainitun pyramiidin rakennusaineeksi olisi todistanut synnynnäistä lyhytjärkisyyttä.
Kadulle kuorman ympärille kertynyt arvostelevan näköinen syrjäisten asianharrastajain joukko, jonka huomattavimpia jäseniä ovat eräät nuoret miehet, joille kohtalo moninaisista lahjoistaan näyttää suoneen etupäässä joutilasta aikaa, alkaa vähitellen hajaantua, ja säännölliset olot palaavat vähitellen pienelle, hiljaiselle poikkikadulle.
Herrasväki Ovelan entisessä asunnossa, jonka tyhjentämistä edellä kuvattu puuha on tarkoittanut, vallitsee hiljaisuus. Huoneiston koko vakinainen väestö on komennettu suorittamaan kuormastoasevelvollisuuttaan. Ainoastaan rouva Ovelan vanha ja viisas täti, joka on saapunut Keravalta muuttotoimen ylitarkastajaksi, istuu autiossa ruokasalissa mukavassa korituolissa villahuivi hartioillaan, "Kotimaan" johtavaa artikkelia lukien.
Silloin kilahtaa ovikello, kilahtaa epäröiden ja kysyvästi.
Täti lykkää silmälasit otsalle ja purjehtii eteisen täyttävien myttyjen, nyyttien, laatikoiden, juurikorien, pärevasujen, arkkujen, rasioiden, pussien ja kapsäkkien lomitse avaamaan.
Resuinen ja luihun näköinen mieshenkilö, joka näyttää hieman hämmästyvän sitä, ettei huoneisto ollutkaan tyhjänä huolimatta Ovelan perheen juuri järjestämästä juhlakulkueesta, esiintuo kunnioittavan tervehdyksensä:
— Päivää!
— Päivää! Mitä asiaa?
— Eikös kauppias ole kotona?
— Ei.
— Mitenkähän se sitten on, kun minut on pyydetty tänne tavaroita muuttamaan apumieheksi…
— Kuka pyysi?
— Kauppias… tuota noin, kun minä olen sen kuorma-ajurin miehiä, joka on täällä muuttamassa.
— En minä tiedä siitä mitään. Ne ovat jo menneet ensimmäisen kuorman kanssa.
— No siinä se nyt oli… kun minä vähän myöhästyin…
— Teidän on parasta mennä sinne perässä ja tulla sitten toisten kanssa takaisin.
— Niin, niin, kyllähän minä… jos ottaisin tuosta pari kapsäkkiä tai koria kainalooni, ettei menisi aikaa hukkaan. Minä olen riski mies kantamaan!
— En minä voi antaa teille, tuntemattomalle miehelle, mitään vietäväksi. Tulkaa toisten kanssa.
— Vai tykkääks rouva, että minä olen rosvon näköinen. Rehellisesti olen minä leipäni ansainnut…
Täti sanoo, kun ei niin ei. Mies heittää ikävöivän katseen uuteen pulleaan kapsäkkiin ja poistuu hitaasti, huoahtaen:
— No hyvästi sitten…
Kun Rahkeisen ja Ovelan retkikunnat palasivat, ei apumiestä näkynyt heidän muassaan. Eivätkä siitä mitään tienneet enempää Ovela kuin Rahkeinenkaan. Ei kumpikaan ollut pyytänyt ketään sellaista henkilöä avukseen.
Vuosisatamme kuumin päivä.
Toimittaja Kullervo Kiristys näki ensin aamuyöstä unta, että hän oli vainaja.
Koska Kullervo Kiristys oli poikamies eikä hänellä ollut omaisia kaupungissa, tuli ensin sisään siivoojamatami, joka nähtyään että hra Kiristys oli toimittajasta muuttunut ikuiseksi tyhjäntoimittajaksi, parkasi pahemmin kuin olisi hän nähnyt hiiren ja pakeni suinpäin ulos ovesta ikäänkuin peläten että vainaja nousee istumaan ja nakkaa häntä patiinalla.
Hetken kuluttua tulivat hautausurakoitsijat ja nostivat hra Kiristyksen maalliset jäännökset suureen arkkuun ja läksivät, kaksi mustaa, melankoolisen näköistä hevosta vaunujen edessä, kulettamaan niitä pitkin L. Henrikinkatua.
— Mihinkähän ne minut vievät? ihmetteli edesmennyt Kiristys itsekseen.
Hän sai samassa, kuten unessa usein tapahtuu, vastauksen.
— Onpa hyvä että kaupungissa on krematorio, huomautti hautausurakoitsija apumiehilleen. Olisi kamalata lähteä köijäämään tätä syntisäkkiä tällaisena päivänä Malmille asti.
— Kyllä se on hyvä asia, vahvisti eräs apumiehistä, hoputtaen hevosia.
— Krematorio! ihmetteli Kiristysvainaja itsekseen. Eihän täällä mitä krematoriota vielä ole.
Mutta hän erehtyi. Sillä pian pysähtyivät vaunut ruumiinpolttolaitoksen eteen. Se oli rakennettu rautatientorin varrelle siihen paikkaan, josta valtuuston aikaisemman päätöksen mukaan Murtokadun piti alkaa.
Urakoitsijat nostivat hra Kiristyksen arkkuineen olkapäilleen ja kantoivat hänet suureen saliin. Sen perällä oli mahtava uuni, joka oli aivan samanlainen kuin leivinuuni pakarituvassa hänen lapsuutensa kodissa.
Miehet avasivat uunin luukun, huusivat: hej — jop! ja heilauttivat taakkansa pätsiin.
Siellä oli hirmuisen kuuma. Hra Kiristykselle tuli hätä käteen. Hän potkasi kannen päältään, alkoi kolkuttaa uunin tulikuumaa suupeltiä ja huusi:
— Halloo!
Samassa hän heräsi. Huone oli tukahduttavan kuuma. Peiton oli hän potkaissut kauas lattialle ja lepäsi siinä hikisenä kaikessa kauneudessaan.
Hän nousi ylös, kömpi kylpyhuoneeseen ja otti virkistävän suihkun.
Tavallisesti oli hän kylmää suihkua ottaessaan hytissyt ja kutristellut ruumistaan, mutta nyt antoi hän vesijohtoveden virrata niskaansa levollisena kuin hanhi. Melkeinpä toivoi, että se olisi ollut kylmempää.
Sitten läksi hän aamukävelylleen. Tavattoman aikaisin hänen elämänjärjestykseensä nähden, kello kun oli vasta puoli kahdeksan, mikä hänen vuorokaudessaan tavallisesti vastaa muiden ihmisten klo 4:ää tai 5:ttä a.p.
Hän oli lähtenyt kuumuutta pakoon asunnostaan. Kappelin luo päästyään teki hän kuitenkin havainnon että hänen pitäisi jatkaa matkaansa pohjoisnavalle voidakseen toivoa viileyttä, sillä paikalla oleva lämpömittari osoitti + 24° Cels.
Eikä kello ollut vielä kahdeksaa aamulla ja lämpömittari oli varjossa.Varjoisimmassa paikassa koko kaupungissa.
Hra Kiristys vaipui läheisimmälle penkille ja toivoi ettei hän olisi pyrkinyt pois krematorion uunista vaan tyytynyt kohtaloonsa.
Nuori kengänkiilloittaja-ammattilainen huomasi että hra Kiristykseltä ikäänkuin puuttui jotain. Hän teki asiasta oman johtopäätöksensä sekä tuli ja kiilloitti hänen kenkänsä.
Tämä toimitus vaikutti niin virkistävästi hra Kiristyksen mieleen että hän jaksoi suunnata kulkunsa läheisimmille virvoitusjuomarattaille, missä hän kaatoi sisäänsä lasin kutakin lajia, ja muistettuaan että Oopperakellarin läheisyydessä myös ovat samanlaiset rattaat, läksi varovaisesti hiipimään, vilpoisimpia paikkoja etsien, uutta keidasta kohti.
Varovaisuus ei kuitenkaan auttanut, sillä viimemainittuun paikkaan päästessään oli hän ehtinyt hikoilla itsestään kaiken äsken lastatun märkyyden. Vihaisesti iski hän liiveihinsä uhallakin vielä tuntuvamman annoksen ja läksi hikoilemaan kohti toimituspaikkaansa, toivoen sieltä tapaavansa viileyttä.
Siellä istui hän sitten lukien vaasalaisia lehtiä, jotka purkivat ilmoille syvimmän ihmettelynsä Vaasan virvoitusjuomatehtailijoiden omituisen käytöksen johdosta.
Vaasassa oli nimittäin maanviljelysnäyttely viime pyhänseutuna, ja oli näyttelytoimikunta myöntänyt virvoitusjuomien myyntioikeuden ainoastaan yhdelle ainoalle tehtaalle. Sunnuntaina joi juhlayleisö loppuun kaikki sen tehtaan kaljat ja limonaadit ja huusi sitten lisää. Näyttelyherrat kääntyivät silloin nöyrällä anomuksella toisten tehtaiden puoleen, mutta nämä antoivat näyttelytoimikuntaa kohtaan tuntemansa vihan raskaana langeta viattoman, janoisen juhlayleisön päälle. Sanoivat että ei tippaakaan. Juhlatoimikunta ja juhlayleisö olivat kuin rikkaat miehet siellä vaivan paikassa ja tehtailijat kuin Latsarukset Abrahamin helmassa. Rikkaat miehet rukoilivat että Latsarukset kastaisivat edes sormensa limonaatissa ja tulisivat kostuttamaan heidän kuivia huuliaan, mutta Latsarukset mulkoilivat vain heihin tympeästi eivätkä olleet asiasta tietääkseen.
Ja niin sai juhlayleisö huuliaan nuoleskellen kärsiä loppuun asti.
Kello 2,20 i.p. sai herra Kiristys puhelimitse uutisen, että sodavesiEspiksen kioskeista oli loppunut.
Tämä tieto ei masentanut häntä, sillä juoksupoika oli juuri noutanut hänelle uuden lähetyksen (à 5 pulloa) sitruunasodavettä.
Samaan aikaan todettiin, että eilen heinäkuun 8 p:nä 1914 oli kuumin päivä Helsingissä tällä vuosisadalla. Meteorologisella keskuslaitoksella mitattiin näet lämpöä yli 29° Cels. Sellaista kuumuutta ei ole ollut kuin eräänä päivänä kesällä 1901, jolloin samalla laitoksella lämpömittari osoitti tasan 29°, siis hieman vähemmän kuin eilen.
Eräs uutisen antaja ilmoitti, että edellisenä iltana kaksi maalaria riisuutui Pohjoissatamassa Liisanpuiston kohdalla kaiken kansan nähden paratiisilliseen asuun ja ryhtyi vilvoittamaan ruumistaan meren laineissa. Paikalle saapuneet poliisit kuitenkin j.n.e.
Oppiiko suutari jokapäiväisen leivän?
Mistä syystä pitäisi suutarin oppia jokapäiväinen leipä? kysyy lukija, kiinnittäen kirjoittajaan kirkkaan katseensa.
Se selviää kohta.
Suutari S. seisoi viime perjantaina Paimion käräjillä altavastaajan ominaisuudessa.
Päällekantajana oli itse yleinen syyttäjä, joka Paimion kirkkoneuvoston pyynnöstä vaati mainitulle suutarille erinäisiä tepsiviä rangaistuksia, joihin m.m. kuului emännän ottaminen pois häneltä.
Suutaria oli nimittäin rangaistava sen vuoksi, että hän oli naimisissa.
Ennen kuin suuttunut lukija ehtii ruveta haukkumaan minua pilkanteosta, kiiruhdan selittämään, että suutari oli n.s. "omantunnon avioliitossa". Hänellä oli hyvä puoliso ja enemmän tai vähemmän kuuliainen lapsi, mutta hän ei ollut juhlallisesti vihitty aviomieheksi.
Tällainen epäjärjestys oli matkaansaattanut sen, että Paimion kirkkoneuvosto oli heittänyt suutarin Pontius Pilatuksen eteen ja lausunut hartaana toivomuksenaan, että korkea oikeus langettaisi mainitun ammattilaisen itselleen rangaistukseksi ja muille jalkineentekijöille varoitukseksi, vikapääksi niiden ja niiden pykälien luettelemiin seurauksiin.
Syytetty piteli lujasti puoliaan, esittäen hänkin koko joukon pykäliä, joiden hän väitti panssaroivan hänen vihkimättömän olemuksensa kirkkoneuvoston nuolia vastaan.
Kun molemmin puolin oli sanottu suut puhtaaksi, antoi oikeus päätöksensä seuraavana päivänä. Kanne kumottiin, joten kirkkoneuvosto ei siis saanut heitetyksi suutaria "torniin". Eikä hän myöskään menettänyt emäntäänsä.
Pikemmin päinvastoin.
Oikeus näet määräsi, että vastaajan on vihkimisellä vahvistettava avioliittonsa.
Asia on nyt sitä myöten selvä.
Mutta sitten tulee esille toinen pulma.
Pappi, jonka pitäisi vihkiä tämä pariskunta, tulee varmaankin vaatimaan todistusta suutari S:ltä siitä, että hän on käynyt rippikoulun.
Sellaista todistusta ei onnellinen sulhasmies kuitenkaan voi esittää, sillä hän ei ole käynyt mitään rippikoulua.
Ilman tutkintoja ei ole promotsionia, eikä ilman rippikoulun käyntiä kirkollista vihkimystä avioliiton satamaan.
Mitäpä muuta siis kuin rippikoulun käyntiin.
Mutta ellei suutari enää näin aikamiehenä ja perheen isänä saakaan päähänsä katkismusta ja "jokapäiväistä leipää", joka esim. tunnetulle tukkijätkälle Polarille tuotti suuria vaikeuksia?
Hyvän puolison ja kuuliaiset lapset hän tietysti muistaa helposti. Eihän hänen tarvitse muuta kuin ajatella, minkä vuoksi hän on kypsyneellä iällään opinteille joutunut.
Jokapäiväiseen leipään kuuluu kuitenkin, kuten kaikki tietävät, paljon muutakin. Eikä mainittu leipä ole muuta kuin pieni murto-osa rippikoulukurssista.
Ellei tuomittu voi mainittua kurssia suorittaa, niin joutuu hän sangen omituiseen ja kiusalliseen asemaan.
Laki on tuominnut hänet vihittäväksi, ja laki kieltää vihkimästä häntä.
Eräs keino taitaisi kuitenkin olla.
Vihitäänhän yliopistollisissakin vihkiäisissä joskus ansiokkaita henkilöitä, jotka eivät, ole yliopistollisia tutkintoja suorittaneet, tohtoreiksi, nimittäin kunniatohtoreiksi.
Jollei kysymyksessä oleva suutari opi jokapäiväistä leipää ja muuta rippikoulukurssia, niin sopisi ehkä ratkaista pulma vihkimällä hänet vaimonsa kunniamieheksi.
Varkaus.
Kopolan isäntä oli illalla, suutari Pasasen valmistamia uusia pitkävartisia lapikkaita tervatessaan tuntenut sisässään ankaria kouristuksia ja ilmoittanut kotiväelleen sen surullisen uutisen, että hänen hetkensä oli kaiken todennäköisyyden mukaan nyt tullut.
— Ruoka tuntuu pysähtyneen sydämeen… ka, ka kun kopristaa!… ja se voipi olla kuolemaksi.
— Eikös se kopristukseen kuollut se sinun isävainajasikin? muisteli naapurin Jere, joka oli tullut lainaamaan setolkkaremmiä tilapäistä tarvetta varten ja oli jo poislähdössä.
— Kopristukseenhan se, myönsi Koponen, sipasi ylimääräisen tervakerroksen vasemman jalan lapikkaan kantapäähän, nuuhkasi jalkineitaan, tiputti niitä varsista, arvostelevasti tarkastellen työtään lampun valoa vasten, ja sanoi renkipojalle:
— Vie heidät vaikka saunaan uunin kupeelle kuivamaan… pistä halot varsista sisään, että pysyvät pystyssä, äläkä pane niin että palavat.
— Pasanenko teillä on ollut suutarina?
— Ka Pasa… mutta se lähti vasta ikään pois.
Koponen alkoi riisuutua ja laskeutui levolle, hieroen sängyssä sydänalaansa kämmenenpohjilla ja silloin tällöin vähän ähkyen.
— Oikeinkohan se on kipeä? tiedusteli emäntä huolestuneena. Kun olisi lähettää jotain rohtoa hakemaan vaikka pappilasta…
— Eikös vielä lukkarilta! vastusti isäntä. Ei siinä rohdot auta, jos minulle kerran on elämän pää tullut, ja jos ei tässä vielä ole elämän pää niin ei sitten mitään rohtoja tarvita. Eikä sitä kukaan kuole ennenkuin on elämän päässä — mutta kyllähän se taitaa nyt minulla olla.
Emäntää alkoi itkettää. Eihän se Koponen ollut koskaan turhia tuskitellut… ja samalla tavallahan se oli sen isävainajallekin lähtö tullut. Vähän oli vain kouristuksia illalla valitellut ja sitten oli aamuyöstä kuollut.
— Voi hyvä isä tokiinsa, kun jaksaisit elää aamuun asti edes, niin lähdettäisi kaupungista tohtoria hakemaan.
Koponen kysyi renkipojalta, oliko hän pannut lapikkaat sillä tavoin etteivät ne pala sekä teljennyt saunan oven hyvin kiinni, ja vastasi sitten emännälle välinpitämättömästi:
— Ka… tuo ilmaiseksi saatu henki — läksipä tuo nyt aamusta taikka illasta!
Tohtorin hakemisesta ei hän mitään virkkanut, jonka johdosta emäntä itsekseen päätti, että jos sairas aamuun asti elää eivätkä kouristukset ole lakanneet, niin hän lähettää hakemaan lääkäriä.
Aamulla heräsi Koponen ennenkuin kukaan muu vielä oli hereillä, pisti virsut jalkoihinsa ja läksi eilisiltaisia vaivojaan edes muistamatta ulos säätä katselemaan.
Hetken taivasteli hän portaiden päässä, tehden sen huomion, että ilma oli pahastumaan päin.
Sitten muisti hän saunassa olevat uudet, illalla tervatut lapikkaansa ja päätti noutaa ne, lähteäkseen päivän noustua salolta halkokuormaa tuomaan.
— Kyllä niissä nyt terva kestää, kun ovat koko yön kuuman uunin kupeella törröttäneet, ajatteli hän.
Saunan kodan ovi oli auki. Tuulipahan on näet sitä retuuttanut, arveli Koponen, mutta huomatessaan että itse saunankin ovi oli selkosen selällään, suutahti hän vähän renkipojalle.
— Pakanan eväs, kun ei sittenkään saanut tuota ovea säppiin, vaikka minä nimenomaan siitä muistutin!
Saunassa raapasi hän tulitikulla valkeaa, otti lapikkaansa uunin kupeelta, pudotti pönkinä olleet halot varsista, huomasi tervan tasaisesti ja hyvin kuivaneen ja aikoi juuri astua ulos, kun samassa tuli katsahtaneeksi ylöspäin.
Kotvasen töllisteli hän savustumassa olevia sianlihoja. Sitten hän kirosi. Kerran vain, mutta tarmokkaasti, lähtien senjälkeen takaisin tupaan.
Emäntä heräsi hänen tuloonsa, hieroi vähän silmiään ja kysyi:
— Joko sinä olet ylhäällä, kun en ole kuullut sinun nousemistasi.Oletko sinä jo terve?
— Milloinkas minä sitten olen sairas ollut. Yksi siankinkku on saanut jalat alleen ja kävellyt pois saunasta.
— Siunatkoon sentään! Joko on rosvot käyneet talossa? Kokonainen kinkkuko?
— Eihän tuo ollut viitsinyt sitä paloitella.
Emäntä nousi ylös tuskitellen ja hätäillen.
— Pitäisi viedä sana poliisille… no pitääkin niitä olla hävittömiä rosvoja, kun kehtaavat viedä ihan nenän edestä…
— Poliisistapa se apu lähti! epäsi Koponen ja alkoi vetää lapikkaita jalkaansa. On ne vähän käpristyneet, kun tahtovat varpaita likistää. Asiastapa tässä poliisille niinkuin nyt yhdestä siankinkusta. Jos olisi edes vienyt järkiään koko sian. Eikä se ole mikään varsinainen rosvo ollut, joka on ottanut vain yhden kinkun. Sen verran sitä näpistää melkein rehellinenkin ihminen.
— No tuli siinä nyt kuitenkin parinkymmenen kilon vahinko — eikä meillä niitä lihoja muutenkaan liiaksi ole.
— Ka, eihän niitä. Kukahan sen olisi ottanut?
— Ei se ole etäisiä ollut, kun on tiennyt mennä saunaa tullaamaan. Niin minä arvelen, että Matikaisen mökiltä se löytyisi jos löytyäkseen.
— Niin, voipihan se olla Matikaisten jäljillä, taikka sitten Pursun mökillä myönsi Koponen. Se on varsinkin se Pursun matkue semmoista hyvän tuntevaa joukkoa.
Lopuksi varmistuivat sekä isäntä että emäntä siinä uskossa että kadonnut kinkku on Pursun mökillä. Taikka sitten Matikaisen mökillä.
— Pitää käydä ihan itsensä urkkimassa ja vähän pelottelemassa juuttaita, päätti Koponen lopuksi.
— Älä nyt kumminkaan sano suoraan, neuvoi emäntä. Jos eivät hyvinkään sattuisi olemaan…
Koponen oli ovelan näköinen.
— Kyllä minä osaan.
Matikaisen mökillä ei ollut kotona muita kuin Matikaisen akka, joka työnsi syrjään joitakin rytkyjä penkin päästä, että isäntä pääsisi istumaan, ja alkoi tuherrella kahvipannun ääressä.
— Ei tainnut sattua Matikainen itse kotiin?
— Kirkollahan se taisi lähteä käymään. Kuuluuko sitä isännälle mitä?… kun minä kuulin että olisi isäntää kopristanut illalla.
— Liekö noita ollut sen kummempia kuin minkä vähän rosvot saunasta kopristivat viime yönä, sanoi Koponen, vilkaisten samalla salavihkaa Matikaisen akkaan.
— No älähän mitään! ihmetteli akka. Vai on teillä oikein rosvoja ollut.Ilkesivätköhän nuo vielä viedä mitä?
— Ei kai ne erikoisempia. Liekö joku parinkymmenen kilon kinkku vain hävinnyt saunasta.
— No voi tokiinsa… eihän niitä ole rosvoja ennen tällä kulmalla nähty…
Matikaisen akka jatkoi päivittelyään. Koponen istui kyynäspäät polvien nojassa, piippuaan imeksien, laputteli lapikkaittensa pohjia lattiaan ja murahti viimein:
— Vaikka eikö tuo löytyne se kinkku, kun minä olen tuumannut kutsua kaupungista sen poliisikoiran.
Koponen katsoa luinautti taas Matikaisen akkaan, että mitä se siihen sanoo.
Akka tuhersi vain kahvipannun ääressä, eikä isännän tiedonanto tuntunut häneen erikoisempaa vaikutusta tekevän.
— Eikös se tule kalliiksi se semmoinen poliisikoira? tiedusteli hän kumminkin, jotain sanoakseen.
— Tokkopa tuo sen kummempiin nousee… ja paremminhan saapi vasta olla talo rauhassa, jos saa rosvon paljastetuksi, sanoi Koponen ja alkoi tehdä lähtöä, mainiten kuitenkin vielä:
— Vai ei se sattunut kotiin se Matikainen?
— Ei… olisi nyt isäntä istunut, niin olisin vaikka kupin tätä sikurivettä tuossa varistanut. Olisiko sitä ollut asiaa Matikaiselle?
— Eipähän erityisempää… arvelin vain että jos ennättäisi huomenna tulla meille aidanpanoon.
— Eikö tuo ennättäne.
Jäämättä odottamaan Matikaisen akan kahvia läksi Koponen jatkamaan matkaansa.
— Ei se ollut Matikaisen mökillä se kinkku, ajatteli Koponen mennessään. Olisi se akka muuten vähän häpsähtänyt, kun minä sille siitä poliisikoirasta… mutta pursulaisilta minä pelotankin luonnon pois!
Pursun mökillä Koponen parhaansa mukaan koetti panna uhkauksensa täytäntöön. Tehtyään ensin asiaksi verkonpaikkuun, jota työtä tarjosi Pursun Mikolle, kertoi hän varkaudesta ja kuvaili sitten laveasti poliisikoiran salaperäisiä ja pelottavia ominaisuuksia, niin sisällisiä kuin ulkonaisiakin.
Pursun Mikko akkoineen ja uunin päällä kököttelevine lapsineen kuunteli näitä esityksiä uteliaana, mutta muuten ei Koponen voinut heissä havaita mitään huomattavampia mielenliikutuksen merkkejä.
— Kyllä se on paatunutta sukukuntaa koko roikka! ihmetteli hän itsekseen, kävellessään kotiinsa päin märkää ja rapaista karjatietä pitkin. Ei niihin pysty mikään. Hukka reissu!
Ja Koponen sylkäsi kyllästyneenä koko juttuun sekä päätti antaa siankinkun mennä sen pitkän tien.
— Syökööt ja kalutkoot sen nyt sitten luineen, senkin rosvot!
Noin puolimatkassa Matikaisen ja Pursun mökkien välillä tuli häntä vastaan suutari Pasanen reppu selässä.
— Ka, Pasanenhan se on! tervehti Koponen. Etpä sinä pitkään mökilläsi kestänyt.
— Tuonne on aikomus Porokylän puolelle töihin..
— Vai sinne sinä nyt.
Pasanen kohensi reppunsa kantoremmiä ja oli sen näköinen kuin olisi jokin asia häntä vaivannut.
— Poikkesin tuolla Matikaisen mökillä, niin siellä akka tiesi että sinä tuotat poliisikoiran sinne Kopolaan.
— Niinpä se on ollut meininki, valehteli Koponen.
Pasanen katsoa muljautti kulmiensa alta Koposeen ja arveli:
— Kannattaakohan tuo sen vertainen asia…?
— Enpä minä sen kannattamisesta välitä… vaan voisihan tuon antaa tulla, että näkisi minkä verran niissä on perää puheissa, kun ne sitä kehuvat niin merkilliseksi, selitti Koponen.
Pasanen katseli maahan, rykäsi ja sanoi hieman epävarmasti:
— Vaan jos se ottaja hyvinkin veisi takaisin sen kinkun sinne saunaan, sanoi hän viimein, niin ei kai sitten kannattaisi haettaa koko sitä koiraa…?
Koposesta alkoi tuntua nololta ja ilkeältä. Pasasta olisi hän osannut kaikkein vähimmän epäillä, kun se oli aina tuntunut niin mukavalta mieheltä.
— Ka, mitäpä hänestä sitten näin pitkän matkan taakse…
Pasanen tuntui vilkastuvan ja selitteli:
— Niin, näes, kun se sana leviää kylälle, että sinä tuotat poliisikoiran, niin minä arvelen, että se kinkun ottaja voipi säikähtää ja tuopi pois koko kinkun. Kuka hitto se nyt yhden kinkun takia antaisi poliisikoiran kinttujaan järsiä…
— Niin, voipihan se tuoda, myönsi Koponen, viitsimättä katsoa Pasasta silmiin.
Miehet seisoivat kotvasen, tuijottaen tien viereen kaadettua, vielä karsimatta olevaa petäjää. Sitten kysyi Pasanen:
— Itsekö sinä tervasit nuo lapikkaat?
— Itse… pääsivät vain kuivamaan liiaksi, niin tahtovat likistää varpaita.
— Ka voitele talilla niin kyllä ne siitä pehmiävät.
— Niin pitänee voidella… jos lähtisi tästä kotiinsa päin tarsimaan.
Koponen syljeskeli loppumatkalla:
— Pthyi… jos olisin tuon arvannut, niin olisin antanut koko jutun olla sinään. Niin tuntui ilkeältä kuin olisin itse ollut se varas.
Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja noitui Pasasta:'
— S—n Pasanen. Kun näet ihan hien lykkäsi pintaan.
Sitten juonitteli hän Pasasen typeryyttä:
— Pahanhengen Pasanen! Eikö se nyt osannut sitä kinkkua pitää omanaan, kun oli kerran sen ottanut! Minusta nähden olisi saanut olla koko könttä vaikka kissan hännässä. Luulisi sen hyvän sianlihan suutarinkin suussa maistuvan.
Ja tyytymättömänä murisi hän:
— Se on niin hyvä suutari… vaan ilkeääkö sitä enää meille pyytää, kun se kumminkin arvaa meidän tietävän että hän sen kinkun vei. Taitaa pitää vielä kirkolta kustantaa suutari ensi kerralla.
Kotona ihmetteli emäntä:
— Ihanko sinä todella sen poliisikoiran… kun se Matikaisen akka kerkisi käydä sitä jo täällä hölöttämässä?
Koponen kiivastui:
— Vieläpä minä tänne poliisikissan…! Ei niistä kehveleistä kuitenkaan ole muuta kuin harmia ja kiusaa tälle maamiehelle!
Näkymättömäksi tekeytyminen Nihattulassa.
Ajattelijat ovat ajatelleet päänsä kipeiksi, mihin toimiin olisi ryhdyttävä Suomen kansan henkisen ja aineellisen olotilan pöyhimiseksi ja kohentamiseksi, jotta jälkeentulevilla sukupolvilla olisi tällä patjalla mukavampi ja pehmeämpi köllötellä.
Suomen kansa on istunut äkkiväärä hampaissaan aitan rapulla ja seurannut hiukan huolestuneena tuota ankarata ajatustyötä, hyvin ymmärtäen, että siitä riippuu paljon.
Viimein ovat ajattelijat luoneet katseensa pyöreiden silmälasiensa läpi suoraan päin suomalaisen kasvoja, jotka ovat kuin tupakkapölkystä kirveellä veistetyt, ja sanoneet:
— Nyt se on keksitty!
— Ahaa! sanoo suomalainen tyytyväisenä. — Pianhan herrat sen keksikin…
— Niin, sanovat ajattelijat. — Vika on siinä, että sinä olet niin hidas, niin kömpelö, niin laiska ja niin hoksaamaton. Sinä vain syöt, ja sitten sinä istut aitan rapuilla piippu suupielessä. Pitäisi kiinnittää niskaasi sähköpatteri, joka säkenöisi sinuun virkeyttä ja hioisi kekseliäisyyttäsi. Sinun pitäisi amerikalaistua niin ruumiiltasi kuin sielultasikin. Ota oppia ulkomaalaisista ja tee samoin kuin hekin!
Ajattelijat ottavat silmälasit nenältään ja pistävät ne koteloon sekä nousevat lähteäkseen.
Suomalainen kyhnii korvallistaan, kopeloi kissannahkakukkaroa taskustaan ja kysyy hieman epävarmasti:
— Tuota noin… paljonkohan minä olen niinkuin velkaa herroille vaivoistaan…?
Mutta ajattelijat menevät matkaansa. Suomalainen ei tiedä, että ajattelijat antavat neuvonsa ilmaiseksi. Se on ukosta hyvin ihmeellistä, sillä hän ei ole tiennyt semmoisia herroja olevan olemassakaan.
Tyytyväisenä pistää hän kuitenkin kissannahkan takaisin taskuunsa ja ajattelee:
— Lienevätkö nuo olleet oikeita herroja, kun ei niille raha kelvannut…
Mutta siinä edelleen tupakoidessaan ja syljeskellesään miettii hän kuitenkin ajattelijain sanoja ja tuumii:
— Jospa siinä sittenkin olisi vähän perää, vaikka ne ilmaiseksi…Saattaisihan tuota koettaa.
Ja hän muistaa nähneensä kerran ulkomaalaisia, sirkuksessa muutamilla markkinoilla, ja päättää alottaa uudestisyntymisensä ottamalla oppia niistä.
* * * * *
— Nihattulaan saapui joku aika sitten maailman kuuluisin sirkusseurue"Alba".
Nimi älköön viekö harhaan. Tässä sirkusseurueessa ei ollut mitään muuta ulkomaalaista kuin nimi. Ääni oli Jaakopin soinnukas ääni, mutta kädet olivat Esaun karvaiset kädet: kuuluisan kiertueen henkilökunta, johon kuului kolme miestä, oli kokoonpantu kotimaisista, väärentämättömistä jätkistä, jotka olivat ottaneet kansalliseksi tehtäväkseen istuttaa ulkomaalaisen sirkus-aatteen supisuomalaiseen maaperään.
Yksi seurueen jäsenistä oli perehtynyt kirjoitustaidon salaisuuksiin, ja hän hoiti "Alban" reklaamiasiat. "Seinille ja tolppiin", kertoo paikkakunnan lehti, "naulattiin paperipalasia, joissa kerrottiin, että Työväentalolla näytellään seuraavana sunnuntaina maailman ihmeellisimpiä temppuja".
Pääsyliput ostettiin kiihkolla, ja näytännön alkaessa oli talo täynnä asiaa harrastavia nihattulalaisia.
Näytös alkoi.
Ohjelman ensi osa suoritettiin tyydyttävästi. Pientä harmia taiteilijoille tuottivat vain nihattulalaiset pojanklopit, jotka olivat jokaisen esityksen jälkeen valmiit näyttämään vielä parempia temppuja kuin taiteilijat.
"Alban" ensimmäiset temput eivät siis tuntuneet nihattulalaisistakaan peräti ihmeellisiltä. Mutta jännitys kasvoi, kun "Alban" tirehtööri julisti kymmenen minuutin väliajan, luvaten, että toisesta näytännöstä tulee vallan merkillinen ja ihmeellinen.
Yleisö odotti kärsivällisenä puoli tuntia, jonka jälkeen se läksi taiteilijain huoneeseen kiirehtimään esiintyjiä.
Ihme oli tapahtunut. Huone oli tyhjä. Oli tapahtunut "ihmeellinen katoaminen eli näkymättömäksi tekeytyminen".
Huoneen ikkunan alla näkyivät kuitenkin kolmet tuoreet jalanjäljet, jotka antoivat sirkusyleisölle hieman vihiä siitä, miten tuo erinomainen temppu oli suoritettu.
Säkylässä oli "Alban" suuri loistonumero onnistunut vielä paremmin, sillä siellä oli seurue kadonnut päivää ennen näytöksen alkua. Samaa tietä katosivat myöskin erään talon asukkaiden toiveet saada maksu seurueen asunnosta ja ruuasta.
Ja Suomen kansa istuu taas kevätauringon paisteessa aittansa portailla piippunysä hampaissa, hymyillen tyytyväisenä ajattelijoille, jotka ilmaiseksi antavat oivallisia neuvoja. Alku on tehty neuvottuun suuntaan, ja alku työn kaunistaa.
Varastettu hattu.
Tämän kertoi minulle se ystävämme, joka oli eilen vihaisen näköinen.
Kun ihminen on kärsinyt vääryyttä, on hän tavallisesti vihainen, ellei hän ole suorastaan enkeli ihmishaamussa. Ja ystävämme katsoi olevansa suuressa määrin vääryyttä kärsinyt henkilö eikä halunnut sillä hetkellä viljellä mahdollisia enkelimäisiä ominaisuuksiaan.
Alistan asian lukijani valistuneeseen harkintaan:
Viime syksynä hän, ystävämme, eräänä päivänä teki ratkaisevan päätöksen muutamassa asiassa, joka oli kuukauden päivät ollut hänellä ohjelmassa, ja meni ostamaan itselleen uuden knallin.
Se oli hyvä knalli — maksoi lähemmäs parikymmentä markkaa — ja sekä peili että myyjäneiti todistivat hänelle yksimielisesti, että se puki häntä erinomaisesti. Neiti lävisti siihen sitten nimikirjaimet ja varmuuden vuoksi kirjoitti ostaja sitäpaitsi heti nimensä ja osoitteensa hikinauhan sisäpuolelle.
Hyvillä mielin poikkesi hän uusi knalli päässään hattukaupasta tullessaan lähimpään kahvilaan ja tarjosi itselleen kupin kahvia leivoksineen.
Kymmenen minuutin kuluttua hän teki lähtöä ja havaitsi silloin suureksi suuttumuksekseen, että hänen uusi, hyvinsopiva ja kallis knallinsa oli vaihdettu vanhaan rämään, joka jo aikoja sitten oli suorittanut asevelvollisuutensa, ja joka kädessä ymmärtäväinen henkilö ei menisi pankkiin vekseliä kauppaamaan.
Jätettyään kahvilaan nimensä ja osoitteensa sen verrattain vähäisen mahdollisuuden varalta, että "erehdyksen" tehnyt jonkun ajan kuluttua sydän kurkussa juoksisi takaisin kahvilaan vaihtamaan uuden knallin omaan, rakkaaksi käyneeseen pääkappaleeseensa, astui hän kiihtyneessä mielentilassa kahvilan portille, vihelsi ajuria ja ajoi avopäin kotiinsa, herättäen tietysti matkallaan vastaantulijain huomiota siinä määrin kuin se keskellä päivää kaupungilla avopäin ajelevan henkilön osaksi voi tulla. Mikä ei suinkaan ollut omiaan synnyttämään hänen mielessään lempeämpiä tunteita hatunvaihtajaa kohtaan.
Kotona häntä jo odotti hattukaupasta sinne lähetetty vanha knallinsa, joka kuluneine reunoineen tuntui ilmaisevan vilpittömän ilonsa jälleennäkemisen johdosta.
Pari kertaa ystävämme sitten soitti edellämainittuun kahvilaan, mutta turhaan. Hatunvarkaan omatunto ei ollut herännyt.
Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat. Vanha tottunut lääkäri Aika paransi vähitellen sen haavan, jonka uuden knallin menetys oli ystävämme mieleen iskenyt. Joskus vain ani harvoin johtui enää tapaus hänen mieleensä, mutta silloinkin se vielä jonkunverran kuohahti.
Viime sunnuntai-aamuna soitettiin ystävämme ovikelloa.
Isäntä ei ollut kotona, mutta taloudenhoitajatar kysyi soittajalta, äkäisen näköiseltä mieshenkilöltä, hänen asiaansa.
Vieras sanoi, että hän olisi vain halunnut saada takaisin uuden hyvän knallinsa, jonka ystävämme, puheillepyrkijän ilmoituksen mukaan, oli häneltä edellisenä iltana kapakassa vaihtanut.
Taloudenhoitajatar pani ankaran vastalauseensa ensiksikin sitä väitettä vastaan, että ”meidän herra” kävisi kapakassa ja toiseksi sitä vastaan, että meidän herra vaihtaisi hattuja. Sellaista ei meidän herralle tapahdu koskaan.
Tästä huolimatta pysyi vieras kiinteästi toivomuksessaan saada tavata ystäväämme, ja sai kehoituksen saapua seuraavana päivänä.
Eilen aamulla soi ovikello kiivaasti.
Ystävämme meni avaamaan ja seisoi silmänräpäystä myöhemmin aivan tuntemattoman miehen edessä, joka ojensi hänelle knalliaan ja jokseenkin epäkohteliain sanoin ilmaisi haluavansa saada takaisin uuden, hyvän hattunsa.
Vieras näytti vaadituksi selitykseksi knalliaan, jonka nauhaan oli lävistetty ystävämme nimikirjaimet ja varmemmaksi vakuudeksi ystävämme käsialalla kirjoitettu hänen nimensä ja osoitteensa.
Se oli sama knalli, joka häneltä viime syksynä oli varastettu. Mutta missä kunnossa!
Kaikesta päättäen oli se vaihtanut omistajaa keskimäärin kerran viikossa sekä ollut mukana erinäisissä varsin vakavaluontoisissa katukahakoissa kello yhden jälkeen yöllä. Sen rahallinen arvo oli nykyisin ehkä noin 45 tai 55 penniä.
Ystävämme ei kieltänyt nimikirjoitustaan, mutta kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä enää minkäänlaisiin tekemisiin tuon paljon kokeneen päähineen kanssa, selittäen millä tavoin hänen nimensä oli siihen joutunut.
Vieras loi häneen myrkyllisen silmäyksen, painoi knallirähjän päähänsä, mutisi jotain, luultavasti loukkaavaa, astui ulos ja paiskasi oven kiinni niin että talon perustukset vapisivat.
Sillä knallilla oli aivan erikoinen kyky aiheuttaa myrskyisiä kohtauksia.
Vasta vieraan poistuttua johtui ystäväni mieleen, että hänen olisi pitänyt koettaa lunastaa entinen knallinsa kohtuullisilla ehdoilla huostaansa. Sillä nyt kiertää se tietysti yhä edelleen hänen nimeään häpäisten kädestä käteen ja päästä päähän.
Ja joka kerta kun ovikello soi, vavahtaa ystävämme sydän. Sillä hän pelkää, että siellä oven takana seisoo tuntematon, suuttunut mies, joka silmänvalkuaistensa ilkeästi muljahdellessa ojentaa hänelle pahoinpideltyä kulunutta knallirähjää.
Rakennusmestari on jäänyt poimimaan mustikoita.
"Sähkösanoma, viis pennii!" kiljuvat pojat akkunamme alla kadulla.
Ne ovat sitä kiljuneet koko päivän, ja ihmiset ovat ostaneet valkoisia lisälehtiä ja keltaisia lisälehtiä ja punaisia lisälehtiä ja pysähtyneet lukemaan niitä keskelle katua. Ja autot ovat mylvineet suoraan sisään heidän korviinsa, mylvineet kuin sonnit ja uhanneet ajaa heidät pliiskaksi, ja raitiovaunut ovat soittaneet hätäkelloa ja vannoneet mankeloivansa heidät sen tuhannen taakeloksi, ja lukemattomat muut suurkaupungin katujen vaarat ovat heidät niellä.
Mutta he eivät edes huomaakkaan niitä. Ja jos huomaavat niin eivät niistä välitä. He eivät nykyhetkellä välitä mistään muusta kuin sotauutisista. Sillä sodan huumaus tuntuu ilmassa ja vaikuttaa välinpitämättömimpiinkin.
Kääntäkäämme kuitenkin hetkiseksi katseemme, ajatuksemme ja huomiomme hieman rauhallisemmille aloille ja antakaamme itsellemme kertoa pieni mutta tosi juttu "rakennusmestarista Utin leirikentältä".
Viikon päivät ja hiukan enemmänkin takaperin ilmestyi Mäntyharjun Leppäniemen kylään eräs mieshenkilö, joka ilmoitti olevansa "rakennusmestari Utin leirikentältä".
Sitten hra rakennusmestari ilmoitti tarvitsevansa rakennustöihin mainitulle kentälle 30 miestä.
— Jaa jaa! sanoivat leppäniemeläiset Onhan meillä näitä kirvesmiehiä.Jos rakennusmestari huolii näistä meidän miehistä, niin valitsee vain…
Ja rakennusmestari katseli arvostellen ja tutkijan terävällä silmällä Mäntyharjun leppäniemeläisiä kirvesmiehiä ja myönsi armollisesti, että meneväthän nämä mukiin.
Näin liittyi herra rakennusmestarin ympärille valikoitu ryhmä leppäniemeläisiä kirvesmiehiä, ja retkikunta lähti marssimaan sille junalle päin, joka veisi sen Utin työmaille.
Mutta rakennusmestarin mieli rupesi tekemään mustikoita.
Sentähden ilmoitti hän joukolleen vakavan päätöksensä lähteä tyydyttämään mielihaluaan metsään, josta nokkela mies kyllä aina mustikoita löytää.
Mestarilla ei kuitenkaan ollut kelloa.
Ryhtymättä tekemään miehistölleen selkoa, mistä tämä mestarin arvolle oikeastaan sopimaton kellottomuus johtuu, pyysi hän vain eräältä Tobias-nimiseltä mieheltä lainaksi kelloa, että hän tietäisi lähteä mustikkamaalta oikeissa ajoin junalle.
Tobias antoikin kellonsa, uuden hopeakellonsa mestarille, ja mestari ynnä kello poistuivat metsään mustikoita poimimaan, eikä niitä sen koomin ole näkynyt. Sekä kello että mestari jäivät sille tielleen ja Tobias ajattelee surumielin uutta kelloaan, joka nyt on vain muisto samoinkuin "rakennusmestari Utin leirikentältä".
Ainoa lohdutus päämiehettä jääneellä miesjoukolla on se, ettei se vielä ehtinyt lähteä Uttiin. Mihin olisi se noilla kuuluisilla lakeuksilla joutunut ilman mestariaan?
Mutta mestari lienee löytänyt tavattoman hyvän mustikkamaan, koska on sen ääressä kykkinyt.
Suuri kuvariita.
Kello oli juuri lyönyt kolme. Päivällä tietysti eikä yöllä.
Nälkäisellä kaupunkilaisella oli kiire päivälliselle.
Ei kuitenkaan niin kiire ja niin nälkä, ettei olisi ehtinyt pysähtyä erään vaatetusliikkeen edustalle, jossa oli syntynyt suuri kuvariita kristittyjen ja juutalaisten välille.
Vaatetusliikkeen omistaja tunnustaa, kuten jo ulkomuodostakin, näkyy, vanhaa, kunnianarvoisaa Mooseksen oppia.
Hänen myymäläänsä pääsee suoraan katukäytävältä, vieläpä niin suoraan, ettei tarvitse kiivetä yhtään porrasta ylöspäin eikä laskeutua yhtään porrasta alaspäin. Ei tarvitse edes harpata kynnyksen yli. Ovi on katukäytävässä kiinni ja myymälän permanto katukäytävän tasalla. Ahdas, pimeänlainen puoti täynnä naulakoissa riippuvia naisten ja miesten pukuja, ja ovella, valtakuntansa rajalla, seisoo kaiket päivät tummaverinen kauppias hajasäärin, kädet selän takana, rauhallisena mutta itsetietoisena, varmana, tanakkana ja terävänä, lyhyine, mustine piikkipartoineen. Hänessä on jotain, joskaan ei ylimyksellistä, niin ainakin ylimielistä, ja tiukat, valppaat katseet välähtelevät kakkulain läpi pitkin ja poikin vilkasliikkeistä katua.
Kaikesta näkyy, että mainittu herra tietää, mitä tahtoo. Ja mitä hän ei tahdo.
Mutta vasta vaaran hetkellä koetellaan miehen kunto lopullisesti. Ja vaaran hetki on nyt tullut.
Äskettäin oli puodin ulko-oviin ilmestynyt uudet reklaamikilvet. Toisessa pitkänhuiskea nuorukainen, parasta espistyyppiä, keikaroi punaisine poskineen uudessa puvussaan. Toiselta ovelta taas solakka neitonen heitteli tähän nuoreen herraan lumoavia silmäyksiä.
Ja tämän viehättävän parin omistusoikeudesta oli nyt syntynyt riita.
Se ei oikeastaan ollut enää riita. Se oli nähtävästi ennen kello kolmea ollut riita, mutta siitä oli ehtinyt kello kolmeen mennessä kehittyä tappelu, joka vaikutti katuyleisöön mieltäkiinnittävästi ja virkistävästi.
Sikäli kun taistelevien puolueiden kiihkeistä, katkonaisista huudahduksista saattoi päättää, lienee asian juriidinen puoli ollut suunnilleen seuraava:
Se koristemaalari, joka oli loihtinut kankaalle edellämainitut hyvinpuetun nuoren herran ja vielä paremmin puetun, ensi keväimen kukoistuksessaan olevan neidin, oli saapunut israelilaisen myymälään suomalaisen karhun harmaassa ja proosallisessa ominaisuudessa. Mitä myymälässä oli sanottu ja tapahtunut, siitä ei asiaan innostuneilla katselijoilla ollut tarkempia tietoja, mutta lopuksi oli kuitenkin käynyt niin, että karhu apulaisineen oli joutunut kadulle ja aikoivat he ilman muuta ottaa huostaansa nuo puodin ulkoseinää suuresti kaunistavat taideteokset.
Juutalainen kiiruhti kauhistuen puolustamaan kaunista pariaan. Syntyi lyhyt rintamataistelu. Juutalainen tuuppasi kristittyä karhuaan rintaan, ja karhu tarrautui kauppamiehen takinrinnuksiin kovin kourin.
Ensi ottelua oli todistamassa ainoastaan kolme joutilasta syrjästäkatselijaa, jotka tuntuivat koko lailla välinpitämättömiltä.
Mutta kun hyökkääjät tekivät uuden rynnistyksen, karttui katselijajoukko nopeasti yhdeksäksi hengeksi.
— Poliis, poliis! huusi Israelin lapsi.
— Ei tässä poliisia tarvita, sanoi vanhin ja vakavimman näköinen syrjästäkatsoja painavasti.
Kaikki läsnäolijat, I:n lasta lukuunottamatta, kannattivat lämpimästi edellistä puhujaa, koska jokainen pelkäsi, että poliisin paikalletulo lopettaisi heiltä liian aikaisin ilmaisen huvin, jollaisia meidän päivinämme, jolloin kaikista otetaan maksu, on niin perin harvoin tarjolla.
Katselijain lukumäärä karttuikin joka hetki. Niiden joukossa näkyi jo pari I:n lapsen uskonveljeäkin, hänen naapureitaan, jotka huolestuneina seurasivat tapahtumain kehitystä.
Poliisi ilmestyi kuitenkin paikalle. Hyvin suuri ja vahvan näköinen konstaapeli.
Juuri sillä hetkellä oli ottelu tuimimmillaan.
Kun hyökkääjät toisesta epäonnistuneesta ryntäyksestään hengästyneinä olivat pysähtyneet puuskuttamaan, teki kauppias teon, joka osoitti, että hän oli suuri sotapäällikkö. Hän nimittäin tempasi nuoren neidin ovesta irti ja kiidätti hänet silmänräpäyksessä puotiin.
Samaten aikoi hän menetellä myöskin toiseen maalaukseen nähden. Mutta kun se oli jo hänen sylissään, hyökkäsivät karhut uusin voimin hänen kimppuunsa.
— Appu, appu! huusi onneton kauppias, mutta laaja katsojapiiri noudatti ankaraa puolueettomuutta. Siinä se tekikin oikein, sillä jos se olisi puuttunut asiaan, ei tuosta kauniista kuvasta olisi tällä hetkellä jäljellä muuta kuin kehyksen palasia ja tuhrautuneita kankaan riekaleita.
Apua tuli kuitenkin puodista.
Nyt oli kuvassa käsin ainakin neljä miestä, jotka kaikki suurella äänenvoimalla koettivat saada poliisia puolelleen.
— Kenen se on? kysyi poliisi rauhallisesti.
— Se onminun! huusi juutalainen.
— Se onmeidän! sanoivat karhut ankarasti.
Vallitsi suuri hälinä ja tungos poliisin ympärillä, mutta tämä pysyi erinomaisen levollisena ja vetosi puolueettomaan katsojajoukkoon:
— Tietääkö teistä kukaan, kenen se oikeastaan on? kysyi hän tappelun katselijoilta.
— Ei sitä tiedä kukaan! vastasi rehellisen katselijakunnan puolesta ennen mainittu vanha ja vakavannäköinen kansalainen, sekä lisäsi:
— Parasta olisi antaa niiden tapella rauhassa, että näkisi, kenelle se jää.
Poliisi ei vastannut mitään tähän hyväätarkoittavaan ehdotukseen, vaan näytti tuumivan asiaa.
— Antta mennä raastuppa! huusi juutalainen.
— Heitteke irtti se skyltti, skyltti on minun skylttil karjasi hän sitten.
Hänen silmänsä leimusivat kamalasti.
— Se on meidän kyltti! huusivat karhut ja pitelivät lujasti kiinni.
— Jos sine osta minulta yks puku ja ei maksa site, on se sitteki sinun puku! huusi juutalainen ja tuuppasi nuorempaa karhua rintaan.
— Tämä on meidän kyltti, sanoi vanhempi karhu hengästyneenä poliisille ja näytti hänelle jotakin paperia.
Nuorempi karhu tuuppasi vuorostaan vaatetusliikkeen päällikköä ja huusi:
— Älä tuupi!… Minun pukuni on maksettu!
—Raastuppa! huusivat juutalaiset, joita nyt oli jo kolme kuvassa käsin. — Antta mennä raastuppa, mutta peeste skyltti irtti!
— Emmekö me saa viedä pois omaa kylttiämme? vetosivat karhut poliisiin, joka langetti seuraavan Salomonin tuomion:
— Jos se on teidän kylttinne, niin saatte te viedä sen pois.
Silloin säikähtivät Israelin lapset ja huusivat:
— Skyltti on meiden skyltti! Me vaadita teme asia raastuppa!
Syntyi suuri hämminki. Ratkaiseva taistelu näytti olevan alkamassa. Poliisikin näkyi tehneen päätöksensä ja kohensi vyötään, ja kiihottunut katselijalauma odotti henkeään pidättäen, mihin toimenpiteisiin hän ryhtyisi.
Mutta juuri kun poliisi astui askeleen eteenpäin, syöksähti väkijoukosta esiin isokokoinen, väkevä israelilainen, joka varmaankin polveutui, itse Simsonista ja hänen rouvastaan Delilasta.
Tämä väkevä mies huusi:
— Mite h—tti te tappele keskelle kattu… menkke sisse tappelemma… taikka peetteke teme asia sovinnos!
Ja Simsonin jälkeläinen työnsi koko roikan tauluineen sisään myymälän ovesta, meni itse perässä ja sulki oven.
Kansan mielet valtasi syvä pettymys. Tahdottiin kuitenkin kerääntyä puodin akkunain eteen katsomaan, mitä sisällä tapahtui, mutta poliisi käski joukon hajaantua.
Koska silminnäkijä nyt muisti, että hänellä oli nälkä ja kiire, läksi hänkin tiehensä.
Palatessaan illempana samaa tietä takaisin, näki hän nuoren herran ja neitosen kuvien hymyilevän toisilleen kumpikin puoleltaan vaatetusliikkeen ulko-ovilta.
Ja siellä ne ovat tänäkin päivänä.
Oulun työttömäin huvimatka Tervolaan.
Oulun ”työttömät seisoskelivat turulla ja katujen kulmissa haaveillen tulevasta maallisesta paratiisista, jossa olisi riittävästi työtä, loppumattomasti työtä, iankaikkisesti työtä, työtä, jossa sivut kipeytyisivät ja luut ratisisivat ja joka pusertaisi hikihelmet, suuret kuin karpalot, ahkeran raatajan otsalle.
Välistä pistivät he murheellisen päänsä sisään kaupungin työnvälitystoimiston ovesta ja kysyivät:
— Eikö vieläkään työtä?
Työnvälitystoimisto tiedusteli työpaikkoja minkä ennätti.
Tiedusteli myöskin Tervolasta.
— Joo, vastattiin Tervolasta, kyllä meillä työtä on. Olkaa vain hyvä ja tulkaa tekemään!
— Mitäs te maksatte?
— Saman kuin ennenkin.
Ja kun työttömät seuraavan kerran pistivät päänsä työnvälitystoimiston ovesta sisään, saattoi toimisto heille ilmoittaa sen ilosanoman, että nyt on työtä.
Työttömät hymyilivät hiukan vaisusti ja astuivat, saatuaan siihen kehoituksen, sisään allekirjoittamaan sopimuskirjat.
Sitten otti työnvälitystoimiston johtaja mukaansa kymmenen kiihkeintä työnhaluista, joille toimiston puolesta kustannettiin matka, vieläpä kengätkin, ja johtaja saattoi hoidokkaansa Kemiin asti, josta heidät sitten saatettiin Tervolaan.