Tervolassa, jossa siihen saakka oli ollut työtä, mutta ei tarpeeksi sen tekijöitä, hierottiin tyytyväisenä käsiä. Nyt tulee Oulusta työttömiä, nyt saadaan työt Tervolassa tehdyksi. Ja työtä himoaville vieraille hankittiin työkaluja, ruokavaroja ja hevonen niitä kuljettamaan.
Aamulla tuli työnjohtaja kutsumaan poloisia Oulun työttömiä työhön.
Edellä olevasta luulisi, että he olisivat lähteneet työhön kuin juhlaan, mutta aivan niin ei käynyt. He olivat tarkemmin harkinneet asiaa, eivät olleet tyytyväisiä palkkoihin, jotka muuten olivat samat, kuin paikkakunnalla ennenkin maksetut, eivätkä itse työhönkään. He ilmoittivat, ettei metsätyö sovi heidän luonteelleen, ja antoivat työnjohtajan ymmärtää, että he hakkaisivat paljoa paremmin työnjohtajan selkää kuin sitä metsää, johon hän koetti Oulun rehelliset työttömät houkutella.
Sitten läksivät he takaisin asemalle, ja muutamat ottivat vielä saamansa työkalutkin muistoksi, mutta Tervolan alkuasukkaat olivat niin tunteettomia, että ottivat oululaisilta vierailtaan asemalla pois nämä pienet muistot heidän vierailustaan Tervolassa.
Sitten tulivat Oulun työttömät takaisin kotikaupunkiinsa, marssivat työnvälitystoimistoon ja ilmoittivat tulevansa Tervolasta sekä vaativansa korvausta tämän virkamatkansa johdosta.
Onko kukaan koskaan kuullut vaatimattomampaa pyyntöä? Jos kerran vähävaraiset työttömät ovat tehneet pitkän ja rasittavan matkan Oulusta Tervolaan, niin eikö ole oikein ja kohtuullista, että he saavat hieman korvausta vaivoistaan?
Mutta Oulun työnvälitystoimisto kuuluu olevan niin uskomattoman poroporvarillinen laitos, ettei edes aiokaan työttömille mitään korvausta maksaa.
Työnantaja on myöskin suuri verenimijä. Kehtaa puolustaa kavalaa yritystään houkutella Oulun työttömät korpeen, väittäen että palkat olisivat entisellään ja ettei Oulun työttömillä missään tapauksessa ole mitään kokemusta palkkojen korkeudesta, koska he eivät mitään tehneet eivätkä siis voineet mihinkään tiliin nojautua, ja koska työmaa lisäksi oli uusi, niin ettei sen palkoista ollut mitään kokemusta.
Kuvaavaa työnantajan kierolle käsityskannalle on myöskin, että hän ihmettelee sitä luonnollista seikkaa, että miehet olivat moittineet metsää ja siellä suoritettavia töitä, vaikkei heistä kukaan ollut edes käynytkään siellä.
Vai vielä heidän olisi pitänyt käydä siellä! suuressa, synkässä metsässä, jossa rojottaa pahannäköisiä, partaisia korpikuusia ja jossa korkeat männyt humisevat kolkosti. Kuka tietää, vaikka olisi siellä vielä susia ja karhujakin. Sellaisilla työmailla kuuluu kyllä nykyään olevan satoja työläisiä samoissa ja ehkä vaikeammissakin töissä, mutta ne mitä lienevät pitkätukkaisia maan juippeja. On lievimmin sanoen epähienoa koettaa tunkea kaupunkilaisia työttömiä moisiin oloihin.
Työläistyneinä oululaisten työnvälityspösöjen luihuun petkutusyritykseen seisoskelevat Oulun rehelliset ja suoraluontoiset työttömät jälleen haikein mielin katujen kulmissa odottamassa, että heille tultaisiin tarjoamaan sellaista työtä, joka paremmin soveltuisi heidän yhteiskunnalliseen asemaansa, luonteeseensa ja taipumuksiinsa.
Väitetään tosin, ettei osa näistä ”työttömistä' koskaan ole tehnyt työtä, mutta se on tietysti parjausta.
Kyllä he tekisivät työtä — jos vain sattuisi ”luonnolle sopivaa.
Kysymyksiä ja vastauksia.
Kyselijä:
— Kuinka monta käärmettä on ollut Yöntilän suossa Halikossa?
Vastaaja:
— Toista tuhatta.
Kyselijä:
— Mistä se tiedetään?
Vastaaja:
— Suo syttyi palamaan, käärmeet päättivät muuttaa majaa ja sammutusmiehet tappoivat ne.
Kyselijä:
— Aivan oikein. Kuinka tiedätte kaiken tämän?
Vastaaja:
— Luettuani viime päivien uutisia.
Kyselijä:
— Montako munaa muni Välttilä-Keskitalon kana Marttilassa viime viikolla?
Vastaaja:
—???
Kyselijä:
— Se muni kymmenen munaa. Montako kananpoikaa se hautoi näistä munista.
Vastaaja:
— Kymmenen.
Kyselijä:
— Väärin, aivan väärin.
Vastaaja:
— ???
Kyselijä:
— Se hautoi niistä kaksitoista poikasta.
Vastaaja:
— Kaksitoista poikasta kymmenestä munas…?
Kyselijä:
— Niin, kymmenestä munasta kaksitoista kappaletta eli tusinan poikasia.Enkö puhu tarpeeksi selvästi?
Vastaaja:
— Kyllä. Mutta kuinka tiedätte kaiken tämän?
Kyselijä:
— Luettuani viime päivien uutisia.
Vastaaja:
— Ahaa!
Kyselijä:
Kuinka kuului erään kaspialaisen meriselitys karilleajon jälkeen?
Vastaaja:
— Mainittu meriselitys kuului:
"Soomalainen hevjyttömys on syy. Me ajama laivalla. Ka, siinä istuu soomalainen hevjytön onkimas keskellä laivareittiä. Minä puhallan laivapilliä: mene pois tieltä. Mies onkii ja onkii keskellä väylää. Laiva ajaa lähemmä ja minä puhallan. Mies vain onkii. Puhallan vielä ja ajan kohti. No vot, silloin mies huusi: 'Katos p—le kun tulee päälle' ja läks soutama pois tieltä. Mutta samass laiva jo olikin kivellä. Soomalainen hevjyttömyys on syy."
Kyselijä:
— Ystäväni, te seuraatte hyvin aikaanne. Mutta tunnetteko uutisen'Uudenaikainen erakko'?
Vastaaja:
— Kyllä:
Nurmeksen kauppalan torille ilmestyi viime viikon tiistai-iltana paljaspäinen ja paljasjalkainen mies, kasvot ja sääret aika tavalla lian peitossa. Poliisi opasti hänet kauppalantalolle, jossa hän sitten oli hoidettavana pari päivää, kunnes hänet perjantaiaamuna saatettiin vaivaishoidon toimesta Viipuriin, josta hän sanoi olevansa kotoisin, Kolikkoinmäeltä. Mies kertoi olevansa ammatiltaan maalari ja ijältään 26-vuotias. Hän selitti lukeneensa teosofisia kirjoja ja kertomuksia itämaalaisten fakiirien itsensäkieltävistä valmistuksista toimeensa. Niin oli hänkin, kaupunginlapsi päättänyt lähteä korpeen kuolettamaan itsestään kaikki ruumiilliset halut ja himot. Hän oli kartasta nähnyt, että Nurmeksen itäpuolella oli nimi Egyptin korpi, ja niin oli hän pari viikkoa sitten saapunut Nurmekseen. Silloin oli hänellä patiinit jalassa, kaulukset kaulassa ja asuntonsa hän oli ottanut seurahuoneelle. Kolmen päivän perästä hän oli lähtenyt kauppalasta itään päin, Egyptin korpea kohti. Niin kauas ei hän kuitenkaan arvannut mennä, vaan oli oleskellut muutamien kilometrien päässä kauppalasta. Siellä metsässä hän oli toista viikkoa. Hän otti alastonna auringonkylpyjä ja sateella puhdistusta ruumiilleen. Mutta päällysvaatteet, hattu ja kengät olivat jääneetkin sitten eräälle mättäälle eikä hän enää niitä löytänyt. Ainoastaan paita, alushousut ja syyspaltto jäivät päälle. Tukkansa hän oli sitonut nauhalla, jottei se silmille leviäisi. Töikseen hän oli metsässä keräillyt naavoja, punonut niitä köysiksi ja vanuttanut levyiksi, joista hän kauppalantalollakin laati kenkiä, pannen tuohta pohjiksi. Ruokanaan hän sanoi olleen kävyn siementen ja ryynien. Kauppalantalollakaan ei hän ottanut ryyniensä lisäksi muuta kuin vähän voileipiä ja kahvia. Kieltämällä ruumiinsa tarpeita hän sanoi saaneensa henkisiä lahjoja, hän kuuli jo kaukana olevien ihmisten puheita. Niinpä oli hän metsässä kuullut, että hänen morsiamensa kertoi Viipurista olevansa sairaana ja kutsui häntä parantamaan itseänsä. Näin hän oli lähtenyt takaisin kauppalaan.
Allekirj:
— Luetteloa voisimme jatkaa. Se ei olisi mikään konsti ensinkään. Ainehisto on nimittäin tällä alalla tavattoman runsas. Mutta eihöhän tämä taas riitä kerrakseen?
Salaperäinen köysi.
Vaasassa on tietysti myöskin vesijohto. Ja sillä on sama ominaisuus kuin muidenkin kaupunkien vesijohdoilla: sen torvet pyrkivät sitä pitemmiksi, mitä enemmän kaupunki kasvaa ja laajenee.
Vaasassa on myöskin kahvila, jonka nimi on Esplanaadikahvila.
Koska mainitussa kahvilassa luultavasti tehtiin se huomio, että vesi kahvipannuun saadaan helpommin ja mukavammin aukaisemalla keittiössä vesijohdon hana ja pistämällä kahvipannu sen alle kuin lähettämällä tyttö tai poika ämpäri kädessä juoksemaan kaivolle, niin laadittiin asianomaiseen paikkaan asianomaisessa järjestyksessä anomus Esplanaadikahvilan yhdistämisestä kaupungin vesijohtoverkkoon.
No niin.
Kaupungin vesiasialliset päämiehet harkitsivat oikeaksi ja kohtuulliseksi ottaa Esplanaadikahvilan anomuksen huomioonsa ja antoivat vesijohtotyö miehille käskyn lähteä avaamaan ehtymätöntä vesisuonta Esplanaadikahvilan iloksi ja hyödyksi.
Vesijohtotyömiehet ottivat työkalut olalleen ja läksivät reippaasti tekemään työtä käskettyä.
Aurinko paahtoi lämpimästi, niinkuin sen tapa viime viikkoina on ollut, ja miehet hakkasivat, kuokkivat ja kalvoivat ankarasti hikoillen katuun syvennystä ja salaojaa Esplanaadikahvilan vesijohtoputkia varten.
Kesken tätä työtään tekivät he harvinaisen keksinnön: syvällä kadun pinnan alapuolella kulki heidän linjansa poikki paksu köysi.
Ukot hämmästyivät ja hieroivat silmiään, mutta näky ei kadonnut, paksu köysi maata mötkötti liikahtamatta paikoillaan.
Köyttä nykäistiin, mutta se ei liikahtanutkaan. Sen molemmat päät ujuttautuivat nähtävästi kauas maan tunkkaisiin, tuntemattomiin ytimiin.
Mitäpä siis tehdään silloin, kun katua kaivettaessa moinen köysi asettuu kaivajien tielle?
Yksinkertainen kysymys! Ja vielä yksinkertaisempi vastaus.
Vaasan vesijohtotyömiehet hakkasivat tietysti köyden poikki.
Eikä se sitten enää sen enempää heidän työtään häirinnyt eikä heidän tuntoansa vaivannut.
Mutta jokseenkin samoihin aikoihin koetti noin kolmekymmentä sellaisen nykyaikaisen rakkineen omistajaa, jota sanotaan puhelimeksi, turhaan päästä keskusaseman yhteyteen.
Vaivattuaan itsensä puolikuolleiksi ja sanottuaan keskusasemasta ja siellä vallitsevasta järjestyksestä kaiken sen, mikä tällaisissa tapauksissa tavallista on, töytäsivät mainittujen noin kolmenkymmenen puhelimen omistajat eteisiinsä, painoivat olkihatut päähänsä ja kiiruhtivat peloittavan kiihtymyksen valtaamina ulos kaupungille ottamaan selkoa siitä, mitä keskusasemalle oli tapahtunut.
Sille ei kuitenkaan ollut tapahtunut yhtään mitään. Koneet olivat paikoillaan ja kunnossa, neidit samoin. Ja yksimielisesti vakuuttivat he jokainen, ettei asemalla ollut havaittu mitään merkinantoa vielämainituista noin kolmestakymmenestä puhelimesta. Kun tätä salaperäiseltä tuntuvaa arvoitusta ryhdyttiin tarkemmin ja perusteellisemmin tutkimaan, tultiin lopuksi varmuuteen siitä, että kertomuksemme alkupuolella selostettu vesijohtotyömiesten kohtaus löytämänsä merkillisen köyden kanssa ja puhelinjohtojen katkeaminen olivat välittömässä yhteydessä toistensa kanssa.
Vesijohtomiesten ponteva ja päättäväinen menettely maanalaiseen köyteen — jota nyt voimme sanoa kaapeliksi — nähden oli asettanut puhelinyhteyden ulkopuolelle m.m. rautatien piirihallituksen, koko Hartmanin liiketalon y.m. Vaasassa huomattavia paikkoja. Ja viikon päivät kuuluu kuluvan, ennenkuin olot saadaan palautetuiksi ennalleen.
Paikkakunnan lehdet kertovat, että vesijohtotyöntekijät viime vuonna olisivat useamman kerran katkaisseet sähköyhtiönkin kaapeleita.
Eiköhän olisi viisainta kaivaa Vaasassa kaikki kaapelit maasta ylös ja vetää ne ilmaan.
Mieluimmin kirkontorneja myöten, etteivät vesijohtotyömiehet niihin niin helposti pääsisi käsiksi.
Surunvoittoisia säveliä
Näitä soinnahtelee korviini m.m. Alajärveltä ja Keiteleeltä.
Varsinkin Alajärveltä, jonka hiljaisen paikkakunnan kuulumisista seudun alkuasukkaat ovat antaneet muulle Suomen kansalle tietoja hieman alakuloisessa äänilajissa.
Kevään tulo oli tietysti hyvä asia, mutta tuuli niin kovasti. "Järven jäätä on ankara tuuli kovasti ahdistanut, rynnistäen milloin yhdelle, milloin toiselle rannalle, tehden aina pienempiä vahingoltakin". Eikä se ollut hauskaa.
Kirkonkylän nuorisoseura riutuu hiljalleen, mutta varmasti. "Iltamien järjestäjät ja toimihenkilöt ovat huolettomia ja välinpitämättömiä".
Viime syksynä osti seura toimintansa elvyttämiseksi sadan markan arvoisen painimaton.
Se vaikutti aluksi hyvin virkistävästi, ja miesväki alkoi painiskella. "Mutta jonkun 'nelsonin' ja 'väännön' tehtyään miehet jo kyllästyivät ja mattokin sai jäädä rauhaan, kun miehet alkoivat ”levätä laakereillaan". Lieneekö niitä laakereita sitten jo paljonkin ehtinyt karttua. Olivat sanoneet: ”Antaa atleettien painia, sillä jos me painimme minkälaisessa villakopassa hyvänsä, niin kohta on niskat nurin ja jäsenet pois paikoiltaan".
Syksyllä oli Alajärvellä vielä, kuten muissakin oikeissa kunnissa, nimismies, kunnanlääkäri ja pappi.
Joulun aikaan puki nimismies turkit ylleen, nousi rekeen ja ajoi pois Alajärveltä, tulematta enää takaisin. Kunnanlääkäri ja pappi jäivät kahden.
Sitten läksi kunnanlääkäri. Pappi jäi yksin edustamaan Alajärven entistä virkamiehistöä.
Pappi tunsi kai olonsa yksinäiseksi, sillä lopuksi rupesi hänkin lähtöä tekemään.
Surumieliset alajärveläiset istuivat poski kämmenen nojassa akkunanpielessä, katsellen, miten pappikin ajoi tiehensä ja miten tuuli ahdisteli järven jäätä milloin toiselle, milloin toiselle rannalle. Päivä oli harmaa ja sydänalassa tuntui apealta…
(Alan tulla itsekin tätä kirjoittaessani niin haikealle mielelle, että kiiruhdan vaihtamaan puheenaihetta).
Keiteleen entinen kirkonisäntä on laittanut itselleen hännän ja kävelee kirkonkylällä mainitulla hännällä koristettuna.
Hän on ollut kirkonisännän toimessa kokonaista 33 vuotta, ja olisi toivonut, että hänet viime maaliskuussa pidetyssä kirkonkokouksessa olisi valittu tähän virkaan 34:nneksikin vuodeksi.
Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka hän vaalitilaisuudessa huomauttikin hoitaneensa virkaa jo alun neljättäkymmentä vuotta ja oli omien sanojensa mukaan jo tuolla ajalla ehtinyt tehdä hyvää ja pahaakin. Tai ehkä juuri siitä syystä.
Syrjäytetty entinen kirkonisäntä valitti päätöksestä tuomiokapituliin, mutta valitusta ei ole vielä ratkaistu, ja uusi mies astui kirkonisännän istuimelle toukokuun 1 p:nä.
Kun tämä uusi virkamies ei ollut ensimmäisenä sunnuntaina toimessaan kirkossa, käveli vitkansa menettänyt seuraavana päivänä kylällä oudossa asussa. Hän oli tehnyt katajista hännän, pannut sen nuoraan ja ommellut nuoran pään takkinsa helmaan. Vastaantulijoille kertoi hän katkera sävy äänessään saaneensa tuon hännän Keiteleen seurakuntalaisilta muistoksi 33-vuotisesta toiminnastaan kirkonisäntänä.
Tämän keksinnön johdosta voisi erästä tunnettua sananlaskua mielestäni hiukan tarkistaa, niin että se tulisi kuulumaan:
"Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja häntä".
Miksi Taavettia lyötiin kaksi tuumaa paksulla kepillä.
Taavetti Junnia on lyöty Luumäellä kaksi tuumaa paksulla kepillä seitsemän kertaa takapuoleen ja vähän ohuemmalla kepillä kaksi kertaa samaan asianomaiseen paikkaan.
Koska tapaus käsittelee kysymystä, jolla on laajakantoinen merkitys perhe-elämässäkin, niin suotakoon allekirjoittaneelle vapaus seikkaperäisemmin kertoa, miksi Junnin housuja vähän tomuutettiin.
Taavetti Junnilla on kristillisessä avioliitossa laillinen vaimo nimeltä Liena Stiina.
Taavetin ja Liena Stiinan välillä on tapahtunut silloin tällöin pieniä perhekohtauksia sen johdosta ettei Liena Stiina pysy kotona. Lopuksi johtivat ne siihen, että Taavetti sai naapureiltaan seitsemän napausta paksummalla ja kaksi napausta ohuemmalla kepillä, ja että Junni haastoi Pontius Pilatuksen eteen kolme naapuriaan, jotka olivat hänen mielestään aiheettomasti sekaantuneet hänen ja Liena Stiinan väliseen tappeluun.
Asia on ollut käsiteltävänä Luumäen käräjillä.
Taavetti esitti kantajana tapahtuman seuraavassa valossa:
Se Liena Stiina ei yleensä pysy kotona. Kerran se taas oli mennyt naapuriin kyläilemään, ja kun hän läksi sitä hakemaan kotiin, niin tulivat vastaajat tomuuttamaan hänen housujaan. Vastaaja Manu löi häntä puoli syltä pitkällä ja kaksi tuumaa paksulla kepillä seitsemän kertaa niille tienoin, missä selkä päättyy, ja vastaaja Ville napautti häntä kaupanpäällisiksi kaksi kertaa samoille maisemille.
Ja kun tämä Taavettia sangen vähän miellyttänyt toimitus oli päättynyt, antoivat vastaajat Junnille julistuksen, jossa hänelle terotettiin mieleen, ettei hän toista kertaa saa tulla vaimoaan pois hakemaan, vaikka Liena Stiina olisi aina kylässä.
Taavetti katsoi, että vastaajat olivat tällä julistuksellaan ja sen edellä käyneellä tomuuttamisella loukanneet hänen "asiamiesoikeuttaan", ja vaati tämän raskaan rikoksen johdosta vastaajille ankaraa edesvastausta.
Kun Taavetti oli lopettanut esitelmänsä, käski korkea oikeus astua esiin todistajien, jotka kertoivat seuraavaa:
Ei voi kieltää Manun ja Villen lyöneen vähän Taavettia, mutta tällainen isällinen kuritus oli Taavetille erittäin tarpeellinen ja vaikutti häneen epäilemättä kasvattavasti. Kun Taavetti tuli taloon, jossa Liena Stiina oli käymässä, syntyi siellä hirmuinen näytelmä. Taavetti ryhtyi kurittamaan Liena Stiinaa, Liena Stiina parkui niin pahasti, ja toiset akat huusivat, että Taavetti tappaa akkansa. Kun tilanne kehittyi näin kriitilliseksi, ryhtyivät vastaajat Manu ja Ville asiaa järjestämään. Siinä tarkoituksessa ottivat he kumpikin kepin, mutta todistajat vakuuttivat, että Taavetti oli liioitellut korkealle oikeudelle keppien kokoa. Kepit, joilla Taavettia tomuutettiin, olivat kaikin puolin säädylliset, kohtuullisen pitkät ja paksut, eivätkä lyönnit olleet liian kovia. Ne olivat juuri parahiksi niin kovat kuin Taavetti Junni tarvitsikin.
Taavetti loi katkeran silmäyksen todistajiin, jonka jälkeen tuomaripöydän ääreen kutsuttiin Liena Stiina.
Liena Stiina osottautui oikeaksi aviopuolisoksi. Hän ei tosin, vastoin jäävittömäin todistajain yhtäpitävää valallista kertomusta, voinut puhdistaa Taavettiaan siitä syytöksestä, että tämä oli läimäyttänyt häntä muutamia kertoja päähän ja kiristänyt häntä kurkusta, mutta mitään rangaistusta ei hän Taavetille halunnut, katsoen siis vastaajien Taavetille antaman kepityksen täysin riittäneen kuittaamaan hänen ja Taavetin välit.
Mutta Taavetilla oli myöskin todistajia. Hän pyysi saada niiden avulla näyttää toteen, ettei Liena Stiina pysynyt kotona.
Oikeus harkitsi asiaa ja ilmoitti Taavetille, että koska nyt ei ole kysymys Liena Stiinan kotonapysyväisyydestä vaan Taavetin kepittämisestä, niin ei Taavetin todistajia oteta kuulusteltavaksi.
Tuomio kuului: Taavetti saa 10 taalaria sakkoa turhasta oikeudenkäynnistä ja maksaa eräitä todistajapalkkioita.
Tämän ennakkopäätöksen kautta on siis käynyt selville, että jos mies ryhtyy kurittamaan vaimoaan sen johdosta, että tämä käy vierailuilla, saa hän pitää hyvänään mahdollisesti osakseen tulleen kepityksen, jota paitsi hän, jos rohkenee vielä astua Pontius Pilatuksen eteen, saa hellittää kukkarostaan kalliisti ansaittuja taalereita.
Mahtaa nyt Taavetti saada housuilleen, jos yrittää toisen kerran ryhtyä höyhentämään vaimoaan naapuritalossa!
Jouluvalmistukset Harjuksen perheessä.
Liikemies Heikki Sakarias Harjus, toiminimen Vikevä, Harjus & Kumpp:in toimeenpaneva johtaja, ja omistaja, oli jo syyskuussa ilmoittanut arvoisalle perheelleen, ettei nykyisin vallitsevien ahtaiden raha-aikojen vuoksi tänä vuonna jaeta ensinkään joululahjoja hänen perheessään.
Tämän surullisen uutisen johdosta oli puoli tusinaa pieniä, mutta pienuudestaan huolimatta hyvin kova-äänisiä Harjuksia kohottanut jo silloin sydäntävihlovan hätähuudon, niin että kadulla kävelevä passipoliisi pysähtyi ja alkoi epäluuloisesti tähystellä herrasväki Harjuksen akkunoihin. Kun huutoa oli kestänyt viisi minuuttia, meni hän soittamaan Harjuksen ovikelloa ja kysyi, oliko joku rikos tekeillä. Isä Harjus, joka oli hieman hermostunut, käski konstaapelin laputtaa Hiitolaan ja viedä kirkuvat nuoremmat Harjukset mennessään. Konstaapeli ei kuitenkaan tahtonut olla missään tekemisissä Harjuksen perillisten kanssa, vaan kehoitti herra Harjusta palauttamaan järjestyksen perheeseensä, ja palasi arvokkaasti virkapaikkaansa kadulle.
Isä Harjus koetti sen jälkeen vaikuttaa konstaapelin esittämässä tarkoituksessa poika-Harjuksiin sekä sanan että tukkapöllyn voimalla, mutta siitä oli vain seurauksena, että viimeinen villitys tuli pahemmaksi kuin ensimmäinen, ja kun häiriytyneet naapurit alkoivat kolkutella seiniin, yläkerrassa asuvat tömisyttivät kattoa kantapäillään ja alakerrassa asuvat koputtivat permantoa luultavasti hiilihangolla, pani hra Harjus lakin päähänsä ja pakeni pois kotilieden äärestä.
Sen jälkeen vallitsi Harjuksen perheessä pitkän aikaa suuria levottomuuksia. Nuoremmat Harjukset, joiden pyhimpiä tunteita Isä Harjus oli loukannut, olivat tehneet salaliiton ja julistaneet "pyhän sodan" isäänsä vastaan. Siinä käytettiin kaikkia keinoja, joita puoli tusinaa kaikenlaisessa vehkeilyssä harjaantunutta poikaa voi keksiä, ja kun isä Harjus ei osannut alusta alkaen suhtautua jälkeläisiinsä sillä ankaralla ja johdonmukaisella tavalla, jota nykyinen aika vaatii puolivillissä tilassa olevan perheen päämieheltä, tunsi hän viikko viikolta joutuvansa yhä enemmän alakynteen tässä epätasaisessa taistelussa. Vihdoin uhkasi hän toimittaa rakkaat pienokaisensa viranomaisten välityksellä pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen, minkä uhkauksen nämä toivorikkaat vesat ottivat vastaan ihastuksen ulvonnalla. Isä Harjus huomasi tehneensä melkoisen tyhmyyden, sillä nyt eivät pojat nähneet untakaan muusta kuin kasvatuslaitoksesta ja vaativat kiivaasti isää pitämään lupauksensa. He olivat kuulleet, ettei kasvatuslaitoksessa ole muita kun pahoja poikia, josta syystä nuoret Harjukset, jotka vaistomaisesti vihasivat kaikkia hyviä poikia, pitivät luonnollisesti oleskelua sellaisessa paratiisissa hirmuisen lystinä. Isä Harjus tosin koetti väittää, että toiset pojat antaisivat heille siellä pahanpäiväisesti selkään, mutta nuoret Harjukset vakuuttivat silmät kiiluen pitävänsä kyllä puolensa, ja isä Harjuksen täytyi itsekseen myöntää, että kasvatuslaitoksessa todellakin tulisi surulliset oltavat kaikille, jotka uskaltaisivat nousta Harjusten sukua vastaan.
Aika kului, päivät lyhenivät ja yöt pitenivät. Harjus oli luullut, että pojat vähitellen unohtaisivat joululahjajutun, mutta hän tuli huomaamaan, ettei hän vielä tuntenut tarpeeksi poikiaan. Joka torstai pojat huomauttivat: niin ja niin monta viikkoa on vielä jouluun, ja loivat sitten merkitsevän katseen isään.
Koska isä oli ilmoittanut pidättävänsä joululahjat, olivat pojat siinä käsityksessä, jota ei millään tavoin voitu saada heistä lähtemään, ettei heillä myöskään ollut minkäänlaisia velvollisuuksia käyttäytymiseen ja siivoon esiintymiseen nähden tänä vuonna, vielä vähemmän kouluopinnoihin ja muihin henkisiin harrastuksiin nähden. He olivat nähtävästi sitä mieltä, että joululahjat ovat jonkunlainen vekseli, jonka tunnustamalla vanhemmat ostavat itselleen rauhan kuluvaksi vuodeksi ja joka lankeaa maksettavaksi jouluaattona. Jollei tuollaista tunnustetta anneta, niin vastatkoot vanhemmat yleensä ja isä erityisesti seurauksista.
Hra H.S. Harjus on itse liikemies kiireestä kantapäähän, ja kuten näkyy, ovat hänen liikemiestaipumuksensa vähentymättöminä siirtyneet perinnöksi hänen jälkeläisilleen.
Lopulta täytyi isä Harjuksen peräytyä. Eräänä aamuna ilmoitti hän aamiaispöydässä, että kun tämän vuoden liiketulo näyttääkin tulevan verrattain hyvä, parempi kuin mitä alkusyksystä olisi osannut otaksua, niin on hän päättänyt antaa ensi jouluna joululahjoja, jos hänen rakkaat lapsensa lupaavat parantaa tapansa.
Oletteko nähneet, millaista on keväällä mailla, kun lehmät, vasikat ja muut elukat ensi kertaa päästetään ulos navetasta? Ne hyppivät ja loikkivat ja tanssivat hännät pystyssä.
Aivan samanlainen näytelmä tapahtui nyt Harjusten ruokapöydässä, sillä eroituksella vain, että kaikki nuoret Harjukset olivat hännättömiä. Kun isä Harjus ja äiti Harjus ajoissa saivat kiinni pöytäliinasta, ei lattialle pudonnut muuta kuin perunavati ja leipäkori.
Tämän jälkeen vallitsi Harjuksen yksityisasunnossa niin mallikelpoinen järjestys, että Harjuksen oli alussa vaikea uskoa olevansa kotonaan. Tosin tapahtui joskus, että joku kukka heitettiin ulos akkunasta, joku kattokruunu putosi alas, kun pojat siinä roikkuen leikkivät huoneessa lentävää ilmalaivaa, joku pojista laski uudella, hienolla tarjottimella mäkeä portaissa ja joku pienimmistä Harjuksista oli ratkonut puukolla päällystän salin sohvasta, nähdäkseen, mikä siellä sisällä pompahteli, mutta nämä olivat niin jokapäiväisiä ja vähäpätöisiä tapauksia, ettei niihin mitään huomiota kiinnitetty.
Viime päivinä ovat isä Harjus ja äiti Harjus olleet hyvin salaperäisen näköisiä. Tuntien rakkaiden pienokaistensa väkevän tiedonhalun, joka ei kammoksu minkäänlaisia esteitä eräissä tapauksissa, olivat isä ja äiti tällä kertaa sijoittaneet joululahjavarastonsa vinnille, jossa se oli kahden lukon takana. Pari päivää takaperin tekivät he kuitenkin hieman sekavin tuntein sen havainnon, että kaikki kääreet ja paketit olivat vinnillä ollessaan ainakin yhteen kertaan avatut ja tarkastetut sekä sen jälkeen jokseenkin kömpelösti köytetyt uudelleen kiinni. Samaan aikaan näytti nuoremmissa Harjuksissa viime päivinä vallinnut levottomuus ja hermostuminen kuin pois puhalletulta.
Vanhemmat eivät tienneet muuta paikkaa kuin isän työhuoneessa olevan kassakaapin niiden pakettien säilyttämistä varten, joita vielä tultaisiin ostamaan. Sitä käytettiin nyt talletuspaikkana. Se on taattu murtovarkautta ja tulipaloa vastaan, ja hra Harjus sanoi, että jos se nyt kestää koetuksen, niin voi hän vastaisuudessa tallettaa siinä vaikka miljoonan. Jolleivät hänen poikansa saa jotakin ovea auki, niin eivät sitä pysty muutkaan tässä maassa aukaisemaan.
Ja kaappi kesti. Tullessaan eilen illalla konttoristaan huomasi hra Harjus kuitenkin; että lukon ympäristö oli raapiutunut, ikäänkuin olisi joku sorkkinut rautanaulalla sitä. Mutta ovi oli lukossa ja hra Harjus hymyili tyytyväisesti.
Tänään kannetaan keittiön akkunaparvekkeella ollut kuusi herrasväki Harjuksen saliin. Nimittäin se, mitä siitä on jälellä. Pojat ovat näet viime päivinä leikkineet ahkerasti joulua ja sitä varten ”lainanneet kuusesta oksia leikkikuusiksi. Suuresta kuusesta ei näin ollen ollut jäljellä paljon muuta kuin runko, mutta isä Harjus on sanonut, että se saa välttää, koska pojat itse ovat sen sellaiseksi laittaneet.
Tänään on siis vihdoinkin joulu Harjustenkin perheessä. Naapureista saattaa ehkä tuntua siltä, että Harjusten asunnossa tänä iltana raivoaa hirmumyrsky, vaihdellen silloin tällöin maanjäristyksen kanssa, mutta naapurit voivat rauhoittua: se on vain nuorten Harjusten jouluiloa.
Ja joulu on vain kerran vuodessa.
Kaksi matkaa.
Kertomuksemme jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisen toiminta tapahtuu käytännöllisessä Amerikassa, toisen epäkäytännöllisessä Suomessa.
Ensimmäisessä osassa kerrotaan, kuinka huokeaksi hra Davisin matkustus Kaliforniasta Nev Ispwichiin tuli, ja toisessa, miten kalliiksi erään satakuntalaisen pässin matkakustannukset omasta navetastaan naapuritalon navettaan nousivat.
Amerikalainen kertomus on seuraava:
Vielä joku aika takaperin asui Nev Ispwichissä eräs hra Davis.
Nyt ei Nev Ispwichissä enää asu herra Davisia, ei ainakaan sitäDavisia, josta tässä on puhe.
Hän ei asu siellä ensinkään siitä syystä, että hän muutti pois NevIspwichistä, ja toiseksi siitä syystä, että hän kuoli.
Hra Davis lähti Nev Ispwichistä onnettomuuden vuonna 1913, ja kuten arvattavissa oli, päättyi hänen matkansa huonosti, vaikka hän läksikin pulskasti ja komeasti. Automobiililla. Tyttärensä ja vävynsä seurassa.
Hänen lähtöään katselivat Nev Ispwichin asukkaat porteiltaan ja puutarhakeinuistaan ja sanoivat:
— Uljaastipa se tuo Davis läksikin… tuollaisella suurella automobiililla.
Ja toiset käänsivät purukummia suussaan ja vastasivat:
— Niin läksi… saa nähdä, millä kyydillä hän takaisin tulee. ”
Sitten ei hra Davisista kuulunut johonkin aikaan mitään.
Hra Davis oli näet ajanut autollaan Kaliforniaan asti.
Mutta eräänä päivänä joku kuukausi takaperin palasi hän takaisin NevIspwichiin hieman omituisella kyydillä.
Nimittäin postipakettina.
(Tästä voisimme saada uuden sananlaskun: joka autolla alottaa, se postipakettina lopettaa.)
Hra Davis oli nimittäin kuollut Kaliforniassa, poltettu tuhaksi ja tuhka pantu pakettiin, jonka kylkeen kirjoitettiin osote: Nev Ispwich.
Paketti vietiin postikonttoriin ja kysyttiin, paljonko sen lähetys maksaa.
Postineiti punnitsi hra Davisin tomun ja vastasi: 84 senttiä.
Kuolinpesä maksoi tinkimättä, ja kaikki mitä oli jäljellä hra Davisin maallisesta olemuksesta, saapui aikanaan hyvässä järjestyksessä perille Nev Ispwichiin Amerikan oivallisen postilaitoksen välityksellä.
Aivan varmaan ei hra Davis ollut eläissään tehnyt niin huokealla niin pitkää matkaa, mikä seikka mielestämme todistaa, että eräissä tapauksissa on edullisempaa olla kuollut, poltettu ja postipakettiin pantu, kuin elävä ja automobiililla ajava.
Amerikalaiset lehdet ovat hyvin ymmärrettävällä ja oikeutetulla ylpeydellä kertoneet tämän tapauksen osotukseksi siitä, kuinka käytännöllisesti siellä päin maailmaa asiat ovat järjestetyt.
Ja sitten siirrymme siihen pässijuttuun.
Se on surullinen juttu.
Muutamassa Satakunnan kunnassa katosi pari kolme vuotta sitten laitumella erään pikkutilallisen pässi.
Pikkutilallinen ikävöi pässiään ja oli vihdoin tuntevinaan sen naapurinsa lammaslaumassa.
Hän otti apumiehen mukaansa ja meni naapurin puheille.
Naapuri sanoi, että pässi on hänen, eikä hän luovuta siitä saparoakaan.
Kun neuvottelut eivät johtaneet mihinkään tulokseen, keskeyttivät pässinhakijat ne, läksivät ilman muuta talon navettaan ja ottivat sieltä pässin, jonka riemuiten veivät kotiinsa.
Naapuri katseli akkunasta pässinsä lähtöä ja lähetti sitten sanan lautamiehelle.
Siitä pässistä on nyt riidelty pari vuotta. Juttu päättyi äsken pidetyllä talvikäräjillä, jolloin pässinnoutajat tuomittiin maksamaan kantajalle 450 mk. Kun voi otaksua vastaajilta riidellessä kuluneen toisen mokoman, niin saattaa sanoa useinmainitun pässin matkan kantajan navetasta vastaajan navettaan tulleen maksamaan pyöreässä luvussa 1,000 mk.
Minkälaisen pässilauman olisikaan pikkutilallinen tuolla rahalla saanut!
Taikka minkälaisen matkan yksi pässi olisi voinut tuhannella markalla suorittaa!
Amerikassa matkustetaan 84 sentillä Kaliforniasta Nev Ispwichiin.
Meillä matkustetaan 1,000 markalla naapurin navetasta oman talon navettaan.
Kertomus pumpunletkusta Maarianhaminan kaupungissa.
Onko ajatteleva lukija kuullut kertomuksen Maarianhaminan kaupungin parhaan kaivon väliaikaisesta pumpunletkusta?”
Luultavasti ei, sillä asia on jotenkin tuore.
Kertomus on opettavainen, ja siitä syystä kerron sen sitäkin mieluummin. Se osoittaa meille, miten puute, pula ja kiipeli opettaa ihmistä viljelemään ymmärrystään ja hioo hänen älynsä teräväksi ja kirkkaaksi.
Maarianhaminan kaupungissa on useita hyviä kaivoja, mutta yksi niistä on kaikkein paras.
Eräänä päivänä huomasivat Maarianhaminan Rebekat surukseen, että juuri sen parhaan kaivon pumpunletku oli mennyt repaleiseksi.
Mistä syystä?
Paikalle kokoontui useita syvämietteisiä kaupunkilaisia harkitsemaan asiaa, ja lopuksi tultiinkin siihen yksimieliseen ja todennäköisesti myöskin oikeaan johtopäätökseen, että; letku oli mennyt rikki syystä taikka toisesta.
Se ei toiminut enää, ja katseltuaan sitä jonkun aikaa tarkkaavaisesti pudistelivat läsnäolijat päitään ja läksivät syvissä ajatuksissa kotiinsa.
Seuraavana päivänä kokoontui kaivon ympärille taas maarianhaminalaisia.
He katselivat letkua. Eli oikeastaan letkun riekaleita, ja päättivät näkemänsä johdosta, ettei letku vieläkään toimi.
Se oli hieman ihmeellistä.
Sitten menivät Maarianhaminan rehelliset ja peräänajattelevaiset alkuasukkaat kotiinsa ja näkivät seuraavana yönä unta vain rikkinäisistä pumpunletkuista.
Aamulla pumpunletkun rikkinäisyyden kolmantena päivänä saapui paikalle taas useita paikkakuntalaisia, jotka katselivat rikkinäistä pumpunletkua niin kauan, että heitä rupesi janottamaan, ajatellessaan kaikkea sitä vesimäärää, mikä Maarianhaminan asukkailta viime päivinä oli jäänyt saamatta tuon letkun kautta.
Pumpunletku ei tullut sen eheämmäksi, vaikka sitä olisi minkä verran katsellut, ja ihmiset läksivät pois kaivolta.
Sinä päivänä vallitsi kaupungissa yleisenä mielipiteenä se käsitys, ettei tuo letku enää koskaan tulisi eheäksi, ja etteivät maarianhaminalaiset siis enää koskaan saisi nauttia parhaan kaivonsa vettä.
Se oli kyllä ikävää, mutta mitäpä tehdä?
Kun se letku nyt kerta kaikkiaan oli rikki.
Mutta sitten tuli neljäs päivä.
Ja neljäntenä päivänä tapahtui odottamaton tapaus, joka saattoi asiat uudelle tolalle.
Maarianhaminan kaupungissa vieraili muutamia merimiehiä, joita tämän kohtalokkaan neljännen päivän aamuna sattui janottamaan.
Me emme tiedä mistä syystä näitä kunnon meripoikia janotti, eikä se ole tarpeellistakaan tietää. Ehkä olivat he syöneet suolaista silakkaa.
Joka tapauksessa, mikä on pääasia, janotti heitä koko lailla, ja kuin janoiset kameelit kokoontuivat he Maarianhaminan parhaalle kaivolle.
Ikävän pettymyksen tuotti heillekin aluksi tuo rikkinäinen pumpunletku.
Mutta vain aluksi.
Sillä katseltuaan mälliään käännellen jonkun aikaa tuota puutteellisuutta poistui eräs merimiehistä, ja palasi hetken kuluttua takaisin, kainalossaan täysin palvelleet, pikiset ja tervaiset matruusinhousut.
Janoiset merimiehet ottivat tyytyväisen näköisinä puukkonsa esille, ratkoivat housuista paremman lahkeen irti, poistivat letkunriekaleet ja kiinnittivät niiden sijaan tuon arvokkaan, kaikilla valtamerillä seilanneen ja kaikkia tuulia ja myrskyjä uhmanneen housunlahkeen.
Ja pumppu toimi taas. Kohisten virtasi Maarianhaminan parhaan kaivon kirkas vesi tuon uuden leveän ja tukevan letkun kautta. Janoiset merimiehet huuhtelivat tällä raikkaalla juomalla kuivia kurkkukaan, heidän janonsa sammui ja heidän raukeat katseensa kirkastuivat.
Merimiehet eivät olleet mitään epäkiitollista väkeä.
Koska he olivat saaneet ilmaiseksi nauttia kaupungin parhaan kaivon virkistävästä sisällyksestä, jättivät he pieneksi vastalahjaksi housunlahkeen paikoilleen kaivon pumppuun, Maarianhaminan alkuasukasten vapaasti käytettäväksi.
Kaupungin vedennoutajain keskuuteen levisi kulovalkean nopeudella sanoma: parhaasta kaivosta saa taas vettä, vieläpä eheän ja lujan housunlahkeen läpi.
Epäilevinä riensivät vedennoutajat kaivolle. Huhuthan tavallisesti liioittelevat niin vahvasti. Ehkäpä on letkun sijalla vain kyynärpäästä rikkinäisen takin hiha.
Mutta ei! Huhu oli puhunut totta. Pumpussa oli oikea pikinen matruusinhousujen lahe.
Suurella kiireellä kiidätettiin paikalle ämpärit ja tynnyrit. Pumppu kävi lakkaamatta, rehtien merimiesten lahja Maarianhaminan kaupungille täytti tehtävänsä erinomaisesti, ja kolme päivää mässäsi kaupunki näin saadulla parhaan kaivonsa vedellä. Ja vedennoutajain kasvot säteilivät.
Neljäntenä päivänä asettivat kaupungin viranomaiset lahkeen sijaan uuden pumpunletkun…
Mihin joutui silloin se housunlahe?
En tiedä, mutta otaksun, että se pantiin tallelle siksi, kunnes sitä taas tarvitaan.
Parikkalan kuulumisia.
Yöllä edesmenneen kesäkuun 6 päivää vasten kunnioitti pari vapaamielistä, mutta vähävaraista kilometritehtailijaa vierailullaan Kivijärven kylää Parikkalan pitäjässä, kulkien tällöin m.m. Simpeleen paperitehtaan ohi. Kun herrat kilometriammattilaiset huomasivat vaatevarastonsa kipeästi kaipaavan lisäämistä, ottivat he mukaansa erinäisiä miesten pukimiin kuuluvia osia tehtaan virka- ja työmiesten vaatenaulakoista, jatkaen tämän jälkeen tyytyväisinä vaellustaan. Yhtä tyytyväisiä eivät sitävastoin olleet ne henkilöt, joiden puvustoihin vaeltavat ritarit olivat kiinnittäneet huomiotaan, vaan ilmoittivat asiasta paikkakunnan poliisiviranomaisille ja tilasivat varmuuden vuoksi myöskin etsivän poliisin ja poliisikoira "Zillyn" Viipurista.
Kesäkuun 7 p:nä klo 6 aamulla ilmoitti 'Zilly‘ 23 kilometrin päässä Simpeleen tehtaalta, Rautjärven pitäjässä, kaksi kulkuria etsityiksi miehiksi, jonka johdosta nämä otettiin kiinni ja vietiin Simpeleen tehtaalle. Siellä miehet pantiin putkaan ja putkan ovi lukkoon.
Miehet katselivat uutta asuntoaan, ja huomattuaan sen kovin vaatimattomasti sisustetuksi päättivät he jättää sen autioksi. Toinen miehistä kapusi siinä tarkoituksessa käytävään päin olevaan oviaukkoon, mutta aukon tekijät eivät olleet taloa rakentaessaan tehneet mainittua valonantajaa tämän miehen mittojen mukaiseksi. Hän jäi mitä epämukavimpaan asentoon. Etupuoli ruumista oli käytävässä, mutta takapuoli putkassa, eikä hän voinut päästä omin voimin enää vapauteen eikä putkaan, vaan oli siltä väliltä. Kun putkan hoitajat olivat turhaan koettaneet saada häntä irti, käytiin hakemassa saha, jolla akkunaa laajennettiin niin paljon, että vapaudenhaaveilija voitiin pudottaa takaisin putkaan.
Akkuna-aukon laajennus oli kuitenkin tehnyt putkan vieläkin epävarmemmaksi säilytyspaikaksi sellaisille henkilöille, joilla ei ollut halua vapaasta tahdostaan siellä viipyä, josta syystä vanginkuljettaja päätti viedä vieraansa Parikkalan kirkonkylässä olevaan vanginvartijaputkaan. Menomatkalla poikkesi vanginkuljettaja ruununvoudin asuntoon ilmoittamaan asiasta, jättäen vangit erään naishenkilön hoitoon kärryille. Olisi tietysti ollut sallimuksen kiusaamista näin houkuttelevan tilaisuuden käyttämättä jättäminen, ja sama mies, joka äsken oli ollut niin ahtaissa olosuhteissa putkan akkunassa, pudotti nopeasti käsiraudat ranteistaan, heilahutti kohteliaasti hattuaan mainitulle naishenkilölle, hyppäsi kärryiltä ja lähti juoksemaan. Naishenkilön kimakat huudot kutsuivat vanginkuljettajan paikalle, ja nyt alkoi erittäin jännittävä murtomaajuoksukilpailu päällitse kiviraunioitten, poikitse ojien ja ylitse aitojen. Eikä ollut muita näkijöitä eikä palkintotuomareita kuin edellämainittu naishenkilö ja edellä juoksevan miehen toveri.
Vanginkuljettaja voitti ensimmäisen palkinnon ja tarttui sitä lujasti kauluksesta kiinni, jonka jälkeen, saavuttiin onnellisesti perille. Vangit pistettiin putkaan ja rauha oli maassa.
Sitten kului aika Parikkalassa levollisesti ja hiljakseen.
Koittipa 17 päivän aamu. Se vaikeni kirkkaana ja aurinkoisena, hyvin sopivana antoisaa kalamatkaa varten. Vanginvartija lähti siis kalastelemaan, jättäen palvelustytön ja lasten tehtäväksi vankien silmällä pidon.
Mutta vapaudenkaipuu ei vielä ollut sammunut sen yritteliään vangin sydämestä, josta tässä on ollut puhe. Hän pyysi palvelustytöltä lupaa päästä ulos, ja koska vankiparalla oli jaloissaan kunnioitusta herättävän näköiset kahleet, harkitsi tyttö kohtuulliseksi ja vaarattomaksi suostua tähän anomukseen.
Kun ei vankia pitkään aikaan kuulunut takaisin lähti tyttö etsimään häntä. Muita merkkejä ei vangista kuitenkaan näkynyt kuin kirves erään ulkohuonerakennuksen takana ja kirveen vieressä rikotut jalkaraudat. Vanki, joka lienee muuan karkumatkalla oleva vaarallinen kuritushuonevanki, on yhäkin kateissa, ellei häntä ole saatu kiinni sen jälkeen kuin viime tietoni tästä mieltäkiinnittävästä tapahtumasarjasta sain. Viipurista kutsuttiin kyllä taas paikalle etsivä poliisi ja edellämainittu "Zilly", mutta rankkasade oli huuhdellut karkurin jäljet olemattomiin.
Sensijaan kohtasi viipurilainen etsivä maantiellä 5-miehisen takaa-ajojoukon, joka samosi eteenpäin yhdessä ryhmässä hyvin tuiman näköisenä.
Vaarallista on karkurin joutua tämän joukon kanssa tekemisiin, sillä kun näet oli mukanaan vuoden vanha poliisikoiran penikka ja jumalattoman pitkä köysi.
Tarkoitus ei kuitenkaan ole hirttää karkuria tuohon köyteen, vaan ainoastaan sitoa hänet sillä kiinni.
Sitten kun hänet ensin on kiinnisaatu, missä suhteessa on asia ainakin toistaiseksi on yhä edelleen "avonaisena".
Kuinka Töysässä alettiin kirjallisuutta harrastaa.
Koska me nyt tällä hetkellä elämme kirjallisuuden nousun merkeissä ja kysymys kaunokirjallisuuden levittämisestä yhä laajempiin kansankerroksiin epäilemättä on lähellä sekä kustantajien että muiden kirjallisuutemme tosiystäväin sydäntä, niin pyytää allekirjoittanut, joka kaikessa vaatimattomuudessa kernaasti tahtoisi lukeutua viimemainittuihin, esittää erään keinon, joka ehkä voisi sekin osaltaan edistää yhteistä asiaa.
Ensimmäisen ihmisparin ajoilta asti on pihkainen kuusenkäpy, jos se vain on kasvanut kielletyssä puussa, monen ihmisen suussa maistunut paremmalta kuin mehukkain päärynä, joka on hänelle kohteliaasti tarjottu lämpöisestä ja anteliaasta kädestä.
Jos olen hankkinut itselleni jonkun hyvän, lukemisen arvoisen kirjan ja sanon ensimmäiselle vastaantulevalle tuttavalleni: "Lueppas tämä kirja, se on oikein hyvä kirja, oikein helmi kirjojen joukossa!" niin uskallan lyödä vetoa siitä, että hän pidättää haukotustaan, katsoo kelloaan ja sanoo: "minulla ei ole aikaa, nyt… no terve mieheen!" ja lähtee kiiruusti jatkamaan matkaansa.
Mutta jos hänen lähestyessään piilotan kirjan takkini alle ja otan sen sieltä esille vasta hänen sitä hartaasti rukoiltuaan, huomautan ettei sellainen kirja sovellu kunnon ihmisen hengenruuaksi, niin riistää hän kirjan melkein väkisin käsistäni, eikä syö eikä nuku, ennenkuin on ahminut sen kannesta kanteen.
Valaiseva tässä suhteessa on kertomus siitä, miten kaunokirjallisuus pääsi leviämään Töysään.
Muutama vuosikymmen takaperin ei Töysässä tiedetty kaunokirjallisuudesta mitään. Eikä välitetty mitään. Jos sinne olisi tullut mies, selässään laukku täynnä kaunokirjallisuutta, olisi hän saanut puhua suunsa kuivaksi tai kurkkunsa kipeäksi, saamatta myydyksi edes yhtä 50 pennin kirjaa. Töysäläiset tuskin olisivat viitsineet katsella kuvia hänen kirjainsa kansilehdistä.
Mutta sitten ilmestyi Juhani Ahon "Yksin".
Silloinen Töysän pappi oli kuullut, että "Yksin" on kovin maailmallinen ja syntinen kirja.
Ehkä oli hän sen lukenutkin.
Ettei tämä Juhani Ahon lykkäämä myrkky pääsisi turmelemaan Töysän ihanteellista, liljanvalkoista ja neitseellistä elämää ja kylvämään pahoja siemeniä, ohdakkeita ja orjantappuroita hänen kauniiseen nisupeltoonsa, päätti hän yhdellä iskulla katkaista riettaan lohikäärmeen kaulan, ja pidettyään eräänä sunnuntaina mieltäliikuttavan ja kauniin saarnan, joka oli kuin hiljainen tuulenhyminä haavistossa, ja sai yhden ja toisen töysäläisen silmäluomet vähitellen painumaan umpeen, muutti hän äkkiä äänilajia ja antoi sataa tulta ja tulikiveä "Yksin"-kirjan niskaan.
Torkahtaneet töysäläiset karistelivat unet silmistään ja alkoivat hörössä korvin kuulostella. Mitä tämä on?
Tästä seurakuntansa huomion ja tarkkaavaisuuden ilmeisestä vilkastumisesta hyvillään lisäsi pastori löylyä ja kielsi yhdenkään töysäläisen millään ehdolla ottamasta käteensä maailmallista ja syntistä "Yksin"-kirjaa.
Seurakunta painoi kirjan nimen visusti mieleensä.
Kun pastori astui alas saarnastuolista, tunsi hän pitäneensä hyvän saarnan ja oli vakuutettu siitä, että sana oli tehnyt vaikutuksensa.
Siinä ei hän erehtynytkään.
Sana oli tehnyt vaikutuksensa, vieläpä suuremman kuin hän oli otaksunutkaan.
Sinä päivänä ja seuraavinakin päivinä ei Töysässä puhuttu paljon muusta kuin Juhani Ahosta ja hänen "Yksin"-kirjastaan.
Kerrankin olivat kaikki töysäläiset yksimieliset.
Nimittäin siitä, että mainittua teosta on välttämättömästi saatavaTöysään.
Ja ensimäinen kaupunkimatkalla käyvä töysäläinen sai tuoda Vaasasta useita kappaleita tätä kiellettyä hedelmää.
"Töysäläiset ahmasivat sen ja havaitsivat sen sangen hyväksi", kertoo eräs töysäläisten naapuri paikkakuntansa äänenkannattajassa.
Kun siis toinen töysäläinen tuli Vaasaan, sai hän tuoda toisen mokoman, joka sekin meni kuin kuumille kiville.
Töysäläisten kirjallisuudenharrastus oli herännyt.
Olen tahtonut levittää tätä kertomusta laajemmalle siinä toivossa, että asianomaiset siitä saisivat arvokkaita viittauksia, mihin suuntaan reklaamintekoa myöskin voitaisiin kehittää.
Viimeinen telefoonipuhelu.
Ja niin oli sitten käymäisillään kuin kohtalon ja luonnonlakien määräyksestä käydä täytyi.
Oli lyömäisillään ihmiskunnan historian kahdestoista hetki.
Miljaardeja vuosia oli Maa kiertänyt aurinkonsa ympäri, läpikäyden kaikki kehitysasteensa kaasumaisesta jäätyneeseen tilaan. Nyt oli se jo melkein autio.
Aurinko näkyi taivaalla kaasumaisena pallona, jonka vähentävä lämpö ei enää jaksanut pitää hengissä kohmettuvaa Maata.
Jää peitti maapallon.
Jää ja lumikinokset.
Ei kuulunut edes susien ulvontaa noilla autioilla lumilakeuksilla, sillä viimeinen susi oli paleltunut kuoliaaksi.
Ei ollut enää muita ihmisiäkään elossa kuin yksi helsinkiläinen puhelimenomistaja, yksi puhelinaseman neiti — keksinnöstä, joka teki keskusaseman neidit tarpeettomiksi, luovuttiin pian, koska yleisöllä ei siinä tapauksessa ollut kelle purkaa kiukkuaan, jos jotain sekaannusta tapahtui — ja Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön johtokunta.
Mistä syystä Etelä-Suomen kaupunkienvälinen puhelinosakeyhtiö vielä oli elossa? Miksi ei se ollut paleltunut kuoliaaksi, kuten maailman viimeinen susi?
Luultavasti siitä syystä, että sillä sudella — oli niin paljon puuhaa miettiessään keinoja, millä saada yleisön puhelinmaksut kohoamaan, aina vain ja lakkaamatta, uupumatta ja pysähtymättä lyhenemään, ettei se ollut ehtinyt eikä muistanut kohmettua kuoliaaksi kuin tuo edellämainittu susi ja koko muu luomakunta.
Ja se helsinkiläinen puhelimen omistaja oli pidellyt kynsin hampain kiinni viimeisestä hengenkipinästään saadakseen nähdä, kuinka korkeiksi Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön puhelinmaksut maailman loppuun mennessä ehtisivät kohota.
Mutta kylmyys oli nyt käynyt sietämättömäksi sitkeimmillekin. Loppu oli lähellä.
Puhelinyhtiön johtokunta istui konttorissaan kolminkertaisissa sudennahkaturkeissa, mutta siitä huolimatta vilusta hytisten, ja teki päätöksiä puhelinmaksujen korottamisesta.
Aina kun uusi koroitus oli tehty, soitti sihteeri keskusasemalle ja ilmoitti huiveihin, huopiin, sängynpeitteisiin ja vällyihin kääriytyneelle neidille, että puhelinmaksut olivat taas koroitetut kaksinkertaisiksi ja puheluaika lyhennetty puolta lyhemmäksi.
Johtokunnan jäsenistä havaittiin kaksi jäätyneen jääköntiksi ja kannettiin toiseen huoneeseen, jonka jälkeen jäljellä olevat ryhtyivät käsittelemään juuri valmistunutta ehdotusta puhelinmaksujen koroittamisesta.
Mutta se edellämainittu puhelimenomistaja istui kylmässä kamarissaan, hengityksen noustessa huuruna hänen suustaan ja sieraimistaan, ja päätti luopua toivottomasta taistelustaan.
Sitä ennen tahtoi hän kuitenkin käyttää vielä kerran puhelinta.Viimeisen kerran…
Minne soittaisi?
Minne tahansa. Eihän mistään kuitenkaan vastattaisi..
Hän kohotti kuulotorvea:
— Turkuun, olkaa hyvä!
— Soittan!
— Halloo! kuului Turusta heikko ääni.
— Kuinka? Oletteko ihminen vai haamu?
— (Kiiruhtakaa! Nelinkertainen maksu! huomautti keskusaseman neiti hampaiden lyödessä loukkua pakkasessa).
— Olen ihminen vielä kaksi minuuttia… sitten olen jääkönttä… olen vain odotellut tietoa Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön viimeisestä hinnankoroituksesta.
— Niin minäkin. Tämä on nimittäin viimeinen puhelimenomistajaHelsingissä.
— (Kiiruhtakaa. Kahdenkertainen maksu!)
— Olemme siis viimeiset puhelimenomistajat maailmassa…
— Ja tämä on luultavasti viimeinen puhelinkeskustelu maailmassa?
(Neiti keskusasemalta: — Kuustoistakertainen maksu; minä katkaisen kohta!)
— Luultavasti… paljonko siellä on pakkasta?
— Kuusikymmentä astetta minun huoneessani.
— Teillähän on| oikein lämmin. Minun huoneessani on kuusikymmentäneljä astetta.
(Neiti: — Minä katkaisen nyt!)
— Helsinkiläinen: — Älkää vielä, hyvä neiti!… hyvästi!
Turkulainen: — Hy…
Neiti on katkaissut.
Viimeinen puhelu on päättynyt.
Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön johtokunta on kokonaan kohmettunut. Sihteeri vain kykenee enää vaivaloisesti liikkumaan ja soittaa keskusasemalle äsken päätetystä korotuksesta.
Mutta keskusasemalta ei vastata.
Sihteeri tarttuu kynään ja koettaa kirjoittaa tehdyn päätöksen paperille, mutta kynä putoo hänen paleltuneista hyppysistään.
Epätoivoisella ponnistuksella kömpii hän silloin uunin ääreen, ottaa sieltä suuren, mustan hiilen ja alkaa, pidellen hiiltä kämmentensä välissä, piirtää sillä suuria, kömpelöitä kirjaimia valkoiselle pahvipalalle.
Sitten vaipuu hän maahan.
Kaikki on loppu.
Viimeinen elonkipinä on sammunut maapallolta.
Mutta johtokunnan huoneen oven paiskaa auki tuulenpuuska, joka tarttuu siihen pahvipalaseen ja lennättää sen ulos särkyneestä akkunasta.
Ja elottomana, jäätyneenä, kiertää maapallo kylmää rataansa avaruudessa vuosituhannesta vuosituhanteen. Suuret jää- ja lumivuoret peittävät sen kauttaaltaan.
Mutta korkeimman jäävuoren huipulle on myrsky lennättänyt suuren, valkoisen pahvipalan, johon on paksuilla, kömpelöillä kirjaimilla ja hiilellä piirretty sihteerin viimeiset sanat:
"Etelä-Suomen kaupunkienvälinen puhelinyhtiö on päättänyt koroittaa telefoonipuhelinmaksut – –"
Kissamme ja tieteellinen tutkimus.
Eläintieteellinen laitos ilmoitti ostavansa kissoja tieteellisiä tutkimuksia varten.
Eräs kolmetoistavuotias miehenalku luki ilmoituksen ja hänessä heräsi harrastus eläintieteellisen laitoksen kissatutkimuksia kohtaan.
Oi, jospa minulla olisi kissa! huokasi hän.
Mutta hänellä ei ollut kissaa.
Muutamalla pihamaalla näki hän kuitenkin hyvinvoivan kissaeläimen, joka pehmein askelin tassutteli tavanmukaisilla tarkastusmatkoillaan.
Poika katseli kissaa ja tuli siihen johtopäätökseen, että mainittu kotieläin nähtävästi aivan erikoisesti soveltuisi eläintieteellisen laitoksen tieteellisiin tutkimuksiin.
Kiss kiss kiss! houkutteli poika kavalasti.
Hyrrynyr! kehräsi kissa tyytyväisenä tuntemattoman pojan sitä kohtaan osoittamasta ystävällisyydestä. Se koukisti selkänsä, nosti häntänsä pystyyn niinkuin kissain tapa on, lähestyi poikaa ja hieroi kylkeään hänen jalkaansa vasten.
Poika kumartui varovaisesti silittelemään kissan selkää ja siirsi koko otuksen hiljaa syliinsä.
Kissasta tuntui hyvältä ja lämpimältä pojan sylissä. Sepäs olikin ystävällinen poika! Läpi kaupungin se hellävaroin kantoi kissaa kuin kalleinta aarrettaan, ja kissa tunsi kai syvää kiitollisuutta tästä ilmaisesta kyydistä.
Vasta eläintieteellisellä laitoksella avautuivat kissan silmät. Tämän maailman petollisuus ja viekkaus paljastuivat hänelle äkkiä kaikessa alastomuudessaan. Mutta pelastus oli myöhäistä. Poika sai maksun ja poistui riemuitseva ilme lurjusmaisella naamallaan, mutta kissa jäi laitokselle tieteen uhriksi.
Samaan aikaan odotteli kissan omistajatar rakasta kotieläintään päivälliselle. Mutta mitään ei kuulunut. Emäntä ensin hermostui tuollaisesta epäsäännöllisyydestä, mutta kun tuli ilta, sateinen marraskuun ilta, eikä kissaa kuulunut, muuttui hänen suuttumuksensa levottomuudeksi ja hädäksi.
Kului yö, tuskallinen, ahdistava yö. Mirri oli ja pysyi poissa.
Synkkä aavistus valtasi silloin kissan omistajattaren mielen. Ja tämän aavistuksen vallassa läksi hän eläintieteelliselle laitokselle.
Aavistus toteutui kaikkein kamalimmassa muodossaan. Hänen kissansa oli siellä parhaillaan tieteellisen tutkimuksen esineenä, ja sen lasimaiset silmät tuijottivat syyttävästi emäntäänsä.
Mainittu naishenkilö kuuluu vaatineen 20 markkaa korvausta kissansa menettämisestä sekä siitä sydämentuskasta, jota hän tämän tapauksen johdosta oli kärsinyt. Hyvähän sentään, että tämä tappio on rahalla korvattavissa. Tiedän naishenkilöltä, jotka eivät luovuttaisi kissaansa, kaikkein vähimmän tieteellisiin tutkimuksiin, edes sen painosta kultaa.
Kissojen katoamisen puheeksi tultua lienee syytä ohimennen huomauttaa, että eräät muutkin helsinkiläisperheiden jäsenet ovat viime aikoina osoittaneet taipumusta hävitä teille tietymättömille. Helsingin köyhäinhoitohallitus on nimittäin, kuten muutamia päiviä sitten kerrottiin, ilmoittanut, että täällä on viime aikoina kadonnut noin 60 perheenisää, jättäen perheensä Helsingin köyhäinhoidon rasitukseksi. On aikomus etsiä näitä henkilöitä yleisillä "peräänkuulutuksilla", josta päättäen köyhäinhoitohallituksemme ei tunnu pelkäävän, että nämä kadonneet löytyisivät mistään tieteellisistä laitoksista.
Vaikka moiset perheenisät ehkä olisivatkin ihmiskunnan kehitykselle suuremmaksi hyödyksi tuollaisten laitosten "koekaniineina".
"Elpyvä Savonlinna — kuoleva Mikkeli."
Toivoen voivani estää mikkeliläisten lukijaini hirmuisen vihan leimahtamasta allekirjoittanutta vastaan — joka Savonlinnan ja Mikkelin välillä syntyneessä taistelussa ei, niin sanoakseni, pidä suden eikä lampaan puolta, koska molemmat kaupungit ovat ihanat nähdä ja hyvät ja tarpeelliset kumpikin paikallaan — ilmoitan varovaisuuden vuoksi heti alussa, ettei tämän sepustuksen otsikko ole ilkeämielisesti kokoonpantu allekirjoittaneen aivoissa, vaan on se lainattu "Keski-Savosta", jossa se kaunistaa lehden viikkopakinan ensimäisen osan otsikkoa. Varmuuden vuoksi olen varustanut sen lainausmerkeillä.
Yllämainittu lehti huomauttaa aluksi siitä tunnetusta tosiasiasta, että "Mikkeli on residenssikaupunki ja Savonlinna piispankaupunki kuin myöskin liikanimeltään saunakaupunki", ja että näiden kahden mahtavan paikkakunnan välillä on vallinnut silloin tällöin kaunaa milloin mistäkin asiasta.
Rautatieriitain aikana kehittyi tämä riita ilmisodaksi, jossa Mikkeli pommitti Savonlinnaa ja Savonlinna Mikkeliä kaikkein järeimmällä tykistöllään, niin että laaja Savonmaa vapisi. Tämän kauhua herättävän yhteentörmäyksen jälkeen vallitsi pitkän aikaa ainakin ulkonainen rauha, mutta "tässä aivan viime aikoina on alkanut Mikkelistä päin kuulua tiheämpään pieniä ja sangen kiukkuisia laukauksia tänne Savonlinnaan, ja onpa tuntunut siltä kuin Mikkeli pitäisi varsin vääränä, jos Savonlinnassa jotain muutakin olisi eikä vain piispan istuin ja kylpylaitos", valittaa "Keski-Savo."
Savonlinna on nimittäin elpyvä laivaliikekaupunki. Suuri laivasto.Siinä suhteessa vie se ylivoimaisesti voiton Mikkelistä.
"Mutta aina kun savonlinnalaiset ovat hankkineet jonkun uuden laivan, kuuluu Mikkelistä päin älähdys", ilmoittaa Savonlinnan lehti. "Onpa siellä lehdet joskus puhuneet kuin mistäkin pahennuksen kauhistuksesta savonlinnalaisen laivaston kasvamisesta."
Nyttemmin on mikkeliläiset vallannut niin suuri synkkämielisyys, että nimimerkki Jussi on "Suur-Savossa" ottanut ja pitänyt katkeran ruumispuheen Mikkelille, sanoen sitä suorastaan "kuolevaksi Mikkeliksi". Savonlinna lisää lakkaamatta laivastoaan, mutta mitä Mikkelissä on? Mikkelissä on vain kolme pientä höyryvenettä, "Huvila", "Turisten" ja "Ilma", ja Jussin on vallannut paha aavistus, että nekin pian voivat luisua, jos tätä menoa jatkuu, Savonlinnan käsiin.
Tässä on siis edessä vakava paikka. Jos tulee vielä sellainen aika, ettei mikkeliläisillä ole yhtään laivaa, niin entäs sitten? Eihän silloin ole muuta tekemistä kuin vetää peitto korviin ja nukahtaa hiljaa ja rauhallisesti kuoleman uneen. "Käänsi kylkeään, haukotteli ja kuoli", kerrotaan erään laiskurin viimeisestä hetkestä'.
"Keski-Savo" on vastannut Jussille hieman ylimielisessä äänilajissa ja kehasee Savonlinnan pitävän huolta siitä, ettei Mikkelissä unohdeta, millainen höyrylaiva on, lähettämällä sinne kerran päivässä komean laivan nähtäväksi ja koeteltavaksi.
Se on varomatonta puhetta silloin, kun toinen on vaipunut niin synkkiin katselmuksiin, että puhuu kuolemisestaan. Kuolevakin voi olla vaarallinen, nimittäin niin kauan kun se ei vielä ole aivan kuollut. Kuolevalla ei ole mitään menetettävää, jonka vuoksi se saattaa ryhtyä aivan epätoivoisen hurjiin tekoihin. Jos savonlinnalaiset suorastaan ärsyttävät mikkeliläisiä, niin kuka takaa, etteivät nämä lopuksi raivostu ja upota savonlinnalaisten laivoja Mikkelin tyhjäksi jääneeseen satamaan, kun ne sinne tulevat kerran päivässä pröystäilemään. Kun on sota niin on sota.
Ja jos niin tapahtuisi, niin sitten ei Savonlinna taas olisi muuta kuin piispan "istuin" ja saunakaupunki.
Sanon siis vain "Keski-Savon" pakinoitsijalle kuin kanttori SepeteusEskolle: "Poika, punnitse sanasi!"
Huomattava ennakkopäätös.
Olemme lukeneet uutisen kihlakunnanoikeuden päätöksestä siinä suuressa Seinäjoen lakki-jutussa ja tervehdimme sitä tyytyväisyydellä. Olen kuulevinani kättentaputuksia, pieksupohjien töminää permantoa vastaan, iloisia murahduksia ja muita hyväksymisen, ymmärtämyksen ja kannatuksen ilmauksia kautta maan.
Olemme lukeneet, että asioitsija Raine, Seinäjoella, sai kevätkesällä v. 1913 ilmoituksen, että hänelle on välitystoimistoon saapunut vuotia.
Asioitsija painoi lakin lujasti päähänsä ja läksi välitystoimistoon niitä vuotia noutamaan.
Välitystoimiston asiamies kiinnitti ensin huomionsa siihen seikkaan, että vuota-asioitsija esiintyi toimistossa lakki päässä ja tähän seikkaan kiinnitti hän myöskin asioitsija Raineen huomiota, kehottaen häntä paljastamaan päänsä.
Asioitsija Raine ei siihen suostunut. Ei millään, ehdolla. Miksi hän olisi ottanut lakin päästään?
Raine ei ottanut lakkia päästään, eikä asiamies Suosalmi antanut hänelle rahtiseteliä. Ja ilman rahtiseteliä ei Raine saanut vuotia.
Raine meni pois. Lakki päässä.
Jonkun ajan kuluttua tuli hän uudelleen vaatimaan vuotiaan. Lakki lujasti päässä. Tällä kertaa ei keskustelu tullut niinkään pitkäksi kuin edellisellä, sillä paikalla ollut poliisi sai käskyn taluttaa Raineen ulos. Ja hänet talutettiin.
Mutta lakki oli edelleen päässä.
Niin kului aika kulumistaan. Raine ei erehdyksessäkään ottanut lakkia päästään, eikä Suosalmi erehdyksessäkään antanut hänelle hänen vuotiaan, sillä tässä oli lopullisesti ratkaistava tärkeä periaatteellinen kysymys, tässä törmäsivät yhteen kansanvaltaisuuden ja virkavaltaisuuden periaatteet, eikä kumpikaan puoli peräytynyt.
Mutta sillä aikaa kun Raine piti lakkia päässään, rupesivat hänen vuotansa mätänemään. Ne eivät jaksaneet kesäkuumalla odottaa siksi, kunnes niiden omistaja ottaisi lakin päästään. Niihin ilmestyi mustia matoja ja niistä levisi kauhea, pahaa ennustava lemu. Ei auttanut muu kuin haudata ne kiireen kaupalla maan multiin.
Varmaankin olisivat hautauksen toimittajat mielellään haudanneet hra Raineen lakin samaan kuoppaan kuin hänen vuotansakin. Mutta lakkiin ei tullut matoja.
Sitten tulivat tutkimukset, joiden jälkeen tie- ja vesirakennusten ylihallitus suoritti Rämeelle vuotien hinnan, ja karhusi sitä sitten vuorostaan hra Suosalmelta.
Mutta viimemainittu, joka jo edellä oli osoittautunut kiinteäksi periaatteen mieheksi, ei suostunut sitä suosiolla tekemään. Vakaumus, että hän tässä jutussa oli menetellyt aivan oikein, istui yhtä lujasti hänen päässään kuin lakki hra Raineen päässä.
Ylihallituksen täytyi ryhtyä käräjöimään virkailijansa kanssa, ja tuomio on nyt langetettu: Suosalmen on suoritettava ylihallitukselle vuotien hinta ja oikeuskulut.
Hra Raineella oli siis oikeus saada vuotansa, vaikka hänellä olikin lakki päässään.