Oliko hänellä myöskin oikeuden edessä lakki päässä, sitä ei uutinen kerro.
Mutta ylemmässä oikeudessa päätös kuitenkin muuttui päinvastaiseksi.
Käytännöllinen kasvatusteknillinen keksintö.
"Lukuunottamatta hyppysiä, jotka näyttäytyvät sopiviksi vastaanottamaan sieviä sivalluksia, esittäytyy vain se ruumiinosa tällaiselle rangaistukselle otolliseksi, minkä luonto näkyy niinkuin siihen asiaan — kauvas henkielämän tyyssijasta — pyöreäksi ja pehmoiseksi muodostaneen."
(Oker-Blom: Kouluhygienia.)
Rottinkia vastaan sellaisenaan ei meillä ollut mitään, päinvastoin.
Rottinki oli erinomainen tarveaine, kun oli kysymys sompien laittamisesta suksensauvoihin, kivilinkojen valmistamisesta sotaisia, kaupungin takamaalla esitettäviä näytöksiä varten ja monesta muusta huvittavasta ja hyödyllisestä urheiluvälineestä.
Rehtoria vastaan sellaisenaan ei meillä myöskään ollut mitään muistuttamista.
Rehtori oli kunnon mies, joka ymmärsi meitä erinomaisesti ja asettui usein puolellemme, kun paha maailma, häijyt torikauppiaat, vieläpä nuoremmat opettajammekin tahtoivat meitä sortaa (ja me olimme sitä mieltä, että paha maailma, häijyt torikauppiaat, vieläpä nuoremmat opettajammekin tahtoivat sortaa meitä, viattomia ja hyväntapaisia karitsoita, aina).
Mutta rottingista ja rehtorista yhdessä oli meillä päinvastainen käsitys. Kun ne molemmat ilmestyivät yhtä aikaa näkyville, ei meillä ollut iloa enempää rottingista kuin rehtoristakaan. Joko villitsi rottinki rehtorin tai rehtori rottingin, kuinka tahansa, pääasia oli, että kun ne liittoutuivat keskenään ja ilmestyivät näköpiiriimme — ja tuollaisen liittoutumisen tapahduttua ilmestyivät ne aina hyvin pian näköpiiriimme — seurasi siitä poikkeuksetta melkoisia ikävyyksiä meille ahkerille, kilteille, tarkkaavaisille, nöyrille ja kuuliaisille opetuslapsille. Vaikka luokkamme kymmenen sekuntia aikaisemmin olisi oloihin perehtymättömästä ehkä saattanut tuntua ryövärin luolalta taikka verisen voiton huumaamien, kauhistuttavia juhlamenojaan ja sotatanssejaan suorittavien intiaanien leiriltä, muuttui se rehtorin ynnä häneen tilapäisesti kuuluvan rottingin ilmestyessä ovelle silmänräpäyksessä kaniinitarhaksi, jossa kolmekymmentä rauhallista ja säveätä hopeakaniinia korvat luimussa kyykötti paikoillaan hiiriäkin hiljaisempina.
Tällainen suunnaton muodonvaihdos ei kuitenkaan tuollaisissa tapauksissa vaikuttanut vähääkään hellyttävästi rehtorin sydämeen, jonka rottingin turmiollinen läsnäolo paadutti kovaksi kuin nyrkinkokoinen mukulakivi. Toiminimi Rehtori & Rottinki suoritti liiankin täsmällisesti liikeasiansa meidän kanssamme, ja sen poistuttua näyttämöltä jäi mainitun firman kundeiksi joutuneille ainoastaan se lohdutus jäljelle, etteivät heidän housunsa kaivanneet ainakaan pariin päivään tomuuttamista.
Aika kului, me kasvoimme koossa, kansalaisarvossa ja tietoviisaudessa, eikä rehtori enää tomuuttanut housujamme, vaikka ne ehkä silloin tällöin olisivatkin sitä kaivanneet, vaan kohteli meitä melkein vertaisinaan. Mutta kun me sitten joskus pitkäkaulaisina konventtilaishuiskeloina tai keltanokkaisina, untuvahuulisina herroina ylioppilaina istuimme vanhan rehtorin puutarhassa teetä juoden ja paljastimme mielenkiinnolla kuuntelevalle isännällemme kaikenlaisia aikoinaan salaperäisen hämäriksi ja selvittämättömiksi jääneitä koulupoikakepposia, tunnusti tuo hyväsydämisyydestään tunnettu koulumies ja monen nuorisopolven kasvattaja usein toivoneensa jonkinlaista höyryn voimalla käypää konetta, joka olisi viidessä minuutissa suorittanut rehtorin ja rottingin asiat koko luokan kanssa. Ja viittasi rehtori samalla jotain siihen suuntaan, että tuollainen kone olisi meidän luokkamme takia kuluttanut koulun polttopuita pari syltä enemmän kuin muut luokat yhteensä.
Kunnon rehtorimme on jo kauan aikaa ollut siellä, missä ei mitään höyrykoneita, ei edes kyynäränpituista rottinkiakaan tarvita, koska kaikki koulupojatkin siellä ovat enkeleitä. Mutta täällä ajassa on ja vaikuttaa vielä miljoonia koulupoikia, joista on vaikea keksiä mitään enkelimäisiä ominaisuuksia, ja jotka ovat omaksi turmiokseen antaneet rehtoreilleen ja heidän rottingeilleen liian paljon työtä.
Sanoin omaksi turmiokseen, siitä syystä, että noiden ei-enkeleiden kasvattajat, joitten käsivarret ovat rottingin käytöstä uupuneet, ovat nyt keksineet sellaisen koneen, josta vanha rehtorimme joskus haaveili. Eikä se olekaan mikään höyryllä käypä puimakone, vaan oikea sähkökone, niinkuin sen tänä sähkön aikakautena tulee ollakin.
Eräs englantilainen aikakauslehti kertoo nimittäin, että kahteen kouluun pienessä Huntingtonin kaupungissa on tilattu sähköllä käyvät selkäsaunakoneet, jotka voivat antaa viisi iskua sekunnissa. Kun koneiden työkyky on näin suuri, saattaa pitää varmana, että ne jaksavat tyydyttää kysynnän pitkäksi aikaa eteenpäin.
Kun kone oli saapunut kouluun ja asetettu paikoilleen, kutsuttiin oppilaat sen ääreen, ja fysiikan opettaja piti pojille esitelmän koneen rakenteesta ja sen erinomaisesta työkyvystä. Nuoret herrat kuuntelivat luentoa harvinaisen suurella tarkkaavaisuudella, ja sen jälkeen on molemmissa kouluissa vallinnut mallikelpoinen järjestys, koska ei yhdelläkään pojista kuulu olevan halua omasta puolestaan koetella, täyttääkö kone tarkoituksensa.
Kuten tunnettua, on maassamme viime vuosina harrastettu ruumiinrangaistuksen poistamista kouluista, enkä minä suinkaan tahdo ryhtyä jarruttamaan kehityksen pyörän pyörimistä enkä sortaa nuorta sivistystämme takaisin raakalaisuuteen. Mutta sen mahdollisuuden varalta, että rottinkia vielä joskus tultaisiin tarvitsemaan nuorison kasvatuksessa — mihin mahdollisuuteen minusta näyttää viittaavan yhä kasvava huuto "nuorison villiytymisestä" — pyydän saada sulkea yllämainitun keksinnön kasvatusopillisten yhdistystemme suosiolliseen huomioon.
Ajatelkaas: viisi iskua sekunnissa.
Ei muuta kuin painaa nappia ja antaa koneen hyrrätä.
Jos laskee kunkin syyllisen tarvitsevan keskimäärin kymmenen napausta, niin suomii vikkelä opettaja 30-poikasen luokan yhdessä minuutissa.
Opettajiston "naisistuminenkaan" ei silloin tuota mitään vaaraa kurinpidolle, sillä nainen hoitaa tuollaista konetta yhtä kätevästi kuin mieskin.
Ehkäpä joskus vielä kätevämminkin.
Mitä taas tulee perheisiin, joissa on kasvatettava mukiinmeneviä kansalaisia toisellekymmenelle nousevasta villistä ja ympäristönsä kauhuna olevasta poikalaumasta, niin on Huntingtonin sähkökone sellaisessa taloudessa suorastaan taivaan lahja.
Jukka Puikkosen uusi lehmä.
Jukka Puikkosella oli kaksi lehmää, mutta hän halveksi niitä. Ja mitä enemmän voikilon hinta nousi, sitä enemmän hän niitä halveksi. Hän koetti halveksivan katseensa voimalla hypnotisoida molemmat lehmänsä lypsämään puolta enemmän kuin ennen, mutta lehmät töllistelivät häneen totisesti eivätkä hypnotisoituneet enempää kuin ennenkään.
Toisen lehmän nimi oli Heikkinen, toisen Alitalo. Jukka Puikkonen harrasti näet sellaisia lehmännimiä. Alitalo lypsi vielä vähemmän kuin Heikkinen, ja kun halkoja kuljettavat lotjamiehet lupasivat Jukka Puikkoselle 22 markkaa kilosta, niin meni Jukka Puikkonen kesantopellolle ja kiroili Heikkistä ja Alitaloa ja etenkin Alitaloa noin puolen tuntia. Alitalo heilutteli korviaan, mutta ei luvannut lypsää enempää.
Jukka Puikkonen päätti myydä Alitalon teurastajalle. Puikkoska esitti vastalauseensa, mutta sitä ei otettu huomioon. Teurastajakin sanoi, että Alitalon luontaiset lahjat viittaavat lihapuotiin, ja osti Alitalon mielellään.
Sitten alkoi Jukka Puikkonen kuulostella itselleen uutta ja hyvää lypsylehmää, ja käsitti sellaisen peninkulman päästä. Se maksoi 200 mk. enemmän kuin hän oli Alitalosta saanut, ja Jukka Puikkonen vannoi, ettei hän maksa siitä niin paljoa, mutta maksoi kuitenkin, kun Nyrkkivaaran Petri ei helpottanut. Maksoi, ja lohdutti itseään voikilon hinnalla, jonka Petri ennusti nousevan kahdessa viikossa 30 markkaan.
Sitten kysyi Jukka Puikkonen uuden lehmänsä nimeä, ja kuultuaan, että se oli Mansikki, risti hän sen uudestaan sanoen:
— Gröönruus on sinun nimesi oleva.
Jukka Puikkonen toi lehmän kotiinsa ja oli sen jälkeen hyvin väsynyt, sillä hän oli saanut vetää Gröönruusia koko matkan. Gröönruus ei ollut juuri vastaankaan harannut, mutta ei myöskään kävellyt vetämättä, ja Jukka Puikkosen täytyi vetää.
Jukka laski Gröönruusin kesantoon Heikkisen luo, ja Gröönruus katseliHeikkistä tuokion miettiväisen näköisenä ja meni ja puski sittenHeikkistä. Tästä hetkestä alkaen tunnusti Heikkinen Gröönruusinylemmäkseen. Jukka Puikkonen katseli akkunasta ja hymyili ja huomauttiPuikkoskalle:
— Se onkin vähän toisenlainen lehmä tämä Gröönruus kuin se perhananAlitalo.
Puikkosella ja Puikkoskalla oli piha-aidan sisässä navetan takana kaalimaa, jossa oli 53 kaunista kaalinkerää, ja seuraavana aamuna yllätti Puikkoska Gröönruusin ja Heikkisen kaalimaasta. Molemmat karkoitettiin sieltä, ja Gröönruus sieppasi lähtiessään vielä yhden kaalinkerän evääksi. Sitten laskettiin kaalinkerät ja todettiin niitä olevan 47. Jukka Puikkonen kiroili Gröönruusia ja Heikkistä ja läksi korjaamaan veräjää, jonka purkamisesta kunnia epäilemättä lankesi Gröönruusille, koska Heikkinen oli järkensä puolesta yleensä tunnettu yksinkertaiseksi.
Iltapäivällä katsahti Jukka Puikkonen sattumalta akkunasta kesantopellolle päin eikä nähnyt muuta kuin Heikkisen. Gröönruus oli kadonnut, ja Heikkinen seisoi pellon nurkassa, siinä kohden missä aita oli matalin, ja katseli navetan taakse päin.
Jukka Puikkonen aavisti jotain ja sanoi jotain joka ei sovellu painettavaksi, ja löysi tuvan nurkasta kepin ja juoksi navetan taakse.
Gröönruus vilkaisi sivulleen, ja nähdessään Jukka Puikkosen olevan enää kolmen sylen päässä läksi tiehensä. Mutta yhden kaalinkerän ehti hän nytkin siepata evääkseen ja loikkasi se suussa keveästi kuin kauris aidan matalimmasta kohdasta yli.
Jukka luki kaalinsa ja summa oli 45.
Sitten ryhtyi hän koroittamaan aitaa.
Tupaan tultuaan kysyi hän Puikkoskalta Gröönruusin lypsyä. Puikkoska vastasi Gröönruusin lypsävän vähemmän kuin Heikkisen. Jukka Puikkonen alkoi täyttää piippuaan eikä puhunut sen enempää siitä asiasta.
Illalla sanoi hän, että lehmät on pantava yöksi navettaan. Se on parempi niin. Ja navettaan ne pantiin.
Aamulla oli Jukka Puikkosella jäljellä 33 kaalinkerää. Miten Gröönruus oli saanut navetan oven auki, sitä ei Jukka Puikkonen osaa vieläkään tyydyttävästi selittää.
Jukka Puikkonen vannoi pelastavansa jäljellä olevat kaalinkerät, ja Puikkoska, joka oli rakastanut kaalinkeriä kuin omia lapsiaan ja noukkinut niistä joka päivä matoja ja kastellut ne joka ilta rannasta asti kantamallaan vedellä, itki.
Jukka Puikkonen oli sitkeä. Mutta niin oli Gröönruuskin. Jukka Puikkonen vaaniskeli Gröönruusia päivät pitkät, ja Gröönruus valmisteli hiljaisuudessa uusia suunnitelmia, kun entiset olivat kuluneet käyttökelvottomiksi. Usein pilkisti Gröönruus varovaisesti navetan toisen nurkan takaa juuri kun Jukka Puikkonen seiväs kädessä pilkisti toisen nurkan takaa. Sellaisissa tapauksissa peräytyi Gröönruus hyvässä järjestyksessä mutta nopeasti, ja katosi pihasta milloin mistäkin merkillisestä paikasta.
Tämän taistelun jälkeen ei Gröönruus joutanut paljoakaan lypsämään eikä Jukka Puikkonen välittämään voin hinnasta. Nyt oli kysymys kaaleista, joiden lukumäärä vähitellen oli alentunut 18:aan.
Eräs vastaantuleva mies oli silloin, kun Jukka Puikkonen laahasi Gröönruusia maantietä pitkin mökilleen, väittänyt Gröönruusin naamassa olevan jotain pirullista. Jukka Puikkonen oli silloin loukkautunut Gröönruusin puolesta, mutta nyt oli hän valmis myöntämään väitteen oikeaksi.
Gröönruusin seura vaikutti turmelevasti yksinkertaiseen ja typerään Heikkiseenkin. Sekin alkoi osoittaa itsenäisen harkinnan ja keinottelun oireita. Jukka Puikkonen päätti eroittaa heidät, ja Gröönruus karkoitettiin hakaan. Sen ympärillä oli korkea aita, niin että Jukka Puikkonen tunsi itsensä kerrankin rauhalliseksi.
Kun Jukka Puikkonen seuraavana aamuna puoli kuuden aikaan avasi tupansa oven, näki hän Gröönruusin lähtevän ähkyen juoksemaan kaalimaalta kujaa pitkin hakaan päin.
Jukka Puikkonen juoksi perässä, mutta ei ehtinyt näkemään, millä keinoin Gröönruus pääsi takaisin hakaan. Aita oli korkea ja veräjä koskematon, ja vaikka Gröönruus olikin erinomainen hyppääjä, niin ei sillä sentään siipiä ollut. Mutta niin hävisi vain aidan toiselle puolelle melkein Jukka Puikkosen silmäin edestä kuin henkiolento.
Jukka Puikkonen tarkasteli aitaa ja häntä alkoi melkein pelottaa. Hän alkoi uskoa, että Gröönruusissa oli jotain yliluonnollista.
Kaalimaassa vallitsi hävityksen kauhistus. Jukka Puikkosen ensimäinen ajatus oli hakea pyssy ja lähteä metsästämään Gröönroosia, mutta hän ajatteli sitten voikilon hintaa ja hillitsi mielensä. Puikkoska ei puhunut mitään, mutta ne äänettömät silmäykset, jotka hän silloin tällöin loi Jukka Puikkoseen, täyttivät viime mainitun sydämen apeudella.
Kaalimaassa oli enää vain viisi eheätä ja koskematonta kerää.
Illalla oli Jukka Puikkonen makuulla, kun hän kuuli vielä jalkeilla olevan Puikkoskan kylmästi ja välinpitämättömästi mainitsevan jotain Gröönruusista. Samassa silmänräpäyksessä oli Jukka Puikkonenkin jalkeilla ja juoksi alusvaatteissaan ulos ovesta. Gröönruus läksi myöskin juoksemaan kaalimaasta ja katosi yhtä salaperäisellä tavalla kuin edelliselläkin kerralla. Kaalimaassa oli vielä kolme kerää. Jukka Puikkonen, jolle tuli vilu, siunasi itsensä ja meni nukkumaan. Mutta hän nousi aamulla päivän sarastaessa, avasi hiljaa oven ja hiipi navettaa kohti. Navetan takana lopetteli Gröönruus juuri viimeistä kaalinkerää, kun Jukka Puikkonen, joka aamulla oli rohkeampi kuin iltapimeässä, kiroten hyökkäsi esiin kirveenvarsi pystyssä. Sitten juostiin haka-aitaa kohti. Gröönruus juoksi suoraan erään suuren, aidan vieressä kasvavan pajupensaan taakse, laskeutui polvilleen ja hävisi samassa aidan toiselle puolen.
Jukka Puikkonen näki asiaa tutkittuaan Gröönruusin purkaneen siltä kohdalta lahoon aitaan pensaan kohdalle matalan aukon, josta se parahiksi mahtui ryömimään polvillaan läpi.
Jukka Puikkosen ja Grönruusin välit ovat nykyään rikki. Jukka Puikkonen ei puhu sanaakaan Gröönruusille. Eikä Gröönruus vieläkään lypsä edes sen vertaa kuin Heikkinen.
Jukka Puikkonen tarjosi Gröönruusia eräälle miehelle, joka halusi ostaa ratsuhevosen, mutta mies ei huolinut Gröönruusista, vaikka Jukka Puikkonen väitti sen vetävän vertoja mille opetetulle sirkushevoselle tahansa.
Musikaalisia harrastuksia maaseuduilla.
Tietääkö arvoisa lukija, mikä on Pornaisten osuusmeijerin omistaman sonnivasikan nimi?
Arvoisa lukija vastaa ettei hän sitä tiedä.
Ei allekirjoittanutkaan sitä tiennyt vielä muutama viikko takaperin, mutta tietää nyt.
Pornaisten osuusmeijerin sonnivasikan nimi ei ole Kaarle Suuri eikä Napoleon Bonaparte eikä Kristoffer Columbus eikä Jean Jacques Rousseau, vaan yksinkertaisesti vain Väinämöinen.
Osuusmeijerisonni Väinämöinen!
Harvoin sointuvat nimi ja arvonimi paremmin yhteen.
Utuisesta, hämärästä, runollisesta ja satumaisesta muinaisuudesta, noilta Väinölän ahoilta, kalevalan kankahilta, joilla vietettiin hentomielistä, haaveilevaa ja soitannollisten taiteiden varjossa hieman laiskottelevaa elämäntapaa, on Suomen kansa vähitellen siirtynyt yhä materialistisempaan maailmankatsomukseen ja voimaperäisempään maan- ja hengenviljelykseen.
Väinämöinen oli muinoin komean näköinen taiteilija, puoleksi uros, puoleksi jumala, joka kuljeskeli kantele kainalossa antamassa konsertteja ja pitkää partaansa sivellen vilkuili punaposkisiin ja sinisilmäisiin, kansallispukuisiin Kalevalan neitosiin, mutta tunsi melkoista vastenmielisyyttä maanviljelystä ja karjanhoitoa ynnä muita sellaisia hommia kohtaan, jotka hän jätti vähemmän musikaalisten talonjussien ja Kalevalan manttaalipösöjen huoleksi.
Nyt on hänen kaimansa Pornaisten Osuusmeijerin sonnivaska, josta toivotaan paljon vastaisuudessa ja josta on paikallisessa lehdessä uutinenkin julkaistu.
Onko Pornaisten osuusmeijerin sonnivaska erityisen runollinen sielu, vai onko aikamme erityisen käytännöllinen ja proosallinen?
Tahtomatta ryhtyä tätä kysymystä sen enempää punnitsemaan, siirryn, koska olemme niin sanoaksemme joutuneet soitannollisille aloille, Pornaisista Noormarkkuun, joka on kukoistava seurakunta Porin lähellä ja josta (jumalattoman huonossa kunnossa oleva) maantie johtaa Porin vanhaan ja kuuluisaan kauppa- ja merikaupunkiin.
Noormarkun kunnalle on eräs henkilö lahjoittanut orkesterin pohjarahaston, jonka korot otetaan käytäntöön orkesterin ylläpitoa varten sitten, kun rahasto on kasvanut täyteen määräänsä. Kuntakokous on päättänyt lahjoituksen kiitollisuudella vastaanottaa ja sen määräyksiä tarkoin noudattaa.
Noormarkkulaiset saavat siis orkesterin. Varmasti. Hieman kärsivällisyyttä vain. Pohjarahasto on 106 mk. 50 p, ja se on kasvatettava 100,000 markkaan, joten ei puutu muuta kuin 99,893 mk. 50 penniä. Ennenkuin 106: 50 on kasvattanut korkoa tuon summan, menee kyllä jonkunverran aikaa, monta Väinämöistä, Ilmarista, Joukahaista, Lemminkäistä ja Kullervoa on ehtinyt tuottaa kultaa ja kunniaa Pornaisten osuusmeijerille, mutta vihdoinkin tulee sekin päivä, tulee hitaasti mutta varmasti, jolloin Noormarkun kunnan rahastonhoitaja vetää orkesterirahaston tilin alle mustan viivan ja kirjoittaa sen alle tasaisilla, pyöreillä kirjaimilla ja numeroilla: Summa summarum 100,000: —.
Kun nyt joku vielä lahjoittaisi Noormarkun— Porin maantien uudestaan rakentamista varten myöskin Smk. 106: 50 mikä summa käytettäisiin tarkoitukseensa sitten, kun se on kasvanut 100,000 mk:si, niin pääsisivät porilaisetkin Noormarkun orkesterin ensimäiseen konserttiin mukavasti ja vaarattomasti.
Eräs rehukakkujauhomoottorimyllyriitajuttu.
Osaako arv. lukija heti ensi kerralla lausua ylläolevan kaksisanaisen otsikon nopeasti ja oikein?
Mutta se on sivuseikka. Ja jollei se onnistu ensi kerralla, niin voihan harjoitella.
Osakeyhtiö Agroksella on ollut sellainen ihmeellinen laitos kuin rehukakkujauhomoottorimylly Helsingin pitäjässä, Malmilla.
Se on moottorimylly, jossa jauhetaan rehukakkuja jauhoksi.
Seitsemän vuotta on tämä laitos tai oikeastaan eräs sen puolesta suoritettava menoerä, suuruudeltaan 30 mk, ollut riitakapulana Agroksen ja Helsingin maalaiskunnan välillä, synnyttäen näiden molempain huomattavien mahtien välille pahaa verta.
Kun Agros oli vuonna 1907 jauhanut rehukakkuja tomuksi mainitussa myllyssään, vaati kunta yhtiöltä 30 mk. pitäjän teiden ja siltojen ylläpitoon.
Yhtiö julmistui. Mitä tekemistä meillä on teidän siltojenne ja teidenne kanssa? Ei penniäkään!
Jassoo, sanoi kunta.
Ja pani summan Smk. 30:— uloshakuun.
Tylynnäköiset ryöstömiehet tulivat ja ulosmittasivat yhtiön omaisuutta.Mitä lienevät mitanneetkaan.
Ehkä sen rehukakkujauhomoottorimyllyn.
Yhtiö valitti kuvernöörille kunnan ryöstöyrityksestä. Ja kuvernööri sanoi, ettei Agrosta saa ryöstää.
Mutta Helsingin maalaiskunta, joka oli iskenyt kyntensä rehukakku- j.n.e. myllyyn, ei aikonut siitä hevillä hellittää.
Se valitti asiasta senaattiin: Agros jauhaa meillä rehukakkunsa nuuskaksi, mutta ei maksaisi ulostekojaan.
— Miksi ette maksa? kysyi senaatti Agrokselta.
Agros siveli partaansa ja selitti, että siksi ja siksi. Meillä on kyllä moottorimylly Helsingin pitäjässä, mutta me emme jauha siellä Helsingin pitäjäläisille kourallistakaan. Me vaan jauheskelemme siellä omia rehukakkujamme, ja kun olemme ne jauhaneet, niin pistämme jauhot pussiin ja tuomme pussin Helsinkiin, Helsingin kaupunkiin, jossa meillä on puoti ja jossa me ne jauhot myymme kohtuullisesta hinnasta. Me emme millään tavalla kuluta Helsingin pitäjäläisten teitä emmekä siltoja. Miksi me siis pitäisimme niitä yllä?
Nyt on senaatti tutkinut tämän asian ja mitä näin oli tapahtunut ja asiakirjat muuta sisälsivät, ja havainnut niistä selville käyneen, että osakeyhtiö Agros on v. 1907 omistanut Helsingin pitäjässä moottorimyllyn, eikä ainoastaan omistanut, vaan vieläpä jauhattanut siinä rehukakkuja. Koska rehukakut, tässä laitoksessa ovat muuttuneet jauhoiksi, niin on useinmainittua myllyä pidettävä teollisuuslaitoksena jauhojen tehdasmaista valmistamista varten, ja koska asetuksen mukaan jokainen, jolla on maalla käynnissä tehdas, siis vaikkapa vaan rehukakkujauhotehdaskin, on velvollinen ottamaan osaa yleisten teiden ja siltojen ylläpitoon, niin on Agros velvollinen suorittamaan Helsingin kunnalle vaaditun summan.
Yhtiön ei auta muuta kuin pulittaa kukkarostaan 30 mk, ja sitten on tämä pitkällinen ja suuri riita-asia päättynyt.
Ja yhtiö jauhattaa nyt rehukakkuja luultavasti vähän vihaisemmin kuin ennen.
Uhkaava jyrähdys Ukko-kolilta.
Viime kevättalvella, huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa, oli taiteilija Pekka Halonen Kolilla maalaamassa toista viikkoa.
Sitten laskeutui hän alas sieltä korkeuksista meidän laaksossa olevienkeskuuteen, ja sanomalehdessä oli julkaistuna haastattelu, jossa hraHalonen avomielisesti teki selkoa kokemuksistaan ja vaikutelmistaanKolilla.
Eikä hänellä ollut Kolista ja sen näköaloista muuta kuin mitä korkeinta ylistystä sanottavana. "Näköalat ovat hihkasevan kantavia kaikille tahoille", lausui hän muun muassa, "korkeudet ja syvyydet tuntuvat jättiläismäisiltä. Kaikki soi ja laulaa ympärillä. Purot solisevat pitkin vuorenrinteitä, hanget kahahtelevat aletessaan, tuuli kohisee alhaalla metsässä ja kaikki nämä äänet ynnä joutsenten joikuna ja teerten terentä saavat mielikuvituksen oudosti liikkeelle."
Kuunnellessaan siellä sitä sinfoniaa, joka väkevän kevään erämaan soittona kohosi elämänylistysvirtenä auringolle, ja katsellessaan joutsenparvien lentoa pohjoista kohti ja kauas ilman sineen vaipuvia näköaloja, joissa järvi näkyy järven takaa, vaarat kohoavat vaarojen hartioille, selät ovat saaria täynnä ja ilmassa on sellainen kevään ja hankien hohtava kirkkaus, että kaikki värit häikäisevät kuulakkaalla loisteellaan, sanoo taiteilija unohtaneensa maailman ja itsensä.
Luulisi kolhaisten jo pelkän reklaamin kannalta olleen enemmän kuin tyytyväisiä siihen, että sellainen henkilö kuin hra Halonen oli Kolin näköalat näin pilviin saakka ylistänyt. Olisi luullut heidän pitänen kokouksen ja päättäneen kutsua ja nimittää hra Halosen esim. kunniakolilaiseksi.
Aivan niin ei kuitenkaan ole käynyt. Kolhaiset ovat päinvastoin suuresti suuttuneet hra Haloseen ja panneet yli 7 kuukautta myöhemmin erään kuopiolaisen lehden Kolin-kirjeessä ankaran vastalauseen erästä edellä mainitussa haastattelussa ollutta kohtaa vastaan.
Hra Halonen oli nimittäin lausunut, että "tuskin voi ihminen sen alkuperäisemmissä oloissa elää Suomessa kuin siellä", nimittäin siinä talossa Kolivaaran juurella, jossa kertoja asui. "Puhumattakaan ruuasta — joka vuoroin oli kirnupiimää ja hapanta leipää ja vuoroin hapanta lepää ja kirnupiimää — oli joka yö täydellisessä piiritystilassa." Sitten seurasi kuvaus niistä sotilaallisista toimenpiteistä, joilla piiritetty koetti vahvistaa asemaansa piirittäjien yöllisiä hyökkäyksiä vastaan.
Tämä ei ole miellyttänyt kolilaisia. Miksi mennä sellaista sanomaan? "Olisi hra Pekalla ollut tilaisuus mennä muuannekin, jos vain olisi tahtonut", kirjoittavat kolilaiset.
"Hra Pekan" lienee varovaisinta, jos aikoo vasta käydä Kolilla, tehdä vierailunsa kesäiseen aikaan, jolloin voi asua vuoren huipulla olevassa matkailijahotellissa.
Ja laittaa itselleen valeparta, etteivät kolilaiset tuntisi viimekeväistä vierastaan.
Suomalainen uimanäytös päiväntasaajalla.
Mitä tekisi arv. lukija, jos hän yöllä kello 2 aikaan saisi ankaran iskun päähänsä ja tämän napauksen herättämänä huomaisi kelluvansa valtameren laineilla, säkkipimeässä ja ilman tyhjää tulitikkulaatikkoakaan pelastusvehkeenä?
Se olisi mielenkiintoista tietää, sillä omasta puolestani ei minulla suoraan sanoen ole aavistustakaan siitä, mihin tuollaisessa oudossa ja mitä suurimmassa määrässä arveluttavassa tilanteessa ryhtyisin.
Helsingistä kotoisin olevalla merimiehellä Aron Ekholmilla sitä vastoin, kuten äsken olemme lukeneet, oli ohjelma samanlaisessa tapauksessa heti selvillä.
Aron Ekholm oli höyrylaiva Hermeksen miehistöön kuuluvana viime tammikuussa matkalla Sunderlandista Buenos Aires’iin.
Oli yö.
Päiväntasaaja oli juuri sivuutettu.
Ekholm yövahtina laivan etukannella. Tähysteli eteensä kaidepuuta vasten nojautuen.
Laiva keikkui ankarasti mahtavissa mainingeissa.
Laiva oli kuin keinuva kehto, Ekholm kuin kehtolapsi, meri lauloi kaunista kehtolaulua ja keinutti samalla kehtoa ja Ekholmia, ja Ekholm ajatteli menneitä päiviä ja Ursinin uimalaitosta, jossa hän oli oppinut uimisen taidon, ja Helsinkiä ja merimiehen elämän vaaroja ja vaivaloisuutta, ja ihmetteli, millaiselta Buenos Aires mahtaisi näyttää… ja laiva se vain keinui mainingeissa, ja meri oli musta ja Ekholmin ajatukset tulivat yhä epäselvemmiksi ja alkoivat sotkeutua toisiinsa, ja silmäluomet painuivat kiinni ja leuka painui rintaa vasten… meri kohisi ja mainingit keinuttivat ja… kopsis!
Ja loiskis.
Ekholm oli meressä, valtameressä klo 2 yöllä. Päiväntasaajan seuduilla.
Kopsis merkitsi sitä, että Ekholm oli ohimennen päällään tervehtinyt laivan ankkuria.
Ankkurit ovat yleensä lujaa ainesta, niin ettei sen puolesta ollut mitään vaaraa. Ekholmin pää ei myöskään ollut munankuoresta rakettu, niin ettei sillekään ollut mitään suurta vauriota tapahtunut.
Ankkurin ja hänen päänsä välinen pikku kohtaus, oli vain, kuten uutisessa kerrottiin, saanut hänet "täydellisesti hereilleen".
Se on hyvin uskottavaa.
Laiva meni menoaan ja Ekholm karisteli unen silmistään ja muisti, että hänen piti matkustaa Buenos Aires’iin. Koska hänellä ei ollut mitään tärkeätä tekemistä meressä klo 2 aikaan yöllä, niin päätti hän heti lähteä jatkamaan matkaansa, riisui vaatteensa ja läksi uimaan Buenos Aires’iin päin.
Ekholmin ei kuitenkaan tarvinnut uida koko matkaa, sillä laivassa huomattiin vähän ajan kuluttua, mitä oli tapahtunut, ja käännyttiin etsimään pudonnutta yövahtia. Sieltähän se Ekholm tulikin vastaan pieni sarvi päässä mutta muuten hyvissä voimissa, ja kymmenen minuutin kuluttua oli hänet sarvineen nostettu takaisin laivaan.
Buenos Aires’issa sai hän hyvin ansaitsemansa kultamitalin ja kuvansa lehtiin.
Jotkut pessimistit väittävät, että suomalaisten maine ulkomailla olisi laskeutumassa. Luullakseni kuitenkin tuollaiset Ekholmit korjaavat sitä koko joukon. Sillä kun suomalainen alkaa ulkomailla loistaa jollakin alalla, niin tekee hän sen niin perinpohjaisesti. Kuten esim. Hannes Kolehmainen on todistanut.
Niin, voinpa kertoa esimerkin omasta tuttavapiiristänikin.
Tovereitani koulunpenkillä oli eräs nuorukainen Pekka S. Yhtä hyvä syömään ja yhtä laiska lukemaan kuin me muutkin.
Otti sitten ja antoi tieteellisille tutkimuksille niinsanottua palttua. Ja päästäkseen koulukirjoistaan ja maistereistaan luotettavan välimatkan päähän, läksi Amerikaan.
Muutamaan kuukauteen ei ystävästämme Pekasta kuulunut mitään.
Sitten tuli kaupungin lukusaliin Amerikan suomalaisia lehtiä, joista eräässä oli seikkaperäinen kuvaus eräällä valtamerilaivalla matkalla Europasta Amerikaan toimeenpantu — syömäkilpailu. Tässä kilpailussa, johon otti osaa suuri joukko kauhean isokokoisia miehiä eri osista maapalloa, miehiä, jotka kukin kotiseudullaan olivat saavuttaneet kuolemattoman maineen suursyömisen alalla, voitti repäisevästi, loistavasti ja ehdottoman ylivoimaisesti pitkä, hontelon näköinen nuorukainen, herra Pekka S., kotoisin I:sta Suomessa. Hänen syöntinsä oli jättänyt varjoon kaiken, mitä Amerikassakaan oli tässä suhteessa saatu nähdä ja kuulla.
Olihan se hauskaa kuulla, että Pekka S:ää jo heti alussa niin hyvin luonnisti, mutta toiselta puolen meitä vähän harmittikin se, ettemme me muut saaneet olla tilaisuudessa läsnä.
Tiesimme näet varmasti että useimmat meistä olisivat voineet menestyksellä kilpailla Pekka S:n kanssa, ja 5 tai 6 miestä olisi hänet ehdottomasti voittanutkin.
Karhu, joka rakennutti kaksi vaivaistaloa.
Susi-, kettu-, jänis-, kissa-, koira-, kaniini-, naakka-, kiuru-, varis- ja harakka- y.m. eläintaruihini peräti kyllästynyt lukija suvaitkoon olla säikähtämättä tämän kyhäyksen otsikkoa ja siinä esiintyvää suurta, karvaista petoeläintä.
Tämä ei nimittäin satu olemaan mikään eläintieteellinen tutkielma, vaan kertomus eräästä kiteeläisestä puusepästä ja hänen tähänastisesta elämäntyöstään.
Puuseppä Karhu syntyi köyhistä, mutta kunniallisista vanhemmista Kiteen pitäjässä jonakin päivänä tai yönä 1860-luvulla. Lapsi, joka kasteessa sai nimen Juho, osoittaikse viisaaksi ja nokkelaksi pojaksi, ja pantiin sen vuoksi puusepän oppiin.
Tällä alalla vaikutti hän siihen saakka, kunnes oli täyttänyt 40 vuotta. Riittipä häneltä aikaa töittensä lomassa kirjallisiinkin harrastuksiin, ja harjoitteli hän etupäässä supliikkien, — valitusten ja anomusten laatimista, lähettämättä näitä papereja kuitenkaan toistaiseksi mihinkään asianomaiseen paikkaan. Ne olivat vain jonkunlaisia konsepteja vastaisen varalle. Samalla oli hän, kertoo Käkis. S:n "Jyrä", jolle kunnia hra J. Karhun "löytämisestä" ensi sijassa kuuluu, ”ankara tietomies, joka oli tietävinään kaikista asioista taivaan ja maan välillä sekä vielä vähän enemmänkin.”
Kun hra J. Karhu täytti 40 vuotta, loi hän silmäyksen menneisiin päiviinsä ja siihen työhön, jonka hän nikkarismiehen kätevyyttä kysyvällä alalla oli Kiteen pitäjässä suorittanut.
Tämän työnsä huomasi hän niin suureksi ja hedelmälliseksi, että päätti laskeutua jäljellä oleviksi elonsa päiviksi viisaan lepoon ansaitsemilleen pehmeille höylänlastulaakereille.
Ja Karhu murahti tyytyväisenä tähän järkevään päätökseen, painoi lakin päähänsä ja läksi kunnanmiesten luo eläkettä vaatimaan.
Karhu oli vielä hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, mutta katsoen hänen suuriin kansalaisansioihinsa, ei kunta voinut häneltä kieltää vaadittua eläkettä. Antoipa sitä vielä enemmänkin kuin yleensä tapana on.
Karhu harkitsi asiaa, havaitsi eläkkeen pienemmäksi kuin se olisi voinut olla, ja ryhtyi karhuamaan enemmän, kirjoittaen edellämainittujen kaavakkeiden mukaiset supliikit kuvernöörinvirastoon.
Ja silloin se alkoi. Vähän ajan kuluttua koitti Kiteen kunnalle oikea karhuntanssi.
J. Karhu pommitti kuvernöörinvirastoa valituksillaan, eivätkä kunnan viranomaiset ehtineet vihdoin muuta tekemään kuin vastailemaan Karhun valitusten johdosta annettuihin välipäätöksiin.
Lopuksi vallitsi Kiteen kunnassa hätä ja ahdistus. Oli tultu huomaamaan, ettei Karhua saataisi tyydytetyksi, vaikka hänelle annettaisiin senaattorin eläke.
Mutta tällä valitusjärjestelmällään teki Karhu lopuksi itselleen n.s. karhunpalveluksen.
Kiteen kunnan ukot kokoontuivat, repäisivät vaatteensa, kirosivat kaikki karhut yleensä ja J. Karhun erityisesti, sekä ryhtyivät ajattelemaan niin että aivot jytisivät.
Ajattelemaan nimittäin sitä, miten he saisivat J. Karhun lakkaamaan valituksistaan, jotka eivät antaneet kunnalle yön lepoa eikä päivän rauhaa.
Ajateltiin, ajateltiin, ja yhtäkkiä — keksittiin!
Rakennetaan kuntoon köyhäintalo, jossa myöskin J. Karhu saa täysihoidon… ja ennen kaikkea juuri J. Karhu.
No, mitäs tästä. Rakennettiin siis köyhäintalo.
Ja sitten ryhdyttiin katselemaan Karhua: tässä olisi nyt talo valmiina.
Mutta J. Karhua ei näkynyt missään!
J. Karhu oli tullut hiljaiseksi, lakannut äkkiä kirjoittamasta valituskirjelmiä ja kävellyt pois Kiteen kunnasta.
Hän käveli aina hamaan Kurkijoen kuntaan saakka, otettuaan kuitenkin ensin selvän siitä, ettei Kurkijoella ollut köyhäintaloa.
Aluksi ei hän Kurkijoella tehnyt valituksia kuntaa vastaan, sillä siinä tapauksessa olisivat kurkijokelaiset vallan epäkohteliaasti passittaneet hänet takaisin Kiteelle.
Hän rettelöi ainoastaan erään talollisen kanssa, jolta hän oli vuokrannut tonttialueen. Rettelöi tietysti vain sen takia, ettei supliikkien tekotaito unohtuisi.
Mutta kun määrävuodet olivat kuluneet ja J. Karhu tiesi olevansa oikea vakinainen kurkijokelainen, istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen, sylki kouriinsa ja kirjoitti asianomaiseen paikkaan valituksen, että Kurkijoen kunta tappaa hänet nälkään.
Kurkijoen kunnalta vaadittiin selitystä, miksi se piinasi sillä tavoinKarhua.
Kunta kantoi hätäpäissään Karhulle syömistä minkä ennätti, mutta hänellä oli taas se entinen hyvä ruokahalunsa, ja hän kirjoitteli yhä edelleen valituskirjelmiä: nälkä on, nämä kurkijokelaiset rääkkäävät minua nälän tuskissa!
Lopuksi ei kurkijokelaisten auttanut muuta kuin kysyä kiteeläisiltä, miten he olivat Kiteellä J. Karhusta selvinneet.
— Rakentakaa köyhäintalo! vastasivat kiteeläiset.
— Se auttaa varmasti.
Kurkijoelle on nyt päätetty rakentaa köyhäintalo.
Ja Karhu taitaa olla muuttohommissa.
Koska hän on vasta kultaisessa keski-ijässä, ja hyvissä voimissa, ehtii hän rakennuttaa vielä monta köyhäintaloa.
Nuohoojien puolesta.
Muistelen tapahtumia varhaisimmasta nuoruudestani ja muistan seuraavan:
Naapuritalon vanhin, minun ikäiseni poika, juoksi luokseni niin että paljaat sääret vilkkuivat, ja huusi jo kaukaa kauhistuttavan uutisen:
— Meijän kyökittä on taatana!
Olin kai niinä aikoina oppinut tuntemaan nimeltään pimeyden pääruhtinaan, sillä muistan, että tuo tieto teki minuun järkyttävän vaikutuksen. Siitä huolimatta olin heti valmis suostumaan leikkitoverini ehdotukseen ja lähtemään katsomaan tuota hirvittävää olentoa.
Piileskelimme karviaismarjapensaiden takana ja näimme mustan miehen tulevan keittiöstä. Mikään ei minuun ole myöhemmin tehnyt niin valtavaa vaikutusta kuin tuo näky.
Musta mies kiipesi talon katolle tikapuita myöten ja nousi savupiipun päähän seisomaan. Jos hän olisi sitten levittänyt siipensä ja lähtenyt lentoon, niin ei se olisi meitä lainkaan kummastuttanut.
Mutta hän ei lähtenyt lentoon, vaan puuhasi jotain jokaisen savupiipun päällä ja tuli sitten ihan tavallisten ihmisten tapaan alas tikapuita pitkin. Se meitä ihmetytti, sillä hänen sijassaan olisimme me tietysti lentäneet. Se olisi ollut nopeampaa ja hauskempaa.
Tultuaan katolta alas maahan, huomasi musta mies meidän valkeat päämme, jotka pilkistelivät pensaiden takaa, ja huusi:
— Pojat hoi, tulkaahan tänne!
Samassa veti hän suunsa suureen nauruun. Kamalasti loistivat valkoiset hampaat tuosta mustasta naamasta.
Arvatkaapa, juoksimmeko me silloin!
Kotiin tultuani oli minulla ylpeydensekainen ilo lyödä koko kotiväkeni hämmästyksellä, kertomalla, kenen olin nähnyt.
Ja silloin sain ensimäisen kerran kuulla puhuttavan nokikolarista eli nuohoojasta.
No niin, olin vain yksinkertainen maalaispoika, eikä siis ollut ihme, että olin luullut viattomasta nuohoojasällistä niin pahaa.
Mutta että pääkaupungin lapsetkin pelkäävät, vihaavat ja vainoovat nuohoojia, se on jo vähän ihmeellisempää.
Toimituksessa kävi joku päivä sitten eräs nuohoojamestari kertomassa, että muutamaan täkäläiseen pikkulastenkouluun on tuotu täydessä virkapuvussa oleva nuohooja ja esitetty hänet siellä lapsille sekä pidetty heille valaiseva esitelmä nuohoojasta, hänen työstään ja merkityksestään yhteiskunnallemme. Kertoja oli hyvin tyytyväinen siihen, että lapsille annetaan näistä asioista tietoja, sillä monet lapset juoksevat nuohoojan nähdessään pahasti parkuen tiehensä, rohkeammat ja huonommin kasvatetut taas ilmaisevat mielipiteensä hänestä haukkumalla ja solvaamalla häntä minkä jaksavat.
Kaikkea sitä kuuleekin!
Helsinkiläiset lapset!
Nuohoojallakin on sydän mustan takkinsa alla. Nuohoojallakin on tunteet. Ehkä on hän hyvinkin lapsirakas. Ehkä vierähtää kyynel hänen mustalle poskelleen; nähdessään, miten lapset häntä pelkäävät ja vihaavat.
Eikä nuohoojankaan kyynel ole kirjoitusmustetta.
Edistysaskel ilmanennustuksen alalla.
Aikaaseuraavat henkilöt tietävät, ettei ilmanennustustaito ainakaan Suomen vakavan, maataviljelevän ja karjaahoitavan väestön silmissä ollut tässä takavuosina kovinkaan korkeassa arvossa.
Nimittäin se virallinen ilmanennustus, jota viljeli 20 pennin allakka, saattaen ennustuksensa sekä niiden kautta itsensäkin pahaan huutoon. Oi, kuinka monesti; julmistunut perheenisä, roimasateen huuhdellessa hänen juuri parahiksi kuivanutta luokoaan sellaisena päivänä, jonka allakka oli ilmoittanut poutaiseksi, tarttui kalpenevaa Keisarillisen Suomen Aleksanterin-Yliopiston julkaisua niskasta kiinni ja roikotti sen, kielen karkeimpia sanoja käyttäen, yli tuvan ja porstuan kuistin, mistä potkaista huiskautti sen ulos sateeseen katsomaan "onko ulkona poutoo!"
Tällaiset ikävät perhekohtaukset olisi vältetty, jos allakka ei turhamaisuudessaan olisi puuttunut propheetan virkaan, mikä, kuten tunnettua, on kautta aikojen ollut epävarma ja epäkiitollinen elinkeino.
Viime aikoina on ilmanennustus kuitenkin alkanut vakavasti pyrkiä kohoamaan alennustilastaan erikoiseksi tieteenhaaraksi, joka kai vähitellen alkaa esiintyä samanlaisilla vaatimuksilla kuin muutkin haarat, oksat, varvut ja lehvät tieteiden tuuheassa puussa.
Mutta kauan se saanee ahkeroida ja ponnistella ynnä monta kaunista urotyötä tehdä, ennenkuin kansamme sen ottaa jälleen suosioonsa. Ja siihen mennessä tutkitaan maaseuduillamme tulevia sään vaihteluita yhä edelleenkin mieluummin ilta- ja aamuruskosta, kuun kehimisestä, pörriäisen lennosta ja variksen laulusta sekä muista jo Väinämöisen ajoista asti monesti koetelluista merkeistä, enteistä ja tunnustähdistä.
Yksityisillä henkilöillä on sitäpaitsi usein omat erikoiset tiedonantolaitoksensa säitten vaihteluista. Luuvalon vaivaamat sääret esim. kuuluvat tässä suhteessa olevan kallis ja korvaamaton omaisuus.
Eräs Pohjanmaan lehti kertoo nyt muutamasta onnellisesta Kalajoen emännästä. "Hän näet jalkapohjansa avulla voi varmasti tietää edeltäpäin, onko tulossa pyry, sade tai suojailma. Hän oli viisi vuotta takaperin astunut ruostuneen naulan jalkapohjaansa, josta seurasi verenmyrkytys, ja siitä sai jalka tuon taitonsa, että kun on tulossa pyry, suoja tai sade, niin rupeaa naulanreijän kohtaa pistelemään."
Ja lausuu lehti sitäpaitsi, että tällainen ennustaja "on hyvä olemassa varsinkin kesällä ja lienee se harvinainen ominaisuus jalalle."
Kannatetaan. Eikä ainoastaan jalalle, vaan jokaiselle muullekin ruumiin jäsenelle.
Kalajoen emännän harha-askel oli suuri edistysaskel. Ilmanennustusprobleemi voitanee nyttemmin katsoa lopullisesti ratkaistuksi. Koko juttuun tarvitaan vain yksi emäntä ja yksi ruostunut rautanaula. Ja molempia välineitä lienee kyllä saatavissa joka kylässä. Hyvin mahdollista tosin on, ettei se verenmyrkytysjuttu pääty jokaiselle emännälle yhtä onnellisesti kuin kalajokelaiselle, mutta kaikissa yrityksissähän on oma "riskinsä", ja tiede on kautta aikojen vaatinut uhrinsa.
Ensi heinäntekoajan lähestyessä tietävät siis isännät, mitä on tehtävä: emännät ja ruostuneet rautanaulat esille!
Kesäisen illan kullasta
Niin astui herra toimitussihteeri eteeni tuima, päättäväinen ilme kasvoillaan, laski oikean kätensä pöydälläni olevalle upeakantiselle Suomen valtiokalenterille 1914 ja vannoi silmävalkuaisiaan muljautellen, ankaran valan, ettei hän enää julkaise pitkiä oljenkorsia lehdessä, ei vaikka ne ulottuisivat täältä Espooseen.
Eilen näet saapui arv. toimitukselle suuri kirje, joka oli varustettu puutteellisesti postimerkeillä, jonka johdosta postilaitos esitti arv. toimitukselle 20 pennin jälkivaatimuksen.
Koska arv. toimitus luonnollisesti otaksui että kirjeessä oli vähintäänkin maanjäristysuutinen, niin arv. toimitus maksoi silmää räpäyttämättä vaaditun summan, tarttui saksiin, leikkasi suuren ruskean kuoren auki ja veti sieltä esiin puolen kolmatta metrin pituisen oljenkorren.
Pitkiä olkia onkin saapunut maakunnasta niin runsaasti, että ajattelimme ensin vuokrata heinämakasiineja ja säilyttää ne siellä siltä varalta että maassa ensi talvena mahdollisesti syntyisi rehunpuute, jossa tapauksessa niistä olisi todellista siunausta laajoille kansankerroksille.
Mutta kun kaksikymmentä penniä on kovin kallis hinta pitkällekin oljenkorrelle, sille kun näet tulee hintaa lähemmäs 10 penniä metrille, niin olemme päättäneet luopua aikaisemmasta suunnitelmastamme, ja on allekirjoittaneen tehtäväksi jäänyt kääntyä Suomen pitkäolkisen kansan puoleen kohteliaalla pyynnöllä, että meille osoitetut olki- ja väkirehulähetykset keskeytettäisiin, sitäkin suuremmalla syyllä kun emme ole vielä sillä kehitysasteella että voisimme olkia y.m.s. luonnontuotteita itse suoranaisesti ja välittömästi käyttää ravinnoksemme ja nautintoaineiksemme. Jos ne olisivat esim. mansikka- tai kirsikkalähetyksiä, niin olisi asianlaita vallan toinen.
Tämä kesä on muuten tähän saakka ollut kaikinpuolin lupaava. Paitsi sitä, että oljenkorret kasvavat kirkontornin korkuisiksi, on Amerikassa saatu selville suomalaisten sukulaisuus apinain kanssa. Daily Expressin tietojen mukaan on eräs harvinainen suomalainen ihmisapina saatu kiinni ja on varmassa tallessa. Pian kai lähettävät täältä hakemaan lisää.
Tri Knox siirsi erään suomalaisen siirtolaisen Ellis Islannille miehen ruumiinrakennuksen eriskummaisuuden takia ja Johan, joksi tri Knox nimittää häntä, on tohtorin mielestä "puuttuva rengas" (apinan ja ihmisen välimuoto). Eräälle haastattelijalle on tohtori Knox ilmoittanut kuulleensa suomalaisilta siirtolaisilta ihmeellisiä taruja muutamien miesten eläimenkaltaisuudesta. Ne ovat merkillisiä kertomuksia siitä, miten he kesyttävät villejä eläimiä, ja tohtori Knox kuuluu arvelevan, että hänen Johaninsa tavalla tai toisella voisi antaa selitystä näihin legendoihin.
Johan asetettiin psykologisen laboratorion silmälläpidon alaiseksi Ellis Islannilla merkillisen esiintymisensä johdosta. Hän on keskikokoinen, mutta hänen suunnattomat voimansa, ruumiin asento ja pitkät käsivarret muistuttavat apinaa. Hänen katseensa oli harhaileva ja silmät pälyilivät alituiseen maahan, hänen naamaansa vääristi omituinen irvistys, otsa oli kamalan viisto, korvansa hyvin paljon pitemmät kuin tavallisilla ihmisillä ja muistuttivat apinan korvia. Pää oli ympyriäinen kuin pallo ja karkean, kähärän tukan peitossa. Hänen alaleukansa pisti pitkälle eteenpäin ja kulmahampaiden asemasta oli hänellä pitkät torahampaat, niin että huulet törröttivät ulospäin.
Tutkimuksen kestäessä oli Johan oppivainen ja äänettömällä tavallaan hyväntahtoinen. Hän oli käynyt koulua ja oli hänellä samanlainen käsityskyky, kuin kymmenvuotisella lapsella. Huumorin tuntoa ei hänessä ollut tounaakaan. Oli mahdotonta saada häntä nauramaan. Kun kurkkua tutkittiin, koetettiin häntä saada sanomaan "Ah", mutta ainoa ääni, minkä hän voi saada suustaan, oli eläimellinen ulvahdus. Kummankin jalan isot varpaat olivat peukalon kaltaiset ja saattoi hän niitä käyttääkin kuin peukaloita. Merkilliset olivat etenkin kädet, jotka joka suhteessa olivat apinain käsien kaltaiset. Johan oli Suomessa ollut sähkötyömiehenä ja artikkelin lopussa sanotaan ettei tarvinnut suurtakaan mielikuvitusta voidakseen havaita yhtäläisyyden sähköpylväässä roikkuvan Johanin ja hänen esi-isiensä välillä, jotka riippuivat puissa ja vaelsivat oksalta oksalle vahvojen käsiensä ja jalkojensa avulla.
Se oli vain semmoinen juttu, yksinkertainen ja selvä ja ennenkaikkea väkevästi totuudenmukainen. Vakavalta Jussiltamme, jota kunnon amerikkalaiset kaikesta huumoristaan huolimatta eivät salaiseksi harmikseen voi saada suutaan hymyyn vetämään, puuttuvat ainoastaan sarvet ja häntä. Apinoilla ei kai tosin taida sarvia olla, mutta olisivat nyt yksin tein ja samalla vaivalla laatineet Johanista uudenlaisen, sarvellisen apinan.
Mätäkuu lähenee meitä vahvasti ja Ellis Islannilla sitä jo vietetäänkin. Tri Knox kertoilee Juhanalle Mark Twainin rasvaisimpia juttuja, ja Juhana kuuntelee niitä yksitotisena, pitkiä, karvaisia korviaan höristellen.
Mutta ei naura vaan.
Eikä sano "Ah!"
Panelian ihmissyöjä.
Kun torppari Vihtori Helin Panelian Vähäsaarenmaan kylästä viime sunnuntaina käveli Panelian Isollasuolla kevään tuloa katselemassa, tapahtui hänelle seuraavaa:
1:o) eräs hyvin väkivaltaiseksi tunnettu mies hyökkäsi hänen kimppuunsa,
a) heittäen häntä ensin kivellä takaapäin ja
b) sitten lyöden hänet kumoon puulla;
2:o) hyökkääjä syöksähti Helinin niskaan, alkaen häntä syödä elävältä,
a) saaden ensiksi suuhunsa vasemman käden,
b) josta puri etusormen poikki ja
c) peukalon juureen kamalat hampaanjäljet;
3:o) koetti puhkoa Helinin silmät sormillaan, siinä kuitenkaan onnistumatta;
4:o) puri Helinin oikeaan poskeen ammottavan haavan.
Täten söi vieras Heliniä sunnuntaipäivällisekseen puolen tuntia, mutta lienee Helinin onnistunut sentään säilyttää parhaimmat palansa ja jaloimmat elimensä, koskapa sanomalehtiuutiset kertoivat, että "yli puolen tuntia kestäneen taistelun jälkeen onnistui Helinin ponnistella itsensä vapaaksi".
Sitten meni Helin kotiinsa.
Intreseerattu lukija kysyy nyt, kuka olikaan tuo reipas ja päättäväinen, arvattavasti tilapäisessä ruokavarojen puutteessa oleva henkilö siellä Isollasuolla, joka ennakkoluulottomasti aikoi pistää Vihtori Helinin poskeensa?
Ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, etten tiedä hänen nimeään (ja väristykset viiltelevät syntistä ruumistani ajatellessani, että minun täytyisi tulla hänelle kahdenkesken esitellyksi — voisihan sattua ettei hän sinä päivänä vielä olisi syönyt aamiaistaan).
Hän liikkuu siellä Isollasuolla incognito ihmisiä syömässä.
Sanomalehdistön paikallinen edustaja tuntuu kyllä tietävän hänen nimensä, mutta hän sanoo, että "tapausta ei kukaan sivullinen sattunut näkemään, joten ei miehen nimeä voida lehdissä julaista".
Niinhän se kyllä on, kun ei sattunut olemaan todistajia.
Jos syömähaluinen kansalainen olisi sattunut syömään torppari Helinin kokonaan, niin olisi uutinen saanut suunnilleen seuraavan muodon:
"–Mies syöty. Eräs hyvin väkivaltaiseksi tunnettu mies söi viime sunnuntaina Panelian Isollasuolla suuhunsa torppari Vihtori Helinin. Torppari Helinistä ei jäänyt jälelle muuta kuin saappaiden anturat, toinen korva ja vähän partaa. Syöjä tuli suolta suutaan nuoleskellen, mutta hänen nimeään ei voida lehdissä julaista, kun ei aterian aikana sattunut olemaan ketään sivullisia saapuvilla. Lihavien henkilöiden on syytä liikkua varovasti Panelian Isollasuolla."
"Sananselittäjiä".
Niitä "sananselittäjiäkin" on niin monenlaisia.
Jos jollakin kulmakunnalla harrastetaan sanan viljelemistä, niin kohta ilmestyy sinne — kukaan ei oikein tiedä, mistä — sananselittäjä, joskus useampiakin, joka ilmoittaa sanan viljelijöille, että he olivat juuri sortumaisillaan harhaoppisuuden ja kerettiläisyyden suohon suolivyötään myöten, mutta onneksi sattuu sananselittäjä saapumaan yhdennellätoista hetkellä tapaturmapaikalle. Suohon vaipuneet pyytävät silloin nöyrästi, että olla hyvä ja nostaa heidät ylös tästä vaarallisesta paikasta. Ja sananselittäjä onkin niin hyvä, kiskoo heidät kuivamaan kanervikkokankaalle suon reunaan ja varoittaa heitä yrittämästä toista kertaa ilman luotettavan sananselittäjän apua mainitulle suolle.
Ja sitten kerää hän kolehdin ja kysyy suorinta tietä seuraavaan kylään.
Rautalahdella saarnasi tässä kevättalvella voimakkaasti muuan "saarnaaja Liimanen". Varsinkin pelkäsi hän, että rautalahtelaiset herkkäuskoisuudessaan antaisivat ”väärien profeettain', ”kirkon vihollisten', "lahkolaisten" ja "villitsijäin" ynnä muiden samanlaisten tunnottomien petturien vetää itseään nenästä. Niitä on näet niin paljon sellaisia ilkeitä ihmisiä, jotka haluaisivat houkutella rautalahtelaiset harhapoluille.
Rautalahtelaiset huokailivat ja haikailivat tämän maailman pahuutta ja kiittivät vedet silmissä saarnaaja Liimasta, luvaten antaa pettureille ja väärille profeetoille hyvän kyydin, jos ne vain uskaltavat pistää nokkaansakaan Rautalahdelle.
Kun Liimanen oli tarpeeksi vahvistanut rautalahtelaisia tässä hyvässä päätöksessä, otti hän suuren lautasen ja keräsi kolehdin, jonka hän ilmoitti lankeavan Sortavalan Evankeliselle seuralle, joka oli lähettänyt hänet pelastamaan rautalahtelaiset murjaanien ja koirankuonolaisten uskosta. Lautaselle karttui hyvänlainen läjä kuparia ja hopeaa, jonka Liimanen pisti taskuunsa, varoitti vielä kerran rautalahtelaisia pettureista ja läksi jatkamaan vaellustaan.
Sortavalan Evankelisen seuran johtokunta ilmoitti sittemmin rautalahtelaisille, ettei se ole ollut missään tekemisissä saarnaaja Liimasen kanssa (eikä ilmoituksen sävystä päättäen halunnut vastakaan olla).
Rautalahtelaiset istuvat nyt toisiaan katsellen ja laputtelevat miettiväisinä lapikkaittensa pohjilla tuvan permantoa. Mutta mielestäni ei heidän sovi syyttää ainakaan Liimasta, sillä olihan hän nimenomaan varoittanut rautalahtelaisia pettureista ja vääristä profeetoista.
Eräästä Pohjois-Savon pitäjästä kirjoitetaan taas allekirjoittaneelle, että siellä kierteli joku aika sitten muuan ”saarnaaja Jauhiaiseksi itseään nimittävä erittäin liukaskielinen mies, joka oli kovin innostunut saarnaamiseen, mutta vielä innostuneempi kolehtien keräämiseen. Liikutetut kuulijat käänsivät kukkaronsa nurin, ettei saarnaaja saisi aihetta syyttää heitä Mammonan palvelijoiksi, syöttivät ja juottivat Jauhiaisen aivan ympyräiseksi ja antoivat hänelle vielä evästäkin, saarnaajan lähtiessä talosta toiseen. Sanankuulijat eivät siis millään tavoin tahtoneet sitoa kiinni riihtätappavan härjän suuta. Mutta kun he olivat tällä kertaa sattuneet saamaan riihiään tappamaan tavallista ruokahaluisemman härjän, niin huomattiin saarnaajan poistuttua talosta kadonneen tuntemattomalla tavalla kaikenlaisia vaatekappaleita, ruokatavaroita y.m. Sanankuulijat olivat hyväntahtoista ja anteeksiantavaa väkeä eivätkä nostaneet asiasta mitään melua, antaen Jauhiaiselle hänen hyvien saarnojensa vuoksi anteeksi hänen pikku hairahduksensa.
Miten lienee Jauhiainen kuitenkin lopuksi joutunut siihen saliin, jossa Iisalmen kihlakunnanoikeus piti istuntoaan. Korkea oikeus punnitsi vaakakupeissaan Jauhiaisen saarnoja ja hänen näpistelemiään tavaroita, havaitsi saarnat köykäisemmiksi ja tavarat painavammiksi, sekä käski viedä Jauhiaisen sellaiseen paikkaan, jossa hän saa vapaan täysihoidon saarnaamattakin.
Ja siellä hän nyt kai istuu, laskien huolellisesti, kuinka monta tiiltä hänen kamarinsa seinässä on pitkittäin ja kuinka monta poikittain.
Jussi Malisen anokki.
Pyydän heti aluksi huomauttaa kunnioitetulle lukijalle, ettei otsikossa ole painovirhettä. Kysymys ei ole Jussi Malisen anopista, vaan anokista. Sana, jollei sitä entuudestaan ole suomen kielen keräilysanastossa, on Jussi Malisen tekoa ja merkitsee hänen oman selityksensä mukaan "pyytämyskirjaa". Kun korkeilta herroilta anotaan jotain, niin on se anokki eli pyytämyskirja.
Jussi Malinen asuu mökkiläisenä Kuorelammin kylässä, ja kun Kuorelammille perustettiin poliisikonstaapelin virka ja julistettiin haettavaksi, ajatteli Jussi Malinen olevansa mies paikallaan tähän toimeen. Semminkin kun ei hänellä ollut muutakaan erikoista tekemistä.
Siis läksi Jussi Malinen kestikievarin isännän puheille. Kestikievari on nimittäin maan mainio kirjoitusmies. Jussi esitti, että jos isännän passaisi kirjoittaa semmoinen anokki eli pyytämyskirja kuvernööriin, että Jussi Malinen saisi sen avoinna olevan poliisikonstaapelin viran.
Kestikievarin isännällä ei ollut mitään sitä vastaan. Hän laati anokin, ja Jussi Malinen riipusti nimensä sen alle, vieläpä eräänlaisen koukeronkin nimensä alapuolelle, vaikkei tuo koukero tosin erikoisemmin kaunistanut asiakirjaa.
— No eiköhän tuo tällä lähtene se virka, jos lähteäkseen, lausui JussiMalinen toivorikkaasti.
— Lähtee se sillä yhtä hyvin kuin millä muulla paperilla tahansa, takasi kestikievarin isäntä varmasti.
Jussi Malisesta alkoi tuntua siltä kuin olisi hän jo melkein poliisi. Hän kuvitteli mielessään, miltä hän vormulakissa näyttäisi, ja miten hän ajelisi nimismiehen kanssa virkamatkoilla ja avaisi kunniaa tehden majatalon porttia kuvernöörille.
Jussi maksoi kestikievarin isännälle 25 penniä anokin kirjoittamisesta ja läksi paperi taskussa ja pää pystyssä kävelemään kotimökilleen.
Matkalla sai hän kumminkin joltakin, jolle hän anokistaan kertoi, neuvon hankkia pyytämyskirjaansa muutamien luotettavien ja varmojen paikkakuntalaisten nimiä, jotka ilmoittaisivat puolestaan pitävänsä Jussi Malista sopivana poliisikonstaapelin toimeen Kuorelammilla ja kannattaisivat tai puoltaisivat hänen valitsemistaan toimeen.
Se oli Malisenkin mielestä erittäin hyvä ajatus, ja hän₃ ryhtyi heti toimeen. Koska hän oli sitä mieltä, että mitä enemmän nimiä, sitä varmempi tulos, kävi hän melkein jokaisessa talossa, vieläpä parissa kolmessa vakavaraisemmassa mökissäkin, eikä kukaan kieltänyt häneltä kannatustaan.
Vihdoin oli paperi siinäkin suhteessa reilassa. Postineidin suosiollisella myötävaikutuksella osotti Jussi sen asianomaiseen paikkaan ja jäi jännityksellä odottamaan asian ratkaisua.
Kun Jussi Malisen anokki saapui lääninhallitukseen, herätti se siellä erikoista huomiota, ja lääninsihteeri sanoi:
— Mikähän niitä kuorelampilaisia riivaa?
Sitten lähetti hän heti virkakirjeen asianomaiselle nimismiehelle, kehottaen tätä ottamaan selvän siitä, mitä kuorelampilaiset oikein tarkoittavat joukkoanomuksellaan tulla nimitetyiksi Kuorelammin poliisikonstaapelin virkaan.
Jussi Malinen ei nimittäin ollut huomannut kirjoituttaa pyytämyskirjaansa sellaista lausetta, josta olisi selvinnyt, että allekirjoittaneet muut kuorelampilaiset puolsivat häntä virkaan. Siten tuli anokin alle ilman muuta kolmattakymmentä nimeä, Jussi Malisen oma nimi ensimäisenä.
Toimeenpannussa kuulustelussa selvisi tämä pieni epähuomio heti, ja nimismies saattoi siis lähettää tyydyttävän selityksen.
Jussi Malisen anokin lukuisista allekirjoituksista huolimatta ei Jussi kuitenkaan kuulu tulleen toimeen nimitetyksi.
Ijankaikkinen metsänluku.
Suojärven lahjoitusmailla ei nyt välitetä muun maailman hommista.Luulenpa melkein että siellä annetaan palttua miljoona-arpajaisille.Siellä on näet tärkeämpiä tehtäviä. Siellä luetaan metsiä.
Suojärven lahjoitusmailla tehtiin näet joukko valituksia viime vuonna valmistunutta lahjoitusmaan yleistä metsätiliä vastaan. Viipurin läänin maanjako-oikeus käsitteli näitä valituksia kahteenkin kertaan, ja viimeksi tapahtuneessa maanjako-oikeuden istunnossa viime syyskuulla määrättiin valitustenalaisilla tiloilla toimitettavaksi uusi metsänluku.
Varmuuden vuoksi.
Niitä metsiä on nyt luettu lukemastakin päästyä.
Ensin lukivat niitä asianomaiset maanmittarit metsätiliä varten ja sanoivat luettuaan, että niin ja niin paljon niitä puita siellä on.
No, eiväthän lampuodit sitä lukemista uskoneet. Mikä sen tietää niiden maanmittarien lukemisen. Ehkä ne osaavat maata mitata, mutta missä paikassa se on sanottu, että maanmittarit osaavat myöskin lukea metsää? Kovinpa ne olisivatkin monipuolisia.
Nämä epäilykset vaivasivat Suojärven lampuoteja siinä määrin, että he päättivät lopuksi luetuttaa metsät omalla kustannuksellaan.
Taas luettiin puita: yks, kaks, kolme…
Kun tämä toinen lukeminen oli päättynyt, epäilivät lampuodit sitäkin. Ja koska "kolmas kerta toden sanoo", niin antoivat muutamat jäävittömien lukijoiden laskea metsänsä vielä kolmannen kerran ennen maanjako-oikeuden viime istuntoa.
Koska asia ei näyttänyt sittenkään selviävän, on metsähallitus nyttemmin lähettänyt erään metsäinsinöörin Suojärvelle lukemaan noiden epäuskoisten ukkojen metsät. Niitä luetaan nyt parasta aikaa.
Jokohan lampuodit sittenkään uskovat?
Aika kuluu, ja ajan kuluessa tietysti metsätkin kasvavat. Kasvaa uusia, suuria ja solakoita mäntyjä, joita ei ole voitu ottaa huomioon edellisissä lukemisissa. Suojärven ukot paikkaavat uusia, jäävittömiä lukijoita, jotka huomaavat, etteivät entiset lukemiset pidä paikkaansa.
Näin ollen eivät Suojärven! ukot koskaan pääse metsiensä lukemisesta.
Niin, että kun se hetki tulee, jolloin kaikki maailman muut ukot kutsutaan sille viimeiselle suurelle tilinteolle, havaitaan etteivät Suojärven ukot olekaan saapuneet tilaisuuteen, ja kysytään:
— Missäs ne Suojärven ukot viipyvät?
Jolloin joku naapuripitäjäläinen vastaa:
— Ne unohtuivat sinne Suojärvelle metsiään lukemaan.
Poppamiehen erehdys.
Esi-isämme olivat entisinä aikoina suuressa taikurien ja poppamiesten maineessa. Tämä mahti on kuitenkin vähitellen mennyt maan rakoon mahtimiesten mukana, niin että poppamiehet, ikävä kyllä, alkavat olla melkoisen harvinaisia.
Kiihtelysvaaran köyhäintalolla on kuitenkin näihin asti elellyt mahtavana tietäjänä eräs ukko, joka on erikoisalanaan harrastanut käärmeiden kiinniottamista ja niillä leikkimistä.
Käärmeetkään, osoitti hän ympäristölleen, eivät voi tietomiehelle mitään. Ja ympäristö ihmetteli, katseli ukkoa pää kallellaan kauempaa ja erikoisella honöörillä.
Ukko nautti arvostaan ja kunniastaan. Mutta sitten tapahtui hänelle eräänä kesänä surullinen lankeemus. Ja se lankeemus oli suuri.
Ukko oli näet eräänä kesäpäivänä "Karjalattaren" kertoman mukaan nurmea raivaamassa. Tässä hyödyllisessä puuhassa ollessaan sai hän kiinni käärmeen ja rupesi tapansa mukaan sillä leikkimään. Mutta tämä käärme ei sattunutkaan ymmärtämään leikkiä, vaan iski hampaansa ukon käteen. Käsi turposi ja jonkun ajan kuluttua koko ruumiskin. Ukko pullistui hyvin pahan näköiseksi ja oli vähällä tulla kootuksi isäinsä tykö. Sopivilla lääkitsemisillä saatiin henki kuitenkin poppamiehessä säilytetyksi, ja vähitellen parani hän entiselleen. Parannuttuaan kerskasi ukko, että minua ei käärme toista kertaa pistä. Lehden kertoja siihen huomautti, että kyllä se sen tekee toisenkin kerran, kunhan ukko vain sattuu tekemisiin kyyn kanssa. Silloin ukko hämmästyneenä kysyi, että onko niitä sitten sellaisiakin käärmeitä, jotka eivät ketään pistä. Ukolle vastattiin, että onhan niitä. Ja ukko kääntyi pois, ikäänkuin hänen sisässään olisi jotain särkynyt, kuten rakkausromaaneista sanotaan. Sillä ukko tunsi mahtinsa menneen.
Poppamies oli tietysti sitä ennen joutunut tekemisiin vain hyväluontoisten ja aivan vaarattomien tarhakäärmeiden kanssa, joilla ei ole myrkkyhampaita enempää kuin västäräkillä. Ehkä on hän silloin tällöin leikkinyt myöskin vaskenruskean tai harmaan vaskikäärmeen kanssa, joka muuten ei oikeastaan olekaan mikään käärme, vaan käärmeenmuotoinen sisilisko. Ja ukko ajatteli itsestään hyvin korkeita asioita siihen saakka, kunnes joutui tekemisiin mustaselkäisen kyykäärmeen kanssa. Ne pojat eivät ole luonteeltaan ensinkään leikillisiä, varsinkaan silloin kun tulevat häirityksi ruokalevoltaan kuumana, auringonpaisteisena päivänä. Jos ukko olisi tiennyt sen verran kuin mitä jokainen koulupoika nykyaikana tietää tai ainakin pitäisi tietämän, niin olisi hän pitänyt sormensa visusti erillään moisesta otuksesta.
Luonnontieteitä lukevat ylioppilaat ovat sitä vastoin usein sellaisia poppamiehiä, että pistävät elävän käärmeen taskuunsa rauhallisesti kuin ankeriaan tai matikan. Mutta kyllä he sitä ennen ovat katsoneet, että luikertelija on sievä, hyväntahtoinen vaskikäärme tai niskassaan olevista (keltaisista tai valkeista) puolikuunmuotoisista täplistään helposti tunnettava, vaaraton ja arka tarhakäärme.
Luonnontutkijat sanovat, että vaskikäärme on helppo kesyttää ja tottuu lyhyessä ajassa niin hoitajaansa, että ottaa ruokansa hänen kädestään.
Helsinkiläisten kesävieraiden pitäisi käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun kesää vielä on jäljellä, ja pyydystää elävinä etenkin vaskikäärmeitä. Se ei ole vaikeata, sillä ne ovat hitaita ja kömpelöitä. Kesytettyään pari kolme tuollaista elukkaa voisi valmistaa ystävä- ja tuttavapiirilleen monta hupaista yllätystä.
Eikö olisi todellakin mieltäkiinnittävää katsoa, mitä esimerkiksi Miina-täti, Stiina-täti ja Karoliina-täti tuumisivat, sanoisivat ja tekisivät, kun he kaikessa rauhassa istuisivat kahvipöydässä, jutellen kaupungin asioista ja tehden selkoa viimeisistä juoruista, ja huomaisivat äkkiä tuollaisen viehättävän ja soman, lähes kyynäränpituisen käärmeen pistävän pikku päänsä esiin isännän povitaskusta ja kiemurtelevan sitten pöydälle, aivan Karoliina-tädin kahvikupin viereen! Tai mihin toimenpiteisiin Porvoosta vierailemaan saapunut "Amalia-ystävämme" ryhtyisi, kun hän, jäätyään hetkiseksi yksin huoneeseen, uteliaana kohottaisi emännän koruompelulaatikon kantta ja käärme nostaisi sieltä päätään ja iskisi silmää Amalia-ystävällemme.
Gustafsson tuntuu hieman hullulta.
Kuten aikanaan kerrottiin, herätti maarianhaminalaisten huomiota viime kuun alkupuolella eräs alussa tuntematon taiteilija, joka oli asettanut päämääräkseen Maarianhaminan kauppa- ja merikaupungin kaunistamisen jonkunlaisilla ulkoilmafreskoilla, tai miksi niitä nyt oikein sanoisi.
Suuressa vaatimattomuudessaan ja monen muun mestarin tavoin tuntiessaan jonkinmoista kammoa julkista arvostelua tai ainakin julkista esiintymistä kohtaan, suoritti hän työnsä öiseen aikaan, kulkien yöpimeässä pensseli ja maalipytty kädessä katuja pitkin ja maalaillen teoksiaan sellaisten talojen seiniin, jotka hän harkitsi erityisesti tähän taiteelliseen tarkoitukseen sopiviksi.
Varsinkin oli hän kiintynyt Pohjoismaiden Osakepankin talon ulkoseinien kaunistamiseen.
Sitten tapasi eräs valpas yövartija hänet yönä muutamana.
Taiteilija juoksi jonkun aikaa edellä ja yövartija perässä. Lopuksi saatiin kaino maalari kiinni ja tunnettiin hänet Lumparlannin Gustafssoniksi. Gustafsson oli ennen ollut maakauppias, mutta jo aikaa sitten luopunut tältä taidemaalaukseen verrattuna proosalliselta alalta ja antautunut kaunotaiteen palvelukseen, mikäli voi päättää hänessä Maarianhaminassa ilmenneistä harrastuksista.
Kun Gustafssonin esiintymisessä oli jotain hämäräperäistä ja kun hänellä oli matkalaukku, pakotettiin hänet avaamaan se, että nähtäisiin, mitä taideaarteita se mahdollisesti kätkisi sisässään. Mutta sieltä löytyikin aineita, jotka ovat verrattain kaukana tavallisten taidemaalarien harrastuspiiristä, nimittäin kilo dynamiittia, toinen kilo ruutia, litra petroleumia, sytytyslankaa y.m.